Regimentti

3.7.2019 • Ydinkohdat / R

Suomen sana ”regimentti” on peräisin latinan sanasta ”regimen”. Se tarkoittaa eri yhteyksissään vallankäytön alaa. Luterilaisessa uskonopissa, kirkko-oikeudessa ja kaikessa teologiassa sana ”regimentti” selittää Jumalan kaikkia ihmisiä koskevan maailmanhallinnan (”maallinen regimentti”) ja oikean kristillisen kirkko-oikeuden (”hengellinen regimentti”) luonnetta. Sanaa ”regimentti” ei esiinny luterilaisen tunnustuksen tärkeimmän asiakirjan, Augsburgin tunnustuksen tekstissä. Sen sijaan tunnustus puhuu ”piispojen vallasta” (”potestas”; CA 28). ”Regimen” on vallankäytön ja oikeuden toteuttamisen toimiala, ”valta” (”potestas”) puolestaan asianomaisten viranhaltijoiden laillinen valtuutus tehtäväänsä. 

Bysantin keisarikunnan valtiokirkollinen perintö ja Rooman piispan poliittinen valta sotkivat ja sekoittivat monia asioita. Esimerkiksi sitä, mitä on keisarille eli valtiovallalle kuuluvien asioiden antaminen, mitä puolestaan on Jumalalle kuuluvien saatavien suorittaminen. Valtiovalta ei ole kristillisen kirkon korkein johtaja, vaikka se on toistuvasti pyrkinyt siihen asemaan. Rooman kirkko on puolestaan esittänyt valtiovallalle ja yhteiskunnalle valtavaatimuksia, jotka ovat Raamatulle tuntemattomia. Valtiokirkkojärjestelmät ovat luoneet omia kiinnikkeitään kirkon ja valtion välille, jotka eivät ole olleet Jumalan sanan luomia tai vaatimia. Ne ovat sekoittaneet regimentit moneen kertaan.    

Ruotsin (ja Suomen) 1600-luvun yksinvallan aikanakaan valtio ja hallitsija eivät periaatteessa olleet lain ja uskon yläpuolella. Kuninkaan velvollisuutena oli valvoa valtakunnan elimien toiminnan laillisuutta ja puuttua rikkomuksiin. Luterilaisessa valtiokirkossa korkein arvovalta oli puhdas evankeliumin oppi. Tämä oikeusperiaate ilmaistiin Ruotsin (ja Suomen) v:n 1686 kirkkolain johdannossa. Ruotsin yksinvaltainen hallitsijakin oli oikean opin ja uskon alainen. Hengellinen regimentti on Jumalan sanan alainen ja sanaa palvelevan kirkon viran toimiala. Käytännössä tämä oikeusperiaate jäi toisinaan valtiokirkon poliittisen vallankäytön jalkoihin.  

Väärin ymmärretyllä regimenttiopilla on puolustettu hallitsijoiden ja tyrannien rikoksia ja vastustettu tarpeellisia ja mahdollisia uudistuksia. Luterilaista regimenttioppia on joskus syytetty todellisuuden pilkkomisesta kahdeksi, maalliseksi ja hengelliseksi. On ajateltu, että tällä tavoin kirkko ja kristityt yrittäisivät välttää yhteiskuntavastuunsa.

Jumalan puolelta kaikki valta, niin maallinen kuin hengellinenkin, on Kristuksen (Matt. 28:18). Kristuksen valta toteutuu maallisessa yhteiskunnassa ulkonaisena ”voiman valtana” (”regnum potentiae”)”, jota Jumala käyttää ihmisten maailmassa inhimillisten valtarakenteiden ja valtioiden välityksellä inhimillisenä oikeutena (”ius humanum”). Koska maallinen valta on Jumalan palvelija, luterilainen tunnustus tuomitsee kaiken sellaisen opetuksen, joka langettaisi epäilyksen varjon maallisen vallan ja oikeuden päälle: verojen maksaminen, maalliset valat, sotapalvelus, tuomioistuimet, maalliset rangaistukset. Maalliset valtarakenteet eli esivalta ovat oikeutettuja tekemään sellaisia asioita, joihin kenelläkään yksilöllä ei ole oikeutta. Omankädenoikeus on rikos. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeus ja velvollisuus hätätilassa puolustaa omaa ja perheensä sekä jokaisen puolustuskyvyttömän koskemattomuutta. 

Yhteiskunnan kaiken elämän ja vallankäytön mittana on Dekalogi, Jumalan luomisen laki, Kymmenen käskyä. Maallisen vallankäytön piirissä Dekalogia käytetään ulkonaisella tavalla uskosta tai sen puutteesta riippumatta. Monet ei-kristilliset hallitsijat ja hallitusvallat ovat toteuttaneet Jumalan tahtoa seuraamalla Jumalan ihmissydämeen kirjoittaman luonnollisen lain vaatimuksia. Dekalogin mukaisesti valtion on suojeltava kaikkea ihmiselämää. Jumalan edessä maallinen valta tekee itsensä lainsuojattomaksi, kun se nousee luonnollista lakia vastaan ja avaa portit yhteiskunnan eettiselle kaaokselle. Yhteiskunta ei esimerkiksi luo avioliittoa vaan suojelee ja säätelee sitä mielivaltaa vastaan.  

Kristityllä ei ole lupaa totella laittomuuden tilassa elävän yhteiskunnan Jumalan sanan vastaisia säädöksiä ja määräyksiä: ”Enempi tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29). Luther oli valmis itse kuolemaan tottelemattomuudesta Jumalan sanan vastaisille vaatimuksille niin paavin kuin hallitsijoiden puolelta. Asettuessaan Jumalan luonnollisen lain ulkopuolelle hallitsija on menettänyt jumalallisen valtakirjansa. Lutherin mukaan tällaista hallitsijaa vastaan suorastaan tulisikin nousta. Tällä perusteella yritettiin nousta  Adolf Hitleriä vastaan heinäkuussa 1944. Monen 1930- ja 1940-luvun saksalaisen kristityn heikkoutena oli se, että he eivät tunteneet Martti Lutherin opetuksen molempia, toistensa kanssa yhteenkuuluvia puolia: kuuliaisuus lailliselle esivallalle ja tottelemattomuus jopa kuoleman uhalla esivallalle, joka käskee ryhtymään vääryyksiin.  

Regimenttioppi ei siis puolusta ja pyhitä mitä tahansa valtiovaltaa ja sen lakeja tai käskyjä. Kaikki on tutkittava Dekalogilla. Mikään kollektiivinen poliittinen tai kirkollinen päätös ei saa vaatia kuuliaisuutta vastoin Jumalan sanaa. Ristiriitatilanteessa kristittyjen on oltava valmiit todistamaan Jumalan totuutta vaikka se toisi tullessaan kärsimystä.

Ulkonaisen ”voiman vallan” rinnalla maailmassa vaikuttaa ”armon valtakunta” (”regnum gratiae”). ”Armon valtakunta” on oikea, Jumalan sanan tuntomerkeillä löytyvä kristillinen kirkko. Sen hengellisessä regimentissä Jumalan käskyt ulottuvat Jumalan lakina (”ius divinum”) ihmisen sisimpään, sydämeen ja omaantuntoon alueille, joihin maallisella vallalla ei ole oikeutta tunkeutua.  

Kristitty ei pakene yhteiskuntavastuutaan. Hän vain kieltäytyy sekoittamasta Jumalan käskyjen ulkonaista ja hengellistä käyttöä, inhimillistä ja jumalallista oikeutta toisiinsa. ”Voiman valtakunnan” ja ”armon valtakunnan” taustalla elää ja vaikuttaa Jumalan taivaallisen kunnian valtakunta (”regnum gloriae”), jonka ilmestymistä me rukoilemme Herran rukouksessa. Tie ”kunnian valtakuntaan” kulkee kristillisen kirkon ja sen oikeiden armonvälineiden kautta.         

Myös ulkonainen maallinen valta on kaikkialla ja kokonaan Kristukselle kuuluvaa valtaa. ”Esivallan miekka”, josta apostoli Paavali kirjoittaa Room. 13:4, ei perimmältään ole esivallan vaan Jumalan. Siksi tuon miekan käyttöä tulee mitata ja arvostella Jumalan luomisen lain perusteella. Keisarit, kuninkaat ja sotapäälliköt joutuvat kerran tilintekoon siitä, miten he ovat asemaansa käyttäneet. Esivallan saamat voimakeinot eivät saa palvella vallankäyttäjien mielivaltaista voiman käyttöä, sotajoukkojen raakuuksia ja ihmisarvon polkemista kaikissa muodoissaan. Hyvä vallankäyttö taas luo edellytykset hyvälle elämälle yhteiskunnassa.

Regimenttiopin mitta maallisessa ja hengellisessä regimentissä, Jumalan kymmenen käskyä eli Dekalogi, vahvistaa myös luterilaisen opin lain kolmannesta käytöstä. Oikein toimiminen vaikeissa tilanteissa ei ole vain epämääräistä tilanne-etiikkaa ilman historiallista jatkuvuutta. Se on Jumalan lain oikein soveltamista niin omassa elämässä kuin yhteiskunnassakin.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos