Suomalainen yhteiskristillisyys sisältää usein oletuksen – jopa väitteen – ettei oppi ole kristittyjen yhteyden kannalta tärkeä. Kunhan koemme kristittyinä keskinäistä yhteyttä, se riittää! Opista ei saa tehdä yhteyden estettä – ja vihoviimeistä on se, että kristityt alkavat kiistellä opin kysymyksistä. Siitä ei synny muuta kuin riitoja, joista paholainen nauttii ja joita maailma revittelee. –Sitäpaitsi, ei kukaan voi väittää omistavansa opillista totuutta puhtaana ja ainoana oikeassa olevana!
Tällaisessa ilmapiirissa on ahdistavaa olla luterilainen. Luterilaisellehan oppi on tärkeä. Kristillinen oppi ilmaisee kristilliset vastaukset elämämme suurin kysymyksiin. Kuinka minä pelastun? Kuinka tullaan uskoon? Kuinka minä saan synnit anteeksi? Ja vielä: Kuinka voin olla varma, että olen oikealla tiellä ja pääsen taivaaseen? Jos nämä kysymykset eivät ole sinulle tärkeitä, silloin voit pyyhkiä villaisella opin merkityksen, mutta jos ne ovat tärkeitä, silloin sinun on syytä suhtautua kriittisesti sellaiseen yhteiskristillisyyteen, joka siirtää opin pois kristinuskon keskuksesta.
Edellä on kuvattu yhteiskristillisen ilmapiirin ongelmallista puolta. Hieman lempeämpi versio samasta ilmiöstä on se, että pitäydytään opissa ja opetuksessa niihin asioihin, joista eri tunnustuskunnat ovat samaa mieltä. Tällaisen ilmapiirin eräänlainen tunnuslause kuuluu. –Mehän uskomme kaikki Jeesukseen! Johtopäätöslause seuraa perässä. –Pitäydytään siis yksinkertaiseen uskoon ja yksinkertaisesti Jeesukseen! Tämän jälkeen eri tavalla tunnustavat vierailevat toistensa seurakunnissa, viettävät yhteiskristillisiä rukous- ja ylistysiltoja ja – mikä kaikkein ongelmallisinta – kokoontuvat yhteiseen ehtoollispöytään.
Ratkaisun hintana on se, että tunnustuskuntia vuosisatoja erottaneista opinkohdista ei enää puhuta. Kaste julistetaan sanattomalla sopimuksella toissijaiseksi asiaksi. Ehtoollisesta ei opeteta, onhan se muutoinkin mysteeri eli uskon salaisuus. Naispappeudesta ei ole järkevää puhua. Uusimpana tulokkaana yhteiskristilliselle ”kiellettyjen aineiden listalle” ovat nousseet seksuaalieettiset kysymykset. –Emme ota kantaa homosuhteisiiin, koska eri kirkoilla ja eri kristittyjen piireillä on niistä niin erilaisia mielipiteitä!
Kun tällaisista hengellis-teologisista lehmänkaupoista kirjoittaa erillään konkreettisista tilanteista, ei tarvita paljon ymmärrystä, että nähdään yhteyden perustuminen epärehellisyyteen. Vai ajatteletko toisin? Voivatko kristityt mielestäsi toimia Herran seurakunnassa niin kuin pitkään naimisissa ollut aviopari ei voi toimia? Eihän yhteistä elämää arjen tasollakaan voi rakentaa sellaisen toimintamallin varaan, jossa erimielisyydet lakaistaan maton alle. Ennemmin tai myöhemmin sellainen yhteys särkyy, tai vaihtoehtoisesti muuttuu henkisen/hengellisen vallankäytön areenaksi.
Vaikenemiseen perustuva yhteiskristillisyys on tuhoon tuomittu rakennelma. Lisäksi se on selvästi Raamatun vastainen. Jeesus rukoilee juurikin kristittyjensä yhteyteen liittyen: ”Isä, pyhitä heidät totuudessa. Sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:17)
Tässä haisee nyt palaneen käry. Eikös luterilaista taluteta nyt oikein niskavilloista omaan karsinaansa ja kehoteta välttämään kanssakäymistä muiden kristittyjen kanssa? Oikein haistoit. Edellä sanottu ei ole kokonainen totuus kristittyjen yhteydestä. Emme saa unohtaa, että Uusi testamentti edellyttää kristityiltä kirkon ykseyden vaalimista ja särkyneen yhteyden uudelleen rakentamista. Mutta mikä neuvoksi, jos tarjolla on vain sellaisia yhteydenpidon muotoja, joihin ei voi hyvällä omallatunnolla ja ehyellä sydämellä liittyä?
Ehdotan luterilaisille toisenlaista lähestymistapaa koko kysymykseen. Entä jos lakkaisimme puhumasta yhteiskristillisyydestä, koska se ohjaa mielikuvat valmiiksi määriteltyyn ja epärehelliseksi todettuun yhteydenpidon malliin? Yhteiskristillisyyden sijasta voisimme puhua kristittyjen yhteydestä. Silloin erilaiset tunnustukset voidaan todeta ja ottaa puheeksi. Voidaan sanoa heti alkajaisiksi se, minkä kaikki tietävät: me olemme erilaisia! Uskomme ja tunnustamme eri tavalla, mutta silti tunnustamme, että kuulumme vanhan kirkon tunnustusten (apostolinen uskontunnustus, Nikean tunnustus, Athanasiuksen tunnustus) mukaan samaan kristilliseen kirkkoon. Tunnustamme yhteistä uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Tunnustamme siis vapaisiin suuntiin kuuluvat kristityksi! Mutta tästä huolimatta meillä on suuria eroja varsinkin Pyhän Hengen teologiassa.
Vanhan kirkon tunnustuksiin sitoutuvilla kristityillä on epäuskoista maailmaa vasten peilaten kuitenkin enemmän yhteistä kuin erottavaa. Siksi on myös yhteistä kosketuspintaa, jonka perusteella voi seistä samassa kristittyjen rintamassa epäuskoisen maailman edessä. Esimerkiksi konservatiiviluterilaisella on paljon yhteistä vapaiden suuntien konservatiivikristittyjen kanssa arvomaailmaan ja etiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Samalla tavalla löytyy yhteistä kosketuspintaa, kun puhutaan Raamatun auktoriteetista suhteessa kristityn uskoon ja elämäntapaan. Eikä mikään estä eri tavalla tunnustavia kristittyjä olemasta ystävällisiä toisiaan kohtaan, keskustelemasta toistensa kanssa (erilaisista uskonkäsityksistä) ja vieläpä ystävystävystymästä toistensa kanssa! Saati rukoilemasta toistensa puolesta!
Luterilaisen uskon aarre ja avain raamatuntulkintaan on oppi jumalattoman vanhurskauttamisesta. Opissa on kysymys siitä, ettei ihminen voi tehdä mitään pelastumisensa eteen, vaan Jumalan on Kristuksessa sovitettava hänet ja Pyhässä Hengessä vedettävä hänet yhteyteensä eli pelastettava hänet yksipuolisesti ja kokonaan.
Teologiassa luterilaista pelastusoppia on luonnehdittu sanalla monergismi. Termillä tarkoitetaan sitä, että Jumala yksin vaikuttaa ihmisen koko pelastuksen. Monergismin kilpa- ja keskustelukumppani tunnustuskuntien välisessä kädenväännössä on ollut synergismi. Tällä termillä tarkoitetaan sitä, että Jumala vaikuttaa ihmisen pelastuksen, kuitenkin yhteistyössä ihmisen kanssa. Pelastus ei ole sataprosenttisesti Jumalan työtä, vaan siihen tarvitaan myös pelastettavan myötävaikutus.
Pelastusopin ”vedenjakajalta” lähdetään aina eri suuntiin. Se, mitä ajatellana yleisesti ihmisen pelastumisesta, vaikuttaa tietenkin siihen, mitä ajatellaan pelastumisen tavoista. Ei liene yllätys, että synergististä pelastusoppia opettavat tunnustuskunnat tulkitsevat kristillistä kastettakin siten, että ihminen on siinä enemmän tai vähemmän aktiivinen osapuoli. Luterilaisessa kasteopissa ihminen on täysin passiivinen vastaanottaja. Hän on Jumalan armotekojen kohde, ei niihin osallistuja.
Suhteessa niin sanottuihin ”vapaisiin suuntiin”, suuri teologinen jakolinja kulkee myös siinä, kuinka ymmärrämme Jumalan mahdollisuudet olla todellisesti läsnä luomakunnassaan. Luterilaiset vastaavat Jeesuksen ihmiseksi syntymisen ihmettä, inkarnaatiota, korostaen, että Jumala voi – ja on! –todellisesti läsnä luomassaan maailmassa, kun Hän Pyhän Hengen kautta pelastaa syntisiä. Esimerkiksi kaste ei ole vain Kristuksen seuraajaksi tunnustautumisen hetki, vaan kasteessa Kristus on Pyhän Hengen kautta vedessä ja sanassa todellisesti läsnä, ja kutsuu sekä ottaa omakseen ihmisen samalla tavalla kuin Hän kerran kutsui vaikkapa Pietarin ja Andreaksen.
Samanlainen jakolinja näkyy myös ehtoollisopissa. Vapaiden suuntien opetuksessa korostuu ehtoollisen luonne Golgatan muistoateriana. Luodut välineet, leipä ja viini, eivät sellaisenaan sulje sisäänsä mitään niin suurta ja rajatonta kuin Kaikkivaltiaan Jumalan. Luterilaiset sen sijaan lähtevät tässäkin liikkeelle Jeesuksen ihmiseksi tulemisesta (inkarnaatiosta) ja opettavat, että ehtoollisen sakramentissa toteutuu sama, mikä toteutui jumal-ihmisessä nimeltä Jeesus Kristus. Jumalallinen tuli osaksi inhimillistä. Vaikka leipä ja viini ovat ehtoollisen asettamisen jälkeenkin olemukseltaan – ja siis silmiemme alla – leipää ja viiniä, niiden hengellinen olemus on asetussanan voimasta toinen. Me vastaanotamme niissä Kristuksen ruumiin ja veren joko pelastuksemme tai tuomioksemme riippuen siitä, kuinka Herran pöytään tulemme. Tulemmeko syntejä katuvina ja Jumalan armoa tarvitsevina uskovina, vai tulemmeko Jumalaa vastaan kapinoivina ja armoa tarvitsemattomina epäuskoisina?
Lyhyt silmäys luterilaisen opin kannalta keskeisiin jakolinjoihin osoittaa meille sen, että opillisia eroja eri tunnustuskuntien välillä on. Eivätkä erot ole pieniä! Toinen laskee koko pelastuksensa kasteensa varaan. Toinen ei aina pidä kastetta välttämättömänä.
luterilainen.net -sivustolle jätetyssä kysymyksessä viitattiin myös luterilaisten ja vapaiden kristittyjen erilaisiin näkemyksiin armolahjoista ja hengellisten kokemusten merkityksestä.
Näidenkin eroavaisuuksien kohdalla on puhuttava itse asioita laajemmasta hengellis-teologisesta jakolinjasta. Luterilaisuudelle on ollut tärkeää tunnustaa Jumalan toiminta ja läsnäolo tässä maailmassa luomisessa annettujen järjestysten kautta. Luterilainen ei voi pitää ”hengellisyyden” vastaisesti ”maallisena” sitä, että ihminen sairastuttuaan menee lääkäriin ja saa sieltä avun sairauteensa. Luterilaiselle tällainen Jumalan luomisesta asti vallinnut järjestys on aina luonteeltaan Jumalan ”hengellistä” apua kristitylle. Kun ihminen käyttää Jumalalta lahjaksi saamaansa järkeä siten, että opiskelee lääkäriksi ja auttaa lääkärinä muita ihmisiä, hän toimii Jumalan luomisjärjestyksen mukaisesti, Jumalan välikappaleena tässä maailmassa.
Vapaisiin suuntiin kuuluville kristityille tällaiset ”maalliset” (=luodut) järjestykset eivät ole aina samalla tavalla merkityksellisiä. Vaikka molemmat rukoilevat ja menevät sitten lääkäriin, he sanottavat tapahtuman seurauksia todennäköisesti eri tavalla. Luterilainen saattaisi sanoa: Jumala paransi minut lääkärin avulla. Vapaisiin suuntiin kuuluva sanoisi: Ystävät rukoilivat minun puolestani ja minä paranin.
Tällainen painostusten eroavaisuus ei liity niinkään siihen, että toinen on hengellisempi kuin toinen. Pikemminkin on kyse siitä, että eri tunnustuskunnissa ymmärretään ”hengellisyys” eri tavalla. Luterilaiselle perinteelle on tärkeää, ettei ”hengellisyys” kumoa tai asetu vastakohdaksi luotuisuudelle. (Sivumennen sanoen tämä näkyy hyvin perinteisessä luterilaisessa liturgiassa. Siinä liturgisilla liikkeillä ja eleillä on suuri merkitys, koska ”hengellisyys” on koko ajan myös luotuisuutta.) Vapaissa suunnissa hengellisyys ymmärretään yleensä luotuisuuden vastakohtana. Henki on henkeä, aine on ainetta, ja nämä kaksi eivät suoraan liity toisiinsa.
Kun ymmärtää tämän peruseron, ymmärtää helpommin senkin, miksi hengellisillä (ja siis karismaattisilla) kokemuksilla on erilainen asema eri perinteissä. Luterilaiselle oikea ja todellinen hengellisyys on aina myös materiaalista. Siksi se liittyy kirjoitettuun, luettuun ja julistettuun Jumalan sanaan. Siksi se liittyy kristikunnan vanhoihin ja siten valmiisiin rukouksiin. Siksi se liittyy konkreettiseen liturgiaan. Siksi se liittyy arjen kutsumuksiin. Vapaiden suuntien piirissä hengellisyys ymmärretään (minun näkökulmastani) kapeammin. Se koskettaa vain ihmisen henkeä. Se on siis näkymätöntä, kouriintuntumatonta ja siksi pääsääntöisesti koettua.
Tästä erosta seuraa se, että vapaa kristitty voi kuulostaa luterilaisen korvissa siltä kuin hänelle hengellisyys ja usko olisivat yhtä kuin kokemus.
”Hiljaisuus on myöntymisen merkki”
Monet ihmiset reagoivat ristiriitoihin hiljaisuudella. Antaa olla. Parempi olla hiljaa kuin ryhtyä riitelemään. Tällainen menetelmä on vähintäänkin huono, jos ei jopa epäkristillinen.
Kristityt ovat historian kuluessa hyväksyneet hiljaisuudella asioita, joista on vielä vuosikymmenten ja vuosisatojenkin jälkeen vaikea puhua ääneen. Ajallisen etäisyyden päästä on myös vaikea ymmärtää, kuinka kristityksi tunnustautuvat saattoivat olla aikoinaan hiljaa siinä ja siinä tilanteessa.
Jos suostumme oppimaan historiasta, joudumme tunnustamaan, ettei hiljaisuus ole lähestymistapa silloin, kun kohtaamme raittiista raamatullisesta opista harhautumista. Hiljaa oleminen ei ole sen Jeesuksen seuraamista, joka kehotti: ”Niin loistakoon teidänkin valonne…” Joskus eri tunnustuskuntiin kuuluvien kristittyjen oppikeskustelua suitsitaan Ut:n sanoilla, jotka kehottavat karttamaan harhaoppisia. Esimerkiksi Paavalin kirjeessä Tiitukselle sanotaan: ”Mutta vältä mielettömiä riitakysymyksiä ja sukuluetteloita ja kinastelua ja kiistoja laista, sillä ne ovat hyödyttömiä ja turhia. Harhaoppista karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti.” (Tiit. 3:9–10)
Tällaiset kohdat ovat kuitenkin huonoja perusteita hiljaa olemiselle. Vaikka Paavali selvästi kehottaa välttämään kinastelua ja riitelyä, hän kuitenkin kehottaa varoittamaan jopa karkeasti harhaoppista kolme kertaa ennen kuin yhteydenpito lopetaan.
”Se, joka huutaa kovimmin, on oikeassa”
Hiljaa olemisen vastakohta on kilpaa huutaminen. Joku on sanonut, että väittelyssä ei voita se, joka on oikeassa, vaan se, joka huutaa kovimmin. Äänen korottaminen ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Mutta ei ole väittelykään, koska siinä ei pyritä ymmärtämään toista, vaan pyritään osoittamaan toisen kanta vääräksi. Tällöin kumpikaan ei kuuntele toista. Väittelyssä toisen kuuntelemisen ainoaksi motiiviksi nousee kysymys, kuinka voin kumota hänen väitteensä ja vakuuttaa hänet omistani. Ei kuulosta kovin kristilliseltä tavalta kohdata toista ihmistä, puhumattakaan, että kohdataan samaa kristillistä uskoa tunnustava sisar tai veli!
”Siitä heidät tunnetaan, jos heillä on keskinäinen rakkaus”
Askel kerrallaan on hyvä tapa tutustua toiseen ihmiseen. Kun puhutaan asioista, jotka ovat molemmille hirveän tärkeitä, mutta joista ollaan eri mieltä, on tärkeä tyytyä vähään. Keskustellaan sen verran kuin osataan ja kestetään keskustella ystävällisesti. Tällaisten asioiden kanssa ei ole kiire mihinkään. Tänään ei tarvitse tulla valmiiksi yhtään missään. Kysytään siis, ja kyseenalaistetaan, sen verran kuin molemmat kykenevät. Sellainen lähestymistapa ilmentää kristillistä lähimmäisenrakkautta. Se ilmentää aitoa halua auttaa toista ihmistä lähemmäksi Kristusta. Luterilaisina kristittyinä syvinkään tavoitteemme ei voi olla toisen käännyttäminen, eikä varsinkaan oman oikeassa olemisen osoittaminen. Todellinen tavoitteemme voi olla vain se, että rakastamme toista, niin kuin Kristus käski meidän rakastaa ja autamme häntä parhaamme mukaan pääsemään lähemmäksi Jumalan sanan totuutta ja siten lähemmäksi Kristusta.
Ks. myös ekumenia, Tunnustuksellinen luterilaisuus ja ekumenia ja Kristittyjen yhteys vai yhteiskristillisyys?
