Kysymys:
Olen ymmärtänyt että Mormonien ja Jehovan todistajien kastetta ei tunnusteta Kristilliseksi Kasteeksi, vaikka siinä kastettaisiin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Miten sitten pitäisi suhtautua kristillisten tunnustuskuntien Ehtoolliseen, jonka vietossa käytetään Jeesuksen Ehtoollisen asetussanoja, mutta ei tunnusteta, että Jeesus on todellisesti ruumiinsa ja verensä kautta läsnä leivässä ja viinissä ja antaa meille siinä synnit anteeksi?
Vastaus:
Kysymyksesi on kristikunnassa mitä ajankohtaisin. Monet hurskaat kristityt ajattelevat, että kristitty voi mennä mihin tahansa ehtoollispöytään. He saattavat viitata Herramme rukoukseen: ”…että he kaikki olisivat yhtä”. Mutta samasta rukouksesta luemme heti, ettei Kristus tällä tarkoita ensisijaisesti, että kristityt olisivat yhdessä, vaan ”…että he olisivat pyhitetyt totuudessa” (Joh. 17:19-21). Ymmärrän, ettei kysymyksesi ole Sinulle teoreettinen, vaan nimenomaan autuuden asia.
Olet oikeassa, että on paljon sellaisia kirkkokuntia, joissa ei tunnusteta todeksi Jeesuksen opettamia Ehtoollisen asetussanoja: “Tämä on minun ruumiini”, ”tämä on minun vereni” syntien anteeksiantamiseksi. Esim. 1. Kor. 10:16, 1. Kor. 11:23-29.
Nämä Jeesuksen sanat on otettava kirjaimellisesti. Puhumme latinankielestä johdetuilla sanoilla Kristuksen ruumiillisesta läsnäolosta termeillä presenssi tai reaalipreesens. Ns. protestanttisista kirkkokunnista osa pappeineen pakenee ehtoollisopissa erilaisiin järkeisuskon vastauksiin väistäen Jeesuksen asetussanat ja puhuen vertauskuvallisen ehtoollisopin termein Ehtoollisesta. Oppi-isä Luther joutui kovaan kädenvääntöön sveitsiläisten kanssa juuri tästä opista. Hän joutui sanomaan vertauskuvallisen ehtoollisopin puolustajille: ”Teissä on eri henki!”
Sanoit aivan oikein, että kristikunnassa eri kirkkokuntien papit lukevat tai laulavat Ehtoollisen asetussanat, mutta eivät opeta niiden mukaan. Jo uskonpuhdistuksen murrosaikoina alkoi vahvistua eri puolilla vertauskuvallisen ehtoollisopin suuntaus. Eräät hurskaat kristityt kysyivät Martti Lutherilta, mistä he tietävät, mikä loppujen lopuksi on heidän pappinsa oppi? Oppi-isä kehotti kysymään, mitä pappi pitää kädessään, kun hän jakaa Ehtoollista! Jos hän ei selvästi sano ”Tämä on Kristuksen ruumis”, ei tule vastaanottaa papin kädestä leipäpalaa. On väärin mennä sellaiseen messuun.
Tunnustuskirjoissamme on myös asiasta opetusta, mutta otan kaksi esimerkkiä vielä kirkkohistoriasta:
Anhaltin ruhtinasveljekset olivat messussa, jossa oli myös Martti Luther. He kertoivat siitä myöhemmin: ”Olemme nähneet Lutherin heittäytyvän maahan vakavana ja kunnioittaen palvomaan Kristusta, kun sakramentti kohotettiin.” Tuskinpa tohtori Luther olisi palvonut kohotettua leipäpalaa. Ei, mutta hän palvoi (adoraatio) näin Kristuksen ruumista ja verta, kun ne kohotettiin ja sitten nautittiin syntien anteeksiantamiseksi.
Otan toisen esimerkin kirkkohistoriasta. Preussin keisari Friedrich Wilhelm III (17971840) tahtoi lopettaa valtakunnassaan luterilaisen kirkon, joka opetti silloin vielä selvästi Ehtoollisen reaalipreesenssiä. Hallitsijan tarkoituksena oli saada koko valtakuntaa varten sopiva yleisprotestanttinen kirkko, jossa jokainen sai ajatella ja uskoa mitä tahtoi, mutta ei saanut opettaa Ehtoollisesta Ehtoollisen asetussanojen mukaisesti: ”TÄMÄ ON…” Välittömästi alkoivat jotkut luterilaisen katekismuksensa lukeneet papit ja maallikot kysellä, missä voimme saada aivan varmasti oikean Ehtoollisen. He olivat sisäistäneet Pyhän Hengen työnä sen, että vain Jumalan sanan mukaan toimitetussa jumalanpalveluksessa Kristus antaa pyhässä Ehtoollisessa meille leivässä todellisen ruumiinsa ja viinissä todellisen verensä. Tuosta maasta lähti valtiovallan vainon takia kymmeniä tuhansia Australiaan ja Pohjois-Amerikkaan uskon tähden siirtolaisiksi!
Pyhän ehtoollisen nauttimiseen liittyy kysymys myös saarnavirasta. Alkukirkko torjui gnostilaisessa lahkossa sekä pakanauskonnoissa yleisen ilmiön: naispappeuden. Mutta meidän aikanamme se on tullut uudestaan jopa moniin luterilaisiin kirkkoihin. Pyhän Raamatun mukaan seurakunnan paimen voi olla vain mies: Tiit. 1:5–6, 1.Tim 3:2, 2.Tim.2:2. Olemme vedenjakajakysymyksessä. Armolasten tie on luottaa kaikissa asioissa Raamattuun ja Raamatun Kristukseen. Emme voi mennä sellaisiin kirkonmenoihin, joista puuttuu Jumalan sanan tuntomerkit.
Heikoille jäille ei tule ketään päästää. Siinä voi käydä huonosti. Emme ohjaa ketään sellaiseen messuun, jossa ei seurata Herramme Jeesuksen selviä opetuksia.
Ks. myös Donatolaiset ja Perkeleen isoäiti
