Kokonainen Jumalan sanan saarna

26.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / a) Raamattu

Ongelmia ja viitteitä ymmärtämistä varten

Kahden kritiikin välissä

Ajatus kokonaisen Jumalan sanan saarnaamisesta edellyttää yleisesti ensiksikin, että on olemassa Jumalan sana sellaisena Jumalan ilmoituksen kokonaisuutena, joka voidaan ilmoituslähteestä eli Pyhästä Raamatusta tavoittaa ja jäsentää. Näitä jäsentämistapoja tunnemme esim. luterilaisen teologian perinteestä monia, kuten esim. laki ja evankeliumi, luominen ja lunastus, pelastushistorian lupaus ja täyttymys, kristillisten opinkohtien dogmaattiset peruskohdat eli “istuimet” Raamatussa.

Toiseksi ajatus näyttää edellyttävän, että tämä kokonaisuus voi olla sillä tavoin omaksuttavissa, että se määrittää mittapuun tavoin kristillisen julistuksen ja antaa sille sisällön. Tämän “Jumalan koko sanan” eli jäsentyneen kokonaisuuden mukaan on saarnattava ja saman kokonaisuuden on kaikinpuolisesti ja kaikilta osiltaan tultava julistuksessa esiin.

Tämäntapainen ajatus Jumalan sanan kokonaisuudesta on aina elänyt kahden kritiikin välissä. Yhtäältä sitä on vartioitu varottamalla yksipuolisuudesta. Kun korostetaan jotakin, kokonainen Jumalan sana ei tule saarnatuksi. Toisaalta asetetaan epäilyksen alaiseksi se, että jollakin voisi yleensä olla “hallussaan” kokonainen Jumalan sana. Tällainen asenne Jumalan sanaa kohtaan leimataan “oikeassa olemisen haluksi”. On sanottu, että avoimen kansankirkon idea vaatii saarnalta avointa dogmatiikkaa ja kristinuskon tulkintaa. Saarnaaja ikään kuin katselee huonettaan ja yrittää elää ajan tuntoja. Sitten hän valitsee jonkin näkökulman kuin kirjan monien joukosta. Riittää, että kuulija kokee näkökulman häntä koskettavaksi ja puhuttelevaksi. Varmat mielipiteet eivät ole suositeltavia.

Näiden kahden kritiikin välissä joutuu toimimaan pyrkimys, jolle voimme antaa nimen “kokonainen Jumalan sanan saarna”. Yhtäällä ollaan varmoja, mutta yksipuolisia, toisaalla taas monipuolisia mutta epävarmoja. Onko näiden välillä todellista tilaa elää? .

Mistä kapeutuminen?

Mitä voivat olla ensiksikin sellaiset tekijät, jotka ovat kapeuttaneet julistustamme esim. Suomen kirkossa? Viittaus kahteen kapeutumismahdollisuuteen riittäköön tässä valaisemaan asiaa.

1. Korostus ja kapeutuminen herätysliikkeissä
Useimmiten on julistuksen yksipuolisuuksista puhuttaessa otettu esiin herätysliikkeemme. Kullakin herätysliikkeellä on ollut oma korostuksensa ja erityinen asiansa. Vähitellen yksipuolisuudesta on saatettu myös tehdä hyve ja tavaramerkki. Kritiikkiin on epäilemättä aihetta, ja sen kuunteleminen on tarpeellista, kun vain samalla pyritään näkemään, miltä pohjalta kritiikki nousee ja mihin se tähtää.
Oman kirkkomme nykyisissä virallisissa korkean tason uudistuskaavailuissa (esim. Kirkko 2000 ja sen jatko) on tähtäypisteeksi asetettu “kirkko alhaalta”. Vaikka käsite sinänsä on epämääräinen, tuolla asettamuksella vähintäänkin epäsuorasti myönnetään, ettei kirkkoon synny eloa ja liikettä hallinnollisesti “ylhäältä”, kokonaisstrategioiden tai ohjelmien avulla.

Hengellisten kansanherätysliikkeemme synty ja vaikutus kertovat selvää kieltään siitä, että kirkossamme oli ongelmia sekä “ylhäällä että “alhaalla”. Juuri kirkollinen julistus oli ollut siinä määrin kapeutunutta ja ohentunutta, ja sen oma strategia tähdännyt niin voimakkaasti “siviiliuskonnon” (ns. tapakristillisyys) ja vallitsevan järjestelmän pönkittämiseen, että jossakin syntyi suuri vaje. Herätysliikkeemme eivät ilmaantuneet tarjoamaan ja markkinoimaan jotain erityistä kirkollista perinneruokaa, vaan ne ovat syntyneet todelliseen nälkään. Ne ovat kirkon elävöitymistä “alhaalta”, kun ravintoa on etsitty yhdessä ja erikseen Jumalan sanan lukemisesta, rukouksesta, virsistä, lauluista, katekismuksesta, postilloista, hengellisestä kirjoista sekä maallikkotodistuksesta ja -saarnasta. Tuon materiaalin tarkastelu osoittaa, että haluttiin täyttä ravintoa ja kokonaista Jumalan sanaa. Kun syntyi herätystä, silloin kädet kansan keskuudesta ojentuivat sen kirjallisuuden puoleen, josta apua ja lisäselvyyttä oli saatavissa. Syntyi tietysti omaleimaisuutta. Ennen muuta sielunhoidolliset tarpeet ja kulloinkin ajankohtainen taistelutilanne pakottivat – kuten ne aina tekevät – painotuksiin ja korostuksiin. Osansa kapeutumiskehityksissä on ollut myös kirkon opetusviran opillisella hämäräsokeudella. Tieteelliseen keskusteluun on ehkä ollut valmiutta, mutta jonkin verran dramaattisissa herätystilanteissa tarvittava syvällinen ja ymmärtävä hengellinen opastaminen “alhaalla” on monesti vaihtunut hallinnolliseen reaktioon “ylhäältä”.

Enemmänkin on ollut pakko panna toivo siihen, että koetut vaiheet ovat koulineet kaikkia niitä liikkeitä, jotka ovat pysyneet elävinä herätysliikkeinä. Jos vastaantulevat kysymykset otetaan vakavasti , uskon kokonaisuus hahmottuu ja syvenee. Kokonaiselle Jumalan sanan saarnalle tulee käyttöä. Tällainen herätysliikkeiden hakeutuminen keskustelu- ja työyhteyteen onkin ollut parin viime vuosikymmenen ajan selvästi nähtävissä, vaikka siinä on kartettu suuria eleitä. Onnetonta on sitä vastoin sellainen kapeutuminen jossa herätysliikkeet ikään kuin palstoittavat kirkon opin ja julistuksen ja keskittyvät oman korostuksensa tuotekehittelyyn. Ei riitä se, että kansankirkon monenkirjavilla palvelumarkkinoilla sattuu löytymään omallekin tuotteelle. On kysymys kirkosta “alhaalla”, ihmisten heräämisestä, koko ravinnon antamisesta heidän olemuksensa ja sielunsa nälkään.

2. Vaihtuvat ideologiset teemat kapeuttajina
Suurempi kuin luullaankaan lienee ollut vaihtuvien ideologisten teemojen vaikutus saarnaan. Lähtökohtana on ollut epäilemättä aito ja oikea ajankohtaistamisen pyrkimys. Mutta jossain ylitetään tietty raja. Kirkko “alhaalla” alkaa hakea vastakaikua välittömässä ympäristössä elävien ihmisten aatteellisista pyrkimyksistä ja intoutuu samastumisesta noihin pyrkimyksiin. Vaikka kirkoilla on surullisia kokemuksia noista ideologisen pyhittämisen vihkivesi- ja siunausmenoista, estottomuus jatkuu. Viimeisen sadan vuoden aikana meiltä on löytynyt intoa monenmoiseen poliittiseen teologiaan, milloin soitettiin “keisarin kelloa”, milloin vannottiin uskoa “yhteen suureen Jumalaan ja yhteen suureen Suomeen”, sukupolven päästä taas julistettiin “toivon teologiaa” ja Jumalan tulemista maailman sosialistisessa vallankumouksessa, nyt ollaan ekologian ja vapautuksen saattueessa. Menneisyyden erehdykset myönnetään, analysoidaan ja unohdetaan. Kuulostanee vikoilevalta mutta ehkä ei perättömältä sanoa, että jos papistossa 30-luvun sukupolvi ja 60-luvun sukupolvi olisi osoittanut samanlaista varmuutta, intoa ja voimaa kirkon uskon ja opin kysymyksiä kohtaan kuin mitä osoitettiin nationalistisia ja sosialistisia aatteita kohtaan, kokonainen Jumalan sanan saarna saattaisi kuulua kirkossamme paremmin. Vastaavasti meidän on jokaisen kysyttävä itseltämme, asetummeko tänään yhtä vakavaan teologiseen rajankäyntiin käsillä olevaa julistuksen kapeutumista kohtaan kuin mitä olemme uhranneet menneiden erehdysten ymmärtämiseksi.

Meidän epävarmuutemme ja Jumalan sanan varmuus

Ilmeisesti paljon edellä kuvattua kapeutumista laajakantoisempi on saarnassa pesivä teologinen indifferenssi eli kaikkien varmojen uskonlauseiden katoaminen ja liukuminen tuohon vuosien mittaan tutuksi käyneeseen palvelevaan elämäntulkintaan. Riittäköön vain yksi esimerkki erään suuren teologisen teoksen kohtalosta Suomen kirkossa.

Kun Martti Lutherin huikea kirja De servo arbitrio ilmestyi 1952 suomeksi nimellä Sidottu ratkaisuvalta, toiset ihastuivat ja toiset vihastuivat. Ne, jotka tyrmistyivät, julistivat yksipuolisiksi ja harhautuneiksi sekä Lutherin teologian että erityisesti teoksen innokkaat lukijat ja kannattajat. Mutta eipä jäänyt tuolloin ratkaisukristillisyydenkään yksipuolisuus ja harhailu osoittamatta. Suomen kirkossa oli asiasta sähäkkä, mutta lyhyeksi jäänyt keskustelu.

Mutta kuinka sitten kävikään. Monet aluksi poikkiteloin asettuneet löysivät kirjasta ihanan armonopin ja Jumalan ilmoitetun sanan varmuuden teologian. Sitä vastoin osa aluksi ihastuneista alkoi lukea sitä oudosti. Kun kerran Luther opettaa ihmisen pelastumisessa Jumalan kaikkivaikuttavuutta, silloin on ihan tarpeetonta ja väärin saarnata parannusta, puhua herätyksestä tai kiinnittää huomiota henkilökohtaiseen pelastuksen vastaanottamiseen. Ja mikä vielä pahinta, jotkut ilmeisesti hyppäsivät kokonaan yli ne kohdat, joissa Luther puhuu Jumalan sanan aikaansaamasta varmuudesta ja lataa, että Pyhä Henki ei ole skeptikko. Herätysliikkeet ovat mainitun kirjan lukijoina aika hyvin löytäneet toisensa. Ongelma jäi sille taholle, missä kysymys Raamatun opin selkeydestä ja varmuudesta torjuttiin.

Syntyi tuo kerrostus ja erottelu, jota Luther ei lainkaan tunne. Julistus esim. saarnassa on persoonallista puhetta ihmiseltä ihmiselle, tilannekohtaista, aikaan sidottua. Teksti, Raamatun ilmoituksen sana, on pelkkä tulkintapohja, myyttinen kimmoke, josta elämäntulkinta syntyy. Oppi ja opettaminen taas on pelkää historialliseen, menneeseen traditioon tutustuttamista. Sitä voidaan käyttää informaationa sen verran kuin tarvitaan. Onhan se sitä paitsi osa kulttuuria. Olemme tilanteessa, jossa ajatus Jumalan sanan kokonaisesta saarnasta tuntuu mahdottomalta. Kun meillä ei ole Raamatun ilmoituksen sanassa Jumalan sanan oppia, meidän on saarnassa tyytyminen hetken tulkintaan ja yleisemmällä tasolla odotettava “voimassa olevaa” tulkintaa kirkon hallintoelimiltä ja virallisista ohjelmista. Voisi sanoa, että kirkkomme on kuin paavin kirkko ellei se olisi sitäkin sekavampi. Näin ainakin, jos vertaa tilannettamme Lutherin kuvaukseen:
“… (paavin) valtakunnassa ei mikään ole niin yleisesti hyväksytty kuin se huuto, että Raamattu on hämärä ja moniselitteinen ja että Rooman apostoliselta istuimelta on anottava sellaista henkeä, joka selittää sen. Kuitenkaan ei voida sanoa mitään tämän turmiollisempaa, sillä juuri sen tähden jumalattomat ihmiset ovat korottautuneet Raamatun yläpuolelle ja tehneet siitä mielensä mukaisen, kunnes me itse kokonaan poljimme Raamatun jalkoihimme uskomatta muuta ja opettamatta mitään muuta kuin mielettömien ihmisten unia…
Me sanomme siis, että henget on tutkittava ja koeteltava kahdella tavalla. Toinen tapa on sisäinen: jokainen, jolle Pyhä Hengen ja Jumalan erikoisen lahjan kautta ansiosta on kirkastunut oma autuutensa, tutkistelee ja erottaa varmaa varmemmin kaikkien ihmisten opit ja selitykset. Tästä puhutaan 1 Kor:n 2. luvussa: ‘Hengellinen ihminen tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan’. Tämä kuuluu uskon alaan ja se on välttämätön jokaiselle tavallisellekin kristitylle. Tätä me tässä olemme nimittäneet Pyhän Raamatun sisäiseksi selvyydeksi… Tämä arvostelu ei kuitenkaan hyödytä ketään muuta…

Siksipä onkin olemassa ulkonainen arvostelu, jolla me varmaa varmemmin tutkistelemme henget ja kaikkien opit, emme ainoastaan itseämme varten, vaan myös toisten hyväksi ja heidän autuutensa tähden. Tämä tutkistelu kuuluu sanan julkiselle opetustoimelle ja ulkonaiselle palveluksen viralle ja se koskee ennen kaikkea johtajia ja sanan saarnaajia. Sitä me käytämme vahvistaessamme uskossa heikkoja ja osoittaessamme vastustajien olevan väärässä. Tätä me yllä sanoimme Pyhän Raamatun ulkonaiseksi selvyydeksi. Me selitämme siis, että kaikki henget ovat seurakunnan edessä koeteltava Raamatun mittapuulla. Kristittyjen keskuudessa näet täytyy ennen kaikkea olla pätevää ja varmaankin varmempaa, että Pyhä Raamattu on hengellinen valkeus, aurinkoakin paljon kirkkaampi, varsinkin niissä asioissa, jotka kuuluvat autuuden asiaan tai jotka ovat tärkeitä tietää.” (Sidottu ratkaisuvalta 78-80).

Luther ei tehnyt eroa persoonallisen julistuksen ja opin opettamisen kesken, vaan ne olivat hänelle sama asia. Oppi oli Jumalan sanan oppia ja Raamatun oppia. Sellainen käsitys, että Raamatun tekstit ovat kuolleita halkoja, joihin meidän on iskettävä omilla ponnistuksillamme (tulkinnallamme) Hengen tuli ei ole kotoisin Wittenbergistä, vaan Genevestä. Sillä on kyllä paljon oppi-isiä luterilaisuuden piirissä (R.Bultmann ja hänen edeltäjänsä), joten hämmennys ei ole mitenkään yllättävää.

Kokonainen Jumalan sana on koko Kristus

Lutherille viimeinen teologinen argumentti oli, kuten Marburgin suuresta ehtoolliskeskustelusta näkyy: Näin sanat kuuluvat. Kaikki Jumalan sana on siinä mielessä verrattavissa sakramenttiin, että meillä ei ole muta mahdollisuutta omaksua lahjaa kuin pitää sen lupaussanoja ehdottomasti tosina ja ottaa ne uskolla vastaan juuri meille annettuina. Siksi oikeaa asennetta Jumalan sanaan sopii hyvin luonnehtimaan se tapa, jolla Luther luonnehtii kasteen sakramentaalista lupaussanaa:
“Kun me nousemme ylös synneistämme tai teemme parannuksen, me emme siis tee mitään muuta kuin käännymme takaisin kasteen voimaan ja uskoon, josta olimme langenneet… Minä vakuutan, että tämä Jumalan totuus varjelee hänet, niin että vaikka kaikki muu sortuisi, se ei häntä petä, kunhan hän vain luottaa siihen. Tässä totuudessa hänellä on jotakin, millä puolustautua pilkkaajia vastaan. Siinä hänellä on jotakin, millä hän voi torjua omaatuntoa syyttäväy synnit ja millä vastata, kun kuolema ja tuomio kauhistavat. Tässä totuudessa hänellä on aina jotakin, mikä lohduttaa kaikissa kiusauksissa. Siihen hän voi vedota: ‘Jumala on uskollinen lupauksissaan’.” (Kirkon babylonisesta vankeudesta. Alkusoitto. Suom. E. Huovinen, Martti Luther, Kaste ja usko. Lapua 1991, s. 43-44).

Tälle käsitykselle Raamatun sanan ja sen opin varmuudesta oli siis lähtökohtansa. Sana kantaa kokonaisuudessaan ja osissaan koko Kristusta. Teksti ei silloin saarnaajalle ole pelkkä materiaalipohja vaan evankeliumin ilmaus ja ilmoitus. Kristus on läsnä sekä lupauksessa että täyttymyksessä. Kristus asettaa Jumalan lain täyteen virkaansa ja voimaansa ja ilmoittaa evankeliumissa täyttäneensä lain lahjoittaen meille koko potin. Siksi kokonainen Jumalan sanan saarna on lakia koko terävyydessään ja evankeliumia koko ihanuudessaan. Raamatun ilmoituksen sanan rikkaus, runsaus, monipuolisuus ja sen tyhjiin ammentamattomuus on sen Kristus-merkityksessä. Hän on se alati pulppuava lähde, josta koko oppi on ammennettavissa.

Jumalan sanan varmuus ei siksi ole meidän kykymme tai tajuntamme varmuutta, vaan varmuutta siitä, kuka Raamatun kaikkien aarteiden avaaja. Häntä me emme osittele. Hänen oppiaan meillä ei ole varaa paloitella. Tarvitsemme koko Kristuksen sanan jumalallisen voiman ja ohjeellisuuden selviytyäksemme.

Varmuus on Jumalan sanan sakramentaalisuudessa. Tältä pohjalta se on varmuutta sydämessä. “Minä vakuutan, että tämä Jumalan totuus (kasteen asetus) varjelee hänet, niin etä vaikka kaiikki muu sortuisi, se ei häntä petä, kunhan hän vain luottaa siihen. Tässä totuudessa on hänellä jotakin, millä puolustautua “pilkkaajia vastaan. Siinä hänellä on jotakin, millä hän voi torjua omaatuntoa syyttävät synnit ja millä vastata, kun kuolema ja tuomio kauhistavat. Tässä totuudessa hänellä on aina jotakin, mikä lohduttaa kaikissa kiusauksissa. Siihen hän voi vedota:” Jumala on uskollinen lupauksissan. Hänen merkkinsä minä olen saanut kasteessa. Jos Jumala on puolellani, kuka voi olla minua vastaan?” (Luther Kirkon babylonisesta vankeudesta. Alkusoitto, s. 44.)

Luther ei tee eroa yhtäältä “opettamisen” ja toisaalta “saarnamisen” eli “julistamisen” välillä. Näin tekee reformoitu traditio, joka on on tähän päivään asti tehnyt tuon eron. Se seuraa toisenlaista ajattelun teologista mallia, jossa ulkonainen eli kirjain kuten myös Raamtun oppi irrotetaan sisäisestä ja elävästä tapahtumisesta tässä ja nyt tapahtuvassa kohtaamisessa. Lutherilla asia on toisin: Lutherin teologiassa viimeinen argumentti oli – kuten kuuluisasta ehtoollisväittelystä Marburgissa näkyy -: “Näin sanat (Raamatun sanat eli Jumalan sana). Teksti ei ole Lutherille vain jotakin eteen otettua materiaalia, jota me rupeamme työstämää. Ei pelkkä tilaisuus tulkita omaa uskoa. Teksti ei ole pelkkää materiaalia, ei kuollut kivi, josta käsin meidän olisi omin ponnistuksin sytytettävä hengen tuli. Se ei ole pelkkiä halkoja, joihin me odottaisimme jotakin suoraan taivaasta tulevaa hengen leimausta. Päinvastoin teksti on itsessään evankiumin ilmaus ja ilmoitus. Se kantaa itsessään Kristusta ja sen sanoissa loistaa minun pimeään sydämeeni ja ymmärrykseeni Pyhän Hengen valo ja voima. On väärin ja nurinkurista tämän sanan ulkopuolelta ja sen päälle pyytää: kosketa minua Henki. “Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja elämä” (Joh 6:63). Kun luemme sanaa, julistamme sanaa tai opetamme sanaa, me tietenkin saamme – ja meidän tulee – huutaa avuksi Pyhää Henkeä, mutta meidän tulee uskoa, että Hengen vaikutus tulee tästä sanasta. Meidän pyyntömme ei koske sitä, että Henki toimisi sanassa, koska hän toimii siinä, vaan että Henki avaisi meidän ymmärryksemme niin, että luonnollisen ihmisen ymmärtämättömyys evankeliumin edessä estyisi. Luther ei aseta rinnakkain ja erilleen ulkonaista, ymmärrettävää sanaa eli oppia ja julistusta, joka olisi vain persoonien välistä, ihmiseltä ihmiselle lausuttua sanaa. Tällainen erottelu, joka on määrännyt meidänkin kirkossamme saarnakoulutuksen perusstrategiaa, on peräsin muualta. Sen kotipaikka on Geneve.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos