Onko Pyhä Henki luterilaisuudelle vieras?

Alkupohdinta:

Aihe asettaa esitelmöitsijän suurien vaikeuksien eteen. Sitä ja alakysymyksiä on pakko hieman eritellä. Muutoin kaikki vastausyritykset ovat moniselitteisiä ja mahdollisesti hämmentävät kuulijaa entisestään. Ensimmäisestä kysymyksestä vielä selvinnemme? Mitä tarkoittaa tässä sana ’vieras’? Tuskin sentään kysytään, onko Hän luterilaisuudessa vain (joskus) vierailemassa/kyläilemässä, mutta ei varsinaisesti kuulu ”talon väkeen”. Vielä on jäljellä kaksi merkitystä: a. Hän on lut.:lle vieras eli outo ja tuntematon. Ihmisten kesken ’vieras’ on sellainen, jota ei ole tavattu tai jonka kanssa ollaan juuri ja juuri hyvän päivän tuttuja. b. Hänet on kyllä tavattu, mutta ei haluta tulla lähempään kanssakäymiseen. Häntä vierastetaan. Ja selvää on, että vierastaminen johtaa etääntymiseen ja vierauteen.
Tähän asti olemme varmaan oikeilla jäljillä. Meiltä kysytään, vierastaako luterilaisuus puhetta Pyhästä Hengestä? Onko tämän seurauksena Jumalan itsensä työ luterilaisuudessa estynyt? Mutta tämän jälkeen vasta alkaa tosi vaikeus. Jatkokysymys kuuluu: ”Onko luterilainen (kansan)kirkko hukannut terveen raamatullisen opin Pyhän Hengen työstä ja armolahjoista?” Onneksi tässä ei kaiken hankaluuden kukkuraksi vielä tingata, onko kansankirkko hyljännyt ja torjunut kaiken epäterveen ja epäraamatullisen opin Pyhän Hengen työstä ja armolahjoista?

Ainoa täysin selvä, varma ja myös mitä vakavin kysymys ohjelmalehtisessä on tämä viimeinen: ”Onko meillä syytä parannukseen ja suunnan tarkistamiseen?” Siihen minä olen muitta mutkitta ja ehdottoman tosissani valmis vastaamaan: On. On totta totisesti syytä parannukseen tässä asiassa sekä minulla että kirkollamme että herätysliikkeillämme, – ja jotta olisimme suoria ja rehellisiä: On syytä myös Suomen Raamattuopistolla.

Vaihtoehtoja suhteessa Pyhään Henkeen: Omistaminen, läsnäolo, läheisyys, vieraus, menettäminen, hengellinen kuolema, paatumus

Idealistis-sekulaari ja kristillinen tulkinta Pyhän Hengen omistamisesta ja läsnäolosta

Kristikunnan liepeillä ja sen seassa on aina ollut virtauksia, joissa Pyhä Henki on yhdistetty tai niin sanoakseni sekoitettu ongelmattomasti luotuun todellisuuteen/maailmaan. Alkukristillisen ajan gnostilaisuudesta lähtien läpi koko keskiajan viime vuosisadan idealismiin ja ns. moderniteetin projektin perusasetelmaan (luonnon ja hengen vastakohta) on elätetty ajatusta, että luotuisuuteen kuuluva henkinen on tavalla tai toisella tulkittavissa jumalalliseksi. Maailma eli todellisuus kokonaisuudessaan jakautuu kahtia: materiaaliseen (aine), joka toimii ankaran syy-seuraus –suhteen mukaisesti ja mekaanisesti havaittujen luonnon lakien mukaan, ja henkiseen, joka taas vaikutta materian ja luonnon lainalaisuuksista täysin vapaana päämäärähakuisesti. Varsin monen filosofisen järjestelmän mukaan ohjaavana prinsiippinä oli ihmisen tahto tavoitteellisuus (intentionaalisuus). Idealistisia järjestelmiä on monia (subjektiivinen, objektiivinen, absoluuttinen jne.) erilaisia sekamuotoja uskonnollisen mystiikan kanssa vielä lukuisempia. Itselleni oli todellinen silmien avaaja tässä kohdin hegeliläisen radikaaliteologin F. Chr. Baurin 1835 ilmestynyt (sama vuosi kuin Straussin kuuluisa teos ”Jeesuksen elämä”, josta löytää jo nykyeksegeettien mullistavina uutuuksia mainostamat väitteet!) järkälemäinen opus ”Die christliche Gnosis oder die christliche Religionsphisophie”, jossa Pyhästä Hengestä tulee ihmisen henki, ”maailmanhenki” ja historian henki.

En esittäisi näitä esimerkkejä ellei oman aikamme teologiassa, varsinkin ekumenian liepeillä olisi muodissa samantapaista ajattelua. Jo yli vuosikymmen sitten ilmestyi tanskalaisen Ann-Marie Aagaardin teos (tanskaksi): ”Pyhä Henki – maailmaan lähetetty”. Kaiken muun ohella siinä tarjotaan ajatusta Pyhän Hengen toiminnasta maailman rakenteiden ja olojen uudistuksessa (ei niinkään kirkossa, Raamatun ilmoitussanan kautta ja uskolla vastaanotettuna). Vastaavia ajatuksia on valtaisa määrä (esim. J.Moltmann). Maailma sellaisenaan on jo Jumalan Hengen majapaikka (saks. mielitermi ”Gehäuse”) ja kehityksen voimatekijä kohti varsinaista luomista. Kirkon tulee olla tässä vain jokin profeetallinen merkki, jossa ennakoidaan ”Jumalan tulevaisuutta ” (maailman ja historian sisäisenä todellisuutena ja päämääränä). Monenlaista mystiikkaa (luonnon, sielun sisäisyyden ja syvyyden, universumin, tulevaisuuden odotuksen) elää nykykirkoissa ja niiden ympärillä. Sanotaan: ”Minä uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa” Tiedetään hyvin, että kirkko voi opettaa melkein mitä vain, mutta tällä ilmaistaankin juuri subjektiivisen, ihmislähtöisen mystiikan käsityksiä. Uushengellisyys on nyt muotia. Täällä tallustellaan kuviteltuun ”Pyhään Henkeen kääriytyneinä kuin lämpimään huopaan tai kuin vajonneena universumin uima-altaaseen, joka ei hukuta vaan vasta oikein elävöittää…! Eräänä tukipilarina ajatukselle Pyhän Hengen läsnäolosta maailmassa ja luodussa on tietysti Raamatun alkujae: ”Ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä” sekä monet muut vastaavat, esim. Psalmeissa. Näitä käytetään, kun halutaan muovata ko. mystiikan ”kristillistä” versiota. Tätä yritetään perustella mm. Apt 14:17.

Pyhä Henki ei-kristillisissä uskonnoissa

Edellä käsittelimme luterilaistenkin kirkkojen alueilla viljeltyä ajatusta Pyhän Hengen samastamista tämänpuoliseen inhimilliseen ”henkisyyteen” yleensä”: ”Ei ole olemassa mitään erityistä Jumalan Henkeä kuin ihmisen henki” (Hegel).

Näin suoraan ajatusta ei juuri esitetä, mutta idealismin pitkä vaikutus elää keskellämme. Siinä Pyhä Henki luotuun sekoitettuna toimii ennen kaikkea maailmassa. Tämän ajattelutavan kanssa kilpailee käsitys, jonka mukaan Pyhä Henki toimisi ei-kristillisissä uskonnoissa ja ohjaisi niiden edustajia pelastusta kohti. Tässä kohdin oppia Pyhästä Kolmiykseydestä yritetään taivuttaa klassisen kristinuskolle vastakkaiseen suuntaan. Yhtäältä uskotaan, että Kristus jo on tai ikään kuin nukkuu näissä uskonnoissa, ja käymällä dialogia (Kristus-sanoman julistamisen vaihtoehtona) hänet herätetään siellä. Perusteluna käytetään esim. Kirkkoisä Justinoksen oppia Logoksesta (Sanasta; Jh 1), joka on siemenjyvänä kylvetty kaikkien ihmisten tajuntaan. Justinos puhuu tässä kuitenkin luomisen Logoksesta eikä Logoksesta pelastajana ja lihaan tulleena. Vastaavasti Pyhän Hengen toiminta on pyritty ulottamaan ohi lihaan tuleen Kristuksen muiden uskontojen alueelle viittaamalla Rm 1; Apt 10:34-35; Dan 4:5-6 sekä Jooel 2 (”kaiken lihan päälle”). Kohdista jotkut ovat perusteluina joko keinotekoisia tai sitten niissä puhutaan kaikkien ihmisten Jumala-tuntemuksesta. Jooel 2 taas puhuu täyttymyksestä juuri Kristuksessa eikä missään hänen ulkopuolellaan. Oppi Pyhästä Hengestä on viety ohi Raamatun ja ohi kolminaisuusopin. Muistan jo useamman vuoden takaa piirroksen (aiemmin vaikutusvaltaisessa) lehdessä International Review of Mission. Siinä oli kaupunki silhuetti, josta pistäytyi ylös taivasta koti lukuisien uskontojen temppeleitä torneineen (kirkko risteineen, minareettia ja kupoli puolikuineen jne.). Ja kaikkien ylle laskeutui taivaasta Pyhän Hengen kyyhky. Ajatus, jota ajettiin, oli selvä. Tällainen synkretismiksi kutsuttava harha-askellus tavataan monista luterilaisista kansankirkoista nykyisen. Esim. Ruotsissa, ainakin eräässä tukholmalaisessa kirkossa käytössä oleva ja erityisesti tuomiorovasti Koivusen harrastama (tässä tapauksessa virkanimi on osuva, sillä ilmeisimmin tuomiota hän lienee touhuillaan vetämässä kirkkonsa ylle) ns. Sofia-liturgia, jossa Pyhä Henki samastetaan Äitijumaluuteen.

Miksi Pyhä Henki on vieras?

Perustavasti onkin lähdettävä siitä koko kristinuskossa (luterilaisuuden opetuksen mukaan), että Pyhä Henki on ihmisille vieras ja tuntematon niin sydämen ”pohjassa” kuin luodussa maailmassa ja eri uskonnoissakin. Jumala kyllä on läsnä ja toimii kolmiyhteisenä maailmassa (”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme”), mutta meille, joille Hän on erityisesti tarkoitettu, ei avaudu, sillä me emme lankeemuksen jälkeen ihmiskuntana elä hengellistä, vaan luonnollista elämää. Tämän seurauksena ”luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkittava hengellisesti.” (1Kr 2:14).

Tässä olemme tulleet teemamme ja asian ytimeen. Kaikille vieraasta Pyhästä Hengestä voi tulla läheinen ja jopa sydämessä asuva Jumalan läsnäolon todellisuus. Mutta Pyhän Hengen läsnäoloa on lähestyttävä hengellisesti ja ennen kaikkea Pyhä Henki lähestyy meitä omaa jumalallista tietään. Jumala on antanut Pyhän Hengen välittämän ja ”henkeyttämän” sanan (Raamattu ilmoitussanana).

Siksi, jos kysytään, onko luterilaisuus tai luterilainen kirkko tullut vieraaksi Pyhälle Hengelle tai jopa torjunut Hänet, on ennen sitä kysyttävä onko luterilainen kirkko hyljännyt sanan. Voidaan sanoa, että Pyhä Henki vetää niitä vaunuja, joissa Kristus kulkee halki aikain ja sydänten oville saakka. ”Me sananpalvelijat pääsemme puhtaalla sanan saarnalla (laki ja evankeliumi erotettuna, yhdessä mutta ei sekoitettuna) korviin saakka, mutta pyhä Henki vie sen ja sen myötä Kristuksen sydämeen saakka. Ja Kristuksen tärkein lahja on tällöin hänen täydellinen mutta meidän osallistumisemme suhteen vieras vanhurskautensa, joka meille luetaan ja uskon kautta lahjoitetaan syntien anteeksi saamiseksi ja iankaikkisen elämän ja autuuden saavuttamiseksi. (ks. CA 4 ja 5).

Klassinen väite on ollut yltiöpietismin ajoista saakka: Luterilaisella kirkolla ja sen papeilla ei ole Pyhää Henkeä. Voiko tämä pitää paikkansa ja missä suhteessa? Papit ja kapitulit piispoineen ovat urputtaneet tätä vastaan ja panettaneet ”rautoihin ja kiven” sisään sanojat niin kauan kuin heillä oli siihen valtakeinoja. Nyt on turvauduttava muihin konsteihin. Eräs on ns. mediahautaus, ts. Kuoliaaksi vaikeneminen. Ellei se auta, voidaan ottaa toinen tapa. Sanotaan. ”Se ei ole kotimaista, luotettavaa ja kansankirkollista laatumerkkitavaraa.” Luodaan rinnastus ikään kuin hullun lehmän taudin pilaamaan lihaan tms. Vedotaan virkaan, vihkimykseen, kansankirkon perinteeseen ja sovinnaistapaan ym. Omasta puolestani sanoisin, että väite ”papeilla ei ole Pyhää Henkeä” on tietyssä mielessä täysin oikeutettu, toisessa suhteessa ei.

Jos pappi ei saarnaa oikeata, väärentämätöntä Jumalan sanaa, Hänellä ei ole Pyhää Henkeä, sillä Henki sitoutuu Jumalan sanaan, ei persoonan erinomaisuuksiin tms. Mutta jos hänellä on Jumalan ilmoituksen sana ja hänen puheensa on sen mukaista ihmisten puhuttelua ja ravitsemista (ks. Huominen ”Jh: n leipäteksti), hänellä on Pyhä Henki. Hänen puheensa saa oikean osoitteen ja voiman. Siinä kuuluu hyvän paimenen kutsuva, varoittava ja rakastava ääni. Silloin virka on siinä käytössä, mihin se on tarkoitettu ja ennen muuta viran haltija asettuu myös itse sanan alle ei sen mestaroijaksi. Mutta Pyhä Henki on sitoutunut myös armon välineisiin (Pyhä Kaste, Pyhä Ehtoollinen. Näihin rinnastamme myös avaintenvallan). Jos pappi toimittaa sakramentit oikein niiden tarkoituksessa ja Jeesuksen asetuksen mukaan, hän toimii Pyhän Hengen palveluksessa. Samoin ripissä hänellä tulee olla sielunhoidollisen taidon ohella puhdas Jumalan sana.

(Raamattuopistolla pidetty luento)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos