Ehtoollisen vastaanottamisen käytännöt

1. Johdanto

Kun Kirkon historiassa on tarkasteltu sakramentteja, päähuomio on usein kiinnitetty ensisijaisesti siihen, mitä sakramentit varsinaisesti ovat ja mitä ne vastaanottajalleen välittävät. Näihin luovuttamattoman tärkeisiin kysymyksiin huomio onkin aina ensin keskitettävä. Sakramentit ovat Kristuksen itsensä asettamat välikappaleet, joiden kautta ja joissa Hän tahtoo jakaa syntisille ihmisille armonsa ja syntien anteeksiantamuksen, ajallisille ihmisille ikuisen elämän yhteydessään.

Samalla juuri siitä syystä, että sakramenteissa Kristuksen evankeliumi tulee tällä tavalla näkyvän ja aistein havaittavan maailman ulottuvuuteen sekä konkreettisesti vastaanotettavaksi, liittyy näiden armonvälikappaleiden vastaanottamiseen myös käytännöllisiä kysymyksiä. Yksi näistä kysymyksistä kuuluu: Millä tavalla ehtoollisvieraiden olisi hyvä käytännössä ottaa Herran pyhä ehtoollinen vastaan? Asiaa ei Uudessa testamentissa käsitellä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Siitä ei ole laajoja ohjeistuksia myöskään varhaisen kirkon isien ehtoollisopetuksessa sen paremmin kuin luterilaisissa tunnustuskirjoissakaan. Käsillä olevassa artikkelissa asiaa pyritään tarkastelemaan paitsi Jumalan sanan valossa myös niiden ulkoisten käytäntöjen pohjalta, joita Herran pyhän ehtoollisen vastaanottamiseksi on kirkon historiassa ollut. Samalla pohditaan myös, mitä me nykyajan luterilaiset voisimme näistä historiallisista käytännöistä ajatella tai oppia.

Ennen itse asiaan perehtymistä on kuitenkin aluksi painotettava, että Jumalan sanan mukaisesti asetetun ehtoollisen vastaanottamisen käytännöllinen tapa ei vaikuta Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloon taikka sakramentin vaikuttavuuteen. Reaalipreesens ja sakramentin vaikutus perustuvat yksin Herramme pyhään sanaan ja asetukseen. Kristuksen asetussanat luovat sakramentin. Tästä peruslähtökohdasta käsin katsottuna myös kysymys Herran pyhän ehtoollisen vastaanottamisen tavasta asettuu oikealle paikalleen kirkon opetuksessa.

2. Kristuksen ruumiin vastaanottamisen tavat: käsin vai suulla?

Monissa luterilaisissa seurakunnissa esiintyy kahdenlaista tapaa ottaa Kristuksen ruumis vastaan: jotkut ehtoollisvieraista ottavat Herran ruumiin vastaan käsillään, toiset suoraan suullaan. Tästä herää kysymys: Minkälainen vastaanottamisen tapa olisi suositeltavin? Mitä asiasta on kirkon historiassa opetettu?

Kirkkoisien ajan dokumenteista löytyy todisteita siitä, että varhaisessa kirkossa Kristuksen ruumis oli tapana antaa ehtoollisen vastaanottajille käsiin. Esimerkiksi latinalaisen kirkon isä Kyprianus Karthagolainen (n. 200–258) viittaa tähän käytäntöön ohimennen, ikään kuin tavanomaisena asiana. Tällaisesta Herran ruumiin vastaanottamisen tavasta puhuu implisiittisesti myös itäisen kirkon opettaja Origenes Aleksandrialainen (185–254). Saarnassaan Origenes kehottaa kristittyjä, että vastaanotettuaan Herran ruumiin he varjelisivat sitä kaikella varovaisuudella, kunnioituksella ja pelolla, ettei yksikään osa pyhitetystä uhrista joutuisi hukkaan.

Samasta asiasta opettaa seuraavalla vuosisadalla myös pyhän kaupungin piispa Kyrillos Jerusalemilainen (n. 315–387) antaen vielä yksityiskohtaisempia ohjeita Herran ruumiin vastaanottamiseen. Katekeettisissa luennoissaan Kyrillos opettaa kasteelle valmistautuvia, etteivät he aikanaan ehtoollispöytään saapuessaan tulisi ranteet ojennettuina taikka sormet levitettyinä, vaan asettaisivat vasemman kätensä ikään kuin valtaistuimeksi oikealle kädelle, niin kuin sille, joka ottaa vastaan Kuninkaan. Hän kehottaa heitä tekemään kämmenestään kupin, ottamaan vastaan Kristuksen ruumiin ja sanomaan ”aamen”. Kun kristityt sitten ovat huolellisesti pyhittäneet silmänsä pyhän ruumiin kosketuksella, kirkkoisä kehottaa heitä tulemaan siitä osallisiksi, toisin sanoen syömään sen. Tässä yhteydessä myös Kyrillos kehottaa kristittyjä varovaisuuteen, ettei mikään osa Kristuksen ruumiista joutuisi hukkaan. Hän sanoo, että tämä olisi vastaanottajalle samanlainen menetys, kuin jos hän menettäisi yhden omista jäsenistään. Kirkkoisä lausuu: ”Sillä sano minulle: Jos joku on antanut sinulle kultahippuja, etkö kaikella varovaisuudella pidä sitä vartioiden, ettet hukkaisi jotakin niistä ja kärsisi menetystä? Etkö siis paljon varovaisemmin pitäisi huolta siitä, mikä on kultaa ja jalokiviä kalliimpaa, ettei sinulta putoaisi muruakaan pois?”

Samantyyppisestä käytännöstä kirjoittaa myös kirkkoisä Basileios Suuri (n. 329–379). Basileioksen mukaan pappi antaa kirkossa osan Kristuksen ruumiista vastaanottajalle, joka saa sen haltuunsa ja vie suuhunsa omalla kädellään. Edelleen, vuonna 691–692 Konstantinopolissa pidetyn Viides-kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen (Trullon) 101. sääntö antaa ymmärtää, että vielä myöhemminkin idän kirkon ehtoolliskäytäntö seurasi edellä esitettyä vanhaa tapaa. Konsiilin asiakirja esittää, että ”jos joku jumalanpalveluksen aikana tahtoo osallistua tahrattomaan [Kristuksen] Ruumiiseen ja yhdessäolon kautta tulla sen kanssa yhdeksi, pankoon hän kätensä ristiin [’kätensä asettaen ristin muotoon’] ja menköön näin luo sekä ottakoon siten vastaan armon yhteyden. Sillä niitä, jotka sen sijasta, että ottaisivat kädellä, kullasta tai muusta aineesta valmistavat joitakin astioita jumalallisen lahjan vastaanottamista varten ja näiden välityksellä tulevat tahrattoman yhteyden armosta osallisiksi, emme lainkaan hyväksy, he kun asettavat sieluttoman ja käsintehdyn aineen Jumalan kuvan edelle.” Käytännöllisestä näkökulmasta voidaan myös todeta, että Kyrilloksen ja muiden isien opettama tapa ottaa Kristuksen ruumis vastaan kämmenillä lienee sormilla vastaanottamista varmempi ja turvallisempi tapa välttää Herran ruumiin putoaminen maahan.

800-luvulla Rooman kirkossa Kristuksen ruumis alettiin jakaa suoraan vastaanottajien kielelle eikä enää käsiin. Täyttä varmuutta tämän käytännön taustalla olevista syistä ei ole, mutta on arveltu, että näin tahdottiin nimenomaan välttää murujen putoamista ja hukkaan menemistä. Mahdollisesti tällä käytännöllä tahdottiin myös estää ihmisiä viemästä Kristuksen ruumiista mukanaan ja käyttämästä sitä pyhää häpäiseviin tarkoituksiin.

Myös uskonpuhdistuksen isä Martti Luther viittaa teoksessaan Kirkon Baabelin vankeudesta (1520) edellä mainittuun Kyprianuksen tekstiin todistuksena varhaisen kirkon tavasta ottaa Kristuksen ruumis vastaan käsillä. Toisaalta näyttää myös siltä, että Luther piti tavanomaisena keskiaikaista käytäntöä ottaa Kristuksen ruumis vastaan suoraan suuhun. Hän puhuu asiasta Invocavit-viikon viidennessä saarnassaan (1522). Uskonpuhdistaja pitää positiivisena kehityksenä sitä, että wittenbergiläiset olivat päässeet vapauteen paavin narrimaisista laeista, kuten esimerkiksi siitä, että muut kuin papit eivät sormien leikkaamisen uhalla saaneet koskettaa Kristuksen ruumista. Toisaalta Luther kuitenkin myös nuhtelee tiukasti niitä, jotka nyt tästä uudesta vapaudestaan johtuen tahtovat ottaa Kristuksen ruumiin käsillään vastaan, mutta tekevät tästä vastaanottamisen tavasta uuden pakon. Luther painottaa, että ”Jumalan valtakunta ei ole ulkonaisissa asioissa, joihin voidaan tarttua ja jotka voidaan tuntea, vaan se on uskossa (1. Kor. 4:20, Luuk. 17:20).” Uskonpuhdistajan mukaan Kristuksen sanat ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” (Matt. 26:26) voivat tarkoittaa käsillä ottamista, mutta myös muuta vastaanottamista, miten se sitten tapahtuukin. Hän opettaa, että tilanteessa, jossa ihmiset eivät ole tottuneet ottamaan sakramenttia vastaan käsillä, sellaisen käytännön vaatiminen olisi syntiä, sillä näin loukattaisiin niitä veljiä ja sisaria, jotka vielä ovat heikkoja uskossaan. Siksi tällaisiin uudistuksiin ei tulisikaan käydä niin karkeasti. Voitaneen kysyä, oliko tätä Lutherin evankelista lähestymistapaa otettu huomioon tai ymmärretty reformaatioajan jälkeisessä Englannin kirkossa, jossa vuoden 1552 Book of Common Prayer linjasi, että aiemmasta keskiaikaisesta tavasta poiketen ehtoollisleipä piti nyt asettaa ehtoollisen vastaanottajan käteen.

Lutherista lähtien luterilaisessa perinteessä on usein aivan oikein painotettu, että Herran pyhä ehtoollinen on nimenomaan Herran pyhä ehtoollinen, ei kristittyjen. Kristus itse on suuri pääliturgi (λειτουργός), joka palvelee seurakuntaansa sanassaan ja sakramenteissaan. Tätä palvelusta varten Hän on toki asettanut sananpalvelijan viran käyttämään näitä armonvälineitään ja siten jakamaan lahjojaan. Kuitenkin tästä jumalallisesta asetuksesta johtuen saarnavirka toimii Kristuksen työn välikappaleena, Hänen suunaan ja käsinään. Tätä ovatkin jotkut luterilaiset teologit tahtoneet painottaa opettaessaan, että Kristuksen ruumis olisi suositeltavinta ottaa vastaan suoraan suuhun. Tällainen käytäntö muistuttaisi ehtoollisvierasta siitä, että sakramentissa ei ole kyse ihmisen palveluksesta taikka aktiivisuudesta, vaan Herran, joka suuressa armossaan tuo pelastuksen lahjat seurakunnalleen. Näin me kristityt saammekin ehtoollispöydässä iloisesti olla passiivisia vastaanottajia: Herra tekee kaiken! Näiden ihmeellisten armon lahjojensa kautta Herra toki sitten Pyhässä Hengessään saa meissä aikaan myös aktiivisuuden, siis sen, että me iloisesti palvelemme Häntä ja lähimmäisiämme. Sanan ja sakramenttien asiaan ei kuitenkaan meidän aktiivisuutemme kuulu, muuten kuin vastaanottajina.

3. Kristuksen veren vastaanottamisen tavat

3.1. Yhteismalja vai yksittäiset pikarit?

Aika ajoin kuulee viriteltävän keskustelua myös Kristuksen veren vastaanottamisen tavasta. Moni on tyytyväinen tunnustuksellisissa luterilaisissa seurakunnissa yleiseen käytäntöön, Kristuksen veren nauttimiseen yhteismaljasta. Kuitenkin jotkut tiedustelevat mahdollisuutta käyttää yksityispikareita yhteismaljan ohella. Mitä tästä olisi syytä ajatella?

Tässä yhteydessä on uudelleen painotettava, että Kristuksen veren läsnäolo tai vaikuttavuus ei perustu ehtoollisastioiden malliin, vaan Kristuksen pyhään sanaan. Sakramentin arvoa sinänsä ei myöskään lisää tai toisaalta vähennä se, nautitaanko Kristuksen veri yhdestä kalkista vai yksittäisistä pikareista. Miten sitten voidaan perustella, kumpaa seurakunnassa käytetään?

Yhteisen ehtoollismaljan käyttämiselle löytyy selvät raamatullis-teologiset perustelut. Ensimmäinen ja tärkein näistä liittyy siihen, mitä Pyhän Hengen inspiroima sana ehtoollisen sakramentin asettamisesta todistaa. Jokaisessa tätä historiallista tapahtumaa käsittelevässä Uuden testamentin kohdassa Henki puhuu maljasta yksikkömuodossa (ποτήριον – Matt.26:27; Mark. 14:23; Luuk. 22:20; 1. Kor. 11:25). Myös Kristus itse asetussanoissaan käyttää yksikkömuotoa lausuessaan ”Juokaa tästä kaikki” (πίετε ἐξ αὐτοῦ πάντες – Matt.26:27). Näin Herra siis selvästi kehottaa opetuslapsiaan juomaan yhdestä maljasta, ei useammasta.

Toinen syy yhteisen ehtoolliskalkin käytölle on yhteydessä edellä mainittuun: Yhteismaljan käyttäminen liittyy Kristuksen seurakunnan sakramentaalisen yhteyden asiaan. Ruumiinsa ja verensä sakramentissa Kristus yhdistää omansa yhteen seurakuntaruumiiseensa sekä vahvistaa tätä ruumiinsa ykseyttä edelleen (1.Kor.10:16–17). Se, että koko seurakunta nauttii Herran veren samasta, yhdestä kalkista, julistaa tätä ehtoollisvieraiden kommuuniota Kristuksen kanssa ja Hänessä myös toinen toistensa kanssa. Näin yhteismalja tarjoaa havainnollisen opetuksen Kristuksen seurakunnan olemuksesta: seurakunta on Kristuksen ruumis, jonka elämänyhteyttä – ikään kuin verenkiertoa Pyhässä Hengessä – vahvistamaan Hän antaa oman sakramentaalisen ruumiinsa ja verensä. Tämä opetus on tarpeellinen paitsi kaikkina aikoina myös ja nimenomaan nykyisessä, individualistisia arvoja korostavassa ajassamme.

Kolmas merkittävä syy yhteismaljan käyttämiseen liittyy kysymykseen Kristuksen veren konsumoinnista, toisin sanoen loppuun nauttimisesta. Jumalan sanan perusteella luterilainen kirkko opettaa Kristuksen ruumiin ja veren todellista ja olemuksellista läsnäoloa ehtoollisen sakramentissa syntien anteeksiantamiseksi. Siksi se myös pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sanalla pyhitetyt ehtoollisaineet – Herran tosi ruumis ja veri – tulee nauttia loppuun viimeistä murua ja pisaraa myöten. Yhteismaljan käyttö mahdollistaa tämän. Pastori voi vielä lopuksi huuhdella tyhjiin juodun kalkin vedellä, jonka mukana saadaan nautituksi kaikki jäljelle jäänyt Kristuksen veri. Jotkut saattavat toki pitää tällaista käytäntöä turhan tarkkana tai jopa vaativana ja lakihenkisenä. Voitaisiin kuitenkin kysyä: Miksi suhtautua välinpitämättömästi yhteenkään pisaraan tätä kallista pelastuksen lääkettä? Lisäksi, kun Kristuksen veren loppuun nauttimisesta tällä tavalla huolehditaan, vältetään myös kaikki tarpeettomat kysymykset siitä, mitä ehtoollisen vietosta mahdollisesti jäljelle jääville elementeille kävisi.

Toisaalta, moni suomalainen kristitty on tottunut Kristuksen veren vastaanottamiseen yksityispikarista. Tämä vastaanottamisen tapa on nykyään niin yleinen eri kirkkokunnissa, että harva tulee edes ajatelleeksi, miten uudesta käytännöstä on kyse. Yksityispikarien käyttö on amerikkalaisten reformoitujen seurakuntien piirissä vasta 1900-luvulla omaksuttu tapa ja sellaisena varsin myöhäinen uudistus kristillisen kirkon ehtoolliskäytäntöihin. Miten tähän käytäntöön olisi syytä suhtautua?

Useimmiten yksittäisten pikarien käyttöä kuulee perusteltavan hygieniasyillä. Hygienian edistäminen onkin toki aivan ymmärrettävä ja suositeltava pyrkimys, myös seurakunnan elämässä. Samalla on kuitenkin tarpeen painottaa ensiksi, että alttarin sakramentissa on kyse paitsi tavallisen viinin myös Kristuksen todellisen ja olemuksellisen veren nauttimisesta. Puhuessaan apostolin suulla Herran pyhästä ehtoollisesta Pyhä Henki antaa ymmärtää, että tämä sakramentti on paitsi syntien anteeksiantamisen myös parantamisen ateria laajemmassakin merkityksessä (1.Kor.11:29–30). Voitaisiin kysyä: Miten Kristuksen ruumis ja – tässä tapauksessa – Hänen verensä, jotka tuovat uskovalle vastaanottajalleen syntien anteeksiantamisen, elämän ja jopa parantumisen voisivat samalla tuoda mukanaan myös ruumiillisen sairauden? Sairaudet ja ruumiilliset vaivat nousevat syntiinlankeemuksesta, eivät synnittömän Kristuksen ruumiista ja verestä, jotka Hän syntien anteeksiantamiseksi lahjoittaa. Toiseksi, lääketieteellinen tutkimus ei tunne tapauksia, joissa yhteismaljan käytöstä olisi seurannut terveydellisiä haittoja. Myös käytännön kokemus on osoittanut, että yhteismaljan käyttö ei millään erityisellä tavalla lisää sairastumisen riskiä. Mikäli yhteismalja olisi terveysriski, voitaneen ehdottaa, että pastorin pitäisi olla yksi luterilaisen seurakunnan sairaimpia jäseniä, nauttiihan hän Kristuksen veren aina viimeisenä, siis sen jälkeen, kun kaikki muut seurakuntalaiset ovat jo juoneet samasta kalkista. Kuitenkin lienee vaikea näyttää toteen, että asian laita olisi yleisesti näin. Edelleen, jos yhteismaljan käyttö nähtäisiin suurena terveysriskinä, olisi johdonmukaista vaatia myös luopumista vanhakirkollisesta ja ykyseurakunnissakin tunnetusta tavasta ottaa Kristuksen ruumis vastaan käsillä, sillä tyypillisten tartuntojen on todettu tapahtuvan nimenomaan käsien ja kosketuksen välityksellä. Edellä sanotun pohjalta näyttääkin olevan melko ongelmallista pyrkiä perustelemaan yksityispikarien käyttöä puhtaasti hygieniasyillä. Toki samalla voidaan todeta, että yhteismaljan kääntäminen, sen huolellinen pyyhkiminen sekä kalkkiliinojen säännöllinen vaihtaminen ehtoollisen jakamisen aikana osoittavat hyvää huomaavaisuutta ehtoollisvieraita kohtaan ja ovat siksi varsin suositeltavia tapoja.

Yksittäisten ehtoollispikarien käytöstä seuraa myös kysymyksiä Kristuksen veren loppuun nauttimisesta. Yksityispikareita käytettäessä on vaikeaa varmistaa, että kaikki ehtoollisvieraat nauttisivat koko pikarin sisällön. Toisaalta, vaikka näin tapahtuisikin, pienen määrän jäljelle jäämistä on mahdotonta välttää. Sen vuoksi yksityispikarien käyttö sisältääkin jo lähtökohdissaan sen mahdollisuuden, että osa Kristuksen verestä joutuu alkuperäistä tarkoitustaan vastoin hukkaan. Tilanteen korjaamiseksi voidaan toki ehdottaa Herran pyhän veren asianmukaista jälkikäsittelyä. Käytännössä tämä vaatisi kuitenkin kymmenien (tai satojen!) ehtoollispikarien viikoittaista pyyhkimistä erillisillä liinoilla sekä liinojen asiallista jatkokäsittelyä. Tämä olisi paitsi haastava tehtävä, yleiseksi käytännöksi valittuna myös vakavia teologisia kysymyksiä herättävä ratkaisu. Luonnollisesti suuren pikarimäärän pesemisestä koituisi vielä oma lisävaivansa.

Edellä sanotusta käy myös ymmärrettäväksi, että nykyään joissakin kirkkokunnissa suosittu tapa käyttää kertakäyttöpikareita jättäisi tätäkin enemmän kysymysmerkkejä. Tämä ei johdu ainoastaan kertakäyttöpikarien materiaalista: On toki selvää, että ehtoollisastioiden valmistusmateriaalista ei ole säädöstä Jumalan sanassa. Täten esimerkiksi muovista valmistetun ehtoollispikarin käyttäminen sinänsä ei ottaisi mitään pois Kristuksen veren läsnäolosta tai vaikuttavuudesta. Tässä yhteydessä on kuitenkin paikallaan esittää kaksi kriittistä huomiota: Ensinnäkin, Herran veren nauttiminen kertakäyttöpikareista ei olisi omiaan opettamaan Kristuksen pyhän ehtoollisen sisältöä ja arvoa seurakunnalle – etenkään nykyaikaisen kertakäyttökulttuurin keskellä. Toiseksi, tällainen käytäntö olisi vaarassa johtaa – ja näyttää myös lähes poikkeuksetta johtavan – siihen, että pikareihin jäävä Kristuksen veri joutuu lopulta paikkaan, joka ei vastaa sen pyhää tarkoitusta eikä myöskään ole sen arvolle sopiva.

Samalla on toki todettava, että myös kulttuuriympäristöllä on oma vaikutuksensa siihen, miten käsillä oleva kysymys yhteismaljan tai yksityispikareiden valinnasta on mahdollista ratkaista. Joissakin maissa, esimerkiksi kaukoidän kulttuureissa kristityt katsovat yleisesti, että maan tavat huomioon ottaen yhteismaljan käyttö jumalanpalveluksessa olisi vaikeaa tai jopa mahdotonta. Tällaisissa tapauksissa lienee kristillisen rakkauden nimessä parempi pitäytyä yksityispikareihin ainakin toistaiseksi, kunnes seurakunta opetuksen kautta mahdollisesti alkaa itse pyytää pikarien korvaamista yhteismaljalla. Mikäli näin toimittaisiin, olisi kuitenkin samalla otettava huomioon yksittäisten pikarien käyttöön liittyvät teologiset seikat, joista pienimpiä eivät ole tarve opettaa seurakuntaa nauttimaan Kristuksen veri viimeistä pisaraa myöden, sekä tästä huolimatta pikareihin jäävän Kristuksen veren riittävä jälkikäsittely.

3.2. Muita tunnettuja vastaanottamisen tapoja

Jo 700-luvulla Rooman kirkossa tiedetään käytetyn fistulaa, jalometallista valmistettua putkea, jonka avulla ehtoollisen vastaanottajat saattoivat imeä Kristuksen veren kalkista. Näin pyrittiin välttämään läikkymisen vaara. Koska Kristuksen veren läikkymistä ei kuitenkaan voitu kokonaan näinkään estää, tulevina vuosisatoina tavattiin enenevässä määrin antaa seurakuntalaisille ainoastaan Kristuksen ruumis. Rooman kirkossa tunnettiin 700-luvulla myös tapa sekoittaa Herran ruumis ja veri: juuri ennen ehtoollisen jakamista paavi pudotti pienen palan ehtoollisleipää kalkkiin. Tällaisen Kristuksen ruumiin ja veren sekoittamisen on arveltu olleen viittaus Herran ylösnousemukseen, sillä ylösnousemuksessa yhdistyvät uudelleen ruumis ja veri, jotka kuolemassa ovat eronneet toisistaan.

Etenkin ortodoksisessa idässä on jo varhain ollut tapana jakaa Kristuksen ruumis ja veri yhdessä. Kirkkoleivästä leikattu kappale pyhitetään eukaristisessa liturgiassa Kristuksen ruumiiksi ja upotetaan sitten ehtoolliskalkissa olevaan Kristuksen vereen. Kun kristityt saapuvat jonossa vastaanottamaan ehtoollista, pappi jakaa Kristuksen veren ja ruumiin kalkista yhdellä kertaa kunkin vastaanottajan suuhun pitkävartista ehtoollislusikkaa käyttäen. Samalla ehtoollisavustaja pitää vastaanottajan leuan alla erityistä kangasliinaa ehtoollisaineiden putoamisen varalta ja pyyhkii lopuksi tämän suun liinalla. Vastaanotettuaan pyhät lahjat kristitty suutelee ehtoolliskalkin reunaa ikään kuin Vapahtajan Golgatalla lävistettyä kylkeä, josta vuoti verta ja vettä (Joh. 19:34). Tämän jälkeen hän tekee ristinmerkin ja palaa paikalleen. Tällainen ehtoollislusikan käyttötapa on aikanaan omaksuttu esimerkiksi juuri niiden väärinkäytösten välttämiseksi, joita kristittyjen määrän kasvaessa esiintyi ehtoollisleivän osalta. On esitetty, että ehtoollislusikkaa olisi käytetty jo kirkkoisä Johannes Khrysostomoksen (345–407) aikana, siis 300-luvun loppupuolella tai 400-luvun alussa. Toisen käsityksen mukaan vanhin maininta lusikan käytöstä olisi peräisin 600-luvulta, mutta yleisempään käytäntöön se olisi tullut vasta 700–800-lukujen vaihteessa. Joka tapauksessa ainakin 800-luvun jälkipuoliskolla kirjoitetuissa, Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen synodin kaanoneissa lusikka mainitaan ehtoollisvälineiden joukossa. Tiettävästi tällainen ehtoollisen jakamisen tapa ei aivan heti kuitenkaan saanut kaikkialla kannatusta ja yleistyi Bysantissa vasta 1000-luvulla. Nykyään se on joka tapauksessa yleinen käytäntö idän ortodoksikirkossa.

Ajoittain myös luterilaisissa seurakunnissa tulee eteen tilanne, joka muistuttaa osittain idän kirkon käytäntöä: joku ehtoollisvieraista tahtoo kastaa Kristuksen ruumiin ehtoolliskalkkiin ja siten nauttia Herran ruumiin ja veren yhdessä. Tätä käytäntöä kutsutaan intinktioksi (lat. in + tingere = kastaa jhk). Tätäkin tapaa kuulee usein perusteltavan hygieniasyillä. Joidenkin mielestä on miellyttävämpää kastaa kuin juoda samasta kalkista kymmenien muiden ihmisten kanssa. Lienee mahdollista todeta, että tämäkään asia ei ole pelastuskysymys, perustuvathan Kristuksen ruumiin ja veren todellinen läsnäolo ja vaikuttavuus Hänen sanaansa ja asetukseensa, eivät varsinaiseen vastaanottamisen tapaan. Kuitenkin samalla on tärkeää huomauttaa, että tietyssä mielessä intinktio-käytäntö sen paremmin kuin ortodoksinen ehtoollislusikan käyttökään ei vastaa Kristuksen varsinaista asetusta. Ehtoollisen asetussanoissaan Herra ei nimittäin sano esimerkiksi ”niin usein kuin te kastatte”, vaan yksinkertaisesti ”niin usein kuin te juotte” (ὁσάκις ἐὰν πίνητε – 1. Kor. 11:25). Voitaisiin kysyä: Kuka taitaa nämä Kristuksen sanat muulla tavoin selittää? Lisäksi käytännöllisestä näkökulmasta voidaan todeta, että myöskään suurta hygieenistä etua ei intinktio-käytännöstä ole. Näin on muun muassa siksi, että useimmissa tapauksissa toiset seurakuntalaiset ovat jo kuitenkin ehtineet juoda samasta kalkista, johon Kristuksen ruumis kastetaan. Edelleen, Kristuksen ruumiin ottaminen sormiin on tuskin sekään omiaan edistämään hygieniaa.

Mainittakoon vielä, että lännen kirkoissa intinktio-käytännön hylkäämistä on kyllä perusteltu myös skolastisen teologian opetuksella konkomitanssista, joka hyväksyttiin 1100-luvun loppupuolella. Konkomitanssilla tarkoitetaan sitä, että koska ruumis ei voi olla ilman verta, on jo pelkässä konsekroidussa leivässä paitsi Kristuksen ruumis myös Hänen verensä. Koska siis jo leipään sisältyy koko Kristus, on intinktiokin tarpeeton. Tämä aihepiiri on laajempi, kuin mitä tässä yhteydessä on mahdollista käsitellä. Vastauksena esitettäköön kuitenkin lyhyesti, että konkomitanssi-opilla ei voida perustella ehtoollisen vastaanottamisen rajoittamista vain toiseen elementtiin. Kristuksen pyhään asetukseen kuuluu paitsi syöminen myös juominen.

4. Ehtoollisen vastaanottamisasennot

4.1. Seisten, polvistuneena vai istuen?

Kun seurakunta osallistuu Herran pyhälle ehtoolliselle, joku ehtoollisvieraista tahtoo ottaa sakramentin vastaan polvistuneena, toinen taas seisten. Edelleen joissakin kirkkokunnissa on tapana istua sakramenttia vastaanottaessa. Miten tämä asia on kirkon historiassa ymmärretty ja järjestetty? Entä mitä tästä tulisi ajatella?

Kun Jeesus asetti ehtoollisen sakramentin, se tapahtui luonnollisesti juutalaisen ateriayhteyden kontekstissa. Tähän liittyi tapa asettua pitkälleen aterian ääreen. Pyhä evankelista Matteus todistaakin tästä seuraavasti: ”Ja kun ehtoo tuli, asettui hän aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa.” (Matt. 26:20) Evankelista käyttää tässä teonsanaa, joka merkitsee makaamista, loikomista tai pitkällään olemista (ἀνάκειμαι). Tässä yhteydessä sanalla tarkoitetaan juuri ajan juutalaista ruokailuasentoa, pöydän ääreen asettumista puolimakuulle siten, että nojattiin vasempaan kyynärpäähän. Mitä tästä tulisi ajatella? Pitäisikö raamatullisen seurakunnan toimia nykyäänkin näin? Vastaukseksi voidaan sanoa, että vaikka tässäkin on toki kyse Jumalan sanan ilmoittamasta asiasta, ehtoollisen vastaanottamisen asento ei kuulu varsinaiseen sakramentin asetukseen. Raamattuun pitäytyvä seurakunta ei siis ole velvoitettu soveltamaan juutalaista makuuasentoa käydessään ehtoolliselle.

Varhaisen kirkon isät puhuvat melko vähän siitä, missä asennossa kristityt heidän aikanaan ottivat ehtoollisen vastaan. Näyttää kuitenkin siltä, että varhaiset kristityt kokoontuivat seisomaan alttarin ääreen. Esimerkiksi yhdessä varhaisimmista tunnetuista itäisen kirkon liturgisista dokumenteista, Pyhän Jaakobin liturgiassa mainitaan toistuvasti, että uskovat seisoivat alttarin edessä vastaanottaakseen Herran ruumiin ja veren. Nykyaikanakin tavallisin käytäntö eri kirkkokunnissa on nimenomaan alttarin sakramentin vastaanottaminen seisten. Näin on menetelty aina esimerkiksi idän ortodoksisessa perinteessä: ortodoksisessa liturgiassa seurakuntalaiset tulevat ehtoolliselle jonossa ja ottavat sakramentin vastaan seisten, kukin vuorollaan. Myös lännen roomalaiskatolisessa perinteessä kirkkokansa tulee ehtoolliselle jonossa ja nauttii ehtoollisen – käytännössä yleensä vain Kristuksen ruumiin – seisten. Tämän jälkeen jokainen palaa paikalleen kirkonpenkkiin. Lisäksi vaikkapa Amerikan ja Aasian luterilaisissa kirkoissa sekä myös monissa reformoiduissa kirkoissa seurakuntalaiset kokoontuvat alttarin eteen puolikaareen tai riviin ja vastaanottavat sakramentin seisten.

Seisominen ei toki ole ainoa historiallinen tapa: 1000-luvulla Rooman kirkossa alettiin soveltaa myös tapaa polvistua ehtoolliselle. Tämän katsottiin edistävän hurskautta. Edelleen, Englannin kirkon vuoden 1552 Book of Common Prayerin myötä keskiaikaiset kivialttarit poistettiin kirkkojen itäpäädyistä ja korvattiin suurilla puisilla ruokapöydillä. Tällainen pöytä asetettiin pituussuunnassa joko kirkon kuoriin tai sen keskelle ja peitettiin valkoisella pellavaliinalla. Pappi seisoi pöydän pohjoispuolella johtamassa palvelusta. Seurakuntalaiset olivat tähän asti vastaanottaneet ehtoollisen polvistuneena, mutta tästä tavasta luovuttiin, sillä katsottiin, että polvistuminen voitaisiin ymmärtää ehtoollisaineiden palvonnaksi. Tällaista palvontaa haluttiin välttää, sillä reformoituun tapaan Englannin kirkossa painotettiin, että Kristuksen luonnollinen ruumis ja veri ovat taivaassa eivätkä siis voi olla läsnä ehtoollisessa. Polvistumisen kieltämisellä tahdottiinkin painottaa, että Kristuksen läsnäolo ehtoollisessa on ainoastaan hengellistä, eikä siis konkreettista (”the doctrine of the real absence”). Myös esimerkiksi nykyaikaisessa japanilaisessa evankelikaalisessa seurakuntaelämässä on paikoin ollut tapana toimittaa kiirastorstain ehtoollispalvelus anglikaanisen ruokapöytämallin mukaan. Tämä on kuitenkin toteutettu siten, että pastori istuu pöydän päässä, nousee seisomaan asettaakseen ehtoollisen ja laittaa sitten ehtoollisastiat kiertämään seurakuntalaiselta toiselle. Näin seurakuntalaiset jakavat ehtoollisen toinen toisilleen pöydän ääressä istuen. Tämän käytännön taustoja voitaneen etsiä myös norjalaisen pietismin piiristä: norjalaisten lähetystyöntekijöiden esimerkistä on monilla lähetyskentilläkin omaksuttu helluntailaisuudessakin tavallinen käytäntö, jossa ehtoollisastiat kiertävät kirkonpenkeissä ja seurakuntalaiset jakavat ehtoollisen toinen toisilleen penkissä istuessaan. Luterilaisen virkateologian näkökulmasta tätä käytäntöä on mahdollista kritikoida siitä syystä, että se ohittaa opetuksen apostolisesta paimenvirasta paitsi ehtoollisen asettajana myös sen jakajana.

Voitaneen ehdottaa, että nykyään yleisesti käytössä olevista ehtoollisen vastaanottamisen asennoista historiallinen tapa seistä tai myöhäisempi tapa polvistua lienevät suositeltavimmat vaihtoehdot. Seisominen kuvastaa kunnioitusta Herran läsnä olevaa ruumista ja verta kohtaan, sekä kiitosta. Polvistuminen puolestaan kuvastaa paitsi kunnioitusta myös henkilökohtaista katumusta ja nöyrtymistä Jumalan edessä, sekä riippuvuutta Hänen armostaan. Vaikka ehtoollisen vastaanottaminen istualtaan ei sinänsä luonnollisestikaan vähennä sakramentin arvoa tai vaikuttavuutta, voidaan kuitenkin arvella, että arkipäiväisyydessään tämä vastaanottamisasento ei ole omiaan opettamaan jumalanpalvelukseen kokoontuneelle seurakunnalle, ettei tässä ole kyse vain mistä tahansa syömisestä ja juomisesta, vaan suuresta ihmeestä: Herra itse antaa ruumiinsa ja verensä läsnä olevaksi, seurakuntansa syötäväksi ja juotavaksi, heidän syntiensä anteeksiantamiseksi.

4.2. Alttarikaiteiden kanssa vai ilman?

Suurin osa suomalaisista luterilaisista lienee tottunut vastaanottamaan Herran pyhän ehtoollisen polvistuneena alttaria ympäröivän alttarikaiteen ääreen. Kuitenkin on myös sellaisia kirkkosaleja, joissa alttarikaiteita ei ole. Mitä tästä tulisi ajatella? Mikä on alttarikaiteiden tausta? Entä mitä hyötyjä tai toisaalta kysymyksiä niiden käyttöön liittyy?

Siitä huolimatta, että kotimaassamme alttarikaiteita pidetään monin paikoin itsestäänselvyytenä, koko kristikuntaa ajatellen niiden käyttö on oikeastaan melko harvinaista. Maininnat alttarikaiteista puuttuvat paitsi varhaisen kirkon todistuksista myös suurten historiallisten kirkkojen jumalanpalveluskäytännöistä. Esimerkiksi roomalaiskatolisissa tai idän ortodoksikirkoissa sen paremmin kuin anglikaaniseen kommuunioon kuuluvissa kirkoissakaan ei pohjoismaisen mallin mukaisia alttarikaiteita käytetä lainkaan. Myös luterilaisessa maailmassa alttarikaiteiden käyttö on monin paikoin tuntematon ilmiö. Alttarikaiteet ovatkin olleet käytössä pääasiassa Ruotsissa ja Suomessa, sekä ruotsalaisvallan perintönä paikoin myös Virossa. On myös esitetty, että varhaisin tunnettu maininta alttarikaiteista on peräisin vasta vuodelta 1576 ja Suomessa vielä myöhäisemmältä ajalta, vuodelta 1650. Esimerkiksi vuoden 1614 kirkkokäsikirjan ehtoollisen viettoa esittävässä kuvassa ei alttarikaidetta ole.

Alttarikaiteiden käytöllä voidaan nähdä olevan monia etuja. Polvistuminen alttarin ääreen on toki sallittua ja mahdollista ilman alttarikaiteitakin, mutta pohjoismaisen mallin mukaiset kaiteet polvistumiskorokkeineen luonnollisesti helpottavat ehtoollisvieraiden polvistumista. Seurakunnan polvistuminen voi osaltaan helpottaa myös pastorin työtä sakramentin jakamisessa ja esimerkiksi välttää Kristuksen veren läikkymisen vaaraa, erityisesti suurikokoisten vastaanottajien kohdalla. Alttarikaiteet voivat auttaa myös seurakunnan järjestyksen edistämisessä. Ensinnäkin ne osoittavat seurakuntalaisille paikan johon polvistua ja ehkäisevät näin turhan ruuhkan tai epäjärjestyksen syntymistä kirkon kuorissa. Toiseksi alttarikaiteet myös opettavat, että niiden sisäpuolella sijaitsevaa alttaria tulee kunnioittaa, ovathan sille asetetut ehtoollislahjat pyhiä. Siksi kuka tahansa ei noin vain saa tulla alttarille, vaan Herra on asettanut sakramentin jakamista varten erityisen viran. Alttarikaiteille on joskus haettu merkityssisältöä myös Vanhasta testamentista: jos kirkon kuori on nähty uusitestamentillisena vastineena vanhan liiton temppelin pyhälle paikalle, on alttarikaiteen rajaaman alueen katsottu vastaavan kaikkein pyhintä. Toisaalta on kuitenkin myös esitetty, että tällaista rinnastusta ei tulisi tehdä, ja että alttarikaiteet eristävät seurakunnan ei-toivottavalla tavalla alttarista, Kristuksen läsnäolon symbolista.

Alttarikaiteiden muodosta on niin ikään erilaisia näkemyksiä. Tiettävästi 1800-luvun alusta lähtien kaiteet rakennettiin tavallisesti puoliympyrän muotoon. Tämän muodon on usein tulkittu kuvaavan tässä ajassa ehtoolliselle kokoontuvan taistelevan seurakunnan (ecclesia militans) ja toisaalta perillä riemuitsevan, voittaneen seurakunnan (ecclesia triumphans) keskinäistä yhteyttä: Näkyvä puoliympyrä kuvaa ensimmäistä, mutta ikään kuin ”jatkuu” näkymättömässä muodostaen täydellisen ympyrän. Tämä puolestaan kuvastaa seurakunnan yhteyttä, jota kuolema ei voi rikkoa. Samalla on esitetty, että näin korostetaan myös ehtoollisen luonnetta yli kuoleman rajan ulottuvana toivon ateriana. Toisaalta tätä selitystä on myös kritisoitu teennäisenä, epähistoriallisena ja siksi perusteettomana. Edelleen on kuitenkin aiheellisesti kysytty, että jos kaide rakennettaisiin suoraksi, minkälainen symbolinen viesti tähän mahdollisesti liittyisi. Mihin niin kutsuttu näkymätön seurakunta silloin sijoittuisi?

Edellä on käsitelty klassista ja varhaiskristillistä tapaa ottaa ehtoollinen vastaan seisten, sekä toisaalta pohjoismaissa tuttuja, polvistumismahdollisuuden tarjoavia alttarikaiteita. On kuitenkin olemassa myös eräänlainen välimuoto näiden kahden vaihtoehdon välillä. Joissakin luterilaisissa kirkoissa on alttarin ympärillä suora kaide tai aita, joka muistuttaa vanhoissa roomalaiskatolisissa kirkoissa käytettäviä. Ehtoollisliturgian aikana seurakuntalaiset tulevat tämän kaiteen äärelle ja vastaanottavat sakramentin pastorilta, joka seisoo kaiteen toisella puolella. Erona pohjoismaiseen käytäntöön on siis se, että tällaisissa kaiteissa ei polvistumiskoroketta ole, vaan seurakunta seisoo kaiteen äärellä.

Sekä alttarikaiteiden käytön että niiden käyttämättä jättämisen puolesta voidaan esittää käypiä perusteluja. Seurakunnat voinevatkin olla vapaita ratkaisemaan keskuudessaan sen, kumpaan vaihtoehtoon ehtoolliskäytännössä päädytään. Tässä pohdinnassa on toki syytä ottaa huomioon seurakunnan opetuksellinen tilanne sekä muun muassa kirkkotilaan ja sen järjestelemiseen liittyvät käytännön asiat. Lisäksi on syytä mainita, että riippumatta siitä, käytetäänkö seurakunnassa alttarikaiteita vai ei, ehtoollisvieraiden on hyvä sallia itse päättää, polvistuvatko he alttarin ääreen vai jäävätkö seisomaan. Kaiken on tapahduttava kristillisen vapauden hengessä ja samalla kuitenkin hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:40).

5. Ehtoollisen vastaanottamisen käytännöt ja kirkon opetus

Vaikka ehtoollisen vastaanottamisen käytäntöihin liittyviä kysymyksiä ei käsitellä kovin monisanaisesti Uudessa testamentissa sen paremmin kuin kirkkoisien kirjoituksissa tai luterilaisessa tunnustuksessakaan, asiasta on kuitenkin juuri näiden dokumenttien valossa mahdollista tehdä merkittäviä huomioita. Samoin kuin kaikissa muissakin jumaluusopin kysymyksissä, niin myös näissä on Jumalan pyhälle ilmoitussanalle annettava ensisijainen, muuta opetusta koetteleva ja arvioiva asema: kun sakramentin vastaanottamisen historiallisia käytäntöjä ja niihin liittyviä kursorisiakin opetuksia arvioidaan, on tärkeintä palata aina ensin Jumalan inspiroidun ilmoituksen sekä siihen talletettujen Kristuksen pyhien asetussanojen tarkasteluun. Näin on muun muassa jo siksi, että ilman Kristuksen sanaa ja asetusta ei ole sakramenttiakaan, mutta toisaalta juuri Hänen sanansa leipään ja viiniin liittyessään synnyttää ehtoollisen sakramentin, syntien anteeksiantamuksen aterian.

Toisaalta on huomattava, että alttarin sakramentin vastaanottamiseen liittyy myös seikkoja, joista Raamatussa ei ole varsinaista käskyä tai kieltoa. Tällaiset asiat, kuten ehtoollisen vastaanottamisen asento taikka se, otetaanko Kristuksen ruumis vastaan käsillä vai suulla kuuluvat niin kutsuttuihin ehdonvallan asioihin. Ehdonvallan asioissa seurakunnalla on oikeus ja valta tehdä muutoksia, lisäyksiä tai vähennyksiä, mikäli tämä vain tapahtuu harkitusti, pahennusta herättämättä sekä hyvässä järjestyksessä. Erityisesti on tarkasteltava, mikä missäkin tilanteessa parhaiten hyödyttää ja edistää seurakunnan hyvää järjestystä, hurskautta ja kaikkinaista rakentumista. Samalla juuri tähän liittyy myös seuraava merkittävä huomio: Vaikka ehtoollisen vastaanottamisen tapaan – niin kuin moniin muihinkin ehdonvallan asioihin – liittyvät kysymykset ovat monella tavalla käytännöllisiä, ne eivät kuitenkaan missään tapauksessa ole erillään kirkon varsinaisesta opetuksesta. Pikemminkin nämä kaksi, ulkoiset käytännöt ja opetuksen sisältö ovat aina väistämättä vuorovaikutuksessa keskenään. Jo ulkoiset käytännöt ohjaavat seurakuntaa siinä, miten se ymmärtää ja lopulta uskoo opetuksen sisällön. Toisaalta terve evankeliumin oppi myös ohjaa seurakuntaa terveisiin ja Jumalan sanan mukaisiin liturgisiin käytäntöihin. Siksi seurakunnassa on pidettävä huolta siitä, että kaiken perustana on aina Jumalan sanan oikea opetus, tässä tapauksessa siis se, että Herran pyhästä ehtoollisesta opetetaan Jumalan sanan ja sitä oikein selittävän tunnustuksen mukaisesti, ja että sakramentti myös käytännössä asetetaan ja jaetaan Kristuksen pyhän säädöksen mukaan.

– Harri Huovinen

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Basileios Suuri
Epistola XCIII. Ad Caesariam patriciam, de communione. PG tom. XXXII.

Kyprianus Karthagolainen
Liber de Lapsis. PL tom. IV.

Kyrillos Jerusalemilainen
Mystagogica Catechesis. PG tom. XXXIII.

Luther, Martin
D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe. Weimar. 1883–1929.

Luterilaiset tunnustuskirjat
Apologia Confessionis Augustanae.
Confessio Augustana.
Catechismus Maior.
Formula Concordiae. Epitome.
Formula Concordiae. Solida declaratio.

Origenes Aleksandrialainen
In Exodum Homilia XIII. GCS, sechster Band.

Ortodoksisen kirkon kanonit
ΠΕΡΙ ΤΗΣ ΕΝ ΚΩΝΣΤΑΝΤΙΝΟΥΠΟΛΕΙ ΤΟ ΔΕΥΤΕΡΟΝ ΣΥΝΑΧΘΕΙΣΗΣ ΤΟΠΙΚΗΣ ΑΓΙΑΣ ΣΥΝΟΔΟΥ. – ΠΗΔΑΛΙΟΝ ΤΗΣ ΝΗΟΣ ΤΗΣ ΜΙΑΣ ΑΓΙΑΣ ΚΑΘΟΛΙΚΗΣ ΚΑΙ ΑΠΟΣΤΟΛΙΚΗΣ ΤΩΝ ΟΡΘΟΔΟΞΩΝ ΕΚΚΛΗΣΙΑΣ. ΕΚΔΟΤΙΚΟΣ ΟΙΚΟΣ «ΑΣΤΗΡ» ΑΛ. & Ε. ΠΑΠΑΔΗΜΗΤΡΙΟΥ. ΑΓΚΟΥΡΓΟΥ 10 – ΑΘΗΝΑΙ. 1970.
ΠΕΡΙ ΤΗΣ ΑΓΙΑΣ ΚΑΙ ΟΙΚΟΥΜΕΝΙΚΗΣ ΠΕΝΘΕΚΤΗΣ Η ΜΑΛΛΟΝ ΕΙΠΕΙΝ ΕΚΤΗΣ ΣΥΝΟΔΟΥ. – ΠΗΔΑΛΙΟΝ ΤΗΣ ΝΗΟΣ ΤΗΣ ΜΙΑΣ ΑΓΙΑΣ ΚΑΘΟΛΙΚΗΣ ΚΑΙ ΑΠΟΣΤΟΛΙΚΗΣ ΤΩΝ ΟΡΘΟΔΟΞΩΝ ΕΚΚΛΗΣΙΑΣ. ΕΚΔΟΤΙΚΟΣ ΟΙΚΟΣ «ΑΣΤΗΡ» ΑΛ. & Ε. ΠΑΠΑΔΗΜΗΤΡΙΟΥ. ΑΓΚΟΥΡΓΟΥ 10 – ΑΘΗΝΑΙ. 1970.

Pyhän Jaakobin liturgia
Divine Liturgy of St. James. http://www.newadvent.org/fathers/0717.htm

Käännökset

Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat. Käännös, johdannot ja hakemistot: Kirkon keskusrahasto, Helsinki. Helsinki: Sley-kirjat. 2003.

Luther, Martti: Valitut teokset II. Toimittanut Lennart Pinomaa. Suomentaneet Aulo, Lehtinen et. al. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö. 1959.

Ortodoksisen kirkon kaanonit selityksineen. Suomentanut Antti Inkinen. Pieksämäki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. 1980.

Kirjallisuus

Arkkimandriitta Arseni
1999 Ortodoksinen sanasto. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Bradshaw, Paul F. & Johnson, Maxwell E.
2012 The Eucharistic Liturgies. Their Evolution and Interpretation. Alcuin Club Collections 87. London: Society for Promoting Christian Knowledge.

Colliander, Tito
1982 Ortodoksinen usko ja elämännäkemys. Suomennos: Paula Kononen. Tekstin korjaukset, alaviitteet, tarkennukset: Teppo Siili. Helsinki: Opintotoiminnan keskusliitto ry.

Elert, Werner
1966 Eucharist and Church Fellowship in the First Four Centuries. Translated from the German by N. E. Nagel. St. Louis: Concordia Publishing House.

Huovinen, Pentti
2003 Hyvät, pahat, näkymättömät. Miten selvitä elämässä mikrobien kanssa. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Koivula, Veijo
2011 Alfa ja Omega. Kristilliset symbolit, merkit ja tunnukset. Väylä.

Le Boulluec, Alain
2009 L’accueil du corps du Seigneur et les conditions requises selon Origène. – Pratiques de l’eucharistie dans les Églises d’Orient et d’Occident (Antiquité et Moyen Âge). Volume I. L’institution. Actes du séminaire tenu à Paris, Institut catholique (1997-2004) édités par Nicole Bériou, Béatrice Caseau et Dominique Rigaux. Collection des études Augustiniennes. Séries Moyen Âge et Temps Modernes – 45. Paris: Institut d’Études Augustiniennes.

Lempiäinen, Pentti
1989 Kädestä suuhun. Ehtoollistapahtuman tarkastelua. – Teologinen aikakauskirja 5/1989. 94. vuosikerta. Päätomittaja: Eero Huovinen. Toimituskunta: Cleve, Illman, Juva, Laasonen et. al. Helsinki: Teologinen Julkaisuseura r.y.

2006 Kuvien kieli. Vertauskuvat uskossa ja elämässä. Toinen painos. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Masaki, Naomichi
2013 He Alone Is Worthy! The Vitality of the Lord’s Supper in Theodor Kliefoth and in the Swedish Liturgy of the Nineteenth Century. Församlingsfakultetens skriftserie nr 12. Göteborg: Församlingsförlaget.

Nagel, Norman
1993 Whose Liturgy Is It? – Logia. A Journal of Lutheran Theology. The Divine Service. Eastertide/April 1993. Volume II, Number 2.

Arkkipiispa Paavali
1978 Miten uskomme. Ortodoksinen paimenkirje. Porvoo, Helsinki, Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Paul, Robert & Huovinen, Pentti
1991 Yhteismalja terveydellisenä kysymyksenä. – Teologinen aikakauskirja 6/1991. 96. vuosikerta. Päätoimittaja: Juha Seppo. Toimituskunta: Cleve, Huovinen, Illman, Laasonen et. al. Helsinki: Teologinen Julkaisuseura r.y.

Sokratilin, Vladimir
2012 Tehkää tämä minun muistokseni. Ehtoollisastiat kiitosuhrin välineinä ortodoksisessa perinteessä. – Ikonimaalari 2/2012. Teemana metalli. Helsinki: Maahenki Oy.

Zill, Marcus T.
2001 No poison can be in the Cup that my Physician sends me. The Chalice Reconsidered. http://lutheranliturgy.org/resources/chalice.pdf


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos