Vaellukset pyhiksi koetuille paikoille kuuluvat monen uskonnon harjoittamiseen. Näillä vaelluksilla on uskonyhteisöä tiivistävä vaikutus ja ne perehdyttävät uskonnon keskeisiin uskomuksiin. Usein pyhiinvaellusten ajatellaan lisäävän jollakin tavoin osallistujiensa pyhyyttä, vapauttavan heitä pahoista voimista ja lähentävän heitä jumaliin. Pyhiinvaellukset eivät siis ole erityisen kristillinen ilmiö.
Vanhassa testamentissa Jumala määräsi kansan saapumaan Jerusalemiin, jossa sijaitsi ainoa hyväksytty uhripaikka. Siellä sovitettiin kansan synnit ja uudistettiin liitto Jumalan kanssa. Juutalaiset matkustivat kolmesti vuodessa Jerusalemiin; pääsiäiseksi, helluntaiksi ja lehtimajanjuhlille. Näitä matkoja varten syntyi omia pyhiinvaelluspsalmeja, joita matkalaiset lauloivat (esim. psalmit 118, 120-133).
Kristinuskon alkuaikoina ei pyhiinvaelluksia juurikaan tehty. Yhteys Jerusalemiin katkesi kaupungin valloituksen ja tuhoamisen myötä vuonna 70 jKr. Myös Jeesuksen elämään liittyvät muut paikkakunnat jäivät suhteellisen vähälle huomiolle 300-luvun lopulle saakka. Keisari Konstantinuksen äidillä, Helenalla, oli suuri merkitys kirkkojen rakentamisessa Uuden testamentin tapahtumapaikoille (esim. Pyhän haudan kirkko ja Betlehemin syntymäkirkko). Sen jälkeen matkat Pyhälle maalle lisääntyivät, kunnes ne muslimivalloituksen myötä vähenivät. Ristiretkien yhtenä suurimmista syistä oli se, että Pyhän maan vallanpitäjiksi nousseet islamilaiset estivät ja häpäisivät kristittyjä pyhiinvaeltajia. Pyhien paikkojen joutuminen vääräuskoisten haltuun nosti myös Rooman ja varsinkin Espanjan Santiago de Compostelan tärkeiksi pyhiinvaelluskohteiksi. Myös Suomesta vaellettiin keskiajalla Etelä-Euroopan pyhiinvaelluskohteisiin.
Miksi pyhiinvaelluksille sitten lähdettiin? Jukka Paarma kuvaa syitä näin: ”Katolisen teologian mukaan pyhiinvaellus oli ansiollinen teko, mutta ei pelastukseen välttämätön. Pyhien henkilöiden ja muistojen kunnioittaminen oli jo ansio sinänsä. Raamatullisten esikuvien ja tapahtumien sekä marttyyrien ja muiden pyhien esimerkin muisteleminen antoi opastusta oikeaan kristilliseen vaellukseen. Pyhällä paikalla oli mahdollista saada osakseen erityinen Jumalan armon osoitus, joka saattoi olla syntien anteeksiantamus tai vastaus muuhun rukoukseen ja pyyntöön. Erityisesti odotettiin parantumisihmeitä. Teologiassa näitä erityisen armon kokemuksia nimitettiin termeillä dona magna sekä specialia auxilia. Pyhällä paikalla esitetty kiitosrukous oli erityinen ansiollinen teko, opus supererogationis. Usein pyhiinvaellukselle lähdettiin tätä Jumalan erityistä armon kokemusta hakemaan. Tapana oli myös antaa lupauksia, jotka liittyivät johonkin syntiin, pahaan tekoon tai sitten kiitokseksi esim. onnettomuudesta pelastumisesta. Usein matka oli tällaisen lupauksen lunastamista. Syntinsä tunnustaneille saatettiin ripissä määrätä hyvitystekona velvollisuus tehdä pyhiinvaellusmatka johonkin tiettyyn kohteeseen” (esitelmä 30.10.2003).
Luterilainen uskonpuhdistus näki pyhiinvaellusten vääristävän evankeliumin sanomaa. Siksi niihin suhtauduttiin hyvin kielteisesti. Tunnustuskirjoihin kuuluvassa Schmalkaldenin opinkohdissa sanotaan, että pyhiinvaellusten “tavoitteena olivat messut, syntien anteeksiantamus ja Jumalan armo, sillä kaikki riippui messusta. Aivan varmaa on, että semmoiset pyhiinvaellukset eivät perustu Jumalan sanaan eivätkä käskyyn ja ovat siis hyödyttömiä, koska me syntiin ja vaaraan joutumatta voimme niiden asemasta tehdä jotain parempaa. Miksi laiminlyödään omaa seurakuntaa, Jumalan sanaa sekä vaimoa ja lapsia, jotka ovat meille tarpeelliset ja joista meillä on Jumalan käsky? Miksi riennetään tarpeettomille, epävarmoille, turmiollisille Perkeleen virvatulille? Vain siksi, että Perkele on riivannut paavin sitä touhua kehumaan ja vahvistamaan, jotta ihmiset laumoittain luopuisivat Kristuksesta, ihastuisivat omiin tekoihinsa ja, mikä katkerinta, päätyisivät epäjumalanpalvelijoiksi. Paitsi että koko puuha on tarpeeton, vailla käskyä, ohjetta ja varmuutta, se on lisäksi turmiollinen. Tässäkään ei voida yhtään väistyä eikä antaa periksi. Huolehdittakoon siitä, että saarnoissa osoitetaan pyhiinvaellukset tarpeettomiksi ja vielä vaarallisiksikin; sittenpähän nähdään, kuinka pyhiinvaellusten käy” (2.2.18-21).
Pyhiinvaelluksia arvosteltiin varsinkin siksi, että katolisessa kirkossa niitä määrättiin hyvitystekona pahoista teoista. Tällöin hämärrettiin ripin anteeksijulistuksen ehdottomuus ja lopullisuus. Ihmiset luulivat helposti, että he itse hyvittävät syntejään. Augsburgin tunnustuksen puolustuksen mukaan pyhiinvaellukset kuuluvat “Perkeleen harhaoppeihin”, jota pimentävät opin “Kristuksen hyvästä teosta ja vanhurskautuksesta, joka saadaan uskolla Kristukseen” (XII, 16).
Martti Luther kirjoittaa pyhiinvaelluksista näin: “Sen takia tulisi sen, joka aikoo pyhiinvaellukselle tai on antanut siitä lupauksen, sitä ennen ilmoittaa matkansa perustelu seurakuntansa paimenelle tai muulle kirkolliselle esimiehelleen. Jos ilmenee, että hän aikoo tehdä sen ansiotekona, seurakunnan paimenen tai hengellisen esimiehen on, empimättä poljettava maahan tämä lupaus ja aikomus ja kehotettava häntä käyttämään pyhiinvaellukseen varattu raha ja vaivannäkö Jumalan käskyjen täyttämiseen ja tuhat kertaa parempiin tekoihin, toisin sanoen: omaistensa tai lähimpien köyhien hyväksi. Mutta jos hänen perusteenaan on maan ja kaupunkien näkeminen, annettakoon hänen toteuttaa mielitekonsa.” (Puhe hyvistä töistä). Luther piti siis puhtaasti maallista matkan motiivia parempana kuin vääristyneitä hengellisiä motiiveja.
Gregorius Nyssalainen lausui pyhiinvaelluksista: ”Jos olet täynnä pahoja ajatuksia, olet etäällä Kristuksesta, vaikka kuinka vaeltaisit Golgatalle, Öljymäelle tai ylösnousemuksen paikalle.” Berthold Regensburgilainen, keskiajan ehkä merkittävin saksalainen saarnamies 1200-luvulta puolestaan totesi: ”Sinä saat osaksesi enemmän Jumalan armoa jokapyhäisessä pyhässä Messussa kuin että rientäisit Compostelaan ja takaisin”.
Raamatun tapahtumapaikoille on hyvä matkustaa siksi, että ymmärtää paremmin Jumalan sanaa, ja vakuuttuu sen luotettavuudesta. Tärkein pyhiinvaellus kristitylle on kuitenkin jokapyhäinen matka oman seurakunnan messuun, alttarin ja saarnatuolin äärelle.
