Kirkon oikeus ja uskovien oikeus

Tälle esitykselle annettu aihe saattaa ensi kuulemalta tuntua keinotekoiselta. Rinnakkain asettelu ’kirkko’ ja ’uskovat’ voidaan helposti mieltää vastakkaisuutena. On oletettavissa, että teemamme saattaa maistua suorastan lahkohenkiseltä. Ei kai vain kirkko ja uskovat ole tässä heti alun alkaen sijoitettu eri laatikoihin?
Tämä mahdollisuus onkin olemassa, se myönnettäköön. Mutta kaikki riippuu nyt siitä, miten ymmärretään otsikkomme alku ’kirkon oikeus’. Yritän” valottaa asiaa alustavasti historiallisella esimerkillä.

Historiallinen esimerkki

Uskonpuhdistusliikkeen eli reformaation alkaessa 1500-luvun alussa asetelmaksi muodostui usein kirkon oikeuden ja uskovien oikeuden välinen ristiriita. Uskonpuhdistusliike levisi ennen kirkollisia ja poliittisia tukahduttamistoimia laajalti Eurooppaan, esim. Italiaan ja Ranskaan. Monet muutkin kuin Martti Luther näkivät kirkon hengellisen, hallinnollisen ja yhteiskunnallisenkin vallankäytön ”Baabelin vankeutena”. Luther oli 1519 kuuluisassa Leipzigin keskustelussa, jossa puheena oli juuri kirkon oikeutus ja sen toiminnan perusteet. Lutherin rinnalla, uskonpuhdistusliikkeen toisena edustajana, oli hänen työtoverinsa, Witten- bergin teologisen tiedekunnan opettaja Andreas Karlstadt. Heidän näkynsä Rooman kuurian edustajaa Johannes Eckiä vastaan oli yhteinen. Ei hylätty kirkon oikeutusta, mutta hylättiin kirkon rappiotila. Kristillinen kirkko Rooman valtakeskuksen alaisena oli joutunut ihmissääntöjen ja myöhäisperinteiden orjuuteen. Kirkko oli irrotettava maallisesta vallastaan. Kirkko oli uudistettava eli palautettava alkuperäiseen tehtäväänsä julistamaan Jumalan sanaa ja Kristuksen evankeliumia, hoitamaan omiatuntoja, sitomaan ja päästämään yksin Jumalan sanalla eikä kirkon itsensä keksimillä hallintasäännöilla sekä opettamaan kristillistä elämää kodissa ja yhteiskunnassa.

Mutta vaikeudet kasvoivat ja kirkon keskusvalta oli taipumaton. Silloin osa uskonpuhdistusliikettä kehittyi toiseen suuntaan. Kiellettiin kirkon oikeutus eli ulkonainen seurakunta kokonaan. Oli traagista, että myös Lutherin taistelutoveri Leipzigin väittelyssä, Andreas Karlstadt, meni tämän virran mukana. Raamatun ja ulkonaisen sanan tilalle tuli sisäinen sana eli uskonnolliset tuntemukset. Sakramentit, kaste ja alttarin sakramentti pelastuksen välineinä kiellettiin ja rippiä eli syntien side- ja päästöavainta halveksittiin. Teoksessaan ”Taivaallisia profeettoja vastaan” Martti Luther joutui tekemään kipeän ja suorastaan kuolemanvakavan leikkauksen uskonpuhdistuksen pysymiseksi apostolisen kirkon uudistusliikkeenä.

Sama asetelma on eri historiallisissa muodoissa toistunut herätysliikkeiden historiassa uskonpuhdistuskirkkojen sisällä. Kirkon oikeus ja uskovien oikeus on ollut käytännössä ristiriidassa. Kirkko on kietoutunut maalliseen valtaan ja käyttänyt hallinnollisia kuristusotteita, jotka ovat tuntuneet herätysliikkeiden elämässä, milloin ahdistavina toiminnan rajoituksina, milloin syytetoimina. Dramaattisin ja kuuluisin toimenpide lienee Ruotsi-Suomessa jo herätysliikkeiden varhaisvaiheessa säädetty konventikkeliplakaatti, jolla vapaa kokoontuminen Jumalan sanan kuulemiseen ja tutkimiseen kiellettiin.
Ei ollut ihme, että kriisit kärjistyivät kysymykseen kirkon oikeudesta suhteessa uskovien oikeuteen.

Toistuvasti liikkeiden sisäiseksi seulojaksi muodostui kysymys kirkon periaatteellisesta oikeutuksesta. Syntyi ryhmiä, joiden side luterilaisen kirkon oppitunnustukseen murtui. Kirkko ja sen sakramentit kiellettiin periaatteellisessa, opillistunnustuksellisessa mielessä. Kirkkoa saatettiin pitää korkeintaan maallisen esivallan jatkeena. Tällaiset liikkeet ajautuivat ja tulevat ajautumaan uskonpuhdistuksen tarkoittaman kirkon uudistuksen ulkopuolelle. Kirkon tunnustuksen pohjalla pysyvien herätysliikkeiden osaksi on tullut kokea ja kestää, miten historiallisissa tunnustustilanteissa ja yksittäisissä periaatteellisissa ratkaisuissa toteutuu kirkon oikeus ja uskovien oikeus. Näiden liikkeiden keskuudessa on koettu toistuv- asti todeksi eräs tarkka sisäinen erottelu, joka lahkoliikkeissä on tuiki tuntematon. Luther ilmaisee tämän erottelun teoksessaan ”Von Konziliis und Kirchen” (”Kirkosta ja kirkolliskokouksista”, 1539) seuraavasti: ”Kirkolliskokouksen kirous ei minua kauhistuta, mutta pyhän kirkon (eli pyhän yhteisen kristikunnan) kirous tuhoaisi minut silmänräpäyksessä sen miehen tähden, joka sanoo : ’Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti’. Mutta siinä tapauksessa, että kirkolliskokoukset pukevat yllensä pyhän kristillisen kirkon, niin ne tällä tavoin todistavat, etteivät ne saa tuomita mielensä mukaan, vaan tuomitsijana on kirkko, joka saarnaa, uskoo ja tunnustaa Pyhää Raamattua. Kirkolliskokoukset eivät siis saa tuomita omien päähänpistojensa, vaan (hengellisen, Jumalan) valtakunnan, se on Pyhän Raamatun mukaan, koska ne kerran tunnustavat Raamatun Pyhän kirkon oikeudeksi”.

Kirkon oikeus ja moderni valtiokirkollisuus

Usein ajatellaan, että kirkon hengellisen elämän ja herätysliikkeiden ongelmat aiheutuvat siitä, että kirkko muinoin sidottiin Konstantinopolissa Rooman keisarikuntaan. Todellisuudessa paljon vaikeammaksi siteeksi on meillä osoittautunut eurooppalainen, vajaa 200 vuotta vanha, ns. moderni valtiokirkollisuus. Saksalaisen filosofin Fr. Hegelin korkeaidealismin mukaan hengen korkein ilmentymä on kansallisuus ja valtio. Samoin kuin hän opetti, ettei ole mitään muuta Henkeä kuin ihmisen henki, samoin jouduttiin siihen, että valtiolla kansallishengen ilmentymänä oli absoluuttinen valtamonopoli, eikä näin ollen myöskään kristillisellä kirkolla voinut olla mitään muuta oikeutta kuin se, minkä valtio sille omasta vallantäyteydestään soi. Kirk- ko ei periaatteessa voinut asettaa omaksi oikeuslähteekseen Pyhää Raamattua, puhtaasti julistettua Jumalan sanaa ja oikein toimitettuja sakramentteja eikä nojata näiden varassa omaan oppitunnustukseensa. Jos tämä idealistinen valtamonopoliajatus olisi toteutunut esim. meillä Suomessa sellaisenaan emme viime vuosi- sadalla olisi saaneet kirkkolakiin edes sitä tunnustuspykälää, mikä siinä nyt on. Mutta herätysliikkeitten, niiden teologien ja maallikkoedustajien taistelun tuloksena Suomen ev. lut. kirkolle saatiin sen ensimmäinen ja perustava tunnustuspykälä, jonka valtiovalta tunnusti kirkkoa koskevaksi yleisen lainsäädännön osaksi. Kirkon tunnustus pysyi omana oikeusperustana.

Nyt olemme kirkossamme uudessa tilanteessa. Kun kirkkolain kokonaisuudistus tulee ratkaisuun tänä talvena, näyttää siltä, että kirkon tunnustus ei tule sisällöltään ilmaistuksi kirkkolaissa. Tämä oppitunnustuksen statuksen eli aseman siirtäminen kirkkolaista kirkkojärjestykseen voi osoittautua kirkon tunnustuksen kannalta kohtalokkaaksi. Vaikka on selvää, että valtio ei voi lausua uskontunnustusta, on toisaalta yhtä ilmeistä, että kirkon ja yhteiskunnan välillä tarvitaan tietty lainsäädännöllinen yksimielisyys, jossa todetaan yksiselitteisesti, mitkä ovat ne tunnustusdokumentit, joiden pohjalta kirkko toimii oikein.

Kirkko ja laillisuuden valvonta

On luonnollista, että kirkolla, jolla on oma oikeutensa, tulisi olla myös kyky toteuttaa tunnustus- perusteitaan käytännössä. Valtiolle jäisi vain yleinen laillisuuden valvonta. Kirkkomme lähimenneisyydessä on kuitenkin esimerkkejä siitä, että kirkon omat elimet ovat tulkinneet kirkkolakia sen omia palvelijoita vastaan ja sekulaareja virtauksia myötäillen, kun taas maallinen oikeus on joutunut oikaisemaan kirkon väärää tulkintaa. Näin on käynyt ns. kummikiistassa, joka alkoi jo 1970-luvulla. Kun eräät papit eivät hyväksyneet ns. avosuhteessa eläviä kasteen kummeiksi vedoten kirkkolain selkeisiin kohtiin avioliiton pyhittämisestä ja kummin tehtävistä seurakunnan ja sen uskon edustajina, silloin Turun hiippakunnan tuomiokapituli ja silloinen arkkipiispa kielsivät papeilta tällaisen sielunhoitoon ja sakramentin toimittamiseen liittyvän tehtävän selittäen, että koko asia kuluu seurakuntaneuvostolle. Samaan tulkintaan yhtyi myöhemmin Mikkelin tuomiokapituli ja langetti hiippakunnan papille oikeudellisen tuomion. Vasta, kun maallinen oikeusistuin (Korkein oikeus) julisti tuomiokapitulien tulkinnan vääräksi ja purki tuomion, ovat nämä papit saaneet mahdollisuuden noudattaa kirkkolakia. Tämä tapahtumasarja ei anna kovin luotettavaa kuvaa kirkon omien elinten kyvystä tehdä kirkon pyhiin toimituksiin liittyviä lain mukaisia ratkaisuja. Tässä yhteydessä on viitattu myös siihen, että koko tuomiokapituli oikeusistuimena olisi yleisen oikeuskäytännön vastainen ja ristiriidassa kansainvälisten säännösten kanssa. Näin voi ollakin, mutta tuskin on kohtuullista tässä asiassa syyttää vain järjestelmää. Kyllä nykyisenkin järjestelmän puitteissa oikeudenmukaisuus ja kirkkolain oikea soveltaminen on mahdollista.

Kirkon tunnustus ja yhteiskunnallinen suvaitsevaisuus

Olemme kulkeneet pitkän tien idealismin totaalisesta valtiokäsityksestä kohti nykyistä kansalaisvaltiota, mikä on merkinnyt yhteiskunnallisesti positiivista ihmisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kasvua. Mutta kirkossa tämä vapaus ei ole merkinnyt lisääntyvää vapautta toimia omien perusteidensa mukaan. Tunnettu kirkko-oikeuden tutkija Hans Dombois (Reht der Gnade 1, 23) toteaa: ”Liberaali valtio on järeästi vaikuttanut erään kirkkokäsityksen hyväksi ja ajanut voimakkaasti tiettyä spiritualistista kirkko-oikeusteoriaa. Se ei suinkaan ole ollut puolueeton eikä salliva. Kaikessa ovat absolutismi ja liberalismi olleet läheistä sukua. Kysymyksessä on sekulaari vaatimus ja sekulaari suvaitsemattomuus. Yhtenäistä kokonaisuutta tavoittelevalle valtiolle tämä teoria on sopiva. Se purkaa kirkko-oikeuden vain kansalaisen yksilölliseksi mielipiteen vapaudeksi.”

Lähihistorian esimerkki

Kun Ruotsissa 1958 pystytettiin uustraditio ns. naispappeus, joka oli yhteiskunnallisen paineen synnyttämä harha-askel ja siirtymä pois kristikunnan apostoliselta pohjalta, silloinen kirkollisministeri ilmoitti, että niitä varten, jotka eivät voi ratkaisua hyväksyä, luodaan ns. omantunnonklausuuli. Yhteiskunnan kannalta katsoen asia voikin näyttää yksilöllisen mielipiteen ja poikkeuksen sallimisen ongelmalta, mutta kirkon oikeusperustan pohjalta ei ole lainkaan kyse yksittäisten henkilöiden erivapaudesta. Myös meillä tämä virkakysymys on haluttu eristää vain yksittäisen erilaisuuden sietämiseksi. Mutta tosiasiassa ne, jotka tunnustavat tässä asiassa kristikunnan perinteisen kannan oikeaksi, eivät ole poikenneet mistään eivätkä ryhtyneet erilaisiksi. Päinvastoin he ovat pysyneet samoina yhden ja saman tunnustuksen pohjalla. On merkkejä siitä, että myös tässä asiassa kirkon hallinto- ja johtoelimet ovat kääntämässä tämän todellisen asiantilan ylösalaisin ilmaisemalla, että kristikunnan perinteisen kannan tunnustajat rikkovat kirkon tunnustusta vastaan. Yhteiskunnallisesti tämä ongelma voi olla suvaitsevuus- ja sallivuuskysymys, mutta kirkossa se on uskoa, oppia ja tunnustusta koskeva eli raamattukysymys.

Kirkon oikeus on armon oikeutta

Kirkon koko oikeusperustaa ei voida ymmärtää, jos sitä katsotaan vain yhteiskunnallisten oikeuksien pohjalta. Yhteiskunnassa ovat luovuttamattomia tietyt kansalaisen perusoikeudet, kuten ilmaisuvapaus, kokoontumisen vapaus ja tietenkin juuri uskonnonvapaus. Mutta kirkon oikeutta ja uskovien oikeutta tunnustukseen ei voida tämän tunnustuksen omista lähtökohdista käsin perustella ihmisten oikeuksista käsin, puhumattakaan, että tunnustus voitaisiin perustella joidenkin erityisesti uskonnollisten ihmisten tarpeista tai vaatimuksista käsin. Miksi ei voida? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnassa kaikilla on tietyt perusoikeudet siksi, että he ovat syntyneet ihmisiksi ja tulleet tietyn valtion kansalaisiksi. Yksin- kertaisesti ja katekismusteologian pohjalta todettuna nämä oikeudet perustuvat luomiseen ja Jumalan luonnolliseen lakiin. Ne ovat kalliita ja arvokkaita oikeuksia ja elämänarvoja, joita meidän tulee Jumalan luomistyön pohjalta lujasti puolustaa, mutta kristillinen serakunta eli kirkko ei perustu vain luomiseen, vaan erityisesti Kristuksen lunastustyöhön, ei Jumalan lakiin, vaan Jumalan evankeliumiin. Jos kysytään, mikä viime kädessä kannattelee kirkkoa, niin on sanottava: ei ihmisen oikeus, vaan Jumalan armo. Kirkko-oikeuden tutkija Hans Dombois nimittääkin kirkon oikeutta armon oikeudeksi. Kaikki, mikä kirkossa on ”iure divino” eli jumalallisen oikeuden perustalla, on syvimmältään ja olemukseltaan lahjaa. Sen ainoa vaatimus on vastaanotetuksi tuleminen. Domboisin mukaan jumalallinen oikeus tapahtuu, kun annamme Jumalan toimia keskuudessamme niin kuin hän itse haluaa toimia.

Ajankohtainen esimerkki

Myös Suomen kirkossa on alettu keskustella kasteesta kirkon jäsenyyden ehtona ja perustana. On väitetty, että kaste kirkon jäsenyyden ehtona olisi vastoin sen lahjaluonnetta ja sellaisena vaatimus, jota ei saa asettaa. Kasteen irrottaminen kirkon jäsenyydestä tuhoaa kuitenkin kirkon oikeuden koko raamatullisen pohjan. Jos kirkon jäsenyyden pohjaksi tulee jokin pelkkä jäsenyyden aktiivinen tai passiivinen tahdon ilmaus, siitä tulee lakia ja kirkosta tulee uskontojärjestö. Vain siinä tapauksessa, että kirkon jäseneksi tullaan kasteessa, tällä jäsenyydellä on lahjaluonne ja kirkko on kristillinen kirkko.

Armon oikeuden kolme peruskäsitettä: lapseus, perintö ja säätämys

Uskonpuhdistuksen aikana Rooman kirkon perustelu kirkon oikeudesta ”jämähti” ajatukseen Pietarille annetusta perinnöstä ja vallasta. Tämän opin mukaan Kristus olisi antanut Pietarille perinnöksi kaiken vallan kirkossa ja sen oli perinyt Rooman paavi. Kaikki oikeudet olivat paavin sydämen lippaassa ja sieltä hän niitä jakoi piispoille, kirkolliskokoukselle ja Rooman kirkon papeille. Luther joutui Leipzigin keskuste- lussa seinää vasten, kun hän avoimesti myönsi, että paavi voi erehtyä ja kirkolliskokoukset voivat erehtyä. Silloin hän kokousmuistiinpanojen mukaan huudahti: ”Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme”.

Miten kirkon oikeus tällöin perusteltiin? Voimme sanoa, että tässä kirkko palasi siihen, mistä se kerran oli lähtenyt: evankeliumiin, apostoliseen sanaan. Sekin on perintö, mutta ei mikään erillinen kirkon johtajissa kulkeva oikeusperintö, vaan kaikille uskoville eli Kristuksen koko kirkolle annettu perintö, jonka olennainen oikeuslähtökohta on: Jumalan lapseus. ”Sillä te olette kaikki Jumalan lapset uskon kautta Jeesuksen Kristuksen päälle. Sillä niin monta kuin te Kristukseen kastetut olette, niin te olette Kristuksen päällenne pukeneet … Mutta jos te olette Kristuksen, niin te olette myös Aabrahamin siemen ja lupauksen jälkeen perillisiä ”, Gal 3:26,27,29. Tähän lapsen oikeuteen ei tulla luonnollisen syntymän perusteella, vaan uudestisyntymän perusteella kasteen ja uskon tietä. Jumalan lapseuteen kuuluu myös perintö, jonka Pyhä Henki kirkastaa ja usko ottaa vastaan . ”Se Henki todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapset. Jos me olemme lapset, niin me olemme myös perilliset, nimittäin Jumalan perilliset ja Kristuksen kanssaperilliset. .. ”, Room 8:16, 17.

Jumalan lasten perintö on taivaallinen, mutta se peritään jo maan päällä. Perinnön kaikki aarteet on lueteltu testamentin sanoissa. Siksi apostolinen perintö on nimeltään meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Uusi Testamentti. Testamentin sanoissa ovat ne säätämykset, jotka Kristus itse on kirkossa noudatettavaksi asettanut: pyhä kaste, jossa maailman loppuun asti tullaan opetuslapsiksi, synninpäästö ja aivan erityisenä keskuksena Herran Ehtoollinen, josta sanotaan: Tämä kalkki on Uusi testamentti minun veressäni. Testamentin jumalallisissa sanoissa on asetettu myös kirkon saarnavirka eli paimenvirka, joka Kristuksen nimessä hoitaa ja jakaa, mitä hän itse on meille jättänyt.

Ei Kristuksen perintö ja testamentti ole maan päällä heitteillä eikä tuhoudu. Kristuksen perivät yhä hänen kanssaperillisensä eli kaikki, jotka uskovat häneen. Tämän perusteella voimme sanoa: Raamattu on kirkon jumalallinen oikeus. Samasta syystä kirkon oikeus ja uskovien oikeus eivät ole kirkossa syvimmältään eri asioita. Uskovien oikeus ei kirkossa ole jokin erityisoikeus eikä enemmistön tai vähemmistön erivapaus. Uskovien oikeus on yksinkertaisesti ja tasan sama kuin oikeus tunnustaa sitä uskoa, jota kirkko tunnustaa ja oikeus elää konkreettisessa elämässä todeksi sitä perintöä, mikä pyhille on annettu. Se ei ole oikeutta jäsenistön puolesta puhtaaseen ja seulottuun uskovien seurakuntaan, mutta se on oikeutta kirkon puhtaisiin tuntomerkkeihin: puhtaasti julistettuun Jumalan sanaan ja Kristuksen säätämyksen mukaisesti toimitettuihin sakramentteihin. Kirkollinen keskustelu virallisella taholla työntää esiin ajatusta, että kirkko olemuksensa mukaan on sama kuin sen jäsentilasto. Siihen saa kuulua uskoviakin, vaikka tosin heistä on tulossa kirkon ongelma. Siksi uskovat on pidettävä mahdollisimman hiljaisena ja huomaamattomana joukkona temppelin sivulaivassa, pylväskäytävän varjossa. Herätysliikkeistä voi puhua ulkomailla kirkon erikoisena mausteena, mutta kotona heitä on pidettävä ikään kuin skismaattisena joukkona, joka vaatii erityistä hallintaa, että kirkko pysyisi pystyssä. Näyttää siltä, että kirkko totuttelee – niin kuin reformaatioajan Rooman kirkko – hyppäämään yli kirkon olemusmäärityksen, jonka uskonpuhdistajan tunnustus on kirkastanut: ”Kirkko varsinaisesti on pyhien ja todella uskovien yhteisö… ” (CA 8)

Uskovien yhteinen pappeus: uskomisen vapaus ja arvostelemisen oikeus

Kun olemme käyttäneet ilmaisua uskovien oikeus ja todenneet, että se ei ole minkään erityisen ryhmän erityinen oikeus, vaan syvimmältään kirkon oikeutta olla kirkko, on syytä vielä puhua siitä, miten tämä oikeus kirkossa toimii ja voi vaikuttaa. Luther käsittelee tätä havainnollisesti ja suorasukaisesti eräässä helluntai- saarnassa (Kirkkopost. 3. helluntaipäivä) selittäessään Johanneksen evankeliumin jakeita hyvästä paimenesta: ” … lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta ei he muukalaista seuraa, vaan pakenevat häntä, sillä ei he tunne muukalaisen ääntä”, Joh. 10:4,5. ”Tämä raamatunkohta sisältää kaksi tarkoin huomioitavaa seikkaa, nimittäin uskomisen vapauden ja arvostelemisen vapauden. Te tiedätte, että meidän sielujemme ryövärit ovat esittäneet meille, että meidän on omaksuttava se, minkä kirkolliskokoukset ja korkea-arvoiset opettajat määräävät ja päättävät, arvostelematta, onko se oikeaa vai väärää. Tartu siis tuohon peitseen ja puhkaise aukko tuohon kilpeen. Riistä vuorostasi heiltä peitsi, jota he tähän saakka ovat pitäneet hallussaan. Pankaa siis tarkasti mieleenne: lampaiden on arvosteltava sitä, mitä heille esitetään, ja heidän on sanottava, että Kristus ja hänen sanansa on ennen kaikkia perkeleen ja ihmisten sanoja. Häneen tahdomme tarttua, sillä hän (Kristus) sanoo tässä lampaiden arvostelevan ja tuntevan, mikä on oikeaa ja mikä ei. Eikä tämä valta ole mikään inhimillinen, vaan jumalallinen. He ovat riistäneet meiltä peitsen, niin että emme ole voineet torjua yhtäkään (väärää) oppia: väkisin he ovat päästäneet ne käytäntöön. Miekka täytyy ottaa heiltä, ei kuitenkaan väkivaltaisesti, vaan sanalla, ja sen tähden panna alttiiksi kaikki, mitä meillä on, ja sanoa: Minä olen Jumalan lammas, minä tahdon kuulla ja omakseni ottaa hänen sanansa; jos te sen minulle annatte, pidän teitä paimenina, mutta jos velvoitatte minua väärään oppiin antamatta minulle evankeliumia puhtaana, niin en pidä teitä paimenina enkä omaksu teidän ääntänne, sillä se virka, josta te kerskaatte, ei ulotu sanaa pitemmälle. Toinen seikka on se, että ketään ei saa pakottaa uskoon, sillä lampaat seuraavat sitä, jonka ne tuntevat ja pakenevat vierasta. Kristus siis tahtoo, ettei ketään pakoteta, vaan että kaikkien on sallittava seurata haluisalla sydämellä ja mielellä, ei pelon, häpeän eikä rangaistuksen tähden: Sana on lähetettävä toimittamaan kaiken. Huomatkaa tarkasti: on pantava käytäntöön yksinomaan Jumalan sana. Kyllä sitten seuraavat ne, jotka se vangitsi.”

Uskovien oikeus on siis olemukseltaan kaikkien uskovien yhteisen pappeuden ilmaus. Se ei ole oikeus, jota uskovat käyttävät itsensä tähden, vaan kirkon hengellisen olemuksen tähden. Luovuttamatonta siinä on uskomisen vapaus luottamalla yksin Jumalan sanaan eli siihen, mitä hän lupaa ja lahjoittaa. Se on vapautta olla seuraamatta ihmiskäskyjä, vaikka niitä vaadittaisiin kirkon auktoriteetin nimissä. Uskovien yhteinen pappeus tarkoittaa vapaaseen pääsyyn Jumalan yhteyteen Jeesuksen kautta ja Pyhässä Hengessä. Näihin uskovan perusoikeuksiin kuuluu esirukous toisten ihmisten puolesta ja rukousvastausten saaminen. Siihen kuuluu hengellinen arvostelukyky, uskon taju ja elävä todistus Kristuksesta hänen testamenttinsa selvien sanojen mukaan. Näin elää ja hengittää keskuudessamme kätketysti ja julkisesti Kristuksen hengellinen ruumis, ”Corpus Christi mysticum”.

(Tämä esitelmä on pidetty 28.7.1991 rukoilevaisten kesäseuroissa Pyhärannassa. Se on julkaistu 1991 Sanan saattajassa ja 1992 Länsi-Suomen Herännäislehdessä.)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos