Kysymys: Jos Lähetyshiippakunta haluaa edustaa puhdasta luterilaisuutta, miksi se on äärikorkeakirkollinen? Pappeutta pidetään lähes sakramentaalisena, muotomenoissa ollaan pilkuntarkkoja, messun osioita resitoidaan/ lauletaan ja niistä puhutaan latinalaisin termein, pyhimysten muistopäivät huomioidaan jne. Muistuttaa vahvasti katolilaisuutta. Luther ei antanut mitään arvoa piispojen kasukkojen tupsujen mittailulle, pappien ihailulle eikä formaalisille muotomenoille. Hän puhdisti uskon byrokraattisuudesta, kaavamaisuudesta ja ulkoisesta liturgisuudesta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että LHPK nimenomaan haluaa palata katolilaisuuden helmoihin.
Vastaus: Kiitokset tästä kysymyksestä, joka varmasti edustaa monien ajatuksia ja kritiikkiä tai ainakin kysymyksiä.
Olet hyvin koonnut yleiset kliseet, joilla meitä ja muitakin kritisoidaan: puhdas luterilaisuus, äärikorkeakirkollisuus, pappeuden korostus, tarkat muotomenot, resitaatiot, latinalaiset termit, ”Luther halveksi muotomenoja” ja puhdisti uskon ”byrokraattisuudesta”, kaavamaisuudesta ja ulkoisesta liturgisuudesta(!).
Martti Lutherista ”tiedetään” usein seuraavat seikat: hän lopetti latinan käytön ja muotomenot, vapautti kirkossakäymisen pakosta, käytti virsissään kapakoista tuttuja säveliä ja sanoi istuttavansa omenapuun juuri ennen maailmanloppua. Mikään näistä kliseistä ei pidä paikkaansa.
Lähetyshiippakunnan jumalanpalvelukset eivät ole erityisen ”korkeakirkollisia”, mutta noudattavat kyllä klassisia, kaikkialla maailmassa tunnettuja ja ymmärrettyjä muotoja, joiden tarkoitus on korostaa Jumalan sanan pyhyyttä, Jumalan kolminaisuutta ja Jumalan lahjoja meille syntisille. Jumalan nimeen kokoontuminen on kyllä iloinen asia, mutta samalla vakava; tulevathan oikeasti syntiset, oikeasti Pyhän Jumalan eteen, Hänen, ”jolla on valta … syöstä helvettiin” (Lk 12:4-5) ja joka on ostanut seurakunnan omalla verellään (Apt 20:28). Jumalanpalveluksessa on kysymys iankaikkisuudesta ja lopulta aina myös viimeisestä tuomiosta. Se ei saa olla jotakin hetken mielijohteesta tai tunnelmasta tai pastorin päähänpistosta riippuvaa. Siksi kristityt ovat aivan alusta asti kiinnittäneet huomiota myös muotoseikkoihin. Olihan heillä esikuva jo temppelin juhlallisuudessa ja synagogien kokouksissa. Ensimmäinen kristillinen sukupolvi oli vielä suurimmalta osaltaan juutalainen.
Usko vaikuttaa muotoihin ja muodot uskoon. Liturgian ja messujärjestyksen muoto on hyvin harkittu parin vuosituhannen matkalla. Muodot palvelevat evankeliumia ja varjelevat kaikelta mielivaltaisuudelta. Samalla ne antavat osallistujille yhteisen tavan rukoilla, tunnustaa, kiittää ja vastaanottaa. Liturgia perustuu Sanaan, ja sen oppivat jo lapset, joita tuodaan messuun mukaan.
Lutherin teksteistä löytää kyllä ilmaisuja, joissa hän kritisoi munkkien kaapuja ja pappien vaatteita ja latinan mumisemista ja loistavia, mutta tyhjiä muotoja. Mutta samalla Luther kiinnitti suurta huomiota siihen, että messu pidetään oikein. Hänen ”saksalainen messunsa” laulettiin, resitoitiin melkein kokonaan – vain saarnaa, jotakin rukousta ja ehtoolliskehotusta ei laulettu. Esimerkiksi päivän tekstit laulettiin, samoin uskontunnustus ja melkein kaikki muukin.
Mistä sitten käsitys Lutherin ”matalakirkolliselta” kuulostavasta kritiikistä? Luther kritisoi messuja, joita pidettiin ilman seurakuntaa. Nämä pappismessut käsitettiin uhreiksi Jumalalle. Niissä latina ja ”pyhät” menot ja puvut olivat tärkeitä, mutta ei evankeliumi. Siksi uskonpuhdistus poisti ne kokonaan. Messuja tuli pitää vain seurakunnan läsnä ollessa ja siten, että seurakunta myös osallistuu messuun (virsilaulu ja liturgian tietyt osat ja ehtoollinen) ja ymmärtää, mistä on kysymys.
Kun messun muotojen opettaminen on usein unohdettu, ne saattavat jäädäkin vain muodoiksi. Siksi niitä pitää opettaa ja avata seurakunnalle. Tosin monet muodot ovatkin kristityille jo sinänsä selviä ja niiden merkitys aukeaa usein itsestään. Jos kerran on totta, että papin antama synninpäästö on Jumalan synninpäästö, korostaa papin puku, ”univormu” sitä, että pappi ei nyt puhu omassa pätevyydessään, vaan Jumalan asettamana ja Jeesuksen nimenomaisesta toimeksiannosta (Joh. 20:23). Jos evankeliumi ja koko Raamattu on todella Jumalan sanaa, on oikein, että sitä kunnioitetaan nousemalla seisomaan ja kiittämällä siitä yhdessä (”Jumalalle kiitos” ”Ylistys sinulle, Kristus”).
Jos olisimme Lutherin Wittenbergissä kuulemassa messua, tietäisimme, mitä seurakunnan juhla on, kuulisimme evankeliumia ja yhdessä ylistäisimme juhlallisesti iankaikkista Jumalaa, Kolmiyhteistä Vapahtajaa, joka on vuodattanut verensä meidän pelastukseksemme. Sitä verta ei tarvitsisi etsiä taivaasta eikä maasta eikä omista kuvitelmistamme, vaan se annettaisiin meille juhlallisesti ja ystävällisesti kirkon alttarilta, hopeamaljasta. Veisaisimme virsiä, joiden sävelet eivät ole maailmanmenoista otettuja.
Messussa ei ole esiintyjiä, vaan osallistujia. Siellä juhlitaan todellista pelastusta, jonka Pyhä Jumala meille konkreettisesti lahjoittaa. Kirkolla on välttämättä oma kielensä, myös ”muotokielensä”, jonka jokainen voi oppia. Se ei ole vanhojen kieltä eikä nuorten, vaan yhteistä kieltä. Kun messun alussa tuodaan krusifiksi seurakunnan eteen ristisaatossa ja kun seurakunta nousee seisomaan, kaikki voivat ymmärtää, että messussa ja seurakunnan elämässä muutenkin on kysymys rististä ja Ristiinnaulitusta.
Mikä olisikaan kyllin arvokas tapa seurakunnan juhlia pelastusta, jonka pyhä, kolmiyhteinen Jumala antaa seurakunnalleen. Nikean uskontunnustus ilmaisee osuvasti kolmannessa osassaan ”Me uskomme Pyhään Henkeen, … jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan.” Varhaiselle kirkolle tämä ei ollut sanahelinää, vaan kuvausta yhteisestä messusta. Se seikka, että luterilaiset ovat halunneet vaalia näitä jumalanpalvelukseen kuuluvia asioita, ei kerro jonkinlaisesta ”roomamielisyydestä”, vaan on liittymistä kirkon yhteiseen perintöön. Uskonpuhdistajien kritiikki Roomaa vastaan koski toisenlaisia seikkoja.
Ks. myös johdanto pyhien muistopäiviin. Siellä on käsitelty lyhyesti luterilaisten suhtautumista kirkon pyhien muistamiseen: Kirkkovuosi ja pyhien muistopäivät
