Uuden liiton seurakunnassa puhutaan ”vanhimmista”. Meidän aikanamme tämä käsite on tuttu vapaiden suuntien ”vanhimmistosta”. Mutta mitkä ovat tämän juuret, mitä se Uudessa testamentissa tarkoittaa ja mitä johtopäätöksiä voimme tehdä tästä oman aikamme seurakuntien järjestyksen suhteen?
”Vanhin”-sanaa vastaa hepreassa zaakeen, joka tarkoittaa täysikasvuista parrakasta miestä. Kaikissa Lähi-idän kulttuureissa kunnioitetaan iäkkäitä ihmisiä ja heidän elämänkokemustaan. Nimi ”vanhin” oli kunnianimi, jota ei kuitenkaan annettu kaikille iäkkäille henkilöille. Israelilaisilla oli erikseen valittuja vanhimpia jo ainakin Egyptin orjuuden aikana. Mooses kokosi Israelin vanhimmat ja kertoi heille tulevasta pelastuksesta (2. Ms 3:16). Vanhimpien tehtävänä oli huolehtia mm. siitä, että pääsiäislammas uhrattiin Jumalan käskyn mukaisesti. Heillä oli siis myös selkeästi uskonnollinen tehtävä. Erämaavaelluksen aikana vanhimmat osallistuivat Jetron kanssa uhriateriaan (2. Ms 18:12) ja Mooses esitti heille Jumalan ilmoituksen (2. Ms 19:7). Mooses valitsi 70 vanhinta, jotka täyttyivät Jumalan Hengellä (4. Ms 11:16-30).
Vanhinten tuli tuomita tappaja, huonotapainen poika, vaimoaan väärin syyttänyt mies tai syyllinen vaimo (5. Ms 21:2, 19:11-13, 21:1-9, 18-21, 22:13-21). Heitä ei kuitenkaan saanut sekoittaa tuomareihin vaan he olivat enemmänkin ”lautamiehiä”.
Luvatussa maassa tuli kuhunkin kaupunkiin valita vanhimmat (esim. Betlehemin vanhimmat Tuom. 16:4). He olivat kansan puhemiehiä sekä hoitivat hallintoa ja oikeustointa. Juuri vanhimmat pyysivät Samuelin valitsemaan Israelille kuninkaan, vaikka kuninkaan valinta merkitsi vanhinten merkityksen vähenemistä.
Pakkosiirtolaisuuden aikana vanhimmat saivat jälleen tärkeämmän aseman (Jer. 29:1, Hes 8:1, 14:1, 20:3), koska ei ollut kuningasta. Profeetat kohdistivat sanansa usein kansan vanhimmille, koska he johtivat kansaa.
Pakkosiirtolaisuuden jälkeen vanhimmat alkoivat menettää asemiaan papeille ja kirjanoppineille, vaikka heillä säilyi mm. tuomiovalta näiden rinnalla.
Jeesuksen ajan juutalaisuudessa vanhimmilla oli tiettyjä tehtäviä. Nimitystä ”vanhin” käytettiin Suuren neuvoston (sanhedrin, synedrion) 71 jäsenestä. Vanhimmat mainitaan useimmiten ylipappien ja kirjanoppineiden kanssa (Luuk. 22:66). Sanhedrin oli syntynyt kreikkalaisen kaupunginhallinnon mallin mukaan. Myös paikallisilla synagogilla oli vanhimpia.
Ajatus vanhimmista tuli kristinuskoon nimenomaan juutalaisuudesta, vaikka erot näiden kesken ovat merkittäviä.
Uudessa testamentissa vanhimmista käytetään kreikan kielen sanoja presbyteros ”vanhin” ja episkopos ”silmälläpito, valvonta, hoito, valvojan toimi”. Presbyteros-sanasta on kehittynyt länsimaisiin kieliin nimityksen pretre (ranska), priest (englanti), präst (ruotsi), jotka tarkoittavat pappia. Episkopos-sanasta taas on tullut bishop (englanti), biskop (ruotsi) ja piispa.
Nimitystä episkopos käytetään paikallisseurakunnan hengellisestä johtajasta (Fil. 1:1, Ap.t. 20:28). Monissa UT:n kohdissa episkopos ja presbyteros tarkoittavat saman viran haltijaa seurakunnassa. Paavali kutsui Efesoksen vanhimmat (presbyteroi) luokseen ja sanoi jäähyväispuheissaan Pyhän Hengen asettaneen heidät kaitsijoiksi (episkopoi) seurakuntaan (Ap.t. 20:17, 28). Samoin hän puhuttelee Tiitus-kirjeessä seurakuntien johtajia sekä vanhimmiksi että kaitsijoiksi. Kyse on samoista henkilöistä. Ensimmäisen vuosisadan lopullakin nämä olivat vielä saman palveluviran kaksi nimitystä (Kleemensin kirje roomalaisille, n. v. 95). Vasta toisen vuosisadan lopulla nämä nimityksen saivat erilliset merkitykset. Virat eriytyivät toisistaan.
Vanhimmilla oli tärkeä merkitys paikallisseurakuntien toiminnan ja yhteyden kannalta, ja siksi heidän tehtävänsä vakiintui jo varhain viraksi sekä juutalais-, että pakanakristillisissä seurakunnissa. Apostolien kokouksessa Jerusalemissa vanhimmilla oli tärkeä asema apostolien rinnalla (Ap.t. 15:4, 6, 22). He olivat päättämässä selkeästi opillisista ja hengellisistä kysymyksistä. Paavalikin tapasi Jerusalemissa Jaakobin ja kaikki vanhimmat (Ap.t. 21:18).
Paavalin perustamiin pakanakristillisiin seurakuntiin asetettiin kuhunkin ”vanhimmat” niitä hoitamaan. Valinnan suoritti Paavali tai viime kädessä Jumala, ei seurakunta (Ap.t. 14:23). Näiden on täytynyt olla pastoreita, jotka opettivat seurakuntaa ja jakoivat sakramentteja. Papeista ei puhuta erikseen, sillä vanhin oli ”pappi”. Tiituksen tehtäväksi Paavali antoi asettaa ”joka kaupunkiin vanhimmat” (Tit. 1:5).
Vanhimman tuli täyttää tietyt ehdot, joihin ei enää kuulunut korkea ikä (1. Tim 4:12). Hänellä piti kuitenkin olla riittävä hengellinen kypsyys ja sopiva luonne. Hänen piti pystyä opettamaan seurakuntaa terveellä julistuksella ja torjumaan harhaopit (Tit 1:6-11, 1. Tim 4:13-16). Nämä ovat seurakunnan pastorin tehtäviä.
Vanhimman tehtäviä kuvaillaan sanoilla ”kaitsija” (Ap.t. 20:28, 1. Tim. 3:2), ”Jumalan lauman kaitsija” (1. Piet. 5:2), ”Jumalan huoneenhaltija” (Tit. 1:7). Vanhimman tehtävänä oli: (1) johtaa paikallisseurakuntaa, (2) edustaa seurakuntaa, (3) opettaa Jumalan sanalla, (4) hoitaa sieluja, (5) valvoa seurakuntaa ja sen hengellistä tilaa, (6) rukoilla sairaiden puolesta ym.
Ensimmäiset vanhimmat olivat apostolien valitsemia ja asettamia (Ap.t. 14:23). Tähän asettamiseen kuului rukous ja kätten päällepaneminen (2. Tim. 1:6, 1. Tim. 5:22), jossa apostolin ohella oli muita vanhimpia (1. Tim. 4:14). Tämä tarkoittaa meidän käsitteillämme ”pappisvihkimystä”. Apostolien jälkeen valinnan tekivät heidän asettamansa episkopos / presbyteros, kuten Timoteus ja Tiitus (1:5). Näin jatkui apostolinen seuraanto (suksessio).
Pietarikin nimittää itseään vanhimmaksi (1. Piet. 5:1). Hänen opetuksestaan käy selvästi esiin, että vanhimman tehtävä oli kaita laumaa, jonka Jumala on hänelle uskonut. Pietari esittää vanhimmat paimenina, joilla on lammaslauma, mutta joiden yläpuolella kuitenkin oli Ylipaimen (1. Piet 5:2-4). On siis kyse paimenvirasta.
Myös Johannes esittäytyy kirjeessään vanhimmaksi (2. Joh. 1, 3. Joh. 1). Hän lähettää kirjeensä ”äidille” (seurakunta) ja ”hänen lapsilleen” (kristityt). Johannes katsoo vanhimpana tehtäväkseen opettaa oikeaa Kristuksen oppia ja torjua harhaopit.
Paavali sanoo vanhinten ansaitsevan seurakunnan taloudellisen tuen (1. Tim. 5:17). Virkapappeudesta oli siis tulossa myös palkkapappeutta! Jakeesta käy ilmi myös se, että tärkeimpänä vanhimman tehtävänä Paavali piti sanan julistamista ja opettamista. Heillä oli myös tietty oikeudellinen turva syytöksiä vastaan (1. Tim. 5:19).
Näemme seurakunnan vanhimmissa ja kaitsijoissa selvästi seurakunnan pastorinviran. He olivat paikallisseurakunnan hengellisiä johtajia, aluksi varmaankin oman maallisen toimensa (teltantekijä tms.) ohella, myöhemmin palkallisena (1. Tim. 5). Vanhimpien ja seurakunnan välinen suhde oli paimenen ja lauman suhde (1. Piet 5).
Paimenen nimikkeet ovat muuttuneet ajan myötä, mutta asetelma on kautta aikojen pysynyt samana. Ei ole seurakuntaa, jossa ei olisi paimenta ja laumaa. On tärkeä, että löydetään oikea, raamatullinen suhde näiden kahden välillä. Kristuksen asettamaan virkaan erotetaan ja vihitään niitä, jotka Pyhä Henki valitsee.
Kts. myös: pastori.
