Tunteet ovat luonnostaan osa meitä. Yhdessä ruumiillisen, älyllisen ja sosiaalisen olemuksemme kanssa tunteet muodostavat meistä sen kokonaisuuden, joka olemme. Raamattu puhuu ihmisestä ruumiina ja sieluna tai ruumiina ja henkenä. Persoonallisuutemme koostuu näistä osista, jotka ovat Jumalan luomistyön lahjoja. Mutta olemuksemme osa-alueet ovat myös synnin kirouksen alaisia ja turmeltuneita. Järjenkäyttömme voi joskus koitua siunaukseksi, mutta toisinaan sama äly saa aikaan täysin päinvastaista. Siksi Jumalan valmistamasta pelastuksesta kuullessamme olemme kiitollisia, että Jumala ei ole valmistanut sitä ainoastaan henkeämme vaan koko olemustamme varten. Tunnustukseemmekin kuuluu usko ruumiin ylösnousemukseen.
Työnsä varhaisvuosina tohtori Billy Grahamia syytettiin joskus tunteiden lietsomisesta kampanjoissaan. ”Tietysti tunteet kuuluvat mukaan,” hän vastasi, ”sillä puhunhan ihmisille Jumalan rakkaudesta ja rakkaus on tunteisiin liittyvä asia!”. Kun siis kuulemme Jumalan pelastussanoman, tunnemme vastauksena rakkautta häntä kohtaan, joka ensin on rakastanut meitä. Olemme kiitollisia tilaisuuksista käyttää järkeämme, ruumistamme ja koko olemustamme hänen palvelemisessaan. Tuomme jumalanpalvelukseen koko persoonamme. Vastaamme Jumalan ilmoitukseen sekä järjellämme että tunteillamme.
Voiko tunteita kuitenkin käyttää väärin tai voidaanko tunteille antaa jumalanpalveluksessa vääränlainen painoarvo? Tällainen kysymys on ehkä väärin asetettu, sillä emmehän me varsinaisesti ”käytä” tunteitamme. Voimmeko sitten olla liian tunteellisia? Tämäkään ei ole todellinen ongelma. Mutta jos kysytään, tavoittelemmeko jumalanpalveluksessa tietynlaisia tunteita tai tunnetiloja, saatamme päästä lähemmäksi todellista huolenaihetta.
Kuvitellaanpa tilanne, jossa kolme rippikoulutyttöä on juuri saanut ensimmäistä kertaa Herran ehtoollisen. Konfirmaation jälkeen yksi heistä sanoo ystävilleen: ”Tuntuiko teistä yhtään erilaiselta?” Yksi vastaa: ”Minua jännitti.” ”Mutta tuntuiko teistä yhtään erilaiselta?” Kolmas tytöistä vastaa: ”Viini vähän poltteli sisuksissa!” Ystävykset nauravat. ”Minä odotin jotenkin, että se tuntuisi joltain, jotenkin erilaiselta.”
Emme väitä, että tyttö oli väärässä. Hänen odotuksensa oli aivan ymmärrettävä. Ongelma tässä on se, että odotus kohdistui väärään asiaan. Tärkeää nimittäin on, että hän on saanut sen, minkä Jumala on valmistanut. Keskittyessään tunteisiinsa tyttö pettyi ja pettyisi todennäköisesti jatkossakin. Kuten tiedämme, tunteet voivat olla täysin ennakoimattomia. Tunteet riippuvat niin monista eri seikoista.
Yhdestä asiasta esimerkin tyttö voi kuitenkin olla aina varma: riippumatta siitä, mitä hän tuntee tai ajattelee, Jumala ja Hänen lahjansa ovat jumalanpalveluksessa läsnä ja vastaanotettavissa. Jumala on antanut lupauksensa, joka toteutuu ehtoollispöydässä Kristuksen ruumiissa ja veressä. Herra on siellä ihmistä varten oman tahtonsa ja oman sanansa tähden, ei sen mukaan mitä tämä kokee, ymmärtää tai uskoo. Ehtoollispöytään voi tulla iloisena tai surullisena, pirteänä tai masentuneena. Jumala ja Hänen lahjansa pysyvät aina samoina. Saamme olla varmoja, että syntimme ovat anteeksiannetut riippumatta siitä, miltä tuntuu.
Suurimpia vaaroja tunteiden tai tunnetilojen korostamisessa on se, että saatamme yhdistää tunteet Jumalan hyväksyntään. Tämä oli eräs pietismin hengellisesti lamauttavista piirteistä. Ihmiset saatiin uskomaan, että heidän tunteensa hyväksytyksi tulemisesta olivat merkki siitä, hyväksyikö Jumala heidät vai ei. Kun tunteiden ja tunnelman tasosta tehdään mittari jumalanpalveluksen vaikuttavuudelle, joudutaan hyvin epävarman voiman vangeiksi.
Kun tulen sunnuntaiaamuna kirkosta enkä tunne mitään erityistä, tarkoittaako se, että jumalanpalveluksessa tai minussa on ollut jotain vikaa? Eivätkö saarna tai virret olleet tarpeeksi innoittavia, jos en ”ylentynyt” niistä? Toki liturgian osat tai saarna saattavat olla huonosti valmisteltuja palvellakseen niiden pyhää tarkoitusta, ja oma tilani voi vielä osaltaan vaikuttaa asiaan. Mutta riippuuko Jumalan toiminnan siunaavuus lopulta pastorista tai itsestäni? Ei, sillä viime kädessä Jumalan siunaus tulee heikkojenkin astioiden kautta Pyhän Hengen voimasta. Pastorin etevyyteen tai omaan mielialaani katsomatta Jumalan lupaus sanan ja sakramentin kautta pysyy voimassa. Jumalanpalvelus on sitä varten, että huomiomme suuntautuisi pois itsestämme, Jumalan puoleen.
Juuri se, että itsemme sijasta kääntyisimme katselemaan Jumalaa, Kristusta ja Hänen ristiään, onkin liturgian tärkeimpiä tehtäviä. Tässä tarvitsemme jatkuvaa muistutusta, sillä meillä on tapana sijoittaa oma itsemme suunnitelmiemme keskipisteeksi. Itseensä tai omiin tunteisiinsa keskittyminen voi vaarantaa hartaudenharjoituksemme. Tiedämme, että voimme käyttää järkeämme väärin, Jumalan tahdon vastaisesti, mutta samoin voi käydä, jos keskitymme väärällä tavalla tunteisiimme. Jos esimerkiksi haemme erityistä ”kosketusta” jumalanpalveluksesta, keskitymme enemmän itseemme kuin Jumalaan. Mutta kun alamme asettua Jumalan Sanassa ja sakramentissa tarjoamien lahjojen vastaanottajiksi, Jumala saa päättää jumalanpalveluksen luonteesta ja tunnelmasta.
Kun Jumala tulee jumalanpalveluksessamme luoksemme ja palvelee meitä, hän puhuu, hän ruokkii ja hän juottaa. Kun Hänen lakinsa sanoo, että olemme syyllisiä, me olemme syyllisiä, tunsimmepa itseämme syyllisiksi tai emme. Ja kun Jumala julistaa meidät vanhurskaiksi, antaa meille meidän syntimme anteeksi ja siunaa meitä lupauksensa mukaisesti, me olemme siunatut – tuntuipa meistä hyvältä ja erilaiselta tai ei. Jumala jopa kutsuu meitä pyhiksi, vaikka emme tunne olevamme pyhiä (saati sitten että toimisimme kuin pyhät!). Mutta kun Jumala jotain ilmoittaa, asia on niin. Tunteemme eivät voi peittää tai tehdä tyhjäksi Jumalan sanan totuutta. Voimme kyllä torjua Jumalan sanan, mutta hänen lakinsa ja lupauksensa ehdottomuutta ja varmuutta emme voi muuttaa.
Ei siis ole kyse siitä, ovatko tunteemme mukana vai eivätkö, eikä siitä ”käytämmekö” tunteitamme vai emmekö. Pohjimmiltaan me emme tule jumalanpalvelukseen ajattelemalla tunteitamme, järkeämme tai ruumistamme. Tulemme jumalanpalvelukseen kuullessamme hänen kutsunsa, sanansa ja vastaanottamalla Hänen lahjansa. Tunteet ja järki ovat kyllä mukana, mutta siten ettemme mieti niitä. Osallistumme jumalanpalvelukseen luottavaisina ja kiitollisina siitä, että Jumala ajattelee tunteitamme ja jokaikistä elämäämme ja hyvinvointiimme kuuluvaa asiaa. Kun sitten kiitollisina Jumalan armollisesta huolenpidosta ja Hänen lupaamistaan lahjoista vastaamme Hänelle, tulevat riemukkaat tunteemmekin todennäköisesti osaksi jumalanpalvelustamme.
(Käännös: Maria Laulumaa)
