”Oi, Luther! Suuri tuntematon mies”.
Näin huudahti 1700-luvulla elänyt saksalainen runoilija Gotthold Ephraim Lessing (1721-89). Saman huudahduksen voisivat monet muutkin huudahtaa. Martti Luther tuntuu toisaalta läheiseltä, koska hänen vaikutuksensa on ollut niin laaja. Mutta toisaalta on hieman hankala saada Lutherista henkilönä lujaa otetta. Tämä johtuu osaltaan siitä, että Lutherin kirjoitukset ovat lähes yksinomaan teologisia ja Raamattua selittäviä, eivät omaelämäkerrallisia. Lähes kaikki tiedot Lutherin yksityiselämästä perustuvat Johannes Mathesius – nimisen miehen saarnoihin vuodelta 1566, eli 20 vuotta Lutherin kuoleman (1546) jälkeen. Niissä Mathesius kuvaa Lutherin persoonaa ja hänen kotielämäänsä.
Tässä luennossa koetamme päästä käsiksi siihen, kuka Luther todella oli. Emme varmaankaan pääse kovin syvälle hänen sielunsa syövereihin, mutta jotakin tunnetaan siitä hengellisestä kehityksestä, joka hänessä tapahtui. Siitä luennon loppupuolella. Sitä ennen käsittelemme kuitenkin niitä erilaisia kuvia ja käsityksiä, joita Lutherista on ollut näiden 500 vuoden aikana uskonpuhdistuksen jälkeen. Kullakin aikakaudella ja toimijalla on ollut omanlaisensa näkemys siitä, kuka Luther todella oli. Aika usein hänet on myös valjastettu vetämään kunkin ajan aatteita, joka fasismia ja kommunismia. Monet ovat halunneet pitää häntä ”omana miehenään”, ”meidän Lutherina”. Itä-Saksan johtaja Erich Honecker ylisti v. 1980 Lutheria yhdeksi merkittävimmäksi humanistiksi, jonka tavoitteena oli oikeudenmukaisemman maailman luominen.
Kirkkohistorian professori Kauko Pirinen (1915-99) on kirjoittanut mainion kirjan ”Seitsenpäinen Luther. Martti Lutherin kuva eri aikoina” (1984). Siinä hän käy läpi eri ihmisten ja aikakausien käsityksiä Lutherista. Nostan niistä esiin joitakin:
Kun Luther oli kuollut, hänen työtoverinsa Philipp Melanchton (1497-1560) sai siitä tiedon kesken luennon pitämisen. Hän vertasi Lutheria profeetta Eliaan: ”Voi, Israelin vaunujenohjaaja ja sotavaunut ovat kaatuneet” (2. Kun. 2:12), hän huusi. Ruumissaarnassaan Johannes Bugenhagen (1485-1558) pisti vielä paremmaksi, ja vertasi Lutheria Ilmestyskirjassa (14:6) mainittuun lopun ajan enkeliin, jonka tehtäväksi oli annettu evankeliumin julistaminen kaikille kansoille.
Lutherin kuolemaan seuraavana nk. puhdasoppisuuden aikana Lutheria pidettiin ennen muuta kirkkoisänä. Hän oli palauttanut kirkkoon jälleen puhtaan opin, ja siksi häntä kunnioitettiin nimenomaan kirkon opettajana.
Pietismi arvosti periaatteessa Lutheria, mutta piti tätä kuitenkin vain vajavaisena ihmisenä. Luther sai pietisteiltä moitteita varsinkin kiivaudestaan, sopimattomasta kielenkäytöstään ja iloisesta seuranpidostaan. Pietistien mukaan Luther jäi myös opetuksessaan puolitiehen; hän korosti liikaa vanhurskauttamista eikä vaatinut ihmisiltä pyhittymistä.
Valistuksen aika 1700-luvulla ihannoi Lutheria siksi, että hän edusti heidän mukaansa yksilöllisyyttä ja vastusti auktoriteetteja. Valistusajattelijolle Luther oli ”hilpeä ja terävä oppinut, jalo kansalainen, esimerkillinen perheenisä ja rohkea vapaustaistelija”. He olivat vähemmän kiinnostuneita siitä hengellisestä opetuksesta, jota Luther oli antanut.
1800-luvulla Lutherista tehtiin Saksassa suuri isänmaan ystävä. Hän oli nimenomaan Saksan kansan opettaja. Luterilaisuutta pidettiin nimenomaan saksalaisille sopivana uskonnon muotona. Näin Luther valjastettiin kansallisuusaatteen ajajaksi. Tällä tuli olemaan ikävät seuraukset Hitlerin Saksassa, jossa Lutheria pidettiin saksalaisen rodun varjelijana.
Suomessa Luther ”löydettiin” 1830-luvulla herännäispapiston keskuudessa. Lutherilta etsittiin vastauksia uskon kysymyksiin, ja siksi myös Lutherin kirjoja alettiin suomentaa. Herännäisten ja evankelisten välinen taistelu Lutherin perinnöstä koitui siunaukseksi suomalaisille; meidän maassamme on harvinaisen paljon Luther-tutkimusta ja Lutherin teoksia saatavana äidinkielellä.
1800-luvulla alkaneessa liberaaliteologiassa Lutherista tehtiin eettinen opettaja. Sen sijaan hänen puheensa synnistä, tuomiosta ja Jumalan vihasta unohdettiin täysin. Äärimmilleen vietynä Lutherista tehtiin jopa kaiken opin ja opillisuuden vastustaja, joka korosti vain Jeesuksen seuraamista uskossa.
Lutherin syntymän 400-vuotisjuhla v. 1883 nosti Lutherin elämän tutkimisen aivan uudelle tasolle. Ongelma oli siinä, että ”nuori Luther” ja ”vanha Luther” haluttiin erottaa toisistaan ja ihannoitiin vain sitä, mitä Luther nuorena kirjoitti.
Sata vuotta sitten uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhla palautti Luther-kuvaa oikeille jäljille. Alettiin nähdä Lutherin omantunnonkauhut, Jumalan vihan kokeminen ja ahdistukset ratkaisevina sen kannalta, että hän vihdoin löysi uskon tuoman vapautuksen. Tämä hengellinen murros ja kypsyminen oli Lutherin elämän ja koko uskonpuhdistuksen kannalta ratkaisevaa. Siksi minäkin keskityn siihen tämän luennon loppupuolella. Varsinkin Karl Hollin (1866-1926) Luther-tutkimukset avasivat väylää Lutherin elämän ja opin parempaan ymmärtämiseen.
Sveitsiläistä Karl Barthia (1886-1968) pidetään 1900-luvun ehkä merkittävimpänä teologina. Hänelle Luther oli ennen muuta evankelista. Hänen mukaansa Lutheria ei voi juhlia muuten kuin kuulemalla häntä. Barth vastusti kansallissosialismia ja Lutherin pitämistä Saksan kansan suurena poikana.
Roomalaiskatoliset ovat tietenkin suhtautuneet Lutheriin varsin kielteisesti. Heidän mukaansa oppi uskonvanhurskaudesta hävittää moraalisen elämän (kun pelastumiseen ei tarvita mitään tekoja). Lutherin oppi pelastusvarmuudesta taas johtaa heidän mukaansa väärään varmuuteen ja huolettomuuteen. Katolinen Johannes Janssen väitti 1876, että Luther oli ”luonteeltaan sairaalloinen, neuroottinen, kunnianhimoinen ja moraaliltaan ala-arvoinen ihminen”. Heinrich Deniflen (1904-07) mukaan Luther oli ”valehtelija, teeskentelijä, väärentäjä, juomari ja ennen kaikkea seksuaalisiin nautintoihin uppoutunut henkilö”.
Katolinen Joseph Lortz sen sijaan pitää teoksessaan (1939-40) Lutheria uskonnollisena persoonallisuutena, ristin teologin edustajana ja ristiinnaulitun Kristuksen ja hänen armoevankeliuminsa julistajana. Lortz kuitenkin moittii Lutheria siitä, ettei hän käyttänyt Raamattua tasapuolisesti eikä ymmärtänyt oikein katolista oppia. Hän muka taisteli väärin ymmärtämäänsä katolisuutta vastaan, ja hajotti samalla koko kirkon. Lortz sanoo vahvasti, että joko paavius on Jeesuksen asettama tai sitten paavi on todella Antikristus. No, näinhän Luther juuri opetti. Nykyisin monet katolisetkin pitävät Lutheria kirkon yhteisenä opettajana, jolla on paljon annettavaa.
Simo Kiviranta toteaa, että Luther oli ”rämettyneen kirkon karkea metsänraivaaja, väärien traditioiden ankara poikkileikkaaja, Jumalan todellisten laintuomioiden ilmoittaja ja vapaan evankeliumin pasuuna soittaja … Hän … etsi kirkon aitoa ja alkuperäistä apostolista perustaa (Kittelson 1996, esipuhe).
Uudet Lutherin elämäkerrat eivät ole tuoneet paljoakaan uutta tietoa Lutherin elämästä. Helpoimmin suomeksi pääsee hänen elämäänsä sisälle seuraavista kirjoista: Roland H. Bainton ”Tässä seison. Martti Lutherin elämä” (1982), Peter Manns ja Helmuth Nils Loose ”Martti Luther” (1982), Gottfried Fitzer ”Mitä Luther todella sanoi?” (1983), James M. Kittelson ”Uskon puolesta. Martti Lutherin elämäntyö” (1996), Andrea van Dülmen ”Martti Luther. Elämä, teot ja kirjoitukset” (2002) tai Martin Marty ”Martti Luther” (2006).
Lähdemme nyt lähinnä Kittelsonin seurassa katsomaan tarkemmin, kuka Luther todella oli ja mitä hänen elämässään tapahtui.
Luther syntyi talonpoikaiseen sukuun Keski-Saksan Eislebenissä martinpäivänä v. 1483. Samana päivänä hänet jo kastettiin Martin Luderiksi. Isä oli köyhä ja joutui kuparikaivoksille töihin. Määrätietoisella työllä hän kuitenkin hankki omistukseensa vuosien mittaan kuusi kuparikaivoskuilua ja kaksi sulattoa. Isä oli hyvin määrätietoinen ja ankara. Kunnianhimoinen isä lähetti pojan kouluun Magdeburgiin ja aikanaan Erfurthin yliopistoon. Martti piti koulussa eniten musiikista; meilläkin on virsikirjassa monia Lutherin virsiä (Enkeli taivaan, Jumala ompi linnamme ym.). Koulua käytiin tietenkin latinaksi. Lutherin uskonnollisuudessa ei näytä lapsena ja nuorena olleen mitään poikkeuksellista.
Tuohon aikaan pelättiin kovasti kuolemaa. Rutto raivosi Euroopassa. Väkivalta rehotti. Elämä jäi usein aika lyhyeksi. Tuon ajan taiteessa Kristus kuvattiin usein valtaistuimella. Hänen päästään lähti toiselle puolelle lilja, joka merkitsi ylösnousemusta. Toiselle puolelle lähti miekka, joka taas kuvasi tuomiota ja rangaistusta. Kysymyksenä oli, miten välttää miekka ja ansaita lilja. Kirkolla oli vastaus tähän kysymykseen: ”Tee voitavasi. Käytä hyvin saamasi lahjat”. Sitten, kirkon vallan kautta Jumala antaisi ihmiselle lisäksi armonsa ja olisi tyytyväinen.
Tämä keskiaikainen opetus tiivistyi lauseeseen: ”Jumala ei kiellä armoaan siltä, joka tekee voitavansa”. Pelastumisessa oli siis kysymys ihmisen ja Jumalan yhteistyöstä.
Oli vallalla myös rippipakko. Jokaisen piti ripittäytyä ainakin kerran vuodessa. Rippi-isillä oli käsikirjoja, joista he lukivat kysymyksiä: ”Toivotko että talosi olisi yhtä hieno kuin naapurin?”, ”Tanssitko poikien kanssa markkinoilla?” ”Oletko koskaan suuttunut puolisollesi? jne. Jokainen synti piti tunnustaa, muuten synninpäästö ei olisi riittävä.
Synninpäästöön liittyivät myös aneet vapautuskirjeet. Sellaisen saattoi saada tekemällä riittävästi hyvitystekoja tai maksamalla tietyn summan rahaa kirkolle, (niin kuin viimeksi oli puhetta). Ihmisten pelot ruokkivat aneiden ostamista, ja kirkko käytti hyväkseen ihmisten pelkoja. Tämä oli Lutherillekin hyvin tuttua lapsuudesta lähtien.
Vuonna 1501 Luther aloitti 18-vuotiaana opinnot Erfurtin yliopistossa. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Luther erosi muista opiskelijoista. Hän oli poikkeuksellisen etevä, terävä ja syvällinen. Yliopistossa järjestettiin päivittäin väittelytilaisuuksia, ja näissä Luther kunnostautui erityisen hyvin. Hän suoritti maisterin tutkinnon lyhimmässä mahdollisessa ajassa. Isä oli ylpeä pojastaan. Luther ei ollut kuitenkaan mikään kirjatoukka vaan piti hauskaa niin kuin muutkin nuoret.
Mutta miten siitä eteenpäin? Isä halusi Martista ehdottomasti tuomaria. Puoli vuotta maisteriksi valmistumisensa jälkeen Martti oli kuitenkin kävelemässä kotikaupungistaan Erfurtiin. Matkalla pilvestä leimahti kirkas salama, ja Martti kaatui maahan. ”Auta, Pyhä Anna”, hän huusi. ”Minä rupean munkiksi”. Näin hän kertoi luostarielämän alkaneen. Isä oli raivoissaan. Luther kuitenkin kirjoitti isälleen, että ukkonen ja vala olivat molemmat olleet Jumalan tahto. Isä ihmetteli vastauksessaan, että onko tulkinnut nuo tapahtumat oikein? Ehkä ne olivatkin paholaisen työtä? Isä kuitenkin hyväksyi poikansa päätöksen ja toivotti Martille hyvää uudessa kutsumuksessaan. Ja niin Martti antoi pois koko omaisuutensa: kirjansa lukuun ottamatta muutamaa tärkeintä, luuttunsa jota soitti erinomaisesti, vaatteensa ja ruokailuvälineensä. Luostariin ei saanut ottaa mukaan mitään omaa.
Luther valitsi Erfurtin kolmesta luostarista augustinolaisluostarin. Sitä kutsuttiin myös mustaksi luostariksi, koska munkeilla oli mustat vaatteet. Niin alkoi säännöllinen luostarielämä, johon sisältyi kuusi päivittäistä hetkipalvelusta, ensimmäinen kello kaksi yöllä. Myöhemmin Luther sanoi, että ”jos joku olisi päässyt taivaaseen munkkiudellaan, niin ainakin minun olisi pitänyt päästä”. Hän oli uuttera ja menestyvä munkki. Hän sai toimittaa ensimmäisen messunsa noin kaksi vuotta luostariin tulonsa jälkeen. Luther kertoo olleensa ensimmäisessä messussaan niin kiihtyneessä tilassa ja kauhun vallassa, että meinasi pudottaa ehtoollisaineet lattialle.
Seurasivat ne kymmenen pitkää vuotta, joista ei Lutherin elämässä puhuta kovin paljoa. Hän eli munkkina hyvin karua elämää: pitkät ajat ilman ruokaa ja juomaa, öitä valvoen, hyytävässä kylmyydessä ilman takkia tai huopaa, ja jopa ruoskien itseään. Luther pyrki rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta voimastaan ja kaikesta mielestään. Se edellytti maailman, sukulaisten ja itsensä hylkäämistä. Monet myöhemmät sairaudet olivat varmaan perua tältä itsensä laiminlyömisen ajalta.
Lutherille kuitenkin muodostui yksi asia vihan kohteeksi. Nimittäin rippi. Rippi ja sitä seuraavat katumusharjoitukset olivat olennainen osa luostarielämää. Synnit tunnustettiin kerran päivässä, ja jopa useammin. Munkit yrittivät puhdistautua saman tien synneistään, kun niitä tekivät. Se oli osa pyhyyteen pyrkimistä. Munkit eivät juuri voineet tehdä mitään väärää, mutta rippi koskikin motiiveja, tunteita, ajatuksia ja jopa torjuttuja mielenliikkeitä. Nämä paljastavat sydämessä asuvan pahuuden. Heti kun Luther oli ripittäytynyt, hänelle tulikin sitten mieleen jokin ajatuksen synti ja taas hän oli ahdistunut ja meni ripille. Tämä ajoi hänet epätoivoon.
Luther kuvasi usein myöhemmin näitä ahdistuksia eli sitä tunnetta, että kokee olevansa kadotettu. Hän tarkoitti sillä niitä epäilyksiä, joita ihmiselle tulee, kun hän ajattelee, ettei Jumalan rakkaus ole enää häntä varten. Omat synnit tuntuivat hänestä suuremmilta kuin Jumalan armo. Vuosien jälkeen hän tajusi, että tällaiset epäilykset olivat Saatanan työtä.
Luther tajusi, ettei hän ikinä voi näin saavuttaa pyhyyttä. Apotti kehotti häntä katsomaan ristiä löytääkseen varmuuden, jota etsi. Mutta ainakin kun Luther katsoi ristiä, hän näki vain miekan, joka lähti Kristuksen päästä. Hän ei uskonut, että voisi mitenkään kelvata Jumalan edessä. Hän koetti kaikin voimin ja keinoin tavoitella pelastusta, mutta se tuntui pakenevan yhä kauemmas.
Tähän saumaan sattui sitten se Lutherin Rooman matka, josta jo viimeksi puhuimme. Hän lähti sinne suurin odotuksin, mutta palasi pettyneenä. Roomassa ei ollut mahdollisuutta täydelliseen ripittäytymiseen, eikä hän saavuttanut sitä rauhaa, jota oli lähtenyt sinne tavoittelemaan.
Elokuussa 1511 Luther siirtyi Erfurtista Wittenbergiin pieneen kaupunkiin. Hän asui luostarissa ja kirjoittautui kaupungin pieneen yliopistoon. Kaupungissa oli noin 2000 asukasta. Munkkien asuintalo ja kirkko olivat kuulemma ”oikeita vihoviimeisiä rotankoloja”. Lutherin mukaan paikka näytti Jeesuksen syntymätallilta varsinkin vaatimattomuudessaan. Suuri osa asukkaista sai toimeentulonsa väkevän oluen panemisesta, ja sitä myös juotiin jatkuvasti. Luther valittiin tämän pienen kaupungin yliopiston teologian professoriksi 29-vuotiaana.
Tuo aika tuli olemaan Lutherille hyvin tärkeä. Hän kertoo olleensa ”seurakunnan kirkossa saarnaajana, opinto-ohjaajana, yhdentoista luostarin esimiehenä, kalalammikon valvojana, sovittelijana riidoissa, luennoi Paavalin kirjeistä ja kirjoitan koko ajan kirjeitä”… ”Minulla on tuskin koskaan aikaa päivittäisiin rukouksiin … puhumattakaan omista kiusauksistani maailman, lihan ja paholaisen kynsissä. Näethän miten laiskana olen”. Iltaisin hän kaatui väsyneenä sänkyyn, ja veti päälleen lakanan, jota ei oltu pesty kuukausiin.
Syvällä sydämessä alkoi kuitenkin itää jotakin. Luther kertoo: ”En oppinut teologiaani hetkessä, vaan minun oli etsittävä se syvältä, sieltä minne kiusaukseni veivät minut”. Vuosina 1512-17 Luther kertoo olleensa aivan yksin: ”Olin yksi niistä, jotka kuten pyhä Augustinus sanoo itsestään, ovat pätevöityneet kirjoittamalla ja opettamalla. En ollut niitä, jotka yhtäkkiä ponnahtavat huipulle, vaikka eivät ole mitään ja vaikkeivät ole ponnistelleet, olleet kiusauksissa eivätkä hankkineet kokemusta, vaan ovat yhdellä silmäyksellä nielaisseet pyhien kirjoitusten koko hengen”. Luther siis kypsyi hitaasti siihen uskoon ja oppiin, joka teki hänestä kirkon uudistajan.
Lutheria raateli erityisesti kysymys Jumalan vanhurskaudesta. Hän kertoo vihanneensa koko tuota sanaa. Hänelle se aina toi mieleen, että Jumala on kyllä vanhurskas, ja hän rankaisee epävanhurskasta ihmistä. Vaikka Luther eli ulkonaisesti moitteetonta elämää, hän sisällään tunsi olevansa Jumalan edessä syntinen. Hän ei kokenut rakastavansa Jumalaa vaan enemmänkin vihaavansa Häntä, joka rankaisee syntisiä.
Kun Luther luki Paavalin kirjeestä, että ”vanhurskas on elävä uskosta”, hän päätteli, että saadakseen uskon täytyy ihmisen ensin saavuttaa vanhurskaus eli kelvollisuus Jumalan edessä. Luther ei siis vain pohtinut näitä kysymyksiä akateemisen viileästi vaan hän koki ne ahdistuksena syvällä sydämessään.
Vuonna 1513 tapahtui sitten käänne, kun Luther luennoi Psalmien kirjaa. Hän oivalsi, että vanhurskaudella voidaankin tarkoittaa kahta eri asiaa. Yhtäältä vanhurskaus on Jumalan ominaisuus, jonka perusteella syntiset ovat kelvottomia hänen edessään. Mutta toisaalta vanhurskaus on jotain sellaista, jonka Jumala antaa uskoville. Tämä oivallus muutti Lutherin ajattelun, ja sai aikaan sellaisen hyökyaallon, joka vei mennessään koko keskiajan teologian ja uskonnonharjoituksen.
Kittelson tiivistää tämän löydön näin: ”Jos Jumalan vanhurskaus on pohjimmiltaan jotain, minkä Jumalan antaa, ja sen antaminen on yhtä kuin hänen armonsa, silloin kristityllä ei ole mitään syytä yrittää omin voimin olla Jumalan silmissä vanhurskas tai edes ’tehdä voitavansa’ siinä tarkoituksessa, että se pohjustaisi armon saamista.” (s. 94). Tässä Luther seisoi nyt evankeliumin ymmärtämisen kynnyksellä.
Seuraavaksi Luther tarttui Paavalin ajatukseen, ettei ihmisellä ole mitä tarjottavaa Jumalalle. Kukaan ei voi vapaasta tahdostaan rakastaa Jumalaa tai tuoda Hänelle hyvitykseksi omia hyviä tekojaan. Kaikki mitä ihminen tekee, on pohjimmiltaan itsekästä. Luther sanoo: ”Sitä voidaan verrata sairaaseen, jonka kuolemantauti ei ole vain siinä, että yhden jäsenen terveys on menetetty, vaan kaikkien jäsenten terveyden menettämisen lisäksi hänen kaikissa aisteissaan ja kyvyissään on sellainen heikkous, että hän inhoaa kaikkea tervettä ja haluaa vain sitä mikä on terveydelle vahingollista”. Ihminen ei siis ole vain vajonnut syntiin vaan hän on myös kyvytön tunnistamaan tätä omaa surkeaa tilaansa.
Lutherin kuulijatkin huomasivat muutoksen, joka oli tapahtumassa heidän opettajassaan.
Mutta Luther meni vielä pidemmälle. Ihminen ei vain ajattele itseään vaan hän koettaa myös alistaa Jumalan omaan käyttöönsä. Silloin, kun ihminen luulee olevansa hurskaimmillaan, hän onkin ylpeimmillään. Ihminen käyttää hyväkseen myös hengellistä hyvää ja pönkittää sillä omaa syntistä olemustaan.
Lutherin mukaan Jumalan tarkoitus on ”nöyryyttää ylpeät ja saattaa heidät oivaltamaan oma tilansa, opettaa heille että he ovat vailla armoa, hävittää heidän oma vanhurskautensa, jotta he nöyrtyneitä etsisivät Kristusta, tunnustaisivat olevansa syntisiä ja niin saisivat vastaanottaa armon ja pelastuksen”. Jumalan lain täytyy murskata ihminen, mutta se on ”rautanyrkkiin kätkeytyvä rakastava kämmen”, niin kun hän sanoo.
Koko hengellisen elämän painopiste oli nyt siirtymässä Lutherin mielessä. Ennen painopiste oli ihmisen ponnisteluissa yrittää elää Jumalan lain mukaan ja ansaita armoa. Nyt painopiste vähän kerrassaan siirtyi siihen, mitä Jumala on tehnyt ihmisen puolesta ja mitä Hän ihmiselle antaa. Nöyryys ja uskokaan eivät ole ihmisen suorituksia vaan nekin ovat Jumalan lahjoja. Koko pelastusoppi sai näin aivan uuden sisällön.
Keskiajalla ajateltiin, että ihmisessä on luonnostaan jäljellä pieni määrä uskoa, jota pitää vahvistaa sakramenttien avulla. Uskoa vastapäätä olivat sitten Jumalan suunnattomat vaatimukset. Luther sen sijaan tajusi, että ihmisessä itsessään ei ole yhtään uskoa, vaan Jumalan pitää lahjoittaa hänelle usko evankeliumin kautta. Tuon uskon sisältönä on Kristus itse, ei ihmisen pyrkimys kurkottaa kohti Jumalaa.
Vapautus omantunnon syytöksistä ei löydy itsensä ruoskimisesta ja elämän parantamisesta vaan Kristuksesta. Hän on tehnyt kaiken sen, mitä ihminen ei koskaan pysty tekemään. Luther kirjoittaa: ”(Kristus) on kuollut puolestani, hän on tehnyt vanhurskautensa minun vanhurskaudekseni ja minun syntini synnikseen. Ja jos hän teki minun syntini omakseen, ei minulla enää ole sitä, vaan olen vapaa”.
Luostarielämä oli ollut elämää köyhyydessä ja itsensä kieltämisessä, hengellisissä harjoituksissa ja maailmasta vetäytymisessä. Nyt kaikki tuo näytti Lutherin silmissä tyhjän arvoiselta. Vain evankeliumista, Kristuksen työstä, saattoi ihminen löytää vapauden ja rauhan. Aikaisemmin Luther löysi evankeliumista aina vain lain eli Jumalan vaatimukset. Nyt hän oivalsi, että lain tarkoitus ei ollut musertaa ihmistä tai saada hänessä aikaan parempia suorituksia, vaan lain tarkoitus oli ajaa ihmiset Kristuksen luo.
Aikaisemmin Luther oli ollut jatkuvassa katumuksen tilassa, mikä tarkoitti oman syntisyyden jatkuvaa tajuamista. Nyt hän ymmärsi, että katuva ihminen voi samanaikaisesti olla myös vanhurskas ja vapaa synnistä. Vaikka hän näkee oman syntisyytensä, hän samanlaisesti ymmärtää olevansa armahdettu Kristuksen tähden. Näin ihminen on samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen. Tätä oppia ei katolinen kirkko ole voinut koskaan hyväksyä, mutta juuri tässä opissa on saavutettu hienolla tavalla tasapaino kristityn ihmisen hengellisen tilan kuvaamiseen.
Ihminen on siis tietyssä mielessä umpikujassa. Hänellä ei ole mitään keinoa saavuttaa jumalallisuutta ja miellyttää millään tavoin Jumalaa. Jumalan laki osoittaa hänet aina syntiseksi ja syylliseksi. Hänen hyväkseen kuitenkin luetaan Jumalan vanhurskaus eli Jumalan ominaisuudet; pyhyys ja puhtaus. Itsessään hän on kelvoton, mutta Kristuksen tähden täydellisen kelpaava. ”Itsessäni olen kyllä kurja, köyhä, syntinen, mutta Yljän puku yllä, olen lumivalkoinen” (V. 621:3).
Lutherin oivalluksilla oli suora vaikutus hänen työhönsä saarnaajana ja sielunhoitajana. Eräälle munkkiveljelleen hän sanoi, ettei tämän tullut näännyttää itseään puhtaussäännöksillä. Hän ei kuitenkaan koskaan voisi omin keinoin saavuttaa puhtautta. Ja sitä paitsi tällaiset ponnistelut johtavat hänen mielensä kääntymään entistä enemmän itseensä, eivät Kristukseen. Lutherille itselleen oli avautunut Kristuksen täydellinen sovitustyö ja sitä hän tahtoi nyt julistaa kaikille ihmisille.
Monet sanat saivat siksi uuden merkityksen hänen julistuksessaan. Ennen hän ajatteli, että ’rauha’ tarkoittaa sielun tyyntä passiivisuutta, jonka voi saavuttaa mietiskelyllä ja luopumalla haluamasta mitään. Nyt Luther ymmärsi, että rauhan saavuttaa vain siten, että myöntää, ettei koskaan voi itse sitä saavuttaa, ja samalla uskoo, että Jumala on jo armahtanut minut. Minun ei tarvitse luoda rauhaani vaan Kristus kutsuu minut omaan rauhaansa.
Roomalaiskirjeen luennot Luther aloitti sitten sanomalla: ”Ei ole niin, että Jumalan edessä tullaan vanhurskaaksi tekemällä vanhurskaita tekoja, vaan vanhurskaaksi tehty tekee vanhurskaita tekoja”. Käänteentekevä Lutherille ja koko tulevalle evankeliselle kristikunnalle oli Lutherin löytämä Roomalaiskirjeen 3. luvun jae 28: ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja”.
Tämä jae ja Lutherin opetus sen pohjalta kyseenalaisti suuren osan katolisen kirkon opetusta ja elämää. Painopiste siirtyi ihmisen toiminnasta Jumalan toimintaan, pyhyyden tavoittelusta pyhyyden lahjoittamiseen. Tämän löydön jälkeen ei katolinen kirkko enää ollut entisellään. Sen oli pakko ottaa kantaa tähän Lutherin uudelleen löytämään evankeliumin ytimeen. Osa katolisista otti tuon uskonpuhdistuksen sanoman vastaan ja osa tahtoi hävittää tuon opetuksen kaikkialta kristikunnasta. Mutta tuon löydön vaikutukset ovat yhä nähtävillä myös täällä Suomen hengellisessä elämässä.
Kun juhlimme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlavuotta, iloitsemme varsinkin tästä puhtaasta evankeliumista, ja toivomme, että se saisi edelleen vapauttaa ihmisiä synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta.
