Luterilainen teologia ei lähesty kysymystä sakramenteista eli armonvälineistä ensi sijaisesti jostakin määritelmästä tai yleiskäsitteestä käsin. Sakramenttien olemusta ei tavoiteta, jos niitä tarkastellaan vain uskontofenomenologisena ilmiönä ja riitteinä, jollaisia esiintyy monissa muissakin uskonoissakin. Vaikka muissa uskonnoissa esim. vedellä ja kulttiaterioilla olisi samankaltaisia piirteitä kun kristillisellä kasteella ja ehtoollisella yhteistä universaalia ideaa niiden takaa ei löydy. Kristilliset sakramentit ovat sui generis, joille ei löydy vertailukohdetta, koska vain ne ovat Jumalan Pojan asettamia.
Päinvastoin kuin roomalais-katolinen kirkko ja reformoitu traditio Augsburgin tunnustuksen kirkko ei johda sakramenttioppia yleismääritelmästä. CA lähestyy aihetta partikulaarisesti eli kutakin sakramenttia erikseen. Sakramenttioppia ei siis johdeta jostain a priori käsitteestä deduktiivisesti, vaan siinä pyritään synteesiin induktiivisen tarkastelun avulla. Tämä paljastuu selkeimmin siinä, etteivät luterilaiset ole koskaan tarkalleen määritelleet sakramenttien lukumäärää. Roomahan opettaa sakramenttien lukumäärän olevan ei yhtään enempää tai vähempää kuin seitsemän.1 Geneve puolestaan ei tunnusta yhtään enempää tai vähempää kuin kaksi sakramenttia. 2Luterilaisuudessa sakramenttien lukumäärä voi vaihdella (2-4) riippuen siitä miten me määrittelemme sakramentin. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei Kristus säätänyt mitään abstraktia sakramenttia, vaan hän asetti ehtoollisen, kasteen, ripin sekä apostolisen viran niitä hoitamaan ja evankeliumia julistamaan. Tunnetustihan Ut:sta ei edes löydy termiä sakramentti sanan teologisessa merki tyksessä. Siksi CA:n opinkohtien järjestys paljastaa luterilaisuuden oikean tavan lähestyä asiaa: V Kirkon virka; IX Kaste; X Herran ehtoollinen; XI Parannus ja XIII Sakramenttien käyttö. Vasta siis kohdassa XIII sanotaan jotakin yleistä ja yhteistä kaikista edellä käsitellyistä sakramenteista, mutta ei siinäkään anneta kaiken kaiken kattavaa ja rajavaa määritelmää. Tämän sola scriptura -periaatteen mukainen opetus estää sen, että alkaisimme soveltamaan sakramentteihin joitakin inhimillisiä kategorioita ja siten saamaan ne johonkin tiettyyn ’sakramenttimuottiin.’ Tämä ei tarkoita etteikö joitakin rajaavia ja selventäviä määritelmiä tarvita. Luther lainaa kirkkoisä Augustinuksen lausetta Isossa katekismuksessa sekä kasteen että ehtoollisen sakramentin kohdalla: ’Accedat verbum ad elementum et fit sacramentum: Kun sana liittyy aineeseen, syntyy sakramentti.’ Tunnustuskirjamme eivät kuitenkaan tämän sapluunan avulla karsinoi pois esim. rippiä, vaikka siihen ei liity ainetta eivätkä ne liioin sulje pois viran sakramentaalista luonnetta. ’ Apologiassa (XIII) todetaankin:
Sanomme sakramentteja sellaisiksi toimituksiksi, jotka perustuvat Jumalan käskyyn ja joihin liittyy armon lupaus. … Todellisia sakramentteja ovat siis kaste ja Herran ehtoollinen sekä synninpäästö. … Jos pappeudella tarkoitetaan sananpalveluksen virkaa, meillä ei ole mitään vastaan, että sitä sanotaan sakramentiksi.
Me löydämme Raamatusta Kristuksen asetuksen kullekin sakramentille. ’Menkää ja tehkää.. kastamalla ja opettamalla; Tehkää tämä minun muistokeni; Ottakaa Pyhä Henki, joiden synnit te anteeksi annatte…’ Merkillepantavaa on, että juuri nämä sakramenttien sedes doctrinae -kohdat ovat perustana myös virkaan vihkimiselle sekä tehtävään lähettämiselle (missio). Sakramentteja ja apostolista virkaa ei voi eikä saa erottaa toisistaan. Huomaamme myös, että vaikka esim. avioliitolle, almujen annolle sekä rukoukselle Raamatussa on annettu erilaisia lupauksia niin ne eivät täytä sakramentiksi pääsemisen vaatimusta: ’Merkkejä ja todituksia meihin kohdistuvasta Jumalan tahdosta, jotta usko vahvistuisi ja heräisi niissä.’ Rukous on sakrifisiaalista, ihmisestä Jumalaa kohti suuntautuvaa toimintaa, mutta sakramentit sen sijaan ovat Jumalan armollista ja pelastavaa toimintaa meitä kohtaan. Siksi luterilainen alttarikutsu on aina ehtoollispöytään objektiivisten, Jumalan armoa antavien lahjojen vastaanottajaksi ja on siten päinvastainen evankelikaaliselle traditiolle, jossa alttarikutsu on synerginen oman ratkaisun tai rukouksen antaminen Jumalalle. Ei liioin armolahjoja saa millään muotoa sekoittaa armovälineisiin, koska Kristus ei ole asettanut kirkolle ns. armolahjoja sanan kapeassa merkityksessä eikä liittänyt niihin mitään armoa välittäviä lupauksia. Armovälineillä ja armolahjoilla on yhtä suuri ero kuin lahjan antajalla ja lahjoilla.
Ymmärtäessämme jokaisen sakramentin ainutlaatuisuuden nautimme oikein kaikista Jumalan lahjoista, jotka Kristus on seurakunnalle antanut. Hän on antanut monta lahjaa, koska tietää meidän tarvitsevan jokaista niistä. Emme voi asettaa niitä vastakkain tai paremmuus järjestykseen. Mielestäni on ongelmallista, jos jokainen sakramentti nähdään vain sanan tiettynä muotona (esim. puhe sanasta perussakramenttina). Tällöin on vaara tasapäistää ja köyhdyttää kirkolle annettuja aarteita. Vaikka siis puhumme termeistä kuultu sakramentti, sacramentum audible ja näkyvä sana verbum visible, ne eivät saa johtaa meitä harhaan. Totta on, ettei siunattavissa elementeissä ole itsessään mitään erikoista. Siksi juuri sana yhdistyneenä veteen, leipään ja viiniin sekä ääniaaltoihin tekee niistä sakramentin ja lahjoittaa saman syntien anteeksiantamuksen lahjan ja vaikuttaa uskon syntymisen ja vahvistumisen, mutta kuitenkaan niiden välille ei saa vetää yhtäläisyysmerkkiä. Kaste on portinsakramentti eikä sitä toisteta kun taas ehtoollista tulee nauttia viikottain kristityn matkaeväänä. Rippi lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, mutta ei Kristuksen ruumista ja verta. Se, mitä sanomme kasteesta ei siis välttämättä koske ehtoollista. Näin esim. hyväksymme reformoitujen kasteen pätevänä, mutta emme kuitenkaan pidä niiden ehtoollista validina. Samoin esim. synninpäästön voi maallikkokin antaa, mutta hätäehtoollista ei tunneta. Meille ei liioin voi ’riittää’ vain saarna, vaan me tarvitseme viikottain myös ehtoollista. Parasta on siis nauttia ja ihmetellä Jumalan kunkin armovälineen erityislaatuisuutta ja vastaanottaa armoa armon päälle.
Luterilasessa teologian esityksessä kristologia, Kristuksen persoona ja työ edeltävät oppia armonvälineistä. Tämä ei ole ainoastaan esitysmetodinen seikka, vaan sisältää syvän teologisen merkityksen. Armonvälineet saavat merkityksensä siitä, että ’Sana tuli lihaksi.’ Ikuisen, muuttumattoman ja näkymättömän Jumalan toinen persoona omaksui ihmisluonnon Neitsyen kohdussa. Jumalan Henki tulee materiaan, Luoja luotuun ja Näkymätön näkyväiseksi. Tapa jolla Jumala toteuttaa pelastushistorin on aina ristinteologinen so. voima kätketty heikkouteen, kunnia vähäpätöisyteen, Henki materiaan, usko kokemisen sijasta ja suunta on aina ylhäältä alas. Luterilaisuuden jumalatuntemusta koskeva prinsiippi on: Deus absconditus on Deus relevatus vain ja ainoastaa hänessä, joka on Deus incarnatus. Meillä ei ole siis mitään suoraa tietoa Kolmiyhteisestä Jumalasta eikä pääsyä salatun Jumalan luo muuta kuin lihaan tulleessa Kristuksessa. Tämän tunnustaessa sanomme, ettei Jumala halua olla ihmisten kanssa tekemisessä muutoin kuin välineiden kautta. Sana tuleminen lihaksi on tuomio kaikelle hurmahenkisyydelle, joka pyrkii lähestymään paljasta Jumalaa ilman välikappaleita. Tämä inkarnatoorinen malli jatkuu myös armonvälineiden kautta seurakunnassa. Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon salaisuuden neljä seinä: sekoittamatta, jakamatta, muuttamatta ja erottamatta ovat analogisesti sovellettavissa niin Pyhään Raamattuun kuin sakramentteihin.
Kristuksen elämä, sijaiskärsimys (satisfactio vicaria ) ja ristin rangaistuskuolema sekä hänen ylösnousemisensa oli todellisesti koko maailman synninpäästö. Vaikka synti vaikuttaa maailmassa edelleen, niin Jumalan sydän on nyt armollinen. Tämä Jumalan armollinen mielenlaatu tarkoittaa yleistä vanhurskauttamista. Sovituksen on Jumala tehnyt jo valmiiksi, mutta nyt hän haluaa jakaa sen hedelmiä, jottei kukaan jäisi niistä osattomiksi. Siksi hän on säätänyt välineet joilla hän meille tätä armoa tarjoaa ja lahjoittaa. Siksi juuri luterilaisuudessa me kutsumme sakramentteja armonvälineiksi, media salutis, koska ne välittävät meille Kristuksen ja hänen lahjansa. Sakramentit eivät siis luo uutta armoa, vaan jakavat meille jo olemasaolevaa armoa. Sakramentit eivä ole meidän uhreja tai liittolupauksia Jumalalle. Ne eivät ole meille dekalogin jatke. Ne eivät ole lakia, vaan evankeliumia. Vaikka jumalallinen imperatiivi velvoittaa meitä noudattamaa esim. kastekäskyä ja Herran käskyä, ne eivät ole lain vaatimuksia meille. Sillä lain kuuliaisuus on aivan eri kuin noudattaa Kristuksen armollista asetusta, jonka kautta hän on luvannut antaa lahjansa. Sillä vaikka emme pystykään noudattamaan lakia, niin meillä on evankeliumi turvana. Mutta jos halveksimme evankeliumia ja niitä välineitä joilla se tuodaan niin kuin Kristus sen itse on meille asettanut jäljellä on vain kadotus. Luther selvittää osuvasti ristin työn ja sen hedelmien jakamisen suhdetta. Hän vastaa, missä siis todellisesti ollaan ’ristin juurella’.
We treat of the forgiveness of sins in two ways. First, how it is achieved and won. Second, howit is distributed and given to us. Christ has achieved it on the cross, it is true. But he has notdistributed or given it on the cross. He has not won it through the Word, as also in the gospel, where it is preached. He has won it once and for all on the cross. But the distribution takes place continuously, before and after, from the beginning to the end of the world. For inasmuch as he had determined once to achieve it, it made no difference to him whether he distributed it before or after, through his Word. …If I now seek the forgiveness of sins, I do not run to the cross, for I will not find it given there. …But I will find in the sacrament or gospel the word which distributes, presents, offers, and gives to me that forgiveness which was won on the cross. (Against the Heavenly Prophets, AE 40, 213.)
Kristus on asettanut sakramentit, mutta ei niin, että ne todistasivat hänen poissaoloaan, vaan juuri niissä ja niiden kautta Kristus toimii tässä maailmassa. Hänen lupauksensa olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti ei ole jokin epämääräistä läsnäoloa, vaan meillä on Kristus, jonka tunnemme, haistamme, maistamme ja jonka äänen kuulemme. Puhuessamme sakramenteista puhumme aina Kristuksesta. Niissä Kristus on todellisesti läsnä. Siksi luterilaisuuden iskulause on EST! Kristus on todella sekä jumalallisen että inhimillisen luontonsa kautta armonvälineissä läsnä. Pyhät sakramentit ovat Jumalan monergista toimintaa sanapalvelijansa kautta. Kristus kastaa, Kristus jakaa ruumiinsa ja verensä, Kristus julistaa syntien anteeksiantamusta. Sakramentit ovat siis Jumalan omaa armollista toimintaa. Siksi dogmatiikassa armovälineitä kutsutaan: antamisen välineiksi.
Sakramenteilla on objektiivinen pohja, koska ne ovat Jumalan omaa toimintaa inhimillisen instrumentin kautta. Me vastaanotamme ja omistamme uskon kautta Kristuksen ja syntien anteeksiantamuksen lahjan armovälineissä. Usko ja sakramentit kuuluvat yhteen. Ei kuitenkaan niin, että uskon synty ja sen säilyminen olisi niistä erillään, vaan juuri sakramentien kautta usko syntyy. Sillä armovälineet ovat Jumalan armon merkkejä, jotka eivät viittaa itsensä ulkopuolelle, vaan tarjoavat ja antavat sen mitä lupaavat. Niillä on voima synnyttää usko, joka sitten vuorostaan tarttuu Kristukseen ja omistaa hänet sakramenteissa. Dogmatiikassa uskon sanotaan olevan: vastaanottamisen väline. Näin uskon vanhurskaus kuuluu yhteen yleisen vanhurskauttamisen kanssa, vaikka niiden välillä on säilytettävä syy-seuraus -distinktio. Armo nimitäin aina edeltää uskoa.
Koko kirkon historian aikana ns. hurmahenkisyyden yhtenä suurena ongelmana on ollut se, että siinä Kristus ja Pyhä Henki erotetaan toisistansa. On unohdettu aksiooma ubi Spiritus Sanctus ibi Christus, ubi Christus ibi Spiritus Sanctus. Meidän on muistettava, että hän, joka sikisi Pyhästä Hengestä ja jonka päälle kyyhkynen laskeutui puhalsi Pyhän Hengen myös kirkolle. Nämä Hengen ajalliseen lähettämiseen viittaavat tapahtumat reflektoivat Hengen ikuista lähtemistä Isästä ja Pojasta (filioque). Pyhä Henki on Kristuksen Henki. Siten juuri armovälineet ovat Pyhän Hengen työvälineet. Pyhä Henki ei tule luoksemme kyyhkysenä tai tulenleimauksena, vaan niissä välineissä, jotka Kristus asetti. Vielä meidänkin aikana jatkuvasti tulee esille tuhatvuotinen platonistisen dualismin rasite, jossa henki ja materia erotetaan toisistansa. Meidän on luontaisesti vaikea ymmärtää miten Henki voisi olla kiinteässä aineessa tai juoksevassa nesteessä. Siksi meidän on yhä uudestaan opeteltava Theologia crucis-aakkosia. Jumala ei tule luoksemme suoraan paljaana majesteettina, vaan kätkeytyy meidän silmiltämme. Kaste, ehtoollinen, evankeliumin julistus ja rippi ovat ne välineet, joilla evankeliumi tuodaan materiaalisessa muodossa materiaalisille olennoille. Tähän sisältyy myös syvä antropologinen ulottuvuus. Emmehän me ole luotuisuutemme perusteella henkiolentoja, vaan meillä on ruumis ja sielu. Jumalan on siis alennuttava sille tasolle, jossa me voimme hänet kohdata. Siksi Jumalan oli synnyttävä ihmislihaan. Siksi myös Pyhä Henki toimii aineen kautta aineellisten keskuudessa.
Pyhän Hengen tehtävä on kutsu ja koota seurakunta, joka on Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli. Juuri armonvälineiden kautta kirkko syntyy ja säilyy. CA VII selvittää oikean kirkon, Una Sanctan löytyvän sieltä, missä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Näemme, että vain sana ja sakramentit – eivät esim. glossalalia tai parantumisihmeet – ovat kirkolle välttämättömät. Siksi myös ne ovat kirkollisen yhteyden ehdoton minimi, mutta enempääkään ei tarvita. Luterilainen ekklesiologia onkin juuri inkarnatoorista so. sakramentaalista ja siten se erottuu katolisesta ulkoistavasta ja hierarkkisesta mallista sekä reformoidusta sisäisestä ja spiritualistisesta mallista.
Armovälineet sisältävät aina eskatologisen elementin. Niitä eivät rajoita mitkään aikaan ja paikkaan sidotut kahleet. Ne silloittavat meille väylät sekä Golgatalle että viimeiselle tuomiolle. Sakramentteihin liittyy pelastushistorian muisteleminen, anamnesis (esim. Lutherin kasterukous mainitsee, vedenpaisumuksen, punaisen meren ylityksen, Jeesuksen kasteen Jordanilla, tai ehtoollisliturgian sanat: ’Sinä yönä, jona hänet kavallettiin’). Sakramentit viittaavat siis taaksepäin menneisyyteen. Samalla ne kuitenkin katsovat tulevaisuuteen viimeiselle tuomiolle ja Karitsan hääaterialle. Kasteessa me olemme jo nousseet ylös uuteen elämään, saamamme synninpäästö on jo ennakonpäätös viimeisen tuomion vapautusjulistuksesta ja ehtoollispöydässä osallistumme jo nyt messiaaniselle aterialle Sakramenteissa tulevaisuus on meille todellisuutta jo nyt. Siksi vain oikean sakramenttiteologian kautta säilytämme terveen raamatullisen opin lopunajoista emmekä sorru hurskaisiin spekulaatioihin tempaamisista ja milleanistisista valtakunnista. Samoin tajuamme, ettei Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnan pikaisesta tulosta ollutkaan mikään katastrofi vaikka aikaa onkin jo kaksi millenumia kulunut. Maranatha – rukoukset ehtoollisliturgiassa muistuttavat meitä, että Kristus tuli ja tulee yhä uudelleen seurakuntansa keskelle. Hän ei missään vaiheessa jättänyt meitä! Me elämme siis jo nyt – ei vielä taivaallista elämää sakramenttien kautta. Vielä uskossa, mutta kohta myös näkemisessä.
Sakramenttiteologia ei koskaan saa jäädä luokkahuoneisiin ja ns. kouluteologiaksi. Sakramentit eivät varsinaisesti kuulu akatemialle, vaan kirkon sakraaleihin tiloihin. Emme koskaan ymmärrä sakramentteja oikein, jollemme kulje viikottain kirkon ovesta sisään kastemaljan ohi kuullaksemme saarnatuolista Jumalan puhetta meille ja polvistuaksemme alttarin ympärille vastaanottamaan Kristuksen totisen ruumiin ja veren. Siellä lihaan tullut Kristus kaikkien pyhien kanssa on armollisesti läsnä keskuudessamme. Siksi oikea ortodoksinen teologia johtaa oikeasta opetuksesta, orto didaskaliasta aina oikeaan ylistykseen, orto doksiaan. Kun alamme hiukan ymmärtää, että Kristus on todella sakramenttien kautta keskellämme löydämme myös ikivanhan liturgian rikkaudet, oikean pieteetin, ilon ylistykseen ja adoraatioon.
