Ehtoollisvieraanvaraisuus sekä avoin ja rajattu ehtoolliskäytäntö ovat jälleen erilaisilla tapeteilla. Ystäväni helluntaiseurakunnasta kertoi, että heidän seurakunnassaan on siirrytty täysin avoimeen ehtoolliskäytäntöön. Se tarkoittaa luopumista rajatusta käytännöstä, jossa vain seurakuntaan tai samaan kirkkokuntaan ja tunnustukseen (ellei muutakin ole sovittu) kuuluvat voivat lähtökohtaisesti nauttia yhdessä ehtoollista. Piispainkokous Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kuuluu miettivän samaa teemaa periaatteen ja hallinnollisen elämän tasolla. Paikallisissa luterilaisissa seurakunnissahan on eletty jo vähintäänkin viimeiset vuosikymmenet täysin avoimen käytännön mukaisesti: Kaikki saavat tulla ja keneltäkään ei kysytä mitään, eikä heitä myöskään ohjeisteta mitenkään tai mihinkään. Kirkkolain virallinen käytäntö on kuollut kirjain. Kenellekään ei kerrota sitä, että oikeasti ja virallisella tasolla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoolliskäytäntö on vanhastaan ollut ja on yhä edelleen avoin rajattu – eikä siis kaikille täysin avoin.
Tämä uutinen voikin tuntua siksi monille hankalalta ymmärtää. Monilla ihmisillä ehtoolliskäytännöistä puhuminen herättää pelon ulossulkemisesta tai mielivaltaisesta kontrollista. Ehtoolliselle meneminen mielletään nykyään, kuten uskonto muutenkin, vain minun ja Jumalan väliseksi jutuksi, johon kukaan muu ei saa tulla väliin sorkkimaan. Useimpien intuitiivinen yksilön näkökulmasta nouseva logiikka menee näin. Jos kaikki on armoa, miksi pystytetään raja-aitoja eri tavoin uskovien välille? Jos kaikki on armoa, eikö ehtoolliselle tulemisesta vanhassa avoimessa rajatussa käytännössä tule uusi suoritus, pitäisi kyetä ylittämään rima, vaikka Kristuksessahan kaikki rimat on jo ylitetty ja voitettu? Kaikki hyväksytään armossa, eikä keneltäkään kysytä tai vaadita enää mitään? Näistä nopeista intuitiivisista arvioista huolimatta tai ehkä juuri niiden tähden, olisi kuitenkin syytä pohtia kummankin tarjolla olevan maiseman olemusta vielä kertaalleen. Tämä olisi hyvä tehdä aiheeseen liittyvästä pelosta huolimatta. Jos vanhan käytännön mieltä haluaa ymmärtää, tulee vaihtaa perspektiiviä ja yrittää kuunnella asiaa sen omasta maailmasta katsoen. Ehkäpä näin pelotkin voivat laantua? Ehtoolliskäytäntöjä tulee miettiä lyhyen tähtäimen näkökulman sijaan myös yhteisön pitkän tähtäimen kehityksen näkökulmasta. Pitää kysyä rauhassa: Mikä on tuon vanhan käytännön logiikka ja miten se vastaa siihen kohdistettuihin rajoittuneisuuden syytöksiin ja epäilyihin? Kysymys voidaan muotoilla myös näin: Onko täysin avoin käytäntö sittenkään niin avointa ja avoin rajattu rajoittunutta? Vai onko sittenkin avoin rajattu avointa ja täysin avoin rajoittunutta?
1. Sentähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu, 2. vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä. (2. Kor. 4:1-2)
Paavali puhuu korinttilaisille klassisen avoimen rajaavan ehtoolliskäytännön(kin) perustasta sanoessaan, että apostolien puhe ei nouse kavaluudesta, vaan Jumalan sanan totuuden julkituomisesta, joka on varsinainen Kristuksen kirkon suositus ihmisten omilletunnoille Jumalan edessä. Lähtökohtana ei siis ole se, mikä sopii hallitsijalle, mikä menee kaupaksi, mikä on helppoa tai ihmisten mielenmukaista. Mikään näistä edellä mainituista ei syvimmältään ole avointa tai avoimuuden mukaista kristillisessä kirkossa. Niillä voi toki olla avoimuuden maine ihmisten mielissä tai julkisessa keskustelussa tai mediassa, mutta Paavalin kriteeristön mukaista avoimuutta ne eivät edusta, vaan pikemminkin tämän maailman alkeisvoimia. Kirkko ei seiso (tai kaadu) syvimmiltään ihmisten, vaan nimenomaan Jumalan edessä. Jumalan eteen se myös (ehtoollis)kutsussaan on tahtonut ihmisiä klassisesti viedä. Vain Jumalan edessä ja Jumalan sanaan sidottuna omatunto voi toimia oikeassa merkityksessä. Jos omatunto ja kirkko irrotetaan Jumalan sanasta ja molemmat viedään ihmisten eteen ja sidotaan heihin tai ajan ääniin, kumpainenkin muuttuu ja turmeltuu. Avoimuus raamatussa nousee siis avoimesta Raamatusta ja sen opetuksesta. Jos avoin Raamattu rajaa jotain, se on syvimmältään kristitylle ja kaikille parhaaksi ja tämä täytyisi kyetä kertomaan avoimesti myös kaikille, vaikka onkin toki inhimillisesti ja psykologisesti vaikeaa vastustaa ympäröivän maailman ja sen enemmistön ääntä. Kaikki ongelmat eivät toki tällä perusmaiseman kirkastamisella ratkea, mutta ilman sitä mitään selvyyttä ei ole tarjolla. Mitä sitten tarkoittaa Paavalin puhe raja-aitojen kaatamisesta?
11. Muistakaa sentähden, että te ennen, te lihanne puolesta pakanat, jotka olette saaneet ympärileikkaamattomien nimen niiltä, joita, lihaan käsillä tehdyn ympärileikkauksen mukaisesti, sanotaan ympärileikatuiksi – 12. että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa; 13. mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä. 14. Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, 15. kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, 16. ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. 17. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; 18. sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö. 19. Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, 20. apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, 21. jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; 22. ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.(Ef. 2:11—20)
Kun Raamattu Paavalin suulla opettaa näin voimakkaasti ja selkeästi Kristusta lain täyttymyksenä ja loppuna ja samalla korostaa myös erottavien väliseinien purkamista juutalaisten ja pakanoiden väliltä, herää kysymys. Eikö hän siis ole myös erottavien väliseinien ja raja-aitojen purkaja Kristittyjen ja kirkkojen väliltä? Eikö siis ehtoollispöydänkin tältä pohjalta pitäisi olla kaikille avoin teologisiin ajatuksiin tai elämän vaellukseen katsomatta? Eikö siis kaikki rajaaminen ole Kristuksen kumoamaa rajoittuneisuutta, joka pitää rajata pois?
Ei lukollinen ovi talossa tarkoita tietenkään sitä, ettei kukaan oven ja siinä olevan lukon tähden voi enää päästä sisälle taloon. Useimmilla meillä on lukolliset ovet ja silti talossa käy sekä perheväkeä että vieraita ilman että kukaan asiasta enempää ahdistuu. Väittäisin, että suurempi ahdistus seuraa siitä, että lukollinen ovi poistetaan talosta ja yritetään sitten leikkiä kaikille avointa ja turvallista elämää. Kristuksen täyttymyksessä meillä kaikilla todellakin on pääsy Isän tykö. Tämä on toteutunut klassisesti kuitenkin juuri siinä, että kirkko on halunnut pysyä ja seistä apostolien ja profeettojen perustuksella Kristuksessa eikä missä tahansa maailman turuilla ja toreilla tai kulloistenkin virtausten vaatimilla pidäkkeettömillä aukioilla. Vain apostolien ja profeettojen perustuksella Kristuksessa kaikilla kristityillä on ollut yhdessä Hengessä pääsy Isän luo. Näin ovat kautta vuosisatojen kirkot ja kristityt yhdessä uskoneet ja juuri siksi myös kirkoissa on ollut lukollinen ovi. Ei siksi, ettei kukaan tulisi Kristuksen yhteyteen, vaan siksi, että elämme langenneessa maailmassa, jossa kaikenlainen uskominen ja eläminen ei saisi pesiytyä pysyviksi elämän käytännöiksi kirkossa. Kirkko on uskonut, että Jeesus on totuus ja Jumalan sanan ilmoitus on hänessä myös totta. Siksi klassinen (avoin, mutta rajaava) ehtoolliskäytäntö ei ole koskaan voinut ekumeenisesta ystävällisyyteen pyrkimisestä huolimatta olla täysin avoin. Ehtoollinen ei ole pelkkä yksilön ja Jumalan välinen juttu, josta yksilö täysin oman halunsa mukaan päättää, kuten hampurilaisen valinnasta McDonaldsilla. Kirkossa kuten yhteiskunnassakin se, mitä yksilöt tekevät tai jättävät tekemättä, vaikuttaa aina myös toisiin ja kokonaisuuteen. Siksi ehtoollinen on ollut vain rajatusti avoin niin kunkin kirkon yksilöiden suhteen kuin eri kirkkokuntien edustajien välilläkin.
Kysymys ei tällöin ole siitä, etteikö kaikilla olisi vapaa pääsy Kristuksen yhteyteen, vaan siitä, että kaikilla on ja tulee olla myös avoin ja vapaa pääsy sen tietämiseen ja omistamiseen kuka Kristus on ja mitä vapaus hänessä tarkoittaa. Vapaus Kristukseen ja Kristuksessa ei merkitse vapautta Jumalan sanan totuudesta, vaan vapautta Jumalan sanan totuuteen, kuten edellä korinttilaiskirjeestä näimme.
Jumalan sanalla on sekä opilliset että eettiset ulottuvuutensa, johon se Kristuksessa meitä kutsuu. Tästä syystä riittävää opillista yksimielisyyttä on niin kirkkokuntien kesken kuin niiden sisälläkin toisaalta etsitty ja toisaalta edellytetty. Vastaavasti määrättyä kristillistä elämäntapaa eettisissä asioissa on yhdessä etsitty ja vaadittu kaikissa klassisissa kirkoissa ja aika pitkään myös useimmissa myöhemmissäkin reformaation jälkeisissä kirkoissa. Kaikki tämä on sitten nimenomaan konkretisoitunut tavalla tai toisella juuri ehtoollispöydässä ja sen käytännöissä. Ehtoollispöytä on voitu sulkea ja ehtoollinen evätä opillisten tai elämän vaellukseen liittyvien eettisten syiden tähden yksilöiltä tai ehtoollisyhteys katkaista kirkkojen väliltä. Tässä ole ollut ennen viimeisiä vuosikymmeniä mitään erityisen kummallista.
Annan esimerkin molemmista. Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa on ollut tapana viettää teologisia opintopäiviä ja sinne myös yleensä kutsutaan arvovaltaisia teologisia vieraita. Yhtenä perinteisenä osana ohjelmaa noilla päivillä on ollut myös piispan johdolla suoritettu ehtoollisen vietto jonkin päivän tai päivien päätteeksi. Jonain vuonna 1990-luvulla ulkomaiseksi vieraaksi oli kutsuttu amerikkalainen baptisti professori D.A. Carson. Samoilla päivillä piispoista vieraana oli myös Helsingin piispa Eero Huovinen. Kun sitten tapahtumaan liittyvää ehtoollismessua oltiin valmistelemassa, joku järjestävistä papeista kysyi piispalta, voisiko myös amerikkalaisen vieraan kutsua ehtoollispöytään. Kysymys oli sikäli psykologisesti ymmärrettävä, että professori Carson oli postmodernismia käsittelevissä luennoissaan puolustanut voimakkaasti Raamatun merkitystä ja kristinuskon perustotuuksia tavalla, joka oli varmaan tehnyt myönteisen vaikutuksen moniin paikalla olleisiin kuulijoihin. Eero Huovinen kuitenkin vastasi asiaan rauhallisella ja ystävällisellä tyylillään esittämällä vastakysymyksen, jonka ajatus oli tämä: Meidän kirkollammehan ei taida olla ehtoollisyhteyttä baptistien kanssa? Carson ei siis tullut ehtoolliselle.
Eettisestä elämänvaellukseen liittyvästä rajaavasta kannanotosta puhuttelevan esimerkin antoi puolestaan nykyinen katolisen kirkon Paavi Franciscus, joka saarnatessaan ulkoilmamessussa Italiassa paitsi julkisesti tuomitsi mafian julmat teot, myös sanoi, että mafian jäsenillä ja sen kanssa veljeilevillä (maallikoilla tai papeilla) ei ole asiaa ehtoollispöytään katolisessa kirkossa (vanhan teologisen kielen mukaisesti Franciscus sanoi: heidät kiroaa katolinen kirkko).
Paradoksaalisesti ehkä näistä esimerkeistä jälkimmäinen on monille helpompi ymmärtää ja hyväksyä. Mafian ja katolisen kirkon suhteita käsittelevän ohjelman puitteissakin juuri tällaista sitovaa ja rajaavaa kantaa selvästi odotettiin ja edellytettiin. Sen sijaan ”kaikki saavat tulla ja myös elää miten tahtovat” ehtoolliskäytännön roomalaiskatoliset soveltajat tuomittiin sorron ja väkivallan mahdollistajina ja kaikkien mafian murhaamien pappien ja kristittyjen pettäjinä.
Jälkimmäisen esimerkin kautta on ehkä myös helpompi yrittää ajatella avoimen rajatun ehtoolliskäytännön mieltä ja täysin avoimen ehtoolliskäytännön rajallisuutta. Kolmannen valtakunnan keskellä elänyt ja kuollut luterilainen teologi Dietrich Bonhoeffer esitti ajatuksen, että kirkko, joka menettää kyvyn sitoa (vanhassa kirkollisessa kielenkäytössä on tässä sana kirota), menettää myös kyvyn päästää (siunata). Lukollisella ovella ja avaimilla on kaksi tehtävää: Sulkea ja avata. Molemmat ovat tärkeitä. Vain toisen kanssa mikään talo ei voi pärjätä pitkällä juoksulla. Jos yrittää selvitä pelkällä avaamisella tai poistaa lukolliset ovet kokonaan on ennen pitkää vaikeuksissa, joista ei voi selvitä. Näinhän katolinen kirkkokin Italiassa oli joutunut hankaluuksiin, kun jotkut papit ovat aikojen saatossa yrittäneet selvitä pelkän päästöavaimen kanssa suhteessa ”hurskaisiin” mafian jäseniin. Syntien anteeksiantamus oli julistettu, mutta elämäntapamuutosta eli mafiasta irtautumista ei ollut vaadittu.
Dokumentin opetus, kuten myös moderniin lasten kasvatukseen liittyvän keskustelun opetus on ollut, että rakkaus ja rajat eivät sulje toisiaan pois, vaan päinvastoin tarvitsevat toisiaan. Talo ilman lukollista ovea ei ole mitenkään mielekäs idea. Se, mikä pätee tavallisiin perheisiin, pätee myös Jumalan perheeseen. Jos väärinkäytöksiin ei rajaamalla puututa, ongelmiin joutuvat ennemmin tai myöhemmin sekä yksilöt että kirkko yhteisönä. Häpeällisille salateille hylätään tällöin yksilöt, jotka oppivat, että armo antaa luvan ja siunauksen heidän epämoraaliselle elämäntavalleen. Vastaavasti turmioon joutuu myös se kirkko yhteisönä, joka tämän (oman)luvan ja siunauksen suoraan tai epäsuorasti antaa. Kirkko tuhoaa ja korruptoi itsensä, kun se ei hylkää häpeällisiä salateitä, vaan sallii ne. Jos kirkko ei hylkää häpeällisiä salateitä, se sen sijaan hylkää Jumalan sanan totuuden ja lakkaa suosittamasta sitä ihmisten omille tunnoille.
Vaikka ”kaikki käy, koska armo”-strategia voisi lyhyellä tähtäimellä ja yksilön perspektiivillä olla mukava ja menestyksekäs, on se lopulta aina tuhoisa yhteisön ja kirkon opin kannalta. Jumalan sana nimittäin korvautuu tällä tiellä jollain muulla. Tämän vanhan tarinan voi lukea Lutherin mukaan jo lankeemuskertomuksesta. Langettaessaan ihmiset Perkele ensin toki liittyy näennäisesti Jumalan sanaan, mutta se tekee sen vain voidakseen seuraavaksi kyseenalaistaa Jumalan sanan. Perkele taas kyseenalaistaa Jumalan sanan nimenomaan voidakseen kumota sen. Kaiken tämän päämääränä on, että Perkele kumottuaan Jumalan oman sanan (ette suinkaan kuole) voi korvata sen lopulta omalla sanallaan (vaan Jumala tietää, että sinä päivänä kun te syötte siitä, te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan).
Vaihtoehtona lankeemuksen tielle klassinen kristillinen ja luterilainen opetus on korostanut sanaa ja sakramenttia ja näiden yhteyttä. Tärkeää on tosiaankin ollut, että näiden yhteyttä toisiinsa ei saa katkaista tai hämärtää. Luterilaisissa kirkoissa tämä näkyy myös tai ehkä monin paikoin enää vain siinä, että ulkonaisesti alttari ja saarnastuoli on sijoitettu tasapainoon kirkkoarkkitehtuurissa. Tilan viesti on selvä: Molemmat kuuluvat yhteen ja tarvitsevat toisiaan. Ei ole alttaria (ehtoollista) ilman saarnastuolia (Jumalan sanan opetus), eikä toisinpäin. Tämä on konkretisoitunut myös vanhassa avoimessa, mutta rajatussa ehtoolliskäytännössä. Jumalan sana avaa, rajaa ja tarvittaessa sulkee ehtoollisen. Ehtoollinen avautuu ja rajautuu Jumalan sanasta ja sanaan. Näiden yhteyttä ei saisi katkaista, mutta juuri tämän siirtymä täysin avoimeen ehtoolliskäytäntöön vääjäämättömästi pitkällä juoksulla tekee. Sana eli Pää (sana tulee suusta eli päästä) ja Sakramentti (kaste yhdeksi ruumiiksi sekä osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja vereen ehtoollisessa) eli Kristuksen ruumis tarvitsevat toisiaan. Kun molemmat ovat oikein ja oikeassa suhteessa toisiinsa, koko Kristus on läsnä seurakunnan keskellä. Päätä ei saa irrottaa ruumiista puhuvaksi pääksi vailla kehoa, kuten joissakin reformaation jälkeisissä uskonsuunnissa on tehty. Mutta yhtä väärin on leikata pää irti ja jättää se messun ulkopuolelle, etteivät ”yhteys”, evankeliointi tai uskonnolliset markkinat vaan häiriytyisi Jumalan sanan puhumisen ja noudattamisen takia.
Saman asian voi sanoa myös toista kuvaa käyttäen. Kristillinen usko ja luterilaisuus on kuin juna ja raiteet. Juna tarvitsee kulkeakseen kaksi kiskoa, jotka on kytketty aivan tietyllä tavalla ja leveydellä, junan muuttumattomalla leveydellä, toisiinsa ja jotka kulkevat aina ja jatkuvasti samaan suuntaan tällä etukäteen ja yhdessä määritellyllä tavalla. Kahden raiteen täytyy siis seurata koko ajan ja jatkuvasti toisiaan, kulkea samaan suuntaan ja säilyttää suhteensa toisiinsa. Vaikka tuntuisi kuinka hienolta, innovatiiviselta ja vapaalta ajatukselta, että ”hei pakkoko molempien kiskojen on yhdessä mennä samaan suuntaan ainakaan koko ajan”, niin se nyt vaan ei ole niin nerokas idea kuin voisi joskus tuntua. Jumalan sana ja sakramentit on Raamatussa kytketty toisiinsa aivan tietyllä kristologisella tavalla. Kastaminen ja opettaminen (kastakaa ja opettakaa heitä pitämään kaikki…) ja ehtoollinen ja sen opettaminen, mikä eli kuka ja miten ehtoollisessa on, kulkevat kristillisessä uskossa toisiinsa kytkettyinä kuin junan raiteet. Ja näin on hyvää ja ystävällistä, koska vain näin Gospel-train eli evankeliumi juna voi kulkea ja pysyä raiteillaan.
Täysin vapaa tai epäselvä, useinhan nämä ovat yksi ja sama asia, ehtoolliskäytäntö taas on epäystävällinen ja erittäin vaarallinen. Se ei tätä ilmiselvää junan kulkemisen peruslogiikkaa tunnusta, vaan vähättelee sitä. Kuten raideleveyksiä, myös tunnustuksia on toki erilaisia. Silti vain saman raideleveyden junilla voi ajaa samoja kiskoja turvallisesti ja raiteilla pysyen. Raideleveyden muuttaminen yhdellä alueella omaksi erilaiseksi verrattuna toisiin saman maan alueisiin, ei tältä pohjalta ole myöskään hyvä idea. Siksi kristillinen kirkko on pyrkinyt ajamaan samoilla raamatusta nousevilla raideleveyksillä kaikkialla. Jos raideleveyksistä on tullut epäselvyyttä, se on pyrkinyt neuvottelemaan niistä ja löytämään yksimielisyyden asiassa. Koko ajan näin tehtäessä on ollut itsestään selvää, että kullakin radalla kummankin raiteen suhde toisiinsa ei voi olla mitä vaan ja vain saman raideleveyden junat voivat kulkea samoilla raiteilla. Täydellistä itsepetosta sen sijaan on sellaisen väittäminen, että raideleveyksillä ei nyt varsinaisesti ole väliä tai että eihän kiskoparin kiskojen nyt koko ajan tarvitse olla linjassa toisiinsa nähden. Täysin vastuutonta on myös sellainen politiikka, että jos jossakin silmämääräisesti jo näyttää, että kiskot harittavat eri suuntiin, asia jätetään korjaamatta. Mutta jos mahdollista vieläkin hankalampaa on, jos ratayhtiön paikallispomot julistavat yleisesti, että meillä kaikilla voi olla erilaiset kiskovälit ja kiskoparin toisistaan poikkeavat suunnat ovat OK. Tai vaikka kiskoparin kiskot näyttäisivät kulkevan suhteessa toisiinsa eri suuntaan, ne kuitenkin syvimmiltään kulkevat samaan suuntaan ja kyllä toki kaikki minkälaisilla kiskoilla tahansa lopulta pääsevät Helsinkiin.
”Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne…te opetatte toisin… Näin te perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan sanan. ”(Mark. 7:10—13)
Oli aika, jolloin Suomessa kaikki olivat ”tunnustuksellisia luterilaisia”, koska oli valtion lainsäädäntöön kirjattuna pakko olla. Tuo valtiollinen pakko oli ja on tosi huono ja epäkristillinen idea suhteessa uskontoon. Monopolin pyörittäjästä se voi toki tuntua hyvältä ja tehokkaalta idealta, aivan kuten talebaanit Afganistanissa tai isis omassa kalifaatissaan näennäisesti ja ulkoisesti kyllä saivat pakolla ”tuloksia” aikaan. Ytimeltään valtiollinen uskontopakko on kuitenkin aina väkivaltainen ja myös kutakin uskontoa, olipa kyse islamista tai luterilaisuudesta, rasittava ja raiskaava asia. Myös Suomessa uskontopakolla oli ja on monia kurjia ja kauaskantoisia seurauksia. Osa näistä ikävistä seurauksista toteutuu silloin, kun uskontopakko on käytössä, osa taas realisoituu vasta sitten, kun uskontopakko on purettu.
Wikipedia osaa kertoa, että perustan ehtoollispakolle loi paavi Innocentius III (noin 1161–1216), joka antoi asiasta määräyksen vuonna 1215. Trenton kirkolliskokous taas vahvisti myöhemmin määräyksen, jonka mukaan ehtoollisella tuli käydä ainakin kerran vuodessa, ettei joutuisi pannaan ja että saisi hautauksen kristillisten tapojen mukaan. Luterilaiseen pakkouskontoon liittyen meillä oli pitkään myös valtiollinen ehtoollispakko Suomessa. Valtion lainsäädännön pohjalta oli olemassa kansalaisille käsky käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa saadakseen tiettyjä yhteiskunnallisia oikeuksia. Tämä pakko purettiin virallisesti vasta 1910, mutta sitä ennen voimassaollessaan se synnytti hankalan, ristiriitaisen ja sekä teologisesti että psykologisesti sairaan tilanteen. Toisaalta kaikkien oli pakko tulla ehtoolliselle, koska keisari Augustukselta oli käynyt tällainen käsky. Toisaalta kirkko vanhastaan oli ollut hyvin tietoinen Raamatun pohjalta, että ehtoollisen voi nauttia myös turmiokseen. Mitä siis tehtiin?
Eri ihmiset ja instanssit reagoivat eri tavoin. Toiset iloitsivat pakosta, synnyttihän se illuusion yhdestä yhtenäisestä kristillisestä kansasta. Toiset kavahtivat tätä ulkoista (pakko)uskonnollisuutta ja muotomenoihin suostumista ja alkoivat vaania ja vaatia sisäistä palavuutta, tosiuskovaisuuden merkkinä. Näin sakramentin oma olemus turmeltui ja hämärtyi väärinkäytön keskellä. Ja taas resonoitiin eri suuntiin.
Yksi reaktio tässä sairaassa ympäristössä oli, että ehtoollisen väärinkäytöltä suojelemisen nimissä kirkkoon syntyi perinne olla viettämättä ehtoollista tai viettää sitä hyvin harvoin. Palavuuden ja sisäisyyden vaaniminen taas johti arkojen sielujen väärään perinteeseen olla menemättä ehtoolliselle lainkaan, koska sehän ei kuulunut kuin ammattiuskoville ja heistäkin vain ”hyväkuntoisille”. Toisaalta piti siis mennä ja toisaalta ei siis saanut mennä. Valtiokirkollinen pakkouskonnollisuus toisaalla ja sen huolestuneet hurskaat kriitikot toisaalla, keksivät ja nostivat kukin omia rimojaan ehtoollispöydän ympärille. Näin konstantinolainen perinne teki turhaksi Jumalan käskyn ja sanan. Monet arat ja vaivatut, joille ehtoollisen kutsu nimenomaan oli tarkoitettu, jäivät sinne tulematta. Monet itsevarmat ja paatuneet taas tulivat, vaikka ei olisi pitänyt. Nämä ongelmat eivät olleet kuitenkaan klassisen rajatun ehtoolliskäytännön seurausta, vaan sen konstantinolaisen vääristymän hedelmää.
Toisaalta noina pakkouskonnollisuuden historiallisina aikoina avointa rajattua ehtoolliskäytäntöä ei ollut helppo mieltää tai huomata rajatuksi myöskään ihan käytännöllisistä syistä. Koko valtakunnassa monikaan ei nimittäin uskonut toisin tai ei ainakaan pitänyt siitä meteliä, olihan valtiossa voimassa tuo uskontopakko. Ulkoisen pakon hellittäessä otettaan 1900-luvulla jäi pitkäksi aikaa yhä voimaan henkinen pakko: konstantinolainen kunnon kansalaisuuden vaade.
Nyt viime vuosikymmeninä, pakon poistuttua kaikilla tasoilla, heiluri on heilahtanut vastakkaiseen äärimmäisyyteensä. Ihmiset saavat uskoa ja uskovat lukemattomilla eri tavoilla ja elävät myös vapaasti aivan kuten heitä itseään huvittaa. Samalla valtiokirkollinen ”tuplakeppi” – yhteiskunnallinen ja kirkollinen nuhtelu saman kirkollisen viranhaltijan toimesta – on vaihtunut valtiokirkolliseen ”tuplaporkkanaan”: kaikki käy, kuten yhteiskunnassa vallitsevassa aatevirtauksessakin. ”Ei ole totuutta, on vain tulkintaa”. ”Asiakas on aina oikeassa!”. Kun lukolliset ovet ja niiden avaimet on poistettu kirkoista, luullaan kaiken olevan mainiosti. Avara armo on vihdoinkin voittanut.
Jos ennen pakkouskonnon aikaan oli väärää arkuutta ja tarpeetonta pidäkkeellisyyttä ehtoollisen suhteen, tämä uusi maisema on viimeistään tuottanut myös päinvastaista. De facto täysin avoin ehtoolliskäytäntö (riippumatta siitä, mitä virallisissa papereissa lukee) yhtenä merkittävänä rakenteellisena tekijänä on voimistanut muutoinkin ympärillämme vellovaa sekaannusta. Siinä sanan hämärtyminen on vahvistettu ja sanan irtoaminen sakramenteista tehty hyveeksi kirkossa. Samalla laajasti on ripustauduttu konstantinolaisuuden perinteen rippeisiin ja yhtenäisen kansallisen uskonnon illuusioon. Perinne tai sen rippeet säilytetään mieluummin kuin kristillinen oppi ja sen mukaiset käytännöt. Raamattu ja kirkon historia opettavat yhtä, mutta meidän käytäntömme opettavat toisin. ”Opettakaa heidät pitämään kaikki mitä minä olen käskenyt teidän pitää” on muuttunut muotoon ”opettakaa heitä pitämään kaikki mitä he itse tahtovat pitää.” Taitavasti me teemme tyhjäksi Jumalan käskyt konstantinolaisen perinteen tähden. Niin taitavasti me teemme tämän, että emme sitä edes itse huomaa.
Kristillisen kirkon tien ei kuitenkaan tulisi kulkea menneen valtiokirkollisen pakkouskonnollisuuden vääristymien ja ylilyöntien tuottaman häpeän ja syyllisyyden motivoimaan rajattomuuteen. Aivan yhtä huono vaihtoehto on jatkaa markkinaorientoituneen kevytuskonnollisuuden vaatimusten innoittamana täysin avoimen ehtoollispöydän epäkristillistä hybristä. Aivan kuten vanhempien pitäisi jaksaa suostua olemaan teiniensä rajoittamisen kohdalla ”rajoittuneita kalkkiksia”, myös kristillisen kirkon pitäisi kyetä kantamaan vastuunsa Jumalan edessä siitä huolimatta, vaikka mainospuheiden mukaan naapurin vanhemmat kyllä antavat omien mukuloidensa elää täydellisessä vapaudessa ja rajattomuudessa. Oikea rakkaus ja oikeat rajat täytyy uskaltaa yhä uudestaan piirtää avoimesti näkyviin. Tämä toteutuu ennen muuta Raamatun opetuksen ja luterilaisen tunnustuksen avoimena opettamisena ja julkituomisena sekä näiden avaamaan yhteyteen kehottamisena, luottamisena ja tyytymisenä. Raamatun opetus ja luterilainen tunnustus eivät kuitenkaan ole vain puhetta, vaan ne aina konkretisoituvat tavalla tai toisella kirkon elämän käytännöissä, joista ehtoolliskäytännöt ovat yksi keskeinen alue. Jos kristillinen opetus ei realisoidu kristillisissä käytännöissä, puhe menettää merkityksensä. Näin on Suomessa hyvin laajasti jo tapahtunut.
Kirkon ja seurakunnan käytännöt saarnaavat teologiaa tai sen puutetta usein paljon selvemmin ja voimallisemmin kuin epäselvät saarnaajat. Ihmiset myös osaavat lukea tätä Kristuksen kehon ruumiinkieltä. Kun sanallinen puhe ja kehonkieli kertovat eri tarinaa, kehon kieltä uskotaan aina sanoja enemmän. Tämä on muistutus kahteen suuntaan.
Puhe, joka ei näy käytännöissä, kärsii inflaation. Siksi entinen luterilainen sanan kirkko on kriisissä. Ei siksi, ettei se sanoisi mitään, vaan siksi, että se sanoo paljon, mutta sen puhe ei näy enää sen elämän käytännöissä.
Mutta toinenkin on tärkeä muistaa. Jos sana kiristää puhujansa vain kireiksi rajavartioiksi, myös tämä vääristymä huomataan helposti. Molemmissa tapauksissa ihmiset kertovat huomionsa yleensä äänestämällä jaloillaan. Liberaalit kirkot tyhjenevät koska niistä katoaa sisältö. Rajavartiolaitokset taas tyhjenevät siksi, että niissä on liian raskasta elää.
Avoin rajattu ehtoolliskäytäntö ei tietenkään ratkaise kaikkia asioita. En myöskään yritä väittää, etteikö rajattu avoin ehtoolliskäytäntökin voisi tässä matoisessa maailmassa meidän langenneitten ihmisten käsissä turmeltua. Rakkaus ja rajat tarvitsevat toisiaan – pätee kahteen suuntaan. Ilman rajoja tulee huonoa jälkeä. Ehtoolliskäytäntöihin liittyvien rajausten tulee olla Raamatusta nousevia, selkeitä, avoimia ja julkisia. Rajausten kieltäminen, niistä vaikeneminen tai niiden piilottaminen eivät ole näennäisestä helppoudestaan ja suosiostaan huolimatta kristillisen kirkon tie.
Vain Jumala itse, sanansa ja sakramenttiensa kautta kokoaa vahvistaa ja varjelee seurakuntansa kestävästi. Sana ja tunnustus avaavat tien ja kutsuvat yhteiselle tielle. Näin tehdessään ne samalla myös erottavat tien ja suon toisistaan ihmisten parhaaksi ja sielujen autuudeksi. Siksi kirkon on tärkeää hylätä kaikki häpeälliset salatiet niin, ettei se vaella kavaluudessa eikä väärennä Jumalan sanaa. Nimenomaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä. Tähän meitä kristittyjä kutsutaan myös yhteisessä avointen rajattujen ehtoolliskäytäntöjen harjoittamisen opettelussa.
