Fundamentalismin raamattukäsitys

25.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / a) Raamattu

JOHDANTO

Voidakseni sanoa jotakin fundamentalismin raamattukäsityksestä on ensin paneuduttava ”fundamentalismi” -termin alkuperään. Sen jälkeen kartoitan ko. termin käyttöä. Kolmantena ja samalla viimeisenä tarkastelen itse raamattukysymystä ja fundamentalismin vaikutusta siihen.

I ‘FUNDAMENTALISMI’ -TERMIN ALKUPERÄ

Sana ”fundamentalismi” tulee latinalaisesta sanasta fundamentum, ”perustus”. Ryhmä useisiin protestanttisiin kirkkokuntiin kuuluvia amerikkalaisia evankelisia kristittyjä otti tämän sanan käyttöön puolustaakseen uskoaan liberaaliteologian leviämistä vastaan. Koska fundamentalismi syntyi protestina silloista Iiberaaliteologiaa vastaan, on ehkä hyvä palauttaa mieliin, millaisesta teologiasta tuolloin oli kysymys. Silloisen liberaaliteologian lähtökohtana ei ollut historiallis-kriittinen eksegetiikka. Sen tähden tuon ajan liberaaliteologiasta ja oman aikamme epäuskon teologiasta on syytä käyttää eri nimityksiä, esim. ”liberaaliteologia” ja ”moderni teologia”.
Liberaaliteologian ja puhdasoppisen evankelisuuden yhteentörmäys tämän vuosisadan ensimmäisen neljänneksen aikana oli voimakkaampi Amerikassa kuin Englannissa. Yksi syy tähän on varmaankin siinä, että amerikkalaisella evankelisuudella oli puolustajiensa joukossa oppineempia teologeja kuin englantilaisten puolella. Toinen syy oli amerikkalaisen liberaaliteologian radikaalissa ja estottomassa luonteessa.
Sen mukaan niin kuin Kristus on erilainen kuin muut ihmiset vain suhteellisesti, ei absoluuttisesti, samoin ei kristinuskokaan eroa muista uskonnoista alkuperänsä tähden, vaan siksi, että se on paras ja korkein tähänastinen uskontotyyppi. Kaikki uskonnot ovat saman uskonnollisuuden eri muotoja. Tästä seuraa luonnollisesti, ettei lähetystyön tule pyrkiä käännyttämään ihmisiä uskonnosta toiseen, vaan edistämään hedelmällistä vuorovaikutusta eri uskontojen välillä.

Raamattu ei ole Jumalan ilmoitusta, vaan ihmisten uskonnollinen testamentti. Kristillinen oppi ei myöskään ole Jumalalta saatua sanomaa, jonka pitäisi luoda ja kontrolloida kristillistä kokemusta. Asia on juuri päinvastoin: kokemus on kristillisen yhteisön sisällä ”tarttuvaa”; se luo ja kontrolloi kristillistä oppia. Sen avulla koetetaan vain antaa kokemukselle sanallinen muoto.
Oppi on vain yritystä pukea sanoiksi uskonnollisten tunteiden, vaikutelmien ja intuition sisältö. Oppilauselmien sisältämät faktat viittaavat vain ihmisen uskonnollisiin kokemuksiin, ei mihinkään muuhun. Oppi on uskonnon sivutuote. Uusi testamentti sisältää ensimmäiset yritykset ilmaista kristillinen kokemus sanallisessa muodossa.

Seuraavien sukupolvien on kuitenkin ilmaistava sama kokemus eri sanoilla. Oppilauselmat, kuten runouskin, vaihtelevat koko ajan, paikan ja taustatekijöiden mukaan. Ensimmäiseltä vuosisadalta periytyvä teologia ei voi olla normatiivista 20. vuosisadan ihmiselle. Tämä ei kuitenkaan ole huolestuttava asia, eikä siinä menetetä mitään. Oppi ei ole välttämätöntä eikä olennaista millekään uskonnolle, ei siis myöskään kristinuskolle. Jos yleensä on olemassa jokin pysyvä ja muuttumaton kristillinen sanoma, se ei ole opillinen vaan eettinen: Jeesuksen moraaliopetus.
Liberaaliteologia hävitti kokonaan Jumalan suvereeniin armopäätökseen perustuvan synnin sovituksen. Se muutti armon luonnoksi, Jumalan ilmoituksen ihmisten ajatuksiksi, uskon Jeesukseen hänen seuraamisekseen, uuden elämän saamisen uuden lehden kääntämiseksi, yliluonnollisen kristinuskon luonnolliseksi uskonnoksi, moraalin ja mystiikan seokseksi. Herbert on sanonut osuvasti: ”Jumala korvattiin uskonnolla.” Fundamentalismi nousi vastustamaan juuri tätä historiallisen uskon radikaalia uudelleenmuotoilua.

Sanaa ”fundamentaalit” käytettiin tarkoittamaan keskeisiä pelastushistoriallisia opinkappaleita, jotka liberaaliteologia hylkäsi. Tämä sana on peräisin viimeistään vuodelta 1909. Sinä vuonna ilmestyi ensimmäinen kahdestatoista kirjasta, jotka oli tarkoitettu evankelisen kristinuskon puolustamiseen. Kirjasarjan kirjoittajina oli sen ajan johtavia ”raamatullisia” teologeja B.B. Warfield, J. Orr, H.C.G. Moule, G. Campbell Morgan ym. Kirjasarjan nimi on The Fundamentals. Monet sen artikkeleista ovat perusteellista ja teologisesti pätevää työtä. Sarja sisältää kiistanalaisten ”fundamentaalien” raamatunmukaista tulkintaa.

Siinä käsitellään Raamatun inspiraatiota, Jeesuksen Kristuksen jumaluutta, neitseestä syntymistä, yliluonnollisia ihmeitä, sovituskuolemaa, ruumiillista ylösnousemusta ja parusiaa, samoin kuin synnin todellisuutta, uskon kautta tapahtuvaa pelastusta ja uudestisyntymistä, rukouksen voimaa ja evankelioimisen velvollisuutta. Polemiikin kohteina ovat ”fundamentaalien” vastustajat, Rooman kirkko, darvinismi, korkeampi kritiikki (higher criticism) ja sellaiset kultit kuin kristillinen tiede, mormonismi, spiritismi ja Jehovan todistajat. Lopuksi on vielä muutamia vaikuttavia persoonallisia todistuksia Kristuksen voimasta.

”Fundamentaalien” käyttö konservatiivien tunnussanana heijastui Northern Presbyterian Church -nimisen kirkkokunnan julkaisussa (the Deliverance) vuodelta 1910. Siinä nimettiin viisi kohtaa ”uskon ja evankelisen kristikunnan fundamentaaleiksi”: 1) Raamatun inspiraatio ja erehtymättömyys, 2) Kristuksen jumaluus ja hänen neitseestä-syntymisensä, 3) hänen tekemänsä ihmeet, 4) hänen sijaiskuolemansa meidän syntiemme tähden ja hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa sekä 5) hänen paluunsa. Siitä lähtien Amerikan evankeliset kristityt ovat yleensä viitanneet näihin opinkappaleisiin yksinkertaisesti ”fundamentaaleina”.

Tästä sanasta oli muodostettu erään baptistilehden (Watchman-Examiner) pääkirjoitukseen termi ”fundamentalisti” tarkoittamaan niitä, jotka ”käyvät kuninkaallista taistelua fundamentaalien puolesta”. Sana otettiin heti käyttöön rintaman molemmilla puolilla tarkoittamaan historiallisen kristinuskon puolustajia. Sanakirja Concise Oxford Dictionary määrittelee fundamentalismin ”sellaisten puhdasoppisten uskonkappaleiden kuin Raamatun erehtymättömyyden ja uskontunnustusten kirjaimellisen ymmärtämisen pitämistä kristinuskon perusasioina (fundamentaaleina) ja niiden puolustamista modernismia vastaan”. Tätä termi ”fundamentalisti” siis alunperin merkitsi ja tätä monet amerikkalaiset evankeliset kristityt katsovat sen merkitsevän omalla kohdallaan vielä tänäkin päivänä.

II ”FUNDAMENTALISMI” -TERMIN KÄYTTÖ

”Fundamentalismi” -termin käyttö on tänä päivänä erittäin ongelmallista monestakin syystä. Ensimmäinen syy on ko. termin monimerkityksisyys:
Tieto-opillinen fundamentalismi tarkoittaa, että kaikella tiedolla on jokin ulkopuolellaan oleva aksiomaattinen perusta. Siinä mielessä kaikki kristillisyys on fundamentalistista, koska se perustuu ulkopuolellamme olevaan, Raamattuun.
Uskonnollinen fundamentalismi tunnetaan parhaiten islamin äärimuodoista: Koraanin määräyksiin vaaditaan pitäytymään kirjaimellisesti pieniä yksityiskohtia myöten ehdottomasti ja rangaistuksen uhalla.

Struktuurifundamentalismin käsite on syntynyt viimeaikaisessa norjalaisessa kirkollisessa keskustelussa. Sen mukaan valtiokirkon perustana, fundamenttina, ei olekaan Raamattu ja tunnustus vaan kirkko itse laitoksena, organisaationa ja rakenteina virkoineen, säädöksineen ja taloudellisine resursseineen. Hyväksyttävää on se, minkä valtion ohjailemat tai demokraattisesti valitut kansankirkon elimet määräävät, usein yleisen mielipiteen mukaisesti, hylättävää se, mikä poikkeaa tästä, vaikka se olisi Raamatun ja tunnustuksen mukaista. Meilläkin Suomessa kirkkomme näyttää olevan menossa hyvää vauhtia struktuurifundamentalismin suuntaan.

Toiseksi on olemassa joukko muitakin syitä, miksi kristityn tulee välttää joutumista leimatuksi fundamentalistiksi:
Ensinnäkin sanaan fundamentalismi yhdistyy epämääräinen voimakas tunteenomainen lataus. Fundamentalisti on pitkään ollut kirkollisesti väärin käytetty teologian kirosana – ja kirosanassahan ei pääasia ole merkitys vaan sen välittämä tunne. Evankelisten kristittyjen nimittämisellä fundamentalisteiksi heihin liitetään kaikki ne halventavat taka-ajatukset, joilla nimitys on aikojen kuluessa ladattu.
Ääri-islamilaisten New Yorkissa ja Washingtonissa 11.9.01 suorittaman raa’an terroriteon seurauksena ainakin Suomessa tällä hetkellä kaikki elävä kristillisyys ja Raamattuun vetoaminen on julkisissa tiedotusvälineissä saanut fundamentalismin leiman. Jos luotat Raamattuun Jumalan sanana, olet fundamentalisti – valitettavasti.

Toinen syy siihen, miksi kannattaa välttää fundamentalistin nimeä on se, että tuo nimi viittaa sellaiseen kristillisyyteen, joka ei ole kristillisyyttä parhaimmillaan. Amerikkalainen fundamentalismi ei aina ole ollut aatteelleen kunniaksi. Pidämme kyllä ensimmäisiä fundamentalisteja arvossa, koska he olivat innokkaita evankelisen uskon puolustajia, mutta seuraavan sukupolven aikana todistus oli jo paljon rajoittuneempi. Nämä myöhemmät fundamentalistit olivat enimmäkseen vähemmän oppineita ja kyvykkäitä kuin heidän vastustajansa. Osittain itsepuolustuksen vuoksi liike siirtyi selvästi anti-intellektuaaliseen suuntaan, se alkoi suhtautua epäluuloisesti tutkimukseen, skeptisesti järjen käyttöön uskonasioissa ja aggressiivisesti vastustajiensa argumentteihin. Jokin muu kuin älyllinen rehellisyys näkyi sen tavasta puolustaa hyvää asiaa huonoilla argumenteilla.
Raamatullisen kristityn on kavahdettava kaikenlaista obskurantismia. Evankelinen kristitty ei pelkää faktoja, sillä hän tietää, että kaikki faktat ovat Jumalan faktoja.. Ei hän pelkää myöskään ajattelemista, sillä hän tietää, että kaikki totuus on Jumalan totuutta, eikä oikea päättelykyky voi vaarantaa uskoa.

Myös meillä monet herätyskristityt tekevät hyveen teologisesta tietämättömyydestä, vähättelevät tutkimusta ja asettavat ”järjen” ja ”yksinkertaisen uskon” vastakkain. Joskus tuntuu kuin kristinuskon puhtain versio heidän mielestään olisi se, jonka ihminen ymmärtää kaikista vähimmällä vaivalla. Täälläkin pelko on toisinaan naamioitu uskoksi. Yksi syy siihen, miksi jotkut pitävät herätyskristittyjä ”obskurantisteina” on se, että he toisinaan ovat sitä.

Fundamentalismin isät olivat ehdottomasti oikeassa vastustaessaan oman aikansa liberaaliteologiaa. Sehän väitti, että moderni kirjallinen ja historiallinen kritiikki oli tehnyt tyhjäksi opin Raamatun luotettavuudesta. Modernit luonnontieteet olivat heidän mukaansa tehneet mahdottomaksi uskon Raamatun kuvaamiin yliluonnollisiin asioihin. Samoin väitettiin, että vertaileva uskontotiede oli osoittanut kristinuskon kaikkea muuta kuin ainutlaatuiseksi, ja moderni filosofia vaati sellaisten raamatullisten perustotuuksien kuin perisynnin, Jumalan vihan ja sijaisuhrin hylkäämistä primitiivisenä taikauskona. Kristillinen omatunto protestoi jokaista em. väitettä vastaan ja tulee aina niin tekemäänkin. Jokainen noista väitteistähän kumoaisi apostolisen evankeliumin, ja siksi kristityn omatunto ymmärtää heti niiden olevan vääriä, jopa ennen kuin tietää mikä seikka niissä on mennyt vikaan.

Kolmas ja viimeinen syy siihen, miksi evankeliset kristityt kieltäytyvät fundamentalistin nimestä on tuon termin uutuudessa. Sen merkitys on peräisin meidän aikamme kiistakysymyksestä ja sen muotokin jo tuo mieleen vain yhden uuden ”ismin” monien muiden joukossa. Jos konservatiivi saisi valita, hän kutsuisi itseään vain ”kristityksi”. Jos hänen kuitenkin täytyy käyttää jotakin muuta nimitystä, jotta hän voisi erottautua kristillisen kirkon muista ryhmittymistä, hän valitsee nimen ”evankelinen”, koska se kuvaa hänen historiallista asemaansa. Se myös todistaa jo muotonsa puolesta sitä, että tämä usko kaikkien uskojen joukossa yksin on uskollinen evankeliumin luonteelle ja sisällölle.

III RAAMATTUKÄSITYS

1900-luvun alun kaksitoistaosainen kirjasarja ”The Fundamentals” käsittelee esim. Raamatun inspiraatiokysymystä ja Raamatun erehtymättömyyttä ja puhuu muutenkin runsaasti Raamatun luotettavuudesta ja merkityksestä, mutta mitään dogmaattista kokonaisesitystä siitä, mitä Raamattu on, ko. sarja ei kuitenkaan sisällä. Myöhemmin tällä vuosisadalla fundamentalisteiksi tunnustautuneita löytyy sieltä täältä kaikista kirkkokunnista, mutta mitään yhtenäistä joukkoa (tunnustusta, kirkkoa, ”parachurchiä” tai herätysliikettä) fundamentalismi ei muodosta.

Näin ollen fundamentalismin raamattukäsityksen esittäminen on oikeastaan varsin mielivaltaista, etten sanoisi mahdotonta. Jonkun yksityisen fundamentalistiksi tunnustautuneen raamattukäsityksen tutkiminen olisi tietenkin mahdollista. Otsikkomme ”Fundamentalistinen raamattukäsitys” on siis koko lailla fiktiivinen ja lisäksi varsin myöhäsyntyinen ”leimasin”, jota on 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla käytetty tehokkaasti historiallisen kristinuskon ja varsinkin uskonpuhdistuksen raamattuperiaatteen turhentamiseen.

Tosin esim. C.I. Scofieldin laajalle levinnyttä Raamattua (Reference Bible) vuodelta 1909 on varsin yleisesti kutsuttu fundamentalistiseksi. Sellaiset ex-fundamentalistit kuin Harold John Ockenga (s. 1905), Carl F. H. Henry, ja Edward J. Carnell halusivat 1940-luvulla erottautua fundamentalistin nimestä ja alkoivat kutsua itseään nimellä ”neo-evangelicals” ja 1950-luvulta lähtien Billy Grahamin tapaan pelkästään tunnuksella ”evangelical”. Fundamentalistin nimeä suorastaan kunnianimenään ovat kantaneet elämänsä loppuun saakka sellaiset taistelijat kuin John R. Rice (1895–1980), Bob Jones (1883–1968) ja ICCC:n voimahahmo Carl McIntire (s. 1906). Samoin monet yksittäiset dispensationalistit, baptistit ja helluntailaiset ovat tunnustautuneet aivan meidän aikoihimme asti avoimesti fundamentalisteiksi.

1930-luvulla luterilainen Missouri Synodi kävi Amerikassa voimakasta taistelua Raamatun puolesta, mutta tätä ei voida yhdistää historialliseen fundamentalismiin, vaikkakin monet ulkopuoliset ovat niin halunneet tehdä LMS:n kannattaman verbaali-inspiraation tähden. Kyseinen taistelu on koottu 500-sivua käsittäväksi kirjaksi (Engelder, Theodore: Scripture Cannot Be Broken (CPH).
Voidaksemme nähdä fundamentalismin mahdollisen vaikutuksen raamattukäsitykseen etenen seuraavasti: Otan ensin esille 1) uskonpuhdistuksen raamattuperiaatteen mukaisen tunnustuksellisen raamattunäkemyksen ja 2) Raamatun tulkintaperiaatteen. 3) Vasta sen jälkeen yritämme katsoa, mitä fundamentalismi voisi vaikuttaa raamattunäkemykseen.

1. Tunnustuksellinen (luterilainen) raamattunäkemys
Uskonpuhdistuksen raamattuperiaatteen mukaan ”Raamattu on uskon, elämän ja opin ainoa ohje ja auktoriteetti, jonka mukaan kaikkea oppia ja kaikkia opettajia on tutkittava ja arvosteltava”.
Periaatteellisen vedenjakajan oikean ja väärän opin välillä muodostaa näin ollen aina se valinta, mistä me oppimme otamme, Jumalan ilmoituksestako vai sen ulkopuolelta.

Uskonpuhdistuksen raamattuperiaatteen mukaan jokainen oppi – myös raamattuoppi – on otettava yksin Raamatusta. Sen mukaan me näemme Raamatusta ja viime kädessä vain Raamatusta, mikä on oikea oppi sovituksesta, vanhurskauttamisesta, pyhityksestä, kasteesta jne. Samalla tavalla me näemme Raamatusta ja viime kädessä vain Raamatusta, mikä on oikea oppi Raamatusta.
Luterilaiset tunnustuskirjat eivät sisällä yksityiskohtaista oppia Raamatusta. Syy on historiallinen. Tunnustuskirjojemme synnyn aikana kukaan ei asettanut Raamatun asemaa ja sen arvovaltaa kyseenalaiseksi. Saksalais-australialaisen professori Hermann Sassen (1895–1976) ponnistelut Luterilaisten tunnustuskirjojemme jatkamiseksi ”raamattudogmilla” eivät saaneet luterilaisten kirkkojen kannatusta. Toisaalta edellä mainittu uskonpuhdistuksen raamattuperiaate on riittävä tunnustuksellisen (luterilaisen) raamattunäkemyksen hahmottamiseksi, jota valitettavasti en tämän artikkelin puitteissa voi kuitenkaan osoittaa.

2. Pelastushistoriallinen Raamatun tulkintaperiaate
Etsiessämme Jumalan ilmoittamaa raamattunäkemystä Raamatusta joudumme
tietenkin tulkitsemaan Raamattua. Siitä huolimatta meidän on tehtävä selvä ero itse Raamatun arvovaltakysymyksen ja Raamatun tulkinnan välillä. Raamatun tulkintakysymystä emme saa kuitenkaan eristää Raamatusta, sillä myös Raamatun tulkintaperiaatteet on annettu meille Raamatussa. Raamattua on tulkittava raamatullisesti. Periaatteessa Raamatun arvovaltakysymyksen ja tulkintakysymyksen ero on sama kuin systemaattisen ja eksegeettisen teologian välinen ero. Raamatulla itsellään on Jumalan sanana ehdoton arvovalta, mutta sen tulkinta on aina vajavaista.
Raamattu on samanaikaisesti kokonaan jumalallinen ja kokonaan inhimillinen, mutta ”kokonansa totuus”, kuten Jeesus Kristuskin, Jumalan varsinainen Sana ja ilmoitus on todellinen Jumala ja todellinen ihminen, kuitenkin ilman syntiä (Kristuksen ja Raamatun analogia).

Raamatun jumalallista ja inhimillistä puolta ei voida erottaa toisistaan niin kuin niitä ei voida erottaa Jeesuksen Kristuksen persoonassakaan. Sen tähden Raamatun sisällön jakaminen pelastushistorialliseen ja aikahistorialliseen ainekseen, josta edellinen olisi jumalallista ja luotettavaa, mutta jälkimmäinen inhimillistä ja epäluotettavaa, ei ole mahdollista. Raamattu on Jumalan sanaa eikä vain kuten em. jaon tekijät sanovat, että ”Raamatussa on Jumalan sana(a)”. Raamattu on oman ilmoituksensa mukaan ”kokonansa totuus” sekä pelastus- että aikahistoriallisesti (Ps 119:160; Jh 3:12).
Raamatun tulkintaperiaatteet löytyvät Raamatusta. Tärkein niistä koskee Jeesuksen Kristuksen asemaa. Hän on Raamatun keskus. Raamattua on tutkittava aina Hänestä käsin niin, että keskeiset pysyvät keskeisinä. Erityisen kirkasta valoa raamatuntulkintaan tuo lain ja evankeliumin oikea erottaminen.
Lutherin kristosentrinen raamatuntulkinta (hermeneutiikka) tulee erittäin selvästi näkyviin hänen seuraavassa lausumassaan: ”Raamattu on Jumalan sanaa siinä, missä se ajaa Kristusta; ja Raamattu ajaa kaikkialla Kristusta.” Virkkeestä siteerataan luterilaisen kirkkomme piirissä tavallisesti vain alkuosaa ja taistellaan näin Lutherin omalla miekalla hänen raamattunäkemystään vastaan. Mainitussa Luther-sitaatissa ei kuitenkaan ole kysymys raamattunäkemyksestä vaan Raamatun tulkinnasta, jossa Luther korostaa pääasian erottamista sivuasioista.

Häikäisevänä esimerkkinä lain ja evankeliumin erottamisen tärkeydestä on Lutherin kärjekäs lausuma: ”…jos vastustajat vetoavat Raamattuun Kristusta vastaan, niin me puolustamme Kristusta Raamattua vastaan.” Yhteydestään irrotettuna tätäkin Luther-sitaattia on kirkossamme käytetty Raamattua vastaan, vaikka Luther itse heitti sen niitä vastaan, jotka sekoittivat raamatuntulkinnassaan lain ja evankeliumin.
Kristosentrinen Raamatun tulkinta ja lain ja evankeliumin oikea erottaminen muodostavat Raamatun varsinaisen sanoman, sen hengellisen ymmärtämisen, avaimen.

3. Fundamentalistinen Raamatun tulkinta
Jos alkuperäisten fundamentalistien ja varsinkin heidän ”teologisten perillistensä” raamattunäkemystä haluamme arvioida, ymmärtääkseni silloin tulee huomio kiinnittää nimenomaan heidän Raamatun tulkintaansa.
Alkuperäisen teologisen fundamentalismin isät olivat aikansa oppineimpia teologeja, mutta he tulivat pääosin reformoidulta maaperältä. Reformoidussa kristillisyydessä ei ‘lain ja evankeliumin erottamisella’ ole teologisena työkaluna enempää kuin hengellisessä elämässäkään sellaista asemaa kuin luterilaisuudessa. Nykyiselle reformoidulle kristillisyydelle kyseinen käsitepari on suorastaan tuntematon.

Kristus-keskeisen Raamatun tulkintaperiaatteen unohtaminen sekä lain ja evankeliumin sekoittaminen ovat olleet omiaan johtamaan ainakin niitä, jotka tänä päivänä kutsuvat itseään fundamentalisteiksi, Raamatun ilmoituksen tasapaksuistamiseen ja jopa literalistiseen Raamatun tulkintaan.
Yhdyn pitkälle alkuperäisten fundamentalistien ajatuksiin Raamatusta ja kunnioitan heidän taisteluaan Raamatun arvovallan puolesta. Sen sijaan en voi seurata myöhempien aikojen fundamentalisteja. Pohjois-Amerikassa teologiseen fundamentalismiin on liittynyt myös sellaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ajatuksia ja aineksia, jotka ovat luterilaisuudelle vieraita ja sotivat sekä Raamattua että luterilaista regimenttioppia vastaan (esim. Carl McIntire).

PÄÄTÖS

Fundamentalismin raamattunäkemyksestä ja Raamatun tulkinnasta olen sanonut edellä vain sen, mikä on mielestäni yleispätevää ja kattavaa, sillä en halua itse käyttää ilmaisua ”fundamentalismi” leimasimena enkä toivo muidenkaan niin tekevän. Sen voinen kuitenkin sanoa, että tämän päivän fundamentalistien tapaan tulkita Raamattua, en voi läheskään aina yhtyä.

Uskonpuhdistuksen raamattuperiaatteen mukaisesti Raamatusta ammennettua raamattunäkemystä kutsun tunnustukselliseksi raamattunäkemykseksi. – On selvää, ettei oikea raamattunäkemys pelasta ketään, mutta meille pitäisi olla selvää myös se, että jos me menetämme luottamuksemme Raamattuun, sen seurauksena menetämme ennemmin tai myöhemmin myös Hänet, joka on meille Raamatussa ilmoitettu ja annettu ja joka meidät pelastaa, Jeesuksen Kristuksen ja uskon Häneen.

Lutherin Kristus-keskeistä raamatuntulkintaa nimitän pelastushistorialliseksi Raamatun tulkintaperiaatteeksi. – Sen sijaan en näe oikeaksi ns. pelastushistoriallista raamattunäkemystä, sillä se rakentaa perinteisesti näkemykselle, jonka mukaan Raamattu voidaan jakaa pelastushistorialliseen ja aikahistorialliseen ainekseen, joista edellinen on muka Jumalan ilmoitusta ja luotettavaa, mutta jälkimmäinen ei.

Lähteet:
1. Dollar: G.W.: A History of Fundamentalism in America
2. Engelder, Theodore: Scripture Cannot Be Broken
3. Mäkelä, Raimo: Olemmeko fundamentalisteja? (Herää Valvomaan 11/92)
4. McGrath, Alister E.: Kristillisen uskon perusteet
5. New dictionary of theolgy (IVP)
6. Packer; J.I.: Fundamentalism and the word of God
7. Sandeen, Ernest R.: The Roots of Fundamentalism: British and American Millenarianism, 1800–1930
8. Sasse, Hermann: Olen luterilainen
9. Väisänen, Matti: Raamattu Jumalan sana


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos