Suurin osa Lähetyshiippakunnan seurakuntien kirkkovieraista on aikaisemmin käynyt ehtoollisella kansankirkossa. Paljon on ennestään tuttua, mutta jotkut asiat pistävät silmään. Ehtoollisaineisiin suhtaudutaan kunnioittavammin, ehtoollisen jakajat ovat yleensä pappeja ja ehtoollispöytä ei tunnu olevan kaikille avoin. Varsinkin tämän viimeisen asian suhteen ei kaikilla taida olla selvää käsitystä. Ketkä saavat tulla ehtoollispöytään? Millä perusteella joku ei ole tervetullut? Millaisia kynnyksiä on Lähetyshiippakunnan ehtoollispöytään?
Kansankirkon käytäntö on useimpien tiedossa. Monet pitävät armollisena sitä, että käytännössä kaikki saavat tulla ehtoollispöytään. Pappi jakaa Kristuksen ruumista ja verta ihmisille, joista monia hän ei ollenkaan tunne. Myös vapaisiin suuntiin kuuluvia ihmisiä käy kansankirkon ehtoollisella eikä heihin kiinnitetä erityistä huomiota.
Kirkkolain uudistuskomitean mietinnössä todettiin, että ”Pappi tai lehtori ei saa yhteisessä jumalanpalveluksessa valikoida ehtoollisvieraita. Ehtoollinen on annettava kaikille niille, jotka sitä haluavat ja jotka ovat siihen oikeutetut… Vain toimituksen tahallinen häiritseminen oikeuttaisi kieltäytymään antamasta ehtoollista” (1988, 174). Ehtoolliseen oikeutettuja ovat kirkkojärjestyksen mukaan kaikki konfirmoidut kirkon jäsenet, lapset, jotka ovat saaneet ehtoollisopetusta ja tulevat ehtoolliselle heidän kristillisestä kasvatuksestaan huolehtivat aikuisen kanssa sekä muut henkilöt, jotka ovat sairaana tai hätätilassa ja käsittävät ehtoollisen merkityksen.
On tärkeä huomata, että ehtoollisella on siis kansankirkossakin kynnyksensä. Siellä ei tulisi antaa ehtoollista esimerkiksi kastamattomille, yksin tuleville lapsille, niille, jotka eivät ole kirkon jäseniä, jotka käyttäytyvät häiritsevästi tai jotka eivät käsitä ehtoollisen merkitystä. Tosin kirkon jäsenten ilmeisesti oletetaan automaattisesti täyttävän tämän viimemainitun ehdon. Missään kirkossa ei voi kuitenkaan olla täysin avointa ehtoollispöytää.
Saksalainen kirjailijapastori Jörg Zink tosin ehdotti aikoinaan ehtoollispöydän avaamista kaikille. Hän kirjoitti: ”Minä henkilökohtaisesti en koskaan kysy luokseni alttarille tulevalta, onko hän kristitty, ei-kristitty tai jokin muu tai kuuluuko hän evankeliseen kirkkoon”. Zinkin mukaan se riittää, että ihminen haluaa tulla ja olla mukana ehtoollisenvietossa (Zum Abendmahl sind alle eingeladen. Warum ziehen die Kirchen Grenzen? 1997, 105-106). Zinkin ehdotus ei ymmärrettävästi ole saanut laajaa vastakaikua, mutta vaatimuksia avoimemman ehtoollispöydän suuntaan esitetään kaikkialla maallistuneissa länsimaissa.
On virheellistä lähestyä tätä kysymystä siitä näkökulmasta, keitä EI tule päästää ehtoollispöytään. Ikään kuin Jeesus suhtautuisi tulijoihin epäillen ja ynseästi ja opetuslasten pitäisi parhaan taitonsa mukaan koettaa estää tulijoita. Asiahan on aivan päinvastoin!
Kristus nimenomaan haluaisi, että kaikki ihmiset pääsisivät osallisiksi Hänen ruumiistaan ja verestään. Niissä meillä on anteeksiantamus ja autuus. Vapahtaja on antanut ruumiinsa murrettavaksi ja verensä vuodatettavaksi koko ihmiskunnan puolesta. Hän ei ole siis kitsas antaja vaan on jo antanut ja tehnyt kaiken mahdollisen meidän hyväksemme.
Raamattu kuitenkin selvästi opettaa, että ihmisen on mahdollista nauttia ehtoollinen väärällä tavalla, jopa omaksi tuomiokseen (1. Kor. 11:29-31). Silloin hän ei saa siitä sitä hyötyä ja siunausta, jonka Jumala on kätkenyt pyhitettyyn leipään ja viiniin. Jumalan sanan mukaan ihmisen on ehtoolliselle tullessaan ”arvioitava, että on kysymys ruumiista” (näin sananmukaisesti kreikankielisessä alkutekstissä, 1. Kor. 11:29).
Ehtoolliselle tulijan tulisi siksi ”tutkia itseään” (1. Kor. 11:31). Mutta millä tavoin? Siten, että ymmärtää ehtoollisen leivän ja viinin todella olevan Kristuksen ruumis ja veri, jotka on Golgatalla uhrattu minun syntieni anteeksiantamiseksi. ”Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee” (1. Kor. 11:26). Jokainen ehtoollisvieras on siis Kristuksen kuoleman julistaja, ja sillä mielellä tulisi ehtoollispöytään tulla.
On myös ”arvioitava” toisella tavoin ”ruumista”. Kristuksen ruumis on seurakunta. Ehtoollisella me olemme ”yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä” (1. Kor. 10:17). Ehtoollista tulee viettää niin, ettei tämä Kristuksen ruumiin yhteys rikkoonnu.
Jumalan sanan mukaan seurakunnan ykseys toteutuu, kun on ”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Ef. 4:5). Yhteiseen ehtoollispöytään tulijoilla pitäisi siis olla yhteinen usko Kristukseen ja heidän tulisi olla liitetyt Kristukseen samalla kasteella. Tämä edellyttää yhteistä uskonoppia ja kastekäsitystä. Jos pidämme jotakin ihmistä harhaoppisena, ei varmasti ole oikein käydä valheellisesti hänen kanssaan rakkauden aterialle. Paavali varoittaa ankarasti hajaannuksesta (skisma) ja ryhmäkunnista (haireseis, heresia eli harhaoppi) seurakunnan kokouksissa (1. Kor. 11:18-19).
Kristuksen ruumiin ykseyden särkee myös itsekeskeinen elämä seurakunnassa. Jos emme pidä huolta toisten seurakuntalaisten tarpeista, olemme omalla itsekkyydellämme rikkoneet yhteyden uskonveljiin ja –sisariin. Toinen on nälässä, toinen ylensyönyt. Raamatun mukaan ehtoollisen viettäminen tällaisen rakkaudettomuuden vallitessa tuottaa rangaistuksen yhteyden rikkojille (1. Kor. 11:17-22, 33-34).
Raamatun opetus on siis hyvin selvä. Ehtoollista vietetään väärin, jos sallitaan selvästi harhaoppisten olla siinä mukana. Luther kirjoittaa, että ”Pyhästä sakramentista on se hyöty, että Kristus pitää sillä pienen joukkonsa koossa … Mutta se ei voi koskaan tapahtua, ellei ole yhtäläisyyttä opissa … Rakas Herramme Kristus asetti sakramentin pitääkseen niin sydämellisesti voimassa yksimielisyyden opissa, uskossa ja elämässä” (Saarna ehtoollisesta). Ehtoollinen on siis Kristukselle keino pitää seurakunta yhdessä ja yhtenäisenä. Tämä edellyttää sakramentin hoitajilta ponnistelua seurakunnan opettamisessa.
Tunnustuskirjat nimenomaan varoittaa niistä, jotka ”väheksyvät ehtoollista” (Iso katekismus V, 69). Ehtoolliselle tulijan tulisi ymmärtää se suuri arvo, joka on Kristuksen ruumiilla ja verellä. Ellei hän käsitä, että sakramentissa annetaan ”synnit anteeksi, elämä ja autuus” (Vähä katekismus), ei hän voi myöskään saada omakseen ehtoollisen lahjoja.
Luterilaisen opin mukaan ehtoolliselle laskeminen on pastorin tehtävä. Seurakuntalaiset eivät itse päätä siitä, voivatko he tulla ehtoolliselle. Vihreän laitumen reunalla on portti ja paimen laskee siitä sisään ne, joiden tulee sinne päästä. Paimen ei missään tapauksessa saa laskea vaikkapa susia tai vuohia lampaiden niitylle. Ruoho on tarkoitettu lampaille, jotka paimen tuntee. ”Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut” (Joh. 10:14). Lähetyshiippakunnan pienehköissä seurakunnissa tämän toteutumiselle on hyvät edellytykset. Jeesus sanoo, että hyvä paimen ”kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle” (Joh. 10:3).
Jeesuksellakin oli kuitenkin ”myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin” hänen ”tulee paimentaa” (Joh. 10:16). Lähetyshiippakunnan seurakuntien ehtoollispöytä ei ole tarkoitettu vain tuon seurakunnan jäsenille. Myös muiden hiippakunnan seurakuntien lampaat ovat sinne tervetulleita. On siksi paikallaan, että muualta tulevat seurakuntalaiset kertovat tullessaan pastorille, mistä he tulevat ja kenen laumaan kuuluvat.
Lähetyshiippakunnan ehtoollispöydät eivät ole avoimia edes vain tämän hiippakunnan ihmisille vaan kaikille, jotka jakavat saman luterilaisen uskon. ”Yksi Herra, yksi usko ja yksi kaste” ovat tärkeämpiä asioita kuin se, että on saman kirkollisen hallinnon alaisena. Myös tällaisten vierailijoiden on hyvä kuitenkin tullessaan esittäytyä paikalliselle pastorille.
Pastori vastaa Jumalan edessä siitä, onko hän ”uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan?” (Matt. 24:45). Aina ei kaikkien kohdalla ole ruoka-aika. Jonkun ulkopuolisen täytyy ensin päästä samaan uskoon ja tunnustukseen, jotta hänelle voi jakaa ruuan ajallaan. Ja jonkun seurakuntalaisen täytyy ehkä palata harhapoluiltaan, jotta hänkin saisi jälleen ruuan ajallaan. Pastorin vastuulla on ruokkia nälkäiset, kun on oikea aika.
Vapahtaja on asettanut ehtoollisen seurakunnan ulkoisen rajaamisen ja sisäisen ohjauksen välineeksi. “Kristus pitää sillä pienen joukkonsa koossa”, niin kuin Luther sanoi.
Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen valossa on selvää, että ehtoolliselle ei tule päästä toisuskoisia eikä julkisessa synnissä eläviä. Nykyinen piispa Jari Jolkkonen selvitteli väitöskirjassaan Uskon ja rakkauden sakramentti, mitä Luther opettaa ehtoolliselle laskemisesta. Jolkkonen tiivistää Lutherin käsityksen näin: ”Ehtoollispöytä ei ole kaikille avoin, vaan sille voivat osallistua vain ne yhteisön jäsenet, jotka jakavat yhteisön uskon ja elämän. Vaikka ehtoollinen on tarkoitettu langenneille ja lankeemustaan katuville, yhteiselle aterialle ei tule silti päästää katumattomia julkisyntisiä eikä niitä, jotka eivät ymmärrä sakramentin sisältöä ja hyötyä” (2004, 344).
Uudessa testamentissa kerrotaan siitä, miten jotkut seurakuntalaiset suljettiin pois ehtoollispöydästä. Paavali kirjoittaa korinttilaisille tietävänsä, että joku seurakuntalainen elää äitipuolensa kanssa (1. Kor. 5:1). Tämä oli selkeästi vastoin sekä tooran (Mooseksen kirjojen) että roomalaisen oikeuden säädöksiä.
Tässä tapauksessa seurakunnan tuli toimia näin: ”Kun te olette yhdessä koolla Herran Jeesuksen nimessä (jumalanpalveluksessa) ja minun henkeni ja Herramme Jeesuksen voima ovat läsnä, tuo mies on luovutettava Saatanalle ja niin annettava hänen lihansa tuhoutua, jotta hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä” … ”jos jotakuta sanotaan veljeksi, mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. Älkää edes aterioiko tällaisen kanssa” (5:4-5).
Käytännössä tämä tarkoitti juuri ehtoollisen epäämistä. Hän ei saanut tulla osalliseksi ”ruumiista”, koska eli pahennusta herättävällä tavalla, vastoin Jumalan selvää sanaa. Vaikka Paavalin päätös kuulostaa ankaralta, sen tarkoitus oli herättää tuossa miehessä synnintunto, halu tehdä parannus ja palata takaisin. Sen jälkeen myös ehtoollisyhteys voitaisiin palauttaa.
Tällaisesta palaamisesta kertonee 2. Korinttilaiskirjeen kuvaus henkilöstä, joka on tuottanut surua sekä Paavalille että muille seurakuntalaisille. Hänelle riittäisi se rangaistus, jonka useimmat (sana pleiones voi tarkoittaa myös ”yleiskokous”) ovat hänelle antaneet. Kyseessä oli varmaankin ehtoolliselta poissulkeminen. Paavali kehottaa, että ”nyt teidän on päinvastoin annettava anteeksi ja lohdutettava häntä, ettei hän menehtyisi suruunsa (koska oli joutunut erotetuksi ehtoollisyhteydestä). Niinpä kehotan teitä jälleen osoittamaan hänelle rakkautta” (2. Kor. 2:5-8).
Syyksi tähän anteeksiantamiseen Paavali esittää sen, ”jottei Saatana pääsisi meistä voitolle. Hänen juonensa me kyllä tiedämme.” (2:11). Edellisessä tapauksessahan Paavali oli käskenyt luovuttaa langenneen miehen Saatanalle. Tarkoitus ei tietenkään ollut jättää ketään Saatanan haltuun vaan ohjata langennut ehtoolliselta sulkemisen avulla parannuksen tekemiseen. Näin tuo rangaistus koituisi lopulta pelastukseksi. Saatana ei saisi pitää omanaan langennutta eikä myöskään niitä, joiden oli vaikea antaa anteeksi rikkoneelle.
Kristillinen kirkko kadotti keskiajan kuluessa tämän väkevän aseen parannuksen edistämiseksi. Ehtoollisen epäämistä ei enää pidetty mahdollisena, kun lähes koko kansa kuului kirkkoon. Papit eivät tunteneet seurakuntalaisiaan eikä seurakunta enää ollut ehtoollisyhteisö. Kaikki yritykset kirkkokurin elvyttämiseksi kansankirkoissa ovat osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa.
On tuskin tarpeen Lähetyshiippakunnassakaan korostaa tätä asiaa liiaksi. Jokaisen seurakuntalaisen tulisi kuitenkin olla tietoinen Jumalan sanan opetuksista tällä kohdin. Julkiseen syntiin langenneen tulee ensin selvittää asia ja vasta sitten tulla ehtoollispöytään. Vastuu on siis ensi sijassa seurakuntalaisella itsellään. Pastorin vastuulla on puuttua asiaan, jos seurakuntalainen ei osoita halua parannuksentekoon.
Pastori ei myöskään voi arvailla, kuinka ”harhaisia” uskonkäsityksiä seurakuntalaisilla on. Hän on kuitenkin velvollinen lempeästi ohjaamaan ja opettamaan silloin, jos joku seurakuntalainen tuo esiin selvästi tunnustuksen vastaisia ajatuksia. On tärkeää, että me kaikki suostumme Jumalan Sanan oppilaiksi ja olemme valmiita tarkistamaan käsityksiämme, jos ne eivät ole kohdallaan.
Raamatun ohjeiden tarkoitus on saattaa meidät terveellä tavalla tutkimaan itseämme. Tällainen tutkistelu ei vie meitä koskaan epätoivoon ja jäämään pitkäksi aikaa pois ehtoollispöydästä. Sen sijaan se vie meidät tunnistamaan ja tunnustamaan syntimme ja suuntaamaan katseemme Jumalan Karitsaan, joka poisottaa maailman synnin. Oikeanlainen itsetutkistelu on kannustin tulla anteeksiantamuksen aterialle.
On hyvä muistaa, että Saatana haluaa yli kaiken pitää meidät poissa Kristuksen luota ja siis myös poissa ehtoollispöydästä. Jos elämme Raamatun mukaisessa uskossa ja tuomme syntimme valoon, meillä ei ole mitään syytä jäädä pois viikoittaisesta messusta. Sielunvihollinen kyllä tahtoo kuiskutella meille, että me olemme kelvottomia ehtoollisvieraita, kun jatkuvasti lankeamme. Siksi meidän täytyy muistuttaa itsellemme ja toisillemme, että kelvollisia ehtoollisvieraita ovat juuri ne, jotka tuntevat itsensä syntisiksi ja toivovat puhdistusta. Kristityn pyhittyminen on yhä syvenevää synnintuntoa ja armon kaipuuta. Sellaista on säännöllisen ehtoollisella kävijän elämä.
Me tulemme ehtoolliselle, koska tunnemme, ettemme kestä ilman jatkuvaa anteeksi saamista ja Jumalan armoa. Olemme itsessämme niin kelvottomia että vain Kristuksen kelvollisuus pitää meidät pinnalla. Se kelvollisuus luetaan meidän hyväksemme, kun uskossa vastaanotamme Hänen ruumiinsa ja verensä.
