Martti Lutherin juhlavuodesta näyttää muotoutuvan paitsi kirkollinen ja kulttuurihistoriallinen myös teologinen merkkitapaus. Ainakin se on jo tähän mennessä tuottanut melkoisen kirjavyöryn. Lutherin elämänvaiheita, hänen saamiaan vaikutteita, hänen ajatustensa alkuperäisiä tilanteita ja tarkoituksia sekä yleensä reformaatioajan kirjavaa tapahtumakenttää tutkitaan vilkkaasti. Kaikesta päättäen arvostetaan jälleen huolellista historiallista, käsiteanalyyttistä ja systemaattista Luther-tutkimusta. Psykologiset ja sosiologiset näkökulmat ovat ainakin menettäneet uutuuden viehätyksensä. On aihetta odottaa, että saamme entistä tarkemman ja elävämmän kuvan Lutherista ja reformaatiosta.
Tutustuessamme yleistajuisiin tai tieteellisiin Luther-tutkimuksiin on syytä pyrkiä terävöittämään omaa arvostelukykyä ennen kaikkea lukemalla Lutherin omia kirjoja. Yli sata vuotta kestänyt tutkimus sisältää niin paljon erilaisia ja monien muotinäkemysten sävyttämiä tulkintoja, että kriittisyys on tarpeen. Tutkimus kyllä korjaa itse omat virheensä, mutta kuka korjaa niitä vaurioita, joita totuuksina julistetut yksipuolisuudet ovat saaneet aikaan ihmisten uskonnäkemyksissä ja kirkkojen ratkaisuissa? Näitä ongelmia ajatellen on iloittava jokaisesta hyvin tehdystä Luther-suomennoksesta.
Kuten tunnettua Luther löydettiin uudelleen viime vuosisadalla. Joskin hänen Vähä Katkismuksensa ja monet virtensä ovat olleet kestokulutustuotteita kirkkojemme elämässä. Lutheria ei kuitenkaan ensimmäisenä löytänyt tutkimus, vaan hengellinen herätys. Kirkkojen uudistusliikkeissä omakohtaiseen uskoon tulleet tapasivat Lutherin kirjoissa usein ratkaisevan hengellisen opastuksen ja jatkuvan avun. On hämmästyttävää, että hyvin erilaisissa oloissa eläneet ihmiset ovat uskon kriisiin jouduttuaan tehneet tämän saman havainnon. Myös oman kirkkomme sekä vanhojen että uudempien luterilais-pietistisen liikkeiden vaiheista tunnemme tästä runsaasti esimerkkejä. Myös nimekäs roomalaiskatolinen teologi, Peter Manns, jonka teos Lutherista on keväällä ilmestynyt suomeksi, on sanonut, ettei hän tunne teologian historiasta ketään toista, joka soveltuisi paremmin hengelliseksi opettajaksi, kuin Luther. On monia kristillisiä ajattelijoita, joilla on maltillisempi tyyli ja loppuun hiottu käsitejärjestelmä, mutta näistä avuista huolimatta heillä on myöhempien aikojen kristityille vähemmän annettavaa.
Tutkimus on perusteellisesti osoittanut, että Luther palautti opin luomisesta sille kuuluvaan asemaan. Jumala on läsnä ja toimii materiaalisessa todellisuudessa. Palvellakseen Jumalaa ihmisen ei tule kääntyä pois luoduista, vaan päinvastoin juuri ihmisen työ luodussa maailmassa on Jumalan palvelemista. Etsiessään Jumalaa henkisestä, sielullisesta ja aineettomasta ihminen vain rakentaa omaa uskonnollisuuttaan. Saksalainen filosofi Edwin Metzke (k. 1956) on jopa väittänyt, että Lutherin ajattelussa on ainutlaatuisella tavalla ratkaistu länsimaista kulttuuria jäytänyt materian ja hengen suhteen ongelma.
Lutherin luomisteologiasta voidaan kuitenkin tehdä yksioikoisia ”sekulaariteologisia” johtopäätöksiä, jotka tuhoavat kokonaan hänen opetuksensa hengellisestä elämästä: Koska Jumala kerran on läsnä maallisessa, tulkaamme tavallisiksi maallisiksi ihmisiksi ja jättäkäämme kaikki hengellinen ihmisen turhana pakoyrityksenä.
Luther opettaa toisin. Jumala on läsnä kaikkialla, mutta salattuna. Ihminen ei voi tarttua Jumalaan niin kuin johonkin luotuun eikä saada yhteyttä häneen. Vaikka tämäkin Jumalan läsnäolo on ruumiillista, se ei ole pelastavaa läsnäoloa ihmiselle.
Ihmisen tavoittamiseksi Jumala on nähnyt hyväksi rajata pelastavan läsnäolonsa lihaksi syntyneeseen Sanaan, Kristukseen ja hänen lunastustyöhönsä. Evankeliumissa, kasteessa, ehtoollisessa, synninpäästössä salattu Jumala astuu valoon. Siinä meillä on ruumiillinen Jumala (Deus corporeus), joka kuitenkin toimii hengellisesti eli lahjoittaa meille hengellisen elämän. Luther määrittää hengellisen elämän (vita spiritualis) tarkoin: ”Henkeä, hengellistä ja Hengen olentoa on (ja sellaiseksi nimitettävät) kaikki mitä lähtee Pyhästä Hengestä, olkoon se kuinka ruumiillista, ulkonaista tai näkyvää tahansa. Sitä vastoin lihaa ja lihallista on kaikki, mikä ilman Henkeä lähtee lihan luonnollisesta voimasta, olkoon se kuinka sisäistä ja näkymätöntä tahansa.”
Ihmisluonnossa ei siis lainkaan ole hengellistä elämää. Tämä ei tosin olen alkuperäinen tila, sillä paratiisissa hengellinen elämä ohjasi häntä. Mutta syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen parhaimmatkin yritykset ovat vain sielullisia tai henkisiä. Kaiken hengellisen on tultava Jumalalta. Ilman tätä meihin uudelleen iskostettua hengellistä elämää me emme voi pelastua.
Tästä avautuu luterilainen vastaus sekä sekulaarille että spiritualistiselle käsitykselle.
(Alustus valtakunnallisilla evankeliumijuhlilla Hamina 2.7.83 Lyhennelmä.
Sanansaattaja 29/21.7.1983, s. 7.)
Kts. lisää: Kuka todella oli Martti Luther?
