Pyhän liturgian perusteet

1. Johdanto

Aika ajoin kuulee kysyttävän: Mistä meidän nykyinen liturginen jumalanpalveluksemme on peräisin? Miksi se on sellainen kuin on? Mahtaako messun liturgia olla ulkoisten muotomenojen rikkaudesta innostuneiden kirkonmiesten keksintöä? Käsillä olevassa artikkelissa pyritään tarjoamaan vastauksia näihin kysymyksiin. Ensiksi tarkastellaan, mitä liturgia varsinaisessa mielessä on. Tämän jälkeen luodaan katsaus siihen, millainen jumalanpalvelus oli varhaisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana ja miksi näin oli.

2. Mitä liturgia on?

Kun puhumme liturgiasta, emme puhu ainoastaan rituaalisista muodoista tai ulkoisista seremonioista. Kreikan kielen λειτουργία (leitourgiā) on sana, joka kreikkalaisen kaupunkivaltion tai Rooman keisarikunnan kontekstissa viittasi yleiseen työhön, julkiseen virantoimitukseen, tehtävään tai palveluun, jonka esimerkiksi varakkaat ateenalaiset omasta tahdostaan toimittivat kansan hyväksi. Tarkkaan ottaen sana voitaisiin kääntää ilmaisuilla ”työ kansan hyväksi” tai ”palvelus kansalle”.

Sana λειτουργία esiintyy useita kertoja myös pyhässä Raamatussa. Uudessa testamentissa tällä sanalla tarkoitetaan papilliseen virkaan kuuluvia tehtäviä temppelissä (Luuk. 1:23), jumalanpalvelusta (Hepr. 9:21) tai palvelusta yleensä, esimerkiksi puutteessa olevien auttamiseksi (2. Kor. 9:12). Samasta sanasta johdettu teonsana λειτουργέω (leitourgeō) tarkoittaa Uudessa testamentissa jumalanpalveluksen toimittamista (Ap. t. 13:2; Hepr. 10:11) taikka palvelemista yleensä, esimerkiksi juuri köyhyydessä olevien avustamista (Room. 15:27).

Kun tällaisesta palveluksesta tai tehtävien suorittamisesta puhutaan uuden liiton jumalanpalveluksen yhteydessä, on tärkeää kysyä, kuka on palveluksen subjekti. Toisin sanoen, kuka on se, joka kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksessa palvelee? Luterilainen tunnustus vastaa:

Puhutaan nyt liturgiasta. Tämä sana ei varsinaisesti merkitse uhria, vaan julista palveluvirkaa, mikä sopii erinomaisesti yhteen meidän käsityksemme kanssa: yksi toimii palvelijana suorittaen pyhittämisen ja antaa muulle seurakunnalle Herran ruumiin ja veren samoin kuin yksi palvelija opettaa ja antaa seurakunnan kuulla evankeliumin. Näinhän Paavali (1 Kor. 4:1) sanoo: ”Jokainen pitäköön meitä Kristuksen palvelijoina ja Jumalan salaisuuksien” – hän tarkoittaa: evankeliumin ja sakramenttien – ”huoneenhaltijoina.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIV, 80)

Kun siis sanotaan, että liturgia on palvelusta, kyse on nimenomaan siitä palveluksesta, jonka kautta seurakunta saa kuulla evankeliumin saarnan ja ottaa vastaan sakramentit. Kyse on tietenkin seurakunnan paimenen palveluvirasta. Tästä virasta tunnustus lausuu:

Jotta saisimme tämän [ts. vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (Augsburgin tunnustus V)

Täten liturgia on kyllä jotakin, mitä seurakunnan pastori tekee. Kuitenkaan liturgisen palveluksen keskuksessa ei ole varsinaisesti pastori, siis palveluviran kantaja. Keskeisessä osassa ovat pikemminkin ne välineet, joiden hoitamista varten tämä palveluvirka on asetettu. Toisin sanoen liturgisen palveluksen keskuksessa ovat Jumalan pyhä sana ja Kristuksen asettamat sakramentit. Kun tunnustus lausuu ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka…”, tällä tarkoitetaan, että Kristus itse on asettanut tämä viran. Hän on asettanut sen juuri sitä varten, että Jumala saisi antaa meille ja kaikille kansoille Pyhän Henkensä ja pelastuksen lahjan. Siksi, kun tunnustus jatkaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki…”, tämä tarkoittaa, että armonvälineiden välityksellä Jumala itse antaa Pyhän Henkensä ja Hänen kauttaan sitten myös vanhurskauttavan uskon. Näin sanan ja sakramenttien palveluvirassa eli liturgiassa ei siis ole ensisijaisesti kyse pastorin palveluksesta. Liturgia ja palvelus eivät ensisijaisesti ole jotakin mitä me ihmiset teemme toisillemme tai Jumalalle. Tässä tapauksessa liturgia ja jumalanpalvelus olisi lakia. Pikemminkin liturgian ydin on siinä, mitä Kristus armossaan tekee ja lahjoittaa meille messussa. Liturgia ja jumalanpalvelus ovat evankeliumia! Sanassa ja sakramenteissa läsnä oleva Kristus on varsinainen λειτουργός (leitourgos), liturgi ja pyhän palveluksen toimittaja, meidän pelastukseksemme.

Edellä sanotun perusteella voitaneenkin huomauttaa, että käsillä olevaa kysymyksenasettelua on syytä korjata. Kristillisen jumalanpalveluksen liturgiaa tarkasteltaessa tärkein kysymys ei ole ”mitä liturgia on” vaan pikemminkin ”kenen liturgiaa se on”. Vastaus on selvä: se on ensisijaisesti Kristuksen itsensä liturgiaa ja palvelusta. Kristus toimittaa tämän palveluksen armonvälineissään, niiden jakamiseksi valitsemansa miehen toimittaman palveluksen välityksellä. Toki sitten, kun seurakuntana saamme ottaa vastaan nämä Kristuksen lahjat, myös meistä kaikista tulee tietyssä mielessä liturgeja. Kristuksessa armahdettuina ja Hänen lahjoistaan ravittuina me iloisesti annamme ruumiimme eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi (Room. 12:1). Pyhässä Hengessä me julkisesti rukoilemme Herraa, sekä veisaamme Hänelle kiitosta ja ylistystä (Hepr. 13:15). Mutta Kristuksen liturgia tulee aina ensin.

Lopulta voidaan siis todeta, että pohjimmiltaan liturgiassa ei ole kyse ainoastaan jumalanpalveluksen ulkoisista muodoista, joista pastorit taikka seurakuntalaiset voisivat noin vain valita minkälaisen haluavat – ”liturgisen” tai vaikkapa jotenkin ”vapaamuotoisemman”. Pikemminkin liturgia on itse asiassa juuri jumalanpalveluksen keskus ja jumaluusopillinen sisältö. Liturgiassa on kyse luovuttamattomasta asiasta, Jumalan pyhän evankeliumin ja sakramenttien asiasta. Tämä on kaiken liturgisen elämän tarkastelemisen perusta.

3. Kristuksen liturgian kaksiosaisuus

Paitsi Uuden testamentin lehdiltä myös varhaisista kristillisistä dokumenteista käy ilmi, että kristillisen jumalanpalveluksen keskuksessa on aina ollut Kristuksen liturgia, siis Hänen palveluksensa armonvälineissä. Jumalanpalvelus on aina rakentunut sanan ja sakramentin ympärille. Tästä johtuen se on myös aina ollut perusrakenteeltaan kaksiosainen: Messun alkupuolen muodostaa niin sanottu ”sanaosa”. Tämän jälkeen seuraa ”ehtoollisosa”.

Todistukseksi tästä tarkastellaan seuraavassa kahta varhaisimmista Uuden testamentin ulkopuolista kuvausta jumalanpalveluksesta. Ensimmäinen näistä on kirjoitettuna niin sanotussa Apostolien opetuksessa (Didakhe), toinen on peräisin varhaisen kirkon merkittävän teologin ja apologeetan Justinos Marttyyrin (n. 100–165) kynästä. Lopuksi luodaan vielä tarkentava katsaus siihen, mikä on sanan ja sakramentin keskinäinen suhde ja miksi niiden järjestys jumalanpalveluksessa on sellainen kuin on. Apostolien opetuksen ja Justinoksen lisäksi tähän kysymykseen haetaan lisävaloa kolmannesta varhaiskirkon lähteestä, Apostolisista konstituutioista.

3.1. Jumalanpalvelus Apostolien opetuksen mukaan

Apostolien opetus on vuosien 50–100 välillä kirjoitettu varhaiskristillinen dokumentti. Teoksen nimi antaa ymmärtää, että se on apostolien itsensä kirjoittama, mutta todellisuudessa kirjoittaja on tuntematon. Apostolien opetuksen teksti on laajuudeltaan varsin kompakti: suomenkielinen laitos on vain noin kahdeksan sivun mittainen. Tästä huolimatta teos sisältää huomattavan tärkeitä tietoja kristillisen jumalanpalveluksen sisällöstä apostolisena aikana tai ainakin välittömästi sen jälkeen. On esitetty, että Apostolien opetuksessa on talletettuna vanhin tunnettu Uuden testamentin ulkopuolinen dokumentti alkukirkon jumalanpalveluksesta.

Apostolien opetuksen mukaan kristittyjen kokous, siis jumalanpalvelus pidettiin ”Herran päivänä” (ἡ κυριακὴ κυρίου), toisin sanoen sunnuntaina. Tätä varten kristityt valitsivat seurakunnasta Herran arvon mukaisia miehiä ja asettivat heidät piispoiksi (ἐπίσκοπος) tai diakoneiksi (διάκονος), toimittamaan palvelusta (λειτουργία).

Apostolien opetuksen tavoitteena ei ole systemaattisesti listata jumalanpalveluksen osia tai sen rakennetta, mutta liturgian pääasiallinen sisältö käy tekstistä hyvin ilmi. Vaikka kirjoittaja ei kristittyjen kokouksesta puhuessaan esimerkiksi lausu mitään Jumalan sanan opettamisesta tai saarnaamisesta, hän kuitenkin kirjoittaa paljonkin saarnaajasta tai henkilöstä, joka puhuu Jumalan sanaa kristityille. Kirjoittajan mukaan tätä miestä – siis käytännössä piispaa ja pastoria – kristittyjen tulisi yötä päivää muistaa rukouksessa ja kunnioittaa häntä niin kuin Herraa itseään. Syykin tähän on sanottu selvästi: ”Siellä nimittäin, missä herruuden ääni kuuluu, Herrakin on.” Toisin sanoen Herra itse on läsnä sanassaan. Seurakunnan palveluvirkaa on pidettävä arvossa siksi, että se on itsensä Kristuksen sanan jakaja. Samalla kirjoittaja selittää myös laajasti, että kristittyjen tulee arvioida opettajansa antamaa opetusta. Mikäli hänen opetuksensa on yhtäpitävä muun Apostolien opetuksessa kirjoitetun kanssa, hänet tulee ottaa vastaan. Muussa tapauksessa häntä ei tule kuunnella. Näin lukijalle käy hyvin selväksi, että vaikka Apostolien opetus ei eksplisiittisesti puhukaan jumalanpalveluksen ”sanaosasta”, varhaisen kristillisen kirkon elämässä ja jumalanpalveluksessa Jumalan sana ja sen saarna olivat kuitenkin luovuttamattoman tärkeässä osassa.

Hieman yksityiskohtaisemmin Apostolien opetus käsittelee synnintunnustusta ja ehtoollista. Kirjoittaja kehottaa kristittyjä kokoontumaan Herran päivänä yhteen, murtamaan leipää ja lausumaan kiitosrukouksen. Tällä tarkoitetaan Herran pyhän ehtoollisen viettämistä. Ennen ehtoollisen nauttimista on kuitenkin tunnustettava synnit, sillä – kuten teksti ilmaisee – omatunto huonona ei ole hyvä tulla rukoilemaan. Lisäksi syntien tunnustaminen ja keskinäinen riitojen sopiminen on tärkeää, ”jotta teidän uhrinne olisi puhdas.” Voidaan ajatella, että tämän ilmaisun taustalla on Malakian kirjan jae 1:11a, jossa sanotaan: ”Sillä auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanain seassa, ja joka paikassa uhrataan ja tuodaan minun nimeni kunniaksi puhdas ruokauhri.” Kun kirjoittaja tässä puhuu ”uhrista” (θυσία), hän tarkoittanee lähinnä juuri mainitsemaansa kiitosrukousta. Onhan toki selvää, että kun Kristus on kerran ristillä uhrannut täydellisen uhrin, ei enää tarvita mitään muita uhreja (Hepr. 9:12, 25–26). Siksi Jumalalle osoitetut rukous ja ylistys ovatkin ainoat kristilliset uhrit, juuri niin kuin Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät.” (Hepr. 13:15) Valitettavasti tämä asia on kirkon historiassa ymmärretty toisinaan myös siten, että ehtoollinen on Jumalalle tuotava uhri, toisin sanoen, että ehtoollisliturgiassa pappi aina uudelleen uhraa Kristuksen ruumiin ja veren Jumalalle ja näin hankkii kansalle tai tietyille ihmisille anteeksiantamuksen jokapäiväisistä synneistä. Apostolien opetuksen puhe uhrista ei kuitenkaan tarkoittane tätä. Ehtoollinen ei ole ihmisten Jumalalle tuoma uhri, vaan päinvastoin Jumalan lahja, Herran seurakunnalleen asettama armonväline.

Apostolien opetuksen kirjoittaja siis antaa ymmärtää, että synnintunnustuksen jälkeen jumalanpalveluksessa seurasi ”kiitos” (εὐχαριστία), siis kiitosateria. Kirjoittaja selittää, että ehtoollisliturgiassa lausuttiin ensin kiitosrukous maljasta. Tätä seurasi kiitosrukous murretusta leivästä. Tällainen siunausten järjestys on Kristuksen oman asetuksen näkökulmasta erikoinen, kertovathan sekä evankeliumit että apostoli Hänen puhuneen ehtoollisen asetussanoissa ensin ruumiistaan, sitten verestään. On esitetty, että tällainen Apostolien opetuksessa kuvattu käänteinen järjestys ei välttämättä ollut epätavallinen aiemman juutalaisuuden ateriasiunausten kontekstissa ja esiintyy esimerkiksi Qumranin teksteissä ja Mishnassa. Mahdollisesti tässä onkin nähtävissä yksi todiste siitä juutalaiskristillisestä perusvirittyneisyydestä, joka Apostolien opetukseen liitetään. Joka tapauksessa kirjoittaja kuitenkin selittää, että myös ehtoollisen jälkeen lausuttiin kiitosrukous. Tämän rukouksen tarkkaa sisältöä ei kerrota, mutta sanotaan, että jos seurakunnassa on profeettoja, heidän tulee sallia ”lausua kiitosrukous niin laajasti kuin tahtovat.”

3.2. Jumalanpalvelus Justinoksen mukaan

Millaiselta kristillinen jumalanpalvelus näytti Apostolien opetuksen ajan jälkeen? Tähän kysymykseen vastaa havainnollisesti Justinos Marttyyrin 150-luvulla kirjoittama kirja Ensimmäinen apologia(Apologia Prima). Apologeetan jumalanpalveluskuvaukset sisältyvät etupäässä tämän keskeisen teoksen lukuihin 65–67.

Justinoksen mukaan päivä, jota kutsuttiin auringon päiväksi (vrt. engl. Sunday), on uuden luomisen päivä, toisin sanoen Kristuksen ylösnousemuksen päivä. Tuona päivänä samassa paikassa, samoissa kaupungeissa tai kylissä asuvilla kristityillä on yhteinen kokous, siis jumalanpalvelus. Millainen tämä jumalanpalvelus siis oli? Niin kuin Apostolien opetuksessa, niin ei myöskään Justinoksen tekstissä ole yksityiskohtaista selvitystä jumalanpalveluksen kulusta, mutta monta kiinnostavaa asiaa kyllä kerrotaan. Yksi näistä liittyy raamatunlukuun: Justinoksen mukaan kristittyjen kokouksessa ”luetaan Apostolien muistelmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää.” Sen jälkeen kokouksen johtaja ”rohkaisee kaikkia seuraamaan näitä hyviä opetuksia.” Tällä tarkoitettaneen sitä, että pastori saarnasi luetusta tekstistä. Tämän jälkeen koko seurakunta nousi yhdessä seisomaan ja rukoili palavasti. Kyse on saarnan jälkeisestä esirukouksesta. Apologeetta kirjoittaa, että tässä rukouksessa seurakuntalaiset rukoilevat yhdessä itsensä, kastettujen sekä kaikkien muiden kaikkialla olevien puolesta, ”jotta meidät, jotka olemme oppineet tuntemaan totuuden, havaittaisiin tekojemme kautta hyviksi taloudenhoitajiksi ja käskyjen vartijoiksi ja jotta me niin saisimme osaksemme ikuisen pelastuksen.”

Esirukouksen päätyttyä seurasi kristittyjen keskinäinen suudelma. Tämä merkinnee samaa, minkä edellä näimme Apostolien opetuksen puheessa keskinäisestä sopimisesta: Jumalan armahtamina ja anteeksi saaneina kristityt antavat myös toisilleen anteeksi. Tätä vastaa se vuorotervehdys, joka yhä edelleenkin messussa lauletaan saarnan ja esirukouksen jälkeen, ehtoollisliturgiaan siirryttäessä: ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne.”

Justinos kirjoittaa, että rauhan suudelman jälkeen ”eteen asetetulle” (τῷ προεστῶτι) – siis seurakunnan johtajalle tai paimenelle – vietiin leipä sekä maljat vedelle ja sekoitetulle viinille. Tämän jälkeen hän lausui ”parhaan kykynsä mukaan” ylistyksiä, pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia taivasta kohti ja kaikkeuden Isälle, Hänen poikansa ja Pyhän Hengen kautta. Rukoukseen kuului myös runsas kiitos siitä, että Jumala on katsonut seurakuntansa arvolliseksi ”näihin asioihin”, siis ilmeisesti juuri Herran pyhän ehtoollisen vastaanottajiksi. Rukouksen päätyttyä kaikki läsnä olevat vahvistivat rukoukset sanomalla: ”Aamen.” Justinoksen mukaan ehtoollisella käytettävä leipä ja viini pyhitettiin tämän kiitosrukouksen sanoilla. Tässä yhteydessä hän mainitsee nimenomaan evankeliumin sanat: ”Jeesus otti leivän, kiitti ja sanoi: ’Tehkää tämä minun muistokseni. Tämä on minun ruumiini.’ Samoin hän otti myös maljan, kiitti ja sanoi: ’Tämä on minun vereni.’” Toisin sanoen Justinos todistaa, että varhaisessa kirkossa Kristuksen lausumat ehtoollisen asetussanat lausuttiin aina ehtoollisrukouksen yhteydessä. Mutta kun leipä ja viini näillä sanoilla pyhitettiin, mitä niistä ymmärrettiin tulevan? Apologeetta opettaa, että niin kuin ”meidän pelastajamme Jeesus Kristus […] tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hän oli lihasta ja verestä meidän pelastuksemme vuoksi”, aivan samalla tavalla Hän kiitosrukouksen sanoin siunasi tämän ravinnon ja ne muuttuivat Hänen, lihaksi tulleen Kristuksen lihaksi ja vereksi. Nämä lahjat antoivat ne vastaanottaville kristityille heidän verensä ja lihansa ravinnon. Näin tästä ateriasta tuli ”eukaristia”, kiitosateria. Ehtoollisrukouksen ja kansan lausuman ”aamenen” jälkeen nämä siunatut aineet jaettiin jokaisen seurakuntalaisen nautittavaksi.

Justinos puhuu jumalanpalveluksen yhteydessä myös kolehdista. Hänen mukaansa varakkaat kristityt saattoivat oman harkintansa mukaan antaa mitä haluavat – siis ilmeisesti muutakin kuin rahaa. Kaikki annetut lahjat luovutettiin jumalanpalveluksen johtajan haltuun. Tämä auttoi niillä ”orpoja ja leskiä, sairauden tai muun syyn vuoksi puutteessa olevia, vankeja sekä keskuudessamme olevia muukalaisia.”

3.3. Sanan ja ehtoollisen keskinäinen suhde

Jumalan sanan ja alttarin sakramentin keskinäinen järjestys jumalanpalveluksessa ei ole sattumanvarainen. Se liittyy yhtäältä toki kysymykseen seurakunnallisesta järjestyksestä. Jotta kaikki tapahtuisi säädyllisesti ja järjestyksessä (1. Kor. 14:40), jumalanpalveluksen rakenne on hyvä olla tarkkaan harkittu. Tämä ei kuitenkaan selitä kokonaan messun sanaosan ja ehtoollisosan keskinäistä suhdetta. Kysymys on pohjimmiltaan jumaluusopillinen ja kuuluu seuraavasti: mikä on yhtäältä sanan ja toisaalta alttarin sakramentin olennainen sisältö?

Näistä armonvälineistä ensimmäinen, Jumalan sana on sisällöltään sekä lakia että evankeliumia. Sen vuoksi sana kuuluukin kaikille mahdollisille ihmisille maailmassa: Sanaa saarnataan niin uskosta osattomille kuin uskovillekin. Pakanoille on saarnattava lakia ja sitten ajallaan tietysti myös evankeliumia. Kristityiksi tulleet puolestaan elävät evankeliumista, mutta toisaalta tarvitsevat myös lain saarnaa siinä määrin kuin heissä vielä on vanha syntinen lihakin jäljellä. (Luuk. 24:47) Jumalan sana siis pitää sisällään sekä lain että evankeliumin, mutta Kristuksen asettamat sakramentit, kaste ja ehtoollinen puolestaan ovat sisällöltään pelkkää evankeliumia. Niissä ei ole mitään lakia, vaan ne ovat ainoastaan puhdasta armoa ja pelastusta niille, jotka lain kautta ovat ensin tulleet Kristusta tarvitseviksi.

Edellä sanotusta käy ymmärrettäväksi myös se, että sanan ja alttarin sakramentin keskinäinen järjestys messussa liittyy kysymykseen admissiosta. Latinan sana admissio tulee verbistä admittere, ”päästää luo”, tai ”sallia, hyväksyä”. Kyse on siis siitä, kuka saa tulla osalliseksi Kristuksen sakramentista. Sakramenttien evankeliumintäyteisestä luonteesta johtuen niitä ei saa jakaa kenelle tahansa. Lain täytyy aina ensin valmistaa tie evankeliumille. Juuri siksi myös jumalanpalveluksessa sanaosa edeltää aina ehtoollisosaa. Seuraavassa tarkastelemme tätä kysymystä varhaisen kirkon todistuksen valossa.

Apostolien opetuksen mukaan kristittyjen kokouksessa vietetty ”kiitosateria” oli pyhä ehtoollinen, josta saivat syödä ainoastaan ”Herran nimeen kastetut”. Kirjoittaja perustelee tätä Kristuksen sanoilla: ”Älkää antako pyhää koirille.” (Matt. 7:6) Taustalla lienee selvä uusitestamentillinen opetus, jonka mukaan kasteessa ihmisen synnit annetaan anteeksi ja pestään pois (Ap. t. 2:38; 22:16; Tiit. 3:5), hänet puetaan Kristuksen pyhyyteen ja vanhurskauteen (Gal. 3:27). Kirjoittaja lausuukin selvästi: ”Jos joku on pyhä, hän tulkoon; jos joku ei ole, tehköön parannuksen. Maranatha. Aamen.” Tähän liittynee myös edellä mainittu seikka, että Apostolien opetuksen mukaan ennen ehtoolliselle käymistä oli tunnustettava synnit. Ensin kuultu Jumalan sana – joka siis on myös lakia – osoitti synnin ja johti kristityt niiden tunnustamiseen ja sitten syntien anteeksiantamuksen aterialle.

Myös Justinos kirjoittaa siitä, kuka ”veljien kokoukseen” sai tulla. Kaikki ne ihmiset, jotka vakuuttuivat ja uskoivat kristittyjen lausumat ja opettamat asiat tosiksi sekä lupasivat sitoutua myös elämään näiden oppien mukaan, ”opetetaan rukoilemaan ja paastoten pyytämään anteeksiantoa aikaisemmin tehdyistä synneistä”. Tämän jälkeen – siis sitten, kun he lain kautta olivat tulleet tuntemaan syntinsä ja katuneet niitä – heidät vietiin paikkaan, jossa oli vettä. Siellä heidät kastettiin kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kasteen kautta ihminen syntyi uudesti, valaistui ja pääsi Jumalan armon vastaanottajaksi jumalanpalveluksessa. Edelleen Justinoksen käsitystä sanan ja sakramentin keskinäisestä suhteesta kuvaa hänen puheensa rauhan suudelmasta ennen ehtoollista: ensin tuli syntien anteeksiantaminen ja rauha Jumalan kanssa sekä kaikkien pyhien välillä, vasta sitten seurasi kiitosateria, Herran pyhä ehtoollinen. Justinoksen mukaan Kristuksen sanoilla pyhitetty eukaristia ei ollut enää mitään tavallista leipää ja tavallista juomaa, vaan Kristuksen liha ja veri. Siksi hän eksplikoikin, että tästä ateriasta ”pääsee osalliseksi vain se, joka uskoo opetuksemme tosiksi ja joka on kasteessa pesty syntien anteeksiantamiseksi ja uudestisyntymistä varten ja joka elää siten kuin Kristus on säätänyt.”

Tätäkin yksityiskohtaisemmin sanan ja sakramentin keskinäinen suhde jumalanpalveluksessa sekä sen yhtymäkohta admissio-kysymykseen on lausuttuna Apostolisissa konstituutioissa. Apostoliset konstituutiot on 380-luvun vaiheilla kirjoitettu varhaiskristillisiä kirkkosääntöjä käsittelevä teos, joka koostuu kahdeksasta kirjasta. Teoksen kirjoissa 2, 7 ja 8 on tallennettuna merkittävää tietoa kirkkoisien ajan jumalanpalveluselämästä.

Kysymys admissiosta tulee toistuvasti esiin Apostolisten konstituutioiden jumalanpalveluskuvauksissa. Teoksen kirjoittaja antaa selvästi ymmärtää, että seurakunta otti myös pakanat vastaan kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, mikäli he halusivat tehdä parannuksen. Näin tehtiin sen vuoksi, että juuri sana saattoi johdattaa seurakunnan ulkopuoliset parannukseen ja siten myös varjella heidät hukkumasta. Pakanoita ei kuitenkaan päästetty ehtoolliselle, ennen kuin heihin oli painettu sinetti (σφραγίς; ts. ennen kuin heidät oli kastettu, vrt. esim. 2. Kor. 1:22; Ef. 1:13; 4:30) ja he olivat siten tulleet täydellisiksi (kristityiksi). Siksi raamatunluvun päätyttyä ei-kristityt ohjattiin kirkkosalin ulkopuolelle. Näin heille voitiin myös antaa viesti, joka rohkaisi heitä osallistumaan säännöllisesti julkisiin kokouksiin ja rukouksiin sekä lopulta tulemaan kristityiksi.

Käytännössä kastamattomien lähettäminen jumalanpalveluksesta tapahtui seuraavalla tavalla: Saarnan jälkeen jumalanpalvelusjärjestyksessä seurasi esirukousjakso, jossa rukoiltiin eri ihmisryhmien puolesta. Nämä rukoukset ovat hyvin pitkiä ja pääasiassa kokonaan kirjoitettu muistiin. Esirukouksen alussa seurakunnan diakoni rukoili ensimmäiseksi katekumeenien, siis kasteoppilaiden (οἱ κατηχούμενοι) puolesta. Rukouksessa pyydettiin, että Jumala valaisisi heidät sanallaan ja antaisi heille synnit anteeksi. Tämän jälkeen piispa siunasi katekumeenit yksi kerrallaan, minkä jälkeen diakoni lähetti heidät kirkkosalista lausuen: ”Menkää, katekumeenit, rauhassa.” Toiseksi rukoiltiin niiden puolesta, jotka olivat pahojen henkien riivaamia (οἱ ἐνεργούμενοι). Rukouksessa pyydettiin, että Kristus nuhtelisi pahoja henkiä ja puhdistaisi nämä ihmiset. Tämän jälkeen piispa siunasi heidät ja diakoni lähetti heidät salista. Kolmantena seurasi rukous kasteelle valmistautuvien (οἱ φωτιζόμενοι) puolesta, minkä jälkeen niin ikään heidät lähetettiin kirkkosalin ulkopuolelle. Neljänneksi rukoiltiin vielä parannusta tekevien (οἵ ἐν μετανοίᾳ) puolesta, minkä jälkeen myös heidät siunattiin ja lähetettiin pois.

Tällä tavalla useampivaiheisen esirukousjakson jälkeen kirkkosaliin jäivät ainoastaan kastetut kristityt. Heidän läsnäollessaan diakoni kuulutti: ”Älköön kukaan heistä jotka eivät voi, lähestykö” (Μήτις τῶν μὴ δυναμένων προσελθέτω). Tämän jälkeen kaikki yhdessä polvistuivat rukoilemaan kirkon ja sen opettajien sekä kaikkien uskovien puolesta. Tätä rukousta seurasi diakonin sana: ”Ottakaamme vaari” (πρόσχωμεν). Tämän jälkeen piispa lausui sanat ”Jumalan rauha olkoon kaikkien teidän kanssanne” (Ἡ εἰρήνη τοῦ Θεοῦ εἴη μετὰ πάντων ὑμῶν), mihin seurakunta vastasi: ”Niin myös sinun henkesi kanssa” (Καὶ μετὰ τοῦ πνεύματός σου). Tätä seurasi pyhä suudelma – voidaan ajatella: merkiksi siitä, että kaikki oli nyt sovitettu ja sovittu, merkiksi samanmielisyydestä. Tässä vaiheessa diakonit vartioivat kirkon ovia, jottei kirkkosalissa olisi muita kuin kristittyjä, kun ehtoollisliturgiassa pyhitettävät leipä ja viini tuotaisiin esiin.

4. Yhteenveto

Tässä artikkelissa on luotu lyhyt katsaus jumalanpalveluksen liturgiaan. On todettu, että liturgiaa tarkasteltaessa keskeisin kysymys kuuluu: ”kenen liturgiaa se on?” Kristillisen jumalanpalveluksen liturgia on ensisijaisesti Kristuksen itsensä sakramentaalista palvelusta meille, Hänen seurakunnalleen, että me saisimme syntimme anteeksi. Tästä Kristuksen palveluksesta nousee sitten myös meidän, synnit anteeksi saaneen Jumalan kansan palvelus Herralle, toisin sanoen julkinen rukous, kiitos ja ylistys, sekä lähimmäisen rakastaminen ja palveleminen tässä maailmassa.

Toiseksi on käsitelty ensimmäisten vuosisatojen kristillisen jumalanpalveluksen sisältöä. Jo tästä kursorisesta katsauksesta käynee ilmi, että nykyinen kristillinen jumalanpalveluksemme ei perusolemukseltaan tai -rakenteeltaan ole mitään ihmisten keksimää taikka myöhemmin suunniteltujen ulkoisten muotojen sanelemaa. Jumalanpalveluksen sisältö perustuu Jumalan sanaan. Se on keskeiseltä olemukseltaan sanan ja sakramentin jakamista ja vastaanottamista. Näin asia on ollut jo aivan varhaisimmassa kristikunnassa ja niin sen on syytä olla nykyäänkin.

Lopuksi on tarkasteltu Jumalan sanan ja alttarin sakramentin sisältöä ja niiden keskinäistä suhdetta, sekä edelleen sitä, miten nämä seikat ovat nähtävissä jo varhaisen kristillisen kirkon jumalanpalveluksen rakenteessa. Kristus, suuri pääliturgimme tahtoo antaa pyhät lahjansa ihmisille siten, että Hän tuo ensin kaikille pyhän sanansa, lain ja evankeliumin. Tämän jälkeen Hän jakaa pyhän ruumiinsa ja verensä sakramentin kaikille kastetuille, syntinsä tunnustaneille, Hänen sanaansa sitoutuville ja samaa uskoa tunnustaville. Näin Kristus, seurakunnan suuri ylipaimen tahtoo myös varjella laumansa hajaannukselta ja varjella, ettei kukaan Hänelle rakas ihminen vahingossakaan nauttisi tuomioksensa Hänen evankeliuminsa lahjoja, Hänen totista ruumistaan ja vertaan (1. Kor. 11:29). Herra tahtoo, että kaikki saisivat Hänen pyhät lahjansa ajallaan (Luuk. 12:42), ikuiseksi pelastuksekseen. Tätä varten pyhä liturgia on olemassa.

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Apostolien opetus
Did ΔΙΔΑΧΗ ΤΩΝ ΔΩΔΕΚΑ ΑΠΟΣΤΟΛΩΝ. http://www.ccel.org/ccel/lake/fathers2.v.html

Apostoliset konstituutiot
Const Ap ΔΙΑΤΑΓΑΙ ΤΩΝ ΑΓΙΩΝ ΑΠΟΣΤΟΛΩΝ ΔΙΑ ΚΛΗΜΕΝΤΟΣ. http://www.churchgoc.org/Library/const_ap2.html & http://www.churchgoc.org/Library/const_ap8.html

Justinos Marttyyri
1 Apol Apologia prima pro christianis. PG tom. VI.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Apol Apologia Confessionis Augustanae.
CA Confessio Augustana.
FC Ep Formula Concordiae, Epitome.

Käännökset

Ante-Nicene Fathers. Vol. 7. Edited by Alexander Roberts, James Donaldson, and A. Cleveland Coxe. Buffalo, NY: Christian Literature Publishing Co. 1886.

Apostoliset isät. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 100. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. 1975.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Käännös, johdannot ja hakemistot: Kirkon Keskusrahasto, Helsinki. Helsinki: Sley-kirjat. 2003.

Justinos Marttyyri: Apologiat & Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentaneet Matti Myllykoski & Outi Lehtipuu. Toimittanut Matti Myllykoski. Helsinki: Gaudeamus. Helsinki University Press. 2008.

Kirjallisuus

Bradshaw, Paul F. & Johnson, Maxwell E.
2012 The Eucharistic Liturgies. Their Evolution and Interpretation. Alcuin Club Collections 87. London: Society for Promoting Christian Knowledge.

Brunner, Peter
1968 Worship in the Name of Jesus. Translated by M. H. Bertram. Saint Louis: Concordia Publishing House.

Daniélou, Jean
1958 Bible et liturgie. La théologie biblique des Sacrements et des fêtes d’après les Pères de l’Église. 2e édition revue. Lex orandi. Collection publiée sous la direction du Centre du Pastorale Liturgique. Paris: Les Éditions du Cerf.

1958 Histoire des doctrines chrétiennes avant Nicée 1. Théologie du judéo-christianisme. Paris: Desclée.

Marquart, Kurt
1993 Liturgy and Evangelism. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.

Nagel, Norman E.
1993 Holy Communion. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.

1993 Whose Liturgy Is It? – Logia. A Journal of Lutheran Theology. The Divine Service. Eastertide/April 1993. Volume II, Number 2.

Scaer, David P.
2008 Law and Gospel and the Means of Grace. Confessional Lutheran Dogmatics. Volume VIII. John Stephenson, Editor. John A. Maxfield, Assistant Editor. St. Louis, Missouri: The Luther Academy.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos