Osana kuninkaallista papistoa

Onko Luther-säätiö pappiskeskeinen liike? Korostetaanko virkaa liikaa? Onko yleinen/yhteinen pappeus unohtunut tai annetaanko sille riittävän suurta arvoa? Tässä artikkelissa vastaamme näihin kysymyksiin ja selvitämme, mitä on yleinen pappeus.

Yleinen/yhteinen pappeus on vakiintunut termi modernin luterilaisuuden piirissä. Usein yleistä/yhteistä pappeutta pidetään juuri Lutherin löytämänä ja painottamana asiana. Raamatusta termiä ei kuitenkaan löydy eikä myöskään luterilaisesta tunnustuksestamme, saati Lutherilta. Uudessa testamentissa kristittyjä kutsutaan papistoksi viisi kertaa (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6; 5:10 ja 20:6). Mitä Jumala siis tarkoittaa kutsuessaan omaa laumaansa papistoksi? Tähän vastataksemme meidän täytyy tietää, mikä oli papiston rooli Vanhassa testamentissa.

Pappeus vanhassa liitossa ja uudessa liitossa

Jumala oli säätänyt, että vain Aaron ja hänen jälkeläisensä ovat uhripappeja. Vain heillä oli pääsy temppelin pyhimmille paikoille. Kaikkein pyhimpään pääsi vain ylimmäinen pappi kerran vuodessa suurena sovituspäivänä. Tavallinen kansa ei voinut suoraan lähestyä Pyhää Jumalaa, sillä heidän epäpuhtautensa ja syntisyytensä olisi aiheuttanut heille hengenvaaran Jumalan pyhyyden edessä. Siksi Jumala oli asettanut papiston, joka ensin puhdistettiin epäpuhtaudesta ja joka uhrasi aina ensin itsensä puolesta syntiuhrit. Näin puhdistettu ja pyhitetty papisto toimi välittäjänä Israelin kansan ja Jumalan välillä israelilaisten puhdistamiseksi ja heidän syntiensä sovittamiseksi.

Uudessa testamentissa Jeesus teki tarpeettomaksi eläinuhrien uhraamisen tulemalla kertakaikkiseksi uhriksi ristinpuussa. Enää ei siis ole ketään ihmistä välimiehenä Jumalan ja ihmisen välillä, paitsi Jeesus Kristus, joka itse on Jumala. Niinpä Jumala kutsuu nyt kaikkia kastettuja uskoviaan papeiksi, sillä kaikilla kristityillä on pääsy kaikkein pyhimpään –Jumalan pyhyyden osallisuuteen.

Kristittyjen pappeus ei kuitenkaan ole täysin vastaava vanhan liiton pappeuden kanssa, sillä kristittyjen pappeus on jotakin paljon suurempaa: Vanhan liiton papit vihittiin temppelipalvelukseen puhdistamalla heidän ruumiinsa vedellä, jotta he voisivat astua pyhälle alueelle. Uuden liiton papit vihitään puolestaan kasteessa, jossa ei puhdisteta pelkästään ruumista, vaan myös sydän ja omatunto (Hepr. 10:22, Ef. 5:26). Aaron voideltiin papiksi öljyllä, mutta Jeesus voitelee pappinsa Pyhällä Hengellä (2. Kor. 1:21-22, 1. Joh. 2:20, 27). Vanhan testamentin papeille puettiin päälle pellavainen papillinen puku, mutta Jeesuksen omat puetaan kasteessa Kristukseen itseensä (Gal. 3:27). Ylimmäisella papilla oli yllään rintahaarniska erivärisistä langoista. Kristuksen papeilla on uskon ja rakkauden haarniska (1. Tess. 5:8). Aaronin papisto pyhitettiin palvelukseen vihmomalla teurasuhrin verta heidän vaatteidensa päälle, mutta Kristus vihmoo papistonsa omalla pyhällä verellään (Hepr. 9:13-14; 1. Piet. 1:2). Vanhan liiton papit saivat syödä päivittäisen ruokauhrin leipää, joka oli pyhää, sillä se tuli Herran alttarilta. Uuden liiton papit saavat syödä ehtoollispöydästä elämän leipää, joka on Kristuksen ruumis (Joh. 6:35; Matt. 26:26). Edelleen siinä missä vanhan liiton papistolla oli pääsy maanpäälliseen temppeliin, joka oli vain kuva taivaan temppelistä, kuninkaallisella uuden liiton pyhällä papistolla on messussa uskon kautta pääsy ”enkelien ja kaikkien pyhien kanssa” taivaan temppeliin jo nyt (Hepr. 12:22-24).

Niinpä kun Uudessa testamentissa kutsutaan kristittyjä papistoksi, sillä tarkoitetaan ensi sijassa sitä etuoikeuttua asemaa, johon kristitty on kasteessaan päässyt. Kuninkaallinen papisto on pyhitetty, puhdistettu, ja sillä on oikeus päästä Isän Jumalan luo Jeesuksen välityksellä ja hänen kauttansa (Ef. 2:18; 3:12; Room. 5:2), lähestyä häntä hänen taivaallisessa pyhäkössään (Hepr. 4:16) ja olla osallinen Kristuksen voitosta, jolla hän voitti synnin, kuoleman ja perkeleen. Näin Kristuksen uuden liiton papisto hallitsee kuninkaana Kristuksen kanssa (Ilm. 20:6).

Termi yleinen/yhteinen pappeus on siis edellä mainitun perusteella kovin laimea ja ehkä myös harhaanjohtava. Laimea se on siinä mielessä, ettei se kerro mitään papiston kuninkaallisesta asemasta ja heidän etuoikeuksistaan lähestyä Isää Kristuksen, heidän kuninkaansa kautta. Erityisesti termi ”yleinen” on harhaanjohtava siinä mielessä, että yleinen tarkoittaa kaikkia, koko maailmaa koskevaa (vrt. ”yleinen vanhurskauttaminen”). Mutta pappeus ei voi olla yleistä, sillä papiksi päästään vain papiksivihkimisen kautta, joka tapahtuu siis kasteessa. Kaikki eivät ole Kristuksen pappeja, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kastettuja ja yhä elävät kastettaan todeksi. Siksi yleistä pappeutta paremmat termit luterilaiseen kielenkäyttöön olisivat kuninkaallinen pappeus tai kastettujen pappeus.

Kuninkaallisena papistona eläminen

”Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia… te olette ’valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa.” (1. Piet. 2.)

Ajassamme on usein väärin ymmärretty se, miten kuninkaallisena papistona eletään. Kuninkaallinen pappeus nähdään lähinnä yksilöiden toimintana ja tekemisenä. Mutta Pietari puhuu kirjeessään papistosta, ei yksittäisistä papeista. Kaikki hänen käyttämänsä termit, ”hengellinen huone”, ”papisto”, ”valittu suku”, ”heimo” ja ”omaisuuskansa”, ovat kollektiivisia sanoja, yhteisösanoja. Pietari siis korostaa, että yhdessä te olette papisto. Niinpä kuninkaallisen pappeuden todeksi eläminen ei tapahdu ensi sijassa yksin omassa kammiossa Raamatun kanssa tai yksinäisillä evankelioimismatkoilla, vaan ennen kaikkea yhteisössä, seurakunnassa.

Rakentuminen

Ensimmäinen verbi, jonka Pietari liittää papiston yhteyteen, on rakentuminen. Nykyaikanamme yleisestä pappeudesta puhuttaessa ensimmäiseksi korostuvat termit ”todistaminen”, ”julistaminen”, ja ”evankeliumin työssä ahkeroiminen”. Mutta Pietari kertoo kuninkaallisen papiston ensisijassa rakentuvan. Tuo alkukielen sana on passiivissa, mikä viittaa siihen, että Kristus on se, joka rakentaa pyhää papistoaan. Vaikka kirkkoraamattumme kääntävät Pietarin ohjeet käskymuodossa, on vaihtoehtoinen käännös jakeista 4-5 seuraava: ”Kun te tulette hänen luokseen, sen elävän kiven luokse, jonka ihmiset hylkäsivät, mutta joka on Jumalan edessä valittu, kallis, niin te rakennutte itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi”.1

Kuninkaallisen papiston osana oleminen on ennen kaikkea osallisuutta Kristus-kulmakiveen. Papiston kutsu on siten ensisijassa kutsu olemiseen Kristuksessa, hänen ruokittavanaan ja hänen palveltavanaan ja vasta sitten kutsu tekemiseen. Papisto rakentuu rakentamaan ja lähtee palveltuna palvelemaan.

Uhraaminen

Pietari kertoo myös, mitä papisto tekee sen seurauksena, että se on saanut olla Kristuksen rakennustyön kohteena. Ensimmäinen asia on uhraaminen: ”Te rakennutte… pyhäksi papistoksi… uhraamaan hengellisiä uhreja”. Uuden liiton papisto ei voi eikä saa uhrata mitään uhreja syntiensä sovittamiseksi ja itsensä vanhurskauttamiseksi, koska ylimmäinen pappi Jeesus on jo yhdellä ainoalla uhrilla sovittanut koko maailman synnit (Hepr. 10:10-18). Koska tämän yhden ja kertakaikkisen uhrin kautta me emme ole enää kuolleita synteihimme, vaan elämme vapautettuna synnin, kuoleman, perkeleen ja lain kahleista, me voimme papistona ”antaa itsemme eläväksi uhriksi Kristuksessa”, Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi. Hän ottaa tämän elämämme uhrin vastaan lähimmäisissämme.2Kaiken minkä uhraamme lähimmäisen hyväksi, uhraamme Herralle (Matt. 25:40). Näin siis myös omassa arkisessa kutsumustyössään kristitty uhraa hengellisiä uhreja Herralleen.

Kuninkaallisen papiston uhreja ovat heidän ruumiinsa ja elämänsä ohella (Room.12:1) myös heidän kiitoksensa (Hepr. 13:15), omaisuutensa (Fil. 4:18) ja rukouksensa (1. Tim. 2:1-4). Kiitosuhrit kaikuvat paitso messussa, joka on täynnä kansan kiitosta heidän keskellään olevalle Herralle, myös arjen kiitosrukouksissa. Huulten ylistyksen lisäksi myös ehtoollinen on kiitosuhri. Ehtoollisen varhainen nimi eukaristia tarkoittaakin juuri kiitosta. Polvistuessaan ehtoolliselle kuninkaallinen papisto kiittää Herraansa tämän suuresta sovitustyöstä ja osoittaa kiitoksensa ottamalla vastaan sovituksen hedelmän: syntien anteeksiantamuksen.

Lahjaksi kaiken saanut papisto uhraa myös omastaan. Tämän he tekevät antamalla omaisuudestaan Jumalan valtakunnan työhön ja eritoten oman paimenensa elättämiseen ja seurakuntansa rakentamiseen. Se on suloisesti tuoksuva uhri Herralle (1. Kor. 9:4, Fil. 4:18). Lisäksi kaikki työ, minkä kristitty uhraa ajastaan ja voimistaan seurakunnan rakentamiseksi, on kuninkaallisen papiston toimittamaa hengellistä uhria.

Vanhassa liitossa pappeuden tehtäviin kuului myös kansan kantaminen Jumalan kasvojen eteen. Kun ylimmäinen pappi astui Herran kasvojen eteen, hän kantoi olkapäillään Israelin poikien nimiä, ”jotta Herra muistaisi heitä” (2. Moos. 28:9-12). Tämä papillinen tehtävä kuuluu myös uuden liiton papistolle. Koko seurakunnan tulee kantaa toinen toistansa sekä myös niitä, jotka eivät Herraa vielä tunne, Jumalan eteen rukouksissa, jotta Herra muistaisi heitä (1. Tim 2:1-10). Isä meidän -rukouksessakin sanamuoto on monikko, sillä siinä papisto rukoilee toinen toistensa puolesta. Messussa rukoilija näin toimittaa papillista tehtäväänsä pyytämällä myös vieressä istuvalleen syntien anteeksiantamista, jokapäiväistä leipää ja pahasta päästämistä.

Kaiken kaikkiaan kuninkaallisen papiston elämä on siis itsensä uhraamista. Se on ristin kantamista, kutsua heikkouteen, itsensä kieltämiseen ja muiden palveluun. Joskus se voi myös tarkoittaa henkensä antamista Herramme tähden.

Julistaminen

Pietari sanoo, että kuninkaallinen papisto yhdessä julistaa Jumalan suuria tekoja: ”Te olette… kuninkaallinen papisto… julistaaksenne sen jaloja tekoja, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa”. Tätä julistamista (eksangelloo) ei tule nähdä kapeasti vain sanallisena evankeliumin kertomisena tai vaikkapa traktaattien jakamisena ei-uskoville. Kuninkaallinen papisto julistaa Herransa suuria tekoja ensinnäkin yhteisessä kokoontumisessa messussa.

Esimerkiksi virrenveisuu ei ole vain rukousta Jumalan puoleen, vaan se on myös vastauksena Jumalan sanaan ja sakramentteihin Hänen suurten tekojensa selkeää julistusta. Monelle synnin painamalle on suuri lohdutus kuulla, kun koko seurakunta vakuuttaa hänelle suureen ääneen: ”Armo kuuluu sulle juuri, sulle, raukka kurjinkin” (VK 80). Ilmestyskirjassakin 24 vanhinta, eli uuden liiton papiston esikuva (Vanhassa liitossa oli 24 papiston luokkaa), toimittavat papillista tehtäväänsä juuri laulamalla virttä:

”Ja he veisasivat uutta virttä, sanoen: ”Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista ja tehnyt heidät meidän Jumalallemme kuningaskunnaksi ja papeiksi, ja he tulevat hallitsemaan maan päällä” (Ilm. 5:9-10).

Uutta virttä laulamalla papisto julistaa myös taivaallisessa jumalanpalveluksessa Kristuksen suuria töitä. Koska virsilaulanta on olennainen osa papiston julistusta, on hienoa, että Luther-säätiön seurakunnat ovat tunnettuja eritoten väkevästä veisuustaan. Myös Luther-säätiön ”Luterilaisia virsiä” -hanke mahdollistaa, että kuninkaalliselle papistolle riittää selkeitä Jumalan sanan mukaisia virsiä, joita laulamalla se voi toteuttaa kutsumustaan Jumalan suurien tekojen julistamisessa.

Messussa papisto julistaa myös monin muin tavoin. Uskontunnustus on kokonaan Jumalan suurien tekojen julistusta. Samoin liturgian eri osissa seurakunta julistaa ylistäen Herraa (Kunnia, Kiitosrukous, Päätösylistys, Pyhä-hymni) ja huutaen häntä avuksi (Synnintunnustus, Herra-armahda, Jumalan Karitsa, rukoukset). Myös ehtoolliselle polvistuessaan kuninkaallinen papisto julistaa ylipappinsa kuolemaa: ”Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee” (1. Kor. 11:26).

Kun kuninkaallinen papisto lähtee jumalanpalveluksesta takaisin arkeen, ei eläminen osana papistoa kuitenkaan pääty. Kun pappi vanhassa liitossa astui pyhäköstä kansan eteen, hän tuoksui suitsutusuhreille ja näin hän tuoksua levittäessään viestitti kansalle, että heidän puolestaan uhrit oli suoritettu ja synnit pois pyyhitty. Kun uuden liiton kuninkaallinen papisto lähtee arkeen Herran pöydästä, täytettynä Pyhällä Hengellä, Herran ruumiin ja veren nauttineena ja anteeksiantamusta tulvillaan, he levittävät Kristuksen tuntemisen tuoksua ympärilleen (2. Kor. 2:14). Tämä Kristuksen tuoksun levittäminen tapahtuu ennen kaikkea vaeltamalla ”niin kuin saamamme kutsumuksen arvo vaatii” (Ef. 4:1). Esimerkiksi kuninkaallisen papiston jäsen, joka tulee kotiinsa tai työpaikallensa anteeksiantamuksen aterialta, mutta ei osoita anteeksiantamusta lähimmäisilleen, vaeltaa tuskin papiston kutsumuksen arvon mukaisesti. Elämällä todeksi niitä lahjoja, joita on messussa saanut, papisto toimittaa kutsumustaan arkielämässä.

Puhuttuaan kirjeessään papistosta, joka julistaa Jumalan suuria tekoja, Pietari kertoo heti seuraavaksi, miten kristitty elää maailmassa (1. Piet. 2:11-12), esivallan alaisena (j. 13-17) ja palvelijana (j.18-25). Tällä Pietari korostaa, että nimenomaan arjessa kristittynä elämisellä papisto julistaa usein ehkä tietämättäänkin Jumalan suuria tekoja. Toimittaessaan uskollisesti arkista kutsumustaan esimerkiksi työelämässä, opiskelijana, isänä, äitinä tai lapsena, ja tehden kaiken, niin kuin Herralle (Kol. 3:23), he toimittavat arjen jumalanpalvelusta. Kaikki arkinen puuhastelu ei kuitenkaan ole kuninkaallisen papiston toimittamaa ”Jumalan suurien tekojen julistamista”. Arkinen kutsumus on julistamista ja lähetystä vain siinä tapauksessa, jos meidät tiedetään kristityiksi ja konkreettisen seurakunnan jäseniksi. Silloin me loistamme maailmassa Kristuksen valona ylhäällä olevasta kaupungista, eli seurakunnasta (Matt. 5:14-16). Lutherin Vähässä katekismuksessa olevaa huoneentaulua, jossa on ohjeita erilaisissa kutsumuksissa toimiville, voidaan siis edellä mainitun perusteella kutsua papillisten toimitusten kirjaksi, sillä arjen kutsumusta hoitaessaan kuninkaallinen papisto sekä uhraa Herralle että julistaa elämällään Herran suuria tekoja.

Arjen keskellä kuninkaallisen papiston tulee olla valmis myös sanallisesti todistamaan kuninkaastaan: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla” (1. Piet. 3:15). Valmiina olo ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisen tulisi täydellisesti hallita kaikki kristinopin kohdat, vaan valmiina olo lähtee aina rukouksesta, jossa pyydetään Herran antavan oikeita sanoja ja oikeaa hetkeä, jos hän haluaa papistonsa jäsenen kautta sanaansa julistaa.

Paitsi julistaminen, kuninkaallisen papiston oikeuksiin ja velvollisuuksiin kuuluu myös kaiken julistuksen ja opetuksen koetteleminen. On siis ”lampaan korvalla” kuulosteltava, kuuluuko opetuksessa ”Hyvän Paimenen ääni: ”Lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä (Joh 10:4-5). Jos opetus ei ole heidän kuninkaansa opetuksen mukaista, papiston tulee vetäytyä pois harhaopettajista. Jumalan sanan vastaisten alttarien ja saarnastuolien ääreen ei tule mennä tai jäädä ”Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä (Room. 16:17. Ks. myös Matt. 7:15; Gal. 1:8–9, 2. Joh. 10: 11; 2. Kor. 6:14, Tiit. 3:10–11).

Luther ja kristittyjen yleinen pappeus

Kuten aiemmin todettiin, Luther ei itse käyttänyt termiä yleinen pappeus koskaan. Se, mitä sillä nykyisin tarkoitetaan, on perintöä Philipp Jakob Speneriltä vuodelta 1675, jolloin hän kirjoitti esipuheen Johannes Arndtin saarnakokoelmaan. Spenerkään ei käyttänyt varsinaisesti termiä yleinen pappeus, vaan hengellinen pappeus. Spenerin opetus hengellisestä pappeudesta ei kuitenkaan ollut samoilla linjoilla Lutherin opetuksen kanssa. Spener nimittäin teki juuri sen, mitä Luther omana aikanaan yritti poistaa ja korjata: loi väärän hierarkkisen kirkkokuvan ja epäraamatullisen jaottelun hengellisen ja maallisen välille.3

Luther näki, että juuri näin oli käynyt Rooman kirkossa. Väärää jaottelua vastaan kirjoittaessaan Luther puhuu usein säädyistä (Stand), jotka olivat osa Saksan keisarikunnan poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää. Säätyjä oli kolme ja niillä oma erityinen asemansa keisarin edessä: keisarillinen aateli, kirkolliset ruhtinaat ja keisarikunnan vapaakaupungit. Kaikki tiesivät, että myös kirkkoon oli muodostunut omat säätynsä: maallinen ja hengellinen. Edelliseen kuuluivat maallikot ja jälkimmäiseen papit, piispat ja munkit. Hengellinen sääty oli nostanut itsensä muiden yläpuolelle. Sen ajateltiin olevan pyhempi, erityisessä asemassa Jumalan edessä ja siten jopa julkisen kritiikin yläpuolella.4

Tätä asetelmaa vastaan Luther kävi kirjoissaan ”Saksan kansan kristilliselle aatelille” ja muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyneessä traktaatissa ”Kirkon Baabelin vankeudesta”. Lutherin hyökkäys osui kohteeseensa, ja kirjojen pohjalta puhkesi kiivas väittely.

Ensiksi mainitun kirjan esipuheessa Luther mainitsee Rooman kirkon kolme ”paperimuuria”, joilla hengellinen sääty oli itsensä ympäröinyt. Ensimmäinen muuri oli pystytetty siviiliviranomaisia vastaan: kun hengellistä säätyä uhattiin heidän taholtaan, niin Rooman kirkon johto totesi, ettei maallisella säädyllä ole oikeutta arvostella hengellistä. Toiseksi kun hengellistä säätyä kritisoitiin Raamatun sanalla, se puolustautui väittämällä, että vain paavilla on valta tulkita Raamattua. Kolmanneksi kun hengellistä säätyä uhattiin kirkolliskokouksella, se julisti, että vain paavilla oli oikeus kutsua sellainen koolle. Nämä ”paperimuurit” Luther halusi tuhota, koska niiden avulla paavilaiset repivät Kristuksen ruumiin kahtia, maalliseen ja hengelliseen.5

Lutherin mullistava väite oli, että Kristuksen kirkossa on vain yksi hengellinen sääty, jossa kaikki kristityt ovat samanarvoisia ilman eroja, muuta kuin tehtävissä ja kutsumuksissa. Tätä hän perusteli Paavalin opetuksella Kristuksen ruumiista:

Kaikki kristityt ovat todellisesti osa hengellistä säätyä ja heidän välillään ei ole mitään muuta eroa kuin virka (Amt). Niin kuin Paavali sanoo 1. Kor. 12:12ss., me olemme kaikki osa yhtä ruumista. Kuitenkin jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä, joka palvelee muita. Tätä jokainen henkilö tekee koska meillä on yksi kaste, yksi evankeliumi, yksi usko ja koska olemme yhdenvertaisesti kristittyjä. Sillä ainoastaan kaste, evankeliumi ja usko tekevät hengellisiä ja kristittyjä ihmisiä.6

Toinen merkittävä kohta, jota Luther käytti hengellisen ja maallisen vääränlaista erottamista vastaan, oli Pietarin opetus kristittyjen pappeudesta (1. Piet. 2:5, 8-9). Vaikka 1. Piet. 2 ei suoraan puhukaan kasteesta, kirjeen vastaanottajat, ja myös Luther, ymmärsivät, että koko luku oli kasteveden kostuttama. Niinpä Luther liittää yhteen kasteen sakramentin ja kristillisen pappeuden: Olemme kaikki vihittyjä pappeja kasteen kautta, kuten Pyhä Pietari sanoo 1. Piet. 2:9.7 Juuri kasteessa toteutuvat Pietarin sanat: ”…*joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa; te, jotka ennen ’ette olleet kansa’, mutta nyt olette ’Jumalan kansa’, jotka ennen ’ette olleet armahdetut’, mutta nyt ’olette armahdetut’”. *

Kasteen tähden kristittyjen kesken ei siis voi olla mitään jaottelua hengelliseen ja maalliseen säätyyn eikä Kristuksen ruumiissa voi olla eriarvoisuutta. Sillä on vain yksi kaste, yksi Kristus, yksi ruumis, jonka jäseniä me olemme. Kristus-ruumissa kaikki ihmiset ja tehtävät ovat hengellisiä, koska kaikki ovat pappeja. Tätä Luther perustelee Uuden testamentin tavalla puhua uhreista. Kristityt on kutsuttu antamaan koko elämänsä Jumalalle eläväksi uhriksi (Room. 12:1). Koska vain papit uhraavat, jokaisen kristityn täytyy olla pappi.8

Yksi Lutherin tärkeimmistä huomioista Kristus-ruumiin suhteen oli, että kysymys vallasta ja voimasta johtaa kilpailuun, sekä herruuteen ja herroina hallitsemiseen. Näin toimii syntiin langennut luonto aina etsiessään omaansa. Lutherin mukaan yhdessä ruumissa on kyse vain palvelutehtävistä (Gal. 5:13). Eiväthän jalka ja käsi voi taistella keskenään tai kilpailla siitä, kummalla on ruumiissa tärkeämpi tai pyhempi tehtävä. Niinpä Lutherin mukaan yhdessä ruumissa kaikkea hallitsee palveleminen, ei herruus. Sen tähden, mikä tahansa yksittäisen jäsenen tehtävä onkaan, siihen ei voi liittyä vaatimus voimasta ja kunniasta. Kysymys on päinvastoin itsensä tyhjentämisestä ja omastaan luopumisesta toisten hyväksi.9

Lutherin vallankumouksellinen opetus sai aikaan suuren kohun. Jopa hänen ystävänsä pelkäsivät, mitä seuraamuksia kirjan kirjoittamisesta olisi. Kuitenkin olennaisten toiveidensa osalta se sai melko myönteisen vastaanoton.10 Rooman kirkko kuitenkin syytti Lutheria muun muassa siitä, että hänen opetuksensa poisti erotuksen pastoreiden ja seurakuntalaisten väliltä. Mihin tarvittaisiin sanan ja sakramentin virkaa, jos kaikki ovat pappeja? Tämä kysymys on ajankohtainen yhä tänä päivänä, kun käydään keskustelua viran merkityksestä? Seuraavaksi lähdemmekin tarkastelemaan kysymystä kuninkaallisen pappeuden ja pastorinviran suhteesta. Lisäksi näemme oliko Rooman kritiikki Lutheria kohtaan oikeutettua.

Kuninkaallisen papiston ja pastorinviran suhde

Raamatussa sanaa pappi (hiereus) käytetään vanhan liiton uhripapeista, Kristuksesta sekä koko Jumalan kansasta puhuttaessa, mutta ei koskaan pastorin virasta puhuttaessa. Me olemme Suomessa tottuneet käyttämään sanoja pappi ja pastori rinnakkain, mikä osaltaan aiheuttaa hämmennystä kuninkaallisen pappeuden ja paimenviran ymmärtämisessä. Raamattu erottaa kuitenkin selkeästi nämä kaksi termiä. Uuden liiton paimenvirkaa ei johdeta vanhan liiton uhripappeudesta, vaan Jeesuksen asettamasta apostolinvirasta. Pappeja ovat siis Uuden liiton kielenkäytössä kaikki kastetut uskovat, jotka saavat lähestyä Jumalaa Kristuksen kautta. Pastorit ovat puolestaan tämän kuninkaallisen papiston ruokkimiseen ja kaitsemiseen asetettuja Kristuksen palvelijoita. Paimenvirkaa ei Raamatussa nimitetä pappeudeksi, vaan puhutaan seurakunnan vanhimmista, kaitsijoista, sananpalvelijoista tai paimenista.Voimme kyllä puhua edelleenkin ”papeista ja ”papinvirasta”, kun vain siis selitämme ja ymmärrämme sanojen sisällön oikein. Selkeintä kuitenkin olisi puhua seurakunnan kaitsijoista paimenina tai pastoreina, eikä pappeina.

Lutherin mukaan kuninkaallisesta papistosta opettava avainteksti, 1. Pietarin kirjeen toinen luku, ei puhu paimenvirasta mitään. Rooman kirkolta saamaansa kritiikkiä vastaan Luther osoitti, että pastorinvirka ei ole pappeutta siinä merkityksessä kuin Raamattu puhuu kaikkien kristittyjen pappeudesta. Sama erottelu toimii myös toisinpäin. Kaikkien kastettujen pappeus ei poista eikä kumoa pastorinvirkaa.11 Niinpä Luther täsmensi opetustaan:

Pietari puhuu sisäisestä, hengellisestä pappeudesta. Totisesti, menen vielä pidemmälle ja sanon: hän ei sano yhtäkään sanaa vihitystä papistosta*[…] *Joka sovittaa Pietarin sanat konsekroituihin pappeihin ei säilytä niitä oikein. Hän on väärässä ja kaikki mitä hän tekee, on arvotonta.12

Ja edelleen:

Joka nousee kastevedestä, voi kerskua jo tulleensa vihityksi papiksi, piispaksi ja paaviksi, vaikka ei ole tietenkään oikein, että kuka tahansa hoitaisi sellaista virkaa. Koska olemme kaikki samanarvoisia pappeja, kenenkään ei tule ottaa hoitaakseen sellaista, johon kaikilla on oikeus, ilman muiden hyväksyntää ja valintaa.13

Ja vielä:

En kirjoituksissani ole halunnut muuta kuin että kaikkien kristittyjen tulisi olla pappeja; mutta ei kaikkien tule olla piispojen siunaamia, ei kaikkien tule saarnata, toimittaa messua ja hoitaa papillista virkaa ellei heitä siihen ole osoitettu ja kutsuttu. Tämä oli minun tarkoitukseni.14

Lutherin johtopäätös kristittyjen pappeudesta ei siis ole se, että kuka tahansa voi hoitaa mitä tahansa tehtävää seurakunnassa. Päinvastoin, sitä mikä on yhteistä, ei kukaan voi ottaa tai vaatia itselleen tai tehdä ilman yhteisön kutsua.15 Sen tähden Luther toteaa, että pappi ei ole yhtäläinen pastorin kanssa, sillä papiksi synnytään, paimeneksi tullaan.16 Näin Luther pyrki sekä kumoamaan väärän kahden tason jaottelun hengelliseen ja maalliseen säätyyn että estämään sen, ettei väärä opetus kaikkien kastettujen pappeudesta hävittäisi erityistä apostolista paimenvirkaa.17 Jos kastettujen pappeus ja paimenvirka sekä niiden välinen suhde ymmärretään väärin, ne erotetaan Kristuksesta, joka ne molemmat lahjoittaa ja yhdistää.

Lutherin opetuksista huolimatta vuoden 1530 tienoilla ilmestyi luterilaisille alueille ”saarnamiehiä”, jotka olivat nyt vapautuneet paavillisen hengellisen vallan tyranniasta ja ajattelivat voivansa kenenkään estämättä opettaa ja tehdä mitä huvittaa. Nämä ”nurkkasaarnaajat” opettivat seurakuntalaisia vailla kutsua ja valtuutusta. Toimissaan he vetosivat kaikkien kristittyjen pappeuteen.18 Luther kirjoittaa heitä vastaan Psalmin 82 kommentaarissaan esittämällä maallisen analogian kirkon viran asemalle:

Näitä kutsumattomia saarnaajia ei auta yhtään, vaikka he sanovat kaikkien kristittyjen olevan pappeja. On totta, että kaikki kristityt ovat pappeja, mutta eivät kaikki ole pastoreita. Sillä ollakseen pastori, ei riitä että on kristitty ja pappi – täytyy myös olla uskottuna virka ja työkenttä. Tämä kutsu ja käsky tekee pastorin ja saarnaajan. Porvari tai maallikko voi olla toki oppinut mies; mutta ei hänestä sen perusteella vielä tule luennoitsijaa eikä hänellä ole oikeutta opettaa julkisesti koulussa tai ottaa hoitaakseen opetusvirka. Ei, ellei häntä siihen kutsuta.19

Niinpä Jumalan pelastavien armonvälineiden julkinen hoito uskotaan paimenviralle, koska Kristuksen ansaitsema pelastus jaetaan niissä ja niiden kautta. Näin myös luterilainen tunnustus on asian aina ymmärtänyt.20 Mutta yksityisesti kuninkaallinen papisto todistaa ja julistaa sanoin ja teoin evankeliumia Kristuksesta. Jokainen isä tai äiti toimittaa tätä virkaa kotonaan yksityisesti. Kukin kristitty julistaa Kristuksen jaloja tekoja kutsumuksessaan, naapurina ja harrastuksissaan (1. Piet. 2:9). Kaikki ruumiin jäsenet tekevät näin hengellistä, Jumalan valtakunnan työtä hänen työtovereinaan. Ja kun kuninkaallinen papisto puhuu Kristuksesta ja palvelee lähimmäistään, silloin Kristus itse puhuu ja palvelee heidän kauttansa.21

Edellä sanotun perusteella on siis aika laittaa syrjään vääränlainen viran ja kuninkaallisen papiston välinen vastakkainasettelu22. Pastori on Kristuksen palvelija kuninkaallisen papiston hyödyksi ja seurakunnan palvelija Kristuksen nimessä ja sijasta, kuten Paavali opettaa (2. Kor. 4:5): ”Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden”. Ohjaako meidän ajatteluamme ajatus vallasta ja sen käytöstä tai kastettujen pappeuden ja viran välisestä kilpailusta? Jos näin on, silloin meidän käsitystämme ohjaa laki. Mutta jos meitä saa ohjata evankeliumi, niin silloin näemme Kristuksen, joka itse lahjoineen palvelee omiaan. Evankeliumin kautta Kristuksesta me ymmärrämme olevamme osa Kristuksen ruumista, jäseniä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä ja paikkansa ja joiden kaikkien kutsumukset ovat hengellisiä palvelutehtäviä juuri niillä paikoilla, joihin Kristus itse on meidät johtanut. Onpa kutsumus sitten opiskelija, opettaja, perheenäiti, putkimies, maanviljelijä tai poliisi, kaikki kuuluvat pyhään ja kuninkaalliseen papistoon, joka uhraa ja tekee näin Jumalan valtakunnan työtä! Tätähän rukoilemme sunnuntai toisensa jälkeen Herraltamme: ”Auta meitä antamaan itsemme eläväksi uhriksi Kristuksessa sinulle kiitokseksi ja kunniaksi”.

Pastori siis palvelee seurakuntaa, ei heidän halujensa tai oikkujensa mukaan, vaan sen mukaan, mitä he tarvitsevat (1. Kor. 4:3; 9:22; Gal. 1:10). Virka ei voi seisoa seurakunnan yläpuolella tai siitä erillään, vaan aina sen sisällä. Kristuksessa seurakunta ja virka ovat yhdistetyt toisiinsa. Siten toisen elämä on aina myös toisen. Jos seurakunta kompastuu, samoin käy viralle ja jos virka kompastuu, kompastuu myös seurakunta. Sen tähden, mitä vakavammin me otamme kuninkaallisen papiston, sitä vakavammin me otamme pastorinviran ja päinvastoin.23

Lopuksi

Mitä siis sanomme? Onko Luther-säätiö pappiskeskeinen liike? Voimme rohkeasti vastata, että kyllä, sillä seurakuntiemme elämä keskittyy juuri kuninkaallisen papiston rakentumiseen. Luther-säätiössä on korostettu seurakunnan ja viikoittaisen messun merkitystä, jotta kuninkaallisella papistolla olisi paikka, johon tulla ”elävän kiven tykö…rakentumaan hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi”. Luther-säätiössä on korostettu paimenvirkaa ja sakramentteja, jotta Kristus voisi kuninkaallisen papistonsa ylimmäisenä pappina ja ainoana kuninkaana olla kansansa keskellä palvelemassa heitä. Kuninkaallisen papiston tähden emme ole voineet luopua puhtaan evankeliumin julistamisesta, oikein toimitetuista sakramenteista emmekä apostolisesta paimenvirasta, sillä näiden välineidensä kautta kuningas on läsnä, ja missä kuningas on, siellä on myös kuninkaallinen papisto.

Luther-säätiö on pappiskeskeinen liike myös siksi, että kuninkaallinen papisto itse toimii aktiivisesti. Meillä ei ole verovaroin palkattuja työntekijöitä, jotka tekevät kaiken seurakunnan puolesta. Meillä kuninkaallinen papisto vastaa jumalanpalvelustilan valmistamista messua varten, huolehtii temppelin musiikista, pyhäkoulusta, pitää huolen paimenestaan, kantaa toistensa taakkoja rukouksin, kuunnellen ja yhdessä jakaen. Lähetystyötäkään ei kukaan tee kuninkaallisen papiston puolesta, vaan papisto on itse se verkko, jonka Kristus heittää maailmaan vetääkseen ihmisiä luokseen.

Luther-säätiössä on korostettu seurakunnan yhteisöllisyyden merkitystä, sillä kuninkaallinen papisto on yksi ruumis Kristuksessa. Yksi usko, yksi Kristus, yksi kaste. Hylkäämme Kristuksen ruumiin jakamisen maallisiin ja hengellisiin ihmisiin, tai maallisiin ja hengellisiin tehtäviin tai tärkeisiin ja alempiarvoisiin tehtäviin. Kaikki kristityt ovat hengellistä papistoa ja kaikki seurakunnan palvelutehtävät ovat hengellisiä tehtäviä ja yhtä tärkeitä, koska kaikki yhdessä rakentaa Kristuksen ruumista.

Pastori Antti Lehrbäck ja pastori Markus Pöyry


  1. Myös monet englanninkieliset raamatunkäännökset (esim. KJV, ESV, NIV) kääntävät kohdan tällä tavalla. 
  2. Kristus on läsnä palvellakseen meitä sanassa ja sakramenteissa. Mutta vastaanottaakseen meidän palveluamme hän on läsnä apua tarvitsevassa lähimmäisessämme. 
  3. Timothy J. Wengert 2008, 1-2, 4, Priesthood, Pastors and Bishops, Public Ministry for the Reformation & Today. 
  4. Wengert 2008, 5. 
  5. Wengert 2008, 6. 
  6. LW 44:127. 
  7. LW 44:127. 
  8. LW 36:145, 39: 235. 
  9. Wengert 2008, 7-8. 
  10. Andrea van Dülmen 2002, 83, Martti Luther, Elämä teot ja kirjoitukset. 
  11. Wengert 2008, 8-9. 
  12. LW 39:152. 
  13. LW 44:129. 
  14. LW 39:233. 
  15. LW 44:129. 
  16. LW 40:18. 
  17. Luther opetti kirjassaan Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539), että paimenvirka on yksi Kristuksen kirkon tuntomerkeistä: ”On oltava piispoja, pastoreita ja saarnaajia” jotka hoitavat neljää ennen tätä mainittua merkkiä: sanaa, kastetta, alttarin sakramenttia ja avaintenvaltaa. Pastorinvirka ei ole pelkkä ihmissäädös, ja siinä toimiva ei toimita sitä inhimillisten syiden perusteella, vaan hän ”on siinä Kristuksen asetuksen perusteella”. LW 41:154 
  18. Dülmen 2002, 226. 
  19. LW 13:65. 
  20. Augsburgin tunnustus V, Kirkon virka: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineenä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala hyväksi näkee”. Tunnustuskirjat (TK), 53. 
  21. Klemet I. Preus 2004, 363-364, The Fire and the Staff, Lutheran Theology in Practice. 
  22. Oikealla tavalla ymmärrettynä virka ja kuninkaallinen papisto seisovat jumalanpalveluksessa vastapäätä toisiaan; tällainen vastakkainasettelu on suorastaan osa erityisen viran luonnetta. Jumalanpalveluksen sakramentaalisiaosia, joissa Kristus palvelee ja antaa lahjansa kansalleen (kuten synninpäästö, Raamatun lukukappaleet, saarna, ehtoollinen, Herran siunaus), hoitaa Kristuksen virka hänen käsinään ja suunaan. Sakrifikaaliset osat (kuten rukoukset, liturgiset vastaukset, kiitos ja ylistys) ovat puolestaan uskon vastausta, jota kaikki kastetut antavat. Tämä on jumalanpalveluksen kahtalainen luonne ja suunta: Kristukselta seurakuntaan ja seurakunnalta takaisin Kristukselle. Papisto saa siis olla ottamassa vastaan, mutta myös antamassa. 
  23. Hermann Sasse 1999, We Confess –the Anthology, Ministry and Congrecation, 78-79, 82. Ks. myös Kurt E. Marquart 1990, 109, The Church and Her Fellowship, Ministry, and Governance. 

Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos