Pappisvihkimyksessä pappisvirka annetaan julkisesti vihittävälle Jumalan sanan, rukouksen ja kättenpäällepanon kautta.
Pappisvihkimyksestä käytetään nimitystä ordinaatio, joka tulee latinan kielen sanasta ordinare. Se merkitsee ordoon eli luokkaan, säätyyn ja ihmisryhmään liittämistä. Tämä yhteiskunnallisessa käytössä ollut termi otettiin varhain myös kirkolliseen käyttöön.
Uudessa testamentissa on löydettävissä virkaan vihkimisen juuret. Kristus kutsui, varusti ja lähetti apostolinsa (Mark.1:17, 7:7, 16:15). Apostolien teoissa rukouksella ja kättenpäällepanolla siunataan lähetystyöhön. ”Silloin he paastosivat ja rukoilivat ja panivat kätensä heidän päällensä ja laskivat heidät menemään” (Apt.13:1-3). Paavalin kirjeestä käy selvästi ilmi, miten hän yhdessä toisten viranhaltijoiden kanssa oli vihkinyt Timoteuksen virkaan. ”Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi” (1.Tim.4:14, 2.Tim.1:9). Vihkimyksessä saatiin pysyvä virka sekä Pyhän Hengen lahja sen hoitoon.
Pappisvihkimys koostuu kolmesta osasta: kutsumisesta (vocatio), siunaamisesta (benedictio) ja lähettämisestä (missio).
Kutsun kohdalla tehdään usein jako sisäiseen ja ulkoiseen kutsuun. Vihittävällä tulee olla sisäinen kutsu palvella kastettuna Kristuksen kirkkoa ja valmius ottaa virka vastaan. Siksi pappisvihkimyksessä on aina kysymykset vihittävälle suostumuksesta ottaa virka vastaan. Näin hän sitoutuu lupauksin Jumalan edessä viran tuomiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Pappiskandidaatti ei voi kuitenkaan ottaa tai vaatia vihkimystä itselleen, vaikka hänellä olisikin teologinen koulutus. Kristillinen kirkko kutsuu virkaan tutkimalla ja valitsemalla sopivan henkilön. Tämä ulkoinen kutsu on vihkimyksen edellytys. Vihitty saa nojata työssään aina ulkoiseen kutsuun.
Siunaus tapahtuu pappisvihkimyksessä yleensä seurakunnan ehtoollisjumalanpalveluksessa. Siinä julkisesti vahvistetaan vihittävän saama valinta ja kutsu. Ordinaatio ei kuitenkaan typisty vain kutsun juhlalliseksi toteamiseksi. Vasta vihkimyksessä virka annetaan. Pappisvihkimys onkin luonteeltaan siunaamista ja pyhittämistä virkaan. Vihkimyksessä luetaan Raamatun lukukappaleet, joihin apostolinen virka perustuu. Tämä sana antaa sen mitä se lupaa. Kristuksen asetukseen ja lupauksiin nojaten vihkijä yhdessä seurakunnan kanssa rukoilee Pyhää Henkeä antamaan lahjansa vihittävälle ja varustamaan hänet uuteen tehtävään. Siunaushetkessä vihkijä laskee avustajien kanssa kädet vihittävän päälle. Vaikka kättenpäällepanosta ei ole Raamatussa käskyä, se on apostolinen tapa, joka on ymmärretty ulkoiseksi merkiksi Jumalan sanan ja rukouksen välittämästä Pyhän Hengen lahjasta. Vihkimys antaa viran, valtuuden hoitaa sitä ja Pyhän Hengen lahjan sen hoitamiseen.
Vihkijä edustaa Kristusta ja hänen kirkkoaan vihkimyksessä. Rukouksen ja kättenpäällepanon yhteydessä vihittävä saa stolan ja kasukan saadun viran merkeiksi. Ne kertovat, että hänen tehtävänään on evankeliumin julistus ja sakramenttien toimitus. Vihkimys on ainutkertainen. Saatu ies eli stola on tarkoitettu kannettavaksi koko elämän ajaksi. Vaikka työsuhde joskus päättyykin, virka ei katoa.
Lähettäminen merkitsee sitä, että vihitty uusi paimen lähetetään palvelemaan evankeliumin julistamisen ja sakramenttien toimittamiseen virkaa siinä seurakunnassa tai kirkon tehtävässä, johon hän on saanut kutsun. Virka on aina seurakuntaa varten. Ketään ei voida vihkiä ”ilmaan” ilman konkreettista tehtävää. Vihkimys ja virka ovat kuitenkin luonteeltaan koko Kristuksen kirkkoa varten aina ja kaikkialla. Uusi pastori voidaan myös asettaa virkaan eli installoida vihkimyksen jälkeen tulevissa seurakunnissa. Ordinaatio on kertakaikkinen, installaatio toistettava.
Luterilaisen tunnustuksen mukaan pappisvihkimys on välttämätön sanan ja sakramenttien hoitamista varten. ”Kirkollisesta järjestyksestä seurakuntamme opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista” (CA XIV).
Tunnustuskirjojen mukaan pappisvihkimys ei ole sakramentti. Se ei välitä pelastusmielessä mitään lisää kastetulle eikä nosta vihittyä hengellisesti muita korkeampaan asemaan. Se on kuitenkin sakramentaalinen, koska virkaan ja siihen vihkimykseen liittyvät Jumalan säätämys, lupaus ja vaikutus.
”Jos pappeudella tarkoitetaan sananpalveluksen virkaa, meillä ei ole mitään sitä vastaan, että sitä sanotaan sakramentiksi. Perustuuhan sananpalveluksen virka Jumalan käskyyn ja suurenmoiset lupaukset koskevat sitä. Room. 1 sanotaan: ”Evankeliumi on Jumalan voima itsekullekin uskovalle pelastukseksi.” Jes. 55 sanotaan: “Se sana, joka minun suustani lähtee, ei minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on.” Jos pappeus käsitetään tällä tavoin, ei meillä ole mitään sitäkään vastaan, että kätten päällepanemista sanotaan sakramentiksi. Kirkko on näet saanut käskyn asettaa virkaan seurakunnanpalvelijoita, ja tämän asian tulisi olla meille mieluinen, kun tiedämme, että Jumala hyväksyy tämän palveluviran ja on siinä läsnä” (Apol.XIII).
Viime kädessä Jumala itse toimii ordinaatiossa. Hän kutsuu seurakunnan kautta. Hän itse vihkii omaan virkaansa palvelijoidensa kautta. Hän lähettää vihityn omaan työhönsä. Hän tekee työnsä sanan ja sakramenttien hoidon kautta. Ordinaatio palautuukin kolmiyhteisen Jumalan omaan työhön kirkkonsa rakentamiseksi. Ordinaatiossa Isä antaa luomansa ihmisen kaikkine lahjoineen, Kristus lahjoittaa oman virkansa ja Pyhä Henki pyhittää ja varustaa armolahjoillansa viranhoitoa varten kirkossa.
Lue lisää:
Juhana Pohjola: Kuka voi vihkiä pappisvirkaan?
Juhana Pohjola: Kutsuminen, siunaaminen ja lähettäminen – Ordinaatiokaavojen käsitys pappisvihkimyksestä ja -virasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1963-2003.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/135522
