Miksi tarvitsen rippiä?

Aikamme kristitty kuulee harvemmin opetusta ripistä. Yksi syy on historian painolasti. Kun teologinen keskustelu sivuaa rippiä, moni tulee varautuneeksi. Ei aikaakaan, kun pöytä täyttyy varoittavista esimerkeistä ja rakentava keskustelu hukkuu historian luurankojen kolinaan.

Myös liberaaliteologialla on osuutensa ripin inflaatioon. Kun kirkosta katoaa usko Raamattuun, katoaa elävä lain ja evankeliumin saarna. Ja kun laittomuus valtaa saarnatuolin, se valtaa myös seurakuntalaisten sydämet. Rippi ja synninpäästö muuttuvat yleiseksi armon aatteeksi, ja menettävät todellisen merkityksensä.

Luther taisteli vapaan, uskossa omistettavan synninpäästön puolesta. Tehtävä oli haastava. Oli avattava pelon nauhat ja pakon kääreet, ja nostettava rippi Jumalan lahjana kaikkien nähtäväksi. Ja samalla oli taisteltava myös orastavaa hengellistä veltostumista vastaan. Isossa katekismuksessa kuuluukin rajanveto molempiin suuntiin.

Kun nykykristitty kysyy, miksi tarvitsen rippiä, taustalla kaikuu usein tyhjiö. Pakko on mennyttä, mutta niin myös raitis opetus synnistä ja Kristuksen kalliisti maksetusta armosta. Jäljellä on aran protestantin hapuileva avaus; tiedän, että rippiä tarvitaan, kerro sinä miksi.

 

I Mistä on kysymys?

Jumalan sana pastorin suussa

Teologisesti ripin merkitys avautuu siitä, miten ymmärrämme sen olemuksen. Aloitammekin siitä, mitä rippi on.

Uusi testamentti kertoo, että Herramme järisytti juutalaista uskontajua. Totunnaisesti ajateltiin, että vain Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Nyt mieliä kuohutti se, että Jeesus toimi samoin (Mark. 2:10, Matt. 9:6). Vähän myöhemmin hän valtuutti opetuslapsensakin käyttämään avaintenvaltaa (Matt. 16:19, 18:18). Ja ylösnousseena Herrana hän lähetti heidät apostolin virkaan vahvistaen Pyhän Hengen lahjassa avaintenvallan jatkumisen heidän keskuudessaan (Joh. 20:21–23).

Luterilainen johtopäätös raamatunkohdista on rohkea, mutta johdonmukainen. Valta sitoa ja päästää on Jumalan seurakunnalleen asettama. Kun seurakunnan asianmukaisesti kutsuma pastori julistaa lakia, nimeten ja tuomiten konkreettisia syntejä, hän toimittaa virkansa Jumalan tahdon mukaisesti, ja tekee mahdolliseksi sen, että avaintenvallan toinenkin puoli, synninpäästö, on seurakunnassa voimassa.

Kun sitomisvaltaa käytetään oikein, synninpäästön vastaanottaja voi luottaa siihen, että päästövaltakin on voimassa. Hän, joka tuomitsee Kristuksen valtuuttamana syntini lain saarnassa, julistaa Kristuksen valtuuttamana minulle synninpäästön Jumalan suusta! Siksi maan päällä päästetty on taivaassakin päästetty.

Opetus synninpäästön kuulumisesta paimenviran tehtäviin, synnyttää toisinaan kritiikkiäkin. Miksi synninpäästön julistamiseen tarvitaan pappia? Eikö avaimia uskottu koko seurakunnalle? Ja eikö kenen tahansa kristityn julistama synninpäästö ole pätevä?

Luterilainen tunnustus vie tässä kahteen suuntaan. Julkinen avaintenvalta – sitomisen ja päästämisen dynamiikka – rajataan päätunnustuksessamme yksiselitteisesti pastorin viran tehtäviin (CA 5, 14, 28). Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että synninpäästö ollakseen pätevä, vaatisi julistajakseen pastorin. Virka ei tee synninpäästöä, vaan Kristuksen asetus. Niinpä esimerkiksi Luther huomauttaa, että papin puuttuessa katuvalle voi julistaa synninpäästön kuka tahansa kristitty, kunhan seurakunnan järjestystä ei aleta tieten tahtoen rikkoa, eikä avaintenvallan hoitajaksi asetettua virkaa halveksia.

Yksityisen ripin protokolla

Valta sitoa ja päästää omatunto, herättää pelkojakin. Merkitseekö synninpäästö halpaa siunausta hirmuhallitsijan veriteolle, tai sitomisavaimen käyttö askelta kohti polttorovioita? Suomessa on keskusteltu siitä, miten ripin käyttö vaikuttaa rikosnimikkeellä tunnettujen tekojen käsittelemiseen seurakunnassa ja yhteiskunnassa.

Teologisessa kirjoituksessa kysymyksiin on helppo vastata. Yksityinen rippi rajautuu kristityn Jumala-suhteeseen. Siksi sitä ei ehdollisteta, eikä siitä tehdä johtopäätöksiä maalliseen oikeudenkäyttöön. Mikä tunnustetaan Jumalalle, saadaan Jumalalta anteeksi. Kuitenkin, jos ripittäytyjän mieltä painaa rikos, hänen on syytä tunnustaa asia jo ennen ripittäytymistä, viranomaiselle. Rippi ei ole ratkaisu rikokseen, vaan syntiin.

Yksityisen ripin väärinkäyttöä ehkäisee se, että Luther laati sille selkeän protokollan. Kristitty ei voi käyttää rippiä kevytmielisesti, eikä vain itseään ajatellen. Lutherin protokollassa yksityistä rippiä edeltävät aina uskon ja rakkauden ripit, jotka Jumala on Isä meidän -rukouksessa säätänyt kristityille pakollisiksi.

Uskon rippi vaatii jatkuvaa syntisyyden tunnustamista Jumalan edessä. Rakkauden ripissä puolestaan tunnustetaan ja annetaan anteeksi rikkomuksia lähimmäiselle. Väärinkäytöksiä ehkäissee se, että Luther määritteli rakkauden ripin julkiseksi ja edellytti sen ennen yksityistä rippiä: ”Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa. Kaikkihan me olemme syyllisiä suhteessa toisiimme. Siksi meidän tulee ja me voimme tunnustaa syntimme julkisestikin.”

Luterilainen rippi hahmottuu siis vuorisaarnan hengessä. Ensin sovinto veljen kanssa, sitten Jumalan kanssa (Matt. 5:23–24). Minkäänlaista salaamista, saati syntielämän jatkamista, yksityinen rippi ei mahdollista.

 

II Käytössä kirkastuva lahja

Konkreettinen kilvoitus

Vaikka ymmärtäisimme yksityiseen rippiin sisältyvän lahjan ja velvoituksen, tuloksena ei sittenkään ole välttämättä automatisoitunutta ripin käyttöä. Sen sijaan vastassamme on kastetussa asuva ”vanha aadam”, joka ei tahtoisi kuolla.

Kristitty onkin ristiriitainen olento. Vaikka Kristus on kastanut hänet ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa osallisuuteen, hänen turmeltunut luontonsa voi hyvin. Kristuksen vetäessä lain ja evankeliumin sanalla kohti totuutta, vanha luonto anelee synneille armoa ilman julki tulemisen häpeää ja ilman syntisten elämäntapojen poispanemista.

Ripin hengittäminen totuuden ja armon tahtiin riippuukin siitä, millä foorumilla kristityn sisäinen ristiriitaisuus lopulta kohdataan. Onko hengen ja lihan taistelulla konkreettista ilmaisua seurakunnan elämässä, vai tuleeko siitä pelkästään sisäisen kokemuksen asia?

Raamatullisen ihmiskuvan valossa hengen ja lihan taistelu yksinomaan kristityn sisäisenä asiana, näyttäytyy kuitenkin hengellisenä heitteillejättönä. Nimittäin millä eväillä sisimpäänsä sulkeutuneen kristityn pitäisi ristiriitaisuutensa kukistaa? Herramme arvion mukaan ”sydämestä nousevat pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.” (Matt. 15:19)

Luterilaisen ihmiskäsityksen kriitikko huomauttaisi, ettei näin pessimistinen kuva ole koko totuus. Liittyyhän ristiriitaisuutemme siihenkin, että olemme kasteen kautta osallisia Kristukseen, ja Hän puolestaan asuu uskon kautta meissä (Gal. 2:20–21). Totta! Siksi kaitsentaa vaille jätetty kristitty kääntyykin sydämessään asuvan Kristuksen puoleen. Mutta missä hän on? Miksi omantunnon syyttäessä sisimmästä kumpuaa vain perusteita syytteille, mutta Kristusta ei ole missään?

Hätääntyneen kristityn ongelma on siinä, että Kristus asuu hänessä nimenomaan uskon kautta (Gal. 2:20–21). Ja juuri silloin, kun hän tarvitsisi Herraansa eniten, hänet voi uskossa tuntea vähiten. Luterilainen raamatuntulkinta – ja siitä kumpuava näkemys hengellisestä kaitsennasta – perustuukin siihen, että Jeesus on seurakuntansa keskellä varmasti läsnä vain armonvälineissä. Mutta niissä hän puhuu ja toimii silloinkin, kun emme synnin painaessa tunne hänen läsnäoloaan sisimmässämme.

Otsikon kysymys on nyt tavoittanut ensimmäisen vastauksensa. Tarvitsen yksityistä rippiä, jotta en jäisi etsimään Jeesusta ja hänen armoaan sisimmästäni, sillä sieltä löydän vain turmelukseni lähteen, ja itse itselle vakuutetun halvan armon, joka ei kykene poistamaan konkreettista syyllisyyttä.

Siksi käytän tästedes iloiten rippiä, vaikka vanha lihani vastustaakin sitä. Pastorini korva on Kristuksen korva. Siihen tunnustan konkreettiset syntini nimeltä sanoen, ja synninpäästössä otan uskolla vastaan anteeksiannon, jonka Kristus pastorinsa suuhun asettamallaan sanalla julistaa. Olen jälleen vapaa ylistämään Jumalaa, ja iloitsemaan Hänen lahjoistaan.

Itsensä koetteleminen

Eräänlainen johtopäätös edellisestä on rippi ennen ehtoollista. Sen perusta lienee pitkälti Paavalin kehotus: ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta.” (1.Kor. 11:28)

Kehotus ja siitä tehdyt johtopäätökset herättävät kuitenkin kysymyksiä. Miksi ehtoollisen oikeaa olemusta tähdentävä opetus sovelletaan seurakunnassa rippisaarnaksi? Eikö Paavali puhu siitä, miten ehtoollisen ja tavallisen aterian välille tehdään ero? Eikö tässä olekin kysymys perinteen vääristämästä raamatuntulkinnasta, vai sittenkin Paavalin ehtoollisopetuksen syvällisestä ymmärtämisestä?

Rippisaarnaperinteessä on ilman muuta kyse jälkimmäisestä. Jos kerran ehtoollis­malja on osallisuus Kristuksen todelliseen vereen ja leipä osallisuus Kristuksen todelliseen ruumiiseen, silloin ehtoollisvieraan on totisesti tutkittava itseään! Miten kohtaan elävän ja todellisesti läsnä olevan Herrani ehtoollispöydässä.

Rippisaarnaperinne osoittaa, ettei luterilainen usko tyydy vain teoreettisesti, vaan myös liturgisesti ymmärrettyyn ehtoollisoppiin. Koska on kyse Kuninkaan Pojan hääateriasta, kysymys oikeasta häävaatteesta on otettava todesta. Kohdistuuhan Kuninkaan julma viha vieraaseen, joka käy hänen Poikansa pöytään ilman juhlavaatetta (Matt. 22:11–14, vrt. 1. Kor. 11:29). Siksi Herran pöytään ei käydä ripittäytymättä eli kastepukuun pukeutumatta (Gal. 3:26–27).

Otsikon kysymys on saanut tässä toisen tulokulman. Miksi tarvitsen yksityistä rippiä ehtoolliselle käydessäni? Siksi, että kristitty voi jäädä kiinni konkreettiseen syntiin niin, ettei saa ehtoolliselle valmistautuessa apua tunnolleen yhteisestä ripistä. Silloin yksityisen ripin käyttäminen on paljon parempi vaihtoehto kuin poisjättäytyminen ehtoolliselta, puhumattakaan ehtoollisen käyttämisestä pelokkaalla omallatunnolla.

Pakoyrityksistä parannukseen

Paavalin kirjeiden äärellä käy selväksi, ettei sisimmässämme riehuva hengen ja lihan taistelu pääty tässä elämässä. Siksi moni tuntee kiusausta paeta taistelua. Galatalaiskirjeessä Paavali hahmotteleekin kaksi pakoreittiä taistelusta. Hän puhuu lain tekoihin turvautumisesta (Gal. 3), ja myöhemmin armoon sisältyvän vapauden väärinkäyttämisestä (Gal. 5). Molemmat reitit ovat askelia pois Kristuksesta, kohti ihmisen omaa hengellisyyttä. Vaikka erona onkin se, ettei lakihenkisyyden hedelmä konkretisoidu seurakunnan elämässä yhtä selvästi kuin armon nimissä otettu lihalli­nen vapaus, molemmista on yhtäläisesti tehtävä parannusta, ja molemmista on joko yleisessä, tai tarvittaessa yksityisessä ripissä, luovuttava.

Pakoyritysten yhteisen nimittäjän tutkiminen ajaa kolmannen – ja tässä kirjoituksessa viimeisen – ripin tarpeen äärelle: Jos toisen lihallisuus ajaa itsestäni esiin hänen yläpuolelleen asettuvan tuomarin, mitä se kertoo tarpeestani tuhlaajapoikien välissä kulkevaan Kristukseen? Tai kääntäen, jos toisen hurskaan näköinen vaellus ja totinen kilvoitus ajaa itsestäni esiin lakihenkisyyttä halveksivan lihallisuuden, mitä se kertoo tarpeestani tuhlaajapoikien välissä kulkevaan Kristukseen?

Kolmas syy yksityisen ripin käyttöön löytyy Lutherin selityksestä Isä meidän -rukouksen viidenteen pyyntöön. Anteeksiantamusta on rukoiltava, jotta kristitystä tulisi Jumalan edessä nöyrempi ja hän oppisi iloitsemaan syntien anteeksiantamuksesta, ja hänestä sen myötä tulisi rohkeampi rukoilija.

Miika Nieminen, Porin Sakkeuksen seurakunnan pastori

Kirjallisuus

Bonhoefffer, Dietrich:
1965, Kutsu seuraamiseen. Avainsarja 9. Suom. Riitta Virkkunen. Helsinki. Kirjapaja.

Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat
1990, Helsinki. SLEY-kirjat.

Luther, Martti
1959, Avaimista. – Valitut teokset 3, 406–453. Suom. A.F. Peltonen ja Kalevi Kaski. Porvoo. WSOY.
1966, Minä tunnustin syntini. Toim. Lennart Pinomaa. Porvoo. WSOY.
1996, Saarna ripistä. – Iloinen kärsimys. Valikoima Martti Lutherin saarnoja, s. 45–55. Suom. Anja Ghiselli. Helsinki. Kirjaneliö.

Koehler, Edward W. A.
2004, Katekismusselitys. Suom. Petri Kivenheimo. Leväsjoki. Myllypaino.

Senkbeil, Harold L.
2003, Tunnustakaa syntinne toisillenne. Rippi kristityn elämässä. Aamutähti nro 28. Leväsjoki. Myllypaino.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos