”Mihin me tarvitsemme piispaa? Tähän asti niistä on ollut pelkkää harmia!”
Oltiin kokouksessa, jossa pohdittiin Suomen kirkollista tilannetta ja yhteistä tietä eteenpäin. Paikalla oli suomalaisia luterilaisten herätysliikkeiden ja kristillisten järjestöjen vastuunkantajia sekä pari seurakuntapappia. Puhuttiin ääneen tulevaisuudesta: että apostoliseen uskoon pitäytyvät seurakunnat alkaisivat vähitellen muodostua niitä yhdistäväksi, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puitteissa toimivaksi, mutta sen virallisesta organisaatiosta riippumattomaksi Lähetyshiippakunnaksi.
Ollakseen hiippakunta se tarvitsisi kuitenkin hiipan kantajan. Näin ainakin vertauskuvallisesti, jos oikea hiippa tuntuisi liian juhlalliselta tai muuten oudolta kantajan päässä. Se tarvitsisi piispan.
Kuitenkin juuri piispasta puhuttaessa sanottiin edellä lainatut sanat. Ne sanottiin varsin kovalla paineella. Takana oli paljon tunnetta.
Eikä se mikään ihme ollut. Piispan viran maine ei ole erityisen korkea niiden joukossa, jotka ovat viime vuosikymmenien aikana tunnustuksensa tähden muuttuneet oudoiksi ja muukalaisiksi omassa kirkossaan ja siinä ohessa joutuneet toisinaan myös yhteiskunnan jäähypenkille. Ja juuri heistä kokouksen pieni joukko koostui.
Niin: yhtäältä piispat käyttävät joskus kovalla kädellä valtaansa Suomen kirkon Jumalan sanan vastaisten päätösten taakse taipumattomia uskovia ja alaisiaan kohtaan. Pappisvihkimyksiä ei vakaumuksensa mukaan toimiville luvata, ja konfliktitilanteissa piispoilta on turha odottaa tukea edes silloin, kun maallinen esivalta puuttuu asioihin, jotka eivät sille kuulu. Päinvastoin: maalliset oikeusistuimet saavat toimilleen ”piispallisen siunauksen”. Toisaalta piispat luikertelevat piiloon kirkolliskokousten tai – horribile dictu – yleisten yhteiskunnallisten pitämysten taakse, kun heidän pitäisi julkista mielipidettä vastustaen seistä rohkeasti paikallaan ja Jumalan sanaan tunnustautuen johtaa laumaa sen edestä. Harvinaiset poikkeukset vahvistavat tämän surullisen säännön.
Niin, mihin me tarvitsemme tällaisia piispoja? – Kysymys on oikeutettu. Kuinka vaikea onkaan olla alamainen piispalle, joka ei hoida virkaansa Jumalan sanan mukaisella tavalla! Kuinka kiusallista onkaan ottaa lähetystyöntekijänä vastaan siunaus piispalta, joka jättää monen uskonsa tähden kärsivän veljen ja sisaren kokonaan vaille suojaa ja siunausta! Kuinka kauheaa onkaan, jos piispaksi valittu ei itsekään anna selkeää todistusta kristillisestä uskosta ja opista! Mitä esimerkiksi sanomme, jos valitukset hylätään ja naapurimaamme tärkeän hiippakunnan johtoon nousee naisteologi, joka asuu rekisteröidyssä parisuhteessa toisen naisteologin kanssa yhdessä lasta kasvattaen, ja oma suomalainen piispamme matkustaa tämän vihkimysjuhlaan sillä tavoin valinnalle täyden tukensa osoittaen? Emme varmasti halua Lähetyshiippakunnalle tällaista piispaa.
Piispanviran huonoon maineeseen ovat kuitenkin johtaneet myös muut syyt kuin vain ne ongelmat, joita yksittäiset Suomen kirkon piispat ovat aiheuttaneet seurakunnille ja niiden työntekijöille tai jotka he ovat jättäneet ratkaisematta virkansa edellyttämällä tavalla. Niitä ymmärtääksemme meidän on palattava luterilaisen uskonpuhdistuksen aikaan, Saksanmaalle ja silloiseen Ruotsi-Suomeen. Aloitamme myöhäiskeskiajasta ja siitä tilanteesta, joka johti uskonpuhdistukseen.
Luterilainen reformaatio ei ajatellut perustaa uutta kirkkoa, vaan uudistaa sitä, asettaa se jälleen puhtaan Jumalan sanan ja Hänen tahtonsa mukaisten sakramenttien pohjalle. Yksi sen tärkeistä tavoitteista oli piispan viran uusi, sen jälleen ymmärtäminen Sanan pohjalta. Sillä piispanvirka oli pahasti rappiolla.
Taustalla oli kirkon – ja nyt puhumme erityisesti Lännen kirkosta, jota silloin johti Rooman paavi – ja valtion välinen vuosisatainen taistelu ”kaapin paikasta”. Tämä taistelu on tosin ollut tuottamassa myös hyviä hedelmiä: se on vaikuttanut uskomme mukaiseen Jumalan maallisen ja hengellisen regimentin erottamiseen toisistaan. Silti nämä kaksi Jumalan valtapiiriä sekoittuivat pahasti toisiinsa, kun nykyinen läntinen Eurooppa alkoi syntyä kansainvaellusten aiheuttamien myllerrysten keskeltä. Maallisen vallan haltijat käyttivät valtaansa piispoja valittaessa ja heitä virkaan asetettaessa ja sitoivat näitä itseensä myös runsain maallisin lahjoin.
Tätä käytäntöä voi tuskin perustella edes sillä ajatuksella, että maallikoilla, seurakunnalla, on oikeus kutsua itselleen paimen, vaikka hallitsijat siihen laumaan kuuluivatkin, jota piispojen oli määrä paimentaa. Tämä käytäntö ei kuitenkaan sopinut myöskään keskiajan kirkon omaan käsitykseen siitä vallasta, jonka se uskoi itselleen annetun huomattavasti enemmän kuin vain oikeutena sanalla sitoa ja avata ovia Jumalan huoneeseen!
Taistelu oikeudesta nimittää piispat ei ollut sen vuoksi vältettävissä. Lopulta se lankesi kuin lankesikin hengelliselle esivallalle. Se oli vähintä, mitä kirkko saattoi odottaa, sillä vaatihan paavi myös ylintä maallista valtaa itselleen! Toisaalta myöskään maallinen esivalta ei kyennyt kokonaan irrottamaan otettaan kirkosta.
Niinpä maallisen ja hengellisen vallan sidos säilyi edelleen. Lännen kirkon keskiaikaiset piispat olivatkin usein myös muuta kuin pelkkiä ”Sanan säilän” heiluttajia: merkittäviä maallisia ruhtinaita, jotka käyttivät omalla paikallaan niin maallista kuin hengellistäkin valtaa ja joiden elämäntapa ei aina ollut sellainen, jota voisi odottaa hurskaalta ja vaatimattomalta kirkonmieheltä.
Tähän tilanteeseen luterilainen uskonpuhdistus halusi muutoksen. Piispoista piti tulla jälleen sitä, mitä heidän virkansa puolesta olisi pitänyt aina olla eli seurakunnan paimenia, jotka julistavat ja opettavat Jumalan sanaa, jakavat sakramentteja ja toimivat kaitsijan virassaan Herran Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Maallista valtaa heillä ei enää pitänyt olla. Se kuului Jumalan maalliselle regimentille.
Samalla todettiin se, mistä siihen aikaan koko Kirkossa ilmeisesti vielä oltiin samaa mieltä: että Kirkossa on oikeastaan vain yksi ainoa sanan ja sakramenttien palvelukseen vihittyjen virka, johon periaatteessa sisältyvät myös yhden viran erilaiset ”säikeet” ja ne erityiset tehtävät, joita käytännössä vain piispat hoitivat. Yliseurakunnallinen kirkollinen kaitsenta ja uusien pappien vihkiminen virkaansa oli annettu Pyhän Hengen johdatuksessa, mutta iure humano, tiettyjen, jo aikaisemmin saarnavirkaan vihittyjen ja sitten piispan tehtävään erotettujen veljien tehtäväksi. Potentiaalisesti tämä oikeus kuitenkin sisältyi jo siihen yhteen virkaan, joka oli annettu myös tavallisille seurakuntapapeille.
Luterilaisen uskonpuhdistuksen edustajat totesivat myös, että Raamatun mukaan seurakunnalla itsellään oli lupa valita itselleen oma paimen. Tämä tehtävä kuului uskovien yhteisen pappeuden oikeuksiin. Ja jos piispat kieltäytyisivät vihkimästä seurakunnan valitsemaa veljeä papiksi, vihkimyksen voisivat tässä hätätilanteessa ottaa tehtäväkseen jo ennestään samassa virassa olevat tavalliset papit.
Näin todella myös kävi Saksassa, luterilaisen uskonpuhdistuksen kotimaassa. Piispat kieltäytyivät vihkimästä uusia pappeja uskonpuhdistuksen seurakuntiin. Hätäoikeus oli pakko ottaa käyttöön.
Saksassa myös seurakuntien yliseurakunnallinen kaitsenta siirtyi uskonpuhdistuksen jälkeen pitkälti maallisen esivallan tehtäväksi. Tämä hätäjärjestely oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Se kätki sisäänsä vanhan ongelman maallisen ja hengellisen vallan nivoutumisesta toisiinsa. Sen uusi ilmeneminen olisi vain ajan kysymys. Ja toisaalta se johti kirkon sisällä myös piispanvirkaa käytännössä toteuttaviin ja jo nimityksessään sitä ilmaiseviin virkoihin (superintendentti, kenraalisuperintendentti).
Paikallisen esivallan myönteinen suhtautuminen auttoi Saksan uskonpuhdistusta, eikä puhdistettu usko horjuttanut esivallan asemaa, vaan enemmänkin tuki sitä. Ruotsi-Suomessa kuningas Kustaa Vaasa lienee suorastaan ollut kiinnostuneempi kirkon omaisuudesta kuin uudesta uskonopista. Koska jälkimmäinen kuitenkin auttoi irrottamaan Ruotsi-Suomen kirkkoa paavin vaikutusvallasta ja siirtämään sen omaisuutta ja tulolähteitä valtion käyttöön, hän mielellään edisti reformaatiota.
Meidän maillamme uskonpuhdistus oli silti maltillinen Saksaan verrattuna. Niinpä myös piispallinen järjestys säilyi meillä voimassa.
Paavilla ei kuitenkaan ollut enää mitään sanomista, kun uusia piispojen nimitettiin, mutta kuninkaalla sitäkin enemmän. Kirkon ja valtion side vahvistui entisestään. Jo taloudelliset syyt pakottivat siihen kirkon joutuessa luopumaan suuresta osasta aikaisemmista rahoituslähteistään.
Ja lisää sidoksia oli tulossa: hyvin nopeasti uskonpuhdistuksen jälkeen siirryttiin vuosisatoja jatkuneeseen luterilaisen valtiokirkollisuuden aikaan. Papistosta tuli käytännössä kunnan tai valtion virkamiehiin verrattava sääty ja piispoista korkeita herroja maalliseen vallankäyttöön sidotun kirkon palveluksessa.
Kirkko hyödynsi tilannetta ohjaamalla kansaa esivalta-auktoriteetin avulla oikeaan uskoon. Uskonnonvapaudesta ei ollut puhettakaan! Luterilaiseen valtiokirkkoon oli kaikkien kansalaisten pakko kuulua, ja esimerkiksi avioliittoon vihkimisen ehtona oli kristinopin riittävä hallitseminen. Siviiliavioliittoa ei tunnettu.
Hiippakunnat, piispallisen hallinnan alaiset kirkolliset alueet, olivat harvaan asutussa maassa ja historiallisen perinteen johdosta myös valtavan laajoja. Piispat hallitsivat niitä eräänlaisina kirkollisina maaherroina ilman mahdollisuutta jatkuvaan, elävään kosketukseen edes koko papiston kanssa, kirkkokansasta puhumattakaan. Kaukaisen tuomiokapitulin johdossa ja korkeasti palkattuina herroina piispat hoitivat virkaansa – joku olosuhteisiin nähden hyvin ja hurskaasti, joku taas huonommin, mutta joka tapauksessa sellaisella tavalla, joka ei innosta välttämättä tämänkään päivän pappeja toivomaan piispaa itselleen.
Sillä tilanne ei liikenne- ja tiedotusvälineiden kehittymisestä huolimatta ole muuttunut kokonaan toiseksi sitten noiden päivien, ei sittenkään, vaikka tämän päivän kirkko onkin muodollisesti itsenäisempi kuin vanhan valtiokirkollisuuden aikoina. Piispa hallitsee edelleen valtavan laajaa hiippakuntaa. Tavallisen seurakunnanpaimenen ja piispan suhde on pakostakin etäinen. Piispa esiintyy kyllä mediassa, mutta henkilökohtaisia kohtaamisia hänen ja seurakuntapapiston välillä ei juuri ole. Seurakuntalaiset puolestaan näkevät piispan ehkä muutaman vuoden välein muodollisen piispantarkastuksen yhteydessä, mutta silloinkin – ainakin kuvaannollisessa mielessä – varsin kaukaa.
Ja vaikka nykypäivän suomalaiset piispat eivät omistakaan läänityksiä eikä heillä ole omia sotajoukkoja, silti heidän virassaan on yhä jäänteitä siitä keskiajan maallisen ja hengellisen vallan samastumisesta, jota vastaan luterilainen uskonpuhdistus nousi. Muodollisesti tämä side on viime vuosina löyhtynyt, mutta käytännössä se näyttää tiivistyvän. Kirkolliseen elämään tarkemmin perehtymättömät saattavat puhua mediassa ikään kuin itsestään selvästi valtiokirkosta ja sen piispoista.
Valtiokirkollisuuden sijasta olisi tänään ehkä oikeampaa puhua yhteiskuntakirkollisuudesta. Yhteistä kummallekin on kuitenkin kirkon ja maallisen vallankäytön yhdistyminen toisiinsa. Yhteiskuntakirkollisuudessa maallisen ja hengellisen vallan suhde on tosin välillisempi kuin valtiokirkollisuudessa. Silti kumpikin niistä kuuluu yhteiskunnan ylärakenteeseen ja on samalla, julkisen vallankäytön puolella.
Yhtäläisyyksien ohella vanhaa valtiokirkollisuutta ja uutta yhteiskuntakirkollisuutta erottaa toisistaan tietty radikaali muutos siinä kulttuurissa, jossa valtaa käytetään: kristillisen yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Jumalan sana ei enää ole se auktoriteetti, jonka kuninkaatkin tunnustavat. Se ei enää ohjaa yhteiskuntaa eikä maallista vallankäyttöä. Sen tähden maalliseen yhteiskuntaan, sen valtakoneistoon samastunut ja osittain myös sitoutunut kirkko ei enää voi minkään ulkopuolisen auktoriteetin avulla edes kollektiivisena omanatuntona ohjata yhteiskunnan ajattelua eikä toimintaa.
Niinpä kirkko joutuu sopeutumaan siihen, mihin ilman ulkopuolisia ilmoituksen lähteitä muutenkin uskotaan tai ollaan uskomatta ja mitä pidetään oikeana ja vääränä. Joskus se lähestyy kristillisen uskon pitämyksiä, joskus ei. Raamattu ja kristillinen usko ei kuitenkaan ole auktoriteetti silloin, kun se asettuu yleistä mielipidettä vastaan.
Ei siis ole ihme, etteivät kaikki halua Lähetyshiippakuntaan omaa piispaa, eivät sellaista piispaa. Mutta piispan me silti tarvitsemme. Meillä on siihen monta hyvää syytä.
Nähdäksemme, mikä piispa oikeastaan on ja miksi piispanvirka voi olla siunaus Kirkolle, meidän on palattava aivan alkuun. Silloin ei ollut vielä valtiokirkkoa. Silloin piispa saattoi menettää päänsä tunnustautuessaan julkisesti Kristukseen.
Herra Jeesus jätti seurakunnalleen tehtävän: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille!” Ja seurakunta totteli. Pyhän Hengen voimassa se kuljetti sanomaa sovituksesta eteenpäin.
Eikä Jeesus jättänyt omiaan yksin. Hän oli Taivaassa, Isän oikealla puolella, mutta myös läsnä sanassaan ja sakramenteissaan, seurakuntansa keskellä. Ja Hän huolehti siitä, ettei lauma jäänyt ilman paimenia.
Aivan erityinen asema Kristuksen kirkossa oli pyhillä apostoleilla. Yhtäältä he paimensivat sitä alkuseurakuntaa, joka todisti ylösnousseesta Vapahtajasta, ja toisaalta heillä oli ensimmäiseksi juuri heille annettu tehtävä: ”Ja ne yksitoista opetuslasta vaelsivat Galileaan sille vuorelle, jonne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Ja kun he näkivät hänet, niin he kumartaen rukoilivat häntä, mutta muutamat epäilivät. Ja Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi: ’Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.”
Tässä työssä pakanat oli uskottu erityisesti ”keskensyntyneen apostolin”, P. Paavalin vastuulle. Juutalainen Paavali oli pakanoiden apostoli, joka väsymättä kulki ja matkusti, saarnasi ja opetti ja sillä tavoin perusti seurakuntia sinne, missä sana kantoi hedelmää. Paavali ei tosin tehnyt tätä työtä yksin. Hänellä oli useita työtovereita mukanaan. Apostolin opetus ei ollut vaihtoehto muiden kristittyjen todistukselle eikä sulkenut sitä ulkopuolelleen. Viime kädessä vastuu julistuksesta jäi kuitenkin Paavalille.
Paavalikaan ei kuitenkaan voinut loputtomasti johtaa perustamiaan seurakuntia. Hän viipyi yhdellä paikkakunnalla vain rajatun ajan, joka ennemmin tai myöhemmin päättyi. Hänen saatettiin odottaa palaavan myöhemmin uudelleen, mutta sillä välin oli seurakunnan pärjättävä omillaan.
Seurakunnat piti jättää muiden vastuulle. Sen tähden Pyhä Henki myös antoi ”paimenia ja opettajia” seurakuntia hoitamaan, ohjaamaan ja paimentamaan, minne ikinä niitä syntyi. Paimenet ja opettajat olivat Jumalan lahja seurakunnalle, sen hyväksi.
Tämä lahja ei kuitenkaan tipahtanut taivaasta. Ei: seurakunta valitsi keskuudestaan sopivia miehiä tehtävään, johon heidät kätten päällepanoin ja rukouksin asetettiin. Tähän järjestykseen asettuivat vähitellen myös ne aluksi juutalaisen synagoogaseurakunnan pohjalta järjestäytyneet seurakunnat, joita apostolien poissaollessa kunniatehtävänä johtivat seurakunnan vanhimmat, iälliset, koetellut veljet. Vakituisen paimenen tultua valituksi ja vihityksi tehtäväänsä tämä huolehti seurakunnasta sanaa julistamalla ja sakramentteja toimittamalla, ja seurakunta puolestaan huolehti paimenestaan, jottei tämän tarvinnut maallisella työllä elättää itseään.
Näin tietyn paikkakunnan seurakunta oli itsessään omavarainen. Sillä oli kaikki, mitä kirkon täyteyteen tarvitaan. Sillä oli armonvälineet ja virka, ja pyhää vainojen ristiäkin se usein joutui kantamaan.
Silti se ei ollut yksin. Me näemme tämän selvästi P. Paavalin kirjeistä. Paavali tosin jätti seurakunnan sen omien paimenten hoitoon ja Jumalan armon haltuun, mutta ei hän sitä silti unohtanut. Paavali ei ajatellut tehneensä työtään loppuun, kun hän sai nähdä pienen seurakunnan syntyneen jonnekin. Ei, hän kantoi ”huolta kaikista seurakunnista” loppuun asti. Hän seurasi niiden elämää, hän kirjoitti niille ja niiden paimenille kirjeitä, hän selvitteli niiden riitoja, hän tarttui niiden elämän hairahduksiin ja opilliseen horjahteluun.
Paavali oli sen tähden perustamiensa seurakuntien ja niiden kaitsijoiden eli paimenten esipaimen. Nykyisin sanoisimme häntä piispaksi. Alunperin piispa oli kuitenkin vain yhden ainoan seurakunnan paimen. Myöhemmin piispa oli korkeintaan muutaman, lähekkäin sijaitsevan seurakunnan ja sen paimenten johtava pappi. Paavalilla oli sen sijaan hoidettavanaan näitä seurakuntia paljon ja laajalla alueella. Ilman internettiä, puhelinta ja autoa hän kantoi seurakunnista piispallista huolta kirjeiden ja vaivalloisten vierailujen avulla.
Tällä tavoin Paavali osoitti, että seurakunnat kuuluvat yhteen. Ne eivät ole sittenkään itsessään itselleen riittäviä, eivät atomeja suuressa tyhjyydessä, jotka voivat toimia ”itsenäisesti”, ikään kuin ne olisivat maailmankaikkeuden ainoa oikeauskoinen seurakunta, jonka ei tarvitse välittää kenestäkään eikä mistään muusta omassa yrityksessään seurata Kristusta ja Hänen sanaansa.
Ei – kaikki itsessään Kristuksen kokonaista hengellistä ruumista manifestoivat seurakunnat ovat jäseniä suuremmassa kokonaisuudessa eli Kristuksen kaikkeen maailmaan levittäytyvässä Kirkossa, jota yhdistävät ”yksi usko ja yksi kaste”, tietty oppi ja tietty tunnustus. Apostoli Paavali oli yhtäältä juuri merkki tästä yliseurakunnallisesta yhteydestä. Toisaalta hän piti sitä yllä yliseurakunnallisen kaitsentansa avulla. Hän oli eräänlainen seurakuntiensa ”arkkipiispa”.
Se sama sana, jota Paavali on saarnannut, on saapunut myös Suomeen. Täälläkin se on synnyttänyt seurakuntia. Myös Luther-säätiön seurakunnat ovat evankeliumin julistuksen ja kasteen hedelmiä. Ne ovat myös samalla tavoin omavaraisia kuin ne seurakunnat, jotka Paavali jätti omien paimenten hoidettaviksi ja Jumalan armon haltuun. Ne manifestoivat itsessään Kristuksen maailmanlaajuista, oikeauskoista Kirkkoa. Ne tekevät sen havaittavaksi, kun ne paimentensa johdolla viettävät jumalanpalvelusta ja kun niiden jäsenet uskossa huolehtivat toinen toisistaan, tekevät lähetystyötä ja sanoin ja teoin todistavat Herrastaan.
Silti – aivan, kuten Paavalin aikoina – Luther-säätiön seurakunnat kuuluvat yhteen toisten siihen liittyneiden seurakuntien kanssa. Niitä yhdistää sama usko. Niiden jäsenet ovat tervetulleita toistensa messuihin, ja niiden papit vierailevat toistensa seurakunnissa.
Eikä Kirkko lopu Luther-säätiöön! Onhan meillä edelleen syvät ja laajat yhteydet siihen Suomen evankelis-luterilaiseen kansankirkkoon, johon meistä useimmat kuuluvat, ja varsinkin sen herätysliikkeisiin. Maailmalla on lisäksi paljon uskonystäviä, ja kaikki me kuulumme yhteen. Emme ole myöskään ”toinen toistemme jäseniä” vain yksittäisinä uskovina yksilöinä, vaan oikeaa, katolista eli yhteistä ja yleistä apostolista uskoa tunnustavina seurakuntina, yksilöinäkin näiden seurakuntien jäseninä.
Meitä yhdistävät myös monet vaikeat kysymykset. Seurakunnat tarvitsevat toinen toisiinsa sellaista yhteyttä, jonka puitteissa ne voivat rohkaistua yhteisestä uskostaan, mutta myös ratkaista vaikeita kysymyksiä ja ehkä joskus riitojakin, jos – ja kun – niitä ilmenee. Tarvitsemme seurakuntina sellaisen organisaation, joka auttaa meitä olemaan toinen toistemme jäseniä hyvinä ja pahoina päivinä, auringon paistaessa tai kun tuulee ja sataa vaakasuoraan.
On myös hyödyllistä, jos tämän organisaation johdossa on aivan tietty henkilö, joka antaa yhteydelle kasvot. On helpompi kokea kuuluvansa yhteen, jos voimme yksittäisinä seurakuntina ja seurakuntalaisina sanoa, että tämä tietty pastori on meidän kaikkien yhteinen piispa eikä vain yhden, yksittäisen seurakunnan paimen.
Erityisesti tämä koskee meitä pappeja. Olemme usein yksinäisiä omalla paikallamme. Saamme kyllä vertaistukea yhteisissä palavereissamme. Silti meille olisi hyväksi, jos meillä olisi sellainen isällinen esipaimen, joka nuhdellen ja varoittaen, mutta varsinkin rohkaisten ja lohduttaen sekä kykyjensä mukaan opastaen kantaisi meitä virassamme. Tarvitsemme ”Paavalia”, joka kantaa ”huolta kaikista seurakunnista”.
Tarvitsemme jonkun myös ratkaisemaan sen ongelman, joka pian kaatuu päällemme, ellei asialle tehdä jotakin eli vihkimään uusia paimenia virkaansa. Olemme Suomessa aina noudattaneet ikiaikaista periaatetta, jota on seurattu hyvin varhaisista ajoista asti valtavan suuressa osassa kristikuntaa: papinvirka ei ole vain yhden, tietyn seurakunnan paimenuutta, vaan palveluvirka, joka sellaisena hyväksytään myös naapuriseurakunnassa ja periaatteessa – vaikkei sitä kaikkialla voikaan käytännössä toteuttaa – koko Kristuksen maailmanlaajuisessa Kirkossa. Tähän virkaan vihkii piispa, jolla on hoidossaan useampi kuin vain yksi seurakunta, näin vihittävän viran yliseurakunnallista, yleiskirkollista hyväksyntää osoittaen.
Luterilaisen uskomme mukaan voisimme tosin hätätilanteessa alkaa toimia omassa seurakunnassamme ikään kuin olisimme ainoa seurakunta koko maailmassa ja kutsua ja vihkiä itsellemme kukin oman paimenen. Tällaista äärimmäistä hätätilannetta meillä ei onneksi ole. Mehän voimme nimittäin seurakuntien yhteisönä valita itsellemme oman esipaimenen, jonka tehtäviin kuuluu myös pappien vihkiminen – ja hänet puolestaan vihkisi virkaansa piispa, joka on jo itse tässä virassa.
Tosin meillä on jo nyt piispa, jonka alaisia ovat virallisesti kaikki Ruotsin Missionsprovinsin yhteydessä vihityt Luther-säätiön paimenet. Piispan olisi kuitenkin hyvä osata sitä kieltä, jota hänen vihkimänsä paimenet puhuvat ja olla maantieteellisestikin lähellä näitä, jotta hän voisi vihkimyksen jälkeen seurata heidän elämäänsä ja työtään ja paimentaa heitä henkilökohtaisesti. Ja sama koskee kokonaisia seurakuntia.
Piispaa tarvitaan myös yhteydenpitoon paitsi – kuten nykyisin piispoilta odotetaan – median ja muun julkisen elämän kanssa sekä ekumeenisessa ympäristössä, myös ja ennen kaikkea toisten oikeauskoisten hiippakuntien kanssa. Tämä yhteys samaa uskoa tunnustavien seurakuntien ja olemassaolevien tai syntymässä olevien hiippakuntien välillä on jo olemassa, ja se laajenee ja tihenee koko ajan. Erityisesti toivomme vanhan talous- ja kulttuurialueen Itämeren ympärillä löytävän jälleen itsensä ylikansallisen hiippakuntien verkoston merkeissä.
On hyvä, jos meidän hiippakuntaamme edustaa myös ulospäin sama piispa, joka meihin nähden edustaa sen ykseyttä. Tämä tehtävä ei tietenkään sulje pois kaikkea muuta, rikasta ja monipuolista yhteyttä kristittyjen ja seurakuntien kesken aina ja kaikkialla, missä se on mahdollista ja tarpeellista. Silti piispoilla on tämän yhteyden ilmaisijoina ja toteuttajina aivan erityinen rooli ja tehtävä, koska he voivat puhua oman hiippakuntansa nimissä. Sillä kaikki uskovat eivät voi olla äänessä yhtä aikaa.
Ja lopuksi: tarvitsemme piispaa tehtävään, johon harva haluaisi, mutta johon jonkun on astuttava. Sillä piispa on marttyyri, todistaja, joka seisoo lauman edessä eikä sulje suutaan edes kuoleman uhatessa uskon tähden. Kristillisellä todistuksella on aina nimi ja kasvot. Piispa ei saa piiloutua nimettömänä anonyymin massan selän taakse, vaan hänen pitää tarvittaessa omalla nimellään ja äänellään sanoa vasten koko maailman raivoa: ”Mutta näin sanoo Herra.” Silloin seurakunnatkin ja yksittäiset uskovat uskaltavat paimenineen antaa pasuunan soida puhtaasti ja kovaa: ”Se sana seisoo vahvana … ”
Piispaa ei kuitenkaan ole ilman hiippakuntaa. Vasta, kun se on olemassa, voidaan lähteä etsimään sopivaa uskon tunnustajaa ja puolustajaa ynnä pappien ja seurakuntien kaitsijaa piispaksi ja kutsua ja vihkiä hänet virkaansa. Ensin tarvitaan se yliseurakunnallinen yhteisö, joka voi keskuudestaan kutsua itselleen ja seurakunnilleen esipaimenen palveluksen työhön.
Tätä yhteisöä, Lähetyshiippakuntaa, on jo pitemmän aikaa vakavasti rakennettu. Ajatuksena on ollut, että se kokoaisi suojiinsa kaikki ne Suomen evankelis-luterilaiset seurakunnat ja niiden paimenet, jotka ovat kaikessa heikkoudessaankin pysyneet uskollisina Jumalan sanalle ja luterilaiselle tunnustukselle. On toivottu, että siihen voisivat kuulua kaikkien herätysliikkeiden piirissä syntyvät ”vapaat” seurakunnat eli jumalanpalvelusyhteisöt, mutta myös, että uskollisina pysyneet kansankirkolliset paikallisseurakunnat voisivat olla siihen rakentavalla tavalla yhteydessä.
Käytännössä näyttää siltä, että Lähetyshiippakunnan muodostavat ensin Luther-säätiön seurakunnat eli jumalanpalvelusyhteisöt. Muut seuraavat perässä, sikäli kuin katsovat sen tarpeelliseksi eli toivovat yhdessä sovittujen pelisääntöjen perusteella toteutuvaa yhteistyötä ja alttarin ja saarnatuolin yhteyttä toisten uskollisten seurakuntien kanssa ja sikäli, kuin ne haluavat olla vaikuttamassa piispan valintaan. Ja varmasti ne sitä kaikkea toivovat ja haluavat, mutta oman aikataulunsa mukaisesti.
Piispan valitsevat keskuudestaan juuri Lähetyshiippakuntaan liittyvät seurakunnat yhdessä papistonsa kanssa. Ulkopuolisia ei piispan virkaan voida kutsua. Piispan pitää ennalta tunnustautua siihen hiippakuntaan, jota hänet kutsutaan kaitsemaan.
Helppoa se ei välttämättä ole, sillä hiippakunta on pieni, köyhä ja vainonalainen. Sen piispasta ei tule valtavan alueen hyvin palkattua ja yleistä suosiota nauttivaa hengellistä esimiestä, mutta ei myöskään kirkolliskokouksen selän taakse piiloutuvaa neutraalia puheenjohtajaa.
Pienen hiippakunnan piispa tuntee hyvin sen papit ja seurakunnat. Hän saa ulospäin tunnustaa evankeliumin oppia, mutta hän joutuu myös kantamaan julkisia moitteita ja ottamaan vastaan suoranaista pilkkaa tilanteesta, johon hän ei itse ole syyllinen. Hiippakunnassaan hän nauttii seurakuntien ja niiden paimenten rakkautta, vaikka hän joutuu esipaimenen virassaan puhumaan myös ikävistä asioista ja tekemään joskus vaikeita päätöksiä yhdessä seurakuntien johdon ja hiippakunnan konsistorin kanssa. Mutta koska hänen tehtävänsä on kantaa Kristuksen iestä eikä kruunua ja palvella esipaimenena paimenia ja näiden laumaa, hän antaessaan saa.
Sillä joka Kristuksen tähden kieltää itsensä, se saa elämän lahjaksi Häneltä itseltään. Tämä koskee niin piispaa kuin kaikkia muitakin uskovia.
