Sivustolle on tullut kysymys Jumalan ennaltamääräämisestä (praedestinatio) ja ennaltatietämyksestä (praescientia). Alkuperäisen kysymyksen voidaan sanoa jakautuvan viiteen osaan.
1) Eroaako tohtori Martti Lutherin opetus kirjassa Sidottu ratkaisuvalta merkittävästi Tunnustuskirjojen (ja erityisesti Yksimielisyyden ohjeen) opetuksesta?
2) Opettaako Martti Luther kaksinkertaista predestinatiota, eli sitä että Jumala on iankaikkisuudessa määrännyt tietyt ihmiset kadotukseen ja toiset pelastukseen?
3) Kuinka paljon voimme tietää Jumalan ennaltamääräämisestä ja ennaltatietymyksestä, ja mikä merkitys ihmisen omalla logiikalla?
4) Mitä tarkoittaa että ihminen on lankeemuksen jälkeen sidottu, missä merkityksessä Luther ja Yksimielisyyden ohje puhuvat sidotusta tai vapaasta tahdosta?
5) Mikäli Lutherin opetus eroa merkittävästi Yksimielisyyden ohjeesta kumpaa opetusta tulisi seurata ja tunnustaa pappina ja miksi näin?
Tähän kysymykseen yksinkertainen vastaus on, että ei eroa. Martti Lutherin ja Yksimielisyyden ohje opettavat suurilta osin samoin tavoin. Yksimielisyyden ohjeen kirjoittajat elivät itse siinä käsityksessä, että he seurasivat Martti Lutheria kysymyksessä sidotusta ratkaisuvallasta. Näin Yksinmielisyyden ohjeen kirjoittajat itse lausuvat: ihmisen täytyy tulla vedetyksi ja uudestaan syntyä Jumalasta; ellei näin käy, ei meidän sydämissämme ole yhden yhtäkään ajatusta joka itsestään kääntyisi pyhään evankeliumiin. Tästä kysymyksestä tohtori Luther on kirjoittanut teoksessaan, De servo arbitrio, Erasmusta vastaan. Hän on siinä loistavasti ja perusteellisesti käsitellyt tämän asian.
Suurin osa eroista liittyy enemmän asian esittämiseen ja sen jäsentämiseen. Esimerkiksi Yksimielisyyden ohje kirjoittaa paljonkin Jumalan ennaltatietämyksestä ja painottaa sitä suhteessa paljon enemmän kuin Luther teoksessaan Sidotusta ratkaisuvallasta. Yksimielisyyden ohje siis tekee periaatteellisen eron Jumalan ennaltatietämyksen ja ennaltamääräyksen välillä. Ensinnäkin se opettaa kuten Luther opettaa, että Jumala tietää kaiken mitä on tapahtuva, sekä hyvän että pahan. Toiseksi se opettaa että, Jumala on iankaikkisuudesta määrännyt tietyt ihmiset pelastukseen Kristuksen täytetyn työn tähden. Tämä ennaltamäärääminen on sidottu armovälineisiin, näin ihmisen ei tule etsiä muualta varmuutta pelastuksen tai ennaltamääräämisen suhteen paitsi Jumalan antamista armonvälineistä. Samalla tavalla kuin esimerkiksi häihin kutsutut kerjäläiset eivät etsi muualta varmuutta paitsi kuninkaan kutsusta (Matt. 22). Myöskin Yksimielisyyden ohje opettaa selkeästi että, kun ihminen hylkää Jumalan sanan ja kutsun, ei tee parannusta tai luovu synneistään niin se ei ole Jumalan ennaltamääräämisen syy vaan ihmisen oma syy. Perkele ja ihmisen oma synti ovat siis aina kadotukseen menevien syyt, kun taas ainut syy miksi ihminen tulee autuaaksi on Kristuksen teko ja ansio ihmisen tähden ja ihmisessä. Tämä Yksimielisyyden ohjeen opetus on jotain minkä Lutherkin olisi varmasti hyväksynyt.
On kuitenkin olemassa myös ero Lutherin ja Yksimielisyyden ohjeen välillä tässä asiassa. Se ei mielestäni kuitenkaan tarkoita, että Yksimielisyyden ohje opettaisi jotakin muuta kuin Luther. Nimittäin Luther kirjassaan menee monella tapaa hyvinkin lähelle kaksinkertaista predestinaatiota, eli oppia siitä, että Jumala on iankaikkisuudessa määrännyt tietyt ihmiset kadotukseen ja toiset pelastukseen. Näin Luther esimerkiksi kirjoittaa: ”Ken voi pehmetä jos hän näkee hyväksi paaduttaa? Meidän vallassamme ei ole hänen tahtonsa muuttaminen, vielä vähemmän sen tahdon vastustaminen, joka tähtää meidän paaduttamiseemme, tahdoimmepa tai emme.” (s.196). Yksimielisyyden ohje taas sanoo selkeästi: Jumalan iankaikkinen valinta (praedestinatio) tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Se ei koske yhtä lailla hurskaita ja pahoja, vaan sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään. (SD. 555)
Nyt näyttää siltä kuin Luther olisi kahdenkertaisen predestinaation puolestapuhuja. Onko siis niin, että Jumala tosiaan on Lutherin mukaan määrännyt toiset kadotukseen ja aiheuttaa sen suoranaisesti? Näin Luther itse vastaan tähän syytökseen: Älkää siis kukaan ajatelko, että Jumala, kun hänen sanotaan paaduttavan ja vaikuttavan meissä pahan – tietysti paaduttaminen on pahan vaikuttamista – menettelee siten, että aivan kuin uudestaan luo meihin pahan, aivan kuin kuvittelemme mielessämme ilkeän kapakoitsijan, joka itse ollen paha kaataa tai sekoittaa myrkkyä maljaan (ihmiseen), joka ei ole paha ja joka itse yksinkertaisesti vain ottaa vastaan sekoittajan ilkeyden tai alistuu siihen… Ei kuitenkaan riittämiin ajatella, kuinka väsymättömänä Jumala toimii kaikissa luoduissaan: ei hän salli ainoankaan niistä pysyä toimettomana. Se joka jotenkin haluaa tätä ymmärtää, ajatelkoon tähän tapaan: se, että Jumala vaikuttaa pahan meissä, toisen sanoen, meidän kauttamme, ei ole Jumalan syytä, vaan oman hairahduksemme syytä: olemmehan luonnostamme pahoja, mutta Jumala on hyvä; kun hän siis kaikkivaltiaan luontonsa mukaisesti toimiessaan käy meihin käsiksi, hän välttämättä, vaikka itse onkin hyvä, saa aikaan pahan välikappaleen kautta pahaa…(SA, 185-186, vertaa myös 183).
Tämän ajatuksen Luther perustelee esimerkiksi 1 Korinttolaiskirjeen jakeella 12:6: Jumala vaikuttaa kaiken kaikessa. Tässä siis Lutherin ajatus on se, että Jumala ei tahdo pahaa itsessään, mutta koska hän vaikuttaa kaiken kaikessa niin hän myös vaikuttaa pahuuden. Yksimielisyyden ohje ei torju tätä ajatusta, mutta sanoo vain yksinkertaisesti, että Jumala ei ole pahuuden alkusyy tai lähde.
Näin voidaan todeta että, Luther selittää enemmän kuin Yksimielisyyden ohje, miten Jumala toimii pahuuden suhteen. Konkreettinen esimerkki tästä on; jos verrataan Lutherin selitystä Faaraon paaduttamisesta ja Yksimielisyyden ohjeen selitystä vastaavasta Raamatun kohdasta. Luther selittää: Jumala paaduttaa Faraon tarjoamalla tämän jumalattomalle ja pahalle tahdolle sanansa ja tekonsa, jota tuo tahto vihaa synnynnäisen paheensa ja luonnollisen turmeluksensa johtamana. Ja kun Jumala Hengellään ei sisästä käsin muuta hänen tahtoaan, vaan pitkittää tarjoamistaan ja tyrkyttämistään, toisaalta taas kun farao saman luonnollisen turmeluksensa mukaisesti, voimavarojaan, apuneuvojaan ja mahtiaan punniten luottaa näihin, on seurauksena… sitä enemmän ärsyyntymistään ärsyyntyen ja kiihtyen, kuta enemmän Mooses häntä vaatii ja uhkaa. Tämä hänen paha tahtonsa ei kuitenkaan yltyisi ja paatuisi, mutta kun kaikkivaltias ahdistaja väistämättömällä voimalla ahdistaa sitä niin kuin kaikkia muitakin luotuja, täytyy sen väistämättä jotakin tahtoa. (SA, 186-187).
Yksimielisyyden ohje taas selittää saman raamatunkohdan näin: Faraosta on kirjoitettu: Juuri sitä varten minä nostin sinut esiin, että näyttäisin sinussa voimani ja että minun nimeni julistettaisiin kaiken maan päällä. Ei hän kuitenkaan siitä syystä joutunut turmioon, ettei Jumala olisi suonut hänelle autuutta tai että hänen hukkaan ja kadotukseen joutumisensa olisi tuottanut Jumalalle mielihyvää… Jumala kyllä kovetti faraon sydämen: farao jatkoi aina vain synnin tekemistä: kuta enemmän häntä varoitettiin, sitä paatuneempi hänestä tuli. Se kaikki oli rangaistusta hänen aikaisemmista synneistään… Kun sitten Jumala antoi saarnata hänelle sanaansa ja julistaa tahtonsa, farao ehdoin tahdoin torjui kaikki kehotukset ja varoitukset. Silloin Jumala veti kätensä pois, faraon sydän sai kovettua ja paatua ja Jumala antoi tuomionsa julkisesti toteutua hänessä. (SD, 566)
Tässä ero on siinä, että Luther selittää paljon tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin miten Jumala toimi faraon suhteen. Näin Lutherin mukaan Jumala antoi voiman faraon pahalle tahdolle ja yllytti sitä. Yksimielisyyden ohje vain toteaa, että Jumala veti kätensä pois, eli toisin sanoen ei enää tarjonnut armoa tai anteeksiantamusta faraolle. Nyt kuitenkin on tärkeä huomata, että Yksimielisyyden ohje ei tuomitse Lutherin selitystä tästä. Se ainoastaan jättää avoimeksi kysymyksen miten tämä paha tahto kasvoi ja paatui yhä enemmän.
Sekä Luther että yksimielisyyden ohje esittävät varmaksi sen, että Raamattu puhuu selkeästi Jumalan ennaltamääräämisestä. Tämä tarkoittaa, että Jumalan on iankaikkisuudessa valinnut tietyt ihmiset pelastukseen (Ef. 1). Nämä ihmiset eivät pelastu missään tyhjyydessä, vaan Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen tähden. Jumalan ennaltamääräämiseen kuuluu myös että, Jumalan sana ja sakramentit vaikuttavat uskon Jeesuksen joka pelastaa ihmisen. Jumala tahtoo näin armovalintaansa ja pelastaa ihmiset näiden välineiden kautta ja mistään muualta ei tule etsiä pelastusta. Näin Jumalan armovalinnasta tulee pelastumisemme syy jota helvetin portit eivät voi voittaa (Matt. 16, Joh. 10, A.p.t. 13). Toiseksi Luther ja Yksimielisyyden ohje opettavat että, Jumala kyllä ennaltatietää kaiken mutta ei ole kaiken syy. Tässä Luther menee hieman pitemmälle ja opettaa, että Jumala antaa voiman pahalle, vaikka hän ei ole pahan alkusyy tai tahdo pahaa. Yksimielisyyden ohje taas jättää vastaamatta kysymykseen millä tavalla Jumala vaikuttaa suhteessa pahaan.
Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että Yksimielisyyden ohje ja Luther eroavat tulkinnoissaan Jumalan ennaltamääräämisen ja ennaltatietämyksen suhteen. Ensinnäkin Yksimielisyyden ohje kirjoittaa: Ensiksi on tarkoin huomattava, että Jumalan ennaltatietämys (praescientia) ja hänen tekemänsä iankaikkinen valinta (praedestinatio) ovat kaksi eri asiaa.
Luther taas kirjoittaa Sidotussa ratkaisuvallassaan: Kristityn on siis ennen kaikkea välttämätöntä autuuttansa varten tietää, että Jumala ei tiedä ennakolta mitään sattumanvaraisesti, vaan että hän edeltänäkee, päättää ja toteuttaa kaiken muuttumattoman, iankaikkisen ja erehtymättömän tahtonsa voimalla. (SA, 23) ja edelleen: ”Jos nimittäin uskomme todeksi sen, että Jumala edeltätietää ja edeltämäärää kaiken, niin hän ei saata edeltätietämyksessään eikä edeltämääräämyksessään erehtyä, ja edelleen ettei mitään tapahdu ellei hän sitä tahdo, seikka joka järjenkin on pakko myöntää. Samaisen järjen todistuksen perusteella ei ihmisellä eikä enkelillä, eikä kenelläkään muulla luodulla voi olla vapaata ratkaisuvaltaa” (SA,327)
Syntyykin helposti vaikutelma, että Lutherilla Jumalan ennaltanäkeminen ja ennaltamäärääminen tarkoittavat samaa asiaa. Eli Jumala edeltätietää sen minkä hän on ennaltamäärännyt, ja sen takia se mitä Jumala edeltänäkee tapahtuu välttämättömyyden pakosta, eli ei voi tapahtua mitenkään muuten kuin miten Jumala sen on nähnyt tapahtuvan. Kun luemme näitä niin meidän tulee todeta seuraavat asiat. 1) Lutherilla on myös periaatteessa sama kategoriaero kuin Yksimielisyyden ohjeella, eli toisin sanoen hän opettaa että, Jumalan ennaltatietämys ja ennaltavalinta eivät ole sama asia. 2) Luther ja Yksimielisyyden ohje opettavat molemmat, että kun on kyse kristittyjen pelastumisesta, heidän kääntymyksestään, parannuksestaan, uskostaan ja iankaikkisesta autuudestaan niin se on Jumalan ennaltamäärämä ja ennaltatietämyksen piirissä oleva asia. Näin Yksimielisyyden ohje selittää asian: Tästä opista (ennaltamääräämisestä) saamme senkin ihanan lohdutuksen, että Jumala on pitänyt jokaisen kristityn kääntymistä, vanhurskautta ja pelastusta erittäin tärkeänä asiana ja on siitä uskollisesti huolehtinut. Onhan Jumala suunnitelmassaan ennen aikojen alkua harkinnut ja säätänyt, että hän on itse Pyhän Henkensä voimalla sanan kautta luova ja vaikuttava meissä kaiken, mikä kuuluu meidän kääntymykseemme. (SD, s. 560). 3) Kun Luther kirjassaan puhuu Jumalan ennaltamääräämisestä ja ennalta-tietämyksestä ikään kuin samana asiana, niin hän puhuu aina ihmisen pelastuksesta. Tämä on tärkeä erottelu, sillä muuten Lutheria luetaan väärin siinä merkityksessä, että ajatellaan hänen opettaneen Jumalan olevan syy siihen miksi toiset joutuvat kadotukseen. Luther opettaa aivan kuten Yksimielisyyden ohje, että syy kadotukseen on perkele ja synti.
Tähän yksinkertainen vastaus on: ei opeta. Martti Luther kyllä on opetuksessaan paikoitellen hyvinkin lähellä tätä ajatusta, ja voisi sanoa lähempänä kaksinkertaista predestinaatiota kuin useimmat myöhemmät luterilaiset teologit. Kuitenkin Yksimielisyyden ohjeen laatijat ovat ymmärtäneet Lutheria oikein siinä merkityksessä, että Luther opetti yksinkertaista predestinaatiota. Eli toisin sanoen Jumala on valinnut ihmiset tietyt ihmiset pelastukseen ja muiden suhteen meillä ei ole lupa kysellä miksi he eivät pelastu. Ainoastaan sen voi sanoa, että kun joku joutuu kadotukseen niin se on hänen omaa syytänsä.
Kaksinkertainen predestinaatio on kalvinistinen harha ja johtaa vääränlaiseen suruttomuuteen ja ylimielisyyteen tai epätoivoon siitä, että pelastuksesta ei voida olla osallisia millään tavalla. Näin luterilainen.net sivuston toinen artikkeli kirjoittaa: Kaksinkertainen predestinaatio-oppi ajaa ihmisen pois armonvälineiden yhteydestä joko epätoivoon (Olen kadotukseen valittu, siksi ei minun kohtalooni sana eikä sakramentit voi vaikuttaa) tai ylimielisyyteen ja hillittömyyteen (Minua ei ole valittu kadotukseen, siksi armonvälineiden puuttuminen elämästäni ei voi minua kadottaa).
Yksinkertainen vastaus tähän on, että voimme tietää niin paljon kun Jumala on meille ilmoittanut sanassaan. Lutherilla on tiettyjä lausuntoja logiikasta kirjassaan sidotusta ratkaisuvallasta, mutta näitä lausuntoja ei pidä lukea niin, että Luther opetti ihmisen voivan omalla logiikallaan tai järjellään päätellä Jumalan salaisuuksista mitään. Logiikka on työkalu Raamatun tutkimisessa, mutta se on aina alisteinen uskolle. Näin ollen logiikka miettii ja jäsentää sen minkä Raamattu ilmoittaa. Mikäli ihmisen järki yrittää etsiä vastauksia Jumalan sanan ulkopuolelta niin se nousee Jumalaa vastaan. Tämä on autuudelle vaarallista ja sen tähden sekä Luther että Yksimielisyyden ohje varoittavat tästä (SD s. 561, SA. 138). Näin Luther esimerkiksi kirjoittaa: Jumala on siis jätettävä hänen majesteettiseen olemukseensa, sillä siinä piirissä meidän on mahdotonta suhtautua häneen, eikä hän ole tahtonutkaan meitä siinä piirissä itseensä suhtautumaan. Sikäli taas kun hän on tarjoutunut meille sanallaan, johon hän on verhoutuneena ja jossa hän on antanut tiedon itsestään, me olemme tekemisissä sen kanssa, mikä on hänen kaunistuksensa ja kunniansa. (SA, 138). Näin pelkkä järki on vaarallinen asia kun ollaan Jumalan kanssa tekemisissä, mutta Jumalan sanalle alistettu järki on suuri siunaus.
Tästä seuraa että, raamatullinen usko on täynnä paradokseja eli vastakkainasetteluja. Näin ollen sekä Luther että Yksimielisyyden ohje opettavat: Jumala vaikuttaa pelastuksen, se on täysin hänen tekonsa alusta loppuun. Sama Jumala ilmoittaa että, hän tahtoo kaikkien pelastuvan (1 Tim. 2:4), mutta toisaalta hän ei jostain syystä anna kaikille armoa, parannusta tai uskoa. Jos kysymme, miksi näin? Tähän kysymykseen Raamattu ei kuitenkaan vastaa. Samoin voidaan kysyä: Jos Kristus on kuollut kaikkien maailman ihmisten puolesta, niin miksi Jumala ei vaikuta sitä, että kaikki kuulevat evankeliumin ja tulevat tuntemaan pelastuksen? Miksi on esimerkiksi maita missä Jumalan sanaa ei edelleenkään saarnata? Tähänkään ei löydy vastausta. Näihin kysymyksiin ihmisjärki ei voi vastata, vaan ne ovat asioita jotka voi vain jättää Jumalan tutkimattoman viisauden ja armon ratkaistaviksi. Luther kirjoittaa Sidotussa ratkaisuvallassaan tästäkin: Onhan julistetun Jumalan tarkoituksena tehdä meidät autuaiksi, sitten kun synti ja kuolema on poistettu. Sillä hän lähetti sanansa ja paransi heidät (Ps. 107,20). Mutta majesteettisuuteensa salautuva Jumala (eli se osa Jumalasta josta Raamattu ei puhu) ei murehdi kuolemaa eikä sitä torju, vaan hän vaikuttaa elämän, kuoleman ja kaiken kaikessa (1 Kor. 12,6), silloin hän ei ole rajoittanut itseään sanalla, vaan on pidättänyt itsensä vapaana, kaiken yläpuolella. (SA, 138).
Myös Raamatun ilmoituksen sisältä löytyy siis paradokseja kun puhutaan ennaltamääräämisestä ja ennaltatietämyksestä. Jumala tietää kaiken mitä on tapahtuva, ja kuitenkin hän on niin sanottu vapaa toimija. Eli toisin sanoen Jumala ei ole oman ennaltatietämyksensä vanki, vaan sen yläpuolella, Psalmi 115:3: Meidän Jumalamme on taivaissa; mitä ikinä hän tahtoo, sen hän tekee. Näin ollen esimerkiksi Niineven kaupunki olisi varmasti tuhoutunut, mikäli se ei olisi tehnyt parannusta, mutta koska se teki parannuksen, niin Jumala säästi sen (Joona 3:4). Tässä syntyy paradoksi: on varma asia, että Jumala tietää kaiken mikä on tapahtuva, mutta toisaalta on myös varmaa että, Jumala on vapaa toimija suhteessa historiaan.
Kristillinen kirkko on perinteisesti opettanut, että ihminen ei ole syntiinlankeemuksen jälkeen vapaa suhteessa Jumalaan, eli itseään yläpuolella oleviin asioihin. Ihminen on syntiin sidottu, saatanan orja ja näin ollen ei pysty kääntymään Jumalan puoleen tai tekemään hänelle mieluisia asioita. Tämän tähden Luther esimerkiksi kirjoittaa: Kolmas käsityskanta on kaikkein ankarin; se sisältää sen Wycliffin ja Lutherin ajatuksen, että vapaa ratkaisu on tyhjä nimitys, ja että kaikki se, mikä tapahtuu, tapahtuu pelkän välttämättömyyden pakosta. (SA, 109) tai edelleen: Kaikki se, mikä tapahtuu meidän puoleltamme, tapahtuu pelkän välttämättömyyden pakosta eikä vapaan ratkaisumme voimasta. (SA, 52). Suhteessa Jumalaan asia onkin juuri näin, tämän saman ajatuksen Yksimielisyyden ohje vahvistaa selkeästi. Näin esimerkiksi: Jumalan iankaikkinen valinta sitä vastoin ei tarkoita vain sitä, että Jumala ennalta näkee ja tietää valittujen pelastuksen, valinta on pelastumisemme syy. (SD, 555).
Kuitenkin ihmisellä on osittainen vapaa tahto alapuolella oleviin asioihin, eli ihmissuhteisiin, käytökseen, vaatteisiin ja niin edelleen. Siitä Yksimielisyyden ohje selittää seuraavin sanoin: Ihmisellähän on vielä lankeemuksen jälkeenkin jonkin verran vapaata tahtoa, joka kykenee ulkonaisiin toimintoihin: hän pystyy menemään kirkkoon, hän kykenee kuuntelemaan tai olemaan kuuntelematta saarnaa. (SD, 483). Tässä on tärkeää oikea erottelu, että asia ymmärretään oikein. Usko tulee kuulemisesta. Onko siis niin, että Yksimielisyyden ohje opettaa uudestisyntymättömän ihmisen pystyvän myötävaikuttamaan omaan pelastukseensa kuulemalla evankeliumia, osallistumalla messuun tai muulla tavalla olemaan aktiivinen seurakunnassa? Vastaus tähän on, että ei opeta. Vaikka ihminen pystyy tekemään nämä asiat, niin Jumala yksin synnyttää uskon ihmissydämessä, hän yksin vetää ihmisiä luokseen ja antaa armon. Samoin Luther puhuu aivan selkeästi Isossa Katekismuksessa: Sillä emme me, et sinä enkä minä, voisi koskaan saada Kristuksesta mitään tietoa emmekä voisi uskoa häneen ja saada häntä Herraksemme, ellei Pyhä Henki sitä aarretta tarjoaisi evankeliumin saarnan välityksellä ja lahjoittaisi sitä helmaamme (Iso Katekismus, kolmas uskonkohta). Tässä siis Luther sanoo periaatteessa saman asian. Eli ei ainoastaan riitä sanan kuuleminen vaan Pyhän Hengen pitää valaista ihmissydän, antaa sille uskon lahja ja ymmärrys niin että Kristus saadaan. On totta että, Pyhä Henki myös vetää ihmisiä kirkkoon konkreettisesti, mutta samaan aikaan täytyy muistaa, että kirkkoon tulee uskovia muistakin syistä aivan kuten Jeesuksen luokse tuli ihmisiä. Jotkut tulevat sen tähden, että se on hyvä tapa, toiset sen tähden, että tarvitsevat apua ja jotkut sen tähden, että näkevät siellä ystäviä. Kuitenkin vaikka nämä tulevat niin sanotusti ”väärillä” motiiveilla, niin Herra kuitenkin armahtaa heitä ja antaa heidän kuulla sanaansa, uudistaa uskon lahjan sanan välityksellä ja antaa kestävyyden pelastukseen. Tunnustuskirjat opettavat selkeästi myös että, seurakunta on corpus permixtum, eli siinä on aina seassa epäuskoisia jolle Herra ei jostain syystä anna uskon lahjaa vaikka kuulevat sanaa ja osallistuvat sakramenttien nauttimiseen (CA. VII), nämä ihmiset kuulevat evankeliumia ja syövät ehtoollista omaksi tuomiokseen. Sanan kuuleminen ja sakramenttien nauttiminen eivät ole mikään automaatio pelastukseen, tarvitaan lisäksi Jumalan antama usko joka ottaa nämä lahjat vastaan. Kirkossa käy siis jatkuvasti myös ihmisiä jotka eivät ole pelastuksesta osallisia, näin ollen vaikka ihminen voi tulla kirkkoon ja käydä kirkossa vakituisesti ei välttämättä tarkoita, että hän olisi pelastettujen joukossa.
Tähän voidaan todeta seuraavat asiat. Ensinnäkin luterilaisen papin ylin auktoriteetti on Raamattu. Tunnustuskirjojen arvo on täysin riippuvaista pyhän Raamatun opetuksesta. Me pidämme kiinni tunnustuksesta koska se on raamatullinen, mutta Raamattu on aina ylin auktoriteetti kaikissa kysymyksissä. Sama ajatus pätee myös Lutheriin. Lutheria tulee seurata silloin kun hän opettaa oikein pyhää Raamattua, muuten hänen opetuksestaan tulee luopua. En ole esimerkiksi ikinä tavannut luterilaista teologia joka opettaisi tai uskoisi samalla tavalla kuin Lutherin kuuluisat teesit opettavat.
Toiseksi Yksimielisyyden ohje ei varsinaisesti vastusta Lutherin Sidottua ratkaisuvaltaa missään kohdin. Se ei ehkä ihan yhtä yksityiskohtaisesti selvitä asioita, mutta se ei myöskään kiellä Lutherin selityksiä. Näin Yksimielisyyden ohje toimii ikään kuin tulkinta-avaimena Lutherin Sidotulle ratkaisuvalalle, se selittää siis miten Sidottua ratkaisuvaltaa tulee ymmärtää. Mielestäni ei ole väärin selittää asioita samalla tavalla kuin Luther Sidotussa ratkaisuvallassa, mutta kannattaa miettiä kunnolla, milloin se oikeastaan on rakentavaa. Vaarana on, että kuulijat ymmärtävät väärin Sidotun ratkaisuvallan. Sidottu ratkaisuvalta on yksi vaikeimmista Lutherin kirjoittamista teoksista ja sen oikein ymmärtäminen vaatii huolellista tutkimista. Sidotun ratkaisuvallan oikein selittäminen on vielä vaikeampaa kuin sen oikein ymmärtäminen sillä selittäjä ei tiedä mitä muut miettivät. Yksimielisyyden ohje taas selvittää asian suhteellisen selkeästi ja ymmärrettävästi. Näin se on helpommin ymmärrettävä selitys todella vaikeasta asiasta.
Ks. lisää täältä.
