Hyve

10.12.2020 • Ydinkohdat / H

Millainen on hyvä ihminen? Tällaiseen kysymykseen olisi antiikin aikana varmastikin vastattu puhumalla hyveistä. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa hyveellä (kreik. aretee, lat. virtus) tarkoitettiin tavoiteltavaa ominaisuutta tai luonteenpiirrettä. Hyveelliseksi tulemisen nähtiin tapahtuvan määrätietoisen harjaantumisen kautta. Uudessa testamentissa sana hyve (KR38: avu) esiintyy muutaman kerran. Mutta itse asiasta puhutaan lukuisia kertoja, erityisesti kirjeiden hyveluetteloissa.

Antiikin aikana opiskelu oli pitkälti “työssä oppimista”. Käytännön ammatti opittiin katsomalla, miten mestari valmisti astian tai kengän, ja tekemällä sama perässä. Kalastusta opittiin muiden kalastajien matkassa, maanviljelyä farmarin kanssa aherrettaessa. Hiljalleen harjaannuttiin ammattilaisiksi. Tämä oppimisen malli on tietysti jatkunut läpi vuosisatojen. Näin on opittu kunkin ammatin erityistaidot, käytännölliset hyveet.

Samalla oppisopimus-idealla toimivat myös erilaiset akateemiset oppineet. Kuulun filosofin ympärille kerääntyi “työssä oppijoiden” joukko, joka harjaantui ajattelun taidoissa ja filosofisissa hyveissä. Oppilaat eivät vain teoretisoineet, vaan olivat kasvamassa opettajansa kaltaisiksi elämän taidon ammattilaisiksi. He olivat kehittämässä ymmärrystään ja moraalisia lihaksiaan. Niinpä filosofien koulut olivat oppimisyhteisöjä.

Myös juutalaisuuden keskuudessa edellä kuvattu oppimisen malli oli vallitseva. Paitsi käytännön ammateissa, myös rabbien opetuslapseuskouluissa kyse oli tekemällä oppimisesta. Opettaja oli oppimestari, jonka jäljissä harjaannuttiin Tooran mukaisessa elämässä. Yhteisen elämän synnyttämien keskustelujen, pohdintojen, uusien tilanteiden ja lukemattomien pienten oikeiden tekojen myötä oikeat toimintamallit painuivat “lihasmuistiin”. Hyveistä tuli osa oppilaan ominaisuuksia.

Paavali johdatti perustamiaan seurakuntia hyveelliseen kristilliseen elämään saman oppimisen mallin avulla: “veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu (kreik. aretee) ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa; mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää” (Fil. 4:8–9). Filippin jumalanpalvelusseurakunnan piti kasvaa kristillisissä hyveissä. Tässä heidän mallinaan ja esikuvanaan oli Paavali, joka itse oli heidän keskuudessaan elänyt; opettanut sanoin ja omalla esimerkillään. Haarjantuminen vaati kuitenkin ajattelua, järkeilyä; ettei pelkästään tyydyttäisi toimimaan, kuten pakanat ympärillä elivät. Kristillinen usko kutsuu vetämään oikeat johtopäätökset myös kristillistä elämää ajatellen. Ilman mielen muutosta vaikutukset elämässä voivat olla heikot. On hartaasti katsottava sitä Kristusta, jota seurakunnassa julistetaan. Hänet saadaan ottaa vastaan anteeksiannoksi ja elämäksi. Mutta sitten on myös ajateltava läpi se, millaista elämää kristillinen identiteetti ohjaa arjessa elämään.

Paavalin kirjeissä on runsaasti kehotuksia uudistua mieleltä ja ajatella kristillisen uskon vaikutus arjen elämään (Room. 12:2, Ef. 4:23, Fil. 2:5). Samoin Paavali ja muutkin epistoloiden kirjoittajat antavat tavan takaa luetteloita kristillisistä hyveistä. Tuttuja ovat Hengen hedelmien luettelo (Gal. 5:22) ja rakkauden ylistys (1. Kor. 13:4–7). Näissä apostoli kuvaa ominaisuuksia, joissa kristittyjen tulisi harjaantua. Vastaavia listoja löytyy enemmänkin (esim. Kol. 3:12–14, 2. Piet. 1:5–7).

Antiikin aikana hyveitä nähtiin olevan useita, mutta keskeisimpänä esiin nosteettin neljä kardinaalihyvettä: ymmärtäväisyys, rohkeus, oikeamielisyys ja itsehillintä. Nämä neljä ovat olleet tärkeitä hyveitä myös kirkon eettisessä opetuksessa halki vuosisatojen. Sopivathan ne moniin Raamatun kohtiin: Jeesus kertoo vertauksen ymmärtäväisistä ja ymmärtämättömistä neitseistä (Matt. 25:1–13); Raamattu toistaa rohkaisevaa kehotusta “älä pelkää”; aivan keskeinen on kysymys, miten olla oikeamielinen eli vanhurskas; usein Raamattu puhuu itsensä hillitsemisestä ja raittiudesta, niin että kristitty kykenee arvioimaan, mikä on oikein ja sopivaa (1. Kor. 15:34, Jaak. 1:26, 3:2). Mainitun neljän päähyveen lisäksi kristillinen kirkko nosti esiin kolme teologista hyvettä: usko, toivo ja rakkaus (lat. caritas).

Luterilainen uskonpuhdistus otti kantaa kirkon opetukseen hyveistä. Erityisen painokkaasti tehtiin erottelu kahdenlaisen kelvollisuuden välillä: Jumalan edessä ihminen ei tule kelvolliseksi hyveitä harjoittamalla, vaan ainoastaan uskolla. Ja tässä usko ei ole luettava hyveeksi eli jonkinlaiseksi teoksi: “Usko ei vanhurskauta sillä perusteella, että se on erityisen hyvä teko tai ihana hyve, vaan siksi että se tarttuu pyhän evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.” (FC, SD, 3, 13) Ihmisten edessä sen sijaan tuli toimia hyveellisesti ja kasvaa kristillisissä hyveissä: “Mutta Pyhä Henki, joka asuu uskoon tulleissa valituissa kuin ainakin omassa temppelissään, ei pysy heissä joutilaana, vaan taivuttaa Jumalan lapsia tottelemaan Jumalan käskyä. Siksi eivät uskovatkaan saa jäädä joutilaiksi, saati sitten vastustaa Jumalan Henkeä, vaan heidän tulee pyrkiä edistymään kaikissa kristillisissä hyveissä, joita ovat jumalisuus, vaatimattomuus, kohtuullisuus, kärsivällisyys ja veljellinen rakkaus.” (FC, SD, 11, 73)

Ks. myös hyvät teot


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos