Vanhurskaaksi julistettu vai tehty?

27.10.2016 • Opetukset / 1 Kirkon usko / f) Pelastus

A.) Otsikko sisältää kaksi muotoilua, jotka olleet hyvin olennaisia sekä hengellisten liikkeiden kesken että teologian historian keskustelussa vanhurskauttamisesta. Lisäksi niitä on käytetty kontroverssikeskustelussa roomalaiskatolisen teologian kanssa. Nyttemmin niitä on yritetty sekoittaa ja relativoida edellä mainitussa keskustelussa. (ks. Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, jota Vatikaani tulkitsi ja täydensi omavaltaisesti ja lut. kirkkoja kuulematta. LML: Council alistui tähän varsin epäekumeeniseen menettelyyn. Se saatiin mm. kiertotietä luopumaan simul iustus et peccator – periaatteesta ja vanhurskauttamisopin ainutlaatuisesta avainasemasta, joka tarkoittaa, että ko. opin selvyys ja puhtaus pitää pystyssä kristillisen dogman kokonaisuuden ja opinkohtien keskinäiset suhteet.)

B.) Roomalaiskatolisten perustava kanta on tinkimätön, koska se yhdistää ja miksaa vanhurskauttamisen ja pyhityksen pitäen vanhurskauttamista ja pyhittymistä yhtenä ja samana kristityn kasvuprosessina, johon ihminen uskollaan ja rakkaudellaan aktiivisesti osallistuu. Tästä johtuu myös, ettei näin vanhurskautuvalla pyhittyvällä ihmisellä voi olla pelastusvarmuutta. Hän etsii sydämestään täydellistä katumusta ja ehyttä rakkautta Jumalaan jättäen lopulta pelastumisensa kirkon auktoriteetin varaan. Vasta viimeisellä tuomiolla nähdään, olinko kasvanut vanhurskautunut ja pyhittynyt tarpeeksi. Jos hengellistä pääomaa on ylimääräisesti, kirkko ”varastoi” tämän ja murentaa siitä tietyin ehdoin lisuketta vajaavanhurskaille. Mitan täyttämättömillä on lisäksi vielä yksi mahdollisuus jäljellä. Puuttuva taivaskelpoisuus voidaan saada kiirastulen vaivoissa, jota vielä elossa olevat omaiset voivat lievittää kustantamalla sielunmessuja ja antamalla lahjoja kirkolle. Luetun vanhurskauden eli vanhurskaaksi julistamisen ilman uskovan on panosta ja prosessia klassinen room.kat. opetus kiistää jyrkästi. Vuodatetun armon ja rakkauden yhteis- ja myötävaikutus on tärkeä, mutta ei ”yksin armosta”, ei yksin uskosta.

Lopputoteamus:”(Katolisen kirkon ohella) myös protestanttisuudessa on, sen jälkeen kun on luovuttu Raamatusta turvapaikkana, tarrauduttu kirkkoon” (Kierkegaard, Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (suom. T. Lehtinen, 2001, s. 50). Tällaisen  vanhurskauttamiseen soveltuu edelleen em. kirjoittajan luonnehdinta: ”Kristinuskosta on yritetty tehdä luonnollinen uskonto, kunnes lopulta ihmisenä oleminen ja kristittynä oleminen olisivat sama asia” (371).

C.) Otsikon kaksi muotoilua johtavat ihmisen kahteen perusasemaan suhteessa Jumalaan. Edellisen eli vanhurskaaksi lukemisen taustaedellytyksenä on se, että jokaisen ihmisen on välttämättä oltava ”Jumalan edessä” hyväksyipä hän tätä asiantilaa tai ei. Jopa ateistikin seisoo selkä päin Jumalaa ja vakuuttaa: ’Älä käänny ympäri, ei siellä mitään Jumalaa ole.’ Ja Jumalaa hillittömästi tai pelonsekaisen epävarmuuden vallassa pakeneva. Kuulee paratiisista tänne asti kaikuu hänen korvissaan huuto: ”Ihminen, missä olet?” Jumalan eteen joutuminen herättää ylivertaisen ja musertavan ajatuksen ja kokonaisasenteen: Kuinka kestän Jumalan edessä, kuinka kelpaan Jumalalle. Tämä asema kuuluu Jumalan lain piirin. Ja oikein suoritettu tilitarkastus päätyy lopputulemaan: ”Minä hukun…”[Jesaja] ”Herra, mene pois minun tyköäni, sillä minä olen syntinen ihminen…”[Pietari] ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta vailla…”[Paavali]. Jokainen, joka on yksin Jumalan edessä, on välttämättä lain piirissä. Juutalainen tiesi, että jos hän ja hänen kansansa edes yhden päivän pitäisi lain, niin Jumalan apu, Messias tulisi. Paavali oli tässä tarkoituksessa kiivaillut, riehunut, iloinnut tappamisesta ja järjestänyt tappamista ja päässyt melkein valmiiksi (”lain [ulkoiseen] vanhurskauteen nuhteeton.”).
Mutta Kristus oli itse ilmestynyt hänelle ja pannut ”opinkohdat” oikeaan pelastusjärjestykseen: Laki olikin sitä varten, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi (ei vanhurskaaksi) vaan syylliseksi Jumalan edessä. Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat on ilmoitettu ilman (täytettyä) lakia. Tässä oli ollut Paavalin sokeus, joka jatkui niin kauan kuin Ananias julisti hänelle evankeliumin eli kaikki synnit anteeksi. ”Mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuuteen (ei siis syntiseksi de facto, vaan synnittömäksi, jotta hän kykeni ottamaan pois maailman synnit) ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa, että lain vanhurskaus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan mukaan vaan Hengen” (Rm. 8:3-4).

D.) Luettu vanhurskaus liittyy lain totaaliseen täyttämiseen koko maailman edessä. Klassinen kuvaus Pyhän Kolmiykseyden neuvottelusta ihmisen pelastamiseksi: Isä lähetti ainosyntyisen Poikansa sovittamaan koko maailman synnit. Kolmiykseyden side Pyhä Henki lähti Isän lähettämänä jo Jeesuksen kasteessa ja sitten Kirkon aikana Isän tahdosta Pojan lähettämänä uskon synnyttämiseksi. Luettu vanhurskaus on kokonaisuudessaan Jeesuksen lahjavanhurskautta ja Pyhän Hengen monergistista työtä. Pyhän Kolmiykseyden työt ulospäin ovat jakamattomat. (ks. Lutherin virsi ”Iloitkaa kaikki kristityt”).

Maailman sovitus, Koko ihmiskunnan syntien anteeksiantamiseksi luettu vanhurskaus ja Kristus yleisenä maailman vanhurskautena (ns. yleinen vanhurskaus) kuuluvat läheisesti yhteen. On ymmärrettävää, että yleisestä vanhurskaudesta herättää keskusteluja ja vastaväitteitä. Ovathan ihmiset yleensä jumalattomia, elävät jumalattomasti, eivätkä voi siinä tilassa voi pelastua.

E.) Luettu vanhurskaus yhdistyy Raamatussa paitsi koko maailmalle valmiina olevaan objektiiviseen realiteettiin, johon ei voi mitään lisätä myös vanhurskauden lukemiseen uskolle. Sen ankkuri on Paavalin Aabraham-esimerkki: ”Aaraham uskoi Jumalaa (so. hänen ilmoitus- ja lupaussanaan), ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Rm 4,3) ks. myös Rm. 3:22-26). Jos kuitenkin objektiivinen, reaalinen ja kaikkia varten yleinen vanhurskautus erotetaan, katkaisten ja erilleen uskon vanhurskaudesta, niin silloin syntyy ongelmia: Tuoko em. vanhurskauden ja sen meille jo valmiina oleva yleinen vanhurskauttaminen (joka Kristuksessa on tullut meidän vanhurskaudeksemme), vai tuoko ihminen uskon vastaanottamisaktissa jotain lisää tuhon vanhurskauteen? Nähdäkseni hän ei tuo mitään vanhurskautta, vaan ainoastaan yhden jumalattoman ihmisen, joka vastaanottamisessa muuttuu vanhurskaaksi ihmiseksi.
Jos taas maailman sovitus on valmis, mutta vanhurskauttaminen tapahtuu erillisenä, eikö sovituksesta tule jokin varasto depositum, josta vanhurskautta kaadetaan kuin saavista tai tiputetaan kuin pullosta (näin tekee paavi).

F.) Luettu vanhurskaus tulee meidän ulkopuoleltamme Lk 22:11. Se on vierasta sekä sen hankkijan ja meidän olemuksemme suhteen, ts. se ei ole ihmislähtöistä, vaan meillekin annettuna ja uskossa vastaanotettuna vierasta vanhurskautta. Meillä ei ole siihen muuta kuin passiivinen soveltuvuus. Kristuksen lahjavanhurskaus tulee kaikkiin ja kaikille. Tässä mielessä meidät on jo uskon kautta vanhurskaaksi tehty. Olemme Pyhän Hengen temppeleitä, uskon kautta kokonaan pyhiä ja vanhurskaita, kun pysymme kokopäiväisessä uskon uudistuksessa, upotamme Adamin kasteveteen ja pyydämme elää niin kuin pyhien sopii. Olemme vanhurskaiksi tehtyjä, ei minkään neutraalin normaali-ihmisyyden kautta, vaan uskossa uusia ihmisiä ja Kristuksessa alkaneen uuden luomakunnan esikoisia.

Vanha Adam on jäljellä, synnin himo concupiscentia on Lutherin mukaan (Vom Abendmah) todellista. Vain armonvälineet, jotka ovat oikeita, elättävät ja vahvistavat uutta ihmistä.

(Alustus Timoteus koulutuksessa SRO 15.9.2001 klo 15)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos