Länsimaiden tuho

4.2.2017 • Lukukammiosta / Yhteiskunta

Vihavainen Timo – Länsimaiden tuho
Otava, 2009

Kirjan nimi on varsin dramaattinen. Se ei varmaankaan löydy kauppojen itsepiristyshyllystä, eikä sitä suositella synkkyyteen taipuvaisille. Joskaan ihan niin dramaattinen kirja ei ole kuin voisi luulla. Osittain se on suorastaan viihteellinen. Länsimaiden tuho on Venäjän tutkimuksen professorin mielenkiintoinen esseistinen ja moneen suuntaan rönsyilevä teos. Vihavainen pyörittelee muutamiin aihealueisiin linkittyneitä perusteemoja kierkegaardmaisella pullataikinan vaivaamisella, tulematta useinkaan minkään kovin selkeisiin tuloksiin tai väittämiin. Lukija jää odottamaan usein luvuille jotakin selkeämpää lopputulemaa, mutta kirjoittaja on päätynyt valitsemaan, että asiat jäävät eräällä tavalla leijumaan. Aika näyttää vastauksen.

Keskeinen teema on nimen mukaisesti, että länsimaat ovat ajautumassa alaspäin vääjäämättömästi. Kysymys on lähinnä vauhdista. Se on eräänlainen hallitsematon itsetuhon koneisto. Tästä kertoo hänen mukaansa moni asia. Yksi sellainen on, että kaikki mistä voi saada kiksejä on yhtä hyvää, koska kukaan ei ole pätevä toista tuomitsemaan eikä arvostelemaan. Kansakunnan ihanteissa hyveellinen sankari vaihtuu romanttiseen sankariin. Vielä 1800-luvulla normina oli hyve, ei yksilön halujen tyydyttäminen. Vähitellen yleinen kulttuuri ohjaa velvollisuuksien sijaan oman puberteettisen egon oikeuksien nostamiseen huomion keskipisteeseen. Syntyy narsistinen kulttuuri. Totuuden, hyvyyden ja kauneuden tavoittelu katoaa. Ajatellaan, että maksimaalinen vapaus mahdollistaa myös maksimaalisen hyvän. Kuitenkin hyve kuuluu todelliseen kulttuuriin. Kulttuuri ei merkitse vapautta, vaan viljelyä: työtä, itsensä kieltämistä ja kehittämistä. Kulttuuri ei synny siitä, että tehdään maksimaalisesti sitä mikä huvittaa.

Keskeisen osan kirjassa saa Amerikan ja Venäjän roolien pohdiskelu maailmassa. Tätä kautta avautuu pohdiskelu Suomen asemasta idän ja lännen rajalla. Mielenkiintoisia teemoja ovat Amerikka ja demokratia. Kuinka tulisi ymmärtää Amerikan itselleen julistama demokratian suojelijan rooli? Onko se todellisuudessa vain raakaa imperialismia, joka pönkittää mieletöntä kerskakulutusta kaikkien vahingoksi? Äärimmillään kulttuurien kohtaaminen on juuri Amerikassa ja islamisteissa. Samalla se saa narrimaisia piirteitä. Toisella puolella on Yhdysvallat, jonka aiempi presidentti joutui todistamaan oikeuden edessä, että ei ole maannut erään harjoittelijansa kanssa; toisella puolella bin Laden, monivaimoinen terroristi.

Toisin kuin uskonto, joka antaa ihmiselle äärettömän merkityksen, mammonanpalvonta vie köyhältä kaiken, kunniaa myöten. Kun ihmisellä ei ole rahaa, hänellä ei ole mitään muutakaan. Aikamme sankari on suurkuluttaja. Syntyy kulttuuri jossa Sinkkuelämää-sarja muodostuu roolimalliksi. Kulttuurissa kukoistaa pidäkkeetön hedonismi ja ruikutus. Mielenlujuuden ihanne on antanut tietä banaalille itsesäälin höystämälle, hengettömälle ja ontolle emotionaaliselle inkontinenssille. Aikakauden symboliksi ja tulevaisuuden kuvaksi on noussut rajattomiin turpoava ego, jonka libidolle alistetaan kaikki, perhe ja lapset ensimmäisinä.

Samalla suhteessa valtioon tämä kulttuuri herättää kummallisia seurauksia. Ristiriitaisesti vaaditaan toisaalta valtiota pidättäytymästä kaikesta yksilöllisen halun tyydyttämisen rajoituksista ja toisaalta taas huudetaan valtiota apuun aina kun typerät ihmiset haluavatkin jotakin muuta, kuin heidän näiden oppineiden mielestä pitäisi haluta.

Kirjan teemat vaihtuvat raskaammasta keveämpään. Välillä pohdiskellaan Leningradin piirityksen ihmissyöntiä. Välillä suomalaisia uuniruokia. Samalla Vihavainen pohdiskelee esimerkiksi Suomen menneisyydestä aina nykypäivään problemaattista suhdetta Venäjään. Toisinaan se oli peikko, toisinaan oltiin aivan rähmällään siihen suuntaan.
”Mikäli kysytään oliko Suomi 1970-luvulla oikeasti vaarassa ja oliko älymystömme etujoukolla todella mahdollisuuksia saada aikaan sitä, mihin he pyrkivät, näyttää nykyajan perspektiivistä todennäköiseltä, että vaara oli pieni. Kollektiivinen mielenhäiriö ei juuri lainkaan tarttunut laajempiin kansankerroksiin. Julkinen sana oli kyllä täynnä uutta evankeliumia aina television viihdeohjelmia myöten, mutta suuri enemmistö piti jukuripäisesti pintansa ja kieltäytyi uskomasta. Todettakoon, ettei kyseessä ollut varsinainen älyllinen uroteko eikä moraalinenkaan. Taistolaisuuden ydinsanoman perimmäiset argumentit vain eivät auenneet massoille. Maan ja kansan pelasti tuolloin penseys, ehkä peräti tyhmyys. Lopputulos on joka tapauksessa kaikkien kannalta hyvä, kuten jokseenkin yksimielisesti on todettu ja kai siis voidaan vain huokaista helpotuksesta ja jättää menneisyyden kummajainen rauhaan, kuten on ehdotettu.”

Suositellaan siis esseistisen kirjoittamisen ystäville. Tästä kirjasta saa paljon positiivisia ärsykkeitä ja impulsseja omaan ajatustyöhönsä. Ei kun lukulistalle!


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos