Jumalattomalla (kr. asebeia) tarkoitetaan Uudessa testamentissa ihmistä, joka ei tahdo elää Jumalan yhteydessä (engl. impiety, wikedness, ungodliness). Esimerkiksi Paavali käyttää termiä ”jumalaton” roomalaiskirjeessä, kun hän kuvaa Jumalan tuomion perusteita ja syntiinlangenneen ihmiskunnan tilaa (Room.1:18ss.). Paavalille ihmisten rappiolliset elämäntavat olivat ilmauksia ihmiskunnan kollektiivisesta jumalattomuuden tilasta (Room. 1:18–30, Room. 3:23, vrt. myös Gal. 5:19–21). Uusi testamentti opettaakin, että jumalattomuus johtaa kadotustuomioon (Juud. 1:15, 1.Piet. 4:17–18, 2.Piet. 2:5–6, 3:7).
Jäljittäessämme termiä ”jumalaton” luterilaisista Tunnustuskirjoista, törmäämme toisinaan luterilaisen syntiopin kritiikkiin: perisyntiä ei terminä mainita Raamatussa. Sisältönsä puolesta perisyntioppi on kuitenkin raamatullinen. Kosketuskohdaksi ”perisynnin” ja Raamatun välille muodostuu edellä kuvattu Uuden testamentin ymmärrys ”jumalattomuudesta”. Kuvatessaan perisyntiä Augsburgin tunnustus luonnehtii sitä Paavalin kirjeistä tutuilla ilmaisuilla: ”…ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina… tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman…” (CA II)

Yhteys perisynnin sisällönkuvauksen ja Uuden testamentin jumalattomuutta kuvaavien kohtien välillä ei ole sattuma. Augsburgin tunnustustuksen puolustuksessa (Apologia XVII) perisyntiartiklan ilmaukset liitetään suorasanaisesti jumalattomuuteen: ”Ovathan ihmiset ilman Pyhää Henkeä sydämessään vailla jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan, eivätkä he usko Jumalan kuulevan heitä, antavan heille anteeksi, heitä auttavan ja pelastavan. (Matt.7:18) Jumalattomia he siis ovat, eikä huono puu voi kasvaa hyviä hedelmiä.”
Muun muassa Paavalin opetuksia tulkiten luterilainen perinne painottaa, että ihminen, jumalattomuutensa tähden, on toivottomassa tilanteessa etsiessään pelastusta. Ihminen ei voi omien kykyjensä, eikä tahtonsa perusteella etsiytyä Jumalan puoleen, vaan päinvastoin: jumalattomana, perisyntisenä, ihminen halveksii, pilkkaa ja pakenee, tai vaihtoehtoisesti pelkää elävää Jumalaa.

Radikaali syntioppi muodostaa taustan luterilaisen uskon kirkkaimmalle helmelle, opille jumalattoman vanhurskauttamisesta uskon kautta. Mitä tämä termeihin vihkiytymättömälle vieraan kuuloinen lause sitten tarkoittaa?
Vanhurskauttaminen on oikeustermi, jolla ilmaistaan Jumalan yksipuolista päätöstä julistaa itsessään jumalaton ja paha ihminen Kristuksen tähden Jumalalle kelvolliseksi. Ajatus jumalattoman vanhurskauttamisesta uskon kautta, on peräisin Paavalin roomalaiskirjeestä: ”Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” (Room. 4:5) Paavalilta on peräisin myös tämän vanhurskauttamispäätöksen peruste: ”Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä.” (Room. 5:6) Kristuksen uhrikuolema luetaan siis jumalattoman ja syntisen hyväksi, kun hän turvautuu uskossa Kristukseen.
Oivallus uskon kautta tulevasta kelvollisuudesta Jumalan edessä merkitsi Martti Lutherille reformatorista löytöä. Hän kuvasi myöhemmin tätä ns. tornikokemustaan: ”Oli kuin paratiisin portit olisivat minulle auenneet ja tunsin itseni kokonaan uudestisyntyneeksi.” Jumalan lain vaatimusten alla painineelle miehelle puhdas evankeliumi syntien anteeksiantamuksesta merkitsi vapautusta.
Luterilaisen uskon kirkkain aarre liittykin kiinteästi kantasanaamme ”jumalaton”. Kristuksen täytetty työ luetaan evankeliumin saarnan synnyttämän uskon kautta vanhurskaudeksi sille, joka itsessään jumalattomana turvautuu sanan ja kasteen kautta luokseen tulevaan Kristukseen.