Kristikunta on vanhastaan ymmärtänyt että rukouksen ja uskonopin välillä on yhteys. Vanhan kirkon aikana tämä tiivistettiin latinankielisellä motolla lex orandi (est) lex credendi – rukouksen laki on uskon laki. Lause tarkoittaa sitä, että seurakunnan tai yksilön usko määrittää sitä, millä tavoin hän rukoilee – mutta myös toisinpäin: se, miten joku rukoilee, vähintäänkin ajan kanssa myös vaikuttaa siihen, miten hän uskoo. Rukous sekä antaa ilmaisun uskolle, että vahvistaa uskossa. Moni voisi kyseenalaistaa sen, että olisi yleensä mitään leimallisesti ”luterilaista” rukoilemisen tapaa – eikö rukous nyt ainakin ole asia, jossa tunnustuskuntaerot häviävät? Jos kuitenkin pysähdymme miettimään sitä, kuinka uskonsisältö ja uskon ilmaisumuodot (rukous) ovat yhteen liittyneinä, kysymys tulee mielekkääksi. Mitä on luterilainen rukous?
Vähä katekismuksessa Isä meidän –rukousta selittävä osio on sijoitettu vasta uskontunnustuksen jälkeen. Tämä rakenteellinen valinta ei ole mielivaltainen, vaan osoittaa mikä on uskon ja rukouksen suhde. Ihmisen tulee tietää, kuka on Jumala, ennen kuin häntä voi rukoilla. Eikä vain tietää, vaan Jumalaan täytyy olla oikea suhde. Vasta kun olemme uskontunnustuksesta oppineet, mitä Kristus on puolestamme tehnyt, voimme aloittaa rukouksen sanoilla ”Isä meidän…” Ilman evankeliumia Jeesuksesta tällainen rukous olisi mahdoton. Uskontunnustuksen sijoittaminen ennen rukousta asettaa ihmisen ja Jumalan oikeaan suhteeseen. Ensin Jumala toimii ja puhuu ja vasta sen jälkeen ihminen voi rukoilla.
Luterilaiset ovat aina pitäneet kiinni siitä, että Pyhä Henki toimii uskoa synnyttäen nimenomaan, ja suorastaan vain sanan ja sakramenttien kautta. ”Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä.” (SA VIII)
Tällöin rukouksen asema uskonelämässä voi kuitenkin tulla ongelmalliseksi. Näiden sanojen äärellä tehdään huomio, että rukous ja rukoileminen ei ole sakramentti, mutta ei se vaikuttaisi olevan tiukasti ottaen ”sanaakaan” – ihminenhän siinä rukoilee. Tällöin saavutaan sellaisiin kysymyksiin kuin: ”Onko rukous armonväline?” tai ”Toimiiko Pyhä Henki rukouksen kautta?” Selkeä kyllä-ei –vastaus tuntuu riittämättömältä. Jos vastataan ”ei”, jää epäselväksi mihin sitä rukousta oikeastaan sitten tarvitaan. Jos vastataan ”kyllä”, tuntuu luterilainen armonvälinekäsitys murtuneen. Silloin rukous, joka mielletään ihmissielusta itsenäisesti kumpuavaksi puheeksi Jumalalle, saa armonvälineen luonteen, joka ei mitenkään voi kuulua millekään ihmisestä itsestään lähtöisin olevalle.
Luther ja Tunnustuskirjat eivät kuitenkaan problematisoi rukousta tällä tavalla. Syy on selvä: luterilainen rukous ei ole ihmisestä ikään kuin itsenäisesti nousevaa puhetta, meidän omaa hengellistä toimintaamme. Todellinen rukous voi kummuta sydämestä vain jos ennen sitä sydämelle on saarnattu evankeliumia. Rukous on siten tavallaan sanan saarnan ”kaiku”. Ensin on sana, ja siihen vastaukseksi syntyy ihmisen rukous.
Sanakeskeisyys asettaa rukoukselle myös tietynlaisen kehikon. Ei mikä tahansa puhe, jonka ihminen suuntaa mielessään tai puheessaan henkiolennoille, ole laskettavissa kristilliseksi rukoukseksi. Rukous on rukousta sanan varsinaisessa mielessä vain, jos se on Jumalan sanan ohjaamaa ja se tarrautuu Jumalan lupauksiin. Rukous, jossa rukoillaan jotain sellaista, joka on Jumalan sanan vastaista, ei ole siten todellista rukousta, vaan enemmänkin jumalanpilkkaa.
Rukouksen teologian lähtöpisteenä on siis oltava Jumalan sana, joka luo kehikon rukoukselle. Sana ei missään nimessä kuitenkaan jää pelkäksi rajoittimeksi, se myös kutsuu ja ajaa kristityn rukoukseen. Iso katekismuksen Isä Meidän –rukousta käsittelevässä osiossa Luther lausuu rukouksesta:
Jumalan käsky velvoittaa meidät rukoilemaan. . . . Ei ole minun tahtoni varassa, ryhdynkö siihen vai luovunko siitä, vaan minun pitää ja minun on pakko rukoilla.
Näin Luther lähestyy rukousta myös velvollisuusnäkökulmasta. Tämä on ymmärrettävä ja toimiva näkökulma silloin, kun lihallinen mielemme pyrkii keksimään syitä joiden varjolla jättää rukoileminen sikseen. Tällaisia syitä voi olla esimerkiksi filosofinen viisastelu siitä, että Jumala kuitenkin kuulee kaikki rukoukset, ja niitä ei siksi tarvitse rukoilla, tai sitten halpaan armoon nojaava kristityn vapauden väärinkäyttäminen, jossa ajatellaan että evankeliumin alla elävälle on merkityksetöntä se, rukoileeko vai ei.
Lain vaatimuksen yläpuolelle nousee luterilaisessa rukouksen teologiassa aina promissio, lupaus. Rukous muuttuu mielekkääksi kun siihen liittyy Jumalan sanan lupaus: Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. (Joh. 14:13) ja Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni. Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni; anokaa, niin te saatte, että teidän ilonne olisi täydellinen. (Joh. 16:23)
Nämä lupauksen sanat ovat sellaisia, jotka Lutherille olivat koko rukouksen evankelisen ymmärtämisen ydin. Jos Jumala ei antaisi tällaista lupausta, rukous olisi tuuleen huutamista. Vaan kun rukous nousee siitä, että Jumala on ensin itse antanut käskyn rukoilla ja myös lupauksen rukousten kuulemisesta, silloin rukous on todella kristillinen rukous joka saa aikaan paljon. Lupauksen käsite on Lutherin uskonnäkemyksessä kriittisen tärkeä. Jumala ei luvatessaan vain sano miten asiat ovat, kyse ei siis ole vain informaation välittämisestä; luvatessaan Jumala sitoo itsensä omaan lupaukseensa. Lupauksesta tulee sitoumus, jota Jumala ei pysty pettämään, hänen kunniansa on pelissä.
Lupaukseen tarrautuminen tulee Lutherilla esiin erityisesti hengellisen ahdistuksen (Anfechtung) alla oltaessa. Luther puhuu useaankin otteeseen rukouksesta tilanteena, jossa hän Jaakobin tavoin taistelee Jumalan kanssa. Jumalan ja rukoilijan välillä vallitsee tällöin aggressiivinen, kiihkeä jännite. Jumala näyttäytyy ahdistuneen ihmisen ajatuksissa sellaisena, joka ei kuulisi rukouksia tai ei niitä ainakaan toteuttaisi. Tässä hengellisessä ahdistuksessa rukoilija pelastautuu riippumalla Jumalan lupaussanoissa, käyttäen niitä kuin aseena Jumalaa itseään vastaan. Koska Jumala on jotakin luvannut, hän ei saa sitä pettää! Jaakobin tavoin hän sanoo: ”en päästä sinua, ennen kuin siunaat minut!” Tällainen rukous on Jumalalle itselleenkin mieluinen.
Rukous on yhtäältä asia, jota vastaan Perkele jatkuvasti hyökkää, koittaen tavalla tai toisella saada ihmisen rukouselämän sammutettua – toisaalta taas se on väline ja ase, jolla Saatanaa vastustetaan ja hänen hyökkäyksensä torjutaan.
Luther ymmärsi vaarat, jotka liittyvät siihen että puhutaan ”arvollisesta” rukouksesta. Usein, kun ihmisen kaikkein eniten tarvitsisi rukoilla, hän myös kaikkein vähiten tuntee siihen kykyä ja halua. Kiusauksissa, vihassa, tai huonon omantunnon ahdistaessa ihmiset lakkaavat rukoilemasta, koska he olettavat ettei tilanne ole sopiva rukoilemiseen. Luther totesi: ”Jos jotakuta kehottaa tällöin rukoilemaan, mieli välittömästi pistää vastaan, väittäen että sellainen olisi epäpuhdasta – niin kuin mukamas näiden saastaisten ajatusten lomassa ei olisi tilaa rukoukselle.”
Tällainen olettamus on peräisin paholaiselta, ja sen tarkoituksena on vain vaientaa rukous – sillä rukousta Saatana pelkää. Ainoa puolustuskeino tätä hyökkäystä vastaan on siihen tarrautuminen, että Kristus on tullut syntisiä varten. Syntimme ei siis ole mikään syy lakata rukoilemasta, vaan päinvastoin! Todellinen rukouksen hetki ei ole hengellisen ilon ja sydämen puhtauden keskellä, vaan kiusauksissa ja synnissä.
Lutherin kirjoituksissa rukous näyttäytyy todella kaikkivoipaisena välineenä. ”Turkki, paavi, keisari ja Helvetin portit” voitetaan vahvalla rukouksella. Jopa sellaiset rukoukset, jotka vain toistetaan ”sydämen yksinkertaisuudessa” – eli rukoukset vailla sen suurempaa älyllistä tai tunteellista latausta – ovat kuitenkin tehokkaita. Ne ajavat paholaisen pois, niin kuin Daavid joka harppua soittamalla ajoi pois Saulia vaivanneen pahan hengen. Sanasta nousevan rukouksen mahtia Luther kuvaa sanoen
Meidän tulee tietää, että rukous on ainoa suojakilpemme. Sillä kun Perkele käy kimppuumme kaikkine voimineen ja joukkoineen, olemme vastustajiksi aivan liian heikkoja. Helposti ne pystyvät polkemaan meidät jalkoihinsa. Tämä meidän on otettava huomioon, ja siksi meidän on tartuttava niihin aseisiin, jotka kristityllä pitää olla, jotta hän kestäisi Perkeleen hyökkäykset. Mikä sinun mielestäsi on tähän mennessä saanut aikaan niin suuria, että vihollistemme juonet, hankkeet, murhat ja kapinat on torjuttu ja tukahdutettu – kaikki tuo, minkä avulla Perkele on ajatellut kukistaa meidät ja evankeliumin? Ei sitä ole saanut aikaan mikään muu kuin rukousten rautamuuri, jonka muutamat rinnallamme seisseet hurskaat ihmiset ovat pystyttäneet.
Ks. lisää artikkeleita aiheesta täältä.
