Ihmisen tahdonvapaudesta on keskusteltu koko kristikunnan historian ajan, ja ennen sitäkin. Mitä vapaa tai sidottu ratkaisuvalta tarkoittaa?
Vapaa ratkaisuvalta tarkoittaa sitä, että ihminen on vapaa suhteessa Jumalaan. Näin hän on siis vapaa valitsemaan, uskooko hän Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen, elääkö hän Jumalan lain mukaan sekä onko hän vanhurskas vai syntinen.
Sidottu ratkaisuvalta taas tarkoittaa sitä, että ihminen on synnin tähden sidottu suhteessa Jumalaan. Näin ollen hän ei voi valita uskoa tai Jumalaa. Ihminen on kuitenkin vapaa suhteessa alapuolellaan oleviin asioihin. Hän on vapaa valitsemaan työpaikan, puolison, asuinpaikan ja vaatteet, joita käyttää. Tämä vapaus on rajallista siinä mielessä, että ihminen toimii ja tekee valintansa niissä puitteissa ja niiden lahjojen rajoissa, jotka Jumala on hänelle suonut.
Raamattu opettaa selkeästi sidottua ratkaisuvaltaa. Raamatun opetus lähtee radikaalista syntikäsityksestä, joka tarkoittaa, että ihminen on lankeemuksen jälkeen synnin, kuoleman ja perkeleen orja (esim. Room. 3 ja 5 Ef. 2, Joh. 8). Se tarkoittaa, että ihminen ei pysty valitsemaan Jumalan tahtoa elämässään, ei uskomaan tai noudattamaan Jumalan lakia. Häneltä puuttuu Jumalan vanhurskaus ja hän on näin sidottu synnin orjuuteen. Jumalan vanhurskaus ilmoitetaan ihmiselle evankeliumissa, se tulee siis hänen ulkopuoleltaan ja annettaan hänelle lahjaksi, Jeesuksen tähden ja hänen veressään. Vapaa ratkaisu äärimmilleen vietynä johtaa siihen, että Jeesusta ei oikeastaan tarvita, sillä ihminen voi pelastaa itsensä, eikä käsitetä, miksi Jeesuksen piti tulla maailmaan. Näin käy, jos päädytään siihen kuvitelmaan, ettei ihminen tarvitse syntien anteeksiantamusta tai sovitusta.
Vapaan/sidotun ratkaisuvallan kysymys oli ikään kuin piilossa kristillisen kirkon ensimmäisten neljänsadan vuoden aikana. Saman kysymyksen nosti esiin kiertävä saarnaaja Pelagius (kuollut n. 418 j.Kr.). Pelagius, kiertäessään sen aikaista maailmaa, näki kristillisen kirkon maallistumisen ja rappion. Hän ajatteli, että koska tilanne oli niin huono, kirkon julistuksessa oli jotain vikaa. Näin Pelagius kääntyi vapaan ratkaisun kannattajaksi. Pelagiuksen teologiassa Aadamin lankeemus on pelkkä esikuva ja ihmisellä on valta valita, seuraako sitä vai ei. Samoin Kristus on maailman Vapahtaja ainoastaan siinä merkityksessä, että hän on meille hyvä esimerkki. Koska ihminen ei ole langennut ja perisyntiä ei ole olemassa, vaan ainoastaan huono esimerkki, niin myöskään syntien anteeksiantamusta ei välttämättä tarvita. Häntä vastaan nousi taistelemaan Augustinus (kuollut n. 430 j.Kr.), joka opetti Roomalaiskirjeen 5:12 jakeen perusteella, että kaikki ihmiset ovat Aadamin lankeemuksen myötä langenneet syntiin (klassinen perisyntioppi) ja että ihmiset sen tähden tarvitset syntien anteeksiantamusta, ja että ainut keino tulla vapaaksi on Jumalan armo. Samoin Augustinus vetosi Isä meidän -rukoukseen, jossa Kristus itse on käskenyt meidän rukoilla syntien anteeksiantamusta. Jos me emme tarvitse syntien anteeksiantamusta ja armoa, niin miten on mahdollista, että Kristus kuitenkin sanoo, että meidän tulee sitä rukoilla? On yleisesti tunnettua, että Augustinus voitti tämän taistelun ja Pelagius jäi historiaan tärkeän kysymyksen esille tuojana.
Vaikka Augustinus voittikin edellä mainitun taistelun, kysymys jäi elämään kirkossa. Vuosina 430-1500 oli monenlaisia käsityksiä siitä, millä tavalla ihmisen tahto toimii ja on vapaa/sidottu. Tässä yhteydessä on hyvä mainita esimerkiksi Tuomas Akvinolainen (kuollut v. 1274 j.Kr.), jonka ajatus on hyvin samanlainen kuin kirkkoisä Augustinuksen siinä mielessä, että hän opetti, että Jumala vuodattaa sakramenttien kautta armonsa ihmiseen, ja tämän armon voimasta ihminen sitten tekee hyvää ja pelastuu. Keskiajalla oli näkemyksiä, jotka olivat hyvinkin lähellä Pelagiuksen ajatuksia, mutta niitä ei ehkä ilmaistu yhtä radikaalisti. Tästä esimerkkinä yksi Lutherin edelläkävijä Gabriel Biel (kuollut v. 1495) joka opetti, että ihmisen pitää tehdä se, mikä hänessä (se on hänen vapaassa tahdossaan) on ja sitten Jumala armahtaa häntä. Tämä vaikutti suuresti varhaiseen Lutherin ajatteluun, ja johti hänet myös näkemään Jumalan vanhurskauden Raamatussa, ei lahjana, joka annettaan ihmiselle, vaan vaatimuksena, joka ihmisen pitää täyttää päästäkseen Jumalan yhteyteen.
Kirkkohistoriallisesti kysymys vapaasta tai sidotusta ratkaisuvallasta nousi uudelleen valokeilaan juuri reformaation aikana. Luther (kuollut v. 1546 j.Kr.) löysi radikaalin opetuksen synnistä ja armosta Raamatusta. Tämän löytö painottaa juuri radikaalia vastakkainasettelua, eli ihminen on täysin langennut syntiin ja armo on ainoastaan Jumalan lahjaa Kristuksen tähden. Näin myös ansio, vapaa tahto ja muut siihen liittyvät asiat, eivät kuulu tähän käsitykseen. Yleisesti on ajateltu, että Erasmus Rotterdamilainen (kuollut v. 1536 j.Kr.) otti puolustaakseen ihmisen vapaan ratkaisuvallan. Tällä Erasmus ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että ihmisellä on täysin vapaa tahto, kuten Pelagius, vaan hän määrittelee vapaan ratkaisun siten, että ihminen voi liittyä Jumalan armoon. Ihminen voi näin ollen ottaa ensimmäisen askeleen Jumalan armon suuntaan ja Jumala tekee loput. Erasmuksen pääargumentti tämän asian puolesta on, että jos näin ei ole, niin Jumalan sana menettää merkityksensä, kun se julistaa meille käskysanoja, kuten: rakasta, usko, tee ja niin edelleen. Toiseksi, jos Jumala ei tarkoita tätä, niin kukaan ihminen ei oikeastaan enää pyri mihinkään hyvään, ja näin ollen yleinen hurskaus romahtaa.
Tähän Luther vastaa kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta kolmella eri tavalla. Ensinnäkin Luther sanoo, että mikäli Erasmus on oikeassa, niin miksi ei sitten ihminen voi tehdä kaikkea. Mikä estää ihmistä täyttämästä lakia kokonaan ja täysin? Näin Kristuksesta tulee tarpeeton. Tässä perustelu on se, että Raamattu ei erota sanoja, kuten usko, rakasta tai valitse, vaan asettaa nämä kaikki tasavertaisiksi. Jos pystyy tekemään yhden, voi tehdä myös muut. Toiseksi Luther sanoo, että ei kukaan muu tahdokaan olla hurskas, kuin se jonka Jumala kutsuu. Ihminen, jonka Jumala on kutsunut ja vanhurskauttanut evankeliumilla myös palvelee Jumalaa, vaikka tietää, että ei voi tehdä sitä omasta voimastaan. Kolmanneksi Luther tekee eron käskyn ja kuvausta vastaavien sanojen välillä. Vain silloin kun Jumalan sana kuvaa jotain, niin se tarkoittaa, että ihminen pystyy tekemään sen vapaasti, mutta silloin kun Jumala käskee, niin se ei tarkoita, että ihminen pystyisi tekemään sen. Käsky on annettu sen tähden, että ihminen näkisi puutteensa ja nöyrtyisi parannukseen. Näin käsky ’rakasta Jumalaa koko sydämestäsi’ paljastaa rakkaudettoman sydämen, käsky ’usko’ paljastaa epäuskon ja niin edelleen. Näin laki ja evankeliumi tulevat selkeästi esiin myös tässä. Jumala paljastaa lain kautta synnin ja antaa evankeliumin kautta uskon ja armon. Lutherin sidottu ratkaisuvalta on lopulta Jumalan armon puolustus, ja tällä teoksella reformaation perusta, vapaa evankeliumi, vahvistettiin lopullisesti. Jeesus on ainut mahdollinen vanhurskaus, pelastus ja toivo syntiselle, itsessään ihmisellä ei ole mitään.
Nykyajan vapaakirkollinen käsitys on yleisesti levinnyt kristikuntaan. Monesti opetetaan, että ihmisellä on vapaa tahto. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihminen voi valita Jeesuksen, seurata häntä, ottaa pelastuksen lahjan vastaan, tehdä ratkaisun, rukoilla syntisen rukouksen tai jotain vastaavaa. Tässä yhdistävä tekijä on se, että ihminen on pelastuksessa vaikuttava tekijä ja jossain määrin ansaitsee pelastuksen. Monesti perusteluna toimii se, että muuten Jumala on epäoikeudenmukainen, koska hän ei anna kaikille ihmisille samoja mahdollisuuksia. Raamattu kuitenkin opettaa, että oikeudenmukaista olisi, että kaikki ihmiset joutuisivat kadotukseen, sillä synnin palkka on kuolema. Tämä argumentti on siis hataralla pohjalla teologisesti. Nyt Jumala kuitenkin armosta pelastaa ihmisiä. Jostain meille tuntemattomasta syystä Jumala ei pelasta kaikkia. Paavali sanoo tästä Roomalaiskirjeessä: Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? (Room. 9:20). Näin ihminen ei voi syyttää Jumalaa, vaan ainoastaan kumartaa Jumalan kaikkivaltiuden edessä ja tunnustaa, että hän ei ymmärrä miksi, mutta uskoo silti Jumalan olevan hyvä. Kuitenkin samalla kristillisen kirkon velvollisuus on julistaa vapaata evankeliumia kaikille, koska samanaikaisesti Jumala on ilmoittanut, että hän tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan (1 Tim. 2:4).
Kun mietimme omaa pelastustamme meidän ei tule miettiä salattua Jumalan päätöstä ennen maailman aikojen alkua, vaan vain ja ainoastaan sitä, minkä Jumala ilmoittaa meille sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta. Tämä toimii samalla tavalla kuin vertaus kuninkaan häistä (Matt. 22). Kutsuttujen, jotka makaavat ojissa ja teiden varressa ei tule miettiä, kelpaavatko he häihin tai tahtooko kuningas oikeasti heidät häihin, vaan ainoastaan keskittyä kutsuun, jonka he palvelijoilta ovat saaneet. Näin kutsu on varma todiste siitä, että kuningas tahtoo meidät häihinsä. Samoin kristillinen seurakunta keskittyy sanaan, kasteeseen ja ehtoolliseen ja näiden välineiden perusteella uskoo, että taivaan Kuningas varmasti tahtoo meidät häihinsä.
Vapaan ratkaisun oppi vaikuttaa ratkaisevasti myös kristilliseen julistukseen. Vapaan ratkaisun julistaja helposti keskittyy ratkaisuun ja ankkuroituu ihmisen mahdolliseen muutokseen. Näin esimerkiksi monet todistuspuheenvuorot toistavat kaavaa: ”ensin oli kurjaa, sitten valitsin Jeesuksen ja kaikki on paljon parempaa”. Sidottu ratkaisuvalta taas julistaa ristiinnaulittua Jeesusta, joka etsii meitä synteihimme kuolleita, Jumalan vihollisia, perkeleen omia, lunastaakseen meidät verellään omikseen. Näin Jeesus ei ole mikään elämänvalinta, vaan Herra ja Vapahtaja joka on meidän lunastuksemme. Bo Giertz kuvaa tätä hienolla tavalla romaanissaan Kalliopohja. Siinä eräs vanha rovasti ja nuori innokas pappi käyvät keskustelua. Nuori pappi sanoo: ”mutta täytyyhän Jeesukselle antaa sydämensä”. Tähän vanha rovasti vastaa: ”niin, sydän, tuo vanha ruosteinen peltipurkki, jonka Jumala poimii tien varresta”. Ylpeälle sielulle tämä kuulostaa hullutukselta, mutta syntinsä tuntevalle tämä on mitä ihaninta evankeliumia. Näin oppi sidotusta ratkaisuvallasta ohjaa meidät loppujen lopuksi vapaaseen evankeliumiin, nimittäin siihen, että synnit on annettu anteeksi Jeesuksen tähden, ilman omia ansioita, ja kasteeseen, jossa Jumala on ottanut meidät lapsekseen sekä messuun, jossa saamme kuulla evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta ja ottaa vastaan Jeesuksen todellisen ruumiin ja veren pelastukseksemme.
Ks. myös Uskonratkaistu vai predestinaatio?, Armonvalinnasta ja ihmisen osuudesta, Rukous ja ennaltamääräys, Ennaltamääräys
