Tunnustus

6.10.2016 • Ydinkohdat / T

Kristikunnassa termiä tunnustus käytetään monissa yhteyksissä:
1. Synnintunnustus, joka lausutaan yhteisesti messussa, yksityisesti ripissä omin sanoin (salarippi) tai myös sydämen ripissä, joka tapahtuu päivittäin  mm. Isä meidän-rukouksessa (’Anna anteeksi meidän syntimme’).
2. Uskontunnustus (lat. confessio). Jeesus kysyi: ”Kenen te sanotte minun olevan”, Matt 16:14. Ihmiset vastasivat tähän  vakaumuksensa mukaisesti. Jeesuksen valitsemat apostolit olivat vakuuttuneita, että Jeesus on Vanhan testamentin ennustama Messias eli Kristus. He toivat julki henkilökohtaisen uskonsa tunnustamalla Jeesuksen Kristuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen.
3. Kristikunnan varhaiset uskontunnustukset saattoivat olla aluksi lyhyitä, esim. ”Jeesus on Herra”  (1. Kor 12:3). Kristikunnan vainojen aikoina tunnustauduttiin kristityiksi piirtämällä kalan kuva maahan tai seinään (lat. symbolon, tuntomerkki).

Pian tähän Jeesuksen esittämään kysymykseen tarvittiin laajempia tunnustuksia, jotka ilmaisevat lyhyesti uskon sisällön (homologia) ja ovat myös kiitosta ja ylistystä Jumalan pelastustöille (doksologia). Näiden uskontunnustusten tehtävänä on ollut alusta saakka myös rajata väärät käsitykset, ’uskomukset’ ja traditiot (antilogia).
Kolme kristikunnan yhteistä uskontunnustusta ovat seuraavat:
-Apostolinen uskontunnustus, jota erityisesti käytetään kasteen yhteydessä.
-Nikean uskontunnustus, joka lausutaan messussa.
-Athanasiuksen uskontunnustus, joka saatetaan lausua erityisesti Kolminaisuuden päivän messussa.

Nämä kolme kristikunnan yhteistä uskontunnustusta ovat Luterilaisten tunnustuskirjojen alussa. Tärkeää on ymmärtää, että kun varhaisessa kirkossa syntyi uskontunnustuksia tai uskon sääntöjä (regula fidei), niissä tunnustetaan Pyhän Raamatun oppia. Kun kristillinen kirkko ajautui Raamatun vastaisiin oppeihin eli vääriin traditioihin, syntyi 1500-luvulla reformaatio eli uskonpuhdistus ja siten luterilaiset tunnustukset ja Luterilaiset tunnustuskirjat, joissa uudestaan tunnustetaan raamatullinen usko. Ne eivät ole jotain uskonnollisia uutuuksia vaan palaamista alkuperäiseen. Näissä uskontunnustuksissa olevat oppiratkaisut eivät ole sitovia sen tähden, että jotkut kirkolliskokoukset ovat ne muotoilleet, vaan siksi, että ne ovat pyhän Raamatun oppia: ”Näin me uskomme, opetamme ja tunnustamme.” Mutta uskontunnustaminen merkitsee aina myös väärien oppien torjumisen: ”Tämän me hylkäämme.” Vanhastaan on lausuttu uskontunnustusten perään ’Aamen’.

Teologiassa on  puhuttu oppijatkumosta. Tällainen kontinuiteetti ilmenee jo heti kristillisen kirkon alkuhetkistä: ”He pysyivät apostolien opetuksessa” (Apt 2:42). Apostoli Paavalin kirjeissä puhutaan apostolisesta perinnöstä tai uskon talletuksesta (paradosis), jossa tulee valvoen (1. Tim 4:16) pysyä, ja joka tulee kaikissa olosuhteissa varjella ja siirtää seuraaville sukupolville: 1. Tim.6:20-21. Tämä on Kirkon päätehtävä.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos