Filioquella tarkoitetaan Nikea-Konstantinopolin uskontunnustukseen läntisessä traditiossa tehtyä lisäystä, jonka mukaan Pyhä Henki ”lähtee Isästä ja Pojasta” (lat. filioque), eikä ”Isästä”, niin kuin alkuperäinen kreikankielinen tunnustusteksti tunnusti. Filioquehen liitetään usein sana ’kiista’, koska filioque-lisäyksestä seurasi katolisen kirkon itäisen- ja läntisen tradition välinen erimielisyys tästä kolminaisuusoppiin liittyvästä Pyhän Hengen lähtemisestä. Kiista siis koski sitä, lähteekö Pyhä Henki ”Isästä” vai ”Isästä ja Pojasta”.
Keisari Konstantinus kutsui vuonna 325 Nikeaan ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen vastamaan areiolaisuuden asettamaan haasteeseen, jonka mukaan Jeesus Kristus ei ole Jumala, vaan luotu, niin kuin ihminenkin. Areiolaisuus sai tuomion, joka käy ilmi etenkin varsinaisen tunnustustekstin jatkoksi lisätystä kaanonista:
Mutta ne, jotka sanovat: ”oli aika, jolloin häntä [Poikaa] ei ollut”, ja ”ennen kuin hän [Poika] syntyi, hän ei ollut”, ja että ”hänet [Poika] tehtiin tyhjästä”, tai jotka sanovat että Jumalan Poika on ”toista hypostaasia eli olemusta” tai ”muuttuva” tai ”toisenlaiseksi tuleva”, heidät kiroaa katolinen ja apostolinen kirkko. (Af Hällström, Laato, Pihkala 2005, 153–54)
Pyhästä Hengestä ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa, Nikean uskontunnustuksessa, tunnustettu mitään muuta kuin usko Pyhään Henkeen (”Me uskomme… ja Pyhään Henkeen.”), ilman sen tarkempaa sisältöä. Seuraavien vuosikymmenien aikana tuli ajankohtaiseksi tunnustaa enemmän Pyhästä Hengestäkin ja näin tapahtuikin toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jonka keisari Theodosios I kutsui koolle vuonna 381 Konstantinopoliin. Uskontunnustusta laadittaessa tarkoituksena oli torjua ns. pneumatomakien käsitykset, joiden mukaan Pyhä Henki ei ollut jumalallinen hypostaasi eli persoona, vaan pelkästään Jumalan vaikuttava voima, eli ei siis Jumala ollenkaan. Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous tunnustikin Pyhästä Hengestä:
”…ja Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta. Ja yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.” (Af Hällström, Laato, Pihkala 2005, 163)
Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen alkuperäisessä tekstissä Pyhä Henki lähti siis ”Isästä”, eikä ”Isästä ja Pojasta”, jonka läntinen traditio lisäsi myöhemmin uskontunnustukseen. Meille on totutumpaa kutsua Nikean-Konstantinopolin uskontunnustusta Nikean uskontunnustukseksi (joka oikeastaan tarkoittaa vuoden 325 uskontunnustusta).
Nikean uskontunnustuksen vastaanottaminen oli hidasta etenkin lännessä. Se omaksuttiin todennäköisesti Roomassa vasta neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen, Khalkedonissa vuonna 451, seurauksena. Tämä johtui ainakin osaksi siitä, että olemassa oli jo apostolisen uskontunnustuksen ”esi-isä”, vanha roomalainen uskontunnustus, sekä mahdollisesti 400-luvun alkupuolella syntynyt Symbolum Quicunque, jota myös Athanasioksen uskontunnustukseksi kutsutaan. Näiden uskontunnustusten takia ei Nikean uskontunnustukselle ollut niin suurta tarvetta.
Ensimmäistä kertaa Filioque-lisäys oli lännessä Nikean uskontunnustuksessa vuonna 589 Espanjassa, Toledon kolmannessa kirkolliskokouksessa. Vaikka frankkikuninkaat, Kaarle Suuri etunenässä, käyttivät filioqueta myös poliittisten tarkoitusperien ajamiseen, ei isompaa kiistaa filioquesta idän ja lännen välillä kuitenkaan ollut ennen 800-luvun puoliväliä ja Konstantinopolin patriarkan Fotioksen nimeä kantavaa skismaa (Fotioksen skisma), jossa osapuolina olivat paavi Nikolaus I, Konstantinopolin patriarkat Fotios ja Ignatios ja keisari Mikael III. Merkittävimmät ulkoiset syyt kiistaan olivat Bulgarian hallinta ja juuri Filioque-lisäys, jota (Bulgarian hallinnan lisäksi) Fotios vastusti jyrkästi korostamalla, että Pyhä Henki lähtee ainoastaan Isästä.
Fotioksen kannassa tulee hyvin esiin itäisen tradition halu turvata Isän erityisasema jumaluuden ainoana lähteenä. Idässä katsottiin, että läntinen tulkinta edellyttää jumaluudessa olevan kaksi erillistä jumalallisen lähdettä. Samalla idässä katsottiin Pojalla ja Hengellä olevan erilaiset mutta toisiaan täydentävät roolit. Lännessä haluttiin erottaa Poika ja Henki toisistaan asianmukaisella tavalla ja samalla osoittaa niiden olevan silti keskinäisessä suhteessa keskenään. Voimakkaasti suhteeseen perustuva käsitys persoonasta takasi sen, että Henki tulkittaisiin oikein. Henki on myös Kristuksen Henki. Tästäkään huolimatta lännessä ei katsottu tällaisen opetuksen edellyttävän kahta jumaluuden lähdettä jumaluudessa. Filioque-kiistan syyt olivat siis sekä teologisia että poliittisia.
Filioque-kiistassa äänenpainot alkoivat koventua ja kärjistyä 800-luvun mittaan ja Fotioksen skismasta lähtien ei enää sanoja säästelty. Filioquekiistasta tulikin myös yksi syistä, jotka johtivat katolisen kirkon jakaantumiseen itäiseen- ja läntiseen traditioon (nk. Kreikkalais-katoliseen ja Roomalais-katoliseen kirkkoon). Tämä konkretisoitui nk. Suuressa skismassa vuonna 1054, kun paavin legaatti kardinaali Humbertus ja Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularios julistivat toisensa sekä paavin- ja patriarkan istuimet kirkonkirouksiin, joita kesti aina vuoteen 1965, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I kumosivat ne yhteisellä päätöksellä. Itse filioque-kiista ei kuitenkaan ole ratkennut, vaikka lähentymistä koetaankin puolin ja toisin tapahtuneen ja sovitteleviakin äänenpainoja on esitetty.
Tunnustuskirjat eivät juurikaan puhu filioquesta ja filioque-kiistasta ne eivät puhu ollenkaan. Uskonpuhdistuksessa filioque ei ollut kiistakysymys, koska läntisessä traditiossa tunnustettiin yksimielisesti filioque Nikean uskontunnustuksessa ja samalla osana kolminaisuusoppia. Luterilaisen käsityksen mukaan Nikean uskontunnustus, niin kuin muutkin uskontunnustukset ovat syntyneet ajankohtaisissa tilanteissa, jotain tiettyä tai tiettyjä harhaoppeja vastaan, sen mukaan kuin on välttämätöntä yhteisen raamatullisen uskon tunnustamiseksi. Nikean uskontunnustuskin on syntynyt askel askeleelta: Nikeassa vuonna 325 ei vielä tarvinnut tunnustaa mitään Pyhästä Hengestä, mutta jo vuonna 381 Konstantinopolissa tarve oli ilmennyt. Lännessä vastaan tuli tarve uudelle uskon tunnustamiselle ja se tapahtui filioquen muodossa, kun tarvitsi puolustaa Pojan jumaluutta sekä pitää kaikki Pyhän Kolminaisuuden kolme persoonaa oikeanlaisessa suhteessa toisiinsa Pyhän Hengen merkityksen korottajia vastaan. Ensin käytännön elämässä ja sitten uskontunnustuksessa. Tämän takia esiintyy Nikean uskontunnustuksessa eri vaiheita ja kehitystä. Kehityksenkin tulee kuitenkin aina olla sellaista, että palataan alkuun, Raamattuun, ja ilmoitetaan kristillinen oppi. Näin voidaan ajatella filioquen suhteen tapahtuneen.
Oppia filioquesta ei löydy täysin suoraan Raamatusta, mutta siihen viitataan monessa kohtaa. Näin tapahtuu kun puhutaan Kristuksen Hengestä (Room. 8:9, 2. Kor. 3:17 ja Fil. 1:19), kun annetaan ymmärtää Pojan lähettävän Hengen (Joh. 16:7, 20:22; Apt. 2:33), tai kun Isän ja Pojan annetaan ymmärtää lähettävän Hengen (Joh. 14:26, 15:26; Gal. 4:6; Ilm. 22:1). Uuden testamentin todistuksen mukaan myös Hengen tehtävä on ottaa Pojan omasta ja kirkastaa Poikaa (Joh. 16:14). Näyttäisi selvältä, että Raamatun mukaan lähettämiset ovat perustana tehtäville. Isä ei voi olla lähetetty, koska Hän ei lähde. Poika voi olla Isän lähettämä, koska Hän lähtee Isästä. Henki voi olla sekä Isän että Pojan lähettämä, koska Hän lähtee molemmista. Lopulta kukaan ei tiedä tarkasti, miten Henki lähtee. Meillä on tästä vain Raamatun ilmoitus, johon tulisi voida tyytyä ilman enempiä spekulaatioita.
Filioque on myös tarpeellinen täydennys alkuperäiseen Nikean uskontunnustukseen, koska se sitoo Hengen toimintaa myös Poikaan, jolloin Pyhää Henkeä ei voi laittaa samalla lailla itsenäiseksi toimijaksi, ”Isän vasemmaksi kädeksi”, joka voisi toimia ilman tehtäväänsä kirkastaa Poikaa. Tällöin filioque suojelisi tunnustustietoisia esimerkiksi epäterveiltä karismaattisilta ilmiöiltä, koska Pyhää Henkeä ei voisi irrottaa tekemään monenkirjavia ihmeitä ja voimatekoja irrallaan Jumalan Sanasta.
Ks. myös kolminaisuus.
