Vanhan testamentin hepreassa ei ole erillistä sanaa omalletunnolle, mutta viitataan ihmisen sydämeen, joka arvioi ihmisen tekoja. (1. Sam. 24:6; 2. Sam. 24:10, 1. Kun. 8:38, Job 27:6).
Uuden testamentin sana syneídeesis tarkoittaa alunperin jonkin asian perinpohjaista omaan kokemukseen perustuvaa tuntemista. Monissa kohdissa syneídeesis vastaa suomen kielen sanaa “omatunto”.
Raamattu ei opeta, että kaikkien ihmisten omatunto olisi luotettava tai oikeassa. Koska omatunto on sydämen toiminto, riippuu sydämen tilasta, onko omantunnon todistus luotettava vai petollinen.
Jumalan Sana ei omastatunnosta opettaessaan keskity ihmisen yksilöllisiin ja muuttuviin tuntemuksiin vaan siihen, mikä täyttää ihmisen sydämen.
Jumala on luomisessa kirjoittanut lakinsa eli pyhän tahtonsa oikeasta ja väärästä kaikkien ihmisten sydämiin (Room. 2:15). Syntiinlankeemus on kuitenkin heikentänyt ja vääristänyt Jumalan tahdon tuntemista. Omatunto voi helposti vääristyä ilman Jumalan sanan ohjausta.
Paavali opettaa, kuinka pakanoilla “heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä” (Room. 2:15).
Koska Jumalan lapsi uskoo saavansa synnit anteeksi Kristuksen tähden, hänellä on “puhdas sydän, hyvä omatunto ja vilpitön usko” (1. Tim. 1:5), hän “säilyttää uskon ja hyvän omantunnon” (1. Tim. 1:19) ja hän “pitää uskon salaisuuden hyvässä omassatunnossa” (1. Tim. 3:9). Kasteessa uskovan sydän on vihmottu puhtaaksi pahasta omastatunnosta samalla kun hänen ruumiinsa on pesty puhtaalla vedellä, ja niin hän saa elää täydessä uskon varmuudessa (Hepr. 10:22 & 1. Piet. 3:21). Kristityn omatunto on “Pyhässä Hengessä” (Room. 9:1).
Kristityn sydän voi kylläkin syyttää häntä synneistä. “Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa. Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme Hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me häneltä saamme, koska pidämme hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on hänelle otollista.” (1. Joh. 3:18—22)
Konkreettinen apu omantunnon syytöksiä vastaan on kasteemme muistaminen, evankeliumin kuuleminen, ripittäytyminen ja Herran aterian nauttiminen. “Tällaisessa arvossa meidän on pidettävä kastetta ja käytettävä sitä hyväksemme, jotta synnin ja huonon omantunnon painaessa saisimme kasteen voimaksemme ja lohduksemme. Sanomme silloin näin: ‘Olen kuitenkin kastettu, ja jos minut kerran on kastettu, minulle on myös luvattu, että minä pelastun, että sieluni ja ruumiini saavat iankaikkisen elämän.’” (Iso katekismus, IV, 44—45)
“Omantunnon kauhujen vallassa oleville on esitettävä Kristuksen evankeliumi… Sillä kun evankeliumi on kuultu, kun synninpäästö on kuultu, omatunto rohkaistuu ja saa lohdutuksen” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XII, 35, 39). “Ehtoollisen nauttijan tulee olla varma siitä, että hänelle annetaan lahjaksi se, mitä uudessa liitossa on luvattu, nimittäin syntien anteeksiantamus. Tämän hän ottakoon uskossa vastaan, rohkaiskoon arkaa omaatuntoaan ja olkoon selvillä siitä, etteivät nämä todisteet petä, vaan ovat yhtä varmoja kuin jos Jumala uuden ihmeen tehden taivaasta käsin lupaisi tahtovansa antaa anteeksi” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XIII, 20).
Kristityn omatunto voi olla myös “heikko” eli “sairas” (1. Kor. 8:7, 10, 12). Hengellinen heikkous eli sairaus on siinä, että uskova ei vielä ole päässyt kunnolla irti väärästä tavasta elää ja ajatella (1. Kor. 8:7; Room. 14:1; Kol. 2:20—22). Hän suhtautuu vielä pakanamaailman jumalanpalvelukseen ja elämäntapaan ikään kuin niillä olisi todellisuutta ja voimaa tai on kiinni Vanhan testamentin kultillisissa säädöksissä, jotka eivät sellaisenaan enää sido Uuden testamentin kristittyjä. “Tottumuksesta epäjumaliiin muutamat vielä nytkin syövät uhrilihaa ikään kuin epäjumalille uhrattuna, ja heidän omatuntonsa, joka on heikko, tahraantuu siitä” (1. Kor. 8:7).
“Vahvojen” eli “niiden joilla on tieto” ja “vapaus” (Room. 15:1; 1. Kor. 8:7, 9) täytyy välttää kaikkea, mikä voisi ajaa heikkoja sellaiseen, mitä he tottumuksesta pitävät vielä vääränä tai kiellettynä (Room. 14:13—15:3; 1. Kor. 8:7—13). Sen sijaan heikkoja pitäisi “hoivata, rupeamatta väittelemään mielipiteistä” (Room. 14:1). Heikko veli puolestaan ei saa tuomita vahvaa (Room. 14:3, 10, 13).
Paavalin mukaan on kuitenkin tehtävä ero heikon veljen ja harhaopettajan välillä. Edellinen haluaisi olla vapaa kristitty mutta on vielä kiinni vanhassa, kun taas jälkimmäinen tahtoo pakottaa kaikki mukautumaan omiin pakanallis-lainomaisiin käsityksiinsä. “Heikoille Paavali siis antaa myöten, kun kyseessä ovat ruuat ja ajat eli päivät (Room. 14). Mutta väärille apostoleille, jotka tahtoivat velvoittaa omattunnot sellaisiin sääntöihin, hän ei suostu antamaan periksi edes sinänsä vapaissa ja yhdentekevissä asioissa; Kol. 2: ‘Älköön kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan johdosta.’ Ja kun Pietari ja Barnabas sellaisessa tapauksessa antoivat hiukan myöten, Paavali nuhteli heitä julkisesti, he kun ‘eivät vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan’ (Gal. 2)’” (Yksimielisyyden ohje, X, 13).
Synnin tekeminen omaatuntoa vastaan tarkoittaa sitä, että ajattelee ja tekee jatkuvasti ja katumatta väärin, vaikka tietää toimiensa olevan Jumalan pyhän tahdon vastaisia. “Ei pidä kuvitella, että on olemassa sellaista uskoa, joka esiintyy ja säilyy rinnallaan paha aikomus tehdä syntiä ja toimia vastoin omaatuntoa” (Yksimielisyyden ohje, Tiivistelmä, III, 11). (1. Tim. 1:19 & Tiit. 1:15—16)
Ks. myös Kymmenen käskyä; Laki; Perisynti; Sydän; Syntiinlankeemus.
