Saara Kinnunen: Isän kaipuu, Perussanoma 2016

”Isää kuljetamme aina mukanamme. Kannamme matkassamme myös sitä isää, jota ei enää ole tai isää, jota ei ole koskaan ollutkaan.”

Vuoden 2016 kristilliseksi kirjaksi valittiin sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Saara Kinnusen kirjoittama teos Isän kaipuu. Kirja on suunnattu sekä terapiatyötä tekevien ammattilaisten apuvälineeksi että yksityisten ihmisten käyttöön. Kinnunen haluaa kirjan avulla auttaa ihmisiä, jotka työstävät omaa isäsuhdettaan ja isiä, jotka pyrkivät parempaan vanhemmuuteen. Kirjan pääpaino on lapsen kaipuussa isää kohtaan, mutta Kinnunen käsittelee myös tilanteita, joissa maallinen isä ja taivaallinen Isä ikävöivät omia lapsiaan.

Teos jakautuu neljään pääteemaan. Aluksi Kinnunen käsittelee isän ainutlaatuista merkitystä lapsen kasvamisessa. Hän pohtii isän vaikutusta lapsen perustarpeitten täyttymisessä ja itsetunnon eri osa-alueitten rakentumisessa. Tyttönä ja poikana kasvamista käsitellään myös erikseen, mikä on raikasta ja tervetullutta antia yhä sukupuolineutraalimmaksi muuttuvassa yhteiskunnassamme. Varsin pian käy ilmi, että isän merkitys ei ole aina samanlainen, vaan vaihtelee sukupuolen mukaan: Tyttö odottaa isältään, että tämä ihailisi häntä. Pojalle isä on ennen kaikkea samaistumisen kohde. Yhteistä lapsille on, että heidän kokemusmaailmassaan sana ”rakkaus” on yhtä kuin aika. Lapsen ja isän yhdessä viettämä aika vakuuttaa lapsen isänsä rakkaudesta.

Toisena pääteemana Kinnunen käsittelee ongelmia isän ja lapsen välisessä suhteessa. Hän tarkastelee tapauksia, joissa isää ei syystä tai toisesta ole. Hän valaisee myös tilanteita, joissa isä on kyllä olemassa, mutta lapsen kiintymyssuhde häneen on turvaton. Ongelmat ovat meillä yleisiä. Esimerkiksi 17 000 suomalaislapsen isyys on vahvistamatta ja 90 % eroperheiden lapsista asuu äitinsä kanssa. Kinnusen mukaan lapselle on tärkeää, että isä osoittaisi häntä kohtaan hyväksyntää, huomaisi hänet ja kiittäisi häntä. Valitettavan moni isä ei kuitenkaan toimi näin, vaan voi käyttää jopa henkistä tai fyysistä väkivaltaa lastaan kohtaan. Molemmat väkivallan muodot ovat lapselle yhtä haavoittavia. Kinnunen käsittelee raskaita tilanteita sekä lasta että isää ymmärtäen.

Ongelmat isäsuhteessa kaivertavat lapsen sydämeen tyhjän paikan. Pohjimmiltaan tyhjyys on isän kaipuuta. Se voi vielä aikuisenakin vaivata eri tavoin, esimerkiksi pahana olona tai vihaisuutena. Mikäli kaipuu horjuttaa mielen tasapainoa, Kinnunen rohkaisee työstämään sitä. Hän antaa useita välineitä eheytymiseen. Kinnunen kuvaa niin traumojen käsittelyä kuin anteeksiantamisen pitkää prosessia. Niiden tarkoitus on päästä sovintoon mielen tasolla, olipa sopiminen isän kanssa käytännössä mahdollista tai ei. Sovinnon tehdessään ihminen päästää irti häntä haavoittaneesta menneisyydestään ja vapautuu jatkamaan elämäänsä hyväksyvästi ja itseään arvostaen.

Kirjansa lopuksi Kinnunen käsittelee Jumalaa Isänä. Hän pohtii, miten ihmisen isäsuhde kipukohtineen voi vaikuttaa myös hänen jumalasuhteeseensa. Esimerkiksi ankara, vaativa tai poissaoleva isä heijastuu ihmisen ymmärrykseen Jumalasta ankarana, vaativana tai poissaolevana. Kinnunen piirtää kuvan Jumalasta Isänä niin kuin Raamattu Hänet ilmoittaa. Isämme on rakastava, hyväksyvä ja armollinen, joka haluaa sanoa jokaiselle: ”Sinä olet minun rakas tyttäreni/poikani, johon minä olen mielistynyt.”

Teosta lukiessani minua ilahdutti, että kirjoittaja soveltaa psykologisia käsitteitä ja teorioita soljuvasti ja maanläheisesti. Rinnalla kulkee joukko elämänmakuisia esimerkkejä, joita Kinnunen on kerännyt nimettömiltä kirjoittajilta, kaunokirjallisuudesta ja omasta elämästään. Toiset esimerkit järkyttivät, toiset auttoivat soveltamaan teemoja omaan elämääni. Lukujen loppuun sijoitetut pohdintakysymykset herättivät miettimään käsiteltyjä aiheita vielä kerran ja uusistakin näkökulmista. Ne olisivat käyttökelpoisia myös vaikkapa kirjallisuuspiirin keskustelun lähtökohdiksi.

Psykologisen otteen lisäksi teoksessa on myös sielunhoidollinen sävy. Kinnunen lohduttaa lukuisilla hyvin sopivilla Sanan katkelmilla. Luterilaisena lukijana kuitenkin harmittaa, että sielunhoidollinen taso jää tähän. Näkökulma on yksittäisen ihmisen isä- ja jumalasuhteissa. Seurakunnan merkitystä kristityn toisena perheenä ei oteta esille. Samoin sakramenttien parantavaa vaikutusta ei käsitellä. Monien sivujen marginaaleihin voisin iloiten lisätä: ”Tämän sinulle takaa kaste!” tai ”Tähän sinä saat avun ehtoollispöydästä tai ripistä!”.

Meidän langenneessa maailmassamme ei ole isää, joka olisi onnistunut tehtävässään täydellisesti. Siksi luulen, että muutkaan teoksen lukijat eivät voi välttyä tauoilta, joilla pyyhitään silmänurkkia tai vähintään huokaistaan syvään. Tunteet nousevat pintaan. Teos kannattaakin lukea silloin, kun sille on mielessä ja sydämessä riittävästi tilaa.