Kysymys: Onko pelastettujen kirkkaudessa eroja? Onko taivaaseen päässeitten kruunut eri kirkkaustasoisia (Ilm. 4:4)? Saako joku kirkkaamman ja miksi?
Aluksi on todettava, että Raamattu puhuu paitsi maallisen vaelluksensa päättäneiden, taivaassa olevien ihmisten kruunuista myös kirkkaudesta. Kruunuihin viittaavat ainakin seuraavat jakeet:
Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. (1. Kor. 9:24–25)
Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat. (2. Tim. 4:8)
Minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi. (Ilm. 3:11)
Ja valtaistuimen ympärillä oli kaksikymmentä neljä valtaistuinta, ja niillä valtaistuimilla istui kaksikymmentä neljä vanhinta, puettuina valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli päässänsä kultaiset kruunut. (Ilm. 4:4; ks. myös 4:24)
Taivaassa saatavasta kirkkaudesta apostoli Paavali puolestaan kirjoittaa: mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut. (Room. 8:30c)
Mutta onko siis kristittyjen kruunuissa siis eri kirkkausasteita? Kysymystä voitaisiin ehkä laajentaa pohtimalla, saavatko kristityt itse taivaassa jonkin tietyn asteisen kirkkauden, ja jos näin on, miten tuo kirkkaus määräytyy. Tällaisen kysymyksen taustalla saattaa olla ajatus, jonka mukaan jokin kristityn ajallisen elämän aikana tapahtuneesta – esimerkiksi hänen hurskas vaelluksensa tms. – vaikuttaisi siihen, miten hänet palkitaan tulevassa elämässä taivaassa.
Kaikki taivaassa olevat ovat yhtä lailla pelastuneita, samalla tavoin osallisia iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Tämä pelastus ja pääsy taivaaseen on mahdollinen ainoastaan Kristuksen tähden, Hänen täydellisen kuulaisuutensa ja sovitustyönsä tähden. Pelastus on lahja, jonka ihminen saa vastaanottaa yksin armosta, uskon kautta. Tästä Augsburgin tunnustuksen artikla IV lausuu:
Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (Room. 3:21 ss; Room. 4:5)
Tämä vanhurskauttava usko tuottaa kristityn elämässä välttämättä myös hyviä hedelmiä, toisin sanoen Jumalan mielen mukaisia tekoja. Tästä asiasta tunnustuksen artikla VI opettaa näin:
Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä. Sillä syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus otetaan vastaan uskolla, niin kuin Kristuksen sanakin vakuuttaa: Kun olette tehneet (Luuk. 17:10) tämän kaiken, sanokaa: ”Me olemme ansiottomia palvelijoita.”
Toisin sanoen, kristittyjen tekemät Jumalan mielen mukaiset hyvät teot eivät ole heidän pelastuksensa edellytys. Hyvät teot ovat seurausta siitä, että ihminen on jo saanut tulla Kristuksen pelastamaksi. Kukaan ei siis pääse taivaaseen tai lopulta ole siellä hyvien tekojensa tähden, vaan yksin Kristuksen tähden.
Samalla pyhän Raamatun yksiselitteinen opetus on se, että Jumala palkitsee uskovat heidän hyvistä teoistaan maailmassa. Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa Jeesus opettaa:
Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa. Sentähden, kun annat almuja, älä soitata torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät synagoogissa ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle. (Matt. 6:1–4)
Edelleen apostoli Paavali kirjoittaa asiasta näin: Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. (1. Kor. 3:7–8)
Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; (1. Kor. 3:12–14)
Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista! Sillä jos vapaasta tahdostani sitä teen, niin minulla on palkka; mutta jos en tee sitä vapaasta tahdostani, niin on huoneenhaltijan toimi kuitenkin minulle uskottu. (1. Kor. 9:16–17)
Vielä apostoli Johannes kehottaa seurakuntaa: Ottakaa vaari itsestänne, ettette menetä sitä, minkä me olemme työllämme aikaansaaneet, vaan että saatte täyden palkan. (2. Joh. 8)
Ilmestyskirjassa sama apostoli kirjoittaa, että taivaassa 24 vanhinta rukoilevat kumartaen Jumalan edessä ja sanovat:
Ja pakanakansat ovat vihastuneet, mutta sinun vihasi on tullut, ja tullut on aika tuomita kuolleet ja maksaa palkka sinun palvelijoillesi profeetoille ja pyhille ja niille, jotka sinun nimeäsi pelkäävät, pienille ja suurille, ja turmella ne, jotka maan turmelevat. (Ilm. 11:18)
Edelleen ajatus uskovien hyvien tekojen ja taivaassa saatavan kirkkauden välisestä yhteydestä liittynee puolestaan Danielin kirjan 12 luvun sanoihin: Ja taidolliset loistavat, niinkuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet, aina ja iankaikkisesti. (Dan. 12:3)
Myös luterilainen tunnustus opettaa tästä asiasta, jopa enemmän kuin ehkä joskus tullaan ajatelleeksi. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Melanchthon kirjoittaa seuraavasti:
Tällä kohden lisäämme myös muutaman sanan palkinnoista ja ansioista. Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1 Kor. 3:8) ”Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.” On siis ole erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden. Tämähän koetaan todeksi omantunnon kauhuissa: Jumalan vihaa vastaan ei voida asettaa mitään meidän tekojamme, niin kuin Paavali selvästi sanoo: (Room. 5:1s.) ”Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon” jne. Mutta koska usko tekee meidät Jumalan lapsiksi, se tekee meidät myös Kristuksen kanssaperillisiksi. Koska me emme siis omilla teoillamme ansaitse vanhurskautusta, joka tekee meidät Jumalan lapsiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi, me emme myöskään ansaitse iankaikkista elämää omilla teoillamme. Sen saavuttaa usko, koska usko vanhurskauttaa meidät ja koska sillä näin on leppynyt Jumala. Iankaikkinen elämä kuuluukin vanhurskautetuille tämän sanan mukaisesti: (Room. 8:30) ”Ne, jotka hän on vanhurskauttanut, hän on myös kirkastanut.” Neuvoessaan meitä Jumalan käskyn mukaisesti kunnioittamaan vanhempia Paavali mainitsee tuohon käskyyn liittyvästä palkinnosta. Ei hän näin tehdessään kuitenkaan sitä tarkoita, että vanhempia kohtaan osoittamamme kuuliaisuus vanhurskauttaisi meidät Jumalan edessä. Mutta kun kuuliaisuus toteutuu vanhurskautetuissa, se ansaitsee muita suuria palkintoja. Yhtä kaikki Jumala panee pyhänsä koetukselle monin tavoin ja viivyttää usein vanhurskaiden tekojen palkitsemista, jotta pyhät oppisivat olemaan luottamatta omaan vanhurskauteensa ja ennemmin tavoittelemaan Jumalan tahdon toteuttamista kuin palkintoja. Tästä ovat osoituksena Job, Kristus ja muut pyhät. Tätä opettavat meille myös monet psalmit, jotka lohduttavat meitä jumalattomien menestyksen varalta, kuten Ps. 36: (Ps. 37:1) ”Älä vihastu.” Ja Kristus sanoo: (Matt. 5:10) ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.”
vaikka vanhurskautus ja iankaikkinen elämä kuuluvat uskon piiriin, hyvät teot silti ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja, joita on eriasteisia, niin kuin sana sanoo: (1 Kor. 3:8) ”Kukin on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.” Evankeliumin mukainen vanhurskaus, joka kuuluu armonlupauksen piiriin, ottaa lahjaksi vastaan vanhurskautuksen ja eläväksi tekemisen. Lain täyttämys sen sijaan, joka seuraa uskoa, kuuluu lain piiriin, eikä siinä tarjota eikä makseta palkkaa lahjaksi, vaan meidän tekojemme mukaan. Mutta ne, jotka tämän palkan ansaitsevat, ovat vanhurskautettuja jo ennen kuin täyttävät lakia. Heidät on siis jo sitä ennen siirretty Jumalan Pojan valtakuntaan, niin kuin (Kol. 1:13) Paavali sanoo, ja heistä on tullut Kristuksen kanssaperillisiä. (Room. 8:17)
Vaikka nyt siis lakia täyttämällä ansaitaan palkka, niin kuin palkka varsinaisesti kuuluukin lain piiriin, meidän tulee kuitenkin pitää mielessä evankeliumi, joka suo meille vanhurskautuksen lahjaksi Kristuksen tähden. Emme me myöskään täytä lakia, emmekä sitä voikaan täyttää ennen kuin olemme Jumalan kanssa sovitettuja, vanhurskautettuja ja uudestisyntyneitä. Ei liioin tuo laintäyttämys kelpaisi Jumalalle, jollei hän hyväksyisi meitä uskon tähden. Mutta kun Jumala uskon tähden hyväksyy ihmiset, on alulle pantu laintäyttämyskin hänelle mieluinen ja sen osaksi tulee palkka sekä tässä elämässä että sen jälkeen.
Nämä hyvät hedelmät perustuvat Jumalan käskyyn ja niitä on tehtävä Jumalan kunniaksi ja hänen käskynsä tähden. Niihin liittyy myös palkintoja.
Edelleen Yksimielisyyden ohje opettaa: Jumalahan tahtoo ja käskee nimenomaan, että uskovien on tehtävä hyviä tekoja. Pyhä Henki saa niitä uskovissa aikaan. Kristuksen tähden Jumala hyväksyy ne ja lupaa ne runsaasti palkita sekä tässä että tulevassa elämässä.
Tunnustuksen puolustus ikään kuin summaa asian seuraavasti:
Pietari (1 Piet. 1:10) sanoo: ”Te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” Myöntäväthän vastustajatkin, että vanhurskautetut ovat Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä. Myöhemmin sitten teot, jotka ovat Jumalalle uskon tähden mieluisia, ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja. Pyhien kirkkaudessa on näet oleva eri asteita.
Raamattu ei puhu kovin yksityiskohtaisesti siitä, minkälaisia kristittyjen saamien kirkkauden asteet ovat tai mitä ne heidän taivaallisen elämänsä kannalta merkitsevät. Myöskään tunnustuskirjat eivät pyri määrittelemään tätä asiaa tarkemmin. Joka tapauksessa yksi asia on varma: Taivaassa ei tietenkään enää ole syntiä, ovathan siellä olevat ihmiset nimenomaan niitä, joiden synnit on Kristuksessa sovitettu ja anteeksi annettu. Koska taivaassa ei siis enää ole syntiä, ei siellä täten myöskään ole minkäänlaista kateutta tai vertailua erilaisten ”kirkkauden asteiden” välillä. Kaikki ovat yhtä lailla pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä, ja siten myös päässeet maailman suuresta ahdistuksesta taivaaseen. Siellä he ovat yhdessä Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat Häntä iankaikkisesti Hänen läsnäolossaan (Ilm. 7:14–15).
– Harri Huovinen
