Tunnustuskirjat ja kirkon lähetystehtävä

28.10.2016 • Opetukset / 3 Kirkon elämä / Lähetys

Sekä ekumeenista liikettä koskevat johtopäätökset

Johdanto

Mikä on kirkon lähetystehtävä luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan? On yllättävää havaita, että tähän kysymykseen, tällä nimenomaisella tavalla ilmaistuna, ei vastata tunnustuskirjoissamme; eivätkä ne edes puhu lähetystyöstä siinä mielessä kuin tuo termi yleensä ymmärretään.1 Koskapa tunnustuskirjamme eivät puhu kirkon “lähetystehtävästä” tai “lähetystehtävistä”, meidän on osoitettava niille hieman toisenlainen kysymyksenasettelu. Tiedustammekin näin ollen: Millainen on tunnustuskirjojemme mukaan kirkon olemus ja toiminta? Mitä se on valtuutettu tekemään? Mikä on sen toimiala? Käytämme “lähetystehtävä”-sanaa tässä merkityksessä.

Päähämme voi pälkähtää, etteivät tunnustuskirjamme pystyisi todella vastaamaan nykyiseen kysymykseemme “lähetystehtävästä”, eivät varmastikaan lukuisilla ulkokentillä toimivien lähetystyöntekijöiden kysymyksiin eivätkä sen kummemmin sellaisen kirkon kysymyksiin, joka kokee tehtäväkseen “koko ihmisen” palvelemisen meidän nykyään käyttämässämme merkityksessä (mikä se sitten lieneekin).2 Näissä suhteissa tunnustuskirjat varmaankin ovat ehdollistuneet itsevaltiuden ja puolifeodaalisen (läänityslaitokseen osittain perustuvan) yhteiskuntamuodon aikakauteen kuuluneita kysymyksiä. Mitäpä jotakuinkin erastisissa [valtiovallan asemaa korostaneen zwingliläisen teologin nimestä johdettu adjektiivi] oloissa kirjoitetut Tunnustuskirjat voisivatkaan sanoa meille nykyisessä demokraattisessa yhteiskunnassa eläville? Tällainen utelu voitaisiin tietenkin kuitata vastaamalla, että tunnustuskirjojemme, jotka mieltävät itsensä Kirjoitusten selityksenä, täytyy olla merkityksellisiä kaikessa sanomassaan, jos ne kerran heijastavat raamatullista teologiaa — ellemme sitten tahdo edellyttää, ettei itse Kirjoituksillakaan, yhteiskunnassa ja ajanhengessä viimeksi kuluneiden kahden vuosituhannen aikana tapahtuneiden perustavien muutosten johdosta, olisi enää paljonkaan tarjottavaa, mitä tulee nykyajan kirkon työn ja toimialan tarkkaan ja perustavaan ohjaukseen ja rajaukseen. Siinä tapauksessa meidän olisi tyytyminen Raamatun toimeksiantojen, kieltojen, käskyjen ja parakleesin [lohdutuksen, rohkaisun, kehotuksen] yms. perusteelliseen “uudelleentulkintaan” (ns. uuden hermeneutiikan menetelmillä). – Mutta minun olisi ennemminkin otettava tämä utelu vakavasti vilpittömänä ja asian ytimeen osuvana. Tällöin itse kunkin omat mieltymykset ja oletukset kirkon lähetystehtävästä pyrkivät sanelemaan vastauksen kysymykseen tunnustuskirjojen merkittävyydestä tällä kohdin. Esimerkiksi sellainen, joka uskoo, että kirkon ensisijainen tai edes toissijainen tehtävä on toteuttaa jonkinlaista “sosiaalista evankeliumia” nykyajassa, kohtaa vaikeuksia “uudelleentulkitessaan” Uutta Testamenttia merkitykselliseksi neuvonantajakseen eikä löydä paljoa tai yhtään mitään hyödyllistä tunnustuskirjoistamme.

Tämän suorapuheisen johdannon myötä kysymme nyt: miten tunnustuskirjamme ymmärtävät kirkon lähetystehtävän tai työn? Tähän kysymykseen voi vastata kahden yhteenliittyvän otsikon alla: (A) kirkko on julistava kirkko ja (B) kirkko on palveleva kirkko. Sijoittamalla kaiken näiden kahden otsikon alle havaitsemme, että tunnustuskirjamme sanovat koko paljon kirkon lähetystehtävästä. Itse asiassa koko uskonpuhdistus on vastaus kysymykseen: mitä kirkon on määrä tehdä?

A. Kirkko on julistava kirkko

Tämä tosiasia on nähtävissä itse tunnustustemme luonteessa julistuksena, tunnustamisena. Kuinka luonteenomaista tunnustuskirjoillemme ovatkaan seuraavanlaiset johdantolauselmat: “Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa (Ecclesiae magno consensu apud nos docent)”, “edelleen seurakuntamme opettavat” (CA I, 1; II, 1; III, 1, 4), “Uskomme, opetamme ja tunnustamme (Wir glauben, lehren und bekennen)” (FC, Epit. I, 2, 3). Eikä meiltä sovi unohtua negativa: “Ne tuomitsevat”, “me hylkäämme” (esim. CA I, 5; FC, Epit. I, 11). Jo itse nimitys “protestantti”, jonka uskonpuhdistajat omaksuivat, osoittaa, että he näkevät kirkon todistusta kantavana kirkkona. Tunnustuskirjojemme mahtava keskittyminen oppiin, evankeliumin opin (doctrina evangelii) totuuteen, sen keskeytymättömään merkityksellisyyteen läpi koko historian (Ap. XII, 53, 73), osoittaa tämän saman tosiasian, että kirkolla on sanoma julistettavana. Erityisesti tietyt teemat tunnustuskirjoissamme painottavat kirkon tätä toimialaa.

1. Kirkko yhteytenä

Luterilaiset tunnustukset määrittelevät kirkon pyhien tai uskovien yhteytenä (congregatio sanctorum, Versammlung aller Gläubigen), jossa evankeliumi puhtaasti opetetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (CA VII, 1). Kirkon toimiala on yhteys, osallisuus. Näin on laita, käsitettiinpä uskontunnustuksemme communio sanctorum pyhien yhteisönä, kuten Luther ymmärsi tämän ilmauksen (Gemeinde, seurakunta, IK II, 47ss.), tai yhteytenä sakramentteihin. Tässä yhteydessä tai yhteisössä tärkein tapahtuminen keskittyy syntien anteeksiantamuksen vastaanottamiseen (IK II, 55) sanan ja sakramenttien välityksellä. Se muodostuu myös pyhityksestä, joka tässä elämässä ei ole koskaan täydellinen (IK II, 67), ja sitä rakennetaan myös synninpäästön sanan kautta. Tällaisen tapahtumisen tuottaa ja mahdollistaa Jumalan Henki — tämä on Hänen työnsä (Amt und Werk) — joka vaikuttaa kirkossa ja kirkon kautta evankeliumin sanan välityksellä (IK II, 59).

Selvä seuraus sanotusta on, että kirkon työ on Hengen työ; eikä mikään, mikä ei ole selvästi Hengen työtä, ole kirkonkaan työtä. Lutherin mukaan kirkko on “äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä”. Tämä on kirkon tehtävä. Mutta Luther jatkaa välittömästi: “Tämän sanan hän [Pyhä Henki] ilmoittaa, ja sitä hän teroittaa. Hän valaisee ja sytyttää sydämet käsittämään sen, ottamaan sen vastaan, pitämään siitä kiinni ja siinä pysymään” (IK II, 42; Ap. IV, 132). Sanomattakin on selvää, että Kristuksen julistaminen on perustavaa Hengen (ja kirkon) toiminnalle (sama 45; FC, SD 56). Luther on mitä selväsanaisin tässä kohden: että kirkko yhteisönä, yhteytenä, on sekä Hengen luomus että Hänen toimintaympäristönsä, ja että Hänen toimintansa kirkossa ja kirkon kautta on ainoa kirkon arvon mukainen toimi.

Tämä uskonkohta puhuu työstä, jonka täytyy keskeytyksettä jatkua. Luominen on näet jo saatu päätökseen, ja myös lunastus on tapahtunut, mutta Pyhä Henki tekee työtään lakkaamatta aina viimeiseen päivään asti. Työvälineekseen maan päällä hän on valinnut seurakunnan; kaikki hänen sanansa ja tekonsa toteutuvat sen välityksellä. Vielä hän ei ole saanut kristikuntaansa täysilukuiseksi, vielä on jaettava anteeksiantamusta. Siksi me uskomme Pyhään Henkeen, joka vetää meitä joka päivä sanalla seurakunnan yhteyteen. Samalla sanalla ja syntien anteeksiantamuksella hän synnyttää uskon sekä lisää ja vahvistaa sitä. Kun kaikki vihdoin on saatu pysyvästi valmiiksi niin, että olemme kuolleet pois maailmasta ja kaikesta onnettomuudesta, silloin hän tekee meidät kokonaan ja ikuisesti pyhiksi. Nyt me odotamme sitä uskossa sanaan nojautuen (IK II, 61-62; vrt. CA XVIII, 2; FC, SD 35-40).

Kuinka pitkälle meidän tulee viedä tämä Lutherin lausunto? Tässä ei ole sanaakaan sosiaalisesta toiminnasta, sairaaloiden, koulujen yms. rakentamisesta jne. Eikö tällainen toiminta sitten Lutherille ole Hengen, eikä siksi kirkonkaan, toimintaa? Vaikuttaisi siltä, ettei ole, tässä asiayhteydessä.3 Heti, kun näemme kirkon yhteydessään ja toiminnassaan Hengen työn välineenä, havaitsemme, miksi kirkko yhteytenä elää armonvälineistä ja levittää ja hyödyntää juuri niitä, se on, tekee Hengen töitä, antautuu sielujen pelastukseen tähtääviin pyrkimyksiin ja on täysin keskittynyt tähän toimeen.

Kirkko on näin ollen hengellinen yhteys, jota pitävät koossa sanan julistaminen ja sakramenttien toimittaminen. Evankeliumi ja sakramentit ovat ne ulkoiset välineet, joiden kautta Kristus harjoittaa hengellistä valtaansa — ja ne paljastavat, missä kirkko on (Ap. VII, 10 passim [lyhyesti]). Tässä merkityksessä kirkko on Kristuksen valtakunta (regnum Christi) (Ap. VII, 26).

2. Saarnavirka

Tunnustuskirjojemme oppi saarnavirasta valaisee kirkkaasti kysymystä, mitä tunnustuksemme pitävät kirkon lähetystehtävänä. Tunnustuskirjojemme kirkollisesta saarnavirasta puhuva avainkohta on CA V:

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. [CA V, 1-2]

Huomattakoon, ettei tässä kappaleessa mainita mitään pastorin asemasta, ei inhimillisistä ominaisuuksista, ei arvoasteesta, ei järjestyksestä (ordo). Sen sijaan puhutaan toimialasta, toiminnasta, saarnaamisesta (ministerium docendi evangelii). Tämän välityksellä usko luodaan ja ravitaan, tämän välityksellä kirkko synnytetään ja ravitaan; ja näin tämän viran hoidosta tulee kirkon varsinainen työ. Huomattakoon, miten näkyvän aseman Melanchthon antaa tälle viranhoidolle. Tätä sananpalveluvirkaa koskeva uskonkohta seuraa suoraan hänen esitystään Kristuksen työstä ja vanhurskauttamisesta uskon kautta ja edeltää uskonkohtia uudesta kuuliaisuudesta ja kirkosta (Art. VI-VIII), sillä ei voi olla olemassa uutta kuuliaisuutta eikä kirkkoa ilman tätä julistustyötä.

On tärkeää panna merkille tämän saarnaviran toiminnallinen, epäinstitutionaalinen (laitostumaton) luonne. Melanchthon puhuu tässä, kuten muuallakin, yksinkertaisesti vain evankeliumin sanan saarnaamisesta tai evankeliumin sanan työstä.4 Tätä tosiseikkaa havainnollistaa selvästi Schwabachin VII uskonkohta sanoessaan tällä kohtaa: “Saadakseen aikaan tämän uskon tai lahjoittaakseen sen meille ihmisille Jumala on säätänyt viran eli suullisen sanan [Predigambt oder mundlich Wort], nimittäin evankeliumin. Evankeliumin kautta Hän vaikuttaa sen, että tätä uskoa ja sen voimaa ja käyttöä ja hedelmää julistetaan. Evankeliumin julistuksen kautta, kuin välinettä käyttäen, Hän antaa meille uskon Pyhän Hengen kanssa, milloin ja missä Hän tahtoo. Tätä lukuunottamatta ei ole mitään välinettä eikä väylää, ei keinoa eikä tapaa saada uskoa.”5 Ei voi olla epäilystäkään, etteikö tämä uskonkohta, samoin kuin CA V, kuvaisi kirkon työtä, tai paremminkin Jumalan työtä kirkon kautta Hänen vaikuttaessaan valtakuntansa tulemisen. Tämä pitää yhtä sen tunnustuksellisen kannan kanssa, että Jumala on kasteen ja alttarin sakramentin varsinainen suorittaja. Kirkon lähetystehtävä, tai virka, on Jumalan lähetystehtävä kirkon kautta; ja tällä lähetystehtävällä on täysin soteriologinen (sielujen pelastusta koskeva) ja eskatologinen (aikakauden loppuun, erityisesti viimeiseen tuomioon liittyvä) tavoite. Vallan ja voiman valtakunta (luominen, ylläpito, kaitselmus, maallinen esivalta) palvelee kauttaaltaan armon valtakuntaa, nimittäin Jumalan evankeliumin julistusta ihmisille.

Luterilaiset tunnustuskirjat näkevät tämän palvelutyön koko kirkon tehtävänä poiketen sellaisesta ministerium leviticum [leeviläisvirka, siis vain valitulle ja erotetulle joukolle, ei koko Herran kansalle kuuluva] -näkemyksestä, joka yhä vallitsi Rooman kirkon hierarkkista virkakäsitystä (Tr. 26). Tämä toiminnallinen virkanäkemys tuhoaa kaikki arvoasteet (Tr. 7-13). Mikä sitten on pastorin (seurakunnanpaimenen) virka? Tämä mies on yksinkertaisesti kirkon erityinen julkinen palvelija, oikein kutsuttu opettamaan ja saarnaamaan julkisesti ja toimittamaan sakramentit (CA XIV). Pastori ei tee mitään, mitä kirkko ei ole valtuutettu tekemään. Nykyisen Sanan viran nähdään jatkavan apostolista virkaa, joka vuorostaan jatkoi Kristuksen virkaa (Tr. 9), Kristuksen varsinaista työtä (opus proprium), joka on evankeliumin julistaminen. Fagerberg sanoo:6“Luterilaiset tunnustuskirjat esittävät toiminnallisen käsityskannan viran luonteesta. Kirkon pastoreilla ja piispoilla ei ole mitään muuta velvollisuutta kuin julistaa Kristuksen Sanaa sellaisena kuin se on talletettu Kirjoituksissa. Juuri tämän Sanan kautta Jumala tulee välittömästi läsnäolevaksi ihmisten keskelle. Kirkko ei voi esittää mitään uusia sanoja; sen ainoa tehtävä on välittää Kristuksen elävä Sana.” Kirkon kutsumustehtävä on siis jatkaa Kristuksen virkaa, anteeksiantamuksen tuovan Sanan julistamista. Fagerberg sanoo edelleen:7 “Kaikissa palveluviran tehtävissä Jumalan oma ääni on tuotava kuuluville ja Hänen tahtonsa täytettävä.” Jumalan tahto taas on tunnettu Hänen Sanansa kautta. Fagerberg ei puhu liian voimakkaasti tai ehdottomasti. Tunnustuskirjojemme mukaan kirkon palveluvirka (lähetystehtävä) rajoittuu Jumalan Sanan julistamiseen. Tämä tehdään selväksi Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (Apologiassa), kun se puhuu kirkollisesta vallasta (Ap. XXVIII). Käsitellessään kirkollista valtaa Paavillinen kumoamus oli väittänyt, että piispoilla olisi valta, ei ainoastaan olla Sanan palvelijoina, vaan myös hallita ja käyttää pakkokeinoja poliittisen ja sosiaalisen elämän piirissä — sielujen pelastamiseksi, totta kai.8 Melanchthon vastaa, ettei piispoilla ole valtaa sekaantua maalliseen hallintaan (CA XXVIII, 2). Eivät he liioin voi langettaa maallisia rangaistuksia (CA XXVIII, 19-20). Näitä elämänpiirejä koskevalla toimivallalla ei ole mitään tekemistä evankeliumin viran kanssa (“… und gehet das Ambt des Evangeliums gar nichts an”). Heillä ei edes ole valtaa tuomita maallisia avioliittoja koskevissa kysymyksissä (CA XXVIII, 29).

Edelläesitetyn perusteella on selvää, sen tarkan eron valossa, joka tunnustuskirjoissamme tehdään maallisen ja hengellisen elämänpiirin välillä (mihin seikkaan meillä on vielä tilaisuus palata), että kirkon ja pastorin tehtäväkenttä on ehdottomasti rajallinen. Kirkon tehtävä ja virka on hengellinen: Sanan saarnaamisen ja sakramenttien toimittamisen virka. Kyse on avainten vallasta, ei enemmästä eikä vähemmästä. “Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. … Tätä valtaa käytetään yksinomaan [tantum] opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. Sillä siinä ei lahjoiteta aineellisia vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä” (CA XXVIII, 5, 8, 9. Vrt. 21; Ap. XXVIII, 19, 9). Armon ja pelastuksen välineet, evankeliumin julistus ja sakramenttien toimittaminen: nämä ovat se valta, jonka kautta Kristuksen Henki luo kirkon, nämä ovat ne merkit, joista kirkko tunnetaan ja jotka sen yhdistävät, ja nämä ovat se ministerium (palvelutehtävä), joka työllistää kirkon ulkolähetyksessä. Juuri evankeliumia julistamaan ja sakramentteja toimittamaanhan pastorit ovat kutsutut.

3. Evankeliumi

Kristukseen uskovien yhteytenä kirkko on osallinen evankeliumista ja palvelee sillä. Tämä on tunnustuskirjojemme keskeinen asia ja sanottava. Siksi on olennaista, että ymmärrämme täsmällisesti, mitä tunnustuskirjamme tarkoittavat evankeliumilla. “Evankeliumi”-termiä käytetään tunnustuskirjoissamme sekä laajassa että suppeassa merkityksessä; ja tunnustuskirjamme toteavat itse tämän seikan (FC, SD V, 5). Laajassa ja väljässä merkityksessä tämä termi voi viitata Uuteen Testamenttiin, Uuden Testamentin osiin, Kirjoitusten sisältöön tai jopa Kirjoituksiin itseensä (AC XXVIII, 5; Tr. 60; IK I, 65, 182, 276, 285; Ap. XI, 4).9 Toisinaan tätä termiä käytetään tarkoittamaan samaa kuin Kirjoitukset: Melanchthon voi sanoa joko scriptura docet (kirjoitukset opettavat, Ap. XII, 157) tai evangelium docet (evankeliumi opettaa, Ap. XV, 5). Sanaa käytetään jopa synonyyminä opille (Ap. VII, 8).

Meitä kuitenkin kiinnostaa nyt “evankeliumin” suppea, eli varsinainen, merkitys. Tässä merkityksessään evankeliumi on ulkoinen, suullinen julistus (IK IV, 30; SA III, IV). Usein evankeliumia kutsutaan yksinkertaisesti “lupauksiksi” (promissiones, Verheissung Gottes,Zusage). Lupaukset koskevat synnin vastikkeetonta anteeksiantoa ja sovintoa Jumalan kanssa uskon kautta Kristukseen (Ap. IV, 188. Katso myös Ap. IV, 60, 388; XII, 53; SA III, 3, 4). Evankeliumi tarjoaa meille Jumalan omat lupaukset, että Hän on meille armollinen ja vanhurskauttaa (julistaa syyttömiksi) meidät Kristuksen tähden (Ap. IV, 43), tai että Hän ei enää ole meille vihainen (Deum nobis propitium esse), Kristuksen tähden (Ap. IV, 345), niin että Hän antaa meille anteeksi Kristuksen tähden (Ap. VII, 35).

Näin ollen tällä evankeliumin julistuksella on hyvin selkeästi ilmaistu ja määritelty sisältö. Havaitsemme tunnustuskirjoissamme kauttaaltaan (erityisesti: Ap. IV ja FC V ja SA II, I) palavan halun säilyttää ja julistaa tämä evankeliumin sisältö vesittämättömänä ja väärentämättömänä. Kenties paras evankeliumin sisällön määritelmä nähdään kohdassa FC, SD V, 20 [alkutekstissä 21]:

… evankeliumin varsinainen tehtävä on opettaa, … että Jumalan Poika, meidän Herramme Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen ja kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että me yksin hänen kauttaan saamme Jumalalta armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen, ja että me kuolemasta ja kaikista synnin rangaistuksista pelastuen tulemme iankaikkisesti autuaiksi [vrt. FC, Epit. V, 5].

Evankeliumin sisällön kristologinen painotus on helposti havaittavissa. Evankeliumin julistus keskittyy Kristuksen pelastavaan työhön ja tämän työn tuloksiin maailman ja yksilön suhteen. Kuten Melanchthon sanoo, evankeliumi pakottaa meidät hyötymään Kristuksesta. Se opettaa, että Hänen kauttaan meillä on pääsy Jumalan yhteyteen, sovinto Jumalan kanssa ja voitto synnistä ja kuolemasta (Ap. IV, 291). Yksimielisyyden ohje kertoo edelleen meille, miten evankeliumi ohjaa syntisiä: “Se vetoaa yksin Kristuksen ansioon, ja saarnaamalla suloisesti Kristuksen ansaitsemasta Jumalan armosta ja laupeudesta se rohkaisee pelästyneen omantunnon” (FC, Epit. V, 7).

Koska evankeliumi keskittyy “niihin uskonkohtiin, jotka kuuluvat Jeesuksen Kristuksen virkaan ja työhön, tai meidän pelastukseemme” (SA II, intro. [en löytänyt TK90:stä, suom.huom.]), kaikissa tunnustuskirjoissamme sen katsotaan olevan kristillisen uskon “ensimmäinen ja pääopinkohta” (der erste und Hauptartikel, SA II, I, 1)

Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat. Sillä “ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman”, sanoo pyhä Pietari (Ap.t. 4). “Ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut” (Jes. 53).

Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa. Tästä meidän on siis oltava täysin varmoja, ilman mitään epäilystä. Muutoin on kaikki menetetty, ja paavi, Perkele ja kaikki vastustajamme ovat oikeassa ja voittavat meidät. (SA II, I, 5).

Evankeliumin ääni ei ainoastaan kerro meille kaikkea, mitä Kristus on tehnyt puolestamme, vaan myös sen, miten saamme osaksemme tarvitsemamme sovinnon ja vanhurskautuksen Hänen kuolemansa ja verensä kautta, nimittäin uskon kautta; ja tämä on se res maxima[pääasia] ja praecipuus locus [tärkein uskonkohta], josta tulee juuri se syy, miksi koko Tunnustuskirjat ovat olemassa. Siksi Melanchthon toisinaan kutsuu anteeksiantamuksen uskonkohtaa evankeliumin kaikkein tärkeimmäksi asiaksi (praecipuus evangelii locus) tai sanoo vanhurskauttamisen uskonkohtaa Kristuksen opin perustavaksi aiheeksi (praecipuus locus doctrinae Christianae), sillä se juuri on tulos Kristuksen virasta ja työstä.

Evankeliumi Kristuksen pelastavan työn julistuksena on taivaallinen voimalataus: sillä on tehtävä, virka, toimiala.10 Se opettaa minua tuloksekkaasti Kristuksesta (IK II, 38), luo uskon sydämeeni, tuo minulle Pyhän Hengen ja lohduttaa minua pelastuksen aarteella (AC V, 2; Ap. IV, 73; IK III, 38). Se pyrkii myös avaamaan mieleni ymmärtämään ja ilolla vastaanottamaan kaikki uskonkohdat. Se opastaa vakuuttavasti minua hyötymään Kristuksesta välittäjänä ja sovittajana (Ap. IV, 299) ja asettamaan Hänet Jumalan vihaa vastaan (Ap. IV, 291). Se tarjoaa ja antaa lohdutuksen ja jatkuvan anteeksiannon (SA III, III, 8). Ilman tätä taivaallista voimaa kaikki onkin näin ollen hukassa: ei ole Kristusta, ei Pyhää Henkeä, ei kristillistä kirkkoa (IK II, 44-45; Ap. II, 10; IV, 298). Niinpä se onkin Kristuksen opus proprium [oma, varsinainen työ tai tehtävä] ja kirkon opus proprium (IK II, 31-33; Ap. XII, 50ss.). Kirkon perustava virka onkin levittää tätä sanaa, “joka yksin tuo pelastuksen” (Esipuhe Sovinnonkirjaan, Tappert, s. 13).

Meidän on pidettävä mielessä, että tunnustuskirjamme ymmärtävät evankeliumin olevan enemmänkin kuin pelkkä taivaallinen voimalataus. Se on ymmärrettävä, johdonmukainen (dianoeettinen) sanoma, oppi. Augsburgin tunnustuksen puolustuksen koko neljäs uskonkohta käy kamppailua tämän vanhurskautuksen evankeliumin tarkaksi ilmaisemiseksi. Totta sinänsä, ettei evankeliumi suinkaan ole pelkkä teoreettinen väittämä, mutta se on yhtä kaikki todellinen ymmärrettävä oppi. Näin ollen tunnustuskirjamme käyttävät käsitettä ministerium docendi evangelii (evankeliumin opettamisen virka, CA V, 1). Kirkko, jonka vastuulla on saarnata evankeliumia, on opettava kirkko: Ecclesiae magno consensu apud nos docent (seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, CA I, 1). Kirkko opettaa Kristuksen evankeliumia (Ap. IV, 400). Kirkon tuntomerkit ovat puhdas evankeliumin oppi (pura evangelii doctrina) ja sakramenttien hoitaminen (Ap. VII, 5). Niinpä kirkkoa kutsutaankin totuuden pylvääksi (1.Tim.3:15), sillä se tallettaa “puhtaan evankeliumin” (Ap. VII, 20). Ilman oikeaa oppia (die reine Lehre) Kristuksesta ja uskonvanhurskaudesta ei voi olla kirkkoa lainkaan (Ap. IV, 377 saksankielinen alkuteksti). Oppia painotetaan kaikkialla tunnustuskirjoissa; ja luterilaisen tunnustuksen kirkko, vastuullisena julistamaan Kristuksen evankeliumia, uskoo, opettaa (lehren) ja tunnustaa oikeaa oppia (Lehre). Itse asiassa evankeliumi on oppi (Ap. XII, 10); doctrina evangelii(evankeliumin oppi) on doctrina apostolorum (apostolien oppi, Ap. VII, 38).11 Näin ollen sellainen, joka opettaa evankeliumin vastaisia mielipiteitä, opettaa totuuden ja kirkon vastaisesti (Ap. IV, 400).12

B. Kirkko palvelevana kirkkona

Kirkon tekoina toteutuva palvelutyö

Kirkon toimiala (tai lähetystehtävä) on olla palveleva kirkko. Mitä tämä ajatus merkitsee tunnustuskirjoissamme, mikä on kirkon palvelutyön perusta, luonne ja laajuus? Keskeisessä Augsburgin tunnustuksen puolustuksen kappaleessa Melanchthon puhuu kaksijakoisesta palvelusta tai ylistyksestä Kristuksen kirkossa (Ap. IV, 310):

Siten evankeliumin mukainen latreia eli jumalanpalvelus on hyvien lahjojen vastaanottamista Jumalalta; lain mukainen jumalanpalvelus sitä vastoin on meidän omien lahjojemme tarjoamista ja antamista Jumalalle. Emme me kuitenkaan voi Jumalalle mitään tarjota ennen kuin olemme sovitetut hänen kanssaan ja uudesti syntyneet. Ylen suuri lohdutus sisältyy tähän opinkohtaan, jonka mukaan ensisijainen evankeliumin mukainen jumalanpalvelus on sitä, että haluamme Jumalalta vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen, armon ja vanhurskauden (vrt. Ap. IV, 49, 154; CA XXI, 3).

Tämä Melanchthonin lausuma antaa oikean näkökulman kirkon tekoina toteutuvan palvelutyön ymmärtämiseen. Mitä Melanchthon tarkoittaa termillä cultus legis (lain mukainen jumalanpalvelus), joka on meidän omien lahjojemme tarjoamista ja antamista Jumalalle? Hän viittaa ilmeisesti kristittyjen hyviin tekoihin, uskon hedelmiin, mikä on koko hänen esityksensä jälkimmäisen osan pääsisältö Augsburgin tunnustuksen puolustus IV:ssä (otsikkonaan “Rakkaus ja laintäyttämys”, vrt. CA VI). On monia seikkoja, jotka meidän on pidettävä mielessä, jos mielimme ymmärtää kirkon tekoina toteutuvan palvelutyön samoin kuin tämä kysymys on ymmärretty ja esitetty tunnustuskirjoissamme.

1. Kysymys on vain niiden jumalanpalveluksesta, jotka ovat sovitetut ja uudesti syntyneet, kuten Melanchthonin lausuma asian esitti. Sitä ei koskaan kutsuta viraksi tai palvelutehtäväksi (ministerium). Kirkon palvelutehtävä koskee tarkasti sanoen Hengen työtä kirkossa pelastuksen välineiden kautta. Tämä taas on cultus, jumalanpalvelus, toimintaa vastauksena evankeliumiin, toimintaa, jonka mahdollistaa vain evankeliumin voima.

Tunnustuskirjamme eivät ensinkään väsy väittämään, että tekojen, rakkaudentöiden, jumalanpalvelus on evankeliumin uskomisen hedelmä ja sitä esiintyy siksi vain kristittyjen elämässä. Melanchthon sanoo: “Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi ja syntyneet uudesti, me alamme pelätä Jumalaa ja rakastaa häntä, pyytää ja odottaa häneltä apua, kiittää ja ylistää häntä ja kaikissa ahdingoissa olla hänelle kuuliaisia. Me alamme myös rakastaa lähimmäisiämme, koska kerran sydämessämme vallitsee hengellinen ja pyhä mieliala (Ap. IV, 125 [alkutekstissä oli 111]. Vrt. 129, 270). Ennen uskoa ei voi olla todellista kuuliaisuutta laille, jonka kautta palvelemme Jumalaa ja ihmisiä (Ap. IV, 128-9). Tiettyjä civilia opera [yhteiskunnallisia toimia] voidaan tosin suorittaa; mutta tämä ei miellytä Jumalaa eikä siinä usein päästäkään puusta pitkään. Juuri sydämen vanhurskaus kantaa vanhurskauden hedelmät, jotka miellyttävät Jumalaa ja ovat kristityn varsinainen toimi (Ap. IV, 375). Nämä hedelmät taas miellyttävät Jumalaa yksinomaan uskon ja välittäjän, Kristuksen, tähden (propter fidem et mediatorum Christum). Tämä on propter fidem [uskon tähden] -ilmaisun oikea käyttö. (Ks. Ap. IV, 166, 172, 181, 355, 177: Inchoata impletio legis placeat propter fidem. [alulle pantu laintäyttämys on otollinen uskon tähden]).

Tunnustuskirjojemme mukaan usko synnyttää aina rakkautta ja hyviä tekoja. Sen ehdottomasti täytyy tehdä niin (Ap. IV, 141; FC, SD 8). Ei ainoastaan siksi, ettei kristitylle ole tarjolla vaihtoehtoa olla tekemättä hyviä tekoja (FC, SD IV, 20). Ei ainoastaan siksi, että teot on käsketty uskomme todistukseksi (Ap. IV, 184, 189). Ei ainoastaan siksi, että tekomme kirkastavat Kristusta (Ap. IV, 269, 189). Vaan siksi, että Henki on muuttanut meidät tuomalla meidät uskoon, ja “usko on elävä, toimiva, aikaansaapa, väkevä — sen on pakko olla joka hetki tekemässä hyvää” (FC, SD IV, 10). Näin ollen usko evankeliumiin on liittynyt erottamattomasti hyvien tekojen jumalanpalvelukseen luterilaisessa teologiassa. Kuulkaa, mitä Melachthonilla on sanottavaa: “Sitä varten meidät vanhurskautetaan, että me vanhurskaina alkaisimme tehdä hyviä tekoja ja totella Jumalan lakia. Sitä varten me synnymme uudesti ja saamme Pyhän Hengen, että uudesta elämästä nousisivat uudet teot ja uudet mielenliikkeet: jumalanpelko ja rakkaus Jumalaan, himojen vihaaminen jne.” (Ap. IV, 348-349).

2. Tämä tekojen jumalanpalvelus, joka on luonteenomaista jokaisen oikean kristityn “uudelle elämälle”, ei ole mykkää ja sokeaa jumalanpalvelusta, jota jokin epämääräinen ja utuinen rakkaus-käsite määräisi. Se on Jumalan lain tottelemista, Melanchthon sanoo (edellinen viite). Hyviä tekoja ovat vain ne, jotka Jumala on käskenyt (CA VI, 1); ja Jumalan “muuttumaton tahto, jonka mukaan ihmisten on elettävä” ajallisessa elämässään (FC, SD VI, 15) ilmenee selvimmin kymmenen käskyn laissa (dekalogissa — Ap. IV, 22; FC, SD VI, 12). Kymmenen käskyä ovat elämämme ohjenuora (normi), ainoa mittapuu jumalanpalveluksellemme suhteessa Jumalaan tai lähimmäiseemme; ne ovat se lähde, josta kaikkien hyvien tekojen on virrattava, eikä näiden käskysanojen ulkopuolella mikään teko ole Jumalalle mieluinen, riippumatta siitä, miten kallisarvoinen se voi ollakin maailman silmissä (IK I, 311).13 Nämä käskyt on myös esitetty ja sovellettu mitä kauneimmin Kirjoituksissa. Siksi kukaan ei palvele Jumalaa tai ihmistä teoillaan ilman Jumalan sanan perusteita (Ap. XV, 14, 17, 29); ja kristitty toiminnassaan maailmassa ja suhteessaan maailmaan etsii ohjausta Kirjoituksista.

3. Pyrkiessään elämään hyvien tekojen jumalanpalvelukseen antautuneen elämän kristitty havaitsee, että hänen toimensa useinkin vastaavat epäuskoisten tai valtion toimenpiteitä. Tämä johtaa meidät yhteiskunnallisen vanhurskauden käsitteeseen (justitia rationis, opera rationis, justitia civilis, justitia philosophica, civilia opera, justitia legis, justitia propria, äusserliche Frömmigkeit), joka niin usein esiintyy Tunnustuskirjoissamme. Kyse on ulkoisesta kuuliaisuudesta luonnolliselle laille (lex naturae).14 Tunnustuskirjojemme yhteiskunnallisen vanhurskauden käsite on vaikea mutta tärkeä. Kyse on ilman muuta vanhurskaudesta, mutta kuitenkaan se ei todellisesti palvele Jumalaa, koska sen harjoittajat ovat lihallisia eivätkä sellaisina pysty palvelemaan Jumalaa (Ap. IV, 35; v:n 1990 suomennos käyttää tässä käsitettä “kunnialliset teot”). Itse asiassa tällainen on Jumalan silmissä syntiä, vaikkakin se voi olla mitä kiitettävintä inhimillisen arvioinnin mukaan. Siispä tämä on dialektisesti (vastakohtaa korostaen) sekä justitia [vanhurskautta] että samanaikaisesti syntiä. Miksi näin? Koska se on tehty ilman Kristusta ja Pyhää Henkeä (Ap. IV, 124, 130, 181).

Kaikesta huolimatta on todella olemassa vastaavuus kristittyjen hyvien tekojen ja maailman yhteiskunnallisen vanhurskauden (justitia civilis eli pelkät ulkoiset hyvät teot: Ap. II, 43; IV, 12ss.) välillä. Molempia määrittää luonnollinen laki ja molemmat edistävät ja kykenevät saavuttamaan jonkinasteista yhteiskunnallista vakautta ja ihmisten välisten suhteiden paranemista. Onko kristityn tekoina toteutuvan palvelutehtävän sisältö näin ollen tehdä samaa kuin muutkin, joskin ehkä paremmin ja aivan erilaisista vaikuttimista? Fagerbergin mukaan ei tässä mielessä ole mitenkään välttämätöntä puhua erityisestä kristillisestä etiikasta.15 Melanchthon näköjään antaa tukea tälle käsitykselle, sanoohan hän, että toisen taulun käskyihin (vanhempien kunnioittamisesta eteenpäin, suom.huom.) “sisältyy yhteiskunnallinen vanhurskaus, minkä järki käsittää” (Ap. IV, 34; vrt. myös XVIII, 4).

4. Tämä kaikki merkitsee varmastikin sitä, että kristitty toimii maailmassa ajallisessa elämänpiirissä ja sen mukaisissa yhteyksissä ja palvelee Jumalaa kutsumuksensa mukaan(CA XVI; IK I, 150-154; VK IX, 4-5). Melanchthonin käsitys yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta ja hänen vahva painotuksensa sen tärkeydestä ajallisessa ja yhteiskunnallisessa elämänpiirissä näyttäisi edelleen viittaavan siihen suuntaan, että kristitty ei ainoastaan tue yhteiskunnallisen vanhurskauden tekoja, missä hän vain voi hyvällä omallatunnolla niin menetellä, vaan että kristittyjen tukemat yhteiskunnallisen vanhurskauden teot todella toteuttavatkin oikeudenmukaisuuden ja järjestyksen ihannetilan julkisessa elämässä (Regiment, officia; katso CA XXVIII, 12, 18).

Kristillisen jumalanpalveluksen luonteen selvittämiseksi tässä yhteydessä kaksi huomiota on tehtävä Tunnustuskirjoistamme. Ensinnäkin meidän on pidettävä mielessä Lutherin ja Tunnustuskirjojen jokseenkin voimakas kutsumus-käsitteen painotus. Tämä käsite kehitettiin roomalais-katolista, kutsumuksen papistoon rajaavaa näkemystä vastaan. Luterilainen kanta oli, että yksityinen kristitty palvelee Jumalaa tekemällä kymmenen käskyn mukaisia hyviä tekoja (Ap. XII, 174, saksankielinen alkuteksti), kukin palvellen asemansa tai kutsumuksensa mukaan (IK I, 120). Vanhemmilla on tietty asema, lapsilla toinen; hallitsijoilla tietty asema, alamaisilla toinen, jne. Käskyt eivät ole samat kaikille, ja näin ollen moninaisilla vastuualueilla toimivien eri kristittyjen jumalanpalveluskin on erilaista (VK V, 20), kuten Lutherin huoneentaulu selvittää (VK IX). Tämä jumalanpalvelus, jota jokainen kristitty toteuttaa omassa kutsumuksessaan, ei ole pelkkää käskyyn vastaamista, vaan suuntautuu Jumalan oman luomisteon ja järjestyksen mukaan (creatio et ordinatio Dei, Gottes Geschöpf und Ordnung; CA XXVII, 20). Jumalan käskyt ovat Hänen käskyjään, joka on kaiken luonnollisen olemuksen ylläpitäjä, ja tämä on syynä siihen, että ne ovat niin tärkeitä toteuttaessamme erilaisia kutsumuksiamme. Tämän käsitteen perusteena on se, että me yhtäältä saamme kaiken Jumalalta (IK I, 26) ja toisaalta olemme itse Jumalan siunausten kanavia toisille. Siksi me Hänen välikappaleinaan otamme ja annamme yksinomaan sen mukaan kuin Hän on käskenyt. Käytännössä tämä merkitsee kutsumuksemme toteuttamista siellä, minne Jumala on meidät asettanut, ja kutsumuksemme mukaista ihmisten palvelemista. Näin toimiminen ja kaikkien kristillisen hurskauden mukaisten hyveiden harjoittaminen työllistää meitä enemmän kuin riittävästi (IK I, 311-314).

Toinen johdonmukainen havainto on, että se jumalanpalvelus tai palvelutyö, jota olemme edellä käsitelleet, on tunnustuskirjojemme mukaan aina yksityisten kristittyjen palvelutyötä heidän erilaisissa kutsumuksissaan, ei kirkon jumalanpalvelusta sinänsä. Ei ole mainintaa eikä näytä olevan mitään sijaa järjestetylle kirkolliselle toiminnalle yhteiskunnallisten ja ajallisten asioiden piirissä (weltlich Regiment, politica administratio, CA XXVIII, 11 passim[lyhyesti, ohimennen mainiten]). Miksi näin? Voisimme arvella, että sellainen toiminta oli mahdotonta silloin, kun tunnustuskirjamme kirjoitettiin. Kirkko ja valtionhallinto olivat monin tavoin niin yhteenkietoutuneita, ettei koko ajatusta järjestetystä kirkollisesta toiminnasta sosiaalisten ja yhteiskunnallisten asioiden suhteen, mitä jotkut nykyään pitävät kovin olennaisena, voitu edes ennakoidakaan, siitäkään huolimatta, että luterilaiset tekivät selvän eron hengellisen ja yhteiskunnallisen elämänpiirin välille. Sellainen vastaus olisi kuitenkin sekä pinnallinen että osittain virheellinen. On monia teologisia syitä, miksi tunnustuskirjamme eivät puolla eivätkä todella voisikaan puoltaa järjestettyä, virallista kirkollista toimintaa sosiaalisten ja yhteiskunnallisten asioiden piirissä, sitä, mitä nykyään kutsuisimme sosiaaliseksi tai poliittiseksi toiminnaksi.

Ensinnäkin se selkeä ero, joka tehdään kahdenlaisen esivallan (regnum Christi et regnum civilis, Ap. XXVIII, 2) välille, ehdottomasti rajoittaa kirkon työtä ja tehtäviä. “Sen takia kirkollista ja maallista valtaa ei pidä sekoittaa toisiinsa” (CA XXVIII, 12). “Se [kirkollinen valta, kirkko] ei saa sekaantua sille vieraisiin tehtäviin, ei vaihtaa maallisia hallituksia, ei kumota esivallan säätämiä lakeja, ei kieltää lain määräämää kuuliaisuutta, ei asettaa esteitä tuomioille, jotka koskevat maallisia järjestyksiä tai sopimuksia eikä määrätä esivallalle sääntöjä valtion järjestysmuodosta” (sama 13). Hengellinen valtakunta (regnum spiritualis) ei muuta yhteiskunnan tai maailman hallintaa (maallinen regimentti, status civilis, Weltregiment), vaan maallisella esivallalla on oikeus kostorangaistuksen käyttöön erilaisten vääryyksien oikaisemiseksi (vrt. Ap. XVI, 7; vrt. myös 2, 3, 6). Kirkon edustajina piispojen ja pastoreiden on suoritettava ainoastaan hengellistä tehtävää: saarnata evankeliumia ja hoitaa sakramentteja (CA XXVIII, 2, 3; Tr. 31; Ap. XXVIII, 19; Ap. XIII, 9). Tämä on myös itse Kristuksen kirkon ainoa tehtävä (CA XXVIII, 9; Ap. VII, 28).

Toiseksi kirkon oma luonne sulkee pois järjestetyn kirkollisen tunkeutumisen sosiaalisen ja poliittisen elämänpiirin alueelle. Sillä kirkko Kristuksen valtakuntana (regnum Christi; Ap. VII, 16, 17) ei ole pelkkä ulkoisten menojen varaan rakentuva yhteisö, kuten muut poliittiset yhteisöt (aliae politiae), vaan se on uskon ja Pyhän Hengen yhteys ihmisten sydämissä (sama, 8). Kristuksen valtakuntana (regnum Christi), jota Kristuksen Henki hallitsee, kirkon toimiala on hengellinen, aina liittynyt Hengen työhön kirkossa ja kirkon kautta. Lutherin Isossa katekismuksessa olevassa kauniissa kuvauksessa Hengen työstä koko kirkon elämä ja toiminta on keskittynyt siihen, mitä Henki saa aikaan hengellisesti Sanan ja sakramenttien kautta (IK II). “Sillä missä Pyhä Henki ei saarnauta sanaa eikä anna sen herätä sydämissä niin, että se käsitetään, siellä sana menee hukkaan” ja sen myötä kaikki (IK II, 43). Siellä, missä Henki ei ole läsnä Sanan kanssa, ei ole kristillistä kirkkoa (IK II, 44), “sillä missä Kristusta ei saarnata, siellä ei ole Pyhää Henkeä, joka luo, kutsuu ja kokoaa kristillisen kirkon ja jota ilman kukaan ei voi päästä Herran Kristuksen luo” (IK II, 45). Ei sen enempää tässä Lutherin esityksessä, joka on eräänlainen tiivistelmä Hengen ja kirkon työstä ja lähetystehtävästä kuin muuallakaan tunnustuskirjoissamme ole löydettävissä mitään mainintaa sellaisesta työstä tai toiminnasta, jonka puitteissa kirkko kirkkona kävisi käsiksi puhtaasti sosiaalisiin tai yhteiskunnallisiin toimiin — sellainen on yksityisen kristityn toimintaa kutsumuksessaan.

Kaikki tämä ei merkitse sitä, etteikö kirkolla olisi syvää kiinnostusta ja osallisuutta yhteiskuntajärjestyksen asioissa. Kirkko ei ainoastaan rukoile yhteiskuntajärjestyksen puolesta ja kunnioita sitä ja kehota kristittyjä tukemaan ja tottelemaan sitä (CA XXVIII, 18; IK I, 141; III, 75), vaan kirkko ilmaisee myös kantansa sellaisissa asioissa (kuten koulutukseen liittyvissä), jotka vaikuttavat sekä kirkkoon että valtioon, ja rohkaisee nuorukaisiaan valmistautumaan ajallisen hallinnon palvelukseen (weltlichem Regiment) ja muihin työtehtäviin (SA II, III, 1). Eipä kirkko epäröi neuvoa valtion ylimpiä hallitsijoitakaan heidän vastuidensa ja velvollisuuksiensa suhteen (Ap. XXI, 44). Hallitsijoita näin ohjattaessa heitä kuitenkin kohdellaan nimenomaan seurakunnan jäseninä (praecipua membra ecclesiae), joiden on palveltava Jumalaa omassa kutsumuksessaan (Tr. 54).

Olemme nyt valmiita vastaamaan tähän kysymykseen: Mikä on kirkon lähetystehtävä? Kaiken edelläesitetyn todistusaineiston mukaan se on tämä ainoa tehtävä: olla Hengen työkaluna evankeliumin julistamisessa ja sakramenttien hoitamisessa. Samanaikaisesti jokaisella kristityllä omassa kutsumuksessaan on “virka” palvella Jumalaa sekä kirkossa että maailmassa. Se, että kirkon lähetystehtävä on yksi ainoa ja rajoittuu evankeliumin julistamiseen ja sakramenttien hoitamiseen, on selvää tunnustuskirjojemme kolmesta suuresta painotuksesta, ja nämä onkin mainittava nähdäksemme paremmin, miten perustava tämä tehtävä on ja sen täytyy olla kirkolle.

1. Soteriologia (oppi pelastuksesta). Werner Elert puhuu usein16 “Heilsegoismus” (pelastumisitsekkyys) -käsitteestä, henkilökohtaisesta kiinnostuksesta yksilön omaa pelastumista kohtaan, joka ilmenee luonteenomaisesti Lutherin kirjoituksissa ja tunnustuskirjoissamme esiintyvässä sanonnassa “minun puolestani”. Tämä käsite, joka niin usein viskataan vasten luterilaisuuden kasvoja, on Elertin mukaan evankelisen uskon perustavan luonteen mukainen. Se on näet luterilaisuuden pelastuskeskeisyyden tulosta, sen pääsisällön, joka tulee selväksi tunnustuskirjojemme painottaessa evankeliumin keskeisyyttä kirkon teologiassa ja jumalanpalvelusmenoissa ja elämässä (Ap. IV, 310). Rakenteellisesti Augsburgin tunnustus on laadittu kristologiaa (oppi Kristuksesta) ja uskonvanhurskautta käsittelevien III ja IV uskonkohdan ympärille. Sama pätee Schmalkaldenin opinkohdista. Tunnustuskirjojen koko tarkoitus oli esittää julkisesti ja tunnustaa puhdas evankeliumi, ja tämä siinä tarkoituksessa, että hätääntyneet omattunnot voisivat saada rauhan ja anteeksiantamuksen ja pelastuksen (FC, SD V, 9, 12, 20; vrt. myös Esipuhe Yksimielisyyden kirjaan, Tappert, ss. 5, 13). Edelleen Melanchthon suurenmoisessa esityksessään vanhurskauttamisesta uskon kautta alituisesti kehottaa uskonelämäänsä elävää kristittyä “hyötymään” Kristuksesta, joka on evankeliumin sisältö ja ainoa välimies ja lepyttäjä Jumalan vihaa vastaan (Ap. IV, 40, 45, 46, 80, 154, 213, 214, 221, 222, 291, 299, 300). Tämä ainoastaan tarjoaa uskovalle toivoa epävarmuuden hirviötä vastaan (Ap. IV, 346, 118). Soteriologinen kiinnostus hallitsee läpikotaisin luterilaisia tunnustuskirjojamme. Tämä pätee silloinkin, kun käsitellään kaikkein vähäpätöisimpiä kysymyksiä (katso, esim., SA II, II, III, IV). Näemme siis tunnustustemme syntyprosessin sananmukaisesti tunnustustoimena, joka toteuttaa kirkon lähetystehtävää, evankeliumin julistamista.

2. Eskatologia (oppi viimeisistä tapahtumista). Tunnustuskirjoissamme ei ole erityistä opinkohtaa eskatologiasta lukuunottamatta Augsburgin tunnustuksen XVII:n lyhyttä esitystä Kristuksen tulemisesta viimeiselle tuomiolle (joka, mielenkiintoista sinänsä, seuraa yhteiskunnallista vallankäyttöä koskevaa kohtaa); ja tämäkin kohta vain kokoaa sen, mikä oli löydettävissä yleiskirkollisista (katolisista) uskontunnustuksista. Silti myös eskatologia on tunnustuskirjojemme läpikäyvä aihe. Tunnustuskirjat kirjoitettiin tietoisesti ja ehdoin tahdoin odottaen Kristuksen palaavan pian tuomitsemaan ja vapauttamaan syytöksistä (Ap. Esipuhe, 19; SA II, IV, 15). Yksimielisyyden kirjan allekirjoittajat sanovat tunnustuksensa esipuheessa: “Jumalan armon avulla me aiomme pysyä siinä [Augsburgin tunnustuksen opissa] autuaaseen kuolemaamme asti ja niin astua Herramme Jeesuksen Kristuksen tuomioistuimen eteen iloisin, pelottomin sydämin ja omintunnoin” (Yksimielisyyden kirja, Esipuhe, suomalaisen vuoden 1990 laitoksen ss. 34-35). Samoin Yksimielisyyden ohjeen viimeiset sanat toistavat tuon luottavaisen julistuksen (FC, SD XII, 40, 6). Sellainen on se Kristuksen paluun ja Hänessä saatavan voiton varmuus, joka leimaa luterilaisia isiä heidän tunnustaessaan evankeliumia omana aikanaan ja kaikkia jälkeentulevia sukupolvia varten.

Tunnustuskirjat heijastavat sitä vakaumusta, että me elämme viimeisinä aikoina. Antikristus raivoaa ja kaikki lopun ajan merkit ovat tulleet esiin. Samaan aikaan täkäläisen elämämme päämääränä on iankaikkinen elämä. Uudestisyntymisemme ja vanhurskauttamisemme uskon kautta tekevät meistä jo nyt osallisia tuohon elämään (Ap. IV, 352). Evankeliumi tuo meille kaikki iankaikkiset, eskatologiset Jumalan siunaukset (Ap. VII, 15; SC VI, 6; IK II, 31; IK III, 53-54). Kristityllä on jo iankaikkinen elämä; ja näin ollen elämämme täällä on eletty tulevan iankaikkisen elämän odotuksessa (IK II, 61-62). Nimenomaan tästä on kysymys tunnustuskirjojemme keskeisessä soteriologisessa painotuksessa (katso, esim., Ap. IV, 291; IK II, 28-32; FC, Epit. VI, 5): samoin kuin vanhurskauttaminen ja usko kuuluvat yhteen, niin myös usko ja iankaikkinen elämä kuuluvat yhteen (Sicut autem iustificatio ad fidem pertinet, ita pertinet ad fidem vita aeterna, Ap. IV, 354). On helppo käsittää, miten näin hallitseva eskatologia vaikuttaa kirkkoon, kun se käy käsiksi palvelutehtäväänsä. Kaikki tehdään sub specie aeternitatis, iankaikkisuusnäköala silmien edessä.

3. Satanologia (oppi sielunvihollisesta). Lopunajallista painotusta vahvistaa tunnustuskirjojemme satanologia. Tunnustuskirjojemme realistinen demonologia (oppi pimeyden henkivalloista) liittyy kahta valtapiiriä koskevaan opetukseen17 ja on äärimmäisen tärkeä nähdäksemme oikein kirkon työn tunnustuskirjojen mukaan ja niiden ilmeisen “sosiaalisen huolen” puutteen. Paholaisen valtakunta ei luterilaisessa teologiassa ole jotakin epämääräistä demonista “epäaitoa olemista”, jonkinlaista epäonnistumisen tai katkonaisuuden teologiaa tillichiläisessä merkityksessä, vaan epämyyttinen, todellinen valtakunta, jota hallitaan suorassa vihollisuudessa Jumalaa vastaan. Kristuksen valtakunta puolestaan ei ole jonkinlainen sillanpääasema, josta käsin maailma loppujen lopuksi valloitettaisiin (huomaa, miten kiliasmi [käsitys tuhatvuotisesta valtakunnasta kristittyjen näkyvänä, ulkonaisena valtana maan päällä ennen viimeistä tuomiota] torjutaan kohdassa CA XVII, 5) uudistamalla tai muuttamalla se. Se on sen sijaan yhteys Herran Kristuksen kanssa (VK II, 4), hengellinen sydämen vanhurskauden ja Hengen lahjan valtakunta (Ap. VII, 13, 18; XXVII, 27). Nämä kaksi valtakuntaa eivät pysyttele aloillaan, vaan ovat jatkuvassa sotatilassa ilman mitään puolueetonta maaperää niiden välillä. Kaikki ihmiset ovat luonnostaan paholaisen orjia ja hänen vankejaan (Ap. II, 47) ja voivat päästä sisälle Kristuksen valtakuntaan ainoastaan Hengen armoteon kautta (VK II, 4; IK II, 27). Näin ollen kirkon työnä ei ole “uudistaa” paholaisen valtakuntaa, joka on tämä langennut maailma, vaan kutsua ihmisiä ulos pimeydestä; ja Kristus tuhoaa tuon valtakunnan tulemuksessaan.

Tunnustuskirjamme kuvailevat näiden kahden valtakunnan välisen kamppailun kiivauden mitä havainnollisimmin yksityiskohdin. Paholainen on Jumalan vihollinen maan päällä (CA XX, 25). Hän ahdistaa kirkkoa joka suunnalta ja repii meitä irti uskosta, toivosta ja rakkaudesta, synnyttää väärää varmuutta sydämissämme ja vetää meitä epäuskoon ja iljettäviin synteihin. Kulutamme elämämme taistellen hänen tulisia nuoliaan vastaan (IK III, 104). Hän valehtelee ja raivoaa kirkkoa vastaan alinomaa, yötä päivää; ja tähän meidän täytyy ymmärtää varautua. “Sillä missä Jumalan sanaa saarnataan, otetaan vastaan eli uskotaan ja missä se tuottaa hedelmää, sieltä ei varmasti rakas pyhä ristikään ole kaukana” (IK III, 65). Paholainen ei halua mitään kiihkeämmin kuin saada riistetyksi meiltä kaiken, minkä olemme Jumalalta saaneet (IK III, 80). Hän ei tyydy estämään ja häiritsemään vain hengellistä hallintoa, vaan pyrkii myös “estämään ja torjumaan kaiken maallisen hallinnon sekä kunniallisten ja rauhallisten olojen säilymisen” maan päällä. Tämä merkitsee sitä, että paholainen hallitsee maan päällä. Luther syyttää häntä kaikesta: sodista, kapinoista, epäoikeudenmukaisuudesta, katovuosista, jopa ilman myrkyttämisestä eli saastuttamisesta (die Luft zu vergiften). Jos vain olisi hänen vallassaan, eivätkä rukouksemme olisi sitä estämässä, meillä ei varmasti olisi ainuttakaan oljenkortta pellolla eikä yhtään kolikkoa kotona, hetkeäkään emme pysyisi elossa (IK III, 81 [alkuteksti: 82]; vrt. Ap. IV, 47ss.). Maailman historia osoittaa paholaisen vallan mahdin. Jumalanpilkka ja ilkeät opit täyttävät maailman. Vain se kirkko, joka seuraa Kristusta, Herraa ja Voitonruhtinasta, voi saada voiton Saatanasta; ja tämä tapahtuu Hengen sota-aseilla, jotka Jeesus on antanut seurakunnalleen: kasteella (VK IV, 6; IK IV, 41, 83) ja Sanalla (IK Esipuhe 10; I, 100; FC, SD XI, 76).

Tällainen demonologia vahvistaa eittämättä eskatologista näkökohtaa ja muistuttaa kirkkoa alati, että sen on palattava todelliseen palvelutehtäväänsä. Mutta merkitseekö tällainen teologia, tällainen keskittyminen pelastukseen ja voittoon synnistä ja Saatanasta, tällainen voimakas tulevan elämän toivo, pakoa tästä elämästä, elämän rakastamisesta, Jumalan luodun maailman arvossapitämisestä ja sosiaalisesta vastuuntunnosta? Edelläesitetyt lyhyet tutkistelumme tunnustuskirjoissamme olevasta kodin, valtionhallinnon, kristillisen elämän, rakkauden ja hyvien tekojen painottamisesta ja myös siitä suuresta Jumalan luomistekojen arvostuksesta, jonka havaitsemme Lutherin katekismuksissa, riittäkööt osoittamaan, ettei luterilainen teologia ole eskapistista (todellisuutta pakoilevaa) eikä välinpitämätöntä tässä maailmassa elettävään elämään kuuluvista asioista. Kysymys on vain siitä, että teologiamme on tasapainoista ja todellisuudentajuista (realistista). Luterilaisuus tietää, että maanpäällinen seurakunta on taisteleva seurakunta, joka käy hirvittävää ja kuolettavaa taistelua. Samaan aikaan se uskoo seuraavat Jeesuksen sanat ja elää niistä: “Olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33). Eläessään vihamielisessä maailmassa ja odottaessaan lopullista voittoa Herransa tulemuksessa seurakunta tuntee myös taisteluaseensa: totuus, evankeliumi, usko, pelastus, Pyhä Henki (Ef. 6:10; vrt. 1.Piet. 5:6-11). Kaikki tämä heijastuu luterilaisissa tunnustuskirjoissamme. Mekin nykyajan luterilaisina teemme hyvin kilvoitellessamme tässä suurenmoisten tunnustuskirjojemme hengessä — niistä saamme todelliset lähetysteesit myös omalle ajallemme.

Kaksi kysymystä on vielä vastaamatta — kysymykset, jotka on otettava puheeksi jokaisessa tunnustuksellisen luterilaisen teologian mukaista kirkon lähetystehtävää käsittelevässä nykytutkimuksessa.

1. Antavatko historiallinen luterilaisuus ja luterilaiset tunnustuskirjamme tukea lähetyssaarnaajien lähettämiselle kaikkialle maailmaan? Terävämmin ilmaisten: onko lähetyssaarnaajien lähettäminen välttämätöntä evankeliumia ja kirkon palvelutehtävää koskevan luterilaisen käsityksen mukaan? Huolimatta kuluneiden vuosien aikaisesta luterilaisten kirkkojen toistuvasta kyvyttömyydestä vastata lähetyssaarnaajien vieraisiin maihin lähettämisen tarpeeseen ja haasteeseen, Werner Elert ja muut ovat vastanneet kysymykseemme riemullisen myönteisesti. Se, ettei tunnustuskirjoissamme ole erityisiä toimintaohjeita ulkolähetyskenttien perustamisesta ja varustamisesta työntekijöillä, ei aiheudu mistään evankeliumia tai kirkon lähetystehtävää koskevan opin typistämisestä, vaan niistä olosuhteista, joissa tunnustuskirjamme kirjoitettiin ja joihin ne vastasivat.18Tässä suhteessa meidän on syytä muistaa, ettei uskonpuhdistuksen aikana tehty mitään eroa sisä- ja ulkolähetyksen välillä. Pyyhkäisipä apostolien sanoma läpi antiikin pakanamaailman tai sama viesti uskonpuhdistuksen sanomana läpi oman aikansa maailman, kirkon sama palvelu- ja lähetystehtävä on toiminnassa. Se, että uskonpuhdistus rantautui enimmältään sellaisiin maihin ja sellaisten kansojen keskuuteen, jotka olivat valmiiksi nimellisesti kristittyjä, ei estä sitä olemasta luonteeltaan lähetystyötä. Loppujen lopuksi evankeliumin vapauttaminen tekojen vaatimuksesta merkitsee oven avaamista kaikelle lähetystyölle. Samoin kirkon ja sen tehtävän siirtäminen pois keisarin valtapiirin tasolta merkitsee kirkon vapauttamista tekemään lähetystyötä sanan aidossa merkityksessä, ei miekalla, vaan Pyhän Hengen sanalla. Into evankeliumin puolesta on intoa sielujen pelastumiseksi, ja tämä on lähetyshengen olemus. Sen tähden meillä on evankeliumin opettamiseen ja julistamiseen painottuvissa luterilaisissa tunnustuskirjoissamme vakuuttavat luterilaiset ulkolähetyksen perusteet.

2. Mitä seurauksia luterilaisten tunnustuskirjojen kirkon palvelutehtävään liittyvästä opetuksesta tekemillämme löydöillä on suhteellemme ekumeeniseen liikkeeseen nykyaikana? Monienkin tunnustuskirjoissamme käsiteltyjen näkökohtien täytyy määrittää suhteitamme nykyiseen ekumeeniseen liikkeeseen, ja erityisesti Kirkkojen maailmanneuvostoon (KMN), eikä vastauksen pidä riippua pelkästään tunnustuksellisesta asennoitumisestamme kirkon palvelutehtävään. Kuitenkin voimme vähintäänkin helpottaa kannanmuodostustamme tähän liikkeeseen nykytilanteessa tutkimalla lyhyesti modernin ekumenian asennetta kirkon lähetystehtävään, eritoten sellaisena kuin se näyttäytyy “Report on Renewal in Mission” (“Raportti uudistumisesta lähetystyössä”) -asiakirjassa, jonka KMN:n yleiskokous hyväksyi Uppsalassa vuonna 1968.19 Tämän, KMN:n jäsenkirkkojen ja teologien vuosia kestäneen (aina KMN:n New Delhin yleiskokouksesta lähtien käynnissä olleen) tutkimuksen ja valmistelun tuloksena laaditun raportin analysointi paljastaa, että KMN on virallisessa lausunnossaan jotakuinkin sivuuttanut ne valtavat evankeliset aiheet ja tavoitteet, jotka hallitsivat uskonpuhdistusta ja historiallisia luterilaisia tunnustuskirjojamme, ja välttänyt käsittelemästä niitä. Raportissa on hyvin vähän yhteistä sen enempää Uuden Testamentin kuin tunnustuskirjojemmekaan opetukselle kirkon lähetystehtävästä. Tämä ankara arvio ei ole yksin omani vaan myös käytännöllisesti katsoen kaikkien niiden monien evankelisten luterilaisten ja muiden kristittyjen teologien, jotka olivat läsnä tässä yleiskokokouksessa, näkivät sen raportin ymmärtämiseen ja kriittiseen selvittelyyn tarvittavan vaivan ja julkaisivat näkemyksensä.20 On yleisesti tunnettu tosiasia, että yleiskokoukselle esitettiin kaksikin vaihtoehtoista raporttiluonnosta, pohjoismainen ja saksalainen, ja että niistä kumpainenkin oli paljon raamatullisempi ja evankelisempi kuin hyväksytty raportti. Onpa sattunut sellaistakin, että eräs Norjan kirkkoon kuuluvan Norjan Lähetysseuran toimikunta ei voinut hyväksyä Uppsalan raporttiluonnosta, vaan vieläpä katsoi sen niin surkeaksi ja epäraamatulliseksi, että antoi suosituksen, jonka mukaan siinä tapauksessa, että KMN:n yleiskokous tällaisen raportin hyväksyisi, “Norjan kirkon tulisi etsiä uusia välineitä jatkuville ekumeenisille sitoumuksilleen”.21 Muutokset luonnoksen ja lopullisen raportin välillä eivät olleet järin lukuisia tai syvällekäypiä. Erityisesti, ja tämän luterilaisia Tunnustuskirjoja käsittelevän tutkimuksemme valossa, seuraavat seikat on sanottava “Report on Renewal and Mission” -asiakirjan kommenttina ja kritiikkinä:

a. Raportti tuskin lainkaan koskettelee niitä suuria soteriologisia ja eskatologisia teemoja, jotka ovat niin perustavia historialliselle kristinuskolle ja luterilaisille tunnustuskirjoillemme niiden luodessa taustaa kirkon palvelutehtävälle. Joku voisi ehkä vastata, että tällainen kritiikki on matalamielistä ja että tällaisia näkökohtia pidetään raportissa itsestäänselvinä. Eräs erittäin myönteisesti raporttiin asennoituva kommentoija sanoo juuri näin kehuakseen sitten, outoa kylläkin, raportin “klassista ja kattavaa” rakennetta.22 Mutta voidaanko evankeliumin aito sisältö: pelastuksen, sovituksen, vanhurskautuksen ja Kristuksen työn suuret teemat, Kristuksen paluun, tuomion, ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän eskatologisista näköaloista nyt puhumattakaan — voidaanko evankeliumin sisältö jättää huomiotta, kun kristityt kokoontuvat yhteen puhuakseen kirkon lähetystehtävästä? Evankeliumin julistamisen kiireellisyys yksinkertaisesti loistaa poissaolollaan Uppsalan raportissa; ja tämä on anteeksiantamatonta.23

b. Raportti ei aseta kirkon lähetystehtävän tavoitteeksi sovintoa Jumalan kanssa, ei Uuden Testamentin tarkoittamaa kääntymistä, vaan epämääräisen inhimillistymisen (humanisaation): “the new humanity” (“uusi ihmisyys”). Tätä vakavaa virhettä luterilaiset ja [muut] evankeliset teologit ovat arvostelleet enemmän kuin mitään muuta.24 Ei sanaakaan parannuksesta, uskosta, pelastuksesta, vapautuksesta synnin vallasta ja Jumalan vihan alta lähetystyön suurena tavoitteena ja päämääränä. Sen sijaan viimeisistäkin harvoista ja epämääräisistä viittauksista tähän Uuden Testamentin valtavaan, keskeiseen pelastussanomaan on muotoiltu vain eräänlaisia lähtökohtia, joista sitten päästään asettamaan kirkon tehtävälle ympäröivässä yhteisössä (sosiaaliselle toiminnalle) välittömäksi tavoitteeksi “oikeudenmukaisuus, vapaus ja arvokkuus osana todellisen ihmisyyden palauttamista Kristuksessa”. Näistä tavoitteista, jotka ovat humanitaarisia (kärsimysten lieventämiseen pyrkiviä) eivätkä missään erityismerkityksessä kristillisiä, tulee inhimillistämisen välineitä. Näin kirkon lähetystehtävä on maallistettu (sekularisoitu). Tätä tosiseikkaa havainnollistaa raportissa sittemmin esiintyvä lausuma, jossa ehdotetaan vallankumousta epäoikeudenmukaisuutta vastaan taistelussa “oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta, jota ilman uusi ihmisyys ei voi täysin toteutua”.

c. Raportti sekoittaa toisiinsa tai sulauttaa yhteen kirkon palvelutehtävän, evankeliumin julistamisen ja sakramenttien hoitamisen, ja kristittyjen jumalanpalveluksen (cultis legis, hyvät teot). Evankeliumia suppeassa, varsinaisessa merkityksessä ei käy sekoittaminen hyviin tekoihin, jotka ovat evankeliumin hedelmä. Aina, kun niin pääsee tapahtumaan, tuloksena on tuhoisa lain ja evankeliumin sekoittaminen ja kirkon lähetystehtävän toteuttamisen estyminen.

d. Raportti ei tarjoa mitään raamatullisia perusteita lähetystyössä uudistumista koskeville päätelmilleen. Joku voisi vastata, että tässäkin kohdin raamatullista perustaa on pidetty itsestäänselvänä. Mutta tällainen väite vain väistäisi kysymystä, sillä raportin sekaannukset ja aukot kirkon lähetystehtävän perusteiden, luonteen ja päämäärän osalta paljastavat sen räikeän epäraamatulliseksi.

Mikä sitten voi olla meidän — luterilaisten, joilla on luterilainen ja raamatullinen oppi kirkon palvelutehtävästä — suhteemme ekumeeniseen liikkeeseen tänä aikana? Samaistuminen laajaan liikkeeseen, joka näin traagisesti hautaa evankeliumin ja ohittaa kirkon keskeisen lähetystehtävän, merkitsisi luopumusta ja evankeliumia ja Kristuksen kirkon työtä koskevan ymmärryksemme kieltämistä. Tämä on dogmaattinen [opillinen; ehdoton] ja kielteinen arvio, aivan varmasti; ja se antaa ymmärtää, että KMN kirkon lähetystehtävää koskevasta lähestymistavastaan päätellen on katsottava epäevankeliseksi ja jopa harhaoppiseksi (hereettiseksi). Vakaumukseni on, että juuri tällainen arvio on esitettävä KMN:a vastaan, ei ainoastaan niiden meistä, jotka toivovat pysyvänsä uskollisina luterilaiselle evankeliumin opille, vaan kaikkienkin kristittyjen, jotka tahtovat pitää evankeliumin ja levittää sitä. Ei yksinkertaisesti ole tulevaisuutta sellaisella liikkeellä kuin nykyinen ekumeeninen liike on, mikäli “Raportti uudistumisesta lähetystyössä” muodostuu sen merkkilipuksi ja toimintamalliksi. Voimme ja meidän pitäisikin keskustella niiden kristittyjen ja jäsenkirkkojen kanssa, jotka joutuvat toteamaan olevansa mukana tässä liikkeessä — monet näistä kristityistä ovat syvästi sitoutuneita evankeliumiin ja evankelisia käsityksessään kirkon palvelutehtävästä. Mutta samaistuminen itse liikkeeseen sellaisenaan tai sen päämäärien hyväksyminen asettumalla sen rinnalle, ryhtymällä yhteistyöhön sen kanssa, tukemalla sitä, liittymällä siihen — se merkitsisi evankeliumin kieltämistä.


  1. Perustavassa artikkelissa “What the Symbols Have to Say about the Church” [“Mitä sanottavaa uskontunnustuksilla on kirkosta”], CTM, XXVI, 10 (Oct. 1955), s. 721ss., Arthur Carl Piepkorn huomauttaa, että monia niistä luokituksista, joilla olemme oppineet mieltämään kirkon ja sen työn, ei löydy tunnustuskirjoistamme. Tällaisia käsitepareja ovat esim. näkyvä ja näkymätön seurakunta, kirkko-paikallisseurakunta -vastakohtaisuus, taisteleva seurakunta ja riemuitseva seurakunta. Sama pätee “kirkon lähetystehtävä” -käsitteestä. Martin Kretzmann väittää tahallisen ärsyttävässä (provosoivassa) artikkelissaan “What on Earth Does the Gospel Change?” [“Mitä maailmassa evankeliumi muuttaa?”], Lutheran World, XVI, 4 (Oct. 1969), s. 307ss., että käsitteitä “lähetystehtävä” ja “lähetystyöntekijä” ei niiden nykyaikaisessa merkityksessä aina käytetä samoin kuin Uudessa Testamentissa, joka painottaa kirkon olevan peräisin Kristuksesta. Jos näin on, niin mikään ei estä meitä käyttämästä “lähetystehtävä”-termiä laajemmassa merkityksessä kuin se nykyään yleensä on mielletty. 
  2. Katso The Mission Affirmations [Lähetysteesit], jotka hyväksyttiin Missouri-synodin 46:nnessa yleiskokouksessa kesäkuussa 1965 (St. Louis: Concordia Publishing House, 1965). Viides teesi puhuu kirkosta Kristuksen lähetyksenä “koko ihmiselle”, mutta ei ole aina selvää, merkitseekö tämä ilmaisu koko ihmistä, sielua ja ruumista, vaiko pelkkää ruumista, eikä tarkoitetaanko siinä koko ihmistä nykyisenä aikakautena (koskeeko pelastus ruumista nykyisessä ajassa?) vai iankaikkisuudessa. 
  3. Yhteisöllinen sosiaalinen toiminta ja poliittiset näkökohdat kuuluvat ulkoisen ja ajallisen olemassaolon piiriin (uein äusserlich, zeitlich Wesen) ja, tunnustuskirjojemme mukaan (CA XVI, 4), ovat maallisen esivallan työalaa, joka, kuten kirkkokin, on Jumalan järjestysmuoto luomisen ja lain (neljännen käskyn) piirissä, ei evankeliumin. Nimenomaan uskontunnustus erottaa kristityt turkkilaisista ja juutalaisista, jotka voivat myös muodostaa armeijoita, rakentaa kouluja ja sairaaloita ja saavuttaa jonkintasoisen yhteiskunnallisen vanhurskauden. 
  4. Tämä tulee esille tunnustusten muissakin lausumissa. Katso Ap. XXVII, 22, joka puhuu luostarien hurskaista ihmisistä, “qui serviunt ministerio verbi” [kirjaimellisesti: “jotka palvelevat sanan virkaa”]. Mutta saksankielinen tekstimuoto kuuluu tässä yksinkertaisesti “frommen Leuten, welche lesen und studieren” [”hurskaat ihmiset, jotka lukevat ja opiskelevat/tutkivat”]. Tract. 67 puhuu viran hoitamisesta Kristuksen ruumiin rakentamisena (vrt. Ef. 4:12). Ap. XXVIII, 9 käyttää ministerium-sanaa samassa aktiivisessa, tehtävän suorittamisen merkityksessä. Ministerium verbi et sacramentorum [sanan ja sakramenttien virka] on saksankielisessä tekstimuodossa das Amt der Predig und die Handreichen der heiligen Sacrament [saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen virka/tehtävä]. CA XXVIII, 19 toteaa, että piispoilla on maallisen miekan valtaa ainoastaan jure humano [ihmisten tekemien päätösten eli inhimillisen oikeuden perusteella], ja jatkaa: Haec interim alia functio est quam ministerium evangelii [tämä on kuitenkin toinen tehtävä kuin evankeliumin palvelijan virka]. Ap. XV, 44 (saksankielinen teksti) sisältää evankeliumin julistamistoiminnan, kun puheena on Predigtamt [saarnavirka]. Vrt. IK I, 86, missä Luther sanoo, että sunnuntain “varsinainen tehtävä (eigentlichen Amt) olkoon siis saarnaaminen (Predigtamt), joka hyödyttää nuorisoa ja tavallista kansaa”. 
  5. Katso Bekenntnisschriften [Tunnustuskirjat], s. 61. 
  6. Holsten Fagerberg: Die Theologie der lutherischen Bekenntnisschriften von 1529 bis 1537 [Luterilaisten tunnustuskirjojen teologia vuodesta 1529 vuoteen 1537], saksantanut Gerhard Klose (Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 1965), s. 32. Katso myös Leiv Grane: Confessio Augustana, Infoerelse i den Lutherske Reformations Hovedtanker [Augsburgin tunnustus: Johdatus luterilaisen uskonpuhdistuksen pääajatuksiin] (Copenhagen: Gyldendal, 1963), s. 51. 
  7. Sama, s. 33. 
  8. Katso Michael Reu: The Augsburg Confession, A Collection of Sources [Augsburgin tunnustus: Historiallisten lähteiden kokoelma] (Chicago: Wartburg Press, 1930), s. 381. 
  9. Perusteellinen käsittely tämän termin käyttötapojen monista vivahteista: ks. Fagerberg, ss. 90-106. Myös Ralph Bohlmann: “Our Commitment to the Gospel” [“Sitoutumisemme evankeliumiin”], Missouri-Synodin ja Amerikan Luterilaisen Kirkon välistä Intersynodaalista toimikuntaa (the Intersynodical Commission of the Lutheran Church – Missouri Synod and the American Lutheran Church) varten laadittu kirjoitus, 1969, ss. 1-2, 8. 
  10. Fagerberg, ss. 99ss.; Edmund Schlink: Theology of the Lutheran Confessions[Luterilaisten tunnustuskirjojen teologia], käänt. Paul F. Koehneke and Herbert J. A. Bouman (Philadelphia: Muhlenberg Press, 1961), s. 103. 
  11. Fagerberg pitää mitä päättävisimmin kiinni siitä, että tunnustuskirjojen mukaan evankeliumin Sana perustuu Kirjoitusten Sanaan ja määräytyy siitä (emt., s. 21; vrt. SA II, II, 2; Ap. XII, 173; CA XXVIII, 5; Ap. XV, 16). Fagerbergin väite todistuu mitä selvimmin kohdassa Ap. IV, joka käyttää raamattuperiaatetta kauttaaltaan pyrkiessään ilmaisemaan ja puolustamaan evankeliumin luonnetta ja tehtävää kirkon elämässä. Fagerberg näkee kirkon julistuksen, tunnustuskirjojen mukaan, omaksuvan monia menettelytapoja aika ajoin, mutta pitäytyvän sisältöön, joka on aina sama kuin kirjoitetun Sanan. Näin Raamattu on ikään kuin “herätetty henkiin” saarnaamalla. Samanaikaisesti saarnaamisen on pidettävä yhtä Raamatun kanssa. Hän sanoo (s. 32): “Puhutusta Sanasta ei tule missään mielessä ratkaisevaa auktoriteettia, jota voisi käyttää Kirjoitusten Sanaa vastaan, vaan se on Jumalan toimiva Sana nykyhetkessä juuri siitä syystä, että se pohjautuu Pyhiin Kirjoituksiin. Kirjoitettu Sana, jonka saarnaaminen ja sakramenttien hoitaminen herättää henkiin, välittää Jumalan oman toiminnan.”?181818 
  12. Koska evankeliumi on oppi ja kirkon opetustehtävä koostuu evankeliumin levittämisestä ja soveltamisesta ja ilmaisemisesta ja puolustamisesta, on sanomattakin selvää, etteivät luterilaiset tunnustuksemme koskaan mitätöi tai vähättele kristillistä oppia. Syvä huoli evankeliumin opin (doctrina evangelii) puhtaudesta on ilmeistä kaikkialla tunnustuskirjoissa ja oli selvästi vaikuttimena tunnustuskirjojen kirjoittamiseen. Siksi onkin hälyttävää ja hävettävää havaita nykyluterilaisten, jotka vakuuttavat uskollisuuttaan tunnustuskirjoillemme, vähättelevän tällaista huolta puhtaasta opista ja asettavan evankeliumin opin vastakohdaksi. Tämä piirre tuottaa mitä syvimmän pettymyksen luettaessa Martin L. Kretzmannin vastikään ilmestynyttä artikkelia “What on Earth does the Gospel Change?” [“Mitä maailmassa evankeliumi muuttaa?”] Lutheran World XVI, 4 (Oct. 1969), ss. 311, 313, 315, 316, 321. Tällaista vastakohta-asetelmaa (antiteesiä) ei koskaan esiinny tunnustuskirjoissamme, ja niiden kirjoittajat olisivat pitäneet sitä virheellisenä ja käsiteristiriitana. 
  13. Toisin kuin Melanchthon Augsburgin tunnustuksessa ja sen Puolustuksessa ja Yksimielisyyden ohje, Luther ei koskaan kutsu Jumalan myönteistä tahtoa elämämme suhteen “laiksi”, vaan sen sijaan Gebot, mandatum, praeceptum [käsky, toimeksianto, toimintaohje]. Lutherille, joka oli niin paljon ammentanut Paavalilta, “laki” oli liian läheisessä yhteydessä Jumalan vihaan. 
  14. Lutherin varhaisten kirjoitusten luonnollisen lain käsitettä, joka on perustavanlaatuinen voidaksemme ymmärtää ja arvostaa hänen tapaansa käsitellä Kymmentä käskyä Isossa katekismuksessa, käsittelee Fagerbergin emt., ss. 69ss. Katso myös Lauri Haikola, Usus Legis [“Lain käyttö”], (Uppsala, A. B. Lundequistska Bokhandeln, 1958), s. 95, passim [lyhyesti]. Parhaiten tämän aihepiirin esittää Paul Peters: “Luther on the Form and Scope of Mosaic Law” [(Mitä) Luther (sanoo) Mooseksen lain muodosta ja alasta], Quartalschrift, 45, 2 (April, 1948), ss. 98-113. 
  15. Fagerberg, s. 70. 
  16. The Structure of Lutheranism [Luterilaisuuden rakenne], käänt. Walter A. Hansen (St. Louis: Concordia Publishing House, 1962), s. 68ss. 
  17. Schlink, s. 194. 
  18. Elert: The Structure of Lutheranism [Luterilaisuuden rakenne], ss. 385-402. Katso myös Paul Peters: “Luthers Weltweiter Missionssinn” [”Lutherin maailmanlaajuinen lähetyskäsitys”] , –Lutherischer Rundblick, XVII, ss. 3-4 (1969), ss. 162-175 [sic!]. Sekä Elert että Peters tuovat esiin lukuisia esimerkkejä varhaisten luterilaisten aina tilaisuuden tarjoutuessa toteuttamasta lähetystyöstä, sanan suppeassa merkityksessä. He sekä selittävät ulkolähetystyön mahdottomuuden useimmille useimpien luterilaisten osalta, paitsi Lapissa, Grönlannissa ja muilla samankaltaisilla rajatuilla kentillä. Aiemmat yritykset viedä evankeliumi arabimaailmaan olivat kuivuneet kokoon. Mutta kumpikin väittää todenmukaisesti, että kiihoke ja luontainen dynamiikka ulkolähetystyöhön ovat perustavia luterilaiselle teologialle; ja lähteet osoittavat palavan innon pakanamaille lähtemiseen olleen kaiken aikaa todellisuutta. 
  19. Katso “The Uppsala Report 1968: Message, Section Reports and Proceedings of the Assembly” [”KMN:n vuoden 1968 Uppsalan yleiskokouksen raportti: Sanoma, alaosastojen raportit ja yleiskokouksen pöytäkirjat”] (julkaisupaikka ja -ajankohta jätetty merkitsemättä), ss. 27-36. Katso Appendix [Liite]. 
  20. Katso “Discussion of the Report on Renewal in Mission” [“Keskustelu Raportti uudistumisesta lähetystyössä -asiakirjasta”] teoksessa The Uppsala Report 1968, ss. 25-27, jossa on kirjattu sellaisten luterilaisten kuin Per Loenningin ja K. E. Skydsgaardin huomautukset. Näitä ankarampi on Haakon Hausin, Norjan Stavangerin lähetyskoulun (Misjonsskolen in Stavanger) rehtorin, kritiikki teoksessa Fornyelse i Misjonen [Uudistuminen lähetystyössä]. Katso Konsultasjonen “Misjonstenkningen Idag — og Imorgen” [Neuvotteluasiakirjat aiheesta “Lähetysajattelu tänään — ja huomenna”], Stavanger 1968, nro 17. Vrt. Sama, nrot 20, 22. Vrt. myös “Uppsala 1968” -artikkeli Christianity Today -aikakauslehdessä, August 16, 1968, ss. 1067-1071; myös June 21, 1968, ss. 937-938. 
  21. Konsultasjonen, nro 20, s. 7. 
  22. Harold Ditmanson: “Doors Opened to a World: a North American Reaction to Uppsala” [“Ovet avattuina maailmalle: pohjoisamerikkalainen reaktio Uppsalaan”], Lutheran World, XVI, (1969), ss. 159ss. 
  23. Vrt. tähän nimenomaiseen ja lämminhenkiseen pohjoismaisen vaihtoehtoluonnoksen lausumaan (Konsultasjonen, 22, ss. 5-6): “Rukoilemme, että meillä Jumalan lähetykseen antautuneina kristillisinä kirkkoina olisi elämää antava näky Jumalan sanomattomasta lahjasta: Hänen Kristuksensa uhrista pelastaakseen maailman kaikista sen kauhuista ja kaikesta sen synnillisestä turmeltuneisuudesta. Apostolisessa julistuksessa tämä raikuu ympäri maailman sukupolvesta toiseen: Kristus kuoli syntiemme tähden, Kirjoitusten mukaan, hänet haudattiin, hänet herätettiin eloon kolmantena päivänä Kirjoitusten mukaan, ilmestyi opetuslapsilleen ja apostoleilleen ja oli heidän kanssaan ja on meidän kanssamme aina maailman loppuun saakka. Tämän perustavan totuuden, että Jumala on Kristuksessa sovittanut maailman itsensä kanssa, on tultava uudelleen tajutuksi ja päästävä näin asettamaan meidät uudelleen korkeaan kutsumukseemme sovituksen palvelijoina. Kun kuka hyvänsä on yhdistetty Kristukseen, uusi luomus on läsnä, vanha on mennyt ja uusi on jo alkanut. Alusta loppuun tämä on ollut Jumalan työtä ja Hän on kutsunut meidät tähän palveluvirkaan uskoen meille sovituksen sanoman. Liikumme siksi Kristuksen valtuuttamina lähettiläinä, Jumalan työtovereina, jotka ottavat osaa Hänen lähetystehtäväänsä.” Muutkin aikamme lähetyslausunnot ilmaisevat evankeliumin sisällön yhtä tarkasti. Vrt. The Wheaton Declaration, Subscribed by the Delegates to The Congress on the Church’s Worldwide Mission, April 9-16, 1966 [Wheatonin julistus, jonka allekirjoittivat The Congress on the Church’s Worldwide Mission, (Kirkon maailmanlaajuista lähetystehtävää käsittelevä kokous) -tapahtuman valtuutetut osanottajat huhtikuussa 1966]. Vrt. myös @19‚19″The Frankfurt Declaration, joka on julkaistu Christianity Today -lehdessä, June 19, 1970, ss. 844-846. Vrt. myös “One Race, One Gospel, One Task” [“Yksi ihmiskunta, yksi evankeliumi, yksi (lähetys)tehtävä”], Closing Statement of the World Congress on Evangelism [Evankelioimisen maailmankongressin loppulausunto] (Minneapolis: World Wide Publications, 1967). Kaikki nämä lausunnot selvittävät hyvin tarkkaan evankeliumin sisällön ja kirkon lähetystehtävän soteriologisen päämäärän. Tässä suhteessa omat [Missouri-Synodin] lähetysteesimme tuottavat pettymyksen. Ne jäävät pahasti puutteellisiksi verrattuina Frankfurtin julistuksen (The Frankfurt Declaration) täsmälliseen evankeliumin ilmaisemiseen Kirjoitusten oman ilmaisutavan mukaan. Hämäryys tässä tähdellisessä asiassa, jollaista havaitsemme erityisesti Uppsalan yleiskokouksen raportissa, ei ole koskaan hyve tämäntyyppisessä teologisessa julistuksessa, vaan paha vika. 
  24. Katso Konsultasjonen, Summary of Critical Comments to Section II, “Renewal in Mission” [Neuvotteluasiakirjat, Tiivistelmä II osiota, “Uudistuminen lähetystyössä”, koskevista kriittisistä lausunnoista], nro 22, s. 4: “Sovitus on ymmärretty lähinnä ihmisen saattamisena sovintoon, ei Jumalan, vaan lähimmäisensä kanssa. Kristillisen elämän vaakasuoraa ulottuvuutta on painotettu sen pystysuoran ulottuvuuden kustannuksella. Inhimillistämisen, ei kristillistämisen, teksti väittää, on oltava lähetystyötä tekevän seurakunnan päätavoitteena. Lähetyksen päämääränä tulisi olla uusi ihmisyys Kristuksessa, s.o. miesten ja naisten johtaminen tavoittelemaan suuremman oikeudenmukaisuuden ja vapauden päämääriä, jne. Inhimillistyminen epäilemättä on kirkon lähetystyön oikeutettu päämäärä, mutta kristillistymisen, nimittäin Kristuksen ja hänen kirkkonsa kautta tapahtuvan ihmisen Jumalan kanssa sovintoon saattamisen, ulottuvuutena ja tuloksena. Kristillistyminen (edelläesitetyssä merkityksessä) on lähetystyön pääasiallinen tavoite, ja sen on sellaisena pysyttävä, vrt. 2.Kor. 5:20; 1.Joh. 2:2; Ilm.1:5; 5:9; 7:13s.” (O. G. Myklebust). Syntyy vaikutelma, että Myklebust samanlaisin perustein voisi asettua vastustamaan myös sitä outoa ja hataraa käsitteistöä, jota käytetään Martin Kretzmannin yllämainitussa artikkelissa “What on Earth Does the Gospel Change?” [“Mitä maailmassa evankeliumi muuttaa?”]. Kretzmann väittää ja toistelee, että evankeliumi muuttaa “ihmisen itsetajunnan”. Kuten “inhimillistyminenkin”, “itsetajunta” on hyvin epämääräinen käsite, joka on peräisin maallistuneesta filosofiasta (Martin Heideggeriltä) eikä yleensä sisällä mitään pystysuoraa ulottuvuutta, Myklebustin puhetapaa käyttääksemme, ei mitään viittausta Jumalaan ja Hänen uudestisynnyttävään ja herättävään toimintaansa. Olisipa Kretzmann painottanut enemmän Kristus-keskeisyyttä (kristosentrisyyttä) ja soteriologiaa, olkoonkin, että ajoittain tällaista on havaittavissa hänen vastatessaan otsikossa esittämäänsä kysymykseen. Vrt. P. Andrè Seumois’n lausunto, ss. 4-5: “Ne peut etre accepté tel qui’ici présenté. Le but de l’Eglise restela christianisation de l’humanité, non pas, directement du moins, son humanisation. L’Eglise cependant est appelée á un role indirect dans ce secteur séculier du progrés ou développement humain, ainsi qu’il est dit plus haut. Si l’on veut insister sur cet role, il faut alors parler de l’humanisme intégral qui comporte également et avant tout l’aspect du développement religieux et chrétien: le développement matériel des populations doit s’harmoniser avec leur développement spirituel, et c’est ici que s’insère le role de l’Eglise…: Par ailleurs les chrétiens, en tant qu’appartenant á la société séculière, ont le devoir comme chrétiens, d’etre des ardents promoteurs du développement humain; mais le role de l’Eglise comme telle reste de caractére directement spirituel, si non on sécularise l’Eglise et la mission du Christ.” 

Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos