Luterilainen käsitys ehtoollisesta

Ehtoollisesta on keskusteltu ja väitelty ainakin siitä asti, kun Paavali kirjoitti korinttilaisille. Kristuksen asettama kirkon ykseyden sakramentti onkin tullut vuosisatojen kuluessa kirkkokuntia erottavaksi tekijäksi ja ilmaisemaan hajaannusta. Ehtoollinen kuuluu kirkon elämän ja jumalanpalveluksen ytimeen. Onkin sanottu, että kaikki kirkon harhat näkyvät ensiksi alttarilla. Ehtoollisrenessanssiin tällä vuosisadalla on erityisesti vaikuttanut sekä ekumeeninen että liturginen liike, jotka ovat jättäneet koko kristikuntaan syvät jäljet. Samoin ehtoollisperikooppien historiallisuudesta on kiivaasti väitelty akatemian piirissä. On itsestään selvää, ettei keskustelu ehtoollisen sakramentista ole mielekästä, jos asetussanojen historiallisuus kyseenalaistetaan. Ehtoollisteologia kuitenkin lopulta aina palautuu hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Kukaan teologi tai maallikko ei voi olla ottamatta kantaa Kristuksen sanoihin: ’Tämä on minun ruumiini.’

Kristologiset edellytykset

Oikean kristillisen kirkon opetuksen kaksi suurinta pahennuksen aihetta ovat aina olleet inkarnaatio ja Kristuksen reaalipreesens leivässä ja viinissä. Nämä molemmat ovatkin toisistaan erottamattomat. Sen, mitä tunnustamme Kristuksesta, tunnustamme ehtoollisesta ja sen, mitä tunnustamme ehtoollisesta, tunnustamme Kristuksesta. Väärä kristologia vie välttämättä väärään ehtoollisteologiaan ja päinvastoin.

Ehtoollinen ja kristologia olivat erityisesti suurennuslasin alla reformaation aikana. Reformoidut väittivät, että Kristuksen inhimillisen luonnon oli mahdotonta olla läsnä leivässä ja viinissä: finitum non capax infinitum, äärellinen ei voi sisältää ääretöntä, mikä siis aina johdonmukaisesti pääteltynä kieltää inkarnaation. Luterilainen ehtoollisteologia sen sijaan perustuu inkarnaation ihmeeseen: ’Sana tuli lihaksi.’ Kristus on omaksunut inhimillisen luonnon jumalalliseen olemukseensa sekoittamatta, erottamatta, jakamatta ja muuttumatta. Kristus on totinen Jumalan ja totinen ihminen. Tästä loogisesti myös seuraa Kristuksen kahden luonnon ominaisuuksien yhteys, communicatio idiomaticum. Kiistellyin laji, genus oli genus maiestaticum. Se tarkoittaa sitä, että Kristuksen jumalallinen luonto antaa ja kommunikoi inhimilliselle luonnolle jumalalliset ominaisuudet esim. kaikkivaltaisuuden, kaikkiallisuuden ja kaikkitietävyyden. Luterilaisuuden sotahuudoksi tuli Neque logos extra carnem, neque caro extra logon: Missä siis jumalallinen luonto on, siellä on aina myös inhimillinen luonto ja päinvastoin. Jumalallinen luonto ei seikkaile yksinään erossa inhimillisestä luonnosta. Näin haluttiin kirkkoisä Kyrilloksen opin mukaisesti torjua Kristuksen persoonan särkevä reformoitu (sekä Zwinglin että Calvinin) uusnestorianismi. Luterilaisille koko Jumalan ilmoitus on inkarnoitunut Kristus, ’jossa asuu jumaluuden koko täyteys’ ei ainoastaan ylösnousemisen ja taivaaseenastumisen jälkeen, vaan jo Neitsyen kohdussa.

Näistä kristologisista edellytyksistä Luther selvittää vastustajilleen, miten Isän oikealla puolella istuva Kristus voi olla samanaikaisesti leivässä ja viinissä. Tätä oppia ruvettiin myöhemmin kutsumaan haukkumanimellä ubikviteettioppi. Se tarkoittaa sitä, että Kristuksen inhimillinen luonto on myös osallinen Kristuksen kaikkiallisuudesta: Kristus täyttää koko maailman. Kristus on läsnä kaikkialla maailmassa, mutta ei kuitenkaan panteistisesti, koska hän on myös sen ulkopuolella ja vastapäätä. Lutherin vastustajat puolestaan sanoivat, ettei sakramentilla ole silloin mitään merkitystä, jos Kristus on jo jokaisessa leivänpalasessa. Tähän Luther vastasi, että on täysin kaksi eri asiaa siinä, että Jumala on olemassa ja tai että hän on olemassa sinulle! Kristusta ei siis pidä etsiä kaikista paikoista, vaan sieltä, missä hän on luvannut olla. On siis ero siinä, että hän on läsnä tai että häneen voi tarttua. Okkamilaiseen traditioon nojautuen Luther teki jaottelun kolmen eri läsnäolomuodon välillä: localiter, diffinitive ja repletive. Ensimmäinen on paikkaan sidottu mitattavissa ja rajoitettavissa oleva läsnäolo, kuten viini tynnyrissä. Diffinitivellä puolestaan viitataan todelliseen läsnäoloon, joka ei kuitenkaan rajoitu tilaan, vaan on kuten ääni, joka kulkee ilmassa tai lautojen läpi. Tällä tavoin voidaan jotenkin yrittää ymmärtää, miten Kristus on läsnä ehtoollisessa. Kolmas tapa on jumalallinen, koska se samalla kertaa täyttää kaikki paikat, mutta sitä ei kuitenkaan voida mitata tai tavoittaa. Luther siis pyrki todistamaan, ettei filosofisestikaan tarkasteltuna reaalipreesens ole mahdoton. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Luther pyrki todistamaan tai selittämään ehtoollisen mysteerin. Hän päinvastoin irtisanoutuu kaikesta filosofisesta spekulatiivisesta traditiosta, jossa pyrittiin selittämään miten Kristus on läsnä ehtoollisessa (transsubstantiaatio-oppi tai konsubstantiaatio-oppi). Riittävää hänelle oli tunnustus, että Kristuksen ruumis ja veri ovat läsnä leivässä ja viinissä. Luterilaisuudessa ei yksinkertaisesti ole oppia tavasta, jolla Kristus on läsnä. Reaalipreesens on perinteisesti ilmaistu prepositiosikermällä: in, cum, sub, jonka tarkoitus on suojata oikean ehtoollisteologian ymmärrys, mutta siinäkään ei pyritä selittämään mysteeriä.

Asetussanat

Luterilaista ehtoollisteologiaa ei johdeta kristologiasta, vaan selvistä Pyhään Raamattuun talletetuista ehtoollisen asetussanoista. Ehtoollinen on Kristuksensa itsensä säätämä ja asettama (Matt.26, Mark.14; Luuk.22; 1.Kor.11) Lutherille verba testamenti oli koko evankeliumin summa: ’teidän edestänne annettu syntien anteeksiantamiseksi.’ Hän liitti asetussanat katekismukseensa, jotta jokainen kristitty opettelisi ne ulkoa. Samoin hän liturgiassa ryhtyi keskiajan mumisemisen sijasta laulattamaan kovalla äänellä asetussanat, jotta kaikki kuulisivat ne. Hän oikeana teologina ja käytännön didaktikkona tietoisesti valitsi verban sävelmäksi saman, jota evankeliumitekstiä luettaessa käytettiin. Ehtoollinen on siis evankeliumia puhtaimmillaan. Tunnettua myös on taistelut asetussanojen kirjaimellisesta ymmärryksestä Est on est eikä significat. ’Tämä ON minun ruumiini!’ Ehtoollisen asetussanojen kirjaimellisesta ymmärryksestä luopuminen johtaa aina väärään kristologiaan sekä tuhoaa raamattuopin.

Ainoastaan asetussanat konsekroivat elementit. Asetussanat vaikuttavat Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon leivässä ja viinissä. Tämä merkitsee sitä, että jokainen lahjan saaja nauttii todellisesti suullaan Kristuksen ruumiin ja veren, manducatio oralis. Vaikka vastaanottaja olisikin epäuskoinen, hän silti saa Kristuksen ja ruumiin ja veren lahjan, mutta tuomioksensa, manducatio impiorum. Sakramentilla on siis objektiivinen pohja, jota ihminen ei voi särkeä niin kauan kuin noudatetaan Kristuksen asetusta. Heikon uskon ja oman syntisyytensä kanssa tuskailevalle kristitylle tämä merkitsee sanomatonta lohtua ja pelastusvarmuutta. Luterilainen käsitys verban merkityksestä poikkeaa idän ja lännen kirkon traditionaalisesta opetuksesta. Edellisessä asetussanojen vierelle nostetaan epikleesirukous, jossa rukoillaan Pyhää Henkeä vaikuttamaan Kristuksen läsnäolo elementeissä. Jälkimmäisessä taas viralle annetaan asetussanojen ohella konsekroiva asema. Oikealla tavalla ordinoidulla pastorilla, jolle on ordinaatiossa annettu character indelebilis, on ainoastaan valta ja kyky toimittaa ehtoollinen, potestas consecrandi. Tällä konsekraatiovallallaan pappi uhraa sekä elävien että kuolleiden puolesta verettömän messu-uhrin, joka on siis viime kädessä sola gratian vastaista synergismiä. Reformoidut puolestaan rikkovat Kristuksen säätämystä kieltämällä sanan EST. Siten heillä asetussanojen lukemisesta huolimatta ei ole Herran ehtoollista, vaan he ovat muuttaneet sen tulkinnallaan ja astuneet Kristuksen valtuutuksen ulkopuolelle. Jäljellä on vain ’Calvinin ehtoollinen.’ Pelkkien asetussanojen toistaminen ei siis takaa validia sakramenttia, vaan tarvitaan myös oikea intentio. Luterilainen ehtoollisprinsiippi onkin:’ Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä Kristuksen säädöstä ei noudateta sellaisenaan’ (FCVII). Tämä sisältää siis sekä sanat että teot. Siunauksen malja tulee todellakin konsekroida, jakaa ja nauttia kuten on asetettu. Siksi myös siunauksen toimittajalla tulee olla oikea valtuutus eli apostolinen virka, koska ovathan sanat ’Tehkää tämä minun muistokseni’ myös samalla ordinaatiosanoja. Siten pastori lukiessaan asetussanoja toimii, ei omassa, vaan Kristuksen persoonassa, ex persona Christi. Vaikka ehtoollisen pätevyys ei vastoin donatolaisuutta riipu viranhaltijan moraalisesta pyhyydestä niin kysymys on aivan toinen, jos virka puuttuu tai se on väärä pseudovirka, kuten esim. ns. naispappien kohdalla.

Kristuksen todellinen läsnäolo ehtoollisessa merkitsee sitä, että hän tuo mukanaan tekonsa ja lahjansa. Se on armonväline. Siten ehtoollinen on syntien anteeksiantamuksen ateria. Siellä on pystytetty Golgatan alttari, jossa ei anneta uhria, vaan jossa jo kerran uhrattu ruumis ja veri annetaan syntien anteeksiantamuksen lahjana. Tämän lahjan suu vastaanottaa ja sen hyöty omistetaan uskon kautta. Se liittää meidät Kristukseen ja Kristuksen meihin. Samalla sen kautta me tulemme yhdeksi ruumiiksi horisontaalisesti. Ehtoollinen corpus sacramentale ja Kristuksen kirkko corpus mysticale kuuluvat yhteen. Sakramenttiteologia ja kirkko-oppi siis aina nivoutuvat toisiinsa. Ehtoollinen ei luterilaisille ole koskaan reformoitujen tavoin väline ekumeenisissa pyrkimyksissä näkyvään yhteyteen, vaan se on aina päämäärä. Ehtoollinen on vapaasta suunnista tuleville adiafora. Ehtoollisesta voidaan olla hyvin eri mieltä eikä se ole kirkollisen yhteyden esteenä. Siksi esim. helluntailaisille ei useinkaan ole ongelma tulla luterilaisten ehtoollispöytään. Luterilaiset puolestaan edellyttävät, että ehtoollisen olemuksesta ja lahjasta ollaan yksimielisiä, muuten yhteyden ateria on teeskentelyä ja päinvastoin särkee Kristuksen ruumista. CA VII:n mukaan tarvitaan yksimielisyys ’evankeliumin julistamisesta ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta.’ Tämä on sekä minimi että maksimi edellytys ehtoollisyhteydelle. Enempää ei saa vaatia eikä vähempi riitä, muutoin laki ja evankeliumi sekoittuisivat toisiinsa. Ehtoollinen on siis yksi kirkon tuntomerkeistä.

Luterilaisen ehtoollisteologian olemus paljastuu praksiksesta. Siten esim ns. jälkikonsekraation (uusien aineiden siunaaminen loppuneiden tilalle) tulisi olla luterilaisille pastoreille itsestäänselvyys, koska vain verba vaikuttaa reaalipreesensin. Lutherhan ojensi erästä pastoria, joka antoi erehdyksessä vihkimättömän hostian: ’Menköön zwingliläisten luo.’ Vaikka luterilaiset eivät määrää mitään matemaattista pistettä sille, milloin reaalipreesens alkaa tai päättyy, tulisi olla selvää, että konsekroituja elementtejä käsitellään eri tavalla kuin konsekroimattomia. Parasta olisi, että aineet nautittaisiin aina loppuun asti. Lutherille tämä käytäntö oli suorastaan dogmaattinen vaatimus. Oikea kunnioitus ja raitis adoraatio siunattuja aineita kohtaan on myös luterilaisuuden tunnuspiirre. Yki tapa palauttaa vanhaa oikeata kirkollista traditiota olisi seurakunnan polvistuminen asetussanoja luettaessa. Nyrkkisääntönä selebraatiossa on, että se vietetään niin, ettei synny turhia kysymyksiä.

Menneisyys – nykyisyys – tulevaisuus

Kristuksen reaalipreesens Pyhässä Ehtoollisessa avaa näköalan, jota eivät aika ja paikka rajoita. Siinä katsotaan taaksepäin ja muistellaan kärsimysviikon historiallisia tapahtumia. Ehtoollinen on muistoateria. Tätä juuri tarkoitta anamnesis. Kärsimysviikon tapahtumat palautetaan mieliin. Samalla ehtoollinen tähyää kauas tulevaisuuteen. Se ennakoi Karitsan hääateriaa taivaassa. Uskossa ja toivossa seurakunta odottaa Kristuksen näkyvää tulemusta ja messiaanista ateriaa. Sakramentin kärki on kuitenkin nykyisyydessä. Sillä juuri Kristuksen todellinen läsnäolo merkitsee sitä, että Kristuksen historiallinen sovitustyö tulee, ei vertauskuvallisesti tai metaforisesti nykyhetkeen, vaan todellisesti. Meille todella tarjotaan ja jaetaan Kristuksen ruumis ja veri. Samoin, vaikka seurakunta huokaa eskatologista rukousta: ’Maranatha, Tule Herra Jeesus’, se myös todellisesti on jo nyt osallinen taivaan ilosta ja Karitsan hääateriasta. Sillä Maranatha tarkoittaa myös: ’Herra tulee.’ Kristus on siis ehtoollisella Karitsana ja Kuninkaana läsnä taivaan hovin kanssa. Siten messu on jo osallisuutta uudesta luomisesta ja taivaan levosta. Seurakunta ylistää yhdessä ’taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa’. Näkyvän alttarikaiteen puoliympyrä todellisuudessa jatkuu ja muodostaa näkymättömän taivaallisen puoliympyrän kanssa yhden kokonaisen juhlapöydän. Riemuitseva ja taisteleva seurakunta ovat näin yhtä. Messu on elämää uudessa luomakunnassa, kahdeksannen päivän ilossa. Vanha englantilainen ehtoollisrukous tiivistää sakramentin eskatologisen luonteen: ’Thy Supper be my heaven on earth, till I enter heaven.’


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos