Ratzinger Joseph – Johdatus kristinuskoon
Katolinen tiedotuskeskus 2018. (Alkuperäisteos 1968)
Innostuttuani teologiasta minua kiehtoi erityisesti erilaiset systemaattisen teologian esitykset. Tuntui, että valtaisaan asioiden mereen ja irrallisten teemojen kaaokseen sai tolkkua, kun luki selkeästi jäsenneltyjä kristinuskon kokonaisesityksiä. Samalla saattoi vähitellen huomata, että jokaisella dogmaatikolla on myös omat vivahteensa ja korostuksensa, jotka tulevat lukiessa vastaan. Dogmaatikoilta voi löytää vaikkapa Pannenbergin korostuksen historiasta, Pöhlmannilla toistuvasti esiin hyppivän kondesendenssin käsitteen tai Pieperin jatkuvan huolen sovitusopin oikeasta asemasta sekä kiihkeän taistelun kaikenlaista paavilaisuutta vastaan.
Nyt on suomeksi saatu myös edellisen paavin jo alunperin 60-luvulla kirjoittama kristinuskon kokonaisesitys Johdatus kristinuskoon. Tosin kirja rajoittuu uskontunnustuksen käsittelyyn. Siten teemat olivat varsin tuttuja, eikä teoksessa juurikaan käsitelty luterilaisten ja roomalaiskatolisen välisiä kiistoja, esim. liittyen paaviuteen, mariologiaan, kiirastulioppiin tai vanhurskauttamisoppiin. Tartuin kirjaan, koska Ratzingerin Jeesus-sarjan koin aikoinaan antoisana lukuelämyksenä. Vaikka alkuperäisteos on vuodelta 1968, kirjasta löytyy uudempiin painoksiin liitetty uusi esipuhe vuodelta 2000, joten tuoreempiakin ajatuksia kirjasta löytyy. Erityisen mielenkiintoisia onkin kohdat, josta voi nähdä minkälaisia huomioita Ratzinger haluaa tehdä ja mitä vastaan hän kirjoituksissaan käy. Siten teenkin nyt erityisesti muutaman noston esipuheesta.
Ratzinger nostaa esipuheessa esiin erityisesti vasemmistolaisuuden haasteen suhteessa kristinuskon perusmerkityksen ymmärtämiseen. Vasemmistolaisuudesta hän esittelee marxilaisen vaikutuksen ja kuvaa, että jos omaksutaan marxilainen ajattelu, lopulta ajaudutaan politiikan ja talouden kysymysten ensisijaisuuteen. Niistä tulee pelastavia voimia tai väärinkäytettyinä tuhovoimia. Tässä näkemyksessä ihmisen lunastus tapahtuu politiikan ja talouden kautta, jotka määrittävät tulevaisuuden luonteen. Ratzinger nostaa huomionarvoisena esiin, että myös monissa ”kapitalistisissa” maissa vapautuksen teologia on usein julkisen mielipiteen lempilapsi.
Ratzingerin mukaan vapautuksen teologian syvin ongelma on Jumala-teologioiden pois jättäminen. Tällä tarkoitetaan, että Jumalaa ei kielletä, häntä ei vain enää tarvita, eikä hänellä ole tehtävää. Jumala katoaa jonkinlaiselle intiimialueelle, joka ei kuulu kenellekään muulle. Usko tulkitaan poliittisen teologian kautta maailmanmuutoksen välineeksi.
Tähän voi yhdistää myös Ratzingerin viittauksen luterilaiseen Bonhoefferiin, joka tunnetusti ajatteli, että on aika luopua sellaisesta Jumalasta, jonka sijoitamme hätävaraksi oman kykenemisemme rajalle. Vapautuksen teologia siten vääristää sitä, kuinka näemme Jumalan.
Ratzinger kuvaa kuinka Jumala on aina äärettömästi suurempi, kuin kaikki käsitteemme, kuvamme ja nimemme. Se, että tunnustamme hänet kolmiyhteiseksi, ei merkitse, että tietäisimme hänestä kaiken. Ratzingerin mukaansa se päinvastoin osoittaa, kuinka vähän me tiedämme hänestä ja kuinka vähän voimme käsittää tai yrittää mitata häntä.
Esimerkiksi Jumalan vastaus Jobille ei selitä mitään. Se vain oikaisee harhaluulomme, että voisimme tuomita tai puhua kaikesta ratkaisevasti. Samalla se muistuttaa meitä rajoistamme. Se kehottaa meitä luottamaan Jumalan salaisuuteen käsittämättömyydessään.
Klassinen kristinusko elää kuitenkin haastettuna. On myös erilaisia modernin teologian versioita kristinuskosta. Pelkona on, että käy kuten Grimmin sadussa onnekkaasta Hannusta. Kun kultakimpale oli hänelle liian raskas ja vaivalloinen, hän vaihtoi sen mukavuuden vuoksi sarjaan muita asioita: ensin hevoseen, sitten lehmään, sitten hanheen, sitten hiomakiveen, jonka hän lopulta viskasi veteen menettämättä paljoakaan. Päinvastoin hän ajatteli saaneensa täydellisen vapauden. Sitä ei kerrota, kuinka pitkään hänen juopumuksensa kesti ja kuinka synkkää oli, kun hän tajusi mitä oli tehnyt.
Tämän kuvan avulla Ratzinger tarkastelee klassista teologiaa modernin maailman haastamana. Ei saisi päästää käymään kuten Hannulle. Nykyajan kristitty ei saa tyytyä ajattelemaan, että kaikenlaisten käänteiden kautta saattaa vielä löytyä sellainen tulkinta kristinuskosta, joka ei enää loukkaa ketään. Hän viittaa siihen, että teologia vaikuttaa kulkeneen viime vuosina tällaista tietä, vaikkei tarkemmin asioita määrittelekään.
Kirja tarjosi monia innostavia ajatuksia ja nostoja Raamatusta ja filosofiasta. Mitään keveintä iltalukemista ei Ratzingerin kirja kuitenkaan ole. Esimerkkinä voi nostaa hänen teesinsä: ”Paradoksi una essentia tres personae on persoonakäsitteen funktio ja ymmärrettävä persoonakäsitteen sisäisenä implikaationa” tai ”Paradoksi una essentia tres personae liittyy absoluuttiseen ja relatiiviseen ongelmaan ja korostaa relatiivisen, suhteellisen, absoluuttisuutta”.
Hieman näissä oli työnsarkaa, vaikka allekirjoittanutkin on teologiksi ja filosofiksi valmistunut ja hieman latinaakin pähkäillyt.
Kirjan äärellä voi iloiten liittyä Ratzingerin opetukseen siitä, kuinka Jeesuksessa Kristuksessa ilmoitus saavuttaa päätepisteensä ja tarkoituksensa. Kuten mainittua, uskontunnustuksen äärellä eivät ristiriidat korostu, vaan ollaan yhteisen läntisen perinnön äärellä. Tätä kirjoittaja pyrkii avaamaan ja syventämään. Välillä hän tarjoaakin mielenkiintoisia ajatuksia, välillä hän uhkaa eksyä akateemisiin sfääreihin.
Modernin teologian haasteen lisäksi Ratzinger viittaa myös kirkon aiempaan rappioon. Luterilaisena onkin mielenkiintoista kiinnittää huomiota siihen, kuinka roomalaiskatoliset kirkon historiaa katsovat. Ratzinger ei kiistä ongelmia: ”Kirkkohistorian vuosisadat ovat niin täynnä kaikkea inhimillistä epäonnistumista, että voimme ymmärtää Danten kauhunäyn Babylonin huorasta istumassa kirkon vaunuissa. Meille näyttävät ymmärrettäviltä Pariisin piispa Guillaume d’Auvergnen (1200-luvulta) kauhistavat sanat, että kirkon alennustilan takia jokaisen, joka sen näkee, täytyy jähmettyä kauhusta. ”Se ei ole enää morsian, vaan kauhistuttava epämuodostunut julma hirviö.”
Kirkon elämä taas löytyy ja palaa sanan ja sakramenttien äärelle. Pyhien yhteys viittaa sekä ihmisiin, että pyhiin välineisiin ja erityisesti ehtoollisen lahjaan. Sanan kautta kirkko on kirkko.
Voimme iloita tästä katsantokannasta Jumalan lahjojen äärellä. Jätetään teologiset ristiriidat toiseen kertaan.
