Martti Luther esitteli teologisen uudistusohjelmansa 1518 Heidelbergissä. Erityisesti teesit ovat tulleet tunnetuiksi hänen tekemällään erolla ristin teologian ja kunnian teologian välillä.
Teesi 19 Hän ei ansaitse teologin nimeä, joka katsoo Jumalan näkymättömiä ominaisuuksia luotujen välityksellä ymmärrettyinä. Tämä käy ilmi niistä, jotka Roomalaiskirjeen 1. luvun mukaan menettelivät siten ja joita Apostoli kuitenkin kutsuu tyhmiksi. Jumalan näkymättömät ominaisuudet ovat voima, viisaus, vanhurskaus, hyvyys jne. Minkään näistä tietäminen ei tee arvolliseksi eikä viisaaksi.
Teesi 20 Sen sijaan teologiksi kutsutaan ansaituksi sitä, joka ymmärtää Jumalan näkyvät, selkäpuolen ominaisuudet kärsimysten ja ristin kautta nähtyinä. Jumalan selkäpuolen eli näkyvät ominaisuudet, so. ihmisyys, heikkous ja hulluus, ovat vastakohtia hänen näkymättömille ominaisuuksille. 1. Korinttilaiskirjeessä näitä ominaisuuksia kutsutaan Jumalan heikkoudeksi ja hulluudeksi. … Niinpä kenellekään ei ole kylliksi eikä ketään hyödytä Jumalan tunteminen kunniassa ja majesteettisuudessa, ellei hän tunne häntä ristin alennuksessa ja häpeässä ’Niin hän hävittää viisasten viisauden’ jne., ja niin kuin Jesaja lausuu: ’Totisesti sinä olet salattu Jumala’. Niinpä (Joh.14.) Filippuksen sanoessa kunnian teologian mukaisesti: ’Näytä meille Isä’ Kristus veti hänet takaisin ja palautti hänen lentävän ajatuksensa etsiä Jumalaa muualta sanoessaan: ’Filippus, joka näkee minut, näkee myös minun Isäni’. Ristiinnaulitussa Kristuksessa on siis tosi teologia ja Jumalan tuntemus.
Teesi 1 Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Sen tähden hän asettaa teot kärsimyksen edelle, kunnian ristin edelle, voiman heikkouden edelle, viisauden hullutuksen edelle ja ylipäänsä hyvän pahan edelle.’
Lutherin muotoilema opetus ristin teologiasta läpäisee kaikki opinkohdat. Ristin teologialla tarkoitetaan koko Jumalan ilmoitusta itsestään eli millä tavalla hän kohtaa ihmisen. Jumala on meiltä salattu ja kätketty (1.Tim.6:16) ja pysyy meille aina salattuna (Jes.45:15). Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on syntynyt ihmiseksi: ’Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme ja me katselimme hänen kirkkauttaan’ (Joh.1:14). Inkarnaation kautta salatusta Jumalasta tulee ilmoitettu Jumala. Kukaan ei voi nähdä Jumalaa sellaisena kuin hän on kirkkaudessaan. Siksi myös ilmoitettu Jumala Kristuksessa on verhonnut ja kätkenyt kirkkautensa.
Kunnian teologian ja ristin teologian ero on lyhyesti seuraava. Kunnian teologi katselee ylös Jumalan majesteettisiin ja kunnian ominaisuuksiin: hänen jumaluuteensa. Ristin teologi taas katsoo alas ristin kuvaan: Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa. Edellisen kohdalla tulee esille ihmisen oma luonnollinen uskonnollisuus. Pyrkimys oppia tuntemaan Jumala luomistekoja ihmettelemällä, mystisten kokemusten avulla tai filosofisten pohdiskelujen kautta on juuri kunnian teologiaa. Tällöin suunta on alhaalta ylös, ihmisestä Jumalaan. Toisin sanoen ihminen lain ponnistelujen kautta yrittää tehdä itsestään Jumalalle kelvollisen ja päästä hänen luoksensa. Kunnian teologialle on ominaista suora ja välitön yhteys Jumalaan ilman mitään välikappaleita.
Kunnian teologi rakentaa erityisesti kokemusten varaan, koska juuri niiden kautta Jumala muka ilmoittaa itsensä. Se voi myös tarkoittaa arkielämän menestystä. Fyysinen ja materiaalinen hyvinvointi koetaan Jumalan suosiollisuuden ehtona. Vastoinkäymiset taas ovat merkki Jumalan poissaolosta. Kunnian teologia voi siis pukeutua hengellisyyteen tai jumalakielteisyyteen. Yhteistä niille on, että kaiken pitää perustua, ei Jumalan sanaan, vaan kokemiseen, näkemiseen ja tietämiseen.
Ristin teologia on kunnian teologialle päinvastainen. Siinä Jumala löydetään ristiltä ja ristinmuotoisena. Kristuksen ’orjan muoto’ ja orjan teloitustapa antaa siis muodon Jumalan ilmoitukselle. Jumala salaa oman varsinaisen olemuksensa ja ilmoittaa meille itsensä verhotusti ja kätketysti.
Ihmissilmä on aina kallellaan kunnian teologiaan, ei löydä eikä tunnista Jumalaa. Siksi ristin teologia on välttämättä uskon teologiaa. Risti vaatii uskoa, joka näkee päinvastaista kuin silmämme. Uskon silmillä näemme, että juuri voitettuna Kristus ristillä on voittaja. Ristin teologia tuomitsee ihmisen omat pyrkimykset Jumalan luo. Aloite on aina Jumalalla ja hän laskeutuu luoksemme materiaan ja lihaan kätkettynä. Lapsi seimessä on loppu kaikelle hurmahenkisyydelle, joka etsii Henkeä materian ulkopuolelta. Uskon kautta ymmärrämme, että Pyhä Henki jakaa sovitustyön hedelmiä kätketyllä, välineellisellä ja materiaalisella tavalla armonvälineissä.
Ristin teologia ei ole jokin periaate tai ajatusrakennelma, vaan ristiin uskominen tuo aina mukanaan ristin kantamisen. Kristuksen risti ja kristityn risti kuuluvat yhteen. Onhan pyhän ristin kantaminen Lutherin mukaan yksi kirkon tuntomerkeistä. Tällä on erittäin suuri sielunhoidollinen merkitys. Sairaus, vararikko, onnettomuus ja tappio eivät merkitsekään kunnian teologian tavoin Jumalan vihan osoitusta, vaan ristin teologian kautta näemmekin, että juuri se voikin olla Jumalan hyvä tahto, jota vastaan järkemme ja tunteemme kyllä kapinoivat, mutta jonka usko käsittää ja tunnustaa.
Jumalan toimii kahdella tavalla maailmassa: ”Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. Herra köyhdyttää a rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää” (1.Sam.2:6—7). Yhtäältä Jumala saattaa syntiseksi, heikoksi sairaaksi, hulluksi, ei-miksikään ja toisaalta hän tekee vanhurskaaksi, vahvaksi, terveeksi ja viisaaksi. Edellinen on Jumalan vasemman käden työtä eli vierasta työtä. Jumalan laki sanassa ja elämänkohtaloissa tekee tätä meille näin työntäen sekä vetäen yhä uudestaan meitä Kristuksen hankkiman armon varaan. Jälkimmäinen on Jumalan omaa työtä eli oikean käden toimintaa. Tämä on evankeliumin virka sanan ja sakramenttien kautta. Laki on aina viimeistä edellinen sana, evankeliumi viimeinen. Saattaessaan ihmisen hulluksi ja kadotetuksi Jumala ei lisää ihmiseen mitään uutta tai aktiivisesti vaikuta häneen pahaa, vaan hän saattaa jo ihmisessä olevan hulluuden ja synnin ilmeiseksi, jotta hän sitten voisi antaa lääkkeensä. Huomattava on kuitenkin, ettei Jumalan vieras ja oma työ tapahdu peräkkäin vaan sisäkkäin. Luther sanoo: ’Sillä Jumala ei pelasta muita kuin syntisiä, ei opeta muita kuin hulluja ja niitä, jotka eivät mitään ymmärrä, ei tee rikkaaksi muita kuin köyhiä, ei tee eläväksi muita kuin kuolleita. Ei kuitenkaan niitä, jotka kuvittelevat olevansa sellaisia tai ainoastaan niitä, jotka pitävät itseään sellaisia, vaan niitä, jotka todella ovat ja tunnustavat olevansa sellaisia.’ Pimeyttä ei siis seuraa valo, vaan juuri syvimmässä pimeydessä loistaa kirkkain valo. Kun tuntuu siltä, että Jumala on hyljännyt ja on kuuro rukouksilleni, hän on juuri siinä tilanteessa kaikkein lähimpänä meitä. Armo voi jopa näyttää ulkonaisesti vain vihalta. Ristin teologian mukaan Jumala kuolettamalla tekee eläväksi ja vanhurskauttaa syntisen.
Ks. myös Kunnian teologia ja ristin teologia? ja Kirkon tuntomerkit
