Suomessa on viimeisten vuosien aikana innokkaasti markkinoitu ”kuuntelevan rukouksen” -tilaisuuksia – tai tarkemmin sanottuna ”kuunteleva rukous” -profetiakoulua. Pastori Jukka Jämsén (jatkossa JJ) on kirjoittanut aiheesta kirjan ”Pelkkänä korvana – kuunteleva rukous käytännössä” (Karas Sana 2018). Pyrin tässä esseessä analysoimaan, mistä ilmiön teologiassa oikeastaan on kysymys.
Kuuntelevalla rukouksella kirjassa tarkoitetaan profetian armolahjaa ja sen käytön yhteydessä tapahtuvaa erityistä Jumalan suoraa johdatusta. JJ on tehnyt tästä ryhmässä rukoilemisesta ja Jumalan antamien sisäisten äänten kuuntelemisesta kokonaisvaltaisen profetiainstituution. JJn mukaan sisäisiä ääniä kuuntelemalla kuka tahansa kristitty voi oppia profetian käyttöä. Hän on saanut vahvoja vaikutteita New Wine -liikkeestä ja siinä toimivalta teologilta Bruce Collinsilta (Prophesy – A Practical guide to develop your prophetic Gifting” (2000). ). Tämän JJ myös itse kirjassaan kertoo (s.127-128). Kirjan perustava ja kyseenalainen Collinsilta omaksuttu oletus on, että kaikki ovat tai ainakin voivat harjoittelun kautta olla Jumalan suoran sisäisen äänen kuulevia profeettoja, vaikka apostoli Paavali selvästi toteaa, että kaikki eivät ole profeettoja sen enempää kuin kielillä puhujiakaan. Kuuntelevassa rukouksessa ei siis ole kyse vain profetian armolahjan uudelleen löytämisestä, vaikka näin asiaa kirjassa luterilaiseen Suomeen toki markkinoidaan. Kirjassa luodaan voimakkaasti ilmapiiriä, jossa korostetaan sitä, että kuunteleva rukous antaa harjoittajalleen elävämmän ja positiivisemman uskon, verrattuna vaativaan, vaikeaan ja etäiseen perinteisempään luterilaiseen kristillisyyteen. Samalla kirjan teologia edustaa kokonaista uutta teologista virtausta ja tulkintaa, joka leviää maailmalla laajasti ja esittää itsensä kirkon uudistuksen airuena. Tätä suoran sisäisen sanan teologiaa kirjassa yritetään yhdistää ja fuusioida luterilaiseen armonvälineitä, ulkoista Raamatun sanaa ja sakramentteja, korostavaan teologiaan. Kaikesta tasapainoilusta huolimatta lopputuloksessa ensimmäinen voittaa ja voittaessaan hämärtää toisen.
Analyysissäni väitän, että jo termi ”kuunteleva rukous” on ongelmallinen, koska se ei tee riittävää erottelua ihmisen sisäisen ja Raamatun ulkoisen sanan välille, vaan yhdistää ja fuusioi nämä samaan omintakeiseen nippuun. Ihmiset opetetaan kuuntelemaan sisintään, ei oman maailmansa, vaan Jumalan äänikanavana. Vaikka kirjassa puhutaan Raamatun ensisijaisuudesta Jumalan kuuntelemisen lähteenä, väitän, ettei perustavaa eroa Jumalan sanan erityisen ilmoituksen (Raamattu) ja sisäisen sanan suorien intuitioiden välillä tehdä riittävästi. Tästä seuraa suuria ongelmia. Ensinnäkin Collinsin ja JJn profetiainstituutiossa Jumalan antamista erityistapauksista tehdään sääntö ja odotus yksilön sekä kirkon elämälle. Samalla siitä, mikä oikeasti on sääntö – luominen, tavallisen maalaisjärjen käyttö ja vastuu omista ajatuksista ja tunteista – tulee kirjan piirtämässä kuvassa joko hankalaa järkikeskeisyyttä tai ei niin mielenkiintoista marginaalia. Tämä on ongelma. Erityisesti nuoret ihmiset eivät usein osaa ottaa selkoa edes omista ristiriitaisista ajatuksistaan. Näiden samojen ihmisten oletetaan kuitenkin jatkuvasti selvittävän, mikä heidän sisäisistä äänistään on ihmisen ja mikä Jumalan. Kirjan vastaus tähän ongelmaan on ristiriitainen ja häilyvä. Toisaalla todetaan, että ”sen vain tietää”. Toisaalla taas myönnetään avoimesti, että ei sitä itse asiassa kukaan voi tietää. Asiaa ei paranna se, että kirjan maisemassa inhimillinen vastuu, järki ja harkinta eivät ole korostetusti Jumalan lahjaa ja puhetta. Näin sisäisen sanan korostuksen omaksuneiden mielissä tarvitaan monen nuoren ja vanhemmankin mielessä kohta erityinen profetian sana kaikenlaisiin asioihin. Realismi ja tasapaino, jota kirjassa toisaalta paljon peräänkuulutetaan, jää toteutumatta. Armonvälineiden ja armolahjojen pitäisi olla selkeästi kahden eri tason asioita. Nyt tuo ero kirjan esittelemässä profetiainstituutiossa hämärtyy. Tämä paljastaa perustavan ongelman, joka läpäisee teoksen. Yritys yhdistää karismaattinen New wine -teologia luterilaiseen opetukseen mutkattomasti ja pinnallisesti tasapainon nimissä ei ole onnistunut.
Tässä pohdinnassa tutkin, analysoin ja arvioin profetiainstituutiota tai profetiakoulua, jota maassamme on esitellyt ja laajasti markkinoinut erityisesti Lapuan hiippakunnan lähetyksen ja kansainvälisen työn pastori Jukka Jämsén.
Ennen varsinaiseen asiaan menemistä muutama tarkennettu näkökulma siitä, mistä kirjoituksessa ei ole kysymys. Jukka Jämsén on mukava ja vilpitön kristitty ihminen ja pastori, jonka itsekin tunnen henkilökohtaisesti yhteisten teologisten opintojemme ajoilta. Vaikka asia onkin itsestään selvä, haluan vielä erikseen sanoa tämän: Arvioinnin kohteena ei ole Jukan persoona tai työ yleisessä mielessä, vaan hänen kirjoittamansa kirja ja sen teologia. Olen parhaani mukaan yrittänyt pysyä asiassa ja tuoda näkyväksi paitsi sen, mikä kuva kirjan teologiasta piirtyy minulle ja myös sen mistä olen eri mieltä Collinsin ja Jukan kanssa ja miksi. Mikäli jotkut sanavalintani eivät tue tätä asiassa pitäytymisen pyrkimystä, pahoittelen sitä.
Arvioinnin tai kritiikin kohteena ei myöskään jatkossa ole profetian lahja tai karismaattisuus. En ole sessationisti (henkilö, joka uskoo, että profetian armolahjaa tai muita armolahjoja ei enää ole) enkä millään muotoa tunnustaudu myöskään antikarismaatikoksi (henkilö, joka ei vain ole kokenut mitään armolahjoihin liittyvää, eikä haluakaan kokea). Kirjoituksen tarkoitus ei ole kannustaa hyödyttömään kinasteluun profetian lahjan olemassaolosta. Ensimmäinen toiveeni on väistää tarpeeton ”onhan profetoimista kuitenkin olemassa ja onhan se kuitenkin ihan tärkeä ja raamatullinen asia” -keskustelun, joka ei minun mielestäni ole mielekäs. Profetian lahjan olemassaoloa en pyri kyseenalaistamaan millään muotoa. Sen sijaan profetioiden paikasta, tulkinnasta, perusteista ja toteuttamisesta kristinuskossa on tärkeä puhua.
Tarkoitukseni on siis arvioida kirjan piirtämää kuvaa kuuntelevan rukouksen profetiainstituutiosta – pelkän profetoimisen ja Pyhän Hengen johdatuksen käsittelyn sijaan. Tätä varten käsitteelliset ja teologiset erittelyt ovat tarpeen. Mielestäni JJn kirjan suuri hankaluus on juuri tässä. Se ei monin kohdin tee riittävästi käsitteellisiä ja teologisia erotteluja. Tämä tekee sen sanomasta häilyvän ja vaikeasti ymmärrettävän. Kirjassa JJ sulauttaa yhteen hyvin usein asioita erottelematta niitä toisistaan. Yksi olennainen erottelu, joka kirjan argumentaatiossa jää selvästi tekemättä, on eron tekeminen profetoimisen lahjan ja JJn Collinssilta omaksuman (s. 128-128) profetiakouluinstituution välillä. Asetelmaksi tulee tällöin, että koska ensimmäinen löytyy Raamatusta (siis profetian lahja) ja on osa kirkon elämää, myös tämä toinen löytyy Raamatusta ja sen pitäisi olla osa kirkon elämää. Tämä oletus voidaan kuitenkin hyvällä syyllä asettaa kyseenalaiseksi.
Mutta mikä siis on instituutio?
Wikipedian määritelmän mukaan ”Instituutiot ovat sosiaalisen järjestyksen ja yhteistyön rakenteita ja mekanismeja, jotka ohjaavat kahden tai useamman yksilön käyttäytymistä. Instituutiot muokkaavat ihmisten toimia ja tavoitteita, ja ne luovat ja pitävät yllä ihmisten yhteistoiminnan sääntöjä.”
Tällaisen kokonaisuuden olemassaoloon viittaavat niin kirjan alaotsikko ”Kuunteleva rukous käytännössä” kuin monet asiat ja kuvaukset kirjan sivuillakin. ”Kuuntelevan rukouksen” voi kirjan perusteella katsoa muodostavan sellaisen kokonaisuuden, jota voi kutsua instituutioksi. Kirjan mukaan kuuntelevalla rukouksella on selvä sosiaalinen järjestyksensä, rakenteensa, jolla ohjataan tai pyritään ohjaamaan kahden tai useamman ihmisen, itseasiassa koko kristillisen kirkon, toimintaa. Se pyrkii myös vastaamaan tiettyyn tarpeeseen Suomen kristillisellä kentällä yleisesti, mutta myös erityisesti auttamaan ja uudistamaan vaikeuksissa tarpovaa ja jäsenkatoa potevaa luterilaisuutta eli uudelleen suuntaamaan kirkon tavoitteita useilla eri tavoilla. Sillä on havaittavissa oleva historiallinen tausta, toimintamalli, säännöt, teologinen perusta ja teologiset edellytykset olemassaololleen sekä näihin liittyvät vahvuudet ja heikkoudet.
”Kuunteleva rukous” -instituution arvioiminen ja analysoiminen on mielekästä ja tärkeää monestakin syystä. Tärkein näistä on tietenkin Raamatun kehotus profetioiden – miksei siis myös profetiainstituutioiden – arvioimiseen. Nyt kun asiasta on olemassa kirjallinen kuvaus, joka mahdollistaa tällaisen pohdinnan, tilanne on tässä suhteessa hyvä. Kirja on mitä tahansa asiaa koskeva kuvaus, ikään kuin pysäytetty kokonaiskuva, joka mahdollistaa helpommin dynaamisen ja jatkuvasti liikkeellä olevan ja siksi vaikeasti arvioitavan ja analysoitavan todellisuuden tutkimisen ja arvioimisen. Siksi kirjoja yleensä, ja tätäkin kirjaa voi pitää ystävällisenä palveluksena muille ihmisille ja kristilliselle kirkolle. Tämä kirjan ajatusten arviointi ja pohdintahan on tärkeää ennen kaikkea kristikansan, mutta myös kirjoittajan itsensä kannalta. Kirjahan on aina myös kutsu kirkolle ja kristityille siinä esitettyjen asioiden ja ajatusten punnitsemiseen ja koetteluun.
Kuullessaan kuuntelevasta rukouksesta asiaa tuntematon kristitty voi mielessään kysyä useampaakin asiaa. Mistä tämä on tuotu tai tuotettu? Kenen toimesta ja miksi? Eikö kukaan kristitty ole rukoilemiseen liittyen aiemmin kuunnellut mitään? Mistä on kysymys?
”Kuunteleva rukous” -instituutiossa on kirjan mukaan ytimeltään kysymys niinkin yksinkertaisista perinteisistä asioista, kuin profetian armolahjasta ja sen käytön yhteydessä tapahtuvasta erityisestä Jumalan johdatuksesta. Kuten edellä on sanottu, näistä on kuitenkin luotu aivan oma kokonaisuutensa ja erityinen instituutionsa, jota kirjassa esitellään ja suositellaan kansalle. Kirja on nimensä mukaan juuri tuon kokonaisuuden kuvausta.
Kirja ei ole analyyttinen teemakirja, joita teologit vanhastaan ovat näissä kohdin tehneet. Ennen vanhaan näistä keskusasioista olisi ehkä kirjoitettu ainakin kolme kirjaa. Yksi olisi käsitellyt rukousta, toisen nimi olisi voinut olla menneeseen asiapitoiseen tyyliin esimerkiksi ”Armolahjat ja profetian armolahja” ja kolmannen mahdollisesti ”Miten Jumala johdattaa ihmistä ja seurakuntaa?”.
Tämän kirjan ja instituution ytimessä on kuitenkin kaikki nämä kolme (kuuntelevan rukouksen alle) yhdistävä kokonaisuus ja malli, jolle JJ kertoo nimen syntytarinan kirjassaan seuraavasti.
”Tultuani töihin Suomen Lähetysseuraan Lapuan hiippakunnan lähetyssihteeriksi toteutin kuuntelevan rukouksen mallia eri tilanteissa. Esimieheni piti tavasta niin paljon, että hän ehdotti aiheen ympärille viikonlopputapahtumaa… Viikonloppu sovittiin pidettäväksi, ja sille tarvittiin otsikko tai teema. Esimieheni soitti minulle ja kertoi, että viikonlopusta oli saatava ilmoitus lehteen. Siksi teema oli päätettävä heti. Profetoimisestahan on kyse, mutta se tuntui nimenä niin vaikealta, että epäilin, olisiko viikonloppuun tullut sellaisen otsikon perusteella ketään? Tokaisin määräajan paineessa: ”Voisiko se olla ’kuunteleva rukous’? Se kun jotenkin kuvaa tuota tapaa harjoitella asiaa, jossa yritetään rukoilla ja kuunnella yhtä aikaa.” Siitä lähtien olen käyttänyt tavasta tuota nimeä.” (s.32-33)
Kuten jo on sanottu ja kirjaa tarkkaan lukemalla käy ilmi, kuuntelevan rukouksen malli on kuitenkin paitsi näiden teemojen käsittelyä, aivan oma erityinen profetiainstituutionsa, joka on brittiläistä alkuperää. Idean isä on englantilaisessa New Wine -liikkeessä vaikuttava Bruce Collins, joka kuvaa sitä kirjassaan ”Prophesy – A Practical guide to develop your prophetic Gifting” (2000). JJ on omaksunut Collinsin kirjassaan kuvaaman ryhmässä rukoilemisen ja sisäisten äänten kuuntelemisen teologian ja mallin ja kehittänyt sitä omien sanojensa mukaan hiukan. Tiivistetysti asian pihvi on ilmaistu seuraavassa sitaatissa.
”Nyt saamme olla Jumalan lapsen asemassa. Siitä asemasta käsin saamme aavistella Jumalan äänen kuulemista rukouksessa.” s.131
JJn profetia instituutiolle keksimä termi on epäilemättä kiinnostava ja instituution lanseerausta helpottava, aivan kuten uusien kuosien tai pakkausten keksiminen vanhoille muroille voi piristää tuotteen markkinointia. Jo tässä yhteydessä haluan kuitenkin pysähtyä miettimään valittua nimeä hieman tarkemmin. Vaikka sitä voi pitää markkinoinnin kannalta onnistuneena – innostusta on selvästi herännyt ja kirja on haluttu kustantaa – itse nimi kantaa sisällään myös teologista epäselvyyttä ja hämmennystä. Se sotkee ja yhdistelee asioita tavalla, joka ei auta niiden ymmärtämistä. Mitä tarkoitan tällä?
Nimi herättää kysymyksen siitä, onko kuunteleminen rukouksen yhteydessä tosiaan näin korostuneesti sisäisiin ääniin tai kuviin eli profetiaan liittyvä termi? Eikö kukaan muu ole ennen JJtä kirkon historiassa tehnyt muuta rukouksen yhteydessä kuin puhunut yksisuuntaista puhetta Jumalalle? Kristitythän ovat kautta aikain yhteisissä jumalanpalveluksissaan ja yksityisissä rukoushetkissään sekä paitsi puhuneet rukouksessa ja ylistyksessä Jumalalle että kuunnelleet Jumalan puhetta Raamatun sanassa ja sen saarnassa. Rukous on siis kirkon historiassa aina ollut kuuntelevaa rukousta, vaikka se ei olekaan ollut JJn organisoituneen profetiainstituution mukaista kuuntelevaa rukousta. Miten voisi olla niin, että vasta nyt JJn kirjan myötä, seurakunta alkaa rukoilla ja kuunnella yhdessä?
Vastaus löytyy JJn instituution ihmisten sisimmässä tapahtuvan Jumalan äänen kuuntelulle antamasta suuresta merkityksestä. Intuitiivisesti keksitty termi ei hyödynnä klassista teologista erottelua ihmisen sisäisen ja ulkoisen (eli Raamatun) sanan välillä, vaan yhdistää ja fuusioi nämä samaan nippuun – ja tekee näin asiasta epäselvemmän. Instituution nimi itsessään on jo yksi esimerkki kirjaa vaivaavasta ongelmasta eli asioiden erottelun puutteesta. Myöhemmin näemme, että vastaava ongelma koskee myös yläotsikkoa – pelkkänä korvana.
Mielenkiintoisen vertailukohdan JJn kirjalle antaa amerikkalaisen Philipp Caryn kirja ”Hyvä uutinen huonoille kristityille – 10 asiaa joita sinun ei tarvitse tehdä” (Perussanoma 2012). Caryn kirjan keskeinen väite on juuri päinvastainen kuin Collinsin ja JJn: Sinun ei tarvitse opetella kuuntelemaan Jumalan ääntä sisimmässäsi. Caryn mukaan tämä on hyvä uutinen! Kiinnostavaa on tietenkin kysyä, miten JJ suhtautuu Caryn kirjaan ja sen väitteisiin? JJn kirja ei keskustele Caryn, eikä juuri muidenkaan teologien kanssa, paitsi oman new wine -traditionsa ja Bruce Collinsin kanssa. Tämä on puute. Haluan siksi tuoda jo heti alkuun lukijalle peiliksi muutaman uusevankelikaalisuutta arvioivan sitaatin Carylta, jotta lukija voi itse nähdä mitä Caryn kritiikki koskee.
”Sitä mitä nimitettiin ennen ’johdatukseksi’, kutsutaan nyt Jumalasuhteeksi. Itse asiassa ’henkilökohtainen suhde Jumalaan’ merkitsee monille nykypäivän evankelikaaleille Jumalan äänen kuulemista sydämessä. Tämä olisi hämmästyttänyt useimpia evankelikaaleja joitakin sukupolvia sitten, koska henkilökohtainen suhde Jumalaan perustui heidän mielestään Jumalan sanaan, joka löytyi yksinomaan Raamatusta.” (Cary 2012, 28)
”Uudenaikaista Jumalan kuuntelemista sanotaan joskus henkilökohtaisemmaksi.” (Cary 2012, 33)
”Jumalan äänen kuuleminen sydämessä on keino välttää kriittistä ajattelua: Se estää ajattelemasta omilla aivoilla hyvän taloudenhoitajan tai vastuullisen aikuisen tavoin. Sitä ei keksitä itse; se opetetaan ihmisille. Kutsun sitä käytännöksi, koska se ei ole vain asia, joka tapahtuu ihmisille – esimerkiksi niin, että Jumala alkaisi jonakin päivänä yhtäkkiä puhua heille. Sen sijaan ihmisiä opetetaan seurakunnissa tai nuorten ryhmässä tai viikonloppuleirillä harjoittamaan sitä säännöllisesti. Heille kerrotaan, kuinka Jumalan ääntä voi kuunnella sydämessä ja kuinka sen voi ottaa jatkuvaksi tavaksi ja osaksi elämää. Ja jos joku ei elä tämän opetuksen mukaan, hänet saadaan tuntemaan syyllisyyttä. Tietyssä mielessä ei kuitenkaan voi sanoa, että käytäntö todella opetettaisiin ihmisille, koska jos aiheesta olisi olemassa todellista opetusta, sitä olisi helpompi kriittisesti arvioida. On täsmällisempää sanoa, että tässä on kyse ryhmädynamiikan voimasta…Tämä tilanne on aivan erilainen kuin terveeseen kristilliseen opetukseen pohjautuva elämä. Kyse ei ole lainkaan opetuksesta tai julistuksesta. Yhteiskunnassa toimiva manipulaatio käyttää koko ajan hyväkseen ryhmäpainetta, kuten käy ilmi esimerkiksi siitä, kuinka mainonta tekee lapsista ja nuorisosta kulutuksen palvojia. Ja ryhmäpaine vaikuttaa myös aikuisiin. Olen vakuuttunut siitä, että useimmat ihmiset ovat oppineet kuuntelemaan Jumalan ääntä sydämessään tämän paineen kautta” (Cary 2012, 35, 36;) (lih. JK)
Caryn kritisoimat korostukset kuuluvat JJn kirjan ydinajatuksiin. Tästä voi päätellä, että JJn ja englantilaisen New Wine -tradition Suomeen välittämä teologia on ollut voimakas todellisuus myös amerikkalaisessa uusevankelikaalisessa kristillisyydessä. Kuuntelevassa rukouksessa ei ole siis kyse vain ”profetian uudelleen löytämisestä”, vaan laajasta teologisesta virtauksesta ja kristinuskon tulkinnasta, joka leviää ja esittää itsensä kirkon uudistuksen airuena. Amerikkalaiseen todellisuuteen verrattuna JJn lanseeraamassa instituutiossa on hyvää se, että hän on kirjoittanut asian kirjaksi ja näin mahdollistanut instituution arvioimisen. Tältä osin Caryn kritiikki ei siis osu JJn kirjaan, vaikka se sisällöllisesti näyttää kattavan suurelta osin JJn esittelemän mallin. Jatkossa pyrin – paitsi selvittämään itselleni, mistä JJ:n ja Collinsin instituutiossa on kyse – myös omalta osaltani asettamaan Caryn kirjan keskusteluun edellisten kanssa.
Kuten sisällysluettelosta voi huomata, pohdinnastani tuli pitkä. Tähän on useampi syy. Kun lähdin tutkimaan kirjaa, halusin ensin vain selvittää itselleni, jos mahdollista, kirjan teologisen kokonaisrakenteen eli sen ”systeemin”. Tämä ei ollut ihan helppo asia, sillä kirja itsessään ei ole tällaisen kuvan piirtämiseen kovin yhteistyöhaluinen. Pituutta lisäsi toki myös se, että halusin laittaa JJn ja Collinsin omat sitaatit melko laajoina näkyviin, että lukija voi itse nähdä, olenko ymmärtänyt tekstin oikein vai en. Nyt kun kaikki tämä on tehty, toivon, että kaikesta tästä vaivasta on jotain hyötyä asiaa pohtiville kristityille.
Vaikka kirjan sisällys(luettelo) ei asiaa korosta, JJn ”Kuuntelevan rukouksen” -profetiakoulu tai -instituutio jakautuu teoreettisesti kolmelle eri tasolle, jotka eroavat toisistaan ja muodostavat kiinnostavalla tavalla jännitteisen kokonaisuuden. Tasoista ensimmäinen eli kaikille kristityille tarkoitettu taso, on instituution varsinainen pihvi ja uutuus, ja siksi kirja keskittyy sen kuvaamiseen ja opettamiseen eniten. Palaan näihin kolmeen tasoon tarkemmin jatkossa. Tässä vaiheessa olennaista on saada kuva siitä, mitä tapahtuu ensimmäisellä kaikille kristityille yhteisellä tasolla.
Instituution lähtöoletuksena on, että kaikki kristityt ovat ainakin potentiaalisia profeettoja eli Jumalan sisäisen välittömän äänen kuulijoita. Tarkoitus on auttaa kristittyjä aktivoimaan tämä potentiaalinsa yhteisten harjoitusten avustamana. Siksi ensimmäisellä eli kaikille kristityille tarkoitetulla tasolla toimitaan seuraavasti. Aluksi pidetään opetus, joka käsittelee Jumalan lapsen identiteettiä, armolahjoja ja erityisesti profetian lahjaa. Opetuksen jälkeen ihmiset jaetaan neljän hengen ryhmiin mieluiten niin, etteivät ryhmäläiset tunne toisiaan kovin hyvin. Tuntemattomuudella pyritään välttämään sitä, etteivät ihmiset kerro toisilleen asioita, jotka he entuudestaan tuttuina tietävät toisistaan ilman jumalallista viestiäkin. Ryhmäosion aluksi tehdään mielikuvaharjoitus (s.147) ja rukoillaan, että Jumala auttaisi seurakuntaa vastaanottamaan hänen armolahjojaan, erityisesti profetian lahjoja. Näin virittäydytään Pyhän Hengen taajuudelle (s.134). Sitten tilaisuuden vetäjän johdolla siunataan lyhyesti yksi ihminen jokaisesta ryhmästä. Siunatessaan ryhmäläiset voivat laittaa käden hänen päälleen tai olkapäälleen. Rukouksen jälkeen odotetaan hiljaa kahden minuutin ajan kuunnellen, mitä Jumala mahdollisesti sisäisinä sanoina tai kuvina nostaa mieleen. Kuuntelun jälkeen ryhmäläiset voivat kertoa hänelle, jonka puolesta rukoiltiin, mitä he kokivat eli mitä heidän mieleensä nousi. Kenenkään ei ole pakko sanoa mitään. Mielikuvien kertomiseen menee yleensä reilut viisi minuuttia. JJn mukaan ihmisten mieleen nousee usein kohtia Raamatusta, lauluja, virsiä, sanoja ja mielikuvia. Joskus he saavat tuntemuksia omaan kehoonsa. Keskustelussa rukoiltava voi antaa palautetta siitä, kokeeko hän asioita omakseen vai ei. Lopuksi rukoiltava siunataan Herran siunauksella. Sama toistetaan jokaisen ryhmäläisen kohdalla. Ryhmät toimivat samassa tahdissa, tilannetta johtavan henkilön ohjeiden mukaan. Mikäli ryhmä haluaa, ajatuksia voidaan kirjata ylös. Loppuun varataan aikaa palautetta varten. Kaikkea pitää punnita Raamatun valossa. Kaikki, mikä on ristiriidassa Raamatun sisällön kanssa, jää omaan arvoonsa. Lopuksi vetäjä voi kysyä, kuinka moni koki rukousten osuneen hyvin kohdalleen. (S.11-13, 127-153, 198-201)
Alla on lainaus Philip Caryn kirjasta. Se luo taustakuvan jatkon pohdinnalle. Lainaus havainnollistaa sitä, kuinka hankalaa on sekä teologisesti että sielunhoidollisesti, jos ilmoituksen käsitteen klassinen merkitys hämärtyy:
”Kun ymmärsin ensimmäisen kerran, kuinka vakavaa levottomuutta uusevankelikaalinen teologia voi ihmisessä herättää, luin parhaillani erään opiskelijan esseetä ja koetin päästä perille siitä, mistä hän puhui. Opetin ensimmäistä kurssiani evankelikaalisessa kristillisessä yliopistossa, johon minut oli hiljattain palkattu filosofian professoriksi. Tutkimme uskonnonfilosofian kurssilla ilmoituksen käsitettä, ja oletin, että tuota sanaa ’ilmoitus’ käytetään kristillisessä yhteydessä, kaikki tietävät, että sillä tarkoitetaan Raamattua. Olin kuitenkin väärässä. Essee, jota luin, arvosteli ilmoituksen käsitettä, ja arvostelun taustalla oli ahdistus. Ilmoituksessa oli tämän opiskelijan mukaan se ongelma, että siitä ei koskaan tiedä varmasti, onko kyseessä Jumalan ääni. Mistä näet voi tietää, mikä ihmisen kuulemista äänistä on todella Jumalan ääni? Ja jos Jumalan ääntä ei voi erottaa muista, kuinka Jumala voi ilmoittaa mitään? Ymmärsin varsin pian, ettei opiskelija tarkoittanut Jumalan sanaa pyhissä kirjoituksissa. Hänen mielessään sana ’ilmoitus’ ei tarkoittanut Raamattua, vaan ääntä, jota ihmisen on kuunneltava omassa sydämessään.” (Cary 2012, 25.)
Sisäisen sanan kuunteluun perustuvan instituution taustalla on uskomus, jonka mukaan kuka tahansa kristitty voi oppia profetian käyttöä. Tämän edellytyksenä on tietenkin oletus, että asialle on olemassa perusteet: eli että kaikki voivat olla profeettoja. Collinsia seuraten JJ omaksuu tämän uskomuksen, vaikka Paavali selvästi opettaa päinvastaista. Jatkossa käy ilmi, miksi JJ toimii näin. Samalla arvioidaan sitä, kuinka hyvin Collins ja häntä seuraava JJ onnistuvat perustelemaan väitteensä.
Koska perimmäisenä uskomuksena on se, että kaikki voivat profetoida tai kaikilla on ”profetian Henki”, kirjan tavoite on lopulta pragmaattinen: Kuinka kristityt autetaan tai opetetaan käyttämään tuota lahjaansa. Vastauksena tähän kysymykseen on kuuntelevan rukouksen ”profetiakoulu” ja ”instituutio”. Sen ensimmäisen tason (vaiheen) ideana on johdattaa kaikki kristityt mahdollisimman helposti ja mukavasti sisäisen sanan kuunteluun.
Joku voi kysyä, miksi kaikki kristityt pitäisi johdattaa kuuntelemaan Jumalan ääntä omassa sisimmässään? Ja onko omien sisäisten äänien kuunteleminen tässä merkityksessä hyvä idea? Edelleen voi kysyä, miten sisäisistä äänistä tietää, kenen ääniä ne ovat? Eikö ulkoisen sanan (Raamattu) kuunteleminen enää riitä, kuten esimerkiksi luterilaisuudessa on korostettu viimeiset vuosisadat? Luterilaisuus on korostanut voimakkaasti Jumalan todellista läsnäoloa ulkoisessa Raamatun sanassa ja sakramenteissa. JJn kirja antaa vähintäänkin implisiittisesti ymmärtää, että armonvälineiden eli ulkoisen Raamatun sanan ja sakramenttien mukaan orientoituminen, on ollut kirkossa vallinnutta epätasapainoa, joka pitäisi JJn uudella instituutiolla korjata. Luterilaisen teologian kannalta kyse ei ole kuitenkaan pelkästä tasapainottelusta.
Luterilaisessa teologiassa – lähes kaikissa sen eri versiossa ennen JJn kirjaa – armolahjat on jätetty armonvälineisiin nähden eri tasolle, paitsi asioiden arvioimismielessä (jonka JJ toki myös hyväksyy), myös muuten. Varsinainen Jumalan äänen kuuntelu tapahtuu Raamatun ulkoisessa sanassa, joka on olemuksellisesti Jumalan erityinen ilmoitus ja siten ylemmän tason asia kuin armolahjat. Hyvän tiivistelmän klassisesta luterilaisesta jäsennyksestä saa seuraavasta sitaatista. Siinä Joel Kerosuo referoi Simo Kivirannan ajattelua ulkoiseen ja sisäiseen sanaan liittyen.
”Tämä ’sanan ihme’ on ollut hänen mukaansa jo alkukirkolle perustava elementti, joka on elänyt seurakuntaelämän keskiössä. Alkukirkko talletti maailmalle apostolisen sanan, joka on pysynyt ensisijaisena, toisin kuin esimerkiksi karismaattiset ihmeet, vaikka niitäkin varhaisen kristinuskon keskuudessa on esiintynyt. Sana oli kuitenkin ensisijainen todellisuus. Sen kautta julistettiin pelastavaa evankeliumia ja välitettiin armoa, kun taas karismat eivät olleet armonvälineitä, vaan muulla tavalla Jumalan työn apuvälineitä.” (Kerosuo 2019)
Kivirannan asetelmassa armonvälineiden tehtävä on välittää ensisijaisesti armoa. Siksi hän suhteuttaa ne aivan oikein eri tasolle tai kategoriaan alempiin apuvälineisiin eli armolahjoihin nähden. Armolahjoja ei torjuta, mutta ne jäsennetään olemuksellisesti eri tasolle kuin armonvälineet. Jos asiaa yrittäisi kuvata apukäsitteitä käyttäen, sen voisi sanoa näin: Pyhän Hengen ilmoitus ja Pyhän Hengen innoitus ovat kaksi hyvin erilaista ja eri tason asiaa. Ensimmäinen eli ilmoitus Kristuksessa ja Raamatussa on luterilaisen opetuksen mukaan selvää, varmaa ja pysyvää. Toinen eli innoitus on tarpeeseen annettua, yleistä ja hyödyllistä, mutta aivan toisella tasolla kuin edellinen eli ilmoitus. Kirkon arjessa tapahtuva Pyhän Hengen innoitus on ihmisten rajallisuuden ja syntisyyden tähden epävarmaa ja häilyvää. Kaikkien ei ole tätä ennen luterilaisessa maailmassa oletettu olevan profeettoja, kuten kaikkien ei oleteta olevan kielillä puhujia tai opettajiakaan, vaikka erilaista Pyhän Hengen antamaa ohjausta ja innoitusta tapahtuukin jatkuvasti kristillisen seurakunnan keskuudessa. Pyhän Hengen innoitus ei myöskään ole lähtökohtaisesti irrallaan tai vastoin Jumalan luomisessa annettuja lahjoja – kuten harkintaa, järkeä, pohdintaa ja neuvotteluja – vaan se toimii niiden kanssa ja kautta. Pyhä Henki ei kumoa tai vieroksu luotua, yhtä vähän kuin Pyhä Henki vieroksuu Isää tai Poikaa.
Tämä trinitaarinen maisema, jossa ilmoitus ja innoitus erotetaan selvästi toisistaan ja jäsennetään eri tasoille, hämärtyy kuuntelevan rukouksen profetiainstituutiossa. Ongelmallisia kohtia on kaksi. Ensinnäkin Pyhä Hengen työ ja ihmisen luotuisuus asettuvat kirjassa vastakkain. Toiseksi Collinsin ja JJn mallissa ihmisen sisäistä innoitusta korostetaan niin voimakkaasti, että ilmoituksen ja innoituksen olemuksellinen ero hämärtyy. Näin voidaan väittää siitä huolimatta, että kirjan lopussa toisen ja kolmannen tason profetian yhteydessä vilahtaa ajatus armolahjoista vain työvälineinä (s.158) ja samalla ääni sisäisen puheen arvioinnissa muuttuu alkua vakavammaksi.
Armolahjojen apuväline -näköalaa ylempi asema ilmenee esimerkiksi JJn vertauksessa hylätystä ja hävetystä äidistä:
”Mieleeni tulee vertaus aviomiehen vanhasta äidistä, joka oli kotoisin vaatimattomista oloista. Mies ei kehdannut esitellä häntä vaimolleen, joka oli kotoisin paremmista piireistä. Mies kuitenkin kaipasi äitiään ja sai järjestettyä hänet kotiapulaiseksi ja hoitamaan perheen lapsia. Vaimo ei koskaan saanut tietää, kuka hän oikeasti oli. Pyhä Henki on kirkossa usein samantapaisessa roolissa kuin tuon kertomuksen äiti. Toivoisin kuitenkin, että Pyhä Henki kaikkine lahjoineen saisi muuttaa palvelusväen puolelta koko taloon, koko seurakuntaan. Uskon, että silloin useammat ihmiset eivät kokisi kirkkoa viileänä juhlasalina, vaan kotoisena tupakeittiönä, jossa on tuoreen leivän tuoksu.” (s.185)
Olennainen kysymys on tämä: ovatko armolahjat kenties vain hylättyjä työvälineitä vai onko niiden mukana myös hylätty äiti? Kysymysten välillä on melkoisen suuri ero. Jos kirkko hylkää hyvät työvälineet tyhmyyksissään, se on kirkon rakentamisen kannalta hankalaa (mikäli syytös siis pitää paikkansa). On kyse kuitenkin aivan eri luokan asiasta, jos todella armolahjojen oletetun hylkäämisen mukana hylätään myös äiti eli Pyhä Henki jonnekin marginaaliin. Näköala marginaaliin hylätystä äidistä näyttää häilynnästä ja tasapainoilusta huolimatta voittavan JJn kirjassa, joka peesaa Collinsin teologiaa. Siinä tämä asia on hyvin voimakkaasti esillä. JJn kirjan kokonaiskuvassa ei ensinnäkään tehdä riittävää eroa ulkoisen ja sisäisen sanan olemuksellisen erilaisuuden välille, vaan ulkoinen ja sisäinen sana nähdään sisäkkäisinä ja jatkumossa olevina asioina. Näkemys perustellaan sillä, että Raamatussa kerrotaan joidenkin ihmisten profetioista eli sisäisen sanan käytöstä. Kirjan innoitus -käsitys tulee luterilaisuudelle vieraasta New Wine -traditiosta. Se pohjaa teologisesti uskonempiristiseen traditioon ja erityisesti sen viimeisimpiin versioihin eli helluntailaisuuteen ja wineyard-teologiaan. Timo Pokki valaisee uskonempiristisen tradition teologianhistoriallisia vaikutuksia kirjassaan ”Uskon empirismi”, seuraavasti:
”Kun varmuutta pelastuksesta ei voinut enää perustaa mihinkään ulkonaiseen, kuten sakramentteihin, kysymys pelastavan uskon määrittelemisestä ja havaitsemisesta tuli tärkeäksi. Ajateltiin, että kääntymys ja pyhityselämä ovat niitä empiirisiä uskon hedelmiä, joiden kautta voidaan saavuttaa pelastusvarmuus. Niistä voidaan päätellä, kuka on elävässä uskossa… [E]nnen pitkää huomio suuntautui erityisesti herätyskristillisen protestanttisuuden piirissä paljolti siihen, mitä uskovassa ihmisessä tapahtuu. Kuolleen ja elävän uskon välillä nähtiin olevan radikaali ero; elävä usko todentuu tietynlaisessa pelastusjärjestysprosessissa (ordo salutis) kokemuksellisesti havaittavien tuntomerkkien kautta. Kokemuskristillisyyden suosion vankka nousu 1600- ja 1700-luvuilla liittyi myös empirismin läpimurtoon filosofian ja luonnontieteiden alueella. Ns. herätyskristillisyydessä kristinusko nähtiin ennen kaikkea yksilön persoonalliseen kokemukseen liittyvänä asiana… Kun sakramentit jäivät taka-alalle, keskeiseksi nousi se, mitä ihmisen tietoisuudessa tapahtuu.” (Timo Pokki, Uskon empirismi, 2005, 20-21.)
Esimerkkejä armolahjoista ja ihmeellisistä asioista toki löytyy Jeesuksen, apostolien ja alkuseurakunnan elämästä. Siitä, että jotkut Raamatussa profetoivat (käyttävät työvälineitä) on kuitenkin pitkä matka siihen oletukseen, että kaikkien kristittyjen pitää kokoontua Collinsin ja ja JJn kanssa kuuntelemaan sisäisiä ääniään eli oppimaan profetiaa tai muuten he hylkäävät äitinsä eli Pyhän Hengen marginaaliin. Tässä on JJn kirjan ja koko profeettainstituution yksi keskeinen ongelma. Tämän korostuksen ja tulkinnan myötä ulkoinen ja sisäinen sana tasapäistyvät ja oletetusta työvälineiden hylkäämisestä tulee samalla äidin hylkäämistä. Pelkkä ulkoinen sana ja sakramentit eivät riitä. Kaikkien täytyy kuunnella sisäistä ääntään ja Jumalaa siellä. Korostus ja perustelu kirjassa on yhä uudelleen tämä: molemmissa on kyse Jumalan puheesta ja kuuntelemisesta, ja koska ne eivät näytä Raamatun esimerkeissä olevan ristiriitaisia kirjoitusten kanssa, ne ovat samanlaisia asioita. Ja koska ne ovat samanlaisia asioita, myös Collinsin ja JJn profetiakoulu tulee näin Raamatulla perustelluksi.
JJ tekee kuitenkin valtavia uskonloikkia yhdestä asiasta toiseen, yhdistellen samalla erilaisia ja eri tason asioita toisiinsa.
”Se, että näyn saamisen yksityiskohtia ei kerrota, vihjaa, että tuon ajan seurakunnassa nämä asiat olivat niin tavallisia, että niitä ei tarvinnut selittää. Paavali piti Jumalan antamia näkyjä johdatuksen yhtenä muotona, eikä ristiriitaisina kirjoitusten kanssa. Näin uusi testamentti opettaa muuallakin. Mekin voimme siis harjoitella asiaa Raamatun opetusten mukaisesti. Voimme tavoitella innokkaasti Pyhän Hengen lahjoja ja sanoja. Sitten voimme kertoa niitä toisillemme ja pohtia yhdessä, olivatko ne Jumalan antamia.” (s.137, lih. JK)
JJ toteaa edellä, että Raamatun näyt (tai yleisemmin kaikki sisäinen innoitus) eivät ole ristiriidassa Raamatun kirjoitusten kanssa. Tämä pitää tietenkin paikkansa. Ilmoitus ei kumoa innoitusta. Siitä, että nämä eivät yleisellä tasolla ole ristiriidassa toistensa kanssa, ei kuitenkaan seuraa se, että asiat olisivat samanlaisia, tai että pitäisi perustaa sisäiseen ääneen keskittyviä profetiakouluja. Ristiriidattomuutta on myös monenlaista. JJ lanseeraa läpi kirjansa esimerkkejä eri ihmisten sisäisistä sanoista, jotka eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa, koska monilla esimerkkien asioilla ei ole mitään tekemistä Raamatun kanssa. Jos Hengen innoituksessa esimerkiksi koetaan sanottavan, ”sinun pitää välttää tänään Golfin pelaamista” (itse keksimäni esimerkki), niin miten ihmeessä sitä arvioidaan Raamatulla? Ei mitenkään. Entä onko tällainen kehotus ristiriidassa Raamatun kanssa? Epäilemättä ei, koska Raamattu ei ota kantaa Golfin pelaamiseen. Asian raamatunmukaisuus ei kuitenkaan ole tällä selvä. Miksi ei? Siksi, että Raamattu, vaikka ei otakaan kantaa Golfin pelaamiseen, ottaa kuitenkin kantaa järjen käyttöön, vastuullisuuteen ja profetioiden paikkaan kirkon uskon kokonaisuudessa. Jos ihmisille kuvataan mainitun kaltaisia esimerkkejä, ongelma ei välttämättä ole yksittäisten esimerkkien tarkassa sisällössä, vaan niiden mukana välitettävässä metaviestissä. Tällaisten esimerkkien esittäminen sisältää nimittäin epäsuoran ajatuksen: Odota kaikkiin tavallisiin asioihin profetian sanaa. Älä turhaan rasita aivojasi ja ota vastuuta asioistasi tai etene keskustelemalla luotettujesi kanssa tai tutustu aihetta käsittelevään tutkittuun tietoon.
Erilaiset asiat voivat siis yhdellä tasolla olla ristiriidattomia Raamatun kanssa ja toisella tasolla – varsinkin jos korostus on voimakas, eikä mahdollista ylemmän tason väärin ymmärrystä torjuta – silti myös ristiriidassa Raamatun kanssa.
Kirjassa tällainen ongelma syntyy, kun Raamatun ja sisäisten äänien olemuksellinen ero hämärtyy. JJ sanoo toki joissakin sivulauseissa, että profetia ei tuo mitään uutta ilmoitusta ja että hänelle Raamattu on ensisijainen Jumalan kuuntelemisen lähde. Puhe Raamatun ensisijaisuudesta ei kuitenkaan tässä kokonaisuudessa oikeasti ratkaise mitään. Collinsin ja JJn logiikka kulkee nimittäin käytännössä vastakkaiseen suuntaan. Raamattu on heille ensisijassa lähtökohta ja perustelu profeettakoulun harjoittamiselle, vaikka toki myös jollain tavalla sen arviointikriteeri. Logiikka etenee seuraavasti. 1) Koska Raamatusta voidaan esittää esimerkkejä tavallisten kristittyjen saamista profetioista (jotka eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa) silloin kaikki kristityt voivat olla profeettoja ja sisäisen sanan innoitus ja ulkoisen sanan ilmoitus ovat käytännössä samanlaisia ja rinnakkaisia asioita eli Jumalan puhetta kirkossa (liu’utuksen ensimmäinen vaihe). 2) Tästä on pääteltävissä, että ”profetian opettelu” -instituutio eli sisäisen sanan kuunteleminen on raamatullinen ilmiö (liu’utuksen toinen vaihe)
JJn logiikan erittely osoittaa, ettei puhe Raamatun ensisijaisuudesta estä tai rajoita sisäisen sanan kuuntelemista, vaan pikemminkin perustelee kategorisen liu’utuksen ja siten ulkoisen ja sisäisen sanan näkemisen saman tasoisina asioina eli hämärtää ilmoituksen ja innoituksen eron.
Annan toisen esimerkin. Seuraavassa lainauksessa olen lihavoinut tekstin avainsanat, että ne ovat helpommin nähtävissä muutoin epäselvän tekstin kategorisen liu’utuksen keskellä.
”Vanhan katekismusopetuksen mukaan Jumalan ilmoitus tulee ilmi Jeesuksen Kristuksen ja Raamatun lisäksi muullakin eli yleisemmällä tasolla ihmisen omassatunnossa, luonnossa, kansojen vaiheissa ja erityisesti Israelin kansan historiassa. Katekismuksessa ei kuitenkaan selitetä, miten se tapahtuu. Miten Jumalan puhe käytännössä sitten tulee esiin? Tapoja on varmaan hyvin erilaisia. Kokoan Raamatun pohjalta muutamia esimerkkejä, jotta osaisimme paremmin kiinnittää huomiota niihin kaikkiin eri tilanteissa.
Raamatun kautta
Lukiessamme tai kuullessamme Raamattua, jokin kohta vain puhuttelee eri tavoin kuin muut. Samoin jokin Raamatun jae tai ajatus voi vain tulla mieleemme. Pietari esimerkiksi lainasi ensimmäisenä kristillisenä helluntaina Joelin kirjan kohtaa vastatessaan ihmisten ihmetteleviin kysymyksiin (Apt.2:12-21).
Muut sanat tai lauseet
Mieleen voi nousta yksittäinen sana tai lause, joko vain mielikuva tai sitten ajatus tai lainaus jostain tekstistä. Paavali lainasi runoilijoita puhuessaan Ateenassa (Apt. 17:28). Jotkut kokevat saavansa pääosin tällaisia sanallisia tai verbaalisia mielikuvia.
Musiikki ja sen sanat
Musiikki on tässä aarreaitta. Usein ihmiset saavat mieleensä virren, laulun tai muun melodian, sanojen kanssa tai ilman. ”Jokaisella on jotakin annettavaa: laulu… (1 Kor. 14:26)
Kuvat ja näyt
Joillekin yleisin kokemus ovat erilaiset kuvalliset eli visualliset mielikuvat. Tämä on oman kokemukseni mukaan yleisin tapa vastaanottaa Pyhän Hengen viestejä kuuntelevassa rukouksessa. Pietari sai näyn, joka sai hänet ja lopulta muunkin seurakunnan ymmärtämään, että evankeliumi kuuluu myös muille kuin juutalaisille (Apt. 10:9-16). Sama viesti on luettavissa jo vanhan testamentin puolelta ennustuksena, mutta vasta tämä näky sai tilanteen käytännössä muuttumaan…” (s.58-59)”
Tekstin lähtökohtana on katekismus ja sen klassinen erottelu siitä, miten Jumalan ilmoitus jakautuu kahteen kategoriaan, erityiseen ilmoitukseen ja yleiseen ilmoitukseen. Klassisesti yleinen ilmoituksen perusteella voidaan karkeasti tietää, että Jumala on olemassa ja päätellä joitain yleisiä asioita hänestä, esimerkiksi, että hän on suuri ja ihmeellinen. Klassisesti yleisen ilmoituksen rajaus tulee kuitenkin siinä, että yleisen ilmoituksen pohjalta Jumalaa ei voi oppia tuntemaan henkilökohtaisesti. Tähän tarvitaan erityinen ilmoitus Raamatussa ja Kristuksessa. Yleinen ja erityinen ilmoitus ovat siis eri tasoisia asioita, vaikka molemmat ovatkin Jumalan ilmoitusta. Paitsi, että JJn tekstin lähtökohtana on Lutherin katekismus, sen taustalla on varsinaisesti myös Collinsin kirja ja sen varsin toisenlainen teologinen maisema. Kun JJ alkaa fuusioida näitä kahta hyvin erilaista teologista traditiota yhteen, syntyy ongelmia.
JJn tekstissä lähdetään liikkeelle erottelusta erityiseen ja yleiseen ilmoitukseen, mutta heti kohta alkaa kategorinen liu’utus ja epäselventäminen. Peruste tälle liu’utukselle haetaan siitä, että JJn mukaan katekismus ei selitä, miten yleinen ilmoitus täsmälleen ottaen tapahtuu. ”Miten Jumalan puhe [yleisellä tasolla?] käytännössä sitten tulee esiin?” Katekismus ei tätä JJn mukaan kerro. Tämä tuskin pitää kuitenkaan paikkansa. Katekismus kertoo, miten yleinen ilmoitus tapahtuu (ihmisen omassatunnossa, luonnossa, kansojen vaiheissa ja erityisesti Israelin kansan historiassa), mutta se ei kelpaa JJlle, koska hänellä on näyttää jostain syystä tarve lukea yleiseen ilmoitukseen sisään myös profetian lahja eli hänen kuunteleva rukouksensa. Katekismuksen mukaan Jumalaa ei opita tuntemaan henkilökohtaisesti ja persoonallisesti yleisen ilmoituksen pohjalta. JJn mukaan taas profetian ideana on nimenomaan erityisen henkilökohtaisen ja läheisen suhteen syntyminen Jumalan kanssa. Tästäkin voisi jo päätellä, että JJn kuunteleva rukous ei mitenkään voi kuulua yleisen ilmoituksen kategoriaan. Yhtä kaikki JJ näyttää haluavan sen sinne sijoittaa. Liekö taustalla se, että Collins puhuu kirjassaan toistuvasti profetian yhteydessä jatkuvasta ilmoituksesta vai se, että sisäisen äänen kuuntelu pitää luterilaistaa? Teksissä JJ luo vaikutelman, että kaikki ne esimerkit, mitkä jatkossa seuraavat, ovat siis vähintään yleisen ilmoituksen eksplikaatiota, ellei sitten erityisen, mene ja tiedä. Aivan varmaa tämä ei kuitenkaan ole, koska JJ vaihtaa ennen luettelon alkamista yleisen ilmoituksen käsitteen suosimaansa epämääräisempään käsitteeseen ”Jumalan puhe”. Kysymys siis kuuluu, miten Jumalan puhe käytännössä tulee esiin? JJ vastaa: ”Tapoja on varmaan hyvin erilaisia”.
Sen sijaan, että kirja erottelisi asioita ja kertoisi eri asioiden olemuksellisen tason (puhutaanko työkaluista vai äidistä, armonvälineistä vai armolahjoista, Ilmoituksesta vai innoituksesta, ulkoisesta sanasta vai sisäisestä, erityisestä ilmoituksesta vai ihmisten vajavaisesta innoitetusta profetiasta), se hämärtää asiat käsitteellisillä siirtymillä ja puhumalla Jumalan puheesta saman liukumäen erilaisina käytännön esimerkkeinä. Liukuun lähdetään Raamatusta toteamalla, että Jumala puhuu Raamatun kautta. Tällöin odottaisi puhetta siitä, miten Raamattu on aivan omalla tasollaan Jumalan erityisenä ilmoituksena. Tekstiä lukiessa eteenpäin käy kuitenkin ilmi, että kyse on taas nimenomaan sisäisestä sanasta, jossa yhtenä käyttömateriaalina ja esimerkkiaineistona voi olla myös Raamattu. Logiikka jatkuu tästä niin, että siten myös Raamattu kehottaa kaikkia perustamaan sisäisen äänen kuuntelupiirejä. Liukumäen lopussa luodaan vaikutelma, että Raamatun antamat esimerkit perustelevat tämän. Vastaavasti sisäisen sanan materiaalina voivat olla muut sanat, lauseet, musiikki, virret, kuvat, unet, muiden sanomat asiat, olosuhteet, ulkoiset näkyvät asiat tai joskus kuultava ääni. Näistäkin innoituksista JJ aivan ymmärrettävästi löytää esimerkkejä Raamatun kirjoituksista. Ja taas siitä, että joskus joillekin Raamatussa tapahtuu näin (työvälineitä on joskus käytetty näillä tavoilla tai innoitusta ilmenee), seuraa johtopäätös, että kaikki voivat ja kaikki pitäisi laittaa kuuntelemaan sisäisiä ääniään ryhmässä, muuten äiti (Pyhä Henki) hylätään marginaaliin ja eletään kolkossa virastossa pelkällä näkkileivällä.
Ulkoinen Raamattu siis paljastaa innoituksista kertovia tapauksia. Näin JJn liukumäki alkaa Raamatusta ja päätyy erilaisiin sisäisiin kokemuksiin ja asioihin ja lopulta perustelemaan profetiainstituutiota. Juuri tämä Jumalan puheen kategorinen liukuma – sekä ulkoisen ja sisäisen sanan sisäkkäisyys rinnakkaisina ja saman tasoisina – saavat aikaan sen, että klassinen armonvälineiden ja armolahjojen kahdelle hyvin eri tasolle ja myös laajuudelle asettuminen hämärtyy. Kirjassa hukataan se tärkein asia, että kaikki saavat Pyhän Hengen armonvälineiden – eli Sanan ja sakramenttien – kautta ja näin Äiti on talossa mukana koko ajan ihan omana itsenään. Samalla kun edellinen on totta, lähtökohtaisesti kaikilla seurakuntalaisilla on myös armolahjoja eli työvälineitä, vaikka kaikilla seurakuntalaisilla ei ole suinkaan samoja työvälineitä, eikä joidenkin työvälineiden mahdollinen lojuminen kellarissa (jonkun arvion mukaan) ole samaa kuin äidin työntäminen kellariin.
Näin Collinsin ja JJn profetiainstituutio nostaa kirjan kokonaiskuvassa sisäisen sanan ulkoisen sanan rinnalle ja paikoin myös sen yli yleiseen uskonempiristiseen tapaan. Uskonempirismissä Jumalan varsinainen läsnäolo näyttää oleva nimenomaan kokemuksellista läsnäoloa sisäisessä sanassa, ihmeissä ja merkeissä. Tämän toteuttamiseenhan ulkoinen sana Collinsin ja JJn mukaan kehottaa. Näin sisäinen sana ja armolahjat nostetaan kirkon ytimeen tavalla, jossa ilman niitä ollaan tuon ytimen ulkopuolella häpeilemässä äitiä ja työntämässä häntä marginaaliin. Siellä kirkko elää pelkän kuivan näkkileivän varassa, jos senkään. Ilman armolahjoja ja Jumalan kuuntelua sisimmässä ollaan ehkä järjestetyssä avioliitossa, mutta valitettavan väljähtyneessä ja etäisessä suhteessa, josta puuttuu läheisyys ja intiimiys. Ilman kokemusta sisäisestä sanasta ollaan vain surkeita autoilijoita, jotka työntelevät tyhjätankkista autoaan tiellä. Vai miten muuten seuraavia kuvauksia pitäisi ymmärtää?
”Jos kristillisestä uskosta puuttuu usko elävän Jumalan läsnäoloon ja kokemus siitä, se on tylsää. Aivan kuin työntäisimme autoa ilman kokemusta siitä, että moottori toimii ja polttoainetankki on täynnä. Kun löydämme evankeliumin, joka on Jumalan voima eli moottori, kokonaisuus tulee ymmärrettäväksi ja mielekkääksi. Seurakunta voi olla paikka, jossa tuoksuu tuore leipä. Se on parhaimmillaan paikka, jossa ihmiset voivat aistia elävän suhteen. Jumala on elävä olento, joka puhuttelee ihmisiä tuoreella heidän elämäänsä sopivalla tavalla. Erilaisissa kirkkohistorian vaiheissa kirkko on yhä uudestaan löytänyt tuoreen leivän Jumalan sanasta. Sellaisiakin kausia on ollut, jolloin tuoreus on puuttunut ja ainoa leipä on ollut kuivaa näkkileipää. Silläkin on voinut elää, mutta se ei ole ollut kovin houkuttelevaa.” (s.15) (lih. Jk)
”Pelkkä armolahjojen pohtiminen ei noudata Uuden testamentin antamaa esikuvaa. Kirkko kasvaa siellä, missä ihmiset kokevat Jumalan läheiseksi arkipäivässään, omassa sisimmässään (Hengen elämä meissä) ja erityisesti yhteisössään. Mikäli emme uskaltaudu yhdessä tavoittelemaan Uuden testamentin kuvaamia yhteisöllisiä hengellisiä ulottuvuuksia, jäämme etäälle kirkon elämän ytimestä ja kasvavien kirkkojen todellisuudesta.” (s.127) (lih. JK)
”Tämän jälkeen kannattaa käydä läpi käytännön asioita kuuntelevasta rukouksesta. Yksi niistä ovat ne tavat, joilla ihmiset ovat kokeneet saavansa Jumalan viestejä. Raamattu on täynnä mainintoja siitä, että Jumala puhuu. Se ei kuitenkaan selitä kovin tarkasti, miten se tapahtuu. Nykyään monet kertovat, että heidän mieleensä tuli jokin kohta Raamatusta. Jotkut saavat muita sanoja tai lauseita. Usein ihmisillä alkaa soida mielessä joku virsi tai laulu. Joillekuille tulevat mieleen laulun tai virren sanat ilman säveltä. Hyvin yleinen kokemus on mielikuva, jota voidaan sanoa näyksi. Joskus rukoilijan huomion kiinnittää jokin ulkoinen, näkyvä piirre. Joskus joku saa jonkinlaisen tuntemuksen omaan kehoonsa, esimerkiksi kivun, joka sitten häipyy, kun asian on sanonut henkilölle, jonka puolesta rukoillaan. Arkisimpia johdatuksen muotoja on mieleen tullut ajatus, josta on hankala päästä eroon…Pyhä Henki voi koskettaa meitä hyvin monin eri tavoin.” (s.135 Lih. JK)
Viimeinen kohta on jälleen mainio esimerkki JJn ulkoisen sanan ja sisäisen sanan sisäkkäisyyttä korostavasta näkemyksestä, mutta myös hänen harjoittamastaan kategorisesta liu’utuksesta, joka venyttää ja fuusioi toisistaan erillisiä asioita yhteen ja samalla hämärtää sanottavaa. Aiempana vastaavan tyyppisessä sitaatissa lähtökohta oli katekismuksen puhe erityisestä ja yleisestä ilmoituksesta. Tässä tekstissä aloitetaan puhumalla rinnakkain siitä, miten ihmiset ovat kokeneet saavansa viestejä Jumalalta ja miten Raamatussa Jumala puhuu. Tämän jälkeen tulee taas selitys siitä, että Raamattu ei kuitenkaan selitä miten se Jumalan puhe tarkasti tapahtuu. Tämä hiljaisuus ja aukko avaa JJlle mahdollisuuden täyttää sen. Näin yleisestä ilmoitukseen liittyvästä Jumalan puheesta ajatus liukuu ihmisten sisäisten sanojen ja mielikuvien kautta kaikenlaisiin toistuviin ajatuksiin ja innoituksiin. Liu’utuksen ja fuusioinnin seurauksena kaikki tämä (mahdollinen) Jumalan viestintä asettuu ikään kuin samalle jatkumolle. Olemuksellinen tasoero ilmoituksen eli ulkoisen sanan ja profetian lahjan ja kaiken ihmisen sisäisen sanan väliltä häviää tai jopa kääntyy päälaelleen: Sisäinen on itse asiassa tärkeämpää kuin ulkoinen. Raamattu Jumalan erityisenä ilmoituksena ei pysy omalla paikallaan, vaan siitä tulee eräänlainen saumaton liukumäki kaikenlaiseen sisäiseen elämään, joka sitten myös nimetään Pyhän Hengen kosketukseksi. Tässä kokonaisuudessa kaikki em. asiat saavat saman olemuksellisen statuksen Jumalan viesteinä tai Jumalan puheena.
Tällainen eritasoisten asioiden yhteen liu’utus voisi tietenkin tuottaa JJllekin erityisiä ongelmia, jos uskovissa yhä oleva synti olisi kovin vakava asia muussakin mielessä kuin mahdollisena liiallisena asioihin ja järjestelmiin keskittymisenä (s.69) tai lapsenkaltaisuutta karttavana ylikorostuneena järkikeskeisyytenä tai pahimmillaan kyynisyytenä, joista kaikista JJ kirjassa varoittaa ja on huolissaan. JJn kirjan ihmiskäsitystä voi kuvata optimistiseksi. Armolahjoilla varustettu Hengen täyttämä ihminen ei enää varsinaisesti tunnu syntiseltä, vaikka toisenlaistakin aina välillä kirjassa puhutaan. Kirja ei ilmennä luterilaista samanaikaisuusmallia (avainsanana simul eli samanaikaisesti – vrt. simul iustus et peccator jne.), vaan on tapahtunut siirtymä paljon optimistisempaan, helluntailaiselle ja karismaattiselle teologialle tyypillisempään ihmiskäsitykseen, jonka keskeisin horisontti uskovaan ihmiseen on ennen-jälkeen. Luterilaisessakin ihmiskäsityksessäkin on toki tämä ulottuvuus, mutta sitä tasapainottaa ja hillitsee edellä viitattu samanaikaisuuden näköala. JJn kirjan ihmiskäsitykseen sopii hyvin kuva siitä, että vaikka ihminen toki langenneena onkin syntinen, ei uudestisyntyneellä ja varsinkin Pyhällä Hengellä täyttyneellä kristityllä enää asian kanssa ole kovin kummoisia ongelmia. Hänellähän on avoin ja häiriötön laajakaista Jumalan äänten kuunteluun. Hengellä täyttyneet elävät iloista ja voitollista kristityn ja seurakunnan elämää. Toki uskoontulon ja Hengellä täyttymisen jälkeenkin uskova vielä vähän kompuroi, mutta pääasiassa hän elää Raamatun mukaisesti. Vai miten seuraavanlaisia kuvauksia muuten pitäisi tulkita?
”Ennen matkapuhelimia meillä oli lankaliittymiä. Puhelimeen oli mentävä erikseen, joskus jopa naapuriin saakka. Vanhan testamentin profeetat ja papit olivat ikään kuin Jumalan lankaliittymiä. Oli mentävä heidän luokseen, jos halusi saada yhteyden Jumalaan… Helluntaista alkaen kaikille on tarjottu liittymää, jonka kautta voi olla yhteydessä Jumalaan koko ajan ja kaikkialla. ’Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat…’ (Apt. 2:17) Kyseessä on Jeesuksen ennalta maksama prepaidliittymä… Jumala ottaa vastaan hätäpuhelut, mutta niiden soittajille ja muillekin hän tarjoaa henkilökohtaista liittymää… Sim-korttina on usko Jeesukseen… liittymässä on rajaton puheoikeus… Yhteys toimii aina… Akku on Pyhän Hengen läsnäolo… Akku latautuu Raamatulla, rukouksella ja kristittyjen yhteydellä. Liittymän omistajalle Jumala voi soittaa milloin tahansa. ’Herran enkeli puhui Filippokselle: ”Lähde etelään päin ja mene tielle, joka vie Jerusalemista Gazaan ja on autio”’ (Apt. 8:26) Hän tarjoaa kaikille myös laajakaistaa, Hengen täyteyttä. ’Antakaa Hengen täyttää itsenne.’ (Ef.5:18) Laajakaistan kautta opetukset, evankeliumi, armolahjat, palvelu ja niin edelleen tavoittavat ne, joilla ei vielä ole liittymää eli ne, jotka ovat hätäpuheluiden varassa.” (s. 63-64) (lih. JK)
”Elämämme on totta kai jossain määrin kompurointia, mutta seurakunnalle ja jokaiselle Jeesuksen seuraajalle tekee hyvää pyrkiä järjestämään oma elämä ja seurakunnan elämä Raamatun mukaisesti. Ne, jotka eivät ole päässeet perille Kristuksen evankeliumista, pitävät tällaista väitettä yleensä vaativana. Tähänkin sopii jo mainitsemani sanonta: ’Ne jotka eivät kuule musiikkia, luulevat, että tanssijat ovat hulluja.’ Me, jotka olemme kuulleet evankeliumin Jeesuksesta ja uskomme sen, pidämme Raamatun ohjeiden mukaan elämistä etuoikeutena. Kun olemme kokeneet Jumalan puhuvan meille, Raamatussa tai esimerkiksi armolahjojen välityksellä, asia alkaa tuntua ymmärrettävältä, vaikka se muiden silmissä vaikuttaisikin oudolta. Jos Jumalan kuunteleminen tai armolahjat eivät ole tuttuja, kannattaa keskittyä ’musiikkiin’ eli Jeesuksen evankeliumiin. Se löytyy parhaiten Raamatusta ja sen mukaisesta elämästä, erityisesti Jeesuksen seuraajien elämästä.” (s.86-87) (lih. JK)
Raamattu ja sen mukainen elämä, Jeesus ja Jeesuksen seuraajien elämä ovat tekstissä taas rinnakkaisia ja samalle tasolle asettuvia asioita. Tämä on teo-loogista, sillä edellä kuvatulta optimistiselta pohjalta myös seurakunta voi jättää sitä joskus vaivaavan raadollisuuden taakseen, kunhan yksilöt vain taipuvat Jumalan tuulen puhallukseen (lue: armolahjoihin ja sisäiseen sanaan).
”Pyhä Henki tahtoo kuitenkin, että elämme mahdollisimman hyvin todeksi sitä, mitä Jeesus on Jumalan valtakunnasta opettanut. Jotkut saattavat pitää tätä haihatteluna. Heidän mielestään raadollisuus on ainoa todellisuus. Kirkon historia voidaan mielestäni nähdä Pyhän Hengen todellisuuden ja raadollisuuden välisenä kamppailuna. Joskus seurakunnat ovat heijastelleet hienosti Jumalan valtakunnan todellisuutta, joskus taas lähinnä raadollisuutta. Pyhä Henki on meissä ja meidän keskellämme, eikä vain jokin kaukainen ylevä idea. Kun hän saa vallata sisimpäämme, kaikki muu tulee mielekkääksi. Hänen tuntemisensa ja läsnäolossaan eläminen on mahdollista. Se ei toteudu vain ajatusmaailmassamme, vaan jokapäiväisessä elämässämme, jos vain taivumme hänen tuulensa puhaltamiseen.” (s.83) (lih. JK)
Jos synti on tällä tavalla Hengellä täytetylle voitettu ja taakse jätetty kanta, suhtautuminen hienosti toimivaan suoraan laajakaistaan on kohtuullisen paljon optimistisempi kuin jos uskoo Jeesuksen sanat fariseuksille ja myös meille kaikille:
”Ja hän kutsui taas kansan tykönsä ja sanoi heille: ’Kuulkaa minua kaikki ja ymmärtäkää:
ei mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Jos jollakin on korvat kuulla, hän kuulkoon.” Ja kun hän kansasta erottuaan oli mennyt erääseen taloon, kysyivät hänen opetuslapsensa häneltä sitä vertausta. Ja hän sanoi heille: ”Niinkö ymmärtämättömiä tekin olette? Ettekö käsitä, ettei mikään, mikä ulkoapäin menee ihmiseen, voi häntä saastuttaa? Sillä se ei mene hänen sydämeensä, vaan vatsaan, ja ulostuu.” Näin hän sanoi kaikki ruuat puhtaiksi. Ja hän sanoi: ”Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.” (Mark. 7:14-23)
Meidän (peri)syntisyytemme ei tietenkään tee mahdottomaksi profetiaa tai Hengen innoitusta, mutta sikäli kuin uskomme olevamme läpi elämämme kristittyinäkin samaan aikaan syntisiä ja vanhurskaita, sen pitäisi kai vaikuttaa jo ensimmäisen tason/vaiheen profetian harjoitteluun ja koko instituution rakenteeseen jotenkin muuten kuin edellä on lainattu? Ulkoisen sanan korostus ja paikka pitäisi olla paljon selvempi ja sen eritasoisuuden suhteessa Hengen innoituksiin kaikkea jäsentävä ajatus. Toisenlaisen kuvakulman aiheeseen antaa jälleen Simo Kiviranta seuraavassa sitaatissa.
”…Vapahtajan sanoja Uudessa testamentissa hieman soveltaen: Se, mikä tulee ihmisen sisimmästä ulos, on vahingollista ja turmelee ihmisen, mutta sitä vastoin se, mikä menee ihmisen sisään ulkopuolelta Jumalan pelastavana evankeliumina, tervehdyttää ja alkaa siivota ihmistä hengellisesti.” (Simo Kiviranta, sit. Kerosuo 2019)
Pastori Harri Huovinen kokoaa ja tiivistää JJn ilmoitusteologisen häilyvyyden ja epäselvyyden.
”Jukka Jämsénin kuvaus (2018, 12–13) nk. kuuntelevan rukouksen arviointiperiaatteista on havainnollinen esimerkki tällaisesta epäjohdonmukaisuudesta. Ikään kuin klassiseen kristilliseen käsitykseen liittyen Jämsén kirjoittaa aivan oikein, että rukouksen aikana mieleen tulleita asioita ”pitää punnita Raamatun valossa, onhan se elämän ja uskon ylin ohje. Kaikki, mikä on ristiriidassa Raamatun sisällön kanssa (lyhemmin kymmenen käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen kanssa), saa jäädä omaan arvoonsa.” Tekstin välittömässä jatkossa hän kuitenkin lisää: ”Lopuksi [tilaisuuden] vetäjä voi kysyä, kuinka moni koki rukousten osuneen hyvin kohdalleen.” Kuvaavaa on, että Raamatun ensisijaisuutta korostaessaankin Jämsén kuitenkin puhuu useampaan otteeseen nimenomaan kokemuksista, esimerkiksi siitä, ”mitä he [rukoilijat] kokivat”, tai ”kokeeko hän [rukoiltava] asioita omakseen vai ei.” Hänen systeeminsä (ks. esim. 2018, 11, 15, 19–20, 27, 38–41, 43–45, 55, 58–60, 65, 87, 130–131, 134, 135, 136–137, 147, 149–150, 151, 163, 170), näyttääkin häilyvän kahden eri periaatteen välillä: Yhtäältä hän luterilaisen kirkon työntekijänä muistaa opettaa, että Jumala puhuu ihmisille ennen kaikkea Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja Raamatussa, ja että Pyhä Henki haluaa ihmisten ottavan Raamatun opetuksen tosissaan. Hän esittää myös huolensa mahdollisuudesta, että kirkossa tuodaan Jumalan sanan paikalle jotakin muuta. Samalla hän kuitenkin toistuvasti alleviivaa, että Jumala antaa seurakunnalleen armolahjoja, erityisesti profetian lahjan, ja opettaa, että tätä armolahjaa voidaan opetella käyttämään nimenomaan edellä kuvatun kaltaisessa, sydämen kokemuksiin ja ”vaikutelmiin” keskittyvässä kuuntelevassa rukouksessa. Lyhyesti tiivistettynä Jämsén vaikuttaa ajattelevan, että Jumalan ääni voidaan kuulla Hänen ilmoitussanassaan, mutta myös sen ulkopuolella, ainakin silloin kun sydämen ajatukset ja mielikuvat voidaan kokemusten perusteella arvioida Pyhän Hengen antamiksi. Tällainen taiteilu kahden ilmoituskäsityksen välillä käy ymmärrettäväksi Jämsénin sitoutumisesta New Wine -liikkeen arvoihin, joissa tämä kahtalaisuus eksplikoidaan seuraavasti (2018, 29): ”Haluamme, että kaikki mitä uskomme, opetamme ja teemme, perustuu Raamattuun Jumalan kirjoitettuna sanana. Samalla tahdomme oppia kuulemaan ja tottelemaan Pyhää Henkeä, joka puhuu meille sekä henkilökohtaisesti että yhteisönä.” Lopulta Jämsén itse paljastaa ilmoitusteologiansa epäselvyyden, kun hän Raamatun ja katekismuksen päivittäisestä lukemista ja mietiskelyä suosittelevan alaluvun päätteeksi kirjoittaa (2018, 41): ”Kaiken ohella tietoisuus siitä, että en vain muistele jotakin lukkoon lyötyä asiakirjaa, vaan voin saada Jumalalta viestejä itselleni tai muille juuri tämän päivän tilanteisiin, on melko virkistävä.” Oletettavasti juuri tästä ajatuksestaan käsin hän voi myös päätyä esittämään, että niin Pyhän Hengen lahjojen ja sanojen kuin saarnojenkin ”[a]rviointi tapahtuu tietenkin Raamatun perusteella, mutta monella muullakin tavalla.” (2018, 137–138) Näillä muilla tavoilla Jämsén vaikuttaa viittaavan henkilökohtaisiin kokemuksiin, joille hän käytännössä antaa etusijan ohi Raamatun ilmoituksen (2018, 156): ”Suurin merkitys on kuitenkin Jumalan kohtaamisen kokemuksella tai sen puuttumisella. Jos voimme aavistella jossakin hetkessä, että Jumala on läsnä ja että hän puhuttelee meitä tavalla, joka on liian osuva ollakseen sattumaa, kokemus koskettaa meitä syvästi. Jos taas mikään ei kosketa hyvistä teorioista huolimatta, asia ei vakuuta.” (Huovinen 2019)
Edellä on kuvattu JJn kirjaan Collinsilta peritty tapa olla riittävästi erottelematta Raamatun ilmoitusta Pyhän Hengen olemuksellisesti toisenlaisesta ja toisen tasoisesta innoituksesta. Seuraavaksi katsomme miten profeettainstituutio perustellaan raamattuteologisesti. Ennen sitä annan vielä puheenvuoron Phillip Carylle.
”Mikään ei ole tässä suhteessa muuttunut sitten Raamatun aikojen. Pyhä Henki on aina puhunut ulkoisten sanojen kautta. Esimerkiksi Raamatun profeetat eivät koskaan puhu siitä, että olisivat kuulleet Jumalan äänen sydämessään. He eivät yksinkertaisesti kuvaa kokemustaan tällä tavalla. He kertovat usein unistaan, ja näyistään, mutta eivät tiedä mitään nykyisestä käytännöstä, jossa ihminen koettaa hiljentyä kuuntelemaan Jumalan ääntä sydämessään. Henki ei puhu tällä tavalla, koska hän ei puhu tästä syystä. Hän ei anna ihmisille yksilöllisiä ohjeita – se ei ole koskaan ollut profetian tehtävä – vaan liittää heidät Jumalan kansan muodostamaan yhteisöön. Paras paikka hänen kuuntelemiseensa on siksi kokoontunut seurakunta, Kristuksen ruumis, jossa hän on läsnä opettamassa, lohduttamassa, varoittamassa ja ohjaamassa kaikkia uskovia. Hänen puheensa ei ole sisäinen kokemus vaan yhteinen tapahtuma aivan kuin silloin, kun Pyhä Henki täytti Uuden testamentin seurakunnan ja sen jäsenet opettivat ja neuvoivat toisiaan. Kaikkein hätkähdyttävin tapahtuma liittyy tietenkin Helluntaihin. On syytä huomata, ettei Raamattu kerro mitään niiden ihmisten kokemuksista, jotka puhuivat tuona päivänä kielillä. Sen sijaan se kuvaa laajasti niiden ihmisten kokemusta, jotka kuulivat heidän puhuvan omilla kielillään – kielillä, joita puhuttiin kaikkialla maailmassa (Apt. 2:6-13). Tämä on helluntaikokemus: se, että ihminen kuulee, kuinka Kristuksen sanaa opetetaan ja lauletaan ja saarnataan ja rukoillaan ihmisten äänillä, ymmärrettävin sanoin, niin että hän voi uskoa siihen ja ottaa sen sydämessään vastaan. Kun puhun tästä raamatullisesta näkemyksestä opiskelijoideni kanssa, he kysyvät usein: ’Tarkoittaako tämä, ettei Jumala puhu nykyään?’ Vastaukseni on selvä. Tietenkin Jumala puhuu nykyään! Juuri hänen puheensa Kristuksen sanassa tekee meistä kristittyjä, ja siinä Pyhän Hengen koko tehtävä. Hän puhuu, kun Raamattuun tallennettuja profeetallisia ja apostolisia sanoja saarnataan ja opetetaan ja lauletaan ja rukoillaan, erityisesti seurakunnan kokoontumisissa. Hän puhuu aina, kun Jeesuksen Kristuksen evankeliumi asuu runsaana uskovien keskellä.” (Cary 2012, 42-43)
Collinsin ensimmäinen avainkohta on Apostolien teoista:
”Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat.” Apt. 2:17
Collins tulkitsee, että Jooelin profetiassa luvataan kaikkien uuden liiton kristittyjen profetoivan. Koska tekstissä todetaan, että teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, Collins katsoo, että uudessa liitossa kaikki kuulevat – ja heidän tulisi kuunnella – sisäisiä ääniä yhdessä. Collins kirjoittaa:
”Moses longed to see the Holy Spirit come on all the people of God so that they would truly be prophetic people. This is the reality that God has made possible in the New Covenant, where all his people can be filled with the Holy Spirit. (ez 36:26,27, Jn 1:33, 7:38,39) (Collins s.5)
Raamatun tekstin mukaan Uudessa liitossa kaikki voivat saada Pyhän Hengen, mutta Collinsille tämä ei riitä. Kyse on uskonempiristiseen tapaan siitä, mitä tekemällä Jumalan Pyhä Hengen läsnäolo vapautetaan:
“So hearing God is a central key to releasing the presence, gifts and power (i.e. ’annointing’) of God on what we do in his name.” (Collins, s.7, tummennus JK)
Profetoiminen ja siinä Jumalan äänen kuuleminen ei ole Collinsille mitä tahansa työkalun käyttämistä valtakunnan työssä. Se on Jumalan läsnäolon ja voiman vapauttamisen keskeinen avain. Näin uskonempiristiseen tapaan armolahjat ja sisäisen sanan kuuntelu ottavat armonvälineiden paikan. Klassisessa luterilaisessa teologiassa tämä rooli on annettu ulkoisille armonvälineille. Niissä Jumala on sanansa lupauksen mukaan luvannut olla läsnä ja antaa armonsa ja tuoda valtakuntansa keskellemme ilman meidän ”vapauttamisiamme”. Collinsin esittämä muutos kuuluu aivan tiettyyn teologian uskonempiristiseen kaareen, jonka viimeisintä versiota ja vaihetta Collins ja uusevankelikaalinen teologia edustavat.
Collinsin toinen avainkohta on Johanneksen evankeliumista:
Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä — Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. (Joh. 10:3,4,27)
Collinsin ydinkysymys on, kuinka lampaat voivat kuulla paimenensa äänen. Vastauksessaan hän kytkee avainjakeidensa tulkinnan modernin ”evankelioimisteologian” perusjakeeseen Ilmestyskirjassa:
”But we all need to hear his voice! Jesus said that he ‘…calls his own sheep by name and leads them out.’ (Jn 10:3b) This is how we first come to know the Lord. We first truly commit our lives to him when we hear him speaking personally to us, revealing his personal love for us, his forgiveness of our sins, and how much he longs to live in intimate communion with us. “Here I am! I stand at the door (of your life) and knock. If anyone hears my voice and opens the door, I will come in and eat with him, and he with me’ (Rev. 3:20 – my ampflication in italics).” Collins, s.8 (Lih. JK)
Jumalan äänen sisäinen kuuleminen alkaa Collinsilla uudestisyntymisestä uskoon tulossa (ja tähän liittyvästä syntymätapahtuman meditaatiosta, kuten jatkossa näemme). Collinsin itsensä tekemä suluissa oleva ja kursivoitu selittävä lisäys on paljastava. Alkuperäinen teksti ei ole kirjoitettu tienhaarassa olevalle yksilölle, kuten herätyskristillinen traditio ja Collins paljon myöhemmin on oppinut ja opettanut lukemaan. Tekstin kontekstin lukemalla voi huomata, että Ilmestyskirjan kirje ei ole osoitettu yksilölle, vaan seurakunnalle. Ovi ei ole tällöin yksilön sydämen ovi, vaan seurakunnan eli kirkon ovi. Ateria ei myöskään ole jokin elämyksellinen suhde Jeesukseen, vaan konkreettinen Herran ehtoollinen, jonka Jeesus haluaa viettää seurakunnan kanssa. Laodikean seurakunnan tragedia on siinä, että Jeesus on tämän omaan hengelliseen ja muuhun rikkauteensa viehtyneen seurakunnan kirkon oven ulkopuolella koputtelemassa, eikä pääse viettämään asettamaansa ehtoollista ja jakamaan sitä ja näin läsnäoloaan ja lahjojaan seurakuntansa kanssa.
Sama perustelu toistuu laveampana myöhemmin kirjassa. Aivan kuten syntymä avaa lapselle uuden suhteen äitiin, hengellinen uusi syntymä avaa Jumalan lapselle suoran intiimin suhteen Jumalan kanssa. Luterilainen ajatus, jonka mukaan Jumala operoi armonvälineiden kautta vaihtuu suoraan intiimiin linjaan Jumalan kanssa (vrt. laajakaista). Samalla tulee ymmärrettäväksi JJn lapsen kaltaisuuden korostus ja se miksi pelkän ulkoisen sanan ja sakramenttien kanssa ilman tätä sisäisen sanan välitöntä intiimiyttä elävät ovat kuivan näkkileivän syöjiä.
“Once we are born again, we have a clear sense of the reality of God speaking to us personally. It is how we come realise that we are born again! It was only after we were brought to spiritual birth by the power of the Holy Spirit (through what theologians call the ’prevenient grace of God’) that we were then even in a position to be able to hear the Lord calling to us. (This is clearly shown in verses like ‘He who has ears to hear’. (Matt. 11:15) Here I am! I stand at the door (of your life) and knock. If anyone hears my voice and opens the door, I will come in and eat with him, and he with me’ (Rev. 3:20 – my ampflication in italics), ‘Faith comes by hearing the message and the message is heard through the word of Christ (Rom.10:17) And he continues to lead us by his voice, (i.e. the dynamic, living sense of hearing him speak to us).’…and his sheep follow him because they know his voice’ (Jn 10:4) Every day of our lives we have the opportunity to grow in recognising and hearing the Lord speak to us. And as I have explained earlier, prophecy is simply learning to use this God-given ability to hear his voice not only for ourselves, but for benefit of others.” (Collins, s.61) (lih. JK)
Collins ei tee eroa Raamatun kautta tapahtuvan Jumalan kuulemisen ja profetian sisäisen sanan kautta tapahtuvan kuulemisen välille. Ne ovat saman asian erilaisia ilmauksia vieläpä niin, että sisäinen sana yhä uudestaan myös hänellä on se, joka varsinaisesti tekee ulkoisen eläväksi. Collinsin mukaan Jumalan selvä henkilökohtainen puhuttelu (kokemus) todentaa meille sen, että olemme uudestisyntyneitä. Näin sisäinen kokemus asettuu ulkoisen sanan todentajaksi ja eläväksi tekijäksi, eikä toisinpäin. Myös Collins korostaa toki Raamatun merkitystä profetioiden arvioinnissa, mutta näiden sisäkkäisyys ja yhteys näyttävät kirjan esimerkkien valossa johtavan siihen, että ulkoisen sanan merkitykset alkavat elää varsin vapaata elämää ja niistä tulee käytännössä tämän uuden dynaamisen johdatuksen elävää muovailuvahaa, jossa sisäinen sana itse asiassa tosiaan jäsentää ulkoisen ymmärtämistä, eikä toisin päin.
Collins selittää 1. Kor 12:28 kirkollista tehtävälistaa seuraavasti:
”This is not an exhaustive list of ministries but it is fascinating to see Paul using the words ‘first’ and ‘second’ in relation to apostolic and prophetic ministries. As a committed evangelical I would have expected to see the role of teachers listed as a second order of priority because of the importance of teaching of the Word of God to the Church. But this is not what the Scripture teaches to us! Apostolic leadership is always primary to for the church, (and let’s praise the Lord for the way he’s restoring this to his Church in these times!), but it seems that before the teachers can teach, the Church needs to know from the Lord what he actually wants his people to be taught at a particular time. For this the Church first needs the help of its prophetic ministries.” (Collins, s.20)
Raamattu eli erityinen ilmoitus, jota tutkitaan etsien tekstin alkuperäistä merkitystä ja siten ohjetta ja oppia kaikille kristityille kaikkina aikoina, jää käytännössä taka-alalle. Myös teologian tutkimisen ja opiskelun merkitys kärsii inflaation. Miksi nähdä vaivaa tutkimalla ulkoisesti asioita, kun voi koko ajan suoralla linjalla tarkistaa, miten Herra juuri nyt haluaa asiat hoitaa? Miksi käyttää ja kehittää järkeä ja ymmärrystä, kun on paljon nopeampi ja tehokkaampikin tie? Ei ole ihme, että Collins esittää tältä pohjalta seuraavan kriittisen kysymyksen kirkoille:
”So a critical question for our Churches is: How good are we at hearing the Lord’s voice together? How often do we ask one another the Question ‘What is the Lord saying to us in our present circumstances? Or ‘What is the Lord saying to us through the problems or difficulties we are facing right now?’ Do we have a Church culture in which it is common to hear people speaking (humbly!) about what they feel the Lord may have said to them.” (Collins, s.8) (lih. JK)
“While knowing Jesus personally is the most important reality of all, there are surely few other things more important than being directly connected to his heart and purposes for our lives. Prophesy is important!” (Collins, s.10) (lih. JK)
Jos kristityillä on tällainen esteetön suoralinja Jumalan kanssa, se ei voi tietenkään olla vaikuttamatta ulkoisen sanan eli Raamatun asemaan, josta tässä kokonaisuudessa tulee alempi epäsuoran yhteyden ilmaus tai välittömän sisäisen puheen virike. Raamatun ja profetian sisäkkäisyys pyörii Collinsilla eri tavoin ja eri tavalla eri suuntiin. Munaa ja kanaa on vaikea, ellei mahdotonta erottaa toisistaan. Samalla kuuliaisuus sisäisen sanan kuuntelulle ja kuuntelussa nousee tärkeäksi:
”The more clearly we hear God speak to us, the more we become accountable to him for our response to what he has said to us.” (Collins, s.39)
“It is also true, that as we grow into Christ like character and in obedience to the Lord, the Lord can then trust us with clearer and stronger revelation because he has already found us faithful in handling lesser revelation in times past. It is very interesting to note that one of the key Hebrew words in the old testament that is translated ‘hear’ can be equally translated ‘obey’. The Bible does not draw a distinction between these two things because we cannot sit in judgement over what God says to us. In fact, to seek the Lord for a prophetic word to be used for our own, rather that his, purposes is the same sin of divination. (See 1 Sam. 15:22-23). It is those who want to grow in their love for the Lord and obedience to his word, whether in Scripture or any direct prophetic word that he might speak, who will hear the Lord better and better.” (Collins, s.40) (lih. JK)
Selvempi ja voimakkaampi ilmoitus annetaan kuuliaisille. Tämä ilmoitus tulee joko Raamatusta tai suorasta profeetallisesta sanasta, jotka asemoidaan rinnakkaisiksi ja yhtä päteviksi.
Profetian rooli liittyy Collinsilla myös Jumalan valtakunta -teologiaan ja siihen, että jo luomisessa ihmisen ja nyt kristityn tehtävänä on viedä Jumalan valtakunta kaikkialle ja ottaa maailma valtakunnan haltuun.
”So when he created us, it is clear that God entrusted Human beings with responsibility for the exercise of his Kingdom over the world.” Collins, s.6
Armolahjat ja nyt erityisesti profetia ovat keskeisessä roolissa Jumalan läsnäolon ja hänen valtakuntansa todentamisessa. Tämä on jälleen yksi uusi vaihe siinä uskonempiristisessä jatkumossa, jota Pokki kirjassaan kuvaa. Edeltävässä vaiheessa helluntailiikkeen kohdalla keskeinen avain oli kielillä puhuminen. Sen ajateltiin olevan merkkinä siitä, että Pyhän Hengen täyteys on vastaanotettu ja Pyhän Hengen läsnäolo vapautettu ihmisen ja seurakunnan elämässä. Collinsin New Wine -teologiassa kielillä puhumisen paikalle tulee profetoiminen. Collins sanoo kirjassaan suoraan:
”In the new covenant his people are called ’christians’. This literally means ’little annointed ones’, and as I show later this literally means that we can all exercise the gift of prophesy.” (Collins, s.6)
On siis motivaatio (=Jumalan valtakunta pitää viedä kaikkeen maailmaan hallitsemaan sitä) ja ovat myös keinot (=kaikki voivat nyt kuulla suoraan Jumalan äänen ja kaikki voivat siten profetoida). Mikä siis estää kaikkia ryhtymästä profeetoiksi? Ei mikään muu kuin harjoituksen puute ja ihmisten mahdollinen rajoittuneisuus.
JJ ottaa Collinsilta paitsi metodin, myös sen perusteet, mikä on tietenkin ymmärrettävää. On helpompi laittaa kaikki varauksetta profetiakouluun, jos olettaa sen olevan mahdollista ja Raamatun tarkoittamaa.
”Viittasin jo aiemmin Vanhan ja Uuden testamentin erilaisiin käsityksiin profetoimisesta. Ankara suhtautuminen profetoimiseen ja sen pitäminen harvojen etuoikeutena eivät vastaa uuden testamentin kuvaa asiasta, vaan enemmän Vanhan testamentin tilannetta.” (s.117) (lih. Jk)
”Jotkut ajattelevat, että tällainen Jumalan kuuleminen ja erilaiset armolahjat ovat vain harvoja ihmisiä varten. Edellisistä Raamatun kohdista näemme kuitenkin, että kaikki Jeesuksen seuraajat voivat jollakin tavalla tunnistaa Jeesuksen äänen muiden äänien joukossa…Profetoimisen henki on kaikissa Jeesuksen seuraajissa, vaikka joillakin heistä on vielä erityinen profetian lahja tai jopa kokoaikainen profeetan tehtävä.” (s.133 lih. JK)
Mitkä mahtavat olla ne Raamatunkohdat, joista JJn mukaan näemme, että kaikki (sen sijaan, että vaan harvat) voivat profetoida? Ne ovat nuo samat Collinsin esittämät kohdat eli Apt. 2:17-18 ja Joh. 10:3-4, 27. JJ siis ottaa ja omaksuu sisäisen sanan instituution niin sanotut raamattuperusteet suoraan Collinsilta.
Voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, perustelevatko nuo Raamatun kohdat sen, mitä Collins (ja JJ häntä seuraten) väittää niiden kertovan ja perustelevan?
Lähdetään liikkeelle Johanneksen evankeliumin lampaista. Kohdan selityksen tulisi korostaa ulkoista ääntä ja sanaa, eikä suinkaan sisäistä. Tuntuisi erikoiselta ajatella, että lampaiden pitäisi kuunnella sisintään ja etsiä paimenen ääntä sieltä. Paimenen ääni, jonka lampaat oppivat tuntemaan, tuli ja tulee aina lampaiden ulkopuolelta paimenen huutona ja kutsuäänenä. Tuon ulkoisen äänen lampaat oppivat tuntemaan ja tunnistamaan. Siihen liittyy Jeesuksen lupaus, eikä suinkaan lampaiden omiin sisäisiin ääniin. Kontekstissaan tulkittuna Joh. 10:3-4,27 ei kerro mitään siitä, että kaikki lampaat voivat kuulla tai niiden tulisi kuulla ja kuunnella sisäisiä ääniä aprikoiden, mikä äänistä mahtaisi olla hyvän paimenen ääni.
Entä Jooelin profetia? Tarkoittaako se, että kaikki kristityt ovat profeettoja? On ymmärrettävää, että Joelin kirjan kuvaus Hengen vuodattamisesta puhutteli ja soveltui ensimmäisen helluntain tilanteeseen.
”Niin Pietari astui esiin niiden yhdentoista kanssa, korotti äänensä ja puhui heille: ”Miehet, juutalaiset ja kaikki Jerusalemissa asuvaiset, olkoon tämä teille tiettävä, ja ottakaa minun sanani korviinne. Eivät nämä ole juovuksissa, niinkuin te luulette; sillä nyt on vasta kolmas hetki päivästä. Vaan tämä on se, mikä on sanottu profeetta Jooelin kautta:
’Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä,
sanoo Jumala,
että minä vuodatan Henkeni
kaiken lihan päälle,
ja teidän poikanne ja tyttärenne
ennustavat,
ja nuorukaisenne näkyjä näkevät,
ja vanhuksenne unia uneksuvat.
Ja myös palvelijaini
ja palvelijattarieni päälle
minä niinä päivinä vuodatan Henkeni,
ja he ennustavat.
Ja minä annan näkyä ihmeitä
ylhäällä taivaalla
ja merkkejä alhaalla maan päällä,
verta ja tulta ja savupatsaita.
Aurinko muuttuu pimeydeksi
ja kuu vereksi,
ennenkuin Herran päivä tulee,
se suuri ja julkinen.
Ja on tapahtuva, että jokainen,
joka huutaa avuksi Herran nimeä,
pelastuu.’ (Ap.t. 2:14-21
Jooelin kohta ja Pietarin puhe Helluntaina puhuvat siitä, että eri-ikäiset – lapset ja aikuiset – sekä ihmiset eri taustoista ja etnisistä ryhmistä, voivat Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen saada kasteessa lahjaksi Pyhän Hengen. Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Tämä on Pietarin saarnan lopputulema, eikä siis se, että nyt kaikki seurakuntalaiset voivat profetoida. Teksti kertoo tämän suoraan.
”Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Apt. 2:37-38)
Ihmiset ohjataan ulkoisten armonvälineiden luo, eikä sisäisen äänen kuunteluun. Kristuksen kautta kaikki kristityt saavat Pyhän Hengen kasteessa ja voivatkin siksi lähestyä Jumalaa, puhua hänelle ja kuulla hänen äänensä Raamatun ulkoisessa sanassa ja sen saarnassa, joka on Jumalan puheen perusmuoto ja erityinen ilmoitus. Kohdan viite poikien ja tyttärien profetoimiseen (jota tapahtui tuona ensimmäisenä helluntaina kielillä puhumisen ohessa) ei tarkoita sitä, että kaikki kristityt ovat profeettoja tai kaikkien Kristuksen ruumiin jäsenten pitäisi hiljentyä kuuntelemaan Jumalan ääntä omissa sisäisissä ajatuksissaan, kuten JJ Collinsia seuraten antaa ymmärtää.
Vastaavan näköalan apostoli Paavali esittää korinttolaisille JJn paljon siteeraamassa 1. korinttolaiskirjeessä ja sen 12 luvussa.
”Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor.12:13)
Siitä, että kaikki ovat yhtäläisesti osallisia samasta Hengestä ja samoista Hengen rikkauksista, ei kuitenkaan seuraa ruumiin monotonisuus, vaan ruumiin jäsenten erilaisuus. Tämä käy ilmi siitä, miten Paavali jatkaa ajatustaan ruumiin moninaisuudesta edellisen jakeen jälkeen. (1. Kor. 12:14-21)
”Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta.” (1. Kor. 12:14)
Seurakunta epäilemättä on apostolinen ja profeetallinen, ja seurakunnalla on armonvälineiden lisäksi kaikkia armolahjoja, mitä Kristuksen ruumiin rakentamiseen tarvitaan. Koko seurakunta on saanut Pyhän Hengen kasteessa, sille on myös annettu Jumalan erityinen ilmoitus Raamatussa ja Kristuksessa. Sillä on profeetallinen ja apostolinen opetus, jota kaikkien tulee kuunnella pelkkänä korvana, kuten JJn kirjan otsikko sanoo.
Siitä, että kaikki ovat Kristuksessa ja hänen armossaan päässeet osallisiksi Hengen siunauksesta (”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa.” Ef 1:3), ei kuitenkaan seuraa, että kaikki Kristuksen ruumiin jäsenet ovat samoja jäseniä, eli että Kristuksen ruumiin pitäisi olla pelkkiä korvia.
”Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Jos taas kokonaan kuulona, missä silloin haisti? Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itse kunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi?” (1. Kor. 12:17-19)
Tämä on korjausliike, jonka Paavali yrittää tehdä tietyistä armolahjoista hurmaantuneille korinttilaisille: Jumala on asettanut jäsenet ruumiiseen niin kuin Hän on kokonaisuutta ajatellen tahtonut, jotta moninaisuus ja erilaisuus toteutuvat. Kaikki ei ole samaa, vaikka kaikilla on sama ulkoinen Ilmoitussana, Kristus, Henki ja Isä.
Jotkut kristityt toki profetoivat, kuten jotkut puhuvat kielilläkin. Mutta Paavali sanoo aivan suoraan, että kaikki eivät profetoi, eivätkä puhu kielillä:
”Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja? Eivät kaikki profeettoja? Eivät kaikki opettajia? Eiväthän kaikki tee voimallisia tekoja? Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki kykene niitä selittämään?” (1 Kor. 12:29-30)
Kristuksen ruumissa erilaiset jäsenet täydentävät toisiaan. Logiikka on koko ajan se, että yksi tekee yhtä ja toinen toista, mutta kaiken pitää tapahtua yhteiseksi hyödyksi. Näin esimerkiksi Jukka Thurénkin asiaa selittää.
”Korinttilaiset pitivät arvokkaimpina niitä lahjoja, jotka olivat hämmästyttävimpiä. Paavali antaa uudeksi mitaksi rakkauden ja yhteisen hyödyn. Näin saavutetaan kaksi asiaa: armolahjojen arvojärjestys muuttuu, ja myös luonnollisilta näyttävät kyvyt paljastuvat Hengen lahjoiksi.” (Thurén, Uusi testamentti lyhyesti selitettynä, 830.)
Thurénin mukaan Paavalille ei ole keskeistä hengellisen erottaminen luonnollisesta. JJlle tämä ero tuntuu olevan tärkeä. Otsikon ”Julistusta vai henkilahja”, alta luemme, miten henkilahjat täytyy erottaa selvästi niin sanotuista luonnollisista lahjoista:
”Jotkut tulkitsevat profetoimisen pelkäksi julistamiseksi. Julistajat saavat varmasti paljon apua Pyhältä Hengeltä valmistellessaan ja pitäessään puheitaan. Ajattelen kuitenkin, että profetoimisen tulkitseminen vain julistukseksi on liian kapea näkemys. Otan muutaman jakeen tähän perusteluiksi. [sitten kirjassa tulee Apostolien tekojen kohta, jossa Agabos profetoi Paavalille Ap.t. 21 ja sen jälkeen viitataan Johanneksen kasteella kastettujen kasteessa tapahtuvaan Pyhän Hengen saamiseen, jonka yhteydessä miehet puhuvat kielillä ja profetoivat apt 19:6. Tämän jälkeen JJ jatkaa] …Vaikka kastetut miehet olisivat vain puhuneet Jumalasta ja näin voitaisiin ymmärtää profetoiminen vain puheena ilman henkilahjaluonnetta, olisi mahdotonta kumota sen parina esiintyvää kielillä puhumista, ilmiselvää henkilahjaa… [tätä seuraa viittaus Joh 4:19 Jeesuksesta ja samarialaisesta naisesta kaivolla] …Näistä jakeista huomaamme, että uusi testamentti ei pidä profetoimista tavallisena julistuksena, vaan siihen sisältyy ihmeenomaisia piirteitä.” (s.56)
Selitys perustelee vakaumusta, jonka mukaan Jumala tekee ihmeitä toisin kuin tietty rationalistinen, tieteellinen maailmankuva väittää. Mutta samalla – kun se torjuu tämän virheen – se synnyttää muita ongelmia.
Raamatun trinitaarinen maisema nimittäin nostaa esiin erilaisia ihmeitä. Ensinnäkin jo (ihmisen) luomista pidetään Raamatussa suurena ihmeenä. ”Minä olen suuri ihme ja kiitän sinua siitä” (Ps. 139). Toiseksi Raamatun keskeisimpiä ihmeitä eivät ole niin sanotut ihmeet ja merkit (Mark. 16), vaan inkarnaation ihme; Jumalan pojan ihmiseksi tulo, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus. Raamatussa ihmeet ja merkit korostavat aina tätä Herran ihmiseksi tulon ihmettä. Herra Kristus itse on läsnä olevana Sanassaan ja sakramenteissaan on suurin ihme. Mitään tämän ihmeellisempää ei voi olla. Jos ja kun, Herra itse on läsnä Sanassa ja sakramenteissa, muut ihmeet ja merkit eivät saa ottaa ulkoisen Sanan ja sakramenttien paikkaa kristillisen kirkon todellisuudessa, olivatpa ne sitten kuinka kivoja ja dynaamisia tahansa.
Entä sitten Paavalin kehotus tavoitella armolahjoja ja erityisesti profetoimisen lahjaa? Tai Paavalin sana, että hän soisi kaikkien puhuvan kielillä ja vielä enemmän, että kaikki profetoisivat? (1 Kor. 14:5) Kuten edellä on todettu armolahjojen tavoittelu ei ole yksilölaji, vaan yhteisölaji. Mitä työvälineitä kulloinkin tarvitaan, liittyy siihen, mitä rakennustyömaalla ollaan tekemässä. Lisäksi on muistettava Paavalin reunaehto: ”Jumala on asettanut itse jäsenet ruumiiseen, niin kuin hän on nähnyt hyväksi.” (1 Kor. 12:18) Koska itse Jumala on nähnyt hyväksi lahjojen moninaisuuden – eikä monotonisuuden – meidänkin pitäisi siihen suostua.
Edellä kuvattua armonvälineiden ensisijaisuutta vasten ymmärrämme oikein Paavalin toiveen kielillä puhumisesta ja profetoimisesta. Seurakunta tarvitsee kyllä Hengen innoitusta, mutta vielä enemmän se tarvitsee Hengen ilmoitusta ulkoisessa sanassa. Seurakunta tarvitsee kyllä Hengen innoitusta innostuakseen Kristuksen ruumiin rakentamisesta, mutta vielä enemmän se tarvitsee ulkoisen Sanan ja sakramenttien osallisuutta. Armonvälineissä Kristus on läsnä ja liittää meidät itseensä, ja me rakennumme Pyhäksi temppeliksi Herrassa.
Edelleen Pyhän Hengen ensisijainen tehtävä on näyttää maailmalle todeksi synti, tuomio ja vanhurskaus – ja kirkastaa Kristus, koska armonvälineissä on kysymys juuri tästä. Luterilaisen uskon mukaan Kristuksen läsnäolo armonvälineissä edeltää aina hänen läsnäoloaan seurakunnan keskellä. Ulkoisen sanan ihme on ensisijainen ja erityinen, armolahjat ovat niihin nähden toissijaisia apuvälineitä. Tätä järjestystä ei saa hämärtää eikä vaihtaa, eikä Paavalin kehotus tavoitella armolahjoja muuta tätä tosiasiaa.
Edellä huomasimme, että JJn (ja Collinsin) mukaan kaikki kristityt ovat profetoimisen Hengellä varustettuja. Tästä herää kysymys, kuinka he selittävät Paavalin ajatuksen, etteivät kaikki ole profeettoja.
JJ ratkoo asiaa jakamalla profetian kolmelle profeetallisuuden tasolle: 1) profetoimisen henki, 2) profetoimisen lahja ja 3) profeetan kokotoiminen tehtävä. JJn mukaan profetoimisen Henki on kaikissa Jeesuksen seuraajissa, mutta joillakin heistä on tämän lisäksi erityinen profetian lahja tai jopa kokoaikainen profeetan tehtävä.
Kaikille kristityille yleinen sisäisen äänen kuuntelumahdollisuus liittyy JJn jaon ensimmäiseen tasoon: profetoimisen Henki on kaikilla. Kirjansa toisessa kohdassa JJ katsoo, että Paavali viittaa profeetan virkaan, kun hän sanoo, että kaikki eivät ole profeettoja. Samalla hän selittää, mikä ero on profetian hengen ja profetian lahjan välillä. JJ kirjoittaa:
”Kuitenkin Paavali sanoi myös: ”Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai Profeettoja? (1 Kor. 12:29)
Paavalin opetusta voi tulkita siten, että koko seurakunta on profeetallinen ikään kuin yleisellä tasolla. Se on tavallaan ensimmäinen kerros seurakunnan profeetallisuudessa. Joillekin yksilöille Pyhä Henki sitten antaa profetoimisen armolahjan, joka toimii tarkemmin kuin yleinen profeetallisuus. Tämä on tavallaan toinen taso profetoimisen tai kuuntelevan rukouksen kohdalla. Kolmas taso on sitten profeetan virka, jollainen jokaisessa seurakunnassa oli alkukirkon aikana kirkkohistorian tietojen mukaan. Tässä kolmannen tason mielessä kaikki eivät ole profeettoja, joita voidaan pitää kokopäivätoimisina ’viranhaltijoina’. Samoin voimme tarkastella muitakin armolahjoja, esimerkiksi evankelistan tehtävää”. (s.54, lih. JK)
JJn Kohdalle antama tulkinta ei ole mitenkään mielekäs. Kielillä puhujien kokopäiväistä tehtävää (viranhaltija) nimittäin ei varmasti ollut alkukirkossa olemassa ja samassa luettelossa Paavali toteaa: Eiväthän kaikki puhu kielillä. Paavali ei kohdassa puhu siis kokopäiväisistä viroista, vaan ruumiin moninaisuudesta ja sen jäsenten erilaisuudesta ja toisiaan täydentävyydestä (joka kaikki on ilmeistä tekstin kontekstissa 1 kor.12), jonka tajun korinttolaiset olivat hurmoksessaan hukanneet.
Yhtä kaikki JJn mukaan profetian lahja on tarkempi versio profetian hengestä. Hyvässä tapauksessa profetioiden tarkkuus nimittäin paranee. Huonoista tapauksista ei kirjassa paljoa puhuta. Kun tarkkuus on parantunut ja seurakunta on oppinut tunnistamaan tarkemman profeetan, hänet voidaan ilmeisesti kutsua profeetan virkaan.
Kolmen tason mallin heikko kohta on ensimmäinen taso eli koko instituution ydin ja uusi asia.
On olemassa profetian armolahjan omaavia ihmisiä. Tunnen useita tällaisia henkilöitä, vaikka he eivät alleviivaakaan asiaa JJn tapaan heidän erilaisen kokonaisteologiansa tähden. Näitä henkilöitä löytyy eri kirkoista ja seurakunnista, ei suinkaan vain karismaattisista tai sellaisiksi itsensä mieltävistä seurakunnista.
Siinäkään ei ole ongelmaa, että alkukirkossa epäilemättä oli profeetan virassa olevia ihmisiä. Ongelma on muualla. Sen ytimenä on Collinsin ja JJn ”kaikki kristityt voivat olla profeettoja” -oppi sekä siltä pohjalta rakennettu profetiakoulu ja -instituutio. Mainitut opit eivät saa tukea sen paremmin Raamatusta kuin kirkon historiastakaan. Tuki saadaan vain kategorisesti erilaisten asioiden yhteen liu’uttamisesta ja fuusioinnista, kuten olemme nähneet.
En ole koskaan ennen törmännyt sen paremmin Raamatussa kuin kirkon historiassa siihen, että olisi pidetty sisäisen äänen kuuntelemisen kouluja. Mitä tämä hiljaisuus kertoo ja miten sitä pitäisi tulkita? JJ tulkitsee Paavalin näkyyn (”tule yli ja auta meitä”, Ap.t. 16) liittyvää hiljaisuutta seuraavasti:
”Se, että näyn saamisen yksityiskohtia ei kerrota, vihjaa, että tuon ajan seurakunnassa nämä asiat olivat niin tavallisia, että niitä ei tarvinnut selittää.” (s.137)
Miten sitten on tulkittava ”profetiakoulun” alkukirkossa jättämä aukko eli hiljaisuus? Miksi Raamatussa ei kerrota apostolien ohjeistavan profetiakoululaisia esimerkiksi seuraavaan tapaan (itse keksimäni lause):
”Ja Pietari/kirkkoisä Irenaeus sanoi: ”Kuunnelkaapa nyt ja opetelkaapa kuuntelemaan ryhmässä tarkkaan sisimpänne ääniä ja koettakaa miettiä, mikä niistä voisi olla Jumalan ääni ja mitä Herra ehkä haluaa niiden äänien kautta sanoa naapurillenne.”
Tällaiset sitaatit loistavat poissaolollaan sekä Raamatussa että alkukirkon historian kuvauksista. Mikä tähän hiljaisuuteen on selityksenä? Kertooko se, että profetioiden harjoittelukoulut olivat niin tavallisia, ettei niistä tarvinnut puhua mitään? Vai olisiko selitys enemminkin se, ettei tällaisten harjoitussysteemien luominen kuulunut seurakunnan uskoon, koska kaikkien ei oletettu olevan profeettoja? Olisiko jopa niin, että profetian ensimmäistä tasoa (kaikki ovat profeettoja) ei tunneta kirkkohistoriassa ennen Collinsia, vaikka toinen (profetian armolahja) ja kolmas taso (tähän armolahjaan liittyvä virka) ovat Raamatusta ja/tai kirkkohistoriasta tuttuja? Itse kallistun Caryn tavoin jälkimmäiselle kannalle, vaikka se onkin hiljaisuudesta argumentointia.
Ennen kuin jatkamme JJn kirjan tutkimista, annetaan jälleen ensin puheenvuoro Phillip Carylle.
”Kun ihmisen moraalinen luonne kehittyy ja Pyhä Henki tekee työtään hänen sisimmässään, sydämen äänet voivat kasvaa jopa viisauden ääniksi. Tähän viisauteen ei pidä luottaa kuin Jumalan sanaan (sillä ei ole mitään typerämpää kuin ihmiset, jotka ovat omasta mielestään viisaita), mutta se on viisautta, jota Jumala kehottaa etsimään: viisautta, joka osaa erottaa hyvän pahasta, tehdä vastuullisia, kypsiä ratkaisuja ja elää moraalisesti oikein. Itsetuntemuksen kasvu on aikuistumista. Kehottaessaan ihmisiä hankkimaan viisautta (Sananl.4:7) Jumala kehottaa heitä tavoittelemaan itsetuntemusta ja pyrkimään hänen tuntemiseensa – Ja erottamaan nämä toisistaan. Tästä syystä uusevankelikaalinen ’Jumalan äänen kuuntelemisen’ käytäntö on kahdella tavalla vahingollista. Kun ihminen koettaa saada selville, mikä ääni hänen sydämessään kuuluu Jumalalle, hän ei löydä Jumalaa, eikä opi myöskään tuntemaan omaa todellista minäänsä.” (Cary 2012, 32)
Collinsin ja JJn mukaan kaikki voivat kuulla Jumalan äänen sisällään. Tilanne on JJn teologisessa ihmiskäsityksessä muutenkin asian kannalta ”hyvä” eli optimistinen. Sisäisen äänen kuuntelu ryhmissä on siksi teologisilta lähtökohdiltaan verrattain yksinkertaista. Tarvitaan vain pientä harjoittelua, rohkaisevaa ja positiivista asennetta tilanteen järjestäjiltä ja sen lisäksi tiettyjä muita sääntöjä ja korostuksia. Instituution ensimmäisen tason säännöissä silmiin pistävää on voimakas positiivisuuden korostus. Tilanteen järjestäjän täytyy olla rohkaiseva ja ongelmaton sekä korostaa hyvää tunnelmaa. Tämä on tärkeää instituutiossa. Erityisesti positiivisuus korostuu profetian ensimmäisellä tasolla. Profetian ensimmäinen taso ja sen harjoittaminen näyttää olevan tässä instituutiossa vähän niin kuin palloliiton taannoinen ”kaikki pelaa” -ohjelma. Täytyy saada mahdollisimman paljon halukkaita jalkapallon pariin, että seasta löytyvät tulevat liiga- ja ammattilaispelaajat, eli ne, joilla on tarkempi profetoimisen armolahja ja joille voidaan sitten lopulta perustaa ehkä myös profeetan virka.
Seuraavasta Caryn kuvauksesta näemme, että sisäisen äänen kuuntelu ei ole pelkästään yksinkertaista, varsinkaan jos sen kuuntelu samaistetaan Jumalan kuunteluun.
”Jumalan ilmoitus pyhässä Raamatussa tuo esiin aivan erilaisen hengellisyyden. Se vapauttaa ihmisen kehittämään omia ajatuksiaan ja tunteitaan, koska Jumalaa ei tarvitse etsiä omasta sydämestä – paikasta, jossa ihminen on kaikkein alttein itsepetokselle ja manipulaatiolle. Sen sijaan Jumalan voi löytää hänen muuttumattomasta sanastaan. Tämäkin uutinen on hyvä kahdella tavalla: sekä itsetuntemuksen että Jumalan tuntemisen kannalta. Hyvä uutinen itsetuntemuksen suhteen on se, että ihmisen tunteet ja ajatukset saavat olla hänen omiaan sen sijaan, että niissä olisi kuunneltava Jumalan ääntä. Hyvä uutinen Jumalasta on näet se, että hän ilmoittaa itsensä todellisen persoonan tapaan, puhumalla ihmiselle hänen sydämensä ulkopuolelta. Ja juuri tämä ulkonainen puhe antaa sydämelle uuden muodon, kun se otetaan uskossa vastaan, ja muuttaa ihmistä Jumalan pojan kaltaiseksi. Tällä tavalla ajatukset ja tunteet ja sisäiset äänet uudistuvat sen sijaan, että ne jäisivät vain kulutuskulttuurin tuotteiksi.” (Cary 2012, 39-40) (lih. JK)
JJn ja New wine -teologien maailmassa tilanne on kuitenkin aika tavalla toisen näköistä. Sisäisen äänen kuuntelu on helppoa ja hauskaa.
”Vaikka kyseessä on arvokas lahja, kuunteleva rukous on mielestäni hauskaa! Englantilaisilta papeilta olen kuullut osuvan sanonnan: ’Jos annamme Jumalasta sellaisen vaikutelman, että hän on tylsä, se ei ole virhe, vaan synti.” (s.8)
”On tärkeä korostaa, että mitään ei tarvitse sanoa. Olen huomannut, että huumori auttaa tässä. Mikäli ihmiset rentoutuvat, he uskaltavat ottaa epäonnistumisen riskin ja kertoa mieleensä nousevia asioita. Jos ihmiset kokevat, että nyt ollaan tekemisissä äärimmäisen pyhien asioiden kanssa, kukaan ei uskalla sanoa mitään. Hyvä, jos uskaltaa edes ajatella! Meidän pyhyyskäsityksemme sekoittuu usein jäykkyyteen, juhlallisuuteen ja pelkoon. Sillä ei ole tietenkään juuri mitään tekemistä Jeesuksen opettaman lapsenkaltaisuuden kanssa, mutta tuollaisesta jäykkyydestä on kirkkohistoriassa surullisen paljon esimerkkejä.” (s.144-145)
Lainauksista voi päätellä, että tilanteeseen liittyy suggestiivinen elementti. Kun ensin kerrotaan, mitä Jumala yleensä tekee, synnytetään suggestiivinen odotus sille, mitä ihmisten sisällä kohta tapahtuu. Eikä tunnelman keventäminenkään ole suggestiivisen toiminnan ulkopuolella – puhumattakaan lämmittelyharjoituksista, joita kuvataan seuraavasti:
”Aluksi on hyvä tehdä yhteinen mielikuvaharjoitus, joka alentaa kuuntelemisen ja toisille kertomisen kynnystä. Minä teen sen yleensä pyytämällä kaikkia sulkemaan silmät ja kuvittelemaan mielessään esimerkiksi astian, jossa on omenoita. Pyydän osallistujia olemaan hetken hiljaa ja keskittymään omena-astiaan. Sitten pyydän avaamaan silmät ja esitän heille kysymyksiä. ’Kertokaa millainen tuo astia oli! Yleensä tähän saa helposti vastauksia. Sitten kysyn, kuinka monilla oli omenoissa ainoastaan punaista väriä. Vastauksen voi näyttää nostamalla kättä. Sitten kysyn, kenellä ei ollut omenoissa ollenkaan punaista väriä. Kolmas väriin liittyvä kysymys on, kenellä oli omenoissa useita värejä. Perustelen harjoitusta sillä, että usein emme ymmärrä mielikuvistamme, kuinka paljon niissä on yksityiskohtia. Kysymällä voimme saada niistä paljon enemmän irti. Tässä voi viitata Paavalin näkyyn makedonialaisesta miehestä… Meille ei kerrota, mistä Paavali tunnisti näyssä näkemänsä miehen makedonialaiseksi. Se saattoi johtua vaatetuksesta tai muusta ulkonäöstä. Paavali saattoi ’kuulla’ sen hänen kielestään tai murteestaan, tai sitten hän vain sai Jumalalta jonkinlaisen vaikutelman, jonka perusteella hän tajusi asian. Hän kertoi sen matkatovereilleen ja yhdessä he ymmärsivät, että näky oli Jumalan antama kutsu.” (s.147, lih. JK)
Sitaatissa huomaamme jälleen hiljaisuudesta argumentoinnin ja liutuksen periaatteet. Mielikuvaharjoituksesta tehdään sujuva liu’utus Raamatun tilanteeseen, jossa apostoli Paavali kutsutaan erityiseen tehtävään. Tämä on perustekniikka kirjassa. Liu´tuksen seurauksena Paavalin erityinen näky ja harjoittelijan mielikuva menevät ikään kuin samaan koriin. Raamatun erityisen ilmoituksen ja tavallisten pulliaisten sisäisten tuntemusten, tasoero poistuu. Hiljaisuudelle annetaan instituution mukainen selitys ja näin Raamattu kertoo sen, mitä sen toivotaan kertovan. Tuloksena on laadullisesti samanlaisen ilmoituksen jatkumo. Kaikki kuuntelevan rukouksen harjoittajat ovat samalla jatkumolla Raamatun, Jeesuksen, apostolien ja opetuslasten kanssa. Kaikki voivat olla profeettoja ja profetoida kuten he.
Jatkumon kantavana rakenteena on vielä itsessään manipuloiva perus-uskomus. Jos et ryhdy kuuntelevaan rukoukseen, et voi olla kirkon ytimessä, vaan nakerrat vain kuivaa ulkoista Sanaa väljähtyneessä Jumala -suhteessa, etkä tiedä mitään rakastumisen hurmasta, joka kuuntelevan rukouksen välityksellä olisi tarjolla.
Edellä sanotusta käy ilmi, että kuuntelevan rukouksen instituutiossa on yleisesti ottaen suggestiivinen viritys. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan väittää, että kristillinen kirkko voisi elää kokonaan vapaana suggestiivisuudesta. Se on inhimillistä ja tavallista, eikä sitä voida välttää kokonaan. Huomion arvoista on kuitenkin se, että suggestiivisen asetelman käsittely on kirjassa melko pienessä roolissa profetian ensimmäisellä tasolla. Vasta toisella tasolla se huomioidaan tarkemmin.
Kuuntelevan rukouksen profetioiden arvioimista vaikeuttaa se, että JJn kirjassa jää luomisen ja Pyhän Hengen työn suhde epäselväksi. Toisaalta kirjassa tehdään voimakas ero luonnollisten asioiden ja hengellisten asioiden välille ja korostetaan, että hengellinen ei tyhjenny luonnolliseen (mikä tietenkin on totta). Samalla profeettailmiön kohdalle syntyy kuitenkin sokea piste, koska luomisen ja Hengen vastakkain asettava kokonaisteologia ei kykene käsittelemään sisäisen sanan kuunteluun lähtökohtaisesti liittyvää inhimillistä ja jumalallista ulottuvuutta yhtä aikaa (simul), eikä erittelemään mielekkäästi niiden suhdetta.
Epäselvyys johtaa siihen, että profetioiden arvioinnissa jäädään pitkälti ”joko-tai” -asetelmaan. Vaikka profetiassa myönnetaan olevan niin sanotusti astian makua (s. 151), esimerkiksi se jää erittelemättä, onko tämä maku ihmisen luotuisuuteen vai langenneisuuteen kuuluvaa. Esimerkinomaisesti kirjassa todetaan, että profetiassa on parhaimmillaan 80% Jumalasta ja 20 % ihmisen omaa väritystä. Kuitenkaan ei kerrota, kuinka nämä erotetaan toisistaan ja mitä profetialle tapahtuu, jos suhdeluku muuttuu. Mistä tietää onko joku ajatus Jumalan? Profeettainstituution vastaus tämän kaltaisiin kysymyksiin kuuluu: ”Sen vaan tietää” (s. 136)
Jos kokonaisteologiaa jäsentävänä ajatuksena olisi inkarnaatio, eikä karismaattinen Hengen ja luotuisuuden vastakkain asettamisen periaate, voitaisiin huoletta sanoa, että profetiaa harjoitettaessa on aina läsnä 100% ihmistä ja lisäksi mukana voi olla Jumalan Hengen innoitusta aina 100 % asti. Tätä ei kuitenkaan päätellä ihmisen kvaliteeteista – kuten hänen vakuuttuneisuudestaan, kokemuksistaan tai muusta sellaisesta – vaan profetian sisällön yhtäpitävyydestä ulkoisen sanan eli Raamatun kanssa.
Inkarnaation lähtökohdasta ei ole kuitenkaan mieltä pitää luotuisuuteen liittyvää viisautta erillisenä tai vastakkaisena Pyhän Hengen viisaudelle. Molempien takana on kuitenkin sama kolmiyhteinen Jumala, jonka ulospäin suuntautuvat teot ovat jakamattomat. Tämä alkukirkon oivallus tarkoittaa sitä, että siellä missä toimii Pyhä Henki, ovat mukana myös Isä ja Poika, vaikka näitä ei erikseen mainittaisi. Tämä Pyhän kolminaisuuden toimintatapa näkyy heti Raamatun ensimmäisillä lehdillä. Esikoisensa kautta luo Jumala taivaan ja maan, ja Jumalan Henki liikkuu vetten päällä (vrt. 1. Moos. 1:1-3 ja Kol. 1:14-16)
JJn instituutiossa myönnetään toisaalta manipulaation mahdollisuus ja korostetaan profeetan vastuuta varsinkin profetian toisella tasolla. Kuitenkin profetioiden arvioiminen on lähes mahdotonta, koska arviointikriteereissä on kyse enemmän ”luottamuksesta ja vakuuttuneisuudesta” (ilmeisen subjektiivinen kokemus). Ulkopuolinen voisi myös kuvitella, että kummallisuudet tekevät profetioista epäselviä, mutta tällaiseen tulkintaan ei voi luottaa, sillä jotkut profetiat ovat epäselvästi selviä:
”Vaikka ihminen olisi taitava ja miellyttävä puhuja, mutta sanat olisivat ristiriidassa Raamatun kanssa, ne pitää jättää omaan arvoonsa. Tässä täytyy kuitenkin olla tarkkana. Jumalalta saamamme sanat ovat usein hieman arvoituksellisia, kuin palapeli, josta muodostuu kokonaisuus vasta kun sanat ja arviot on saatu yhteen.” (s.170, lih. JK)
”This refers to the meaning of the revelation that was received. While the interpretation may be immediately clear to the person who received the initial revelation, this is not always the case. It is sometimes very easy to read our own interpretations into genuine revelation, or it may be that sometimes the Lord wants to give the interpretation trough another or others as they pray about the original revelation.” (Collins, s.55)
Esimerkeistä käy ilmi, että Collins ja JJ esittävät hyvin samantyyppisen mallin. Oppi profetian selvästä epäselvyydestä (dimensioista) syntyy siitä, että itse profetian lisäksi myös profetian tulkinta sisällytetään profetian käsitteeseen. Tämän seurauksena jopa perinteinen väärän profetian kriteeri – profetian täyttymättömyys – jää epävarmaksi. Oliko saamassani profetiassa sittenkään kyse väärästä profetiasta, vai vain profetian väärästä tulkinnasta?
”For example there were some very specific prophesies given in the mid 1990’s that revival was going to break out in England in a specific year that has now passed. That was not fulfilled, but I believe these people did hear that the Lord is preparing both his Church and the nation for a very major time of revival. It was just the timing (application) of these prophesies that obviously been wrong.” (Collins, s.56)
Collins sen paremmin kuin JJkään ei jää miettimään, mitä seurauksia tällaisella selvällä epäselvyydellä koko instituutiolle on.
JJ huomioi kyllä Raamatun puheen profetoimisen vajavaisuudesta. Edellä kuvatuista syistä tästä ei kuitenkaan seuraa varoituksia profetoimisen ensimmäisen tason harjoituksissa. Asia kiepsahtaa jännällä tavalla päinvastaiseksi:
”Profetoimisen vajavaisuuden tunnustaminen helpottaa armolahjojen käyttämistä. Jos vaatimuksena olisi täydellisyys, tuskin kukaan uskaltaisi avata suutaan seurakunnassa. Epäonnistumisen salliva armollisuuden ilmapiiri on edellytyksenä sille, että ihmiset uskaltautuvat tavoittelemaan armolahjoja.” (s.55, lih. JK)
Collinsin ja JJn profetia -tulkinnan taustalla on voimakas näkemys VT:n ja UT:n profetian olemuksellisesta erilaisuudesta sekä profetian roolista Uudessa testamentissa. Pääpiirteissään JJ on omaksunut tämän tulkinnan Collinsilta, vaikka hän näyttää kehittäneen sitä eteenpäin:
”Vanhan testamentin profeetat olivat ankaran arvostelun kohteina. Jos profeetta toi esiin mitä tahansa, mikä ei aivan täydellisesti pitänyt paikkaansa, hän oli väärä profeetta. Paavalin ja Uuden testamentin näkemys on siis erilainen. Tästä syystä en ole ottanut kirjaani lainauksia Vanhasta testamentista. Pidän sitä välttämättömänä Raamatun osana, mutta haluan valinnallani painottaa sitä, että Uuden testamentin käsitys profetiasta, kuuntelevasta rukouksesta, on erilainen.” (s.55)
Mitä tämä on? Väärä profeetta on siis Uudessa testamentissa uusi normi, eikä kauhistus kuten VT:ssa? Ut:ssa ei haittaa, jos puhuu omiaan Jumalan nimissä? Todella erikoista. Palaan tähän tarkemmin jatkossa. Silloin näemme, että tämä Collinsilta omaksuttu periaate tulee JJ:llä myös UT:n ja Jeesuksen vääristä profeetoista varoittavien kohtien tulkinta avaimeksi. Ehkä tosiasiallinen syy VT:n ja UT:n profeettojen erotteluun on kuitenkin käytännöllinen: Koska kaikki profetoivat, niin kaikki eivät voi osua yhtä tarkasti heti maaliin kuin Lionel Messi. Jotenkin tämä jännite pitää ratkaista. Ratkaisu on voimakas VT:n ja UT:n toisistaan erottaminen asiassa.
Myönteisyyttä ja pehmeyttä ensimmäisen tason profetiaopiskelussa korostaa myös se, mitä erityisesti ei haluta. JJn mukaan läntisen kirkon vitsauksena on ollut ylikorostunut järkikeskeisyys, jota tulee kuuntelevassa rukouksessa kaikin keinoin välttää. Profeettakoulun eduksi JJ lukee myös sen, että näin päästään eroon harvain vallasta seurakunnassa.
”Kuunteleva rukous torjuu terveellä tavalla käsitystä, että olisi vain jotain harvoja ’välittäjiä’, jotka voivat saada lahjoja Jumalalta. Seurakunta on Jumalan kuuntelemisen yhteisö, eikä kenenkään ole hyvä kysellä profetioita yksityisesti joltakin ihmiseltä.” (s.163)
Puhe ’välittäjistä’ on taas erityisen hankala ja epäselvä. Mitä ihmeen välittäjiä? Kännykkä- ja laajakaistavertauskuva huojuu taustalla. Asiasta tulee jälleen kuuma ja sotkuinen peruna, kun ulkoista ja sisäistä sanaa ei eroteta toisistaan, vaan kaikki laitetaan epämääräisen ”Jumalan kuuntelemisen” alle erottelematta asioita käsitteellisesti toisistaan. Ilosanomaksi jää tällöin se, että kaikki voivat olla ”välittäjiä”. Mikä mahtaa olla ”välittäjän” suhde esimerkiksi paimenvirkaan? Sitä JJ ei kerro.
Mielekäs rajaus on toki se, että ”välittäjyyden” täytyy tapahtua julkisesti, ei yksityisesti. Rajauksen mieli lienee siinä, että näin voidaan suitsia yksinään vaarallisiksi äityviä sisäisiä sanoja ja pitää niitä jossakin kontrollissa. Mallissa sekä ymmärretään että ei ymmärretä ”kuunnelkaa kaikki Jumalan ääntä sisimmässänne” -ajattelun ongelmallisuutta myös mielenterveyden kannalta. Varsinkin nuorten ihmisten mielenterveyden kannalta ”kaikki voivat olla profeettoja” -ideologia on suorastaan vaarallinen. JJ näyttää toisaalta ymmärtävän tämän. Arvatenkin siksi hän rajaa tiukasti profeetallisen kuuntelemisen kontekstin. Tämä on toisaalta erinomainen asia, mutta toisaalta ongelmallinen. Rajauksen huono puoli on se, että suggestiivinen asetelma sen kun vahvistuu. Kun kaikki kuuntelevat sisäisiä ääniä yhtä aikaa, syntyy asetelma, jossa kaikkien pitäisi voida kuulla profeetallinen sanoma ja kaikkien pitäisi olla potentiaalisesti ”välittäjiä”, jos ovat laajakaistansa avanneet.
Näin syntyviä vääriä paineita kirja pyrkii kuitenkin pitämään poissa ja kurissa erilaisilla tasapainotuksilla.
Tällaisia tasapainotekijöitä ovat ensinnäkin Jumalan lapsen identiteetin ja armon korostaminen. Toiseksi uskon kokonaisuuden tasapainon vaaliminen. Kolmanneksi Paavalin periaate, että profetian tulee kehottaa, rakentaa ja lohduttaa. Neljäs ja hyvin tärkeä korostus profetian arvioimisessa on kysymys: Onko profetia Raamatun ja sen sanoman tiivistelmien eli 10 käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen mukainen?
Lisäksi turvallisuuteen pyritään luomalla tiukat rajat sille, mistä Jumala voi ensimmäisen tason kuuntelevan rukouksen instituutiossa puhua ja mistä ei (!) Aloittelijoilta rajataan tietyt aihepiirit pois. Heille annetaan myös hyvin selviä ohjeita, mitä saa sanoa ja mitä ei saa sanoa. Näitä tutkimme jatkossa.
Ennen kuin menemme JJn kirjassa lapsenkaltaisuuden tutkimiseen, annetaan taas puheenvuoro Phillip Carylle.
”Raamattu ei usko sellaiseen tunteiluun, jossa aidon viisauden ajatellaan olevan viattoman lapsen viisautta. Päinvastoin se sanoo: ’Voi sinua, maa, jonka kuningas on poikanen!’ (Saarn. 10:16). Salomo on nuori mies, joka tietää, että hänen on ajateltava aikuisen tavoin, jos aikoo olla hyvä kuningas. ’Olen vain nuori poika’, hän sanoo tuoden ongelmansa Herran eteen, ’Keskellä kansaa, jonka olet valinnut, keskellä ihmispaljoutta, jolla ei ole mittaa eikä määrää’ (1Kun 3:7-8). Voi Jumalan kansaa, jos sen johtajat ajattelevat lapsen lailla! Ja myös silloin, kun nämä johtajat koettavat estää ihmisiä aikuistumasta ja ymmärtämästä tärkeitä asioita. Tämä ei ole viisauden tie, eikä siksi myöskään Herran tie.” (Cary 2012, 109-110)
Jumalan lapsen armoon perustuva identiteetti on tärkeä. JJ avaa sitä kirjassaan myös perinteiseen luterilaiseen tyyliin. Ihminen pelastuu yksin armosta. Jumalan lapsena oleminen on armoon, ei mihinkään omaan, turvaamista. Edes armolahjojen käyttöä ei pidä laittaa armon väliin tai lisäksi, niin paljon kuin JJ armolahjoja muuten korostaakin.
Ongelmia syntyy kuitenkin tavasta, jolla JJ johtaa lapsen asemasta aivan tietynlaisen lapsen kaltaisuuden ihannoinnin, joka poikkeaa selvästi Paavalin opetuksesta Korinttolaiskirjeessä:
”Veljet älkää olko lapsia ymmärrykseltänne vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä. (1. Kor.14:20)
JJ näkemys lapsenkaltaisuudesta lähtee eri suuntaan kuin Paavalin ymmärrystä ja ajattelua korostava opetus:
”Juuri lapsenkaltaisuus johtaa rukoilemaan, kun sydämessä on luottamus Jumalan hyvyyteen.” (s.113)
Rukous on lapsen puhetta taivaan Isän kanssa. Näin on toki kautta aikain opetettu kristillisessä kirkossa. Ongelma syntyy siitä, että JJn mallissa kyse ei ole tavallisesta rukoilemisesta, vaan nimenomaan kuuntelevasta rukouksesta eli sisäisten äänien kuuntelusta. Lapsen kaltaisuus liu’utetaan tarkoittamaan paitsi tavallista rukousta (mitä kaikki kristityt ovat kautta aikain tehneet vrt. Isä meidän) myös ja nimenomaan kuuntelevaa rukousta eli Jumalan äänen kuuntelua sisimmässä. Tässä ei ole kuitenkaan kaikki. Nimittäin jos joku ei innostu uudesta profetiainstituutiosta, JJn mukaan hänen ongelmanaan on järkikeskeisyys (vanhemmilla ihmisillä erityisesti) ja siis lapsenkaltaisuuden puute.
”Minulle on tullut vaikutelma, että nykyisillä alle kolmikymmenvuotiailla ei ole useinkaan mitään jäykän kielteistä ennakkoasennetta erilaisiin hengellisiin kokeiluihin. Puhe henkistyneestä sukupolvesta ei ole varmaankaan kovin paljon harhassa, ainakaan jos verrataan vanhempaan väkeen, jolle järkikeskeisyys tuntuu tulleen äidinmaidossa.” (s.142)
Toisissa kysymyksissä JJ vetoaa vanhaan periaatteeseen: ”Väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä”. Silti hän näyttää järjen, ymmärryksen ja teologisen ajattelun kohdalla sortuvan siihen, mistä muita varoittaa. Avainteksti löytyy s. 122–124. Kohta alkaa väärien profeettojen väärän identiteetin harmittelusta ja oikean lapsenmielisyyden tarjoamisesta lääkkeenä tähän vaivaan. Tämän jälkeen seuraa monipolvinen ja asioita fuusioiva kyynisyyden kurmoottaminen:
”Yksi mielenkiintoinen seikka, joka voidaan tulkita Raamatussa lapsenkaltaisuuden vastakohdaksi, on kyynisyys. Joissakin kohdissa usko Jeesukseen ja siihen liittyvä puhtaus ja ilo laitetaan vastakkain sanan ’koira’ kanssa. ’Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja saavat mennä sisälle kaupunkiin. Ulkopuolelle jäävät koirat ja noidat, irstailijat, murhaajat ja epäjumalan palvelijat ja kaikki, jotka rakastavat valhetta ja noudattavat sitä.’ (Ilm. 22:14,15)… ’Varokaa noita koiria, noita kelvottomia työntekijöitä, noita pilalle leikattuja!’… (Fil. 3:1-3)…’Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen… (Matt.7:6). Tätä kohtaa on käytetty muun muassa alkukirkossa perusteena sille, että ehtoollista ei annettu kastamattomille ihmisille eikä edes vietetty ulkopuolisten nähden. Hyvin vanha sana ’kyynisyys’ juontaakin juurensa sanasta ’kynos’, jolla tarkoitetaan katukoiraa tai kulkukoiraa. Sillä saatetaan tarkoittaa vääräuskoista, ja joka tapauksessa sana on hyvin kielteinen. Osaa antiikin ajan filosofeista nimitettiin kyynikoiksi, kyynikoiden koulukuntaan kuuluviksi. En tiedä onko tämä Raamatun tulkinnan kannalta oikea tulkinta, mutta ei se liene ainakaan kaukana Raamatun tarkoitusperistä. Lapsenkaltaisuus on tavoiteltavaa. Ivallisuus, kaiken hyvyyden vähättely, välinpitämättömyys ja herkkyyden puute, joilla määritellään kyynisyyttä, eivät sovi yhteen Raamatun kuvaaman Hengen hedelmän kanssa… Yksi Jumalan kuulemisen vakava este on mielestäni kyynisyys.” (s.124)
Miksi tällainen polarisaatio? Miksi tällaiset vaihtoehdot? Jos kyynisyys on vakava este Jumalan kuulemiselle, niin on myös naiivius. Psykologiasta tiedämme, että kyynisyys on yksi suojautumisen tapa ja muoto. Mitä naiivimmilla ja yksinkertaisemmilla tavoilla yritetään selvitä tärkeistä ja monimutkaisista asioista, sitä enemmän kyynisyyttä on karismaattisuuden suhteen luvassa. Siksi tällaisia vääriä polarisointeja olisi hyvä välttää viimeiseen asti ja pyrkiä tasapainoon, josta kirjassa puhutaan.
Minun oli todella vaikea ymmärtää JJn kirjan ajatusta lapsenkaltaisuudesta. Vasta Collinsin kirjasta ymmärsin, miten keskeisessä roolissa on metaforinen eläytyminen syntyvän vauvan kokemukseen. Profetian syvin perustelu on (uudestisyntyneen) lapsen kaltaisuudessa, jota verrataan vauvan syntymiseen maailmaan. Vain uudestisyntymiskokemuksen jälkeen ihminen voi kuulla välittömän Jumalan äänen, kuten vauva voi kuulla äitinsä ääneen. Collins kuvaa tapahtumaa näin:
”But my main reason for believing that all Christians who are filled with the Holy Spirit can exercise the gift of prophesy is set out in the section below.
KNOW WHAT IT MEANS TO BE BORN AGAIN!“ (Collins, s.61-62)
Collins käyttää uudestisyntymisen kuvaamiseen ja sen eri implikaatioiden avaamiseen kirjassaan kahdeksan sivua. Hän selittää (uudesti)syntymän tuomaa muutosta tietoisuudessa, intiimiydessä, näkökyvyssä ja erityisesti kuulemisessa. Lopuksi Collins vetää asiat yhteen Nikodeemuksen kertomuksen kautta (Joh 3):
”Jesus responded by telling Nicodemus how he too could enter the Kingdom of God and anticipate in its activities just as Jesus also did. (However, Jesus never needed to be ‘born again’. In his humanity, from conception, he was himself the first of the ‘new creation’ (2. Cor. 5:17). Incidentally this is one key reason why the doctrine of his virgin birth (conception) is so important.) All this is amazing, wonderful truth! It means that if we are born again of water (by being made one with Jesus through baptism) and the Holy Spirit (the breath of God, who empowers us to live a supernatural, holy life after the pattern of Jesus himself), we too can be led by the Spirit as Jesus was, (e.g. Lk 4:1), and do the things that Jesus did.” (Collins, s.68) (lih. JK)
Karismaattiselle teologialle tyypilliseen tapaan Kristuksen ja kristityn välille jäävä laadullinen ero hämärtyy. Collins korostaa jatkumoa Kristuksesta kristittyyn. Kristus toimi Hengen voimassa, niin toimivat apostolit ja niin tulee meidänkin toimia. Vaikka Kristitty on epäilemättä Kristukseen kastettu ja Kristuksen päälleen pukenut, jää tästä huolimatta Kristuksen ja kristityn välille edelleen laadullinen ero, jonka selvänä pitäminen on tärkeää. Asiaa selventää lainaus Apostolien teoista:
”Ja he sanoivat Barnabasta Zeukseksi ja Paavalia Hermeeksi, koska hän oli se, joka puhui. Ja kaupungin edustalla olevan Zeuksen temppelin pappi toi härkiä ja seppeleitä porttien eteen ja tahtoi väkijoukon kanssa uhrata. Mutta kun apostolit Barnabas ja Paavali sen kuulivat, repäisivät he vaatteensa ja juoksivat ulos kansanjoukkoon, huusivat ja sanoivat: ”Miehet, miksi te näin teette? Mekin olemme ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin te, ja julistamme teille evankeliumia, että te kääntyisitte noista turhista jumalista elävän Jumalan puoleen, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on. Menneitten sukupolvien aikoina hän on sallinut kaikkien pakanain vaeltaa omia teitänsä; ja kuitenkaan hän ei ole ollut antamatta todistusta itsestään, sillä hän on tehnyt teille hyvää, antaen teille taivaasta sateita ja hedelmällisiä aikoja ja raviten teidän sydämenne ruualla ja ilolla.” Näin puhuen he vaivoin saivat kansan hillityksi uhraamasta heille.” (Ap.t. 14:12-18, lih. JK)
Collinsin pitkän ja emotionaalisesti virittyneen (uudesti)syntymiskuvauksen jälkeen minun oli helpompi tajuta, mistä JJn naiivilta tuntunut puhe lapsenkaltaisuudesta nousi ja mikä sen funktio oli. Samoin kirkastui se, miksi ”simul iustus et peccator” -näköala ei sovi tähän uudestisyntyneeseen ja Hengellä täyttyneeseen Jeesuksen seuraajaan, ja miksi ristinteologia on tässä mallissa tarpeeton konstruktio.
Myönteisyyden vastapainona ja toisena käsitteellisenä välineenä JJllä on tasapainon korostaminen. Kirjan tavoitteena on seurakunnan kasvaminen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Armolahjoilla ja erityisesti kuuntelevalla rukouksella on tässä tasapainossa kuitenkin keskeinen asema. Ilman niitä seurakunta ei ole Raamatun mukainen, vaan vajaa.
JJ pyrkii kuitenkin tasapainottamaan korostustaan. Hän toteaa myös, ettei armolahjoista saa tulla seurakunnassa pakkoa. Jos näin uhkaisi käydä, tulee keskittyä pelkästään lepäämiseen armon varassa (s.118). Pääsääntöisesti hän kuitenkin korostaa kuuntelevan rukouksen eli sisäisen sanan merkitystä Collinsin tapaan. Paine syntyy vähintäänkin siitä, että anemia uhkaa kaikkia, jotka eivät JJn ruokaympyrään ja sitä toteuttavaan kuuntelevaan rukoukseen, suostu:
”Toivoakseni olen tähän mennessä pystynyt osoittamaan, että Raamatun mukaan armolahjat ja niihin kuuluva profetoiminen, jota nimitän kuuntelevaksi rukoukseksi, kuuluva normaaliin elämään. Niiden pois jättäminen heikentää yksilöä ja seurakuntaa niin kuin yksipuolinen ruokavalio.” (s.84)
Totta kai profetia kuuluu normaaliin seurakuntaelämään! Tästä ei kuitenkaan seuraa välttämättä sitä, että profetia kuuluu kaikille seurakuntalaisille (kaikki ovat profeettoja), tai että profetia kuuluu seurakuntaan koko ajan, tai että kaikki seurakuntalaiset pitäisi opettaa ryhmässä kuuntelemaan sisäisiä ääniään Jumalan ääninä.
Erittelyni osoittaa sen, ettei Collinsin ja JJn luoman profetiakoulun teologinen perustus ratkea sillä (liu’utuksella), että profetia kuuluu normaaliin seurakuntaelämään.
Tasapainoista ruokaympyrää JJ esittelee tukeutuen Carl-Erik Sahlbergin ja Christian Schwarzin tutkimuksiin. Myös niissä on paljon mielekästä, vaikka armonvälineiden perustava merkitys pyhäin yhteyden (koinonia) synnyssä jää näkemättä. Sahlbergilla pyhäin yhteys (koinonia) keskittyy ihmisiin ja heidän kvaliteetteihinsa (ihmisten rakkaudellinen yhteys). Näin ihmisten kvaliteetteja paljon perustavammat armonvälineet ja erityisesti sakramentit jäävät syrjään. (ks. Werner Elert – ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaisessa kirkossa 2013).
Profetian lahjan tulee rakentaa, kehottaa ja lohduttaa. JJ laventaa Paavalin profetiaa koskevat määreet yleisemmäksi kuuntelevan rukouksen arviointi- ja tulkintahorisontiksi. Hän puhuu profetian määreistä ”kuuntelevan rukouksen arvoina, joista on aina pidettävä kiinni”. (s.162)
Rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen ovat keskiössä kirjan läpi kulkevassa positiivisuuden ja lempeyden eetoksessa. Näyttääkin siltä, että niiden keskeinen tarkoitus on auttaa ihmistä sisäisen äänen kuuntelemiseen ja jakamiseen liittyvissä peloissa. Määreet tarjoavat sopivan väljät kriteerit, joilla ”profetoiva” voi arvioida, a) puhunko minä omiani Jumalan nimissä, tai b) puhunko jotain väärää.
Pelkällä positiivisuudella arvioimisesta ei kuitenkaan selvitä, sillä Raamattu puhuu myös profetioiden arvioimisesta ja siitä mahdollisuudesta, että homma voi mennä pahastikin metsään.
Myös Uusi testamentti kertoo vääristä profeetoista ja profetian väärinkäytöstä. JJn oppi on siis jännitteinen. Kuinka kaikki voivat profetoida ja kuitenkin profetoiminen on vajavaista ja voi mennä pieleen? Kuinka hän ratkaisee tämän ilmeisen jännitteen:
”Aito profetoiminen on siis luonteeltaan rohkaisevaa. Siksi nuhtelevia tai ojentavia sanoja ei tule sanoa, ja jos joku sellaisia erehtyy sanomaan, niitä ei tarvitse ottaa vastaan… Pyhän Hengen hedelmä sopii tähänkin ohjeeksi.” (s.139)
Ratkaisu on erikoinen. JJ väittää, että Pyhä Henki ei voi nuhdella ihmistä, tai että nuhtelevia sanoja ei tarvitse ottaa vastaan. Tämä on vähintäänkin jännitteistä. Vaikka kirjassa korostetaan Jeesuksen mallin mukaista kristillisyyttä, tätä kohtaa Jeesuksen toiminnasta ei oteta mukaan. On mainittavaa, että tässä JJ kulkee eri tietä kuin kuuliaisuutta korostava Collins, koska nuhteleminen ei sovi hänen opettamiinsa kuuntelevan rukouksen arvoihin.
”Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko”. Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten”. (Matt. 16:21-23)
Jännite syntyy, kun Jeesuksen toimintaa toisaalta pitää seurata, mutta toisaalta sitä ei kuitenkaan saa seurata kaikessa. Asia häilyy, koska kuuntelevan rukouksen arvot ja Jeesuksen tai apostolien toiminta eivät aina kulje samaan suuntaan. Sama häilyvyys liittyy myös Raamattuun kriteerinä.
JJ nostaa aivan oikein ulkoisen Raamatun sanan kaikkien sisäisten sanojen arvioinnin kriteeriksi:
”Jos jokin vaikutelma on Raamatun – lyhyemmin kymmenen käskyn, uskontunnustuksen tai Isä meidän -rukouksen – vastainen, se tulee jättää huomiotta ja tilaisuuden vetäjien pitää sanoa asiasta seurakunnalle.” (s.163)
On itsessään mielekäs idea sanoa myös ääneen, että pelkkä Raamattu ei kelpaa sisäisten sanojen arvioinnin lähteeksi, koska tarvitaan aina jokin tunnustus Raamatun kokonaisuuden jäsentämiseen seurakunnassa. Kukaan ei siis koskaan elä pelkän Raamatun kanssa, vaan Raamatun materiaalia jäsentää jokaisella toimijalla niin yksilöllä kuin yhteisölläkin aina joku tunnustus. Se jäsentää ja auttaa julkilausumaan Raamatun uskon (vrt. kirkkojärjestyksen ensimmäinen pykälä). Periaatteessa on positiivista sekin, että JJ pyrkii ottamaan tulkinnan jäsentävät periaatteet luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvasta katekismuksesta.
Asian sovellutuksessa on kuitenkin ongelmansa. Yksi keskeisimmistä on se itsessään ääneen lausumaton asia, että JJn Collinsilta lainaama profetiainstituutio ei ole rakennettu luterilaisen jäsennyksen varaan, vaan aivan toisenlaisen, New Wine -teologian varaan. Vertauskuvaa käyttäen voi kysyä: miten New Winen ”Apple” -käyttöjärjestelmä toimii yhteen luterilaisen ”PC windowsin” kanssa? Tätä kysymystä ei käsitellä ekplisiittisesti, mutta implisiittisesti se on kuitenkin joka paikassa, sekä kirjassa että yhteiskristillisessä elämässä. Ja sitä sitten käsitellään tai ollaan käsittelemättä eri tavoin. Tekninen tuki rientää sekä kirjassa että seurakuntaelämässä ratkomaan yksityiskohtien yhteensopimattomuuksia.
JJn pääasiallinen väline tässä kaikessa on positiivisuus. Tukihenkilön pitää ennen kaikkea olla ystävällinen. Kirja ei näytä käyttöjärjestelmäasioita hätkähtävän. Sen mukaan kyse on vain hyvästä tahdosta. Jos pc-miehet ja -naiset vain sopivat applelaisten kanssa yhteisistä arvoista, Pyhä Henki hoitaa kaikki käyttöjärjestelmissä olevat ongelmat. Henki ja kokemus yhdistävät, vaikka oppi olisikin perustavasti ristiriidassa. Tällä yhteiskristillisellä yksilötason operoinnilla voi elää hyvin niin kauan, kun pysytään pisteenomaisissa yksilöiden pop-up -kokoontumisissa, eikä puhuta seurakunnan tai kirkon uudistumisesta.
Kirjassa pyritään kuitenkin jälkimmäiseen, syvempään tavoitteeseen. Yhteisö, seurakunta tai kirkko, ei kuitenkaan elä pitkällä aikavälillä yksilökeskeisellä yhteiskristillisellä minimalismilla, ellei se satu olemaan opiltaan jo minimalistinen yhteisö tai tulossa sellaiseksi.
Kiinnostavaa on myös se, miten uskontunnustusta (apostolinen) käytetään arviointiperusteena kirjassa. Uskontunnustushan jäsentää kolmiykseyden persoonien suhteet kirkon uskon mukaisella tavalla. Siinä luominen ja koko luomisteologia jäsentyy Kristuksen ja Pyhän Hengen työhön avaten samalla mielekkään horisontin myös armolahjojen arvioimiseen ja niiden jäsentämiseen. Mutta mitä uskontunnustus tekee JJ kirjan mukaan? Hänhän viittaa uskontunnustukseen sisäisten sanojen jäsentämis- ja arviointiresurssina?
Ensimmäinen uskonkappale on kirjassa sisällöltään 10 käskyä ja niiden kuvaus. Suhdetta luomiseen, järkeen, harkintaan, ihmisen vastuuseen jne käsitellään vain ensimmäisen käskyn yhteydessä seuraavaan tapaan:
”Ensimmäinen käsky kertoo yhdessä uskontunnustuksen alun kanssa, että Jumala on luonut sinut ja minut. Emme ole sattuman tulosta, vaan meillä on tarkoitus. Hän on luonut hyvän ja kauniin maailman, jotta meillä olisi hyvä olla ja elää… [sitten seuraa muiden käskyjen selitystä]… uskontunnustuksen toinen osa, joka keskittyy Jeesukseen Kristukseen, kertaa hänen tärkeimmät elämänvaiheensa…” (s.73-74)
Tämän jälkeen kirjassa tulee julistusta Jeesuksesta ja evankeliumia hänestä. Yllättäen tätä ei kuitenkaan seuraa kolmannen uskonkappaleen eli Pyhästä Hengestä kertovan osan selitys, vaan siirtymä suoraan Isä meidän -rukoukseen ja JJn tulkintaan sen ei-liturgisuudesta. Liturgisuus on JJlle ja hänen instituutiolleen vieras asia. Syy on arvatenkin se, ettei liturgisuus ilmennä välitöntä (tai yksilöllistä?) rakkaussuhdetta, joka on JJn (Collinsia seuraten) kristillisyyden ihanne ja alkuperäinen muoto.
Isä meidän -rukous ei siis ole liturginen. Sen sijaan se näyttää olevan kolmannen uskonkohdan kuvausta, joka kirjasta muuten puuttuu. JJ löytää Isä meidän -rukouksesta jo aiemmin esitellyt lempiteemansa:
”Olen alkanut ajatella, että Jeesus tahtoi jättää seuraajilleen ikään kuin listan asioista, joita ei tulisi koskaan unohtaa, kun rukoilee, aivan kuten minä saan vaimoltani listan ostettavista tavaroista, kun lähden kauppaan. Ja kun itse laadin vastaavaa listaa, perusasiat, kuten maito, leipä ja voi tulee aina tarkistettua kaapista listaa varten. Isä meidän -rukous paljastaa minulle Jeesuksen sydämen, sen, mitä hän piti tärkeimpänä.” (s.78)
Edellä kuvatun positiivisuuden keskellä herää kysymys, miten kirjan kuvaan sovitetaan Jeesuksen varoitukset vääristä profeetoista? Pitikö Jeesus siis ollenkaan kiinni kuuntelevan rukouksen arvoista? Miten JJ tätä asiaa käsittelee?
”Jotkut vastustavat armolahjojen käyttöä Jeesuksen varoituksen perustella: ’Monet sanovat minulle sinä päivänä: ”Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi me teimme monia voimatekoja.” Mutta silloin he saavat vastauksen: ”En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, te vääryyden tekijät.”’ (Matt. 7:22,23) Samansuuntaisia varoituksia löytyy seuraavista kohdista: ’Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista valitutkin harhaan.’ (Matt 24:24). ’Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ja ihmeitä. Hänen vääryytensä pettää ne, jotka joutuvat kadotukseen, koska he eivät ole rakastaneet totuutta, joka olisi pelastanut heidät.’ (2. Tess. 2:9,10).” (s.122)
Kuvauksen jälkeen herää mielenkiinto, mitä tälle todellisuudelle tehdään? Seuraako pohdinta, miten mahdolliset valitutkin – eli seurakunta kollektiivisesti – johdetaan harhaan ja miten tämä ikävä kehitys mahdollisesti estetään?
JJn ratkaisu on seuraava. Hän toteaa avoimesti, että ongelma löytyy UT:sta ja Jeesukselta (VT:hän on kategorisesti poistettu korostamalla VT:n ja UT:n profetian eroa). Todettuaan jatkossa, ettei väärä käyttö kumoa kuitenkaan oikeaa käyttöä, hän jatkaa pohdintaansa:
”Miksi Jeesus kuitenkaan torjuisi armolahjojen käytön, kun hän itse selvästi toimi niiden mukaisesti? ” (s.122)
Aivan! Jos vaihtoehdot ovat JJn malli tai täydellinen torjunta – tämä on tietenkin oikein. Entä jos näiden lisäksi on muitakin mahdollisuuksia? Mitä nämä kohdat siis meille opettavat?
JJ vastaa epäilijöille osoittamalla väärien profeettojen ongelmaksi heidän väärän identiteettinsä Jumalan edessä. Tässä palataan siis jälleen Jumalan lapsen identiteettiin. JJ kirjoittaa:
”Opetuslapset olivat olleet tekemässä juuri sitä, mihin Jeesus oli heitä käskenyt. Jeesus varmasti halusi, että he jatkavat samaa toimintaa, mutta halusi kiinnittää heidän huomionsa tärkeimpään eli Jumalan lapseuteen.” (s.123)
Epäilemättä väärällä profeetalla ja eksyttäjällä ei ole ”Jumalan lapsen identiteettiä”, ja olisi hyvä, jos hän heräisi harhoistaan. On kuitenkin vaikea ajatella, että tämä korostus yksinään olisi Jeesuksen varoituksen kärki. Nähdäksemme tämän Jeesuksen opetusta täytyy lainata laveammin kuin JJ tekee:
”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.” (Matt. 7:16)
JJn käyttämän tekstin laajempi konteksti on valaiseva. Jeesus ottaa juuri ennen JJn siteeraamaan kohtaa esille varoituksen vääristä profeetoista. He tulevat kristittyjen luokse lammasten vaatteissa, vaikka ovat sisältä raatelevia susia. Jeesus antaa näin ymmärtää, että lampaaksi pukeutunut susi voi ensin pettää ja sitten syödä lampaan. Jeesus ei puhu vain väärien profeettojen väärästä identiteetistä, vaan kehottaa lisäksi kavahtamaan niitä. Kyse ei ole vain siitä, että väärällä profeetalla ei ole lampaan identiteettiä, vaan siitä, että väärällä profeetalla on lampaan taljasta huolimatta suden identiteetti.
Jeesuksen painopiste ei kuitenkaan ole sudessa ja hänen väärässä identiteetissään, vaan lampaissa ja niiden varoittamisessa. Collinsin ja JJn systeemissä tämän mainitseminen olisi ollut tärkeää, koska heidän perusideansa on, että kaikki kristityt kuulevat Jeesuksen äänen sisimmässään. Lampaan laajakaista toimii mutkattomasti. Tämä on korostus profetian ensimmäisellä tasolla. Jeesus näyttäisi kuitenkin puhuvan siitä, että lampaat voivat kaikesta huolimatta tulla myös petetyiksi ja lounastetuiksi susien toimesta.
Samaan tapaan asian tulkitsi myös apostoli Paavali:
”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut. Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt. 19:28-32, lih. JK)
Paavali korostaa Jumalan armon sanaa, jonka haltuun hän efesolaiset jättää. Onkohan kyse ulkoisesta vai sisäisestä sanasta? Eiköhän seurakuntaa varjeleva asia ole nimenomaan ulkoinen sana eli apostolinen opetus.
Jeesus antaa seurakunnalle muutakin apua kuin puheen Jumalan lapsen tai lampaan identiteetistä. Seuraavassa hän kehottaa arvioimaan hedelmiä:
”Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. ”Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:16-24)
Arviointi tulee siis tehdä hedelmän perusteella. JJ tulkitsee vertauksen hedelmät Hengen hedelmiksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Jeesus puhu tässä pelkästään Hengen hedelmästä. Vertauksessa on selkeästi kaksi eri puuvaihtoehtoa – ja hedelmä paljastaa, minkä lajinen puu on, eli onko puu kristillinen vai epäkristillinen. Vastaavasti susi ja lammas ovat kaksi eri eläinlajia silloinkin, kun suden päälle on laitettu lampaan talja. Vertaus susista ja lampaista täydentää siis näkökulmaa, joka Hengen hedelmistä (eli rakkaudesta) avautuu.
Pelkkiä kuuntelevan rukouksen arvoja tai Hengen hedelmiä tai kokemuksia tutkailemalla eivät väärät profeetat paljastu, koska susi voi tekeytyä lampaaksi. Orjantappurassa sen sijaan ei ole koskaan viinirypäleitä, eikä ohdakkeissa viikunoita. Mutta miten lajin tunnistaminen hedelmästä sitten käytännössä tapahtuu?
Hengen hedelmien rinnalle tarvitaan ulkoinen sana, oppi ja tunnustus. Niissä kristillisyyden laji (orjatappura vai viinipuu) lausutaan julki ja niistä sitä voi arvioida. Niin tärkeitä kuin rakkaus ja ystävällisyys ovatkin, taitava manipulaattori voi huijata niiden avulla ihmisiä. Tarvitaan siis paitsi rakkauden arviointia (Hengen hedelmä), myös opin ja tunnustuksen arviointia (puulaji).
Raamatun opin hedelmä tuo ilmi, onko kyse viinipuusta tai viikunapuusta vai ohdakkeesta tai orjantappurasta. Opin tutkiminen ei kuitenkaan kuulu Collinsin ja JJn sisäisen sanan instituutioon. Syynä on voi olla se, että opin arviointi johtaa kirjan mukaan ylikorostuneeseen järki- tai lakihenkisyyteen ja sisäisten kokemuksen kritiikkiin. Kuten olemme nähneet Collinsin ja JJn profeetta instituutio taas korostaa voimakkaasti juuri sisäisiä kokemuksia.
Viittaan vielä JJn noudattamaan periaatteeseen: ”Väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä.” Periaatteen keskeinen asema JJn argumentaatiossa on ongelmallinen edellistä polarisointia vasten: kuinka järki ja kokemus kuitenkin kumoavat toisensa, tai rakkaus ja oppi?
JJn keskeinen ratkaisu ongelmista selviämiseen on tasapaino. Tasapainon käsite on epäilemättä rajatussa roolissa mielekäs ja käyttökelpoinen. Ongelmana on kuitenkin se, että kaikkia asioita ei voi tasapainon avulla hoitaa. Viikunaa ei voi tasapainottaa ohdakkeen kanssa, eikä viinirypälettä orjantappuran kanssa.
Tasapainoilulla on aina mahdollisuutensa ja rajansa. Yleisellä tasolla asia lienee siten, että kunkin systeemin sisällä – sikäli kuin systeemi on suhteellisen koherentti – tasapainoa voi ja tulee etsiä. Mikäli käsillä on kuitenkin kaksi fundamentaalisesti erilaista ja eri suuntiin jäsentyvää kokonaisuutta, tasapainoilu menettää selitysvoimansa.
Sama ongelma syntyy, jos systeemi ei ole koherentti itsensä kanssa. Silloin teologiseen systeemiin on ladattu eri tasoilla erilaisia ja jopa keskenään ristiriitaisia osia. Näin syntyvä jännite jää voimaan. Sitä ei voi tasapainoilulla voittaa, vaan ainoastaan helpottaa. Syntyy keinulautailmiö. Yhdellä tasolla korostetaan systeemistä A otettua asiaa. Samaan aikaan ajaudutaan jännitteeseen systeemistä B otetun asian kanssa, jolla pyrittiin harmonisoimaan eri tasojen tai systeemien väliset erot. Yleensä tasapainoilu ja väkinäinen harmonisointi merkitsevät puheen keventämistä ja näennäisen yhteyden ylläpitämiseksi, perustavista ongelmista huolimatta. JJn kirjassa on useita esimerkkejä tasapainoilumenetelmän rajallisuudesta.
Yksi ratkaisematon ongelma on kirjattu New Wine -ideologiaan eli kauniimmin sanottuna New Wine -visioon ja -arvoihin. Tämä kevennys – että siirrytään puhumaan visiosta ja arvoista – on tulkintani mukaan intuitiivinen yritys selvitä eri viiteryhmien yhteen sovittamattomista opillisista eroista yhteisön tasolla. Miten niistä siis selvitään?
Ratkaisu on seuraava. Ei puhuta mitään opista tai opillsista sidonnaisuuksista, vaan puhutaan vain yksilön kokemuksista ja yhteisön tasolla vaihdetaan puhe opista ja tunnustuksesta puheeseen yhteisistä arvoista ja visioista. Toki arvoillakin on rajattu mielensä kristittyjen kesken, mutta ei niillä kaikista asioista kristillisessä kirkossa selvitä. Vinkin tähän suuntaan saa siitä, että Raamatussa ei harrasteta nykyisen kaltaista arvopuhetta, vaan suositaan puhetta opista ja tunnustuksesta.
Yhteiskristillinen pyrkimys torjuu kuitenkin nopeasti puheen opista ja tunnustuksesta: ”Mutta jos me puhuisimme opista ja tunnustuksesta, niin silloinhan voisi käydä ilmi, että luterilaiset ja helluntailaiset tai vapaakirkolliset eivät olekaan ihan samaa mieltä perustavista asioista!” Niinpä.
Juuri tästä syystä opilliset jännitteet ratkotaan vaihtamalla puhe tarvittaessa yhteisön tasolta yksilön tasolle, sekä puhe opista puheisiin arvoista ja visioista. Niin kauan, kun yksilöt toimivat näin, mikäs siinä. Ongelma syntyy, kun kirkon opettaja kansanvalistuskirjassa tekee tätä samaa ja ehdottaa sitä yhteiseksi tieksi.
Kuka tahansa anonyymi yhteiskristillinen visionääri voisi ilmaista ohjelmansa esimerkiksi kritisoimalla jäykkää opillisuutta näin: ”Mutta tämähän on aivan liian vaikeaa ja monimutkaista! Ei nykyihminen ehdi tai ole kiinnostunut tuollaisesta järkeä ylikorostavasta rationalismista! Kokemus yhdistää, järki ja oppi erottaa!”
Voi olla näinkin, toki. Siksi kai kokemuskorttia niin paljon käytetään. En vain usko, että helpot ratkaisut kantavat kovin pitkälle. Kun eri tason teologisia jännitteitä hoidetaan epäselventämisellä, keventämisellä ja tasapainottelulla, ei ongelma hoidu pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä uuden muropakkauksen lanseeraaminen sekä käsitteiden ja asetelmien epäselventäminen voivat mennä kaupaksi, mutta uutuuden viehätys ei kanna pitkälle. Siksi olisi viisaampaa kypsytellä asiaa rauhassa ja tutkia kirkon ajattelua vähän muualtakin kantilta kuin New wine -laatikosta käsin.
JJn kirjan ja kuuntelevan rukouksen profetiainstituution suuri ongelma on siinä, että se yrittää mutkattomasti ja pinnallisia keinoja käyttäen voittaa perustavalla eli fundamentaaliteologisella tasolla olevat ristiriidat. Näin kirjan ja koko instituution sisälle jäävät voimaan jännitteet, jotka saavat sekä kirjan että sen kuvaaman profetiainstituution häilymään epäselvänä kahtaalle.
Jännitteisyys ja häilyvyys ovat helposti ylitettävissä niille, jotka suostuvat uskomaan JJn henkilökohtaisia, kokemuspohjaisia perusteluja (positiivisuutta ja muita vakuutteluja). Yksilöiden tasolla ongelmaa ei ehkä alkuun ole, mutta kirkon ja seurakunnan tasolla se aktivoituu pitkällä aikavälillä.
Yksi esimerkki tällaisesta ratkaisemattomasta ongelmasta on jo esillä ollut Hengen ja luodun suhde. Kun asiaa ei ole pohjia myöten selvitetty, sitä pyöritetään pinnallisesti eri tavoin eri kohdissa ja asiaa epäselventäen. Väitänkin, että teologisen työskentelyn keskeneräisyyden vuoksi järki ja ajattelu ovat kirjassa joko harmillisia liiallisuuksia (ylikorostettu järki) tai poissaoleva ja aiheeseen kuulumaton luonnonvara, jota ei tarvita, kun Henki-laajakaista kuitenkin hoitaa asiat
Mutta johtuvatko seurakuntien ongelmat tosiaan vain siitä, ettei Henki-laajakaistaa ole aktivoitu käyttöön? Ei suinkaan! Iso osa ongelmista tulee ihan vaan siitä, että ihmiset ja seurakuntien johdossa olevat ihmiset – papit, piispat ja maallikot – eivät ehdi tai muista pysähtyä ajattelemaan asioita syvällisesti – sen paremmin teologisesti kuin käytännöllisestikään.
JJ tekee myös kategorisia rajauksia siihen, mistä Jumalan antama sisäinen ääni puhuu tai ei puhu. Jumala ei puhu sisäisessä äänessä lapsen saamisesta, aviopuolison valinnasta eikä myöskään lähestyvästä kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai kuolemasta. (s.163)
Rajaukset ovat sekä psykologisesti ymmärrettäviä että maalaisjärjellä selviä. Collinsin ja JJn instituutiossa ei kuitenkaan korosteta maalaisjärkeä, mutta Raamattua ja alkukirkon esimerkkiä sitäkin enemmän. Oman mausteensa kuvaan tuovat kännykkä- ja laajakaistavertaukset. Niiden pohjalta syntyy ajatus, että Jumala voi sisäisessä äänessä puhua koska, kenelle ja mitä vain. Kun tähän kokonaisuuteen tuodaan kategorisia kieltoja, syntyy jännitteitä.
Ongelma sisältyy Collinsin ja JJn instituutioon, vaikka se tuleekin ilmi näissä kategorisissa kielloissa. Ensin on oletettu, että sisäisen äänen kuuntelu on kaikkien seurakuntalaisten asia (perusteeton raamatuntulkinta) ja eräänlainen sääntö. Siten korostetaan, että tässä seurataan UT:n esimerkkiä. Avautuneelle tielle on kuitenkin laitettava esteitä, ettei tulisi ylilyöntejä ja liikaa UT:n seuraamista. Hankaluutena on kuitenkin se, että apostolit eivät olisi voineet tällaista kuuntelevaa rukousta harjoittaa. Apostolien teoissa meillä on nimittäin kertomus Ananiaksesta ja Safirasta. Siinä toisen kuolema ennustetaan melkoisen voimallisesti.
”Mutta eräs mies, nimeltä Ananias, ja hänen vaimonsa Safiira myivät maatilan, ja mies kätki vaimonsa tieten osan hinnasta, ja osan hän toi ja pani apostolien jalkojen eteen. Mutta Pietari sanoi: ’Ananias, miksi on saatana täyttänyt sinun sydämesi, niin että koetit pettää Pyhää Henkeä ja kätkit osan maatilan hinnasta? Eikö se myymätönnä ollut sinun omasi, ja eikö myynnin jälkeenkin sen hinta ollut sinun? Miksi päätit sydämessäsi tämän tehdä? Et sinä ole valhetellut ihmisille, vaan Jumalalle.’ Kun Ananias kuuli nämä sanat, kaatui hän maahan ja heitti henkensä. Ja suuri pelko valtasi kaikki, jotka sen kuulivat. Ja nuoret miehet nousivat ja korjasivat hänet ja kantoivat hänet pois ja hautasivat. Noin kolmen hetken kuluttua hänen vaimonsa tuli sisään eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Niin Pietari kysyi häneltä: ’Sano minulle: siihenkö hintaan te myitte maatilan?’ Hän vastasi: ’Kyllä, juuri siihen hintaan’. Mutta Pietari sanoi hänelle: ’Miksi olette yksissä neuvoin käyneet kiusaamaan Herran Henkeä? Katso, niiden jalat, jotka hautasivat sinun miehesi, ovat oven takana, ja he kantavat sinutkin pois.’ Niin hän heti kaatui hänen jalkojensa eteen ja heitti henkensä; ja kun nuorukaiset tulivat sisään, tapasivat he hänet kuolleena, kantoivat pois ja hautasivat hänet hänen miehensä viereen. Ja suuri pelko valtasi koko seurakunnan ja kaikki ne, jotka tämän kuulivat. Ja apostolien kätten kautta tapahtui kansassa monta tunnustekoa ja ihmettä; ja he olivat kaikki yksimielisesti koolla Salomon pylväskäytävässä.” (Apt. 5:1-11)
Kun tällaisia kiellettyjen aiheiden rajoja laitetaan, ihmettelen sitä, että talousasioita ei ole pantu kategorisesti kiellettyjen asioiden listalle. Niissä JJ tahtoo seurata apostoleja, joskaan ei ilmeisesti aivan niin kuin apostolien teoissa asiaa kuvataan.
”Ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu; eikä kenkään heistä sanonut omaksensa mitään siitä, mitä hänellä oli, vaan kaikki oli heillä yhteistä. Ja apostolit todistivat suurella voimalla Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja suuri armo oli heillä kaikilla. Ei myöskään ollut heidän seassaan ketään puutteenalaista; sillä kaikki, joilla oli maatiloja tai taloja, myivät ne ja toivat myytyjen hinnan ja panivat apostolien jalkojen juureen; ja jokaiselle jaettiin sen mukaan, kuin hän tarvitsi. Niinpä Joosef, jota apostolit kutsuivat Barnabaaksi — se on käännettynä: kehoittaja — leeviläinen, syntyisin Kyprosta, myi omistamansa pellon, toi rahat ja pani ne apostolien jalkojen juureen.” (Apt. 4:32-37)]
JJ ottaa Apt. 2:42-47 mainitut yhdeksän asiaa tasapainoisen seurakuntaelämän malliksi. Klassisessa luterilaisessa rippikouluopetuksessa mainitaan asioista neljä; apostolien opetus, keskinäinen yhteys, leivän murtaminen ja rukous (Ap.t. 2:42).
JJ lisää kuitenkin listaan seuraavista jakeista ihmeet ja tunnusteot, omaisuuden yhteisyyden, riemullisen ja vilpittömän mielen sekä ylistyksen. (s.129-130)
Syntyvä lista on erikoinen siksi, että se sisältää hyvin eritasoisia asioita. Jos sitä lukee listauksena, mitkä asiat karismaattisessa teologiassa korostuvat, se tulee ymmärrettäväksi. Silti jään ihmettelemään. Miten joukkoon liittyy esimerkiksi riemullinen ja vilpitön mieli, joka on äärimmäisen vaihteleva asia? JJn perustelu on seuraava:
”Riemullinen ja vilpitön mieli – jos olet tavannut kristittyjä, jotka ovat kovin synkkiä, tai jos itse olet sellainen, tämä kohta muistuttaa, että Jumala tahtoo meille hyvää. Meitä ei ole kutsuttu murehtimaan vaan iloitsemaan.” (s.130)
Kun Jumalan antamiin asioihin – yhteys, rukous, ehtoollinen ja Raamattu – lisätään ihmisen vaihtelevaan mieleen liittyviä asioita, kuten vilpitön ja riemullinen mieli, ollaan taas hyvää vauhtia manipuloimassa ihmisiä – sen lisäksi, että tehdään huonoa teologiaa.
Tietenkin Jumala kehottaa meitä heittämään murheet päälleen! Silti Raamatun materiaalista löytyy paljon esimerkkejä siitä, että synti, sairaus ja ahdistus ovat kristittyjen osa. Esimerkiksi Paavali valittaa (2.Kor.12) pistintään, joka rusikoi häntä ja josta hän halusi päästä eroon, mutta Jumala ei suostu. Epäilen, että Paavalilla ei tuossa kohtaa ollut pelkästään riemullinen ja vilpitön mieli, vaikka hänellä oli sellainen esimerkiksi silloin, kun hän oli syyttömänä vankilassa.
Tasapainon pitäisi vallita myös tässä. Ei seurakuntaelämän mallina esiteltävään listaan saisi laittaa vain kivoja asioita. Joku voi nimittäin uskoa, mitä listoissa sanotaan ja päätyä hankaliin ahdistuksiin. Luterilaisen teologin pitäisi myös muistaa ajatus ristin teologiasta, vaikka se ei New Wine -arvoihin kuulukaan.
Pitäisi taas erotella asioita. Mikä on syytä ja mikä seurausta? Mikä on sääntöä ja mikä poikkeusta? Mikä luo kirkon; mikä on perustavaa ja mikä ei ole? Tällaiset erottelut eivät kuulu tämän kirjan tyylilajiin. Tuloksena on kummallista tekstiä, joka pitäisi vain uskoa sekä ottaa riemullisin ja vilpittömin mielin vastaan, vaikka se kummalliselta ja sotkulta tuntuukin.
JJn kirjasta löytyy myös selviä rajoja ja vahvasti ohjaavaa puhetta. Kun luomisen ja Hengen suhde on epäselvä, syntyy melkoinen tanssi sen suhteen, kuka tekee ja mitä (Jumala vai ihminen); ja onko intuitioiden tunnustelu letkeän vapaata vai kategorisen tiukkaa?
”Paavali opettaa, että ’profetoiminen on vajavaista’ (1. kor. 13:9). Joku onkin todennut, että parhaimmissa profetioissa on 80 prosenttia Jumalalta ja 20 prosenttia meidän omaa väritystämme. Oma ajattelu sekoittuu jossain määrin Jumalan kuulemiseen. Siksi edellä mainitut ’elämän ja kuoleman’ kysymykset jätetään rauhaan, sillä erehtyminen näillä alueilla on vahingollista. Tulevan vakavan sairauden tai onnettomuuden odottaminen ei rakenna, kehota eikä lohduta. Tahtomattaan lapsettomia pareja on satutettu, kun heille on lupailtu lasten saamista. Raamatun mukaan ’kukin on vapaa menemään naimisiin kenen kanssa haluaa, kunhan se tapahtuu Herrassa’. Siksi profetoiminen tälläkään alueella ei ole viisasta. Näidenkin asioiden puolesta voi toki rukoilla, ja jokainen saa pyytää itselleen johdatusta ja apua. Toisille profetoitaessa tulee kuitenkin olla erittäin varovainen tällaisissa kysymyksissä, eli kuuntelevassa rukouksessa näihin asioihin liittyviä sanoja ei saa tuoda esiin. Jos jollekulle sitten tulee vaikutelma, joka liittyy näihin, hänen on todettava, että ei tullut mitään mieleen. Ei kannata sanoa: ’Kyllä minulle tuli jotain mieleen, mutta en saa sanoa sitä.” (s.141 lih. JK)
Tästä herää kysymys, eikö omien ajatusten puhuminen Jumalan nimissä ole vahingollista ensin itselle ja sitten myös muille? On vähintäänkin erikoista – ja kirjan epäselvyyden paljastavaa – että toisaalta sanotaan, ”kertokaa rohkeasti kaikki kummallisetkin vaikutelmanne ja toisaalta sanotaan suoraan: ”Jos jollekulle sitten tulee vaikutelma, joka liittyy näihin, hänen on todettava, että ei tullut mitään mieleen. Ei kannata sanoa: ’Kyllä minulle tuli jotain mieleen, mutta en saa sanoa sitä.’”
Profetian ensimmäisellä tasolla vastuu ei kohdistu ensisijaisesti sisäisen äänen kuuntelijoihin ja puhujiin, vaan kuuntelevan rukouksen järjestäjiin. Heidän on pidettävä positiivinen hyrinä käynnissä, ettei kukaan ala epäillä touhun mielekkyyttä. He vastaavat siitä, että kaikille tulee hyvä kokemus sisäisen sanan tunnustelusta eli kuuntelevasta rukouksesta. Jos ensimmäisellä tasolla ilmenee jotain, joka ei ole linjassa Raamatun kanssa, se jätetään ”omaan arvoonsa”.
Tämä ilmeisesti juontuu siitä, että koska profetointi on ensimmäisellä tasolla epätarkkaa, aloittelijat ovat tavallaan ”syyntakeettomia” ja vastuu on kokeneemmilla. Manipulaation vaaran ja väärinkäytösten kanssa kamppailu mainitaan kerran, mutta keskeisemmin vaarat tulevat kuvaan vasta toisella tasolla ja kolmannella tasolla.
”Profetoiminen on vahva väline. Toisten ihmisten manipulointi eli heidän taivuttamisensa tiettyyn suuntaan avoimesti tai vaivihkaa on vaara, joka on aina otettava huomioon. Todellisuus opettaa meille yhdessä Raamatun kanssa, että olemme syntisiä ihmisiä. Voimme helposti loukata ja satuttaa toisiamme. Siksi kuuntelevan rukouksen arvoista – ’rakentaa, kehottaa ja lohduttaa’ – on aina pidettävä kiinni.” (s.162)
Näitä kahta on vaikea sovittaa yhteen: ”Kaikki voivat ja heidän tulee profetoida heti” ja ”profetointi on vahva väline. Toisten ihmisten manipulointi eli heidän taivuttamisensa tiettyyn suuntaan avoimesti tai vaivihkaa on vaara, joka on aina otettava huomioon.” Tämä jännite ei ole helppo juttu. JJn kirja on elävä todiste tästä. Hän tasapainoilee tässä parhaansa mukaan. Ratkaisu on tullut jo ilmi. Se liittyy kolmeen profetian tasoon.
Profeetallisuuden kolmen tason luokittelu pyrkii selittämään, miksi profeettojen vastuuseen suhtaudutaan niin eri tavoin profeetallisuuden eri tasoilla.
Ensimmäisen tason kursseille kutsutaan kaikkia seurakuntalaisia, koska heidän oletetaan kuulevan Jumalan äänen sisimmässään, kunhan he saavat opastusta sisimmän kuunteluun ja arviointiin. Tällä tasolla JJn korostus on voimakkaan myötätuntoinen ja rohkaiseva kaikkia kohtaan. Kaikkea yrittämistä pitää tukea ja kannustaa. Ketään ei kritisoida. Tunnelman pitää olla letkeä, että ihmiset eivät masennu, vaan innostuvat uudesta mahdollisuudesta. Ensimmäisellä tasolla profetoimisen vajavuus on ilosanoma, ei jokin pelottava tai kohtalokas vaaroihin johtava asia. Motivaatioksi tälle tunnustetaan markkinointitekniset syyt:
”Seurakuntakehitys ei riipu hengellisistä suuntauksista tai erityisistä hengellisistä harjoituksista, kuten karismaattisuus tai ei-karismaattisuus, liturgiset rukoukset tai ’hengellinen sodankäynti’, vaan iloisesta ja innostuneesta uskon harjoittamisesta. Lakihenkisyys eli velvollisuuteen perustuva oikeaoppisuuden ylikorostaminen, oikeiden moraalisääntöjen noudattaminen ja niin edelleen, ei kehitä seurakuntaa. Esimerkiksi rukouksen määrä ei tutkimuksessa ollut ratkaisevaa seurakunnan hyvinvoinnissa. Sen sijaan rukouksen kokeminen innostavana oli merkittävä asia.” (s.104)
”Jos käyttäydymme sekavasti ja yliaktiivisesti, pysymme pienenä joukkona! Seurakunnan lähetystehtävä ei onnistu, jos emme ole luonnollisia.” (s.179)
Toisella ja kolmannella tasolla – eli seurakunnan yhteisiin kokouksiin siirryttäessä – sävy muuttuu ja vaatimukset tiukentuvat. Tässä vaiheessa alkaa tulla mielekkääksi kysymys manipulaatiosta ja ymmärrettävästi myös kysymykset profeetan muista edellytyksistä, kuin että hän pystyy kuvittelemaan sisimmässään eri värisiä omenia.
”Kun kuuntelevaa rukousta harjoitellaan pienryhmissä ja muissa yhteyksissä, vähitellen voivat tulla esiin sellaiset henkilöt, joille Jumala on antanut erityisen profetoimisen lahjan. Samalla opitaan näkemään ovatko nuo henkilöt luotettavia ja palvelevatko he seurakuntaa. Sitä kautta saadaan myös julkisiin tilaisuuksiin sopivia vastuunkantajia. Kaikille avoimissa tilaisuuksissa vain ne, jotka tunnetaan ja joihin luotetaan seurakunnassa, saavat kertoa mahdollisesti Jumalalta saamansa sanat koko seurakunnalle. Näitä ihmisiä voivat olla esimerkiksi rukouspalvelijat, jotka ovat saaneet koulutuksen tehtäväänsä ja toimineet rukouspalvelijoina. Tämän voi todeta tilaisuuden alussa, jotta kaikki tietävät käytännön. Samalla satunnaisetkin kävijät ymmärtävät, että asia kuuluu sovittuun järjestykseen ja että mahdollisesti kuultavat profetiat tulevat luotettaviksi tiedetyiltä henkilöiltä. Kun koko seurakunta on saanut opetusta kuuntelevasta rukouksesta, se pystyy kiihkottomasti arvioimaan, mikä sanotusta mahdollisesti on varteen otettavaa ja mikä vähemmän tärkeää.” (s.189)
Viimeinen lause on melko optimistinen. Huomattavaa on, että asioista erotellaan varteen otettvat ja vähemmän tärkeät, ei oikeat ja väärät sanomat. Kuitenkin myös JJ myöntää realistisesti, että tämänkään jälkeen profetia ei ole aukotonta ja varmaa. Nyt profetian vajavaisuus yllättäen näyttäytyykin vakavana asiana (vrt. aiemmin ilosanoma):
”Kun profetoimme tai kuvaamme niitä vaikutelmia, joita mieleemme on tullut, sanomisen sisäinen vaikutus profetoijaan voi olla samantapainen kuin valehtelun vaikutus. Siinä nimittäin sanotaan jotain, jonka totuusarvo punnitaan vasta yhdessä. Mieleen tulleet asiat, tuntuvat usein epämääräisiltä, ja niiden sanominen vaatii luottamusta. Rohkaiseva arviointi on tässä mielessä tärkeää, sillä se tukee armolahjan käyttäjää henkisesti ja vapauttaa hänet epävarmuudesta. Jotkut olettavat, että armolahjoja käytetään hyvin itsevarmasti. Tunnen useita erittäin luotettavia henkilöitä, joilla on hyvin vahva profetoimisen lahja. En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi täysin varma siitä, mitä hän on Pyhältä Hengeltä saanut. Pidän jopa hieman arveluttavana, jos joku väittää olevansa aivan varma siitä, että hänen saamansa viesti on Jumalalta. Pidän sitä huolestuttavana siksi, että Raamatun mukaan profetoiminen on vajavaista (1. Kor. 13:9). Oman kokemukseni mukaan armolahjoihin liittyy tietynlainen herkkyys ja luottamus, ei niinkään raudanluja varmuus… ’Älkää sammuttako Henkeä, älkääkä väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.’ (1. Tess. 5:19-21) Tämä tessalonikalaiskirjeen kohta kehottaa arvioimaan lahjat ja samalla varottaa Hengen sammuttamisesta. Pyhän Hengen lahjoihin on suhtauduttava myönteisesti, vaikka ne tuleekin koetella niiden vajavuuden tähden.” (s.158-159.)
JJ käyttää kirjainlyhennettä LAT (Luonteenlaatu, Asenne ja Taidot) puhuessaan profetian arvioinnin välineistä. Nämä kolme sanaa koskevat oletettavasti toisen ja kolmannen tason profeettoja, koska ensimmäisellä tasolla profeettojen arviointi ei pidemmän aikajänteen puuttuessa ole mahdollista.
”Ominaisuudet alkavat tärkeimmästä eli luonteenlaadusta. Se on profetian lahjaa käyttävän henkilön tärkein arvioitava asia. Hänen yleinen luotettavuutensa on seurakuntaelämän kannalta siis tärkeämpää kuin yksittäinen profetian sisältö, joka sekin on tärkeää. Luonteenlaadun arvioimiseen ei ole oikotietä. Henkilöllä täytyy olla seurakuntayhteisön luottamus. Käytännössä seurakunnan johtajat tuntevat hänet itse riittävän pitkältä ajalta. Toinen vaihtoehto on, että johtajien luotettavat tutut suosittelevat häntä.” (s.166-167)
”Luonteenlaadun muuttaminen on pitkä prosessi. Hieman helpompaa on muuttaa asennetta. Tässä kohdassa kriteerinä voi pitää Paavalin ohjetta rakentamisesta, kehottamisesta ja lohduttamisesta. (1. Kor. 14:3) Vaikutelman tai profetian saaneen henkilön tulee toimia näiden arvojen mukaisesti. Armolahjaa käyttävän ihmisen suhtautuminen muihin kyseisessä tilanteessa, ilmapiiri, ja muiden paikalla olevien seurakuntalaisten kokemus hänen motiiveistaan kertovat paljon hänen asenteestaan. Onko se enemmän lakihenkinen vai armollinen?” (s.169)
Tämä asenneosaston huomioiminen on mielekästä, samoin seuraavakin:
”Profetian lahjan tai jopa kokoaikaisen profeetan kutsun saaneen henkilön kiusauksena näyttää yleisimmin olevan pyrkiminen seurakunnan johtamiseen. Jos hän saa osuvia profetioita säännöllisesti ja saavuttaa sen ansiosta arvostusta yhteisössä, profeetallisuudesta innostuneet voivat malttamattomina odottaa, että johtajat alkavat välittömästi toimia näiden profetioiden mukaisesti…” (s.167)
Tämän huomiota luulisi seuraavan opetus ulkoisen ja sisäisen sanan eritasoisuudesta. Ulkoisesta sanasta nimittäin nousee seurakunnan järjestyksen ja johtajien kunnioittamisen korostus, jonka JJkin nostaa esiin. Ulkoinen sana (eli Raamattu) tarjoaisikin JJlle profeetallisuutta kontrolloivan perspektiivin ja perusteen, koska Raamattu korostaa myös teologista ymmärrystä, oppia ja virkaa sekä muita seurakunnan johtamiseen liittyviä asioita. Kirjan perusteella nämä eivät kuitenkaan ole JJn prioriteettteja. Siksi teksti jatkuu taas tasapainoilulla seuraavasti:
”…Profetoiminen auttaa kuitenkin seurakuntaa paremmin, jos se on selvästi johtajien hallinnassa. Seurakuntaa rakentaa yhteistyö, ei vastakkainasettelu. Mikäli profetian lahjaa käyttävä ihminen ei suostu siihen, että johtajat arvioivat hänen viestejään, häntä ei tule kuunnella. Terveen arvioinnin ja myös korjaavan palautteen vastaanottaminen kertoo hyvää. Viestin sisällöstä huolimatta on välttämätöntä tunnustaa johtajien asema ja seurakunnan normaali järjestys. Mitä sitten tulisi tehdä tilanteessa, jossa seurakunnan johto onkin väärässä, eikä itsekään edusta tasapainoista näkemystä seurakunnasta? Tällaisessa tapauksessa tilanteen korjaaminen on yleensä hidasta ja vaikeaa. Paavalin kuva seurakunnasta ruumiina paljastaa saman: jos jokin jäsen ei ole kunnossa, koko ruumis kärsii. Jos ongelma on päässä, se vaikuttaa tietenkin kaikkein vakavimmin. Tilanne ei kuitenkaan yleensä ratkea sillä, että epätasapainoa yritetään korjata toisella epätasapainoisella ratkaisulla.” (s. 167-168)
Kyse on ihmisten ominaisuuksista (luottamus, asenne ja taidot), intuitioista, arvoista, ilmapiiristä sekä kokonaisuuden tasapainosta. Paljon painoa on siis ihmisen ja ihmisten sisäisessä maailmassa, kvaliteeteissa – ja tietynlainen sisäinen kvaliteetti näyttää olevan myös kyky tasapainoon. Teologia, oikea oppi tai tunnustus, jotka Raamatussa nostetaan arvioinnin keskeisiksi kriteereiksi, ei korostu näissä arviointiperusteissa lainkaan. Oletan sen johtuvan siitä, että teologia johtaa JJn mukaan järjen ylikorostumiseen, opillisuuteen, vakavuuteen ja lopulta armolahjojen tukahduttamiseen hyvin helposti.
”Intuitioiden ja pyhitetyn sydämen välinen yhteys on olennaisen tärkeä. Intuitiot, jotka eivät ole peräisin kristillisten hyveiden hiomasta sydämestä, eivät ole hengellisiä – raamatullisessa merkityksessä, joka liittyy aina Pyhään Henkeen ja siksi myös kristillisten hyveiden pyhyyteen. Tämä johtaakin meidät yhteen uusevankelikaalisen teologian pahimmista erehdyksistä. Se opettaa ihmisiä pitämään intuitioitaan Hengen puheena opettamatta heille niitä hyveitä, jotka ovat Hengen sisäisen työn todellisia hedelmiä. Se pyrkii kuulemaan pyhittämättömän sydämen intuitioissa Jumalan äänen. Uusevankelikaalinen teologia ohjaa ihmisiä etsimään Jumalaa omasta sydämestään sen sijaan, että kiinnittäisi heidän huomionsa Kristuksen ulkonaiseen sanaan, evankeliumiin, jonka avulla Pyhä Henki muuttaa ihmisen sydäntä. Erityisen tuhoisaa on se, että nuoria ihmisiä opetetaan kuuntelemaan kehittymättömän sydämensä intuitioita Jumalan äänenä.” (Cary 2012, 59)
Collinsin ja JJn ongelma ei ole se, että he eivät opeta hyveitä tai hyveellistä elämää nuorille. Ongelma on pikemminkin siinä epärealismissa, joka näkyy ristiriitaisena paradoksaalisuutena suhteessa profetian kolmeen tasoon. Toisaalta – jos asiaa katsotaan lopusta alkuun – JJn ja Collinsin systeemissä tunnustetaan kristittyjen kasvun ja harjaantumisen tarve tasoilla kaksi ja kolme. Tämä näkyy vakiprofeetoille ja yhteisöllisesti esiintyville profeetoille esitetyissä tiukoissa vaatimuksissa ja kriteereissä. Näissä on sitä samaa viisautta, mistä Cary edellä puhuu. Paradoksi ja ristiriita on siinä, että tultaessa ensimmäisen tason ”kaikki pelaa” -osastolle, em. näköala häviää. ”Kaikki ovat profeettoja” -näköalan tuoma paine estää järkevän puheen ja realismin. Tällöin kaikkein untuvikoimmille annetaan täysin epärealistinen kuva siitä mistä on kyse. Kun vain näet omenan tietyn värisenä, niin siitä samasta se lähtee se Jumalan sisäisen puheen kuuleminenkin. Tämä oletus on ylimitoitettu, epärealistinen ja vahingollinen. Nuoret ihmiset, jotka eivät yleensä osaa edes omista ristiriitaisista ajatuksistaan ottaa selkoa, että mitä he niistä oikeasti ajattelevat ja mitä eivät – näiden samojen ihmisten oletetaan kuitenkin selviävän ja selvittävän, minkä he kokevat heidän sisäisistä äänistään olevan ihmisen ja mikä Jumalan. Tämä on instituution paradoksaalinen ja hankala ongelma, jota tasapainoilulla ja positiivisuudella ei ratkaista. Yltiöpäinen positiivisuus vie nuoria ja vanhempiakin hankalaan psykologiseen positioon yhdellä tai toisella tavalla.
Varsinainen ongelma ja huoli tähän instituutioon liittyen eivät siis ole pelkästään ne selvästi Raamatun vastaiset yksittäiset asiat, joita jonkun kuuntelijan toimesta joskus epäilemättä sisäisinä sanoina voidaan lausua. Monien niiden kohdalla JJ ja hänen instituutionsa ovat varmaan aivan hereillä. Hankalia sen sijaan ovat ne triviaalit yhteensopimat, jotka ihminen voi tulkita erityisenä henkilökohtaisena puheena, jotka liittyvät ensimmäiseen uskonkappaleeseen eli arkiseen elämään (vrt. Keksimäni esimerkki ”Älä mene pelaamaan Golfia tänään”). Niihin liittyy kuitenkin vielä syvemmän tason ongelma. Ihmiset opetetaan kuuntelemaan sisintään, ei oman maailmansa äänikanavana, vaan Jumalan äänikanavana. Luomisen ja Hengen suhde on epäselvä, epärealistinen ja epätrinitaarinen. Henki ja luotu joko fuusioituvat sotkuksi, jossa kolmiykseyden persoonien ja uskonkappaleiden klassisesti tunnustettu erillisyys häviää (koska tahansa voi olla kyseessä Jumala tai ihminen missä tahansa sisäisessä ajatuksessa tai tunteessa) ja/tai ensimmäinen ja kolmas uskonkappale kontrastoituvat ja irtoavat toisistaan (ihmeet/hengellisyys ovat aivan muuta kuin luominen tai luotu). Tuomas Kangasniemen analyysin mukaan äärikarismaattisuus ja taisteleva ateismi pitävät juuri tällä dynamiikalla toinen toisiaan voimassa ja vireillä sekä ajavat toisiaan äärimmäisyyksiin.
”Historia siis opettaa, että ajatus Jumalasta muuttumattomien luonnonlakien asettajana keksittiin Euroopassa läpikotaisin kristillisenä aikana. 1600-luvun tiedemaailma hyväksyi ihmeiden todellisen mahdollisuuden sen sijaan, että Jumalan toiminta maailmassa olisi ankarasti kuohittu pelkkään luonnonlakien ylläpitämiseen. Silti ihmeet ymmärrettiin poikkeuksiksi; Jumalan katsottiin vaikuttavan lähes aina luonnonlakien kautta. Niinpä lainmukaisen Jumalan idea ei ole epätoivoinen hätävalhe, vaan syvällinen osa kristinuskon olemusta. Tällä tavoin äärikarismaattiset kristityt muovaavat ateistien kuvaa ”aidosta” uskonnosta ja taistelevat ateistit uskovaisten kuvaa ”aidosta” ateismista. Yhteisten mielikuvien takaa paljastuva oikea historia on yllättänyt minutkin. Lukija saattaa kysyä, eikö jonkinlainen karismaattisuus ja usko ihmeisiin kuitenkin kuulu silti kristinuskoon? Uskon karismaatikoiden tulkitsevan Raamattua oikein siinä, että Jumala lupasi armolahjat kaikille kristityille. Tästä huolimatta ihmekertomuksia Apostolien teoissa ei voi mieltää seurakuntaelämän päiväkirjaksi, joka todistaisi, että kristityt saavat kokea yliluonnollisia tapahtumia arjessaan harva se päivä. Sen sijaan Apostolien teot on historiallinen teos, joka tiivistää koko kristillisen kirkon tärkeimmät tapahtumat noin 30 vuoden ajalta pariinkymmeneen sivuun. Kuolleita sanotaan heränneen kaksi, teleportaatiosta kerrotaan kerran, ja enkeli tuli vapauttamaan vankilasta kahdesti. Ihmeet eivät siis vaikuta olleen aivan jokapäiväisiä tapahtumia silloinkaan, edes Jeesuksen alkuperäisille opetuslapsille!” (https://www.areiopagi.fi/2013/09/karismaattsuus-ja-ateismi/)
Kangasniemen kuvauksen mukaan asetelma on se, että ollaksesi oikea karismaattinen uskova sinun pitää uskoa alati tapahtuviin ihmeisiin tai olet järkeisuskova ja ennen pitkää ateisti, joka kieltää ihmeet hölynpölynä. Arkielämä voi muuttua näin asian tosissaan ottavilla toisaalta jatkuvan lottokoneen levottomaksi tarkkailuksi, jossa on mahdotonta selvittää kuka kulloinkin on toimija (Jumala vai ihminen – fuusio), tai jossa ihan tavallinen ihmisyys ja sen asiat kuten vastuu ja maalaisjärki vaieten työnnetään mielenkiinnottomina syrjään (irrottaminen ja kontrastointi).
Lähtötilanne ei tarkastellussa profetiainstituutiossa selvästi ole se, että ihmisen ajatukset ovat hänen omiaan, vaan korostus on siinä, että koska ja milloin tahansa mikä tahansa niistä voi laajakaistavertauksen mukaisesti olla yllättävä suora Herran sana, olipa se kuinka kummallinen tahansa. Näin syntyy polttava kysymys: miten sen sitten tietää, mikä on mitäkin? New wine -vastaus kuuluu seuraavasti.
”Kysyin aikoinaan, miten englantilaiset papit, joilta näitä asioita olen oppinut, voivat erottaa mahdollisesti Jumalalta saamansa asiat muista mielessään pyörivistä asioista. Sain vastauksen: ’Sinä tiedät sen sitten.’ Vastaus ei silloin paljon auttanut, mutta sittemmin olen oppinut heidän olleen oikeassa. Asiaa voi verrata leipomiseen. Kun olin nuori, pyysin äidiltäni neuvoja oppiakseni leipomaan leipää. ’Paljonko vettä laitetaan?’ Vastaus oli turhauttava: ’Sellainen sopiva määrä.’ Paljonko jauhoja?’ ’Sen verran, että tuntuu käteen sopivalta!’ Sama linja jatkui, kunnes onneksi löysin jauhopussin kyljestä reseptin. Nyt, kun olen oppinut leipomaan ilman ohjeita, ymmärrän äitini ohjeita paremmin. Erilaisia jauhoja tarvitaan erilainen määrä sen mukaan ovatko ne tuoreita vai vanhoja. Sen tuntee kädessään, kun vaivaa leipätaikinaa. Osittain tämän kokemukseni pohjalta olen kirjoittanut tämän kirjan! On hyvä saada jonkinlaiset alkuohjeet. Ajan kanssa asian oppii lopulta niin, että se sujuu ilman ohjeitakin.” s.136
Tällainen pelkän sisäisen vakuuttuneisuuden tarjoaminen asiassa arviointi kriteeriksi on erittäin ongelmallista sekä teologisesti että psykologisesti. Asiaa ei auta leivonnasta otettu esimerkki, jolla tätä ”sinä vain tiedät sen” kokemusta yritetään perustella. Miksi ei? Ihminen ja hänen sisäinen maailmansa ei ole eloton leipä, jossa on kaksi vaihtoehtoa (vanhoja tai tuoreita jauhoja), vaan miljoonat alati muuttuvat ja eritasoiset ja usein ristiriitaisetkin ajatukset ja tuntemukset risteilevät sisällämme jatkuvasti. Jos ei ihminen ole eloton taikina, ei liioin Jumala ole eloton taikina, joka opitaan tuntemaan tunnustelemalla ja vaivaamalla yhä uudelleen sekasotkuista sisikuntaamme.
Leivän suhteen voi toki oppia sormi tuntumalta tietämään milloin taikina on sopiva ja joku pieni osuus tästä vertauksesta voi ajan kuluessa päteä myös itsetuntemukseen ja Raamatun opetuksen sisäistämisen myötä myös Jumalan tuntemiseen, mutta varsinaisesti ihmisen tai Jumalan moninaisuutta, elävyyttä ja vapautta leipä vertaus ei pysty käsittelemään.
”Sinä vain tiedät sen” on sama kuin, sinun pitää vain heittäytyä ja uskoa kokemukseesi. Usko niin uskot! Niin, mutta mihin niistä sisäisistä äänistä? Kokemuksen perustelee kokemus itse. Joo, mutta miten se perustelee sen? Sinä vaan kyllä tiedät sen. Jutusta tulee niin sanotusti itseensä sulkeutunut kehä ja täysin sisäinen uskon asia. Tämä ei ole ihan riittävä, eikä oikea näköala ulkoiselle seurakunnalle. Tässä ei myöskään oteta huomioon sitä, mitä tällainen Jumalan puheen muuttuminen korostuneesti epämääräiseksi ja häilyväksi sisäiseksi ”kyllä sinä vaan sen tiedät” kuiskailuksi tuottaa ylemmällä tasolla Jumalan puheelle. Koko Jumalan puhe muuttuu samalla hyvinkin epävarmaksi arvailuksi, vaikka muuta yritettiin. Entä mitä tällaisen epävarmuuden kokemuksen lisääntyminen sitten tuottaa? Se tuottaa lisää kyynisyyttä karismaattisuutta kohtaan, jota sitten taas vuorostaan kauhistellaan.
Asia ei jäsenny pelkällä ”sinä vaan tiedät sen” puheella. Asetelma häilyy. Kirjassa tämä näkyy kaksinaisuutena. Yhtäältä JJ muistelee ihastellen ”sinä vaan tiedät sen” sitaatteja, mutta toisaalla samassa kirjassa hän kertoo tarinan hyvin eri tavalla, jopa itse edellisen näköalan kumoten.
”Kun profetoimme tai kuvaamme niitä vaikutelmia, joita mieleemme on tullut, sanomisen sisäinen vaikutus profetoijaan voi olla samantapainen kuin valehtelun vaikutus. Siinä nimittäin sanotaan jotain, jonka totuusarvo punnitaan vasta yhdessä. Mieleen tulleet asiat, tuntuvat usein epämääräisiltä, ja niiden sanominen vaatii luottamusta. Rohkaiseva arviointi on tässä mielessä tärkeää, sillä se tukee armolahjan käyttäjää henkisesti ja vapauttaa hänet epävarmuudesta. Jotkut olettavat, että armolahjoja käytetään hyvin itsevarmasti. Tunnen useita erittäin luotettavia henkilöitä, joilla on hyvin vahva profetoimisen lahja. En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi täysin varma siitä, mitä hän on Pyhältä Hengeltä saanut. Pidän jopa hieman arveluttavana, jos joku väittää olevansa aivan varma siitä, että hänen saamansa viesti on Jumalalta. Pidän sitä huolestuttavana siksi, että Raamatun mukaan profetoiminen on vajavaista (1. Kor. 13:9). Oman kokemukseni mukaan armolahjoihin liittyy tietynlainen herkkyys ja luottamus, ei niinkään raudanluja varmuus.” (s.158-159.) (lih. JK)
Eli tietääkö sen vaan, vai eikö tiedä? Ei, sitä ei tiedä ihmisen sisäisyyden perusteella, eikä voi tietää! Sitä ei voi tietää varmaksi, koska ihmisen sisäinen maailma ei ole vakaa ja tyyni ulappa lankeemuksen jälkeen, vaan se on usein enemmänkin syksyinen meri. Varmuus Jumalan puheesta ei siksi koskaan löydy ihmisen sisäisistä äänistä, vaan nimenomaan ja erityisesti ulkoisesta sanasta eli Raamatusta. Siksi Pyhän Hengen innoitusta ei missään nimessä edes vahingossa pidä rinnastaa tai samaistaa erityisen ilmoituksen kanssa. Vaikka innoitus olisi kuinka innoittavaa ja jopa kokemuksellisesti oikeaan osuvaa tahansa, se on aina ja sen tulee aina olla, aivan eri tasolla kirkon opetuksessa kuin luja varma erityinen ilmoitus Kristuksessa ja Raamatussa. Jos ja kun tämä ero hämärtyy, eksyminen on kolkuttamassa ovella ennemmin tai myöhemmin, vakuuttelipa henkilö tai ryhmä omista hienoista arvoistaan mitä tahansa.
Jos sinulla on siis sellainen tunne, että sinä et tiedä mikä sisäisistä äänistäsi on kokemuksen itsensä perusteella Jumalan puhetta, sinussa ei ole mitään vikaa. Vika on enemmänkin systeemissä, joka toisaalta sanoo, että ”sinä vaan tiedät sen” ja toisaalta taas myöntää, että ”sinä et voi tietää ja vieläpä jos kovin varmasti väität tietäväsi, niin itse asiassa se on huolestuttavaa”. Vika on oletuksessa, että sinun pitäisi etsiä Jumalaa ja varmuutta sisimpäsi äänistä, eikä hänen ulkoisesta ilmoituksestaan Kristuksessa ja Raamatun sanassa. Jäsennyksen ihmisen ja Jumalan rooleista ihmisen sisäisissä intuitioissa pitäisi olla siksi hyvin toisenlainen. Phillip Cary avaa asiaa seuraavasti.
”Suuri osa uusevankelikaalisesta teologiasta perustuu siihen väärinkäsitykseen, että kun Jumala toimii ihmisessä, ihmisen itse ei toimi. Ajatellaan, että hänen työnsä korvaa ihmisen työn, eikä ihminen tee mitään – hän vain antaa Jumalan toimia. Tämä ei kuitenkaan tosiasiassa päde, koska ihmisen täytyy tällöin varmistua siitä, että todella antaa Jumalan toimia – ja niin hän tulee levottomaksi siitä, onko asia todella näin – ja ’elämän hallinnan antamisesta Jumalalle’ tulee asia, joka ihmisen on suoritettava kaiken muun lisäksi. Ja se on vaatimuksista kaikkein pahin, koska se on niin sisäinen ja psykologinen ja sitä on niin vaikea nähdä. Silloin ihminen alkaa miettiä: Mistä minä tiedän, että todella annan Jumalan toimia? Vai yritänkö minä vain edelleen jaksaa oman voimani varassa? Kuten tavallista ahdistavat ’mistä sen tietää’ -kysymykset ovat merkki siitä, että jokin on vialla – että taustalla on väärä oletus. Totuus on se, ettei ihmisen tarvitse tietää, antaako hän Jumalan todella toimia elämässään, koska itse asiassa toimija on aina hän itse. Sydämen sisäiset ratkaisut ovat ihmisen omia silloinkin, kun ne ovat Jumalan työn tulosta. Tätä merkitsee edellä mainittu sekä/että -tilanne. Väärä oletus on se, että kyseessä on joko/tai -väittämä: toimija on joko ihminen tai Jumala, ja tästä seuraa, että jos ihminen toimii, Jumala ei toimi.” (Cary 2012, 67)
”Intuitiot ovat sydämen kaikkien muiden äänien tavoin ihmisen omia ääniä, eivät Jumalan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei niihin tulisi kiinnittää huomiota. Se ei myöskään tarkoita sitä, ettei niillä olisi mitään tekemistä Pyhän Hengen kanssa. Pyhä Henki näet tekee työtään uskovien sydämessä, vaikka hänen sydämensä kaikkine äänineen onkin hänen omansa. Sydän, ajatukset ja tunteet pysyvät ihmisen omina silloinkin, kun Jumala tekee niissä työtään. Tämä on suuri ja riemukas salaisuus ja hyvä uutinen.” (Cary 2012, 52)
JJn kirjan tarkkaan luettuani näyttääkin siltä, että tässä Collinsin ja JJn instituutiossa siitä, mikä on Jumalan antama erityistapaus ja erityistilanne ja erityinen innoitus (esimerkiksi tule yli ja auta meitä), tehdään kokemuspohjaisilla perusteilla sääntö ja odotus koko elämälle, kaikille kristityille ja kirkon elämälle aina. Samalla siitä, mikä oikeasti on sääntö aina – luominen, tavallisen maalaisjärjen käyttö ja vastuu omista ajatuksista ja tunteista minun ajatuksinani ja tunteinani, erityinen ulkoinen ilmoitus ja sakramentit – siitä kirjan piirtämässä kuvassa tulee joko liiallista järkikeskeisyyttä tai muuten vain epäkiinnostavaa hengettömyyttä tai kuivaa näkkileipää.
Samalla kun inhimillinen vastuu, järki ja harkinta eivät ole kirjassa korostetusti Jumalan lahjaa ja puhetta, annetaan ainakin epäsuorasti ymmärtää, että elävässä hengellisyydessä tarvitaan erityinen profetian sana kaikenlaisiin asioihin. Tasapaino, jota niin paljon peräänkuulutetaan jää toteutumatta. Varsinkin nuorille ihmisille, joiden nimenomaan pitäisi oppia kuulemaan omaa sisintään realistisesti ja oman elämänsä äänten alueena ja ottamaan vastuu omasta sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta, tämä on todella vaarallista ja hankalaa. Luomista ja Henkeä ei todellakaan pitäisi tai tarvitsisi peluuttaa näin toisiaan vastaan, vaan ne pitäisi jäsentää toisin kuin kirja nyt ehkä ajattelemattomuuksissaankin tekee.
Toinen perustava ongelma tässä on se, että samalla kun ihmiset opetetaan kuuntelemaan tätä ”Jumalan elävää sanaa” sisimmässään, heille metaviestinä kerrotaan (kaikesta muusta puheesta huolimatta), että siis pelkän ulkoisen sanan ja sakramenttien perusteella en voi uskoa olevani tärkeä, pelastettu, armolahjoilla varustettu ja hengellinen seurakunnan jäsen. Ne asiat ja varmuudet, joita klassisessa luterilaisessa ajattelussa on kehotettu etsimään ja uskomaan suoraan nimenomaan ja erityisesti varmasta Raamatun ulkoisesta sanasta, siirtyvät nyt emotionaalisesti virittyneinä epävarman sisäisen sanan kuuntelunosastoon. ”Olen erityinen sitten, kun kuulen asiasta erityisen sisäisen äänen”. Tämä Pavlovin koulun suggestiivinen oppi kyllä toimii ja ruokkii itse itseään. Sisäisiä sanoja alkaa epäilemättä tulla yhä enemmän, kun niitä odotetaan ja pannaan aktiivisesti odottamaan. Suggestio on juuri tätä.
Jos ja kun ulkoinen ja sisäinen sana eivät ole oikein jäsennettyinä ja omilla paikoillaan, herää kysymys kumpi on pahempi versio. Se jossa se instituutio toimii (ihminen saa jatkuvasti ”Jumalan” sisäisiä viestejä ja oppii niiden perässä juoksemaan) vai se, että hän ei saa niitä (ja ei siis ole arvokas ja tärkeä ja elävä, kun jäi ilman tätä Collinsin kaikille lupaamaa Jumalan sisäistä ääntä). Samalla ihmisille opetetaan vähintään implisiittisesti sellaista spiritualistista teologiaa, jossa Henki on sanassa, sikäli kun se sisäisellä sanalla ja kokemuksella tulee vahvistetuksi. Raamattu, kaste ja ehtoollinen ovat Jumalan läsnäolon paikkoja, jos niiden koetaan olevan sitä tai jos asia vielä erityisesti profetiassa vahvistetaan. Että näin ei tapahtuisi, ero ulkoisen ja sisäisen sanan välillä pitäisi olla kirkas ja rautalangasta väännetty, ja armonvälineiden ja armolahjojen pitäisi olla selkeästi kahden eri tason asioita, kun ne nyt ovat ritirinnan, sisäkkäin ja sotkussa. Ongelma ei ole uusi, vaan vanha, kuten seuraavasta Simo Kivirannan Johann Gerhardin teologiaa tutkivan tekstin lainauksesta käy ilmi.
”Vastaava ongelma on myös reformoidussa kristillisyydessä, jossa Pyhän Hengen vaikuttavuus sidotaan kirkon sijasta uskonnollisen ihmisen sisäiseen elämykseen. Tällöinkin Raamattu ja ulkonainen sana myönnetään, mutta tästä riippumatonta ja itse asiassa ensisijaista on Pyhän Hengen inspiraatio uskonnollisen ihmisen sydämessä. Tällöin inspiroitu sana ei valaise sydäntä, vaan inspiroitu sydän valaisee sanan. Pohjimmiltaan sanassa itsessään ei ole vaikuttavuutta, jota käyttäen Pyhä Henki vaikuttaa uskon, vaan Raamatun sanasta primaaristi riippumaton Henki vaikuttaa uskon, ja usko vaikuttaa sanan elävyyden.” (Kiviranta 1996)
JJn instituutiossa nämä fundamentaaliteologisella tasolla selvässä ja peruuttamattomassa ristiriidassa olevat teologiset traditiot (New wine ja luterilaisuus) yritetään fuusioida melko mutkattomasti toisiinsa ennen kaikkea JJn kokemuksen pohjalta – mutta myös tasapainon, yhteisten arvojen ja uskon toimivuuden nimissä. Jos ja kun tavallinen kristitty lukee vain tätä tekstin pintatasoa, näiden syvemmällä tasolla ristiriidassa olevien traditioiden asiat saattavat näyttääkin aivan mutkattomilta ja letkeiltä. Ne ovat vain tasapainoasioita, jotka eivät mitenkään harita toisiaan vastaan, jos kaikki yksilöt vain yhdessä tunnustavat samat arvot (ks. s.29-31). Yksittäisissä julkisissa puheissa tämä pintatason ja syvemmän fundamentaaliteologisen tason jännitteisyys tai ristiriitaisuus ei myöskään välttämättä tule ilmi, koska taitava puhuja voi halutessaan saada yleisönsä seuraamaan asioita vain ja nimenomaan tällä arvojen ja tasapainoilun pintatasolla. Edellä kuvattu arvioni on, että asian arvioiminen oikeasti tulee mahdolliseksi vasta, kun asia kirjoitetaan kirjaksi. Kirja pysäyttää ajatukset tekstiin ja antaa mahdollisuuden tutkia niitä eri kulmista sekä kysyä tekstiltä myös kriittisiä syvemmän tason kysymyksiä. Tällöin syvemmän tason fundamentaaliteologiset erot ja ongelmat tulevat näkyviin.
Jari Kekäle
Kirjallisuus
Jukka Jämsén, Pelkkänä korvana – kuunteleva rukous käytännössä (Karas Sana 2018)
Bruce Collins, Prophesy – A Practical guide to develop your prophetic Gifting (NWRL 2000)
Timo Pokki, Uskon empirismi (STKSJ 2005)
Philipp Cary, Hyvä uutinen huonoille kristityille – 10 asiaa joita sinun ei tarvitse tehdä (Perussanoma 2012)
Harri Huovinen, Jumala vaikuttaa rukouksen- apuneuvoja huonolle rukoilijalle. (LHPK 2019)
Joel Kerosuo, Kirkon jatkuvuus Simo Kivirannan raamattu- ja traditioteologiassa, käsikirjoitus 2019)
Thurén, Uusi testamentti lyhyesti selitettynä
Werner Elert – ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaisessa kirkossa (Concordia 2013)
Karismaattisuus ja ateismi – Areiopagi.fi
Ovatko karismaattinen kristinusko ja ateismi samaa mieltä Jumalasta?
