Salatun Jumalan paljastettu kolmiyhteisyys

27.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / b) Jumala

Teesit:

1. Oppi Pyhästä Kolmiykseydestä (Kolminaisuudesta) on dogman eli perustavan uskonopin kivijalka ja perimmäinen jäsentäjä.
2. Kolminaisuusopin hyväksyttävyys sekä edellä mainittu asema ja käyttöarvo on mahdollinen yksinomaan ja vain edellyttämällä, että se on asiasisällöltään (substanssiltaan) kokonaisuudessaan ammennettavissa Raamatun (VT ja UT) ilmoitussanasta.
3. Kolminaisuusoppia ei – kuten ei ylipäätään mitään kristillistä oppia – ole Raamatun ilmoitussanassa esitetty systemaattisen käsite- ja määritysjärjestelmän muodossa. Tämä muoto on tarpeen kristinuskon opetuksen ja puolustamisen sekä siihen kohdistuvan jatkuvan syventymisen eli kristillisen ajattelun vuoksi
4. Varhainen kirkko apostolisen uskon perijänä ja tallettajana on tehnyt suuren palveluksen koko kristikunnalle ja kirkolle parusiaan saakka, kun se on muotoillut ns. Suuret uskon ilmoitetut Salaisuudet: kolminaisuusopin ja kristologian (oppi Kristuksen persoonasta), jotka on ilmaistu vanhan kirkon ns. ekumeenisissa symboleissa ja aitojen konsiilien (kirkolliskokousten) dogmaattisissa päätöksissä. Niiden oppikaanonit (mutta ei hallintokaanonit) ovat luterilaiselle kirkolle ohjeellisia (norma normata). Ks. CA 7-8.
5. Kolminaisuusopista määrittyy ja on johdettavissa opetus ihmisen asemasta Jumalan edessä, hänen pelastumisensa sekä elämisensä kristittynä.

1. Salattu Jumala – joko palvonnan tai kapinan kohde

Jumalan salautuneisuus on todellinen asiantila, joka on riippumaton ihmisen tilasta: luotuna alkutilassa tai luotuna langenneisuuden tilassa. Alkutilassakin, vaikka ihminen (sekä Aadam että Eeva) olivat luotuisuuden perusteella eli ilman ylimääräistä armoitusta (mitä skolastikot ja room.kat. kko. väärin opettavat) oli osallinen sekä psykofyysisestä elämästä (vita animalis) että hengellisestä eli jumalallisesta (so. Jumalan itse itsestään antamasta) elämästä (vita spiritualis ), silti Jumala on alkutilan jumalanpalveluksessa ja palvonnassa salattu Jumala, ja ihminen oli kokonaisuudessaan hänen ilmoitussanansa alainen ja siitä riipuva. Juuri tämä asiantila oli paratiisiin saapuneen persoonallisen Pahan eli Perkeleen lähtökohta. Siitä hän otti kimmokkeen: “On väärin, että Jumala salaa itsensä ihmiseltä ja läsnäolevanakin puhuu hänelle eli kommunikoi hänen kanssaan vain sanansa välityksellä. Tähän asemaan ihmisen ei pidä suostua. Jumala ei ole ihmistä kohtaan “reilu”. Ihmisen tulee vaatia Jumalalta enemmän. Hänellä on siihen oikeus jne.”

Antamalla ihmiselle valheellisen lupauksen Kiusaaja sai ihmisen asettamaan itselleen väärän ja langettavan tavoitteen: “Te tulette niin kuin Jumala…” (Eritis sicut Deus ) Sitä suuremmalla syyllä ihminen langenneisuuden tilassa nousee palvonnan sijasta luonnostaan ja omine ajatuksineen kapinaan Jumalaa vastaan: “Kuinka Jumala voi tahtoa/käskeä/sallia sellaista ja sellaista?” Miksi Jumala ei vastaa? Miksi Jumala toimii näin, jos hän on olemassa ja jos hän on Jumala? Miksi hänen ilmoitussanansa Pyhä Raamattu sisältää sellaista ja sellaista jne.?”

2. Jumalan tunnettavuus

Ihmisen luotuisuuden erityislaadun perusteella ihminen voi lähtökohtaisesti ja periaatteessa tajuta, että Jumala on ja että hän siunaa hyvän ja tuomitsee pahan, joskin ihminen synnin turmelemana nousee Jumalaansa vastaan ja vastoin “parempaa tietoaan” (ns. luonnollinen Jumalan tunteminen) kieltää hänet. Jumala- tuonpuoleisuus-ikuisuus-taivas/helvetti ovat tosiseikkoja, jotka eivät jätä ihmistä rauhaan. Tästä todistavat kulttuurimme sekä positiivisesti eli avoimesti että negatiivisesti ja epäsuorasti – äärimäisenä rajana totaalinen paatuminen. Mutta luonnollinen Jumalan tunteminen kykenee tuottamaan vain levottoman ja huonon omantunnon.

Kaiken kaikkiaan ja olennaisesti – olipa ihmisen tila mikä hyvänsä – kysymys Jumalasta ensi sijassa aina vetoaa uskoon, mutta sellaiseen uskoon, joka haastaa myös ihmisen ymmärryksen (Fides quaerens intellectum, Anselm. Canterburylainen). Syntyessään, kestäessään ja kasvaessaan usko Jumalaan välttämättä sekä kokee että ajattelee.

3. Jumalan tunteminen Pyhänä Kolmiykseytenä

Toisin kuin lain piiriin kuuluva luonnollinen Jumalan tunteminen on Hänen tuntemisensa Pyhänä Kolmiykseytenä ihmisen ymmärrykselle täysin saavuttamatonta (vaikka ihmisellä voi olla triadisia, kolmeuden havaintoja luodusta ja rationaalisesta todellisuudesta).
Kolminaisuuden voimme tuntea yksinomaan Pyhän Raamatun ilmoitussanan varassa ja pohjalta. Tässä Jumalan erityinen ilmoitus on ainoa uskon lähde ja normi.

Mutta myös Pyhänä Kolmiyhteisenä Jumalana ja erityisesti juuri sellaisena Jumala on ja pysyy ihmisen koko elämän ajan uskon silminkin katsottuna Salaisuutena kaikessa muussa suhteessa paitsi siinä, mitä hän on meille olemuksestaan, toiminnastaan, tahdostaan ja mielenlaadustaan meitä kohtaan meille em. tavalla ilmoittanut.

Varsinaisesti juuri Jumalan tutkimattomuuden ja salautuneisuuden takia meidän on kristittyinä uskoen palvottava, kumarrettava, ylistettävä ja rakastettava Jumalaa nimenomaisesti Pyhänä Kolmiykseytenä. Ylistyksen ja palvonnan korkein ja ihanin muoto on Kolminaisuuden edessä oleminen. Siksi esim. rukoukset alkavat ja päättyvät Kolminaisuuden mainitsemiseen. Silloinkin kun rukous on osoitettu Raamatun ilmoittaman Esirukoilijamme ja Edesvastaajamme välityksellä, kuten meidän tuleekin tehdä, aito muotoilu varsinaisesti olisi: “…meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, joka Sinun (=Isän) ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee yhdessä Jumaluudessa iankaikkisesta iankaikkiseen.”

4. Jumalan yksi olemus ja hänen kolme Persoonaansa

Koko kristikunnassa eli kaikissa kirkkokunnissa ja uskonyhteisöissä, joita ylipäätään voidaan yleisesti ja ilmiöinä tarkastellen pitää kristinuskoon kuuluvina (eivät siis esim. unitaarit, vapaamuurarit, jehovantodistajat ja mormonit), on yhteisenä ja luovuttamattomana oppina se, että Jumaluudessa on yksi olemus (una essentia ) ja kolme persoonaa (tres personae ).
Kolminaisuusoppi käsitetään täysin väärin, jos sen kustannuksella syrjäytetään oppi Jumalan ykseydestä (saks Die Einheit, ransk. l’unité) ja ainoudesta (saks. Die Einzigkeit, ransk. l’uniquement).

Tässä emme tule kristillisen jumalaopin ymmärtämisessä toimeen ilman heprealaista VT:ia. Perustan antaa VT:n majesteetillinen Jumalan nimi ‘Jahwe’. Luther: “Tämä nimitys sisältää pelkän Olemisen (mutta ei vain filosofisessa mielessä, lis SK) eli Olemuksen merkityksen.” (WA 53,606). Sen sijaan ‘Elohim´ nimitystä käytetään myös luoduista, sikäli kuin näillä on todellisia tai luuloteltuja jumalallisia tehtäviä tai jumalallinen arvo (esim. pakanoiden “jumalat”) Jahwe nimitystä käytetään vain Jumalasta. Mutta Raamatussa tämä nimitys omistetaan samoinkuin Adonaj (Herra, Kyrios) Pojalle ja Pyhälle Hengelle (Joh 20:28; 1 Joh 5:20;; Tiit 2:13; Room 9:5).

VT:n antaman lujan kristinuskon perustan problematisoiminen ja/tai hylkääminen sekä tietynlaiset prosessi- ja evoluutioteoloigset mallit, joita on ujutettu protestanttisenkin teologian piirissä jopa ns. pelastushistorialliseen tarkastelutapaan, halveksivat ehdottoman monoteismin peruslähtökohtaa (esim J. Moltmann). 5 Moos 6:4; Mark 12:29; Joh 10:30; Gal 3:20; 1 Kor 8:6; Ef 4:6; 1Tim 2:5; Jaak 2:19. “Yksi on näet Jumala ja Isä, josta kaikki on, ja yksi Herra Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on ja yksi Pyhä Henki, jossa kaikki on” (5. ekum.konsiili Kontantinopoli 553).

Jumaluuden hajottajia, triteistejä ja persoonien arvo- ja ylemmyys-alemmuusjärjestykseen asettajia (subordinationismi) on aina ollut harhahenkien joukossa, mutta kristikunnan oikea Raamatun mukainen oppi on, että Jumaluuden jokainen perosoona on luomaton (huom. ei tarkoita syntymättömyyttä!). ääretön ja iankaikkinen (ikuinen) Kol 1:15 ym. (ks. ns. Athanasioksen tunnustus) Myös tietyntyyppisessä skolastisessa jumala- ja kolminaisuusopissa on merkillinen harahutumisen mahdollisuus. Jos ensin postuloidaan puhtaasta olemiskäsitteestä Jumala filosofinen Olemus (substanssi), jonka “päälle” tai “oheen ” liitetään ilmoituksenvaraiset Jumaluuden kolme persoonaa, saadaan “summaten” Jumala “neliyhteytenä” (teologiassa kutsutaan “kvaterniteetin” virheeksi!).

Ennen kaikkea Jumala on yksin Kolmiykseytenä Elämä eli elämä itsessänsä (tai elämän Lähde). Hänestä kaikki, mikä on ja/tai elää saa olemassaolonsa ja elämänsä. Joh 1,4; Joh 5,26; Joh 6,63; Apt 17; 25; Room 8: 10; Ef 4,18; Kol 3:3 jne. Tällöin on tärkeätä pitää luomisen osalta erossa Luodan ja luodun ero. Jumala on läsnä kaikkialla, “Jumalan oikea käsi (joka tekee väkeviä tekoja, Ps 118, on kaikkialla: Dextra Dei (=Kristus) ubique est” (Luther), “Hänessä me elämme. liikumme ja olemme” (Apt 17:28), mikä tarkoittaa ihmistä Jumalan “sukulaisena”. Ero kuitenkin säilyy. Vain Jumala yksin on Pyhä, jopa Kolminaisena Pyhä (Jes 6:3), ja hänestä kaikki pyhyys virtaa maailmaan. Tämä on mahdollista vain ja vain siten, että Jumalan Sana on pyhä, ja pyhittää kaiken, mihin se Jumalan tahtomana ja asettamana tulee tai yhdistyy ja joka ei nouse hänen sanansa pyhyyttä vastaan (ks. Justinoksen ja varhaisten isien Logos spermatikos eli kylvösiemenenä maailmassa oleva Sana sekä Athahasioksen jaottelu Logos asarkos / Logos sarkothentos = Lihaksi tulematon ja lihaan tullut Sana. Tämä erottelu yhtäältä Luoja/luotu, toisaalta pelastushistoriallinen pre-eksistenttinen ja lihaan tulematon/inkarnoitunut Sana ovat luomistyön perustava tekijä ja jaottelulla on suurimittaiset ja ratkaisevat seuraamukset käsitykselle ihmisestä ja hänen pelastuksensa luonteesta.

Pyhä Kolminaisuus loistaa koko Raamatusta, joskin VT on vielä tulevaisen varjo, se ei peitä Kolminaisuutta, vaan antaa katsella sitä ilmoitushistoriallisessa “katveessa” ja typoksien eli mallikuvien muodossa. 1 Moos 1.:26 (“Trinitaarinen monikko”, Luther, Bonhoeffer, Schöpfung und Fall 57); 1 Moos 18:1-16; 2 Moos 3.2 Herran Enkeli; Sananl. 8 Jumalan Viisaus; Matt 28:19; 2Kor 13:13; Ef 4;4-6; 1 Kor 12:4-8; Matt 3:13-17 par. (=Jeesuksen kaste); Joh 15; Room 6: 4-5; Jon 20: 20-23; 2Kor 1:19-22 (Kristus on Pyhän Hengen toiminnan välityksellä ja uskon kautta Jumalan suuri pelastushistoriallinen “On” ja “Kyllä” koko synnin turmelemalle ihmiskunnalle. Tätä hän on kertakaikkisesti, jakamattomasti ja peruuttamattomasti (irreversibiliteetti!).

5. Immanenttinen ja ekonominen Triniteetti

Pyhää Kolmiyksyttä koskeva käsitteellinen sekä olemusta että toimintaa koskeva erittely immenttiin ja ekonomiseen ovat kaikkein vaikeimpia kolminaisuusopin tosiseikkoja. Tällöin on paras lähteä termien yksinkertaisesta ymmärtämisestä eli käännöksestä: immanenttinen = lat in-maneo ‘pysyä sisäpuolella’ tai katsojasta käsin ‘tällä puolella’ (vrt. immenettin tämäpuoleinen vastakohtana transsendenttiselle eli tuonpuoleiselle). Kolminaisuusopissa ei kuitenaan ole immanenssissa ole kysymys tämänpuoleisesta eli maailmansisäisestä tuonpuoleisen eli maailman tuolla puolen olevan vastakohtana, vaan immanenttinen Triniteetti tarkoittaa yksinkertaisesti Kolminaisuuden “sisäpuolella” olevien persoonien keskinäisiä suhteita kaikkine mahdollisine vaihtoehtorelaatioineen (ks. kuvio). Ekonominen tarkoittaa todella tässäkin ‘taloudellista’, mutta tällöin on kysymys siitä Jumalan “armotaloudesta” (oikonomia) ja “taloudenhoidosta”/”taloudenhoitajista” eli “huoneenhaltijoista”, joista UT puhuu. Ef 1:10; Kol 1:25; 1Tim 1:4; 1Kor 4:1-2; Tiit 1:7; 1Piet 4:10. Immanenttinen ja ekonominen Triniteetti ovat UT:ssa limittäin ja sisäkkäin, mutta ne eivät ole identtisiä, vaan ne täytyy erottaa syystä, johon kohta tulemme. Joh 1:1-; erityisesti immanenttinen: Ainosyntyinen Poika, joka (Isästä ennen kaikkia aikoja inakakkisuudessa syntyneenä) on Isän helmassa eli Isän sylissä j. 18. sekä j. 51. Samalla “ekonomista” Joh 1,5-17. 33-34; Joh 3:15; Joh 6,46 ym.

6. Kolminaisuuden työt/toiminta/suhteet sisäänpäin (immanenttinen = ad intra) ja ulospäin (ekonominen = ad extra)

On ehdottoman välttämätöntä, että trinitaarisesti ja pelastusekonomisesti erotetaan Pyhän Kolminaisuuden työt (Opera Trintatis ): Sisäänpäin suuntautuvat työt (ad intra ) eli sisäiset työt ovat jaollisia eli ne voidaan jaotella niin, että kullekin persoonalle omistetaan tietty ominaisuus ja toimito, mitä ei voida omistaa toiselle. Jos näin ei menetellä, syntyy esim. harha, jota kutsutaan patripassianismiksi, jolloin väitetään, että koska Kolminaisuuden persoonat muka olisivat vain Jumaluuden ilmaisumuotoja (modi, modalismi), niin Isä itse kärsi ja kuoli ristillä. Tämän harhan moderni muoto oli viime vuosikymmenien God is dead (Jumala on kuollut) -teologia, kun taas oikeauskoinen oppi on se, että Jumala kyllä kuoli todellisesti ristillä, mutta ei Isänä vaan Jumalan Ainosyntyisenä Poikana (“Jumala oli Kristuksessa…(Isä) teki hänet (Pojan) synniksi, että me hänessä tulisimme siksi vanhurskaudeksi, joka kelpaa Jumalan edessä” (2Kor 5, objektiivinen sovitusoppi, jossa Jumala sovittaa ja Jumala sovitetaan Kristuksen ollessa todellisena ihmisen koko ihmissuvun Sijainen ja Edustaja sekä ns. forensinen vanhurskauttamisoppi.

Kolminaisuuden sisäänpäin suuntautuvat toiminnot ja relaatiot, jotka siis ovat jaollisia, ovat seuraavat:
Isälle on ominaista isyys (Hän on Isä, josta kaikki, millä on isä, saa nimensä; Ef 3:14-15) ja siten myös syntymättömyys (agennesia ).
Pojalle on ominaista syntyminen (gennesia, genesis, Alfa ja Oomega, A. ja O. , alku ja loppu pelastushistoriallisesti, sillä 1Kor 15:28 Jumalan valtakunta lopullisesti ja täydellisesti on toteutunut vasta silloin, kun Poika antaa Kirkkonsa Isälle ja Isän ja Pojan relaatio on se, mitä sen ikuisesti tulee olla. Pelastushistoriassa Jumala, joka vanhurskauttaa (lukee vanhurskaaksi itsensä edessä Kristuksen tähden ja uskon kautta) on antanut Pojalle tämän aionin ajaksi ja päätteeksi kaiken tuomiovallan, Joh 5:22.27; Kristus on tullut siis maailman tuodakseen ilmi Pyhän Hengen välityksellä, jonka Poika lähettää, synnin, vanhurskauden ja tuomion (Joh 16:8).

Pyhälle Hengelle on ominaista “henkäys” (spiratio ) ja myös “jumalallinen henkeytys” (theopneustos, inspiratio ). Jälkimmäinnen koskee koko Raamattua, joka on Hengen vaikutuksesta syntynyt (huono suomennos!), ja inspiroidusta Raamatusta käsin myös inspiroi lukijansa ja kuulijansa. 1 Piet 1:10-12; 2 Piet 1: 19-21; 2 Tim 3:16. Edellinen on koko Pyhän Hengen uskoa synnyttävä ja pelastuksen osallisuuteen vetävä toiminta, joka ei kuitenkaan ole välitöntä niin kuin vanha ja moderni ei-kristillinen tai puolikristillinen mystiikka opettaa, vaan tapahtuu Jumalan asettamien pelastuksen välineiden (media salutis ) eli armonvälineiden kautta (sana, todistus, Kristuksen itsensä asetuksella annetut sakramentit). On siis välttämätöntä, että Pyhälle Hengelle on ominaista lähteminen sekä Pyhän Kolminaisuuden sisällä, missä hän on Kominaisuuden keskinäinen rakkauden side että ulospäin, missä Pyhän Henki “kutsuu, kokoaa, valaisee….ja varjelee todellista kristikuntaa ainoassa oikeassa uskossa ja lopuksi antaa iankaikkisen elämän kaikille uskoville, joiden elämä on “kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa” (Kol 3:3).

Kolminaisuuden työt/toiminta ulos päin (ad extra) edellisen vastakohtana on jakamatonta.
Koko pelastusekonomisen eli pelastushistoriallisen ehdoton perussääntä kuuluu: Kolminaisuuden työt ulospäin ovat jakamattomia (indivisa).
Jo luomisessa oli koko Kolminaisuus (ks. edellä luomiskertomuksen “trinitarinen monikko”; Joh 1, 3; K0l 1: 16; Hebr 1:2; Ilm 4:11; 10:6 ym. Jumala luo Pojan kautta Pyhässä Hengessä (Spiritus Creator).

7. Kolminaisuusoppi ja pelastusoppi (soteriologia): Vanhurskauttaminen Kristuksessa ja/vai jumaloituminen

Lyhyyden vuoksi viittaan lopuksi ongelmaan, joka tulee ilmi modernissa ekumeenisessa teologiassa. Ns. koinonian teologiassa opetetaan, että pelastus ja vanhurskauttaminen merkitsevät sitä, että ihminen tulee osalliseksi Kolminaisuuden sisäisten suhteinen eli raelaatioiden välisestä yhteydestä eli kommuuniosta. Niinpä Faith and Order- komission 5. yleiskokous (santiago de Compostela 1993) toteaa: “Tämän riippuvuussuhteen (ykseys ja erilaisuus kirkon koinonissa ja pelastuksessa) juuret ovat Kolmiyhteisessä Jumalassa, joka on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. Isä, Poika ja Pyhä Henki on yksyteden ja erilaisuuden täydellinen ilmentymä ja persoonien kesken toteutuvan elämän äärimmäinen todellisuus. Hän tekee Pyhän Hengen kautta ihmiset osallisiksi tuosta persoonien kesken toteutuvasta elämästä, joka on hänen omaa elämäänsä” (sit. Saarinen, R., Ekumeeninen työkirja, s. 62).

Tämän ajattelun takana on moniakin teologisia vaikutteita. Pääasiallisin lienee moderni roomalaiskatolinen ontologinen teologia (Karl Rahner, H. de Lubac ym.). Vaikka em. raportti myöntää, ettei kenelläkään ole välintöntä yhteyttä Jumalaan ja pyrkii näin torjumaan villin yleisuskonnollisen mystiikan, joka on nykyisin suuressa muodissa (H.Bingniläainen, Birgitta, espanjal. keskiajan naismystikot, Katariina Sienalainen, Juliana Nowichilainen ym), jää kuitenkin avoimeksi kysymys, missä mielessä ihmiskunta ja maailma ymmärretään kohotetuksi ja sulautuvan itse “Jumaluuteen”.
On Raamatun mukaista, että Kristuksessa meidän veljemme, yksi ihminen, esikoinen kuolleista ja siten koko ihmiskunta on saanut pelastuksen (Irnaeus, rekapitulaatio), Kristus on kuitenkin Isän oikalla puolella (ja hänen oikeana kätenään) meidän sijaisemme, jonka vanhurskaus tulee meille armovälineissä ja otetaan vastaan uskon kautta. Tässä ja vain tässä merkityksessä meidän koko olemuksemme on uudestisyntynyt (vanhan ihmisen ollessa samanaikaisesti olemassa, SIMUL!) ja me olemme tulleet osalliseksi “jumalallisesta luonnosta” (2Piet 1.3-4 “kutsunut…lahjoittanut…osallisuus…pelastus turmeluksesta!).

Ellei eroteta immanenttista ja ekonomista Kominaisuuden toimintaa ja ellei Kolminaisuuden sisäisiä ja ulospäin suuntautuvia toimintoja pidetä käsitteellisesti selvinä ja ellei käsitteinä eroteta toimijaa, toimintaa ja toiminnan tulosta pelastusopissa, joudutaan sameaan “jumaloitumiseen”, joka kumoaa lopulta luomisopinkin eli ajaudutaan “pakanalliseen” Luojan ja luodun sekoittamiseen, joka oli alkukirkon suurin filsofis-teologinen ongelma. Emmekö me ole vieläkään päässeet siitä irti?

(Luento: Timoteus-koulutus: Luoja ja Lunastaja, SROS 16.4.1999)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos