Kysymys: Usein vaikeiden, raastavien vastoinkäymisten edessä saatetaan lohduttaa, että ”taivaassa kaikki miksi-kysymykset saavat vastauksen”. Muistammeko me taivaassa enää mitään tästä ajasta?
Kristillisessä sielunhoidossa lohdutetaan toisinaan kärsiviä taivastoivolla. Tähän Raamattu nimenomaan kehottaa: “Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla” (1. Tess. 4:17-18). Ilmestyskirjassa puolestaan rohkaistaan näyllä niistä, jotka “ovat päässeet suuresta ahdingosta”… “Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet” (Ilm. 7:14, 17). Levottomille sydämille Jeesus vakuuttaa, että Hän menee taivaaseen valmistamaan asuinsijan kaikille omilleen (Joh. 14:1-6).
Tällaisen lohduttamisen ja rohkaisemisen tulee kuitenkin perustua Jumalan sanan totuuksiin eikä ihmisten toivomuksiin. Siksi on aiheellista kysyä, saavatko kaikki meidän miksi-kysymyksemme vastauksen taivaassa ja muistammeko taivaassa enää mitään maanpäällisestä elämästämme? Vastaus näihin kysymyksiin riippuu paljolti siitä, millaisessa olotilassa ihmiset ovat taivaassa, ja onko maanpäällisen ja taivaallisen ihmisen välillä jatkumo?
Paavalin mukaan ero maanpäällisen ja taivaallisen ihmisen välillä on lähinnä siinä, että maanpäällinen ruumis on katoava, alhainen ja sielullinen, mutta taivaallinen katoamaton, kirkastunut ja hengellinen (1. Kor. 15:42-47). “Sielullinen ruumis” tarkoittaa sielun eläväksi tekemää ruumista, “hengellinen ruumis” sellaista, jolle Jumalan Henki antaa ikuisen elämän. Kuitenkin kyseessä on sama ruumis, joka pannaan maahan ja nousee kerran kirkkaana.
Maanpäällisen ja taivaallisen ihminen yhteys on samanlainen kuin maanpäällisen Jeesuksen ja kirkastetun Kristuksen välinen yhteys. Ylösnousemus ei muuta persoonaa vaan olotilan. Paavali sanoo: “Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi” (Fil. 3:21).
Kristuksen ylösnousemusruumis oli siis senkaltainen kuin kristitystä tulee kuolleista herättämisen jälkeen. Ylösnoussut Kristus muisti hyvin maanpäällisen elämänsä, ja niin mekin ylösnousseina ja kirkastettuina muistamme ajallisen elämämme.
Kysymys ei ole siitä, muistammeko me sen, vaan miten ja millaisena me sen muistamme? Maan päällä meidän muistimmekin on synnin turmelema.
Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo opetuslapsille: “Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailmaa iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan” (Joh. 16:20-21).
Jeesus vertaa tämän maailman vaivoja synnytyskipuihin ja iloa lapsesta ikuiseen elämään. Äiti on kyllä joutunut kestämään lähes sietämättömiä kipuja, mutta ilonsa vuoksi hän ei enää edes muista niitä. Suuri ilo täyttää hänen sydämensä niin, ettei sinne enää mahdu surua menneistä kärsimyksistä.
Vapahtaja sanoo myös: “Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta mina näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi tieltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään” (Joh. 16:22-23).
Alunperin on Jeesus saattanut tarkoittaa sanoillaan Hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan, jolloin opetuslapset taas näkivät Hänet. Rinnastus sopii kuitenkin hyvin myös kristityn odotukseen Herran näkemisestä aikojen lopulla. Silloin taatusti meidän sydämemme täyttää ilo, jota ei kukaan voi enää riistää milloinkaan meiltä pois. Rakkaan Vapahtajan paluu poistaa kaikki murheet. Ilon sisältönä on Kristuksen näkeminen ja Hänen jatkuva läsnäolonsa: “silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1. Kor. 13:12).
Perillä taivaassa Jeesuksen luona me emme enää kysy mitään. Meidän kysymyksiimme ei edes tarvitse vastata, koska kaikki on meille silloin itsestään selvää. Kristuksen läsnäolo häivyttää kaikki meidän surumme, raskaat muistomme ja tuskaiset kysymyksemme. Kristuksen läsnäolo täyttää meidän mielemme rauhalla ja ilolla. Saamme Kristuksen mielen, joka “ei muistele kärsimäänsä pahaa” (1. Kor. 13:5).
Kaiken tämän saa aikaan Kristuksen läsnäolo: “Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee Hänen kansana. Jumala itse on heidän luonaan, ja Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:3-4).
Näihin kadonneisiin kuuluvat meidän syntinen ruumiimme, langennut maailmamme ja Suuri Syyttäjämme.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo tämän taivaallisen ilon vaikuttavan jo nyt meidän elämäämme, niin kuin se vaikutti Jeesuksenkin elämään (Hepr. 12:2-3). Taivastoivo vahvistaa meitä pysymään pystyssä loppuun asti.
Ks. myös taivas
