Kaanon

3.10.2016 • Ydinkohdat / K

Kreikan sana kanoon tarkoittaa mittakeppiä, mittapuuta tai ohjesääntöä. Pyhän Raamatun kaanonilla tarkoitetaan sitä ohjeellisten kirjojen joukkoa, joka muodostaa Raamatun kokonaisuuden. Vanhan testamentin kaanon sisältää samat kirjat kuin juutalaisten pyhät kirjoitukset. Nämä 39 Vanhan testamentin kanonista profeetallista kirjaa ovat viisi Mooseksen kirjaa, Joosua, Tuomarit, Ruut, kaksi Samuelin kirjaa, kaksi Kuninkaiden kirjaa, kaksi Aikakirjaa, Esra, Nehemia, Ester, Job, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaaja, Laulujen laulu eli Korkea veisu, Jesaja, Jeremia, Valitusvirret, Hesekiel, Daniel ja 12 pientä profeettaa (Hoosea, Jooel, Aamos, Obadja, Joona, Miika, Naahum, Habakuk, Sefanja, Haggai, Sakarja, Malakia). Lisäksi on olemassa joukko niin sanottuja Vanhan testamentin apokryfikirjoja, jotka ovat kristitylle hyödyllisiä lukea, mutta eivät ohjeellisia, koska ne puuttuvat heprealaisesta Raamatusta ja ne on kirjoitettu niiden 400 vuoden aikana ennen Kristuksen syntymää, jolloin Israelissa ei ollut profeettoja.

Uuden testamentin kaanon sisältää 27 kirjaa, jotka ovat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit, Apostolien teot, 13 Paavalin kirjettä (Roomalaiskirje, kaksi Korinttolaiskirjettä, kirjeet Galatalaisille, Efesolaisille, Filippiläisille, Kolossalaisille, kaksi kirjettä Tessalonikalaisille, kaksi kirjettä Timoteukselle, kirjeet Tiitukselle ja Filemonille), Heprealaiskirje, kaksi Pietarin kirjettä, kolme Johanneksen kirjettä, Jaakobin kirje, Juudaan kirje ja Johanneksen ilmestys. Uuden testamentin kaanonin muotoutuessa oli kolme kriteeriä, joiden mukaan kirkko tunnisti ja otti vastaan ohjeelliset Jumalan antamat kirjat. Ensiksi Uuden testamentin kanonisen kirjan tuli olla apostolinen eli olla joko jonkun apostolin kirjoittama tai perustua apostolien historialliseen silminnäkijätodistukseen Jeesuksesta. Toiseksi kirjan tuli olla oikeauskoinen eli sen tuli sisältää oikea apostolinen oppi. Kolmanneksi kirjan tuli olla katolinen (kr. “katholikos” = “yleinen, kaikkia koskeva”) eli sen tuli olla seurakunnissa yleisesti tunnettu, tunnustettu ja käytetty. Tähän liittyen voidaan eritellä vielä neljäs kriteeri, jonka mukaan kirjan tuli olla liturginen. Tällä viitataan siihen, että tekstin tuli olla yleisesti käytössä myös jumalanpalveluselämässä.

Näiden kriteerien perusteella Uuden testamentin kirjat jakaantuvat kahteen ryhmään: niin sanottuihin tunnustettuihin kirjoihin (kr. homologumena), joiden apostolisuutta, oikeauskoisuutta ja katolisuutta ei vanhassa kirkossa koskaan ole epäilty, ja niin sanottuihin vastaansanottuihin kirjoihin (kr. antilegomena), joiden kohdalla jotain mainituista kriteereistä on vanhan kirkon aikana epäilty. Tunnustettuihin kirjoihin kuuluvat neljä Evankeliumia, Apostolien teot, Paavalin kirjeet sekä Pietarin ja Johanneksen ensimmäiset kirjeet. Vastaansanotuihin kuuluvat Heprealaiskirje, Pietarin toinen kirje, Johanneksen toinen ja kolmas kirje, Jaakobin ja Juudaan kirjeet sekä Johanneksen ilmestys. Koettelun jälkeen vanha kirkko tunnusti myös vastaansanottujen kirjojen kanonisuuden. Ne eivät sisältönsä puolesta kuitenkaan ole yhtä keskeisellä sijalla Uuden testamentin kaanonissa kuin tunnustetut kirjat. Luterilainen teologi Johannes Gerhard (k. 1637) nimitti tunnustettuja kirjoja osuvasti “ensisijaisiksi kanonisiksi kirjoiksi” ja vastaansanottuja “toissijaisiksi kanonisiksi kirjoiksi”. Molemmat ovat kuitenkin yhtä lailla Jumalan sanaa ja ilmoitusta.

Raamattu on kaanon eli mittapuu, koska se mittaa ja arvioi kaiken ihmiselämän ja kaikki opit ja osoittaa tien pelastukseen Kristuksessa. Luterilainen tunnustus opettaa: “Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ‘Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: “Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu” (Gal. 1). Mutta vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi.” (FC-Ep., Opin summa, 1-2) Raamattu on kirkon ja elämän ainoa ohjeellinen ohje. Tämän lisäksi sellaiset uskontunnustukset, jotka sisältävät Raamatun opin, ovat ohjeenalaisia ohjeita eli ohjeita, jotka saavat arvovaltansa Raamatusta. Kun uskontunnustukset toistavat Raamatun opetuksen, myös uskontunnustukset ovat Raamatun arvovallan tähden arvovaltaisia. Tässä mielessä myös vanhan kirkon uskontunnustuksia ja luterilaisia tunnustuskirjoja voidaan sanoa kaanoniksi eli kirkon ja elämän ohjesäännöksi. “Niinpä me tunnustamme omaksemme myös alkuperäisen, muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen, emme sen tähden, että se on omien teologiemme laatima, vaan koska sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan sanaan.” (FC-SD, Opin summa, 5)

Artikkelisuosituksia: Apokryfikirjat, ApostoliKirkko, Oppi, Raamattu, Tunnustus, Tunnustuskirjat, Uskontunnustus


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos