Jumalan kuvaaminen

Kysymys:

Sivustollanne on hienoja kuvia, mutta näyttää kuin joissakin olisi pyritty kuvaamaan Jumalaa. Eikö tämä ole kielletty Raamatussa?

Johdanto

Kristillisen Kirkon piirissä Jumalan kuvaamiseen liittyvien kysymysten tarkastelulla on pitkä ja monimuotoinen historia. Tästä johtuen voidaan jo heti aluksi todeta, että nyt käsillä oleva kysymys ansaitsisi huomattavasti laajemman vastauksen, kuin mitä tässä yhteydessä on mahdollista antaa. Seuraavassa esitetäänkin ainoastaan joitakin asiaan liittyviä huomioita pyhän Raamatun ja muun muassa varhaisen kirkon todistuksen pohjalta.

Jumalaa ei voi kuvata

Vastauksen lähtökohdaksi on otettava kysyjän aivan oikein edellyttämä Vanhan testamentin kuvakielto, joka on tallennettuna Toisen Mooseksen kirjan luvussa 20: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani. Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. (2. Moos. 20:2–5a) Samaan asiaan viittaa myös esimerkiksi psalmista: Kaikki kuvain kumartajat joutuvat häpeään, kaikki, jotka epäjumalista kerskaavat. (Ps. 97:7a)

Kuten tekstit antavat ymmärtää, Vanhassa testamentissa kuvan tekemiseen kohdistuvan kiellon taustalla oli ensinnäkin juuri epäjumalanpalveluksen välttäminen, toisin sanoen se, ettei kuvia alettaisi kumartaa tai palvella jumalina. Itäisen kristikunnan suuri kirkkoisä ja kuvanteologian uranuurtaja Johannes Damaskolainen (n. 655–750) painottaa opetuksessaan juuri tätä seikkaa. Hän antaa ymmärtää, että ihmisten tekemät kuvat kuuluvat luotuisuuden piiriin. Luotua ei kuitenkaan saa palvella luojan sijasta; ainoastaan Luojaa itseään tulee palvella ja kumartaa. Damaskolainen opettaa, että juuri luotuun kohdistuvan epäjumalanpalveluksen takia Jumala antoi juutalaiselle kansalle kiellon kuvien tekemisestä. Vanhan liiton kuvakiellossa ei kuitenkaan ollut kyse kaikkien kuvien kertakaikkisesta kieltämisestä, vaan nimenomaan kultillisten jumalankuvien kieltämisestä. Käskihän Jumala Moosesta myös tekemään monenlaisia kuvia Israelin pyhäkköön, esimerkiksi kaksi kultaista kerubia liitonarkin päälle (2. Moos. 25:18–22) sekä mantelinkukkien kuvia kultaiseen lamppuun (2. Moos. 25:31–36). Myöhemmin Hän käski Moosesta tekemään myös käärmeen kuvan, johon katsomalla Jumalan myrkkykäärmeiden kautta rankaisemat israelilaiset pelastuisivat (4. Moos. 21:8–9). Tästä varhaisen kirkon apologeetta Justinos Marttyyri (n. 100–165) toteaa, että tämän merkin kautta Jumala julisti salaisuutta, ristiinnaulittua Kristusta, jonka välityksellä murtuisi kerran sen käärmeen valta, joka oli saanut aikaan Aadamin rikkomuksen. Voidaan kuitenkin huomauttaa, että mitään näistä kuvista ei ollut tarkoitettu palvottavaksi jumalana. Sen vuoksi hurskas kuningas Hiskia myöhemmin löikin Mooseksen tekemän vaskikäärmeen palasiksi, kun kansa oli alkanut polttaa sille uhreja (2. Kun. 18:4).

Johannes Damaskolaisen mukaan toinen syy Vanhan testamentin kuvakieltoon on Jumalan omassa olemuksessa. Kirkkoisä painottaa, että Jumala on yksi, kaiken alku, aluton, luomaton, tuhoutumaton ja kuolematon, iankaikkinen ja ainainen, käsittämätön, ruumiiton, näkymätön, kuvaamaton, muodon rajoittamaton, yksi yliolennollien olemus, ylijumalallinen jumaluus kolmessa persoonassa: Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä. Vastaavalla tavalla Jumalasta puhuu myös luterilainen tunnustus: ”on olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jota kutsutaan Jumalaksi ja joka on Jumala, ikuinen, näkymätön [lat. incorporeus, suom. ruumiiton], jakamaton, ääretön voimassaan, viisaudessaan ja hyvyydessään, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä.” (Augsburgin tunnustus. I Jumala, 2.) Damaskolaisen mukaan juuri siksi, että Jumala tällä tavalla on ruumiiton, aineeton, kuvaamaton ja näkymätön, on Hänestä mahdotonta tehdä kuvaa. Kirkkoisä sanoo, että tällaisen kuvan laatiminen olisi jopa syntiä. Sellaiset kuvat tulee hylätä valheellisina. Toki on myös niin, että Raamatussa esitetään Jumalasta kuvauksia, jotka ovat näennäisesti ruumiillisia, esimerkiksi ruumiin jäseniin viittaavia. Damaskolainen kuitenkin opettaa, että nämä ovat ruumiittomia muotoja, joita jumalallisen ilmoituksen saaneet profeetat näkivät hengellisillä silmillään. Jumalan luonto, joka sinänsä on näkymätön asia, on tällä tavalla puettu kuvauksiin ja muotoon, joiden kautta ihmiset voisivat tulla edes niiden karkeaan ja osittaiseen tuntemiseen, eivätkä olisi täysin tietämättömiä Jumalasta ja ruumiittomasta luomakunnasta. Tällaiset raamatulliset kuvaukset eivät kuitenkaan anna aihetta pyrkimyksille kuvata näkymätöntä Jumalaa inhimillisen taiteen keinoin.

Inkarnaatio mahdollistaa Jumalan kuvaamisen

Jumalan kuvaamisen mahdollisuuteen liittyy kuitenkin myös toinen, positiivinen näkökulma: Jumalan Pojan inkarnaatio tekee Jumalan kuvaamisen mahdolliseksi. Lähtökohtana tässä asiassa on se seikka, että Jumalan Poika itse on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa. (Kol. 1:15) Yhtäältä Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt, mutta toisaalta ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut. (Joh. 1:18) Oikeauskoinen Kirkko tunnustaakin Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa uskonsa Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, ”joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä”, mutta joka sitten myös ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi”. Inkarnaatiossa näkymätön Poika Jumala omaksui ihmisyyden, siis myös ruumiillisuuden. Näin Hän tuli ihmisten nähtäväksi, katseltavaksi ja käsin kosketettavaksi (1. Joh. 1:1). Sen vuoksi Hänet on myös mahdollista kuvata kuvissa. Kuvat Kristuksesta eivät nimittäin esitä näkymätöntä Jumalaa, vaan inkarnoitunutta, aineellisuuteen pukeutunutta Jumalan Poikaa. Tästä asiasta Johannes Damaskolainen opettaa seuraavasti:

Ensimmäisenä itse Jumala synnytti ainosyntyisen Poikansa ja Sanansa, oman elävän ja luonnollisen kuvansa, oman iankaikkisuutensa tarkan kuvan. […] Sillä Jumalan näkymätön Poika ja Sana oli tuleva totisesti ihmiseksi yhdistyäkseen meidän luontoomme ja näyttäytyäkseen maan päällä. […] Enkö siis minä tekisi kuvaa Hänestä, joka minun tähteni näyttäytyi lihan luonnossa?

Edelleen hän lausuu:

Onhan selvää, että kun näet ruumiittoman, joka on tullut sinun tähtesi ihmiseksi, silloin teet ihmismuodon kuvan. Kun näkymätön tulee lihassa näkyväiseksi, silloin teet näkyväisen kaltaisen kuvan. Kun Hän, jolla ei ole ruumista, ei muotoa, ei ainetta, ei määrää eikä suuruutta oman luontonsa suurenmoisuuden takia, vaikka Hänellä olikin Jumalan muoto, ottaa orjan muodon ja yhdistyy siihen aineeltaan ja määrältään ja pukeutuu ruumiiseen, silloin piirrä tauluihin ja pane näytteille Hänet, joka suostui nähtäväksi. […] kuvaa kaikki niin sanoin kuin väreinkin.

Kysymys Isän ja Pyhän Hengen kuvaamisesta

Edellä sanotustakin jää toki jäljelle ainakin se kysymys, joka on herättänyt aikojen kuluessa runsasta keskustelua: jos Jumalan Poika on mahdollista kuvata kuvissa, miten on Kolminaisuuden muiden persoonien laita?

Pyhän Kolminaisuuden kolmannen persoonan, Pyhän Hengen kuvaamista on Kirkon historiassa helpottanut se seikka, että Kristuksen kasteen hetkellä Henki laskeutui Hänen ylleen näkyvällä tavalla niin kuin kyyhkynen (Matt. 3:16; Mark. 1:10; vrt. Joh. 1:32–33), jopa ruumiillisessa muodossa (Luuk. 3:22). Tästä johtuen Pyhä Henki onkin jo varhaisen Kirkon katakombitaiteessa voitu kuvata juuri kyyhkysen muodossa.

Kirkon historiassa Kolminaisuuden ensimmäisen persoonan, Isän, toisin sanoen näkymättömän Jumalan kuvaaminen on usein nähty ongelmallisempana. Joissakin kuvissa Isään on viitattu vertauskuvallisesti. Esimerkkinä tästä palvelevat juuri Kristuksen kastetta esittävät kuvat. Kristuksen kasteen hetkellä taivaasta kuultiin myös Isän ääni, mistä syystä tätä tapahtumaa esittäviä kuvia on pidetty Pyhän Kolminaisuuden läsnäolon esityksinä. Isän läsnäolo on niissä usein esitetty vertauskuvallisesti, esimerkiksi valonsäteinä taikka taivaasta ojentuvana kätenä. Toisaalta esimerkiksi 1700-luvulta peräisin olevassa Herran kaste -ikonissa Isä on tosin kuvattuna ihmishahmoisena. On myös todettava, että jo varhaiskristillisestä hautataiteesta on löytynyt myös kuvia, jotka on tulkittu Pyhän Kolminaisuuden esityksiksi. Esimerkiksi Aadamin ja Eevan luomisen yhteydessä kuvatut kolme mieshahmoa, yksi istuva ja kaksi seisovaa, on arveltu Kolminaisuuden persoonien kuvaukseksi. Toinen merkittävä varhainen Kolminaisuuden esitys on 1. Mooseksen kirjan 18. lukuun perustuva kuvatyyppi, jossa on kuvattuna Jumalan vierailu Abrahamin luona. Kuten tunnettua, kyseisessä raamatunkohdassa kerrotaan Herran vierailleen Abrahamin luona Mamren tammistossa, ja samalla puhutaan kuitenkin kolmen miehen vierailusta (1. Moos. 18:1–15). Varhaisen Kirkon isillä esiintyy tosin erilaisia tulkintoja siitä, miten Abrahamin luona vierailleet miehet pitäisi identifioida. Origeneen (185–254) mukaan mukaan kyse on Herrasta ja Hänen kahdesta enkelistään. Samankaltaisen position omaksuu myös Khrysostomos (n. 345–407). Augustinus (354–430) sen sijaan tulkitsee heidät vain enkeleiksi, joskin viittaa siihen, että Abraham huomasi yhden heistä toisia arvokkaammaksi. Joka tapauksessa tätä tapahtumaa kuvaavat taideteokset on usein tulkittu nimenomaan vanhatestamentillisina Kolminaisuuden kuvauksina. Tunnetuin tätä kuvatyyppiä edustavista teoksista lienee Andrei Rublevin (k. 1430) ikoni Pyhä Kolminaisuus, josta on laadittu lukematon määrä kopioita. Kuvassa on kolme enkelihahmoa istumassa pöydän ääressä. Yleisesti esitetyn tulkinnan mukaan enkelit on käsitettävä vertauskuvallisesti, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kuvauksina: Vasemmalla istuva on Isä, keskellä ja oikealla istuvat puolestaan Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat kääntäneet kasvonsa Isää kohti. Keskimmäisen enkelin katsotaan kuvaavan Poikaa, mihin viittaavat Hänen yllään olevat syvän punainen vaate, kuninkuutta merkitsevä kultainen nauha, sekä taivaan värinen sininen viitta. Isä on myös luonut katseensa juuri Poikaan. Toisaalta tutkijoiden keskuudessa on myös käyty keskustelua siitä, pitäisikö keskimmäinen enkeli käsittää Kristukseksi vai Jumalaksi.

Ikonitaiteessa – erityisesti läntisessä ikonografiassa – esiintyy lisäksi myös nk. Uuden testamentin Pyhä Kolminaisuus, kuvatyyppi, jossa Kristus istuu Isän oikealla puolella, samalla valtaistumella (vrt. UT:n kohdat Matt. 26:64; Luuk. 22:69; Hepr. 1:3). Isä ja Poika esitetään joko keskenään samankaltaisina, Pojan inkarnoitunutta hahmoa soveltaen, tai siten, että Isä kuvataan Poikaa vanhempana, valkotukkaisena ja -partaisena (vrt. Dan. 7:9). Edelleen Pyhä Henki on kuvattuna Isän ja Pojan välissä, kyyhkysen muodossa. Venäläisen ikonitaiteen piirissä on syntynyt myös ikonityyppi, jossa Isän sylissä on Poika ja Pojan sylissä Pyhä Henki kyyhkysen muodossa. On esitetty, että näillä molemmilla kuvatyypeillä on pyritty puolustamaan kolminaisuusoppia ajan harhaoppeja vastaan.

Ehdotus yhteenvedoksi

Jumalan kuvaamisen mahdollisuutta koskevan kysymyksen äärellä voitaneen lopulta esittää ainakin seuraavia alustavia pohdintoja: Ensiksi, sanomattakin lienee selvää, että Jumalan sanaa oikein jakava kristillinen Kirkko ei missään tapauksessa voi eikä halua laatia tai ottaa käyttöön kuvia kumartaakseen niitä jumalina. Toiseksi, Johannes Damaskolaisen ja luterilaisen tunnustuksenkin ilmaisema raamatullinen opetus Jumalan ruumiittomuudesta ja näkymättömyydestä vaikuttaa melko painavalta perustelulta ratkaisulle, jonka mukaan Pyhän Kolminaisuuden ensimmäistä persoonaa ei kirkkotaiteessa pyrittäisi kuvaamaan tarkasti. Voitaisiin kysyä: kuka meistä ihmisistä edes kykenisi kuvaamaan jumaluuden, joka ei ole sellainen kuin inhimillisen taiteen tai ajatuksen kuvailema (Ap. t. 17:29)? Samalla voidaan kuitenkin arvella, että Kolminaisuuden persoonien kuvaaminen esimerkiksi Rublevin klassisen ikonin tyyliin ei aiheuttane haittaa oikealle opetukselle trinitaarisesta Jumalasta, mikäli tämän opetuksen sisältö seurakunnassa yleisesti ottaen on kunnossa.

Toisaalta lienee myös mahdollista yhtyä siihen idän ortodoksisen ikoniteologian piirissä esitettyyn käsitykseen, että kun Kristus on tullut ihmiseksi ja Jumala on siten ilmestynyt, riittää Kirkolle periaatteessa se, että kun kirkkotaiteessa kuvataan Jumala, kuvataan Kristus. Kristus on Jumalan kirkkauden säteily ja Hänen olemuksensa kuva (Hepr. 1:3). Kristus on Poika, jonka Isä lähettänyt maailmaan. Hän on siinnyt Pyhästä Hengestä ja neitsyestä, ja tullut ihmiseksi. Kristuksessa Jumala on tullut ja tulee läsnäolevaksi meidän keskellämme. Joka on nähnyt Kristuksen, on nähnyt myös Isän (Joh. 14:9b).

 

Ks. lisää aiheesta Jumala ja ikoni.

Lähteet

Augsburgin tunnustus
Confessio Augustana. – Die Symbolischen Bücher der evangelisch-lutherischen Kirche, deutsch und lateinisch. Besorgt von J. T. Müller. Fünfte, mit der vierten gleichlautende Auflage. Gütersloh. Druck und Verlag von Bertelsmann. 1882.

Johannes Damaskolainen
De imaginibus oratio. PG tom. XCIV.

Johannes Khrysostomos
In cap. XVIII Genes. homil. XLII. PG tom. LIV.

Justinos Marttyyri
Dialogus cum Tryphone Judaeo. PG tom. VI.

Origenes Aleksandrialainen
Homiliae in Genesim. Homélies sur la Genèse. Texte latin de W. A. Baehrens. Ed. H. de Lubac and L. Doutreleau. SC 7 bis.

Käännökset

Johannes Damaskolainen: Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Suomentanut Johannes Seppälä. Ensimmäinen painos. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. 1986.

Justinos Marttyyri: Apologiat & Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentaneet Matti Myllykoski & Outi Lehtipuu. Toimittanut Matti Myllykoski. Helsinki: Gaudeamus. Helsinki University Press. 2008.

Kirjallisuutta

Jääskinen, Aune
1997 Kuva on Sana – Pyhän Kolminaisuuden ikoni. – Kuvan teologia. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirja 1997. STKS:n symposiumissa marraskuussa 1996 pidetyt esitelmät. Toimittanut Matti Kotiranta. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 209. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Martikainen, Jouko N.
2008 Kuva ja sen kielto. – Uskon tilat ja kuvat. Moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri ja -taide. Toim. Arto Kuorikoski. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 260. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Paavali, arkkipiispa
1982 Rukous ikonin edessä. Porvoo, Helsinki, Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Raittila, Kaisa
2011 Ikonin hiljainen puhe. 2. korjattu painos. Helsinki: Kirjapaja.

Sasaki, Petros & Takala, Vesa P.
1980 Pyhä kuva ja ortodoksisuus. Kuopio: Ortodoksisten Nuorten Liitto.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos