Paavilla tarkoitetaan Rooman piispaa, roomalaiskatolisen kirkon johtajaa. Sana paavi tulee sanasta ”papa”, joka merkitsee isää. Roomalaiskatolisen uskon mukaan Paavi on Kristuksen perustaman maanpäällisen kirkon pää ja Kristuksen sijainen maan päällä. Tämän ajatuksen mukaan Pietari ja hänen seuraajansa ovat se kallio, jolle Kristus perusti Kirkon ja heille kuuluu Kirkon, Jumalan valtakunnan avaimet. Paavin myös sanotaan olevan erehtymätön silloin, kun hän puhuu ex cathedra (istuimelta). Erehtymättömyys ei siten sisälly tavalliseen opetukseen. Hengellisen roolinsa lisäksi Paavi on myös Vatikaanivaltion päämies.
Varhaisimmissa Raamatun ulkopuolisissa lähteissä, jotka liittyvät Rooman seurakuntaan ei ole löydettävissä viittauksia Pietarin seuraajan virkaan. Näitä ovat ensimmäisen ja toisen vuosisadan taitteesta olevat piispa Ignatioksen kirjoittama kirje roomalaisille ja 1. Kleemenssin kirje Roomasta.
Joidenkin kaupunkien seurakunnilla katsottiin kyllä olevan erityisasema, koska niillä oli läheinen historia apostoleihin ja heidän oppiinsa. Tällaisia keskuksia olivat Rooman lisäksi esimerkiksi Antiokia ja Jerusalem. Näihin seurakuntiin ja niiden säilyttämään oppiin varhaisen kirkon uskonpuolustajat vetosivat torjuessaan seurakunnissa ilmaantuneita harhoja. Kirkkoisä Irenaeus (2. vuosisadalla) perustelee Rooman seurakunnan luotettavuutta ja erityisasemaa Pietarin ja Paavalin perintöön vedoten.
Raamatusta paaviuden tueksi mainitaan yleisimmin Matteuksen 16. luvun teksti, jossa Jeesus kertoo perustavansa Kirkkonsa ”tälle kalliolle”. Pietarin viraksi tekstin tulkitsee esimerkiksi kirkkoisä Cyprianus (3. vuosisadalla). Tässä tulkinnassa kirkkoisät eivät kuitenkaan ole yksimielisiä. Luterilaiset tunnustuskirjat selittävät kohdan samoin kuin mm. Johannes Khrysostomos, joka oikein katsoo, että kallio merkitsee Pietarin uskoa ja tunnustusta.
Hengellisen arvovaltansa lisäksi historian paavit ovat kuuluisia maallisesta vallastaan. Rooman valtakunnassa korkea maallinen asema oli pitkään mahdoton kirkon viranhaltijoille kristinuskon ollessa laiton uskonto. Vainojen jälkeen Galeriuksen ja Konstantinuksen ediktit tekivät kristinuskosta ensin sallitun uskonnon. Jälkimmäinen myös tuki vahvasti kirkkoa. Rooman piispan aseman nousuun omassa kaupungissaan vaikutti lisäksi paikallisen maallisen hallinnon heikentyminen Keisarin siirtäessä pääkaupungin Konstantinopoliin. Toinen suuri muutos oli Länsi-Rooman romahtaminen, mikä pyyhkäisi pois vanhat roomalaiset valtarakenteet. Näissä olosuhteissa, kun kansa tarvitsi johtajaa, Rooman piispa oli luonnollinen mies, jonka puoleen kääntyä. Esimerkiksi Hunnien uhatessa Roomaa Leo Suuri otti kaupungin johtajan roolin ja neuvotteli kuuluisan hunnijohtaja Attilan kanssa.
Sydänkeskiajalla (n. 1000 – 1300 jKr.) Paavin valta saavutti huippunsa niin hengellisessä kuin maallisessakin mielessä. Paavi sai virallisesti arvonimekseen ’Kristuksen sijainen maan päällä’. Paavien opetuksen mukaan Jeesus Kristus ja hänen sijaisensa eivät muodostaneet kahta kirkon päätä, vaan vain yhden kirkon pään. Näin kuuliaisuus Kristukselle merkitsisi automaattisesti kuuliaisuutta paaville. Lisäksi Rooman piispan väitettiin pitävän hallussaan Luukkaan evankeliumissa mainittua kahta miekkaa, jotka selitettiin maalliseksi ja hengelliseksi vallaksi. Niinpä valta sekä kirkossa että maallisessa hallinnossa olisi peräisin Pietarin seuraajalta.
Paavin arvovallan lisääntyessä lisääntyivät myös väärinkäytökset. Monet käyttivät virkaa oman edun tavoitteluun ja toisinaan paavien moraali herätti pahennusta. Näistä asioista arvosteltiin yleensä yksittäisiä viran haltijoita, ei itse paaviutta.
Todelliseen kriisiin paavius ajautui 1300-luvun lopulla suuren läntisen skisman aikaan, jolloin parhaimmillaan kolme eri henkilöä oli julistautunut paaviksi. Näillä kullakin oli omat kannattajajoukkonsa. Skisman myötä vahvistui nk. konsiliarismi, joka pyrki vahvistamaan kirkolliskokouksen arvovaltaa paaviuden kustannuksella.
Konstanzin kirkolliskokous ratkaisikin kiistan syrjäyttäen riitaisat 3 paavia ja valiten Martin V:n paaviksi. Samalla se yritti ratkaista paavin ja kirkolliskokouksien arvovaltaan liittyvää ongelmaa määrittelemällä kirkolliskokouksen Paavin yläpuolelle ja säännöllisen kirkolliskokouksen pidettäväksi kirkon reformoimiseksi. Kummatkin näistä ajatuksista lopulta hylättiin jo ennen uskonpuhdistusta. Ei siis ollut yllättävää, ettei Lutherin kritiikki paavin arvovallasta saanut suopeaa vastaanottoa, koska asia oli Lutherin vastustajien mielestä vastikään ratkaistu; Paavin valtaa kannattanut mielipide oli voittanut. Toisaalta Paavin valtaa korostavien voitto kirkolliskokouksen merkitystä korostavasta liikkeestä sai uskonpuhdistajat epäilemään kirkolliskokouksen kykyä todelliseen reformiin.
Luterilainen kritiikki paaviutta kohtaan keskittyi nimenomaan virkaan, ei yksittäisiin viran haltijoihin:
Rooman piispa väittää rohkeasti olevansa jure divino (Jumalan säätämyksen perusteella) kaikkia piispoja ja seurakuntapappeja ylempi. Hän lisää vielä, että hänellä on jure divino molemmat miekat, ts. valta asettaa ja syöstä vallasta kuninkaat. Kolmanneksi hän sanoo, että tämän uskominen on pelastumisen välttämätön ehto. Näin perustellen Rooman piispa nimittää itseään Kristuksen sijaiseksi maan päällä. Nämä kolme kohtaa me vakaumuksemme mukaisesti julistamme vääriksi ja jumalattomiksi, tyrannille tyypillisiksi mutta kirkolle turmiollisiksi. – Tunnustuskirjat (Paavin valta ja johtoasema)
Uskonpuhdistajat olivat valmiita myöntämään Paaville jonkinlaisen johtoaseman, joka perustuisi ihmisten päätökseen ja sopimukseen. Samoin kuin on esimerkiksi luterilaisissa kirkoissa piispoja ja arkkipiispoja. Nämä eivät ole kuitenkaan Jumalan säätämiä järjestyksiä, ja niinpä myös paavius jumalallisena pakkona kirkolle ja pelastukselle torjuttiin.
Tunnustuskirjoissa esiintyy ajatus paavista antikristuksena. Kelvottomia paaveja oltiin nimitelty tuolla nimellä jo ennen uskonpuhdistusta. Luterilaiset eivät tarkoita nimityksellä ketään henkilöä, vaan itse virkaa, jossa itsessään on antikristillisiä tuntomerkkejä. Näitä ovat tunnustuskirjojen mukaan mm. maallisen vallan vaatimus, pelastuksen sitominen paaviuteen ja evankeliumin julistamisen rajoittamista. Kaikkein räikeimpänä Kristuksen evankeliumin väärentämisenä pidettiinkin juuri sitä paavin väitettä, ettei kukaan voisi pelastua tunnustamatta paavin virkaa.
Luther kirjoittaa Leo X:lle vielä 1520 ystävällisesti kieltäen sanoneensa tämän henkilöstä mitään pahaa ja tehden eron Leon istuimen ja Leon henkilön välillä.
Voi sinua, onneton Leo, joka istut vaarallisimmalla istuimella! Totisesti, minä sanon sinulle totuuden; sillä minä suon sinulle hyvää.
Nykyinen roomalaiskatolinen kirkko ei opeta paaviudesta yhtä jyrkin sanankääntein kuin Lutherin aikana. Mitään muutosta kirkon viralliseen oppiin paavista ei ole kuitenkaan tehty. Johannes Paavali 2:lle oli itsestään selvää, että jos kirkkojen välille syntyy yhteys, tulee sen olla yhteyttä Rooman piispan alaisuudessa.
Katolinen kirkko on tietoinen siitä, että se on kaikkien kirkkojen ja kirkollisten yhteisöjen keskuudessa säilyttänyt apostoli Pietarin, Rooman piispan, viran. Katolinen kirkko uskoo, että Jumala on asettanut tämän viran ”ykseyden pysyväksi ja näkyväksi aluksi ja perustukseksi” –Ut unum sint (”jotta he olisivat yhtä”)
Siinä missä roomalaiskatolisille paavius on ykseyden tae ja sen näkyvä merkki, on se muille kristillisille kirkoille yksi suurimmista, ellei suurin, esteistä yksimielisyydelle ja yhteydelle.
Myös luterilaiset uskovat, että Kristuksen Kirkko on monarkia ymmärtäen kuninkuuden kuuluvan yksin Kristukselle. Kirkon perustus on siten Kirkon kuningas itse ja hänen sanansa, jonka Kirkko uskoo ja tunnustaa. Se ei merkitse tradition tai opetusviran kieltämistä, vaan Jumalan sanan ylivallan tunnustamista Kirkossa.
Aihetta on käsitelty myös täällä: Paavin valta ja johtoasema
Kirjallisuutta:
Ihmistä suurempi – Paaviuden historia
Simo Heininen
2004 Edita Publishing Oy
Kristuksen sijaiset maan päällä?
Jussi Hanska
2005 Suomalaisen kirjallisuuden seura
