Pastori Klement I. Preus kirjoitti 2000-luvun alussa vieläkin ajankohtaisen kirjan The Fire and the Staff – Lutheran Theology in Practice. Kirja käy monipuolisesti läpi kirkon opin ja käytännön elämän yhteyttä kritisoiden Amerikan evankelikalismin ja kirkon kasvu -liikkeen vaikutuksia kristilliseen, etenkin luterilaiseen kirkkoon. Opin ja käytännön suhde on usein joko jäänyt ymmärtämättä tai sitten sitä ei arvosteta. Preusin mukaan jos muutat toista (oppi ja käytäntö), muutat samalla väistämättä myös toista. Kirjan sanoma on tärkeä ja jopa kiireellinen luterilaiselle kirkolle tänä päivänä.
Kirja jakaantuu 12 lukuun, joissa Preus käy läpi pedagogisesti hyvässä järjestyksessä eri asioita liittyen seurakunnan opin ja käytännön yhteyteen. Lukujen sisällöt ovat seuraavan laiset:
1. luvussa Preus osoittaa puhtaan opin tärkeyden seurakunnassa ja kirkossa.
2. luku nostaa esiin kristinopin tärkeimmän kohdan vanhurskauttamisen armosta, uskon kautta, tärkeyden.
3. luvussa käsitellään armonvälineitä, sanaa ja sakramentteja, joiden kautta Jumala lukee meille vanhurskauden.
Luvussa 4 Preus analysoi opin ja käytännön läheistä suhdetta toisiinsa.
Luvut 5 ja 6 käsittelevät jumalanpalvelusta ja hyviä töitä.
7. luvussa Preus esittelee evankelikalismin teologiaa, kuinka se johdonmukaisesti ja tuhoisasti erottaa Pyhän Hengen evankeliumista.
8. luku osoittaa, kuinka luterilaiset, jotka hyväksyvät evankelikalismin käytännöt, ovat vaarassa hyväksyä sen opitkin.
9. luvussa Preus tutkii, kuinka evankelikalismi tavoittelee Pyhän Hengen voimaa dynaamisten julistajien tai dynaamisten seurakuntien kautta, ennemmin kuin evankeliumin kautta. Tästä seuraa Preusin mukaan dynaamisuuden eli tehokkuuden ja kasvun arvostaminen oikean opetuksen sijaan.
10. luvussa tutkitaan moneen luterilaiseen jumalanpalvelukseen nykypäivänä omaksuttujen uudistusten taustoja, ja osoitetaan niiden olevan evankelikalismissa.
Luku 11 esittää tavan, jolla kristittyjen tulisi tunnustaa Kristusta arkensa keskellä. Preus korostaa esimerkiksi Katekismuksen ja virsien ulkoa opettelun tärkeyttä.
Luku 12 vastaa kysymykseen, kuinka kirkon tai seurakunnan tulisi uudistua, ottaen malliksi Lutherin Invocavit-saarnoissaan esittämän viisikohtaisen mallin.
Tässä kirjassa on niin paljon pohdittavaa ja pureskeltavaa, että tuntuu jotenkin rienaavalta nostaa vain yksi asia esille. Kirja on sen verta kokonaisvaltainen ja moneen asiaan kantaa ottava, että siitä pitäisi kirjoittaa useampi arvostelu. Nostan kuitenkin esille ajatuksen yksilön ja seurakunnan suhteesta. Seurakunta ei Preusin mukaan ikinä mukaudu yksilön mukaan, mutta yksilön pitäisi mukautua tarvittaessa seurakunnan mukaan. Yksilö voi mukautua toisen yksilön mukaan ehdonvallan asioissa, mutta seurakunta ei voi mukautua yksilön mukaan edes ehdonvallan asioissa, muuten edessä olisi jatkuva muutos. Preusin mukaan esimerkiksi tietynlaisesta musiikista pitävän yksilön tulisi evankeliumin tähden mukautua seurakunnan jumalanpalvelusmusiikkiin, etenkin jos se ajaa Kristusta. Tosin seurakunnankin täytyy tehdä uudistuksia yksilöitä kunnioittaen. Hajaannus ei ole toivottava asia. Seurakuntakaan ei voi tehdä päätöksiä ”yksinään”, ottamatta huomioon muita seurakuntia ja ykseyttä niiden kanssa. Tai jos jatketaan ajatusta eteenpäin: kirkko ei voi tehdä radikaaleja päätöksiä ottamatta huomioon maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Emme siis voi yksilöinä, seurakuntana tai kirkkona tehdä tai vaatia uudistuksia ja muutoksia miten sattuu.
Kirjan lukeminen laittoi miettimään tosissaan monien nykypäivän virtausten, etenkin jumalanpalveluksen uudistumiseen liittyen, vaikutusta kirkkoon. Minkälaisia käytäntöjä me haluamme seurakuntiimme ja sitä kautta opetukseemme? Luin kirjan kohtuullisen pitkän ajanjakson kuluessa, melkeinpä luku kerrallaan pohtien kirjoittajan välillä radikaaleiltakin tuntuvia ajatuksia, kuten erottaako niin moni kristitty Pyhän Hengen Jumalan sanasta? Miten paljon jumalanpalvelusmusiikki voi vaikuttaa kokonaisuuteen jumalanpalveluksessa, miten monet herätysliikkeidenkin suosimat jumalanpalveluskäytännöt ajavat evankelikaalista teologiaa meidän jumalanpalveluksiimme ja sitä kautta meihin. Itselläni kirjan aiheuttama prosessi kulki monessa kohdin niin, että ensin ajattelin, voiko kirja olla oikeassa, ja sitten päädyin aina vähintäänkin lähelle kirjoittajan kantaa. Mieleen tuli Juhana Pohjolan ajatus muutaman vuoden takaa: tunnustukselliseen luterilaisuuteen ei voi ketään pakottaa, siihen täytyy oppia vapaaehtoisesti.
Vaikka kaikkia kirjoittajan ajatuksia et hyväksyisikään, laittaa kirja silti ison kysymysmerkin nykypäivän kehitykselle kohti ympäröivän kulttuurin mukaisia jumalanpalveluksia. Onko oikein, että ihmiset tekevät jumalanpalveluksesta ”itsensä näköisen”, vai pitäisikö jumalanpalveluksen olla sittenkin ”Jumalan näköinen”, osoittaen jokaisella osallaan kohti Kristusta? Tuoko ”kulloisenkin kulttuurin näköinen” jumalanpalvelus sittenkään ihmisiä ”tehokkaasti” Jeesuksen omiksi?
Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää muutosta ja rappeutumista ympärillämme kristikunnassa. Kaikille, jotka haluavat pohtia kristinopin ja käytännön suhdetta, sitä miten ne vaikuttavat toinen toisiinsa. Erityisen lämpimästi suosittelen kirjaa niille, jotka haaveilevat joku päivä tekevänsä seurakuntatyötä muodossa tai toisessa. Kirja ei varsinaisesti ole teologinen tutkielma, vaikka se onkin teologinen. Kirja on helppolukuinen, jos vain englanti taittuu riittävällä tasolla. Kirjan monet havainnollistavat tarinat auttavat ymmärtämään vaikeampiakin asioita. Tämä kirja oli kokonaisuutena yksi opettavaisimmista lukukokemuksista pitkään aikaan.
