Kysymys: Miksi messuissa ei ole juurikaan tilaa sellaiselle, mistä puhutaan 1. Korinttolaiskirjeen luvuissa 12-14. Tiedän, että messuissa on monella tapaa eri armolahjat käytössä, mutta sillä ei silti minusta voi ohittaa sitä tosiasiaa, että esim. 14:26-33 mukaan srk:n kokoontumissa on tavallista, että siellä voi profetoida ja puhua kielillä, tietenkin hyvässä ja oikeassa järjestyksessä. Mekane Yesus-kirkossa on Uuden tien mukaan käytössä tällainen osio, jossa (pastorin hyväksynnän kautta) voi seurakuntalaiset käyttää tällaisia armolahjoja messussa. Voisiko tällainen olla mahdollista suomalaisissa messuissa?

Johdanto

Kiitos hyvästä ja tärkeästä kysymyksestä, jota moni muukin epäilemättä on pohtinut. Jotta vastaukseni varsinaiseen kysymykseen asettuisi oikeaan yhteyteen, joudun kuvaamaan hiukan laajemmin sitä, mitä Uudessa testamentissa puhutaan kristillisestä jumalanpalveluksesta. Vastauksessani on kolme osaa: A) Millainen kristillinen jumalanpalvelus Uuden testamentin mukaan on. B) Mitä Paavali puhuu jumalanpalveluksesta 1. Korinttolaiskirjeen luvuissa 10–14. C) Miten meidän tulisi tänä päivänä arvioida ja soveltaa 1. Kor. 14:26–33 kuvattuja asioita. Varsinainen vastaus siis löytyy vasta tekstini lopusta.

Messu Uudessa testamentissa

Luterilainen jumalanpalvelus noudattaa kirkon historiallista liturgista perinnettä. Juuret tälle jumalanpalvelusjärjestykselle löytyvät jo Vanhasta testamentista. Vanhan testamentin jumalanpalvelus puolestaan sai täyttymyksensä Jeesuksen työssä. Jeesus ei hävittänyt vanhaa, vaan täydellisti sen. Niinpä messun juuret ulottuvat aina vanhan liiton puolelle. Ja kuitenkin Kristus teki uuden liiton sekä antoi kirkolleen uuden liiton jumalanpalveluksen. Messun ytimessä on juuri tämä uusi liitto eli uusi testamentti; toisin sanoen: Jeesuksen asettama ehtoollisateria. Siitä Herra nimittäin itse sanoo, että se on uusi liitto/testamentti (käytetty kreikan sana tarkoittaa molempia). Toinen messun keskeinen osa on saarna: Jumalan sanan lukeminen, selittäminen ja julistaminen.

Kun evankelista Luukas päättää evankeliuminsa, hän kertoo kuinka Jeesus taivaaseen astuessaan siunasi omansa. Tämä papillinen siunaus oli evankeliumin alussa jäänyt Johannes Kastajan isältä, pappi Sakariaalta lausumatta. Hän oli tullut temppelissä mykäksi, eikä voinut päättää temppelipalvelusta siihen kuuluvalla Herran siunauksella. Nyt kuitenkin Jeesus on hankkinut omalla verellään todellisen siunauksen. Suurena Ylipappina hän sen myös omilleen antaa. Juuri ennen tätä siunausta Luukas on kertonut, mitkä ovat uuden liiton jumalanpalveluksen olennaiset osat.

Millä tavalla Jeesus tulee taivaaseenastumisensa jälkeen olemaan seurakuntansa keskellä? Millä tavalla hän, suuri ylipappi, siunaa kansansa? Vastaus on kuvauksessa Emmauksen tien kulkijoista. Jeesus tulee heidän seuraansa ja selittää kirjoituksista, mitä messiaasta oli sanottu. Tämän jälkeen hän ottaa talossa vieraana isännän roolin ja murtaa leivän. Silloin kulkijoiden silmät avautuvat, mutta Jeesus onkin jo poissa. Kertomuksen viesti on se, että tästedes Jeesus ei ole silminnähten läsnä. Hän on sen sijaan läsnä saarnassa ja ehtoollisessa.

Tämän mukaisesti myös Luukkaan toisessa teoksessa heti Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen osoitetaan, mistä osista tämän Pyhän Hengen synnyttämän kirkon jumalanpalvelus koostuu: Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua. Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa. (Ap. t. 2:41–42). Apostolinen saarna, keskinäinen koinonia eli yhteys samaan uskoon ja tunnustukseen, ehtoollisen vietto ja rukoukset; nämä ovat historiallisesti kristillisen jumalanpalveluksen olennaiset osat.

Messu ja 1. Kor. 10-14

Yllä sanotun perusteella jo huomaamme, että liturginen jumalanpalveluksemme on syvästi raamatullinen. Se on täynnä Raamattua; niin rakenteen kuin tekstienkin osalta. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali niin ikään nostaa esiin mainitut jumalanpalveluksen keskeiset osat. Hän opettaa luvun kymmenen alusta lähtien seurakunnan jumalanpalvelusta Israelin jumalanpalveluksen täyttymyksenä. Seurakuntakin on kastettu, ei tosin Moosekseen, vaan Jeesukseen. Seurakunta vaeltaa Jumalan omana, Herran ruokkiessa heitä ruumiillaan ja verellään.

Paavali joutuu tässä ja seuraavissa luvuissa oikaisemaan Korintin (koti)seurakuntien sekavaa jumalanpalvelusta. Hän puuttuu moniin sotkuihin, joita pakanallinen tausta toi mukanaan. Esiin nousi kysymyksiä ehtoollisen vääristymisestä, aviovaimojen luopumisesta avioliiton merkeistä (pään peittäminen) osallistuessaan seurakunnan yhteiseen rukoukseen sekä pakanallisten kulttien palvontatavoista (1. Kor. 12:2–).

Johtavana periaatteena Paavalilla on näitä asioita selvitellessään ensiksi Jeesuksen jumalanpalveluksen asetus ja toisekseen järjestyksen ja rakkauden periaatteet. Järjestys opettaa, että seurakunnan tulee yhdessä vastata hyvästä messun järjestyksestä, niin että kaikki seurakuntaruumiin jäsenet voivat jumalanpalvelukseen osallistua. Rakkaus opettaa, että suurin ei ole se, joka saa olla esillä. Suurinta on palvella ja ottaa huomioon toisen hyvä.

Näin tullaan kysyjän esille nostamaan jaksoon 1. Kor. 14:26–33. Sen aluksi Paavali viittaa juuri seurakunnan epäjärjestykseen jumalanpalveluksessa: Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; (1. Kor. 14:26). Apostoli jatkaa tässä seurakunnan sekasortoisen jumalanpalveluksen selvittelyä. Hän kuvaa kuulemaansa tilannetta: Kun tullaan yhteen, jokainen yrittää päästä ääneen ja esille. Kirkosta tulee taistelutanner, jossa yksi yrittää aloittaa virttä, toisella olisi opetus, joku tahtoo kertoa ilmestyksestään, joku taas alkaa puhua kielillä.

Korintin seurakunnan kokoontumiseen liittyen teen kaksi huomautusta, jotka on hyvä ottaa huomioon: Ensiksi on pidettävä mielessä se, ettei tuohon aikaan ollut messun käsiohjelmia. Kulttuurissa, jossa ei ole kirjoitettua järjestystä, toimitaan eri tavalla kuin siellä, missä sellainen on. Kun tähän vielä lisätään se, että kun juutalaisille synagogan liturgia oli istutettu lapsesta asti selkärankaan, niin pakanat taas olivat oppineet jonkin aivan toisen jumalanpalvelustavan epäjumalantemppeleissään. Seurakunta oli kovin nuori. Kun tällaisessa tilanteessa pyrittiin laulamaan virttä, miten se saattoi onnistua? Piti antaa jonkun opettaa se. Muut olivat hiljaa ja malttoivat mielensä. Sama koskee jokaista jumalanpalveluksen asiaa ja kohtaa. Seurakunnan piti “hengittää yhdessä”.

Toinen huomautus liittyy tässä mainitun kokoontumisen luonteeseen. Ilmeisesti Korintissa oli useita pieniä kodeissa kokoontuvia seurakuntia. Harvemmin nämä eri seurakunnat tulivat kaikki yhdessä kokoon. Tässä Paavali kuitenkin näyttäisi puhuvan sellaisesta tilanteesta: Jos nyt koko seurakunta kokoontuisi yhteen…  (1. Kor. 14:23). Tässä tulee vielä se lisähankaluus, että jos eri (koti)kirkoissa on totuttu toimimaan jollakin tavalla, niin miten sitten olisi yhteisessä kokoontumisessa toimittava? Kuka eri seurakuntien opettajista ja profeetoista johtaa tilannetta? Kuinka eri kieliäkin puhuvat ihmiset ymmärtävät, mitä sanotaan? Kenellä on oikeus opettaa?

Luterilainen messu ja profetoiminen sekä kielilläpuhuminen

Teen pienen yhteenvedon: Jeesus on asettanut messun keskeiset osat: apostolisen saarnan ja ehtoollisen vieton. Tämä tapahtuu rukouksen kanssa, niin että koko messu on oikeastaan rukousta; laulettua tai lausuttua, usein jo psalmeista tuttua pastorin ja seurakunnan vuoroin tapahtuvaa “keskustelua”. Kielillä voi rukoilla äänettömästi, kuka niin tahtoo. Jos saa profeetallisen ilmestyksen, sen voi kertoa messun jälkeen rohkaisuksi ja lohduksi ihmisille, joita se koskee. Eihän ole tarkoitus päästä esille, vaan välittää viesti.

Mutta voisiko sitten messun rakenteeseen sisällyttää osion, jossa olisi mahdollista profetoida tai puhua kielillä, kunhan on tulkitsija? Kuten yllä on esitetty, nämä eivät ole messun olennaisia elementtejä. Niiden ei siis ole välttämättä oltava mukana (paitsi, että vaikkapa saarna on usein myös profeetallinen tilanne). Suomessa näiden ei-välttämättömien elementtien mukaan ottaminen messuun, olisi nähdäkseni vastoin Paavalin ilmaisemia järjestyksen ja rakkauden periaatteita. Joku kokisi tällaisen lisäyksen hyvänä, mutta moni tuntisi olonsa epämiellyttäväksi. Siksi ei ole hyvä tuoda mainittuja asioita messun sisään. Eikä tietysti Paavalin ohjekaan niin määrää. Se, mihin Paavali ohjaa voi toteutua messun ympärillä ja muissa seurakunnan kokoontumisissa. Profeetallinen rohkaisu on paikallaan suoraan ihmiselle sanottuna ja jos haluaa koetella asian, voi sen ensin mainita pastorille. Kielillä taas sopii rukoilla yksin tai pienessä ryhmässä, jos se muille sopii ja se selitetään.

Näin ei olla kenellekään uskovalle loukkaukseksi, eikä myöskään sammuteta Henkeä. Paavali kehottaa Efesolaisikirjeessä täyttymään Hengellä. Hän jatkaa luettelemalla kolme asiaa, miten Henki toimii: täyttykää Hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle, kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Ja olkaa toinen toisellenne alamaiset Kristuksen pelossa.  (Ef. 5:18-21). Saakoon Henki meidänkin seurakunnissamme kuulua a. laulussamme, b. kiitoksessamme Isälle (Pojan kautta Hengessä) sekä c. alamaisuudessamme hyvälle järjestykselle.

Ks. myös armolahjat

Kysymys: Jos usko syntyy kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana, kuinka evankeliumia voisi levittää ateisteille ystäville ilman, että nämä tuntisivat tulevansa käännetyiksi tai että saarnaan heille? Toivoisin voivani kertoa ystävilleni Jeesuksesta, mutta se usein aiheuttaa vain eripuraa ja kinastelua.

Vastaus: Kiitos kysymyksestäsi. Luulen, että tätä asiaa pohtivat lähes kaikki kristityt. Siksi olen erityisen kiitollinen, että kysyt asiaa.

Ensimmäiseksi haluan sanoa sinulle, että Raamatun opetuksen perusteella kristityn ei ole pakko kertoa Jeesuksesta ollakseen kunnon kristitty. Jeesuksesta kertomista ja kelvollisuutta Jumalan edessä ei saa sotkea keskenään. Me emme kerro Jeesuksesta ansaitaksemme sillä mitään. Sen sijaan me puhumme kalliista vapahtajastamme ja hänen hyvyydestään, koska hän on meitä niin paljon rakastanut. Monta kertaa pakosta vapautuminen saa meidät kertomaan Jeesuksesta luonnollisemmin. Etkö sinä kerro ystävillesi muistakin hienoista asioista innokkaasti? Jeesuksesta kertomisen tehtävä on annettu koko seurakunnalle kaste ja lähetyskäskyssä. (Matt 28:18-20) Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan, että Jumala herättäisi ihmisiä kertomaan Jeesuksesta: Ja hän sanoi heille: ”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.”(Luuk 10:2)

Kertoessasi Jeesuksesta ystävillesi, se aiheuttaa eripuraa ja kinastelua. Luulen, että tämä johtuu joskus vinoutumasta, joka meidän ajattelussamme on. Me kristityt lankeamme ajattelemaan, että kristinusko ja Jumalamme olisi vain yksi ideologia muiden joukossa. Asiaa voisi verrata siihen, että on pilvinen päivä ja aurinkoa ei sillä hetkellä näy. Ateisti väittää, ettei aurinkoa ole ja lisäksi on suuri määrä muita teorioita, joilla koetaan selittää kasvien kasvua ja lämpöä maan päällä. Kristitty tietää itsestään selvänä totuutena, että aurinko on pilvien takana. Tietenkin tämä voi lisätä kärsimättömyyttä, mutta ainakin se voi auttaa meitä itseämme rauhoittumaan. Ei ateistin usko tee Jumalaa eikä vertauksemme aurinkoa olemattomaksi.

Monesti ajattelemme, että evankeliointi on sitä, että me perustelemme ja puolustelemme uskoamme. Tästä seuraa helposti väittelyä ja kinastelua. Suosittelen, että yritämme unohtaa tämän tavan. Uskon puolustamisessa, apologiassa, ei ole mitään vikaa ja se on hieno asia joillekin kristityille. Kaikkien kristittyjen ei tarvitse pystyä perustelemaan uskoaan hienoin argumentein. Raamattu kutsuu meitä sen sijaan vain uskomaan lujemmin ja sitten kysyttäessä kertomaan toivomme perustuksesta, Kristuksesta. Juuri tästä asiasta apostoli Pietari kirjoittaa meille:

”Vaan vaikka saisittekin kärsiä vanhurskauden tähden, olette kuitenkin autuaita. ”Mutta älkää antako heidän pelkonsa peljättää itseänne, älkääkä hämmästykö”, vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla, pitäen hyvän omantunnon, että ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne Kristuksessa, joutuisivat häpeään siinä, mistä he teitä panettelevat.” (1.Piet 3:14-16)

Kinastelun, taivuttamisen ja käännyttämisen sijaan me kaikki kristityt voisimme harjoitella uudenlaista asennetta. Esimerkiksi ateistille voi sanoa, että Raamattu on olemassa riippumatta hänen ateismistaan ja myöskin riippumatta kristityn uskosta. On siis kaksi ihmistä uskomuksineen ja ajattelumalleineen. Sitten on Raamattu, joka ilmoittaa suvereenisti eli riippumattomasti Jumalan tahdon. Nämä ovat jokaisen ihmisen omasta uskosta ja ideologioista riippumattomat tosiasiat.

Tätä asiaa voi kuvata myös sanalla paradigma. Tämä sivistyssana tarkoittaa yleisesti hyväksyttyä, oikeana pidettyä, ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä. Klassinen kristillinen paradigma antaa Raamatun sanan ilmoituksen määrittää koko viitekehyksen. Ateistilla on oma paradigmansa, joka saa hyväksyntänsä ja määritelmänsä tietyiltä länsimaisilta filosofeilta. Ateistin paradigmaan kuuluu lähtökohtaisena uskomuksena, että Jumalaa ei ole. Monesti kristityt yrittävät mennä esimerkiksi ateistin paradigmaan ja todistaa kristinuskon oikeaksi siinä. Uskallan sanoa, että tehtävä on mahdoton ja siitä seuraa vain kinastelua ja riitelyä ja lopulta paha mieli.

Ihmisten näkökulmasta näitä paradigmoja, eli viitekehyksiä on yhtä paljon kuin ihmisiä on. Yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa ihmiset haluavat myös yksilöllisen totuuden. Tämän vuoksi ensimmäinen askel Jeesuksesta kertomisessa voisi olla kysymys toiselle, mihin sinä uskot? Mikä on sinun paradigmasi? Minkä teorian ja ajattelutavan varaan sinä laitat elämäsi? Sitten voit harjoitella ihan vilpitöntä asian ihmettelyä – Tällä tavalla yksi ihmisyksilö on rakentanut uskonsa.

Sitten voit todennäköisesti helpommin kertoa oman paradigmasi sisällön rehellisesti. Ja toivottavasti se sisältää ainakin ajatuksen omasta syntisyydestäsi ja Jumalan lupaamasta anteeksiantamuksesta. 

Yksi verraton asia on kertoa, että Raamatun mukaan Kristus syntyi Marian kohtuun, elääkseen meidän puolesta Isän edessä koko ihmisen elämän. Kun Jeesus sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä, niin hän on jokaisen ihmisen puolesta, hengellinen tie, hän on kaikkien filosofioiden ja ismien suhteen totuus ja hänessä on täydellinen ja elävä yhteys Jumalaan. Raamatun Jumala ei ole vain oppi muiden joukossa, vaan Jumala väittää tehneensä kaiken ihmisten puolesta. Ja tietenkin on syytä aina muistuttaa, että Raamatun mukaan Kristus myös kärsi ja nousi kuolleista, että meillä olisi iankaikkinen elämä.

Saamme myös rukoilla ystäviemme puolesta, että Pyhä Henki avaisi heidän korvat kuulemaan ja silmät näkemään!

”Mutta te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja”, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa.” (1.Piet 2:9)

Edellisenä vuonna koin sinänsä yksinkertaisen oivalluksen. Arjessani on paljon hetkiä, jolloin kourilla kirjaan tarttuminen on mahdotonta, mutta äänikirjan voisi laittaa päälle. Tämän oivalluksen siivittämänä olenkin toisinaan hektisen arjen keskellä onnistunut kuin huomaamatta kuuntelemaan/lukemaan enemmän kirjoja.

Taisi olla jonkinlainen isänpäivää edeltävä tarjous äänikirjapalvelussa, kun hetken mielijohteesta hankin joskus muistilistalleni laittamani mielenkiintoisen kirjan. Kyseessä oli Joonas Konstigin kirja ”Vuosi herrasmiehenä”. Kirjan sisällöstä ei ollut juurikaan käsitystä, mutta alaotsikko vaikutti mielenkiintoiselta: ”Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä”. 

Ajattelin alkuun, että kirja pitäisi sisällään lähinnä pukeutumisetikettiä ja muita etiketin nyansseja. Kyllähän se niitäkin sisälsi, mutta tässä suhteessa kirja osoittautui myös syvällisemmäksi teokseksi. Konstig pohdiskelee ja filosofoi usein mielenkiintoisesti myös etiketin ”piilo-opetussuunnitelmaa” ja mitä se ytimellään tavoittelee. Välillä käytiin hupailemassa esimerkiksi miekkailun ja ratsastuksen parissa, mutta yritettiin tavoitella ulkonaisten asioiden syvempää merkitystä. Isona teemana nousi esiin oman luonteen kehittäminen.

Kirjan ajatuksena on opetella ”miehisiä hyveitä”. Kirja käsittelee sitä, kuinka klassiseen herrasmies ihanteeseen on kuulunut monenlaisia erilaisia asioita. Toisaalta käytökseen ja ulkonaiseen pukeutumiseen liittyviä. Toisaalta itsensä jatkuvaan kehittämiseen ja oman luonteensa jalostamiseen liittyviä seikkoja. Herrasmiehenä oleminen ei saisi olla haarniska, joka vain puetaan hetkeksi, vaan sen tulisi heijastaa ihmistä. Miten usein kuitenkin onkaan niin, että ne meille kaikkein läheisimmät ihmiset, puoliso ja lapset, näkevät meistä sen huonoimman version, kun haarniska tippuu.

Ritareita ja herrasmiehiä

Siistin pukeutumisen lisäksi herrasmiehen ulkonaiseen olemukseen kuuluu kaikin puolin hyvä käytös. Aion tosin syödä tämän kirjankin jälkeen herneet, vaikken saisi niitä vangittua haarukan koveralle puolelle, enkä aio hankkia mäyränkarvoista tehtyä partavaahdon sudinta. Mutta ehkä päällimmäiseksi ajatukseksi jäi, että tasoaan voi aina nostaa. Osa klassisista tavoista aiheuttaisi nykyään myös enemmän epämukavuutta ja herättäisi huomiota. Se olisi helposti itsetarkoituksellista ja muuttuisi teennäiseksi liveroolipelaamiseksi, mitä ei tavoitella.

Konstig pyörittelee erilaisia herrasmieheyteen liittyviä piirteitä ja sen yhteyttä ritariaikaan. Mielenkiintoista on, että taustalta löytyy yhteys ritariaikaan ja ritariromantiikkaan. Ritarit taas eivät olleet mitään hempeitä runopoikia, vaan usein ammattisotilaita ja ammattitappajia. Kuitenkin tähän yhdistyi hyveiden vaaliminen ja myös esimerkiksi runouden harrastaminen. Runoilevat ritarit eivät olekaan vain naistenromaanien väritystä! Konstig maalaa historian esimerkeistä kuinka ritariaatteessa on elänyt ajatus ritarista, jossa eräänlainen sivistys ja kaunoisieluisuus yhdistyy tappajan vaistoon. Herrasmiehen tulee olla ”suavier in modo, fortier in re”; tavoiltaan pehmeä, suoritukseltaan voimakas. 

Herrasmies toimii siten, että muilla olisi mahdollisimman mukavaa. Huono ja vulgaari käytös paljastaisi vain alhaisen mielen, tai matalan kasvatuksen ja matalan seuran. Tulisi kyetä olemaan samaan aikaan hyvä ja miellyttävä seuramies sekä tulemaan lähimmäistään vastaan, kuitenkin periaatteensa säilyttäen.

Kirjailija hahmottelee, että herrasmieheyteen toisaalta kuuluu esimerkillinen käytös: siihen liittyy niin ovien avaamista ja kohteliaisuutta ja tapojen tuntemista. Erityisen tärkeää on se, miten hyvin hän kohtelee naisia. Herrasmiehellä tulisi olla paljon erilaisia tietoja ja taitoja. Näiden myötä hänestä voi kasvaa kypsä aikuinen, jonka sanomisilla on painoarvoa, gravitasia. Tavoitteena on kypsyys – sellainen henkilö on puheissaan viisas, teoissaan järkevä. 

Vanha englantilainen herrasmieskoulu piti sisällään monien tietojen ja kulttuurin opiskelua, joiden tuli yhdistyä jalostuneeseen luonteeseen. Älyllä on oma tehtävänsä, mutta se ei riitä vielä mihinkään. Tarvitaan luonnetta ja uskoa. Arvoina nousivat esiin vastuullisuus, hyväntekeväisyys, järjestelmällisyys toimissa, usko, velvollisuus, säädyllisyys, siveellisyys ja kohtuullisuus. 

Toisaalta herrasmieheyteen kuuluu siis itsensä sivistäminen. Toisaalta oli mielenkiintoista havaita, kuinka kristillinen maailmankatsomus nousi tasaisesti teoksessa taustalla esiin. Kuten eräs käsitelty ajattelija totesi, että herrasmiehen hyveisiin kuuluu lähtökohtana kristillinen maailmankatsomus ja sen perustalle rakentuvat hyvät tavat ja luonne. Vasta niiden jälkeen tulee tietojen ja taitojen kehittäminen. Luonnetta kehitettiin englantilaisen herrasmieskoulun opetussuunnitelmassa myös esimerkiksi rugbykentällä.

Ylös vuorelle

Konstig toteaa, ettei miehen malleja ole nykyisin tarjolla kovin moninaisesti. ”On sukupuoleton pehmomies, jossa on enemmän abstraktia ihmistä kuin miestä. Ja sen vastakohtana ja vastalauseena on tarjolla äijä – joka taas usein muistuttaa enemmän teinipoikaa kuin miestä. Nämä on mahdollista yhdistääkin. Äijän parta, äijän jutut poikien kesken; julkisuudessa, töissä ja vaimon edessä taas pehmeä neutri. Ajoittain tuntuu kuin klassisen herrasmiehen ihanteessa olisi yhden sisällä enemmän liikkumavaraa kuin niissä miesten rooleissa, joita meille nykyään tarjotaan. Herrasmiehiä on monenlaisia hierarkkisesta Mannerheimista sydämelliseen professoriin. Yhteistä kaikille on se, että he ovat valinneet vaikeamman tien.”

Vaikeammalla tiellä Konstig viittaa jälleen luonteen kehittämiseen ja ”luonnon yli” nousemiseen. Luonnon tielle pystyy kuka vain. Se on helpoin mahdollinen. Loppuelämä sipsejä sohvalla. Se on tyytymistä siihen mitä on, leveä ja pehmeä tie laakson pohjalle, jossa puhutaan omista haluista ja mieliteoista. Siellä on hauskaa, jos joku on päihteissä tai eläimellinen. Korostetaan rahvaanomaisuutta. Nauretaan kuolleille, joita pidetään itseä tyhmempinä, sitä tyhmempinä mitä kunniakkaammin ovat eläneet ja ivataan niitä, jotka yrittävät kulkea toista tietä. 

Toinen tie on kamppailua luonnon voittamiseksi ja tämä hyveen tie on kapea, jyrkkä ylämäki. Se johtaa korkealle. Se on entropian ja painovoiman voittamista, fyysistä kamppailua samoin kuin moraalista kamppailua ja sosiaalista kehitystä paremmaksi ihmiseksi. Samalla se myös tarjoaa kamppailua, kun kaikki muut tarjoavat helppoa elämää ja se tarjoaa velvollisuuksia, kun kaikki muut tarjoavat vain vapautta. 

”Jos nämä tarjoukset eivät kuulosta hyvältä, se saattaa johtua siitä, että olet 2000-luvun ihminen. Me kaipaamme nykyaikana kipeämmin kuin koskaan jotakin, mihin kiinnittyä. Me kaipaamme siis velvollisuuksia. Luulemme, minun tavoin, tulevamme onnellisiksi, jos saamme kaiken mitä haluamme. Mutta vapaus ei tee meitä onnelliseksi, koska täysi vapaus tarkoittaa, ettei meitä tarvita mihinkään. Velvollisuudet tarkoittavat, että meitä tarvitaan. Että meidän olemassaolollamme on merkitystä. Että meillä on jotakin mihin kiinnittyä.” 

(Vuosi herrasmiehenä, WSOY 2017)

Kysymys: Onko pelastettujen kirkkaudessa eroja? Onko taivaaseen päässeitten kruunut eri kirkkaustasoisia (Ilm. 4:4)? Saako joku kirkkaamman ja miksi?

Vastaus:

Aluksi on todettava, että Raamattu puhuu paitsi maallisen vaelluksensa päättäneiden, taivaassa olevien ihmisten kruunuista myös kirkkaudesta. Kruunuihin viittaavat ainakin seuraavat jakeet:

Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. (1. Kor. 9:24–25)

Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat. (2. Tim. 4:8)

Minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi. (Ilm. 3:11)

Ja valtaistuimen ympärillä oli kaksikymmentä neljä valtaistuinta, ja niillä valtaistuimilla istui kaksikymmentä neljä vanhinta, puettuina valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli päässänsä kultaiset kruunut. (Ilm. 4:4; ks. myös 4:24)

Taivaassa saatavasta kirkkaudesta apostoli Paavali puolestaan kirjoittaa: mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut. (Room. 8:30c)

Mutta onko siis kristittyjen kruunuissa siis eri kirkkausasteita? Kysymystä voitaisiin ehkä laajentaa pohtimalla, saavatko kristityt itse taivaassa jonkin tietyn asteisen kirkkauden, ja jos näin on, miten tuo kirkkaus määräytyy. Tällaisen kysymyksen taustalla saattaa olla ajatus, jonka mukaan jokin kristityn ajallisen elämän aikana tapahtuneesta – esimerkiksi hänen hurskas vaelluksensa tms. – vaikuttaisi siihen, miten hänet palkitaan tulevassa elämässä taivaassa.

Kaikki taivaassa olevat ovat yhtä lailla pelastuneita, samalla tavoin osallisia iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Tämä pelastus ja pääsy taivaaseen on mahdollinen ainoastaan Kristuksen tähden, Hänen täydellisen kuulaisuutensa ja sovitustyönsä tähden. Pelastus on lahja, jonka ihminen saa vastaanottaa yksin armosta, uskon kautta. Tästä Augsburgin tunnustuksen artikla IV lausuu:

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (Room. 3:21 ss; Room. 4:5)

Tämä vanhurskauttava usko tuottaa kristityn elämässä välttämättä myös hyviä hedelmiä, toisin sanoen Jumalan mielen mukaisia tekoja. Tästä asiasta tunnustuksen artikla VI opettaa näin:

Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä. Sillä syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus otetaan vastaan uskolla, niin kuin Kristuksen sanakin vakuuttaa: Kun olette tehneet (Luuk. 17:10) tämän kaiken, sanokaa: ”Me olemme ansiottomia palvelijoita.”

Toisin sanoen, kristittyjen tekemät Jumalan mielen mukaiset hyvät teot eivät ole heidän pelastuksensa edellytys. Hyvät teot ovat seurausta siitä, että ihminen on jo saanut tulla Kristuksen pelastamaksi. Kukaan ei siis pääse taivaaseen tai lopulta ole siellä hyvien tekojensa tähden, vaan yksin Kristuksen tähden.

Samalla pyhän Raamatun yksiselitteinen opetus on se, että Jumala palkitsee uskovat heidän hyvistä teoistaan maailmassa. Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa Jeesus opettaa:

Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa. Sentähden, kun annat almuja, älä soitata torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät synagoogissa ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle. (Matt. 6:1–4)

Edelleen apostoli Paavali kirjoittaa asiasta näin: Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. (1. Kor. 3:7–8)

Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; (1. Kor. 3:12–14)

Sillä siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista! Sillä jos vapaasta tahdostani sitä teen, niin minulla on palkka; mutta jos en tee sitä vapaasta tahdostani, niin on huoneenhaltijan toimi kuitenkin minulle uskottu. (1. Kor. 9:16–17)

Vielä apostoli Johannes kehottaa seurakuntaa: Ottakaa vaari itsestänne, ettette menetä sitä, minkä me olemme työllämme aikaansaaneet, vaan että saatte täyden palkan. (2. Joh. 8)

Ilmestyskirjassa sama apostoli kirjoittaa, että taivaassa 24 vanhinta rukoilevat kumartaen Jumalan edessä ja sanovat:

Ja pakanakansat ovat vihastuneet, mutta sinun vihasi on tullut, ja tullut on aika tuomita kuolleet ja maksaa palkka sinun palvelijoillesi profeetoille ja pyhille ja niille, jotka sinun nimeäsi pelkäävät, pienille ja suurille, ja turmella ne, jotka maan turmelevat. (Ilm. 11:18)

Edelleen ajatus uskovien hyvien tekojen ja taivaassa saatavan kirkkauden välisestä yhteydestä liittynee puolestaan Danielin kirjan 12 luvun sanoihin: Ja taidolliset loistavat, niinkuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet, aina ja iankaikkisesti. (Dan. 12:3)

Myös luterilainen tunnustus opettaa tästä asiasta, jopa enemmän kuin ehkä joskus tullaan ajatelleeksi. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Melanchthon kirjoittaa seuraavasti:

Tällä kohden lisäämme myös muutaman sanan palkinnoista ja ansioista. Me opetamme, että uskovien hyvistä teoista on luvattu palkintoja. Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1 Kor. 3:8) ”Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.” On siis ole erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden. Tämähän koetaan todeksi omantunnon kauhuissa: Jumalan vihaa vastaan ei voida asettaa mitään meidän tekojamme, niin kuin Paavali selvästi sanoo: (Room. 5:1s.) ”Koska me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon” jne. Mutta koska usko tekee meidät Jumalan lapsiksi, se tekee meidät myös Kristuksen kanssaperillisiksi. Koska me emme siis omilla teoillamme ansaitse vanhurskautusta, joka tekee meidät Jumalan lapsiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi, me emme myöskään ansaitse iankaikkista elämää omilla teoillamme. Sen saavuttaa usko, koska usko vanhurskauttaa meidät ja koska sillä näin on leppynyt Jumala. Iankaikkinen elämä kuuluukin vanhurskautetuille tämän sanan mukaisesti: (Room. 8:30) ”Ne, jotka hän on vanhurskauttanut, hän on myös kirkastanut.” Neuvoessaan meitä Jumalan käskyn mukaisesti kunnioittamaan vanhempia Paavali mainitsee tuohon käskyyn liittyvästä palkinnosta. Ei hän näin tehdessään kuitenkaan sitä tarkoita, että vanhempia kohtaan osoittamamme kuuliaisuus vanhurskauttaisi meidät Jumalan edessä. Mutta kun kuuliaisuus toteutuu vanhurskautetuissa, se ansaitsee muita suuria palkintoja. Yhtä kaikki Jumala panee pyhänsä koetukselle monin tavoin ja viivyttää usein vanhurskaiden tekojen palkitsemista, jotta pyhät oppisivat olemaan luottamatta omaan vanhurskauteensa ja ennemmin tavoittelemaan Jumalan tahdon toteuttamista kuin palkintoja. Tästä ovat osoituksena Job, Kristus ja muut pyhät. Tätä opettavat meille myös monet psalmit, jotka lohduttavat meitä jumalattomien menestyksen varalta, kuten Ps. 36: (Ps. 37:1) ”Älä vihastu.” Ja Kristus sanoo: (Matt. 5:10) ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.”

vaikka vanhurskautus ja iankaikkinen elämä kuuluvat uskon piiriin, hyvät teot silti ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja, joita on eriasteisia, niin kuin sana sanoo: (1 Kor. 3:8) ”Kukin on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.” Evankeliumin mukainen vanhurskaus, joka kuuluu armonlupauksen piiriin, ottaa lahjaksi vastaan vanhurskautuksen ja eläväksi tekemisen. Lain täyttämys sen sijaan, joka seuraa uskoa, kuuluu lain piiriin, eikä siinä tarjota eikä makseta palkkaa lahjaksi, vaan meidän tekojemme mukaan. Mutta ne, jotka tämän palkan ansaitsevat, ovat vanhurskautettuja jo ennen kuin täyttävät lakia. Heidät on siis jo sitä ennen siirretty Jumalan Pojan valtakuntaan, niin kuin (Kol. 1:13) Paavali sanoo, ja heistä on tullut Kristuksen kanssaperillisiä. (Room. 8:17)

Vaikka nyt siis lakia täyttämällä ansaitaan palkka, niin kuin palkka varsinaisesti kuuluukin lain piiriin, meidän tulee kuitenkin pitää mielessä evankeliumi, joka suo meille vanhurskautuksen lahjaksi Kristuksen tähden. Emme me myöskään täytä lakia, emmekä sitä voikaan täyttää ennen kuin olemme Jumalan kanssa sovitettuja, vanhurskautettuja ja uudestisyntyneitä. Ei liioin tuo laintäyttämys kelpaisi Jumalalle, jollei hän hyväksyisi meitä uskon tähden. Mutta kun Jumala uskon tähden hyväksyy ihmiset, on alulle pantu laintäyttämyskin hänelle mieluinen ja sen osaksi tulee palkka sekä tässä elämässä että sen jälkeen.

Nämä hyvät hedelmät perustuvat Jumalan käskyyn ja niitä on tehtävä Jumalan kunniaksi ja hänen käskynsä tähden. Niihin liittyy myös palkintoja.

Edelleen Yksimielisyyden ohje opettaa: Jumalahan tahtoo ja käskee nimenomaan, että uskovien on tehtävä hyviä tekoja. Pyhä Henki saa niitä uskovissa aikaan. Kristuksen tähden Jumala hyväksyy ne ja lupaa ne runsaasti palkita sekä tässä että tulevassa elämässä.

Tunnustuksen puolustus ikään kuin summaa asian seuraavasti:

Pietari (1 Piet. 1:10) sanoo: ”Te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” Myöntäväthän vastustajatkin, että vanhurskautetut ovat Jumalan lapsia ja Kristuksen kanssaperillisiä. Myöhemmin sitten teot, jotka ovat Jumalalle uskon tähden mieluisia, ansaitsevat muita, ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja. Pyhien kirkkaudessa on näet oleva eri asteita.

Lopuksi

Raamattu ei puhu kovin yksityiskohtaisesti siitä, minkälaisia kristittyjen saamien kirkkauden asteet ovat tai mitä ne heidän taivaallisen elämänsä kannalta merkitsevät. Myöskään tunnustuskirjat eivät pyri määrittelemään tätä asiaa tarkemmin. Joka tapauksessa yksi asia on varma: Taivaassa ei tietenkään enää ole syntiä, ovathan siellä olevat ihmiset nimenomaan niitä, joiden synnit on Kristuksessa sovitettu ja anteeksi annettu. Koska taivaassa ei siis enää ole syntiä, ei siellä täten myöskään ole minkäänlaista kateutta tai vertailua erilaisten ”kirkkauden asteiden” välillä. Kaikki ovat yhtä lailla pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä, ja siten myös päässeet maailman suuresta ahdistuksesta taivaaseen. Siellä he ovat yhdessä Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat Häntä iankaikkisesti Hänen läsnäolossaan (Ilm. 7:14–15).

– Harri Huovinen

1. ISRAELILAISTEN PAKKOSIIRTO 732-721 eKr

Israelin kymmenen kadonnutta heimoa ovat askarruttaneen monen mieliä. Kuinka näille heimoille kävi? Ovatko ne todella kokonaan hävinneet vai ”piileskelevätkö” ne jossain? Palaavatko nämä heimot vielä joskus takaisin Israelin maahan? Koskevatko Vanhan testamentin profetiat vielä näitä heimoja?

MITÄ 10 HEIMOA OVAT?

Israelin valtakunta jakaantui kuningas Salomon jälkeen kahteen osaan, kun pohjoiset heimot kieltäytyivät tunnustamasta Salomon poikaa Rehabeamia uudeksi kuninkaaksi. 1. Kuningasten kirjan mukaan ”Rehabeamista tuli vain niiden israelilaisten kuningas, jotka asuivat Juudan kaupungeissa” (12:17). Juudan heimoon osittain sulautuneina olivat kuitenkin myös Simeonin heimo ja lähes sukupuuttoon tapettu Benjaminin heimo (Tuom. 20). Tätä eteläistä, Daavidin suvun kuninkaatta jatkanutta valtakuntaa alettiin kutsua nimellä Juuda.

Muut Israelin heimot valitsivat kuninkaakseen Jerobeamin, joka valitsi pääkaupungikseen Efraimin heimon alueella olleen Sikemin kaupungin (nyk. Nablus, 1. Kun. 12:20-25). Jerobeamin taakse ryhmittyivät seuraavat heimot: Ruuben, Isaskar, Sebulon, Daan, Naftali, Gaad, Asser, Efraim ja Manasse. Näiden yhdeksän lisäksi näiden heimojen alueella asui osa maattomasta leeviläisten pappisheimosta. Näin laskettuna pohjoisia heimoja oli kymmenen. Näiden heimojen muodostamaa kuningaskuntaa alettiin nimittää Israeliksi.

Raja Juudan ja Israelin välillä ei kuitenkaan ollut ehdoton. Välillä valtakunnat olivat liitossa keskenään ja niiden kesken oli paljon yhteyksiä. Monet pohjoisvaltakunnan asukkaat kävivät edelleen Jerusalemin temppelissä, mikä herätti suuttumusta Israelin vallanpitäjissä. Syntyneiden ongelmien takia Leeviläisetkin halusivat myöhemmin liittyä Juudan yhteyteen (2. Aik. 11:13-14). Raja valtakuntien välillä myös vaihteli, koska ne kävivät toisinaan sotaa myös keskenään. Juuda mm. valloitti kaupunkeja Efraimin vuoristosta (2. Aik. 15:8 KR). Toisen aikakirja mukaan Juudan ja Benjaminin heimojen keskuuteen asettui kuningas Aasan (n. 910-870 eKr) aikana Israelista siirtyneitä efraimilaisia, manasselaisia, sekä simeonilaisia. (2. Aik. 15:9). Ei ole tietoa, sulautuivatko nämä siirtolaiset etelän asukkaisiin vai säilyttivätkö he identiteettinsä.

PAKKOSIIRTOLAISUUDEN ALKU

Vuonna 732 hyökkäsi Assyyrian kuningas Tiglat-Pileser III (745-727 eKr) Damaskokseen ja Israeliin. Hän valtasi Israelin pohjoisosan, ”Gileadin, Galilean ja koko Naftalin heimon alueen, ja siirsi alueen asukkaat Assyyriaan” (2. Kun. 15:29). Tiglat-Pileserin piirtokirjoitus vahvistaa nämä Raamatun tiedot. Israelin ydinalueet Samariassa jäivät assyyrialaisilta valtaamatta, ja kuningaskunta säilyi Hoosean johdolla vielä kymmenkunta vuotta. Israelin heimoista ainakin Naftalille, Daanille, Ruubenille, Gaadille ja Manassen itäosalle alkoi pakkosiirtolaisuus kuitenkin siis jo vuonna 732 eKr. Naftaliin asetettiin assyyrialainen käskynhaltija.

Tiglat-Pileserin seuraaja, Assyyrian kuningas Salmanassar V (726-722 eKr) saapui vuonna 725 valloittamaan Israelia. Hän sai maan haltuunsa, mutta pääkaupungin, Samarian, piiritys kesti peräti kolme vuotta. Raamatun mukaan Salmanassar ”siirsi israelilaiset Assyyriaan ja sijoitti heidät Halahiin, Gosaniin Haburin varsille sekä Meedian kaupunkeihin” (2. Kun. 17:6). Tämä tapahtui vuosina 722 / 721 eKr. 

MAAHAN JÄÄNEET ISRAELILAISET

Assyyrian kuningas Sargon II (722-705 eKr) väittää piirtokirjoituksessaan, että pakkosiirtoon vietiin tuolloin Israelista 27.290 ihmistä. Tätä lukumäärää on tutkimuksessa pidetty liioiteltuna (Junkkaala & Louhivuori, Raamatun maa 1993, 178). Israelilainen arkeologi Israel Finkelstein on puolestaan arvioinut, että assyyrialaisten vuosina 732-721 viemät noin 40.000 pakkosiirtolaista vastasivat noin viidettä osaa pohjoisvaltion, Israelin asukasmäärästä. Israeliin olisi siis jäänyt tai jätetty neljä viidennestä väestöstä eli noin 160.000 asukasta (The Bible unearthed 2001). 

Daavidin ajan väestönlaskun (800.000 asekuntoista miestä Israelissa, 2. Sam. 24:9) perusteella voisi maahan jääneiden määrän olettaa olleen vielä huomattavasti suuremman kuin 160.000. Arkeologisten löytöjen perusteella ei Israelin asutuksessa myöskään ole havaittavissa laajaa autioitumista näihin aikoihin. On arveltu, että ”maanviljelijäväestö jäi paikoilleen, mutta yläluokka vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyyriaan” (Ilmari Soisalon-Soininen, Israelin kansan historia 1987, 106).

Assyyrian hyökkäyksen kohteeksi joutuneesta Israelin kuningaskunnasta tiedetään myös paenneen huomattavasti ihmisiä Juudan alueelle. Jerusalemin kaupungin koko kasvoi näet viisinkertaiseksi tänä aikana, ja vaati uuden muurin rakentamista Hiskian aikana (Maguen Broshi, Bread, Wine, Walls and Scrolls 2001, 174).

On myös olemassa suora raamatullinen todiste siitä, että valloitetun Israelin alueelle jäi edelleen paljon asukkaita. Juudan kuningas Hiskia (716-687 eKr) näet lähetti israelaisten pakkosiirtolaisuuteen viemisen jälkeen ”sanan kaikkialle Israeliin ja Juudaan; Efraimin ja Manassen heimoille hän toimitti viestin kirjeitse. Hän kutsui kaikkia Jerusalemiin Herran temppeliin viettämään pääsiäistä Herran, Israelin kuninkaan, kunniaksi” … ”koko Israelissa Beersebasta Daaniin asti kuulutettiin, että kaikkien oli tultava Jerusalemiin viettämään pääsiäistä … Koko kansa ei ollut pitkään aikaan viettänyt sitä yhteisesti, niin kuin laki määrää” (2. Aik. 30:1, 5). Syynä tähän oli ollut se, että maa oli ollut jakaantuneena Juudaan ja Israeliin. Kerrotaan, että ”juoksijat kulkivat kaupungista toiseen pitkin Efraimin ja Manassen aluetta, Sebulonin alueelle asti. Kaikkialla heitä pilkattiin ja ivattiin. Vain jotkut Asserin, Manassen ja Sebulonin heimojen miehet nöyrtyivät ja lähtivät Jerusalemiin” (2. Aik. 30:10-11). He eivät vieläkään olleet valmiit alistumaan Jerusalemista johdettuun ja sinne keskittyvään uskonnon harjoittamiseen. Mutta Israelin kymmenestä heimosta oli vielä paljon ihmisiä jäljellä maassa!!!

Israelin kuningaskunnan kukistumisen jälkeen puhutaan kuitenkin koko maasta nimellä Israel, vaikka jäljellä oli enää Juuda: ”Israelin sukukunnan pois vieminen ei kuitenkaan hävittänyt Israelin nimeä pyhästä historiasta. Uskonnollisessa mielessä eteläinen Juudan kuningaskunta edusti siitä lähtien Jumalan valittua kansaa. Näin säilyi ajatus Israelin ja Jumalan välisestä pyhästä liitosta sekä kansan valinnasta ja tehtävästä (Iso Raamatun tietosanakirja ’Israel’). 

SAMARIALAISET UUDISASUKKAAT

Ankarimmin väestön pakkosiirto koski Israelin kuningaskunnan pääkaupunkia Samariaa ja sen ympäristöä. Mahdollisten kapinayritysten estämiseksi siirsi Assyyrian kuningas ”Babyloniasta, Kutasta, Avvasta, Hamatista ja Sefarvaimista uusi asukkaita Samarian kaupunkeihin. Nämä israelilaisten sijaan tulleet ottivat Samarian haltuunsa ja asettuivat sen kaupunkeihin”. Nämä tulokkaat palvelivat omia epäjumaliaan, mutta heidän luokseen lähettiin Assyyrian pakkosiirtolaisten parista myös pappi opettamaan heille Israelin Jumalan palvelemista: ”Vaikka he palvelivat Herraa, he palvelivat myös omia jumaliaan niiden kansojen tavoin, joiden joukosta heidät oli siirretty Samariaan” (2. Kun. 17:33). Heistä muodostui samarialaisten kansa ja uskonnollinen ryhmä, jonka jäseniin Jeesus törmäsi 700 vuotta myöhemmin, ja joita edelleen on Sikemin ympäristössä Samariassa sekä Israelissa noin 500-700 henkeä.

JUUDAN PAKKOSIIRTO VERTAILUKOHTANA

Vertauskohdan Israelin kymmenen heimon pakkosiirrolle tarjoaa Juudan pakkosiirto 125 vuotta myöhemmin (598 eKr). Silloin Babylonian Nebukadnessar ”vei pakkosiirtolaisuuteen koko Jerusalemin, kaikki sen päälliköt ja varakkaan väen, kymmenentuhatta yhteensä, ja jokaisen sepän ja kirvesmiehen. Paikoilleen jäivät vain seudun köyhät” (2. Kun. 24:14). Myöhemmin kuningas Nebusaradan ”vei pakkosiirtolaisuuteen loputkin, mitä kansasta oli kaupungissa jäljellä … Köyhästä väestä henkivartioston päällikkö jätti osan tekemään työtä viinitarhoissa ja pelloilla” (2. Kun. 25:11). Viljelyksen ja siitä saatavien tulojen vuoksi maata ei voitu jättää autioksi. Babylonian kuningas asetti Gedaljan hallitsemaan maahan jätettyä kansanosaa. Jopa Juudan sotaväen päälliköt ja heidän miehensä jäivät asumaan maahan (2. Kun. 25:22-23). Nehemian kirjassa (11:25-36) on Yohanan Aharonin mukaan luettelo niistä Juudan ja Benjaminin kaupungeista, joissa säilyi asutus katkeamatta pakkosiirtolaisuuden ajan (The Land of the Bible 1979, 91).

YHTEENVETO

Mikäli Sargonin tieto pitää paikkansa, voidaan ajatella noin 40.000 israelilaisen joutuneen lähtemään kotiseudultaan Israelin pohjoisesta kuningaskunnasta Kaksoisvirtainmaahan. Vain näiden kohdalla voidaan puhua ”Israelin kadonneista heimoista”. Suurin osa israelilaisista ei kadonnut vaan he jäivät asumaan aloilleen. Osa muutti eteläisen Juudan kuningaskunnan alueelle. Pahimman väestökadon kokeneen Samarian asukkaiden tilalle tuotiin Kaksoisvirtainmaasta siirtolaisia, joista muodostui samarialaisten sekakansa. Suurin osa israelilaisista ei siis kadonnut mihinkään vaan jatkoi elämäänsä Israelin maassa!

New Standard Jewish Ensyclopedia toteaa: ”On historiallinen tosiasia, että jotkut kymmenen heimon jäsenet pysyivät Palestiinassa, jossa erillään samarialaisista jotkut heidän jälkeläisistään säilyttivät pitkään identiteettinsä juutalaisen väestön keskuudessa, toiset sulautuivat, kun taas toiset todennäköisesti liittyivät viimeisiin Juudan pakkosiirtolaisiin, jotka vuosina 597-586 eKr vietiin Assyyriaan”.

Yhtenä pienenä todisteena israelilaisen asutuksen jatkumisesta on se, että Jeesus-vauvan kohtasi Jerusalemin temppelissä Asserin heimoon kuuluneen naisprofeetta Hannan (Luuk. 2:36). Asserin heimonhan piti olla yksi näistä kadonneista kymmenestä heimosta, jotka oli viety pakkosiirtolaisuuteen jo 721 vuotta ennen Kristusta!

2. MITÄ PAKKOSIIRRETYILLE ISRAELILAISILLE TAPAHTUI?

Raamatun ilmoituksen mukaan Israelin pakkosiirtolaiset sijoitettiin ”Halahiin, Gosaniin Haburin varsille sekä Meedian kaupunkeihin” (2. Kun. 17:6). Kaksi ensin mainittu paikkaa on sijoitettu Pohjois-Mesopotamiaan. Assyyrialaiset valloittivat sekä Gosanin maakunnan (2. Kun. 19:12, Jes. 37:12) että Meedian. Israelilaisten sijoittaminen sinne oli ilmeisesti osa assyyrialaisten ”hajoita ja hallitse” -politiikkaansa. Kansat sekoitettiin vastarinnan kitkemiseksi.

Halah ja Gosan sijaitsivat pohjoisessa, kun sen sijaan Meedia oli idässä. Israelilaiset siis erotettiin toisistaan. Tiedetään, että ”assyyrialaisten menetelmiin kuului, että pakkosiirtolaisuuteen määrätyt hajoitettiin pieniksi ryhmiksi, jotka vietiin valtakunnan eri osiin. Siirretyt sulautuivat siten ennen pitkää paikalliseen väestöön” (Soisalon-Soininen 1987, 106). Babylonialaiset sen sijaan asuttivat myöhemmin Juudan pakkosiirtolaiset suppeammalle alueelle, mikä edisti kansallinen yhtenäisyyden ja identiteetin säilymistä.

Israelin kymmenen karkotetun heimon jäsenten on yleensä ajateltu menettäneen identiteettinsä vieraassa maassa ja sulautuneet paikallisiin kansoihin (esim. Raamatun maat ja kansat 1983, 145; Soisalon-Soininen 1987, 109). 

Israelilaiset olivat jo omassa maassaan palvoneet pakanallisia epäjumalia, mikä helpotti heidän sulautumistaan pakanakansoihin. Toisen kuningasten kirjan mukaan israelilaiset ”olivat alkaneet noudattaa niiden kansojen tapoja, jotka Herra oli hävittänyt heidän tieltään” (17:8). Juudalaisten identiteetti sen sijaan rakentui vahvan Jahve-uskon varaan.

Israelilaisia pakkosiirtolaisia tiedetään olleen vielä 600-luvulla Mesopotamiassa. Sieltä on löytynyt nuolenpääkirjoitus ajalta 650-606 eKr, jossa kerrotaan israelilaisesta siirtokunnasta, jolla oli pyhäkkö ja joka harjoitti kauppaa (Iso Raamatun tietosanakirja ’pakkosiirtolaisuus’).

Assyyrian valtakunta tuhoutui vuonna 612 eKr. On mahdollista, että jotkut israelilaisten pakkosiirtolaisten jälkeläiset pääsivät tämän jälkeen palaamaan omaan maahansa.

On myös mahdollista, että jotkut israelilaisten pakkosiirtolaisten jälkeläiset liittyivät Juudan pakkosiirtolaisiin ja sulautuivat Kaksoisvirtainmaassa heihin. 

3. OVATKO KADONNEET HEIMOT ELOSSA?

APOKRYFIKIRJALLISUUS JA JUUTALAISUUS

Apokryfisessa juutalaisessa 2. Esran kirjassa, joka on ajoitettu vuosien 70 ja 218 jKr väliseen aikaan, kerrotaan Israelin kadonneista heimoista ja  heidän pitkästä matkastaan alueen läpi, jota kutsutaan nimellä Arzareth.  

Apokryfisessä Esran kirjassa Arzarethiä pidetään paikkana, jossa nämä heimot asuvat ja noudattavat Mooseksen lakia, kunnes heidät asetetaan ennalleen. Nimi Arzareth tulee 5. Mooseksen kirjan jakeesta 29:24-27, joissa kansaa uhataan joutumasta ”toiseen maahan (hepr. erez aHeret) missä he ovat tänäkin päivänä”. Tästä nimi Arzareth. Juutalaiset rabbit (mm. Akiba ja Eliezer) keskustelivat siitä, voidaanko kymmenen heimon odottaa palaavan, koska sitä ei selvästi sanota tuossa raamatunkohdassa (Schiller-Szinessy, Journal of Philology, iii. 114; Neubauer, Jewish Quaterly Review, i. 16).

Vuosien 200 ja 500 välisenä aikana kootussa juutalaisessa Talmudissa keskustellaan siitä, palaavatko kadonneet heimot ja liittyvät Juudan heimoon. Rabbi Eliezer sanoo: ”Aivan niin kuin päivä seuraa pimeyttä, ja valo palaa myöhemmin takaisin, niin myös vaikka tulee ’pimeää’, kymmenen heimoa Jumala lopulta päästää pimeydestään” (Traktaatti Sanhedrin 110B).

Sitä vastoin Jerusalemin Talmudissa rabbi Shimon ben Yehudah Akkon kaupungista toteaa rabbi Shimonin nimissä: ”Jos heidän tekonsa ovat niin kuin tämänpäiväiset, he eivät palaa; muuten heidän pitää palata”.

UUSI KIINNOSTUS KADONNEITA HEIMOJA KOHTAAN

Kiinnostus Israelin kadonneita heimoja kohtaan heräsi uudelleen, kun löytöretkeilijä Matteo Ricci löysi 1600-luvulla juutalaisia yhteisöjä Kiinasta. Toinen löytöretkeilijä, Antonio Montezinos puolestaan kertoi kohdanneensa kadonneiden Israelin heimojen jäseniä Etelä-Amerikassa.

Menasseh ben Israel kirjoitti näiden havaintojen pohjalta vuonna 1649 kirjan The Hope of Israel. Siinä hän väitti Amerikan alkuasukkaiden olevan Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiä. Menasseh esitti myös, että näitä israelilaisia olisi kaikkialla maailmassa ja he ovat säilyttäneet juutalaisen uskontonsa.

Mormonien kirjassa puhutaan kahdesta israelilaisesta perheestä, jotka pakenivat Nebukadnessarin suorittamaa Jerusalemin hävitystä, rakensivat veneen ja matkustivat Amerikkaan. Heistä tuli Amerikan alkuperäiskansojen ja polynesialaisten kantaisät. Näistä kahdesta perheestä polveutuivat nefiläiset, jotka olivat valkoisia ja harjoittivat kristinuskoa sekä laamanilaiset, jotka olivat tummaihoisia ja voittivat nefiläiset 400-luvulla jKr. Jäljelle jäi näin ollen vain tummaihoisia Amerikan alkuasukkaita, intiaaneja. Heidän väitettiin kuuluvat Manassen heimoon.

Mormonikirkko uskoo, että ”israelilaisia löytyy nykyisin kaikista maailman maista. Monet näistä ihmisistä eivät tiedä polveutuvansa muinaisesta Israelin huoneesta” … ”Herra lupaa, että lupauksen kansa koottaisiin jonakin päivänä … Jumala kokoaa kansansa lähetystyön välityksellä” (Gospel Principles). Mormonismin perustaja Joseph Smith sanoi: ”Uskomme kirjaimelliseen Israelin kokoamiseen ja kymmenen heimon ennalleen asettamiseen. Siion (Uusi Jerusalem) rakennetaan Amerikan mantereelle. Kristus hallitsee henkilökohtaisesti maan päällä. Maa uudistetaan ja saa paratiisimaisen kirkkauden”.

Kristillisperäisessä armstrongilaisuudessa väitetään, että anglosaksit olisivat Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiä. Heistä polveutuu pääosa Englannin ja Yhdysvaltain asukkaista.

OLETETTUJA ISRAELIN KADONNEITA HEIMOJA

Intian Konkanin juutalaisten on väitetty olevan kadonneiden heimojen jälkeläisiä. He ovat vaeltaneet Lähi-idästä Intiaan ja säilyttäneet joitakin juutalaisia tapoja. 1700-luvulla heitä alettiin kutsua nimellä Bene Israel. Israelin viranomaiset eivät kuitenkaan ole tunnustaneet heitä muinaisen Israelin jälkeläisiksi. Heidän juutalaisuuttaan ei kuitenkaan ole kyseenalaistettu. On siis mahdollista, että he ovat lähteneet itään ehkä paljonkin Israelin kuningaskunnan tuhoutumista myöhemmin.

Intian koillisosissa asuu heimoja, joiden väitetään olevan Israelin kadonneiden heimojen, varsinkin Manassen jälkeläisiä. Israelin päärabbi on vuonna 2005 hyväksynyt heidän juutalaisuutensa, jonka perusteella noin 3000 heistä on muuttanut Israeliin. Heimon perinteessä heidän yhdeksi kantaisäkseen on mainittu Manmasi, joka on sittemmin tulkittu Manasseksi. Heimoa onkin 1970-luvulta lähtien kutsuttu nimellä Bnei Menashe. Kriittisen tutkimuksen perusteella heimon jäsenissä ei kuitenkaan ole havaittu juurikaan Lähi-idän geeniperimää. Heimon tiedetään myös ennen 1850-luvun puoliväliä olleen animisteja. On mahdollista, että heidän ”juutalaisuutensa” johtuu vaikutteista, joita he 1850-luvun jälkeen ovat saaneet herätyskristillisiltä lähetystyöntekijöiltä.

Etiopian juutalaisia eli falashoja kutsutaan myös nimellä Beta Israel (Israelin talo). Joidenkin tämän kansan jäsenten käsitys on, että he ovat muinaisen Israelin Daanin heimon jälkeläisiä. Uusimpien tutkimusten mukaan he näyttävät kuitenkin olevan 300-400-luvuilla jKr ehkä Sudanissa asuneiden juutalaisten jälkeläisiä.  Beta Israelin jäsenet on Israelissa tunnustettu juutalaisiksi, mutta ei Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiksi.

Myös Afganistanin ja Pakistanin pashtu-heimon on toisinaan väitetty olevan Israelin kadonneiden heimojen jälkeläisiä. He kutsuvat itseään nimellä ”Yusef Zai” eli Joosefin lapset. Ensimmäisen kerran mainitaan pashtujen mahdollinen israelilainen alkuperä jo 1500-luvun islamilaisissa kirjoituksissa. Länsimaissa tämän teorian teki tunnetuksi George Moore kirjallaan The Lost Tribes (1861). 2000-luvulla on israelilainen antropologi Shalva Weil esittänyt samansuuntaisia ajatuksia heidän alkuperästään. Pashtuilla on nähty olevan samanlaisia uskonnollisia tapoja kuin juutalaisilla (Yasmin Eliaz, Just How Similar are Pashtun and Jewish People?). Pashtuja on kutsuttu myös nimellä Bani Israel, joka ei ole heidän itsestään käyttämä nimitys. Pashtuja eli pataaneja on maailmassa yli 50 miljoonaa ja he ovat uskonnoltaan muslimeja.

Myös esimerkiksi keskisestä Afrikasta on väitetty löydetyn israelilaisten heimojen jälkeläisiä, mutta todisteet asiasta puuttuvat.

4. PALAAVATKO KADONNEET HEIMOT ISRAELIIN?

Jotkut olettavat, että Israelin kadonneet heimot löytyvät lopun aikoina ja ne palaavat takaisin Israelin maahan. Perusteena tälle on esitetty joitakin Vanhan testamentin profetioita, kuten

”Minä virvoitan Israelin kuin aamukaste, ja niin se kukoistaa kuin lilja ja tunkee juurensa maahan kuin Libanonin setri … Sen katveessa ihmiset saavat jälleen asua ja viljellä peltojaan” (Hoos. 14:6, 8, kirjoitettu ennen Israelin pakkosiirtolaisuutta).

Profetia ei puhu pakkosiirtolaisuudesta tai heidän paluustaan. Israelin maa on kokenut myöhemmin kukoistuksen aikoja.

”Herra sanoo: ’Vielä tulevat päivät, jolloin ei enää sanota: Niin totta kuin Herra elää, hän joka toi israelilaiset Egyptin maasta. Sen sijaan sanotaan: ’Niin totta kuin Herra elää, hän, joka toi israelilaiset pohjoisesta maasta ja kaikista muista maista, joihin oli heidät karkottanut’. Sillä minä tuon heidät takaisin heidän omaan maahansa, jonka minä olen antanut heidän isilleen.’ Herra sanoo: ’Minä lähetän suuren joukon kalastajia kalastamaan Juudan asukkaita” (Jer. 16:14-16, kirjoitettu ennen Juudan pakkosiirtolaisuutta). 

Tässä nimenomaan sanotaan kalastajien lähtevän hakemaan Juudan entisiä asukkaita takaisin. Nimeä ”israelilaiset” käytettiin laajassa merkityksessä kaikista maan asukkaista, myös Juudan heimon jäsenistä.

”Tulee aika, jolloin minä käännän kansani Israelin ja Juudan kohtalon. Karkotetut minä tuon takaisin siihen maahan, jonka minä annoin heidän isilleen, ja he saavat sen jälleen omakseen. Tämän minä lupaan” (Jer. 30:3, kirjoitettu ennen Juudan pakkosiirtolaisuutta).

Profetia lupaa sekä Israelin että Juudan pakkosiirtolaisten saavan palata omaan maahansa. Toteutuiko tämä riittävän tarkoin jo Juudan vuoden 537 eKr. jälkeisessä paluussa, jossa ehkä oli mukana myös entisen Israelin kuningaskunnan asukkaiden jälkeläisiä?

”Israel palaa jälleen maahansa ja löytää rauhan … Sinä istutat taas viinitarhoja Samarian vuorille … Nyt sinä, Herra, pelastat kansasi, kaikki, jotka ovat jäljellä Israelista! Minä tuon heidät takaisin pohjoisesta maasta, kokoan heidät maailman ääristä asti! … Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä kylvän Israeliin ja Juudaan uutta elämää: ihmisiä ja eläimiä” (Jer. 31, kirjoitettu ennen Juudan pakkosiirtolaisuutta).

Nimeä Israel käytetään tässä sekä koko maasta että pohjoisesta kuningaskunnasta. Maan ääristä kokoaminen tuntuisi viittaavan 1800-luvulla alkaneeseen juutalaisten paluuseen, jolloin myös Samariaa on jälleen asutettu. Toisaalta viitataan ”jäljelle jääneisiin”, siis vain osaan koko kansasta. Jotkut tuhoutuivat ja katosivat.

”Ihminen, ota puusauva ja kirjoita siihen: ’Juuda ja häneen liittyneet israelilaiset’. Ota sitten toinen sauva ja kirjoita siihen, Efraimin sauvaan: ’Joosef ja häneen liittyneet Israelin heimot’. Aseta ne toistensa jatkeeksi, niin että ne kädessäsi yhdistyvät kuin yhdeksi ja samaksi sauvaksi … Minä otan israelilaiset niiden kansojen keskeltä, joiden sekaan he ovat joutuneet, minä kokoan heidät joka taholta ja tuon heidät omaan maahansa. Siinä maassa, Israelin vuorilla, minä teen heistä yhden kansan” (Hes. 37:21-22, kirjoitettu Juudan pakkosiirtolaisuudessa).

Profetia on voinut toteutua jo silloin, kun Juuda ja siihen Babyloniassa mahdollisesti liittyneet entisen Israelin kuningaskunnan asukkaat palasivat vuoden 537 eKr. jälkeen takaisin Luvattuun maahan. Heistä tuli todella yksi kansa.

”Minä tuon teidät vieraiden kansojen keskuudesta, minä kokoan teidät maista, joihin olette joutuneet … Te tulette tietämään, että minä olen Herra, kun tuon teidät Israelin maahan, siihen maahan, jonka valalla vannoen olen luvannut teidän isillenne” (Hes. 20:41-42, kirjoitettu Juudan pakkosiirtolaisuudessa).

Profetia suunnattua ”teille” eli Juudan pakkosiirtolaisille. Israel on koko Luvatun maan nimitys.

Pakkosiirtolaisuus oli ankara rangaistus siitä, että Israel oli luopunut elävästä Jumalasta ja alkanut palvella epäjumalia. Siksi Jumala päätti tuhota osan kansasta niin kuin silloin, kun se kapinoi erämaavaelluksella. Osalle kansaa tuho oli lopullinen (Hoos. 14:1).

Voi olla, että joitakin pieniä ryhmiä israelilaisten jälkeläisiä on mahdollista löytää ja palauttaa Israeliin. Suurin osa kuitenkaan ei edes joutunut pakkosiirtolaisuuteen. Osa pakkosiirtolaisista saattoi palata Juudan asukkaiden kanssa takaisin. Valtaosa pakkosiirtolaisista kuitenkin menetti identiteettinsä ja uskontonsa ja sulautui kansoihin, joiden parissa he elivät.

Ks. myös Israel.

Raamatun mukaan Jumala on kaiken Luoja. Ei ole mitään, mikä ei olisi Jumalan ja hänen Sanansa kautta tullut olemaan. 1. Mooseksen kirjassa sanotaan, että alussa Jumala loi taivaan ja maan. Taivas ja maa tarkoittavat kaikkea olevaista. Myös Uusi testamentti vahvistaa saman opetuksen.

Joh 1:3 Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.

Kol 1:16 Sillä hänessä [Kristuksessa] luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen

Kaiken, mikä on, on Jumala tehnyt. Kaikki on siis Jumalasta lähtöisin. Raamatun ja kristillisen opetuksen mukaan Jumala puolestaan ei ole mistään lähtöisin. Hänellä ei ole alkua eikä loppua. Jumala on olevaisen syy ja perusta. Tai voisi sanoa, että hän on perimmäinen todellisuus. Tähän viittaa hänen nimensäkin ”Minä Olen”, jonka hän Moosekselle ilmoittaa. Raamatun mukaan siis Jumala ei ole tullut mistään, Hän on aina ollut. Jumalan takana ei ole mitään, eikä hän ole mistään riippuvainen. Riippumattomuus kuuluu Jumalan olemukseen. Jumalia, joiden takana on jotain, Raamattu kutsuu epäjumaliksi. Jos jotakin olisi Jumalan takana, Jumala lakkaisi olemasta Jumala.

Muut monoteistiset uskonnot opettavat Jumalasta tässä suhteessa samalla tavalla. Polyteististen uskontojen jumalat puolestaan eroavat Raamatun ilmoittamasta Jumalasta, sillä ne ovat riippuvaisia eivätkä luomattomia. Ne eivät myöskään ole maailmasta erillisiä tai sen ulkopuolella, vaan osa luomakuntaa. Esimerkiksi Zeus on muiden kreikkalaisten jumalien tavoin syntynyt. Monijumalisissa uskonnoissa jumalat vertautuvatkin paremmin esimerkiksi enkeleihin kuin Jumalaan. Ne ovat osa luotua järjestystä eivätkä luomattomia.

Perimmäisen todellisuuden olettamisessa tai etsimisessä ei ole kysymys yksin uskonnoista, vaan maailmankatsomuksista yleensä. Materialisti ja fysikalistit eivät etsi mitään materian tai luonnon voimien takaa. Materialisti olettaa materian olevan se, joka ei tarvitse selitystä tai jonka takana ei ole mitään. Samoin Hindukaan ei ihmettele (luullakseni) mistä Brahman on tullut, eikä idealisti, mikä voisi olla perimmäisenpää kuin tietoisuus.

Jumala ja Järki

Kun puhutaan järjestä ja Jumalasta monet miettivät, mitä järki voisi sanoa Jumalasta, vaikkapa Hänen olemassaolosta tai olemattomuudesta. Järki siis tutkii Jumalaa ja osoittaa, onko usko häneen järkevää vai ei tai onko Jumalan takana jotain. Tällaisia todisteluja on harrasteltu Kreikan kuuluisista filosofeista alkaen. Aristoteelinen argumentti pyrkii esimerkiksi perustelemaan ensimmäisen liikuttajan olemassaolon tutkimalla muutosta. Gottfried Leibnizin rationalistinen todistus tutkii asioiden selittämistä ja perustuu riittävän perusteen periaatteeseen. Nykyäänkin löytyy näille argumenteille tämän maailman älyniekkojen joukoista kannattajia ja vastustajia.

Kristillisen ymmärryksen kannalta edellä mainitun asetelman ongelma on, että järki nostetaan sen Luojaa korkeammalle. Jumalasta voidaan toki sanoa järjenkin avulla yhtä ja toista, mutta hän ei ole järkeilyn päätepiste, vaan oikeastaan syy ylipäätään uskoa järjen päätelmiin. Mihin perustuu ihmisen korkea käsitys järjestään? Yksi yleisimpiä ja vanhimpia vastauksia tähän kysymykseen on ankkuroida ihmisälyn luotettavuus Jumalan luomistyöhön.

Näin ajatteli esimerkiksi yksi filosofian historian kuuluisimmista epäilijöistä René Descartes. Descartes yritti rakentaa tukevaa jalustaa järjen harjoittamiselle. Monet muistavat hänen päätelleen omasta ajattelustaan olemassaolonsa: cogito, ergo sum. Harvemmat ehkä muistavat, että seuraavaksi hän siirtyi käsittelemään Jumalan olemassaoloa. Jos olemassaolo ja äly olisi petollisen Jumalan keksintöä tai peräisin muusta vähäarvoisemmasta syystä, ei siihen voisi luottaa.

”Emmehän tiedä, onko hän [Jumala] kenties tahtonut luoda meidät sellaisiksi, että erehdymme aina myös meistä kaikkein tunnetuimmilta vaikuttavissa asioissa, sillä tämä näyttää olevan hänelle yhtä mahdollista kuin se, että erehdymme toisinaan – ja edellä huomasimme sitä tapahtuvan. Näin on myös jos kuvittelemme, ettemme ole peräisin mahtavasta Jumalasta vaan omasta itsestämme tai jostakin muusta. Mitä vähäisemmän mahdin arvelemme alkuperäiseksi tekijäksemme, sitä uskottavampaa on, että olemme niin epätäydellisiä, että erehdymme aina.” (kursiivi lisätty)

Descartesin mukaan Jumala ei kuitenkaan ole petturi, mistä syystä ihminen voi luottaa siihen, ettei ole erehtynyt, jos on huolellisesti tutkien tullut johonkin päätelmään. Hän perusti siis ymmärryksensä luotettavuuden Jumalan hyvyyteen.

”… Jumala, joka on kaiken maailmassa olevan tekijä, ja ettei hän kaiken totuuden lähteenä ole luonut meidän ymmärrystämme sen luontoiseksi, että se voisi erehtyä arvostelmassa, jonka se tekee hyvin selvästä ja hyvin tarkasta havainnosta.”

Lopuksi lyhyesti

Kristinusko opettaa Raamatun pohjalta, että kaikki on Jumalan luomaa, mutta Luojalla itsellään ei ole alkua eikä loppua hän ikuinen ja olevaisen perusta. Muut monoteistiset uskonnot opettavat samaan tapaan, toiset uskonnot ja maailmankatsomukset etsivät olevaisen perustaa muualta.

Ihmisjärki voi tarjota perusteita Luojan olemassaolon välttämättömyydestä. Jumala ei kuitenkaan ole järjelle alisteinen, vaan senkin Hän on luonut. Siksi Jumala käsitetään paremmin järjellisyyden perustana kuin sen tuotteena.

Kysymys:  Voiko Raamatusta yksiselitteisesti sanoa, mitkä asiat ovat aikaan ja kulttuuriin sidottuja ja mitkä iankaikkisesti pysyvää sanaa?

Esitetty kysymys on varsin yleinen. Siihen on annettu myös monenlaisia vastauksia.

Raamattua voidaan arvioida ulkopuolelta. Silloin käytetään ulkopuolisia, pihalla olevien mittoja ja ajatuksia.  Tulos on siinä tapauksessa myös ulkopuolinen, aivan pihalla. Fariseukset ja kirjanoppineet tutkivat Vanhaa Testamenttia ulkopuolelta ihmisperinteillä. Siksi Vanha Testamentti pysyi heille suljettuna kirjana. Jeesuksen julkisen toiminnan aikana opetuslapset eivät ymmärtäneet Vanhaa Testamenttia muuten kuin ulkopuolelta ja tekivät niinmuodoin vääriä kysymyksiä ja johtopäätöksiä. Ulkopuolinen myös haluaa pilkkoa Raamatun palasiksi poimiakseen itselleen mieluiset palaset. Yksi suosittu palanen on ollut muusta Raamatusta irrotettu Vuorisaarna, johon itse Mahatma Gandhikin ihastui. Humanisti Erasmus Rotterdamilainen piti Raamattua epäselvänä kirjana, jonka varaan ei kaikkea voi rakentaa. Siksi hänen mielestään oli uskottava kuuliaisesti pyhän kirkon päätöksiin.

Jeesus Vapahtajamme opetti aivan toisin: hän johdatti apostolinsa pihalta, ulkopuolelta sisälle Raamattuun: ”Oi, te ymmärtämättömät ja hitaat sydämeltä uskomaan kaikkea sitä, minkä profeetat ovat puhuneet!  Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja sitten menemän kirkkauteensa?” Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Luuk. 24:25-27). Luterilaisen opin kiteytykset Raamatusta eivät ole Martti Lutherin omia päätelmiä. Ne ovat suoraan Jeesuksen opetuksista: “Jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte minua; sillä minusta hän on kirjoittanut. Mutta jos te ette usko hänen kirjoituksiaan, kuinka te uskoisitte minun sanojani?” (Joh. 5:45). Tämän mukaan Jeesus Kristus on kätketty ja mahdollinen löytää Pentateukista eli Viidestä Mooseksen kirjasta. Valitsemallani kuvalla puhuen: Jeesus Kristus täyttää sisäpuolelta koko Raamatun talon. Jeesuksen uskossa oikea luterilaisuus tunnustaa Raamatusta, että se on Jumalan iankaikkinen sana, joka yksin on kaiken uskon ja elämän lähde ja mitta; “sola Scriptura” eli Raamattu yksin. Sisäpuolella uskotaan Jeesuksen opetusta ja tehdään luterilaisen opin johtopäätökset: Raamatun arvovalta (auctoritas) on täydellisesti (perfectio) riittävä (sufficientia) uskon ja elämän kannalta välttämättömissä asioissa. Raamattu on selvä (claritas) ja vaikutusvoimainen (efficacia).   

Dietrich Bonhoeffer (1908-1945) kävi kaikissa teoksissaan hyökkäykseen Raamatun moraalista tai filosofista jakamista vastaan: aikaan sidottu/pysyvä, moraalisesti väärä/oikea. Raamattua ei mitata pihalta vaan sisältä käsin. Raamatun keskus ja koko sisältö on kristologinen eli Kristuksen täyttämä, paikoin ilmeisemmin, paikoin kätketymmin mutta aina kristologinen, koska Kristus ilmoitti, että koko Raamattu puhuu hänestä, on hänen kirjansa. Siksi Raamatun pelastus on yksin Kristuksessa, “solus Christus”.

Koko Raamattu rakentaa oikeaa, 1. käskyn mukaista jumalanpalvelusta ja paljastaa sekä tuomitsee kaiken väärän jumalanpalveluksen. Elävää Jumalaa on palveltava niinkuin hän tahtoo ja vaatii. Väärä jumalanpalvelus johtuu väärästä, synnin tahraamasta elämästä. Oikea jumalanpalvelus on oikean elämän lähde ja perusta.  

Raamatun jumalanpalvelus vaihtui Mooseksen kautta asetetusta liitonmajan ja myöhemmin temppelin uhrijumalanpalveluksesta Uuden Testamentin sanan ja pyhien sakramenttien Kristus-jumalanpalvelukseen Helluntaina vuodatetussa Pyhässä Hengessä. Temppelin jumalanpalvelus ei päättynyt siksi, että se olisi ollut alkukantainen, epäajanmukainen. Se päättyi siksi, että Jeesuksen ristinuhri täytti Jumalan ja ihmiskunnan välisen sovituksen. Sitä edeltävät uhrit olivat olleet esikuvia, tienviittoja. Ristin luona tultiin perille. Tänä päivänä risti on siellä, missä Kristuksen käskyn mukaisesti saarnataan evankeliumi ja toimitetaan pyhät sakramentit, missä kokoontuu oikeaa uskoa tunnustava Jumalan kansa. Apostoli Paavali kirjoitti: “Me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus” (1 Kor. 1:23-24).

Mooseksen laissa eli Toorassa on jumalanpalveluslakien kanssa Israelin maanlaki: miten Israelin kansan oli elettävä ajallisissa asioissa Jumalan tahdon mukaisesti: rauha, sota, seksuaalisuus ja avioliitto, maanomistus, oikeudenkäyttö, vapaat ja orjat. Maanlaki oli annettu mielivallan hillitsemiseksi ja kohtuuden ylläpitämiseksi.  Hammurabin laki, joka julkaistiin 1700 luvulla e.Kr. noudatti periaatetta, että rangaistuksen on oltava suhteessa rikokseen. Paljon paneteltu Mooseksen lain samanlainen “silmä silmästä, hammas hampaasta” –periaate palveli juuri kohtuutta, jonka piti hillitä ylenpalttista julmuutta. Oikeudenmukaisuus koski myös maassa asuvia muukalaisia: heitä piti kohdella hyvin. Miten tämän kanssa sopii Luvatun maan valloituksen yhteydessä Jumalan käskemät ja Israelin toteuttamat kansanmurhat? Ne olivat ainutkertaisia, eivät yleinen sääntö. Jumala, joka lopulta rankaisi Sodoman ja Gomorran syntejä luonnonmullistuksen aiheuttamalla  kuolemalla, toteutti kanaanilaisille antamansa kuolemantuomion Israelin miekkojen terillä. 

Kun jumalanpalvelus- eli kulttilaki ja Israelin maanlaki ovat täyttyneet Raamatun sisäisen kehityksen mukaisesti, jäljelle jää pysyväksi Dekalogi eli Jumalan Kymmenen käskyn laki. Se ei Jeesuksen sanojen mukaan ikinä katoa edes pienimmältä osaltaan. Pakanakristittyjä ei apostolien päätöksellä saanut pakottaa juutalaisten erityislakien piiriin, koska ne ovat menettäneet merkityksensä pelastushistorialle. Ympärileikkaus ja muut Vanhan Testamentin erityismääräykset ylläpitävät juutalaiskansan erityistuntomerkkejä ja estävät juutalaisten katoamisen historiasta sulautumalla muihin. Vaikka he ovat Kristukseen nähden toistaiseksi paatuneessa tilassa, heidänkin vuoronsa – oli heitä vähän tai paljon – tulee “koko Israelina” tunnustaa Jeesus Herrakseen pakanoiden ajan päätyttyä: “Sillä minä en tahdo, veljet – ettette olisi oman viisautenne varassa -pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus – hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva, niinkuin kirjoitettu on: ”Siionista on tuleva pelastaja, hän poistaa jumalattoman menon Jaakobista. Ja tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä” (Room. 11:25-27). Tämä ei ole aikaan ja kulttuuriin sidottua, vaan se on täyttymystään odottava pyhä profetia, jonka apostoli tässä yhteydessä vahvistaa virkansa kaikella arvovallalla. Pysähdytään tähän, ettei keskustelu vieri varsinaisen otsikon ohi, kuten helposti tapahtuu Raamatun salaisuuksien äärellä.     

Ei siis pidä seisoskella kodin ulkopuolella pakkasessa kyselemässä: “voiko Raamatusta yksiselitteisesti sanoa, mitkä asiat ovat aikaan ja kulttuuriin sidottuja ja mitkä iankaikkisesti pysyvää sanaa?” Mennään mieluummin sisälle siihen kotiin, jossa on monta asuinsijaa, ja pysytään siellä Raamatun sanan kautta Herramme kanssa, joka ”on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hebr. 13:18).

Ks. myös Raamatun lukemista koskeva kysymys

Kysymys: Mitä voisin tehdä, kun Vanha testamentin lukeminen tuntuu vaikealta ja jopa vastenmieliseltä? Voinko pitää itseäni lainkaan kristittynä, jos en ole kiinnostunut uhrilajeista, enkä ole perillä Israelin kansan vaiheista tai profeettojen elämäntarinoista? Kirkkohistoriaakaan en tunne kovin paljon.

1. Luterilainen ymmärrys Raamatusta

Pyhä Raamattu on luterilaiselle kristitylle kokonaan Jumalan sanaa. Kun lausumme näin, emme viittaa vain Raamatun syntyyn Pyhän Hengen inspiroimana kirjana, vaan ymmärrämme Raamatun myös Pyhän Hengen ”asuinpaikaksi”. Pyhä Henki puhuu Raamatun jokaisessa sanassa ja on Raamatun jokaisella sivulla (Ks. esim. 1.Piet. 2:19–20, 2.Tim. 3:16, Joh 6:63. Ps. 119:160). Pelastava usko syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta luetun tai julistetun Raamatun sanan kautta (Room. 10:17, Mark. 4:1–9, 13–20).

Vaikka ymmärrämme koko Raamatun Jumalan sanaksi, emme kuitenkaan lue Raamattua painottamatta uskomme kannalta keskeisiä osia. Tunnustamme yhtäältä, että Uusi testamentti ja erityisesti oppi pelastuksesta yksin uskon kautta Kristukseen, sisältyy jo Vanhaan testamenttiin (Gal. 3:7–14). Silti painotamme Uutta testamenttia ja painotuksemme mukaisesti tulkitsemme Vanhaa testamenttia Uuden testamentin valossa.

Mainitut periaatteet nousevat Raamatusta itsestään. Esimerkiksi Ilmestyskirjassa toistuu ajatus, että Jeesus on historian ja siten Raamatunkin alku ja loppu (Ilm. 1:8, 17-18). Uuden testamentin kirjoittajista erityisesti Johannes ja apostoli Paavali näkevät vaivaa opettaakseen, että Raamattu kertoo ensimmäisestä sanastaan alkaen Jeesuksesta (Joh. 1:1–14, Joh. 17:5, Kol. 1:15–18).

Evankeliumeja lukiessa emme voi välttyä huomaamasta, että pyhät kirjoitukset, osapuilleen meidän Vanha testamenttimme, olivat Jeesuksen Raamattu. Hän tunsi kirjoitukset. Hän piti niitä pyhinä. Kuitenkin Hän opetti niitä tavalla, johon ihmiset eivät olleet tottuneet (Mark. 1:22, Joh. 8:58). Evankeliumien valossa voi sanoa, että Jeesus suhtautui pyhiin kirjoituksiin omistajan oikeudella. Vanha testamentti oli ja on hänen kirjansa.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Emmauksen tien kulkijoista (Luuk. 24:13–34). Ylösnoussut opetti heille, kuinka Vanhaa testamenttia luettaisiin uudesta näkökulmasta. Mooseksenkirjoja, profeettakirjoja ja psalmeja olisi luettava kysyen, mitä ne kertovat Messiaan kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Vanhan testamentti oli ja on kirja hänestä.

Sanotun perusteella on todettava, että Raamatun olemus kristologisesti (=oppi Kristuksesta) yhtenäisenä ilmoitussanana johtaa kehotukseen lukea Vanhaa ja Uutta testamenttia yhtäläisesti ja molemmista kirjakokoelmista Jeesusta ja syntien anteeksiantamuksen evankeliumia etsien.

2. Uuden testamentin tulkitseminen edellyttää Vanhaa testamenttia

Vanhan ja Uuden testamentin kristologinen yhteenkuuluvuus ei ole ainut peruste sille, miksi sekä Uuteen että Vanhaan testamenttiin on suhtauduttava samalla vakavuudella. Toinen lähes yhtä tärkeä peruste liittyy Raamatun tulkintaan (hermeneutiikkaan).

Pelkkään Uuteen testamenttiin keskittyminen johtaa ongelmiin. Emme ymmärtäisi Uuden testamentin kirjoittajia ja heidän sanomaansa oikein, jos emme tuntisi heidän vanhatestamentillista taustaansa. Tämä on helppo todeta. Kuvittele ihminen, jolle Vanha testamentti on tuntematon. Kuinka hän ymmärtäisi Paavalin opetusta syntien sovituksesta? Tai kuinka hän ymmärtäisi, kun pastori Uuden testamentin kuvakieltä käyttäen saarnaa kristityille koittavasta ikuisesta sapatinlevosta? Esimerkit ovat tietenkin kärjistyksiä. Saahan seurakunnan keskellä elävä ihminen jatkuvasti opetusta. Vaikkei hän ahkerasti lukisikaan Vanhaa testamenttia, hän oppii kuunnellessaan luterilaista sananselitystä huomaamattaankin paljon Vanhasta testamentista.

Esimerkki riittää kuitenkin osoittamaan, ettei Uusi testamentti ole sen enempää kuin Vanhakaan testamentti, vailla kulttuurista, uskonnollista ja historiallista taustaa. Vaikkemme antaisi Vanhalle testamentille tippakaan arvoa Jumalan ilmoitussanana, joutuisimme silti tunnustamaan sen arvon Uuden testamentin parhaana taustoittajana. 

Vanhasta testamentista löydämme Uuden testamentin kivijalan. Sen muodostavat Jumalan valitun kansan peruskertomukset, jotka yhdistävät juutalaisia ja kristittyjä (ks. lisää Pelastushistoria). Raamattu alkaa luomis- ja lankeemuskertomuksista edeten luomakunnan ensimmäiseen tuhoon vedenpaisumuksessa (1.Moos.1:1–10). Tämän jälkeen alkavat patriarkkakertomukset. Aabraham saa lupauksen siemenestä ja kansasta (1.Moos.12). Hänestä polveutuisi kansa, jonka keskuuteen Messias syntyisi. Israelin kansan vaiheet Egyptin orjuudesta eksoduksen eli Israelin erämaavaelluksen kautta luvattuun maahan kaikuvat Uuden testamentin kirjoittajien teksteissä tämän tästä. Erämaavaelluksella Jumala teki kansansa kanssa liiton, jonka merkiksi säädettiin ympärileikkaus ja ehdoiksi kymmenkäskyn laki, pyhäpäivät sekä uhri- ja puhtauslait (2.Moos.19–24). Näiden tunteminen auttaa ymmärtämään erityisesti Paavalin opetuksia. Luvattuun maahan pääsemisestä alkaa tuomarien hallitsema sekasortoinen aikakausi. Sen päätteeksi Israel vaatii itselleen kuninkaan (1 Sam. 8). Kuninkaiden aika vilahtelee Uudessa testamentissa erityisesti kuningas Daavidin nimen myötä. Israelin suurelle miehelle annetun lupauksen mukaisesti Jeesusta kutsutaan Uudessa testamentissa Daavidin pojaksi (1. Sam. 7:12–19, Matt. 21:9). Profeettakirjat heijastelevat kuningasten ajan taittumista hengelliseksi rappiotilaksi ja lopulta Jumalan rangaistukseksi Babylonian pakkosiirtolaisuuden muodossa. Profeetat nuhtelevat Israelin johtajia. Nuhteiden ja varoitusten ohjella profeettakirjat sisältävät myös ennustuksia tulevasta messiaan ajasta ja itse messiaasta (Ks. esim Jes. 7:13–14, Jes. 9:3–6, Jes. 11:1–6)

Lyhyt läpileikkaus Israelin kansan peruskertomuksista riittää osoittamaan sen, että altistumme uskomme kannalta vahingollisille väärintulkinnoille, jos jätämme Vanhan testamentin lukemisen sikseen ja keskitymme yksipuolisesti Uuteen testamenttiin. 

3.  Raamatun tunteminen varjelee harhaopeilta

Kolmanneksi viittaan vielä Uuden testamentin mainintoihin hengellisistä eksytyksistä. Ehkä traagisin esimerkki hengellisen eksymisen ja Jumalan sanan laiminlyömisen välisestä yhteydestä ovat Israelin hengelliset johtajat. He eivät tunnustaneet Jeesusta messiaaksi, koska eivät tunteneet niitä Kirjoituksia, joiden opettajiksi heidät oli valtuutettu (Vrt. Joh. 6:41–52 ja Matt. 4:13–17, ks. myös Matt. 22:29). Myös Paavali kehottaa pitäytymään apostolisissa kirjoituksissa, jotta seurakunnat ja yksittäiset kristityt varjeltuisivat lopun ajalle tunnusomaisilta hengellisiltä eksytyksiltä (2.Tess.2:7–15)

4. Käytännöllisiä vinkkejä väsyneelle

Mutta mikä neuvoksi kristitylle, jota painaa väsymys ja joka kamppailee keskittymiskyvyn puutteen kanssa? Kuinka jaksaisin lukea Vanhan testamentin vaikeaselkoisia kohtia, jos lyhyt hartauskirjakin tuottaa vaikeuksia tai sunnuntainen kirkkoon raahautuminen käy työstä? 

Samalla, kun luterilaisina korostamme Raamatun yhtenäisyyttä ja ilmoituksen eheyttä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, ymmärrämme toki senkin, että ihminen on kokonaisuus. Kun voimavarat ruumiin ja sielun tasolla vähenevät, se ei voi olla vaikuttamatta uskonelämään. Usko, Pyhän Hengen aikaansaamana Jumalan lahjana käsittää myös ihmisyytemme ja liittyy osaksi sitä. Usko ei ole Jumalan lahjanakaan ihmisyydestämme ja sen kamppailuista irrallinen saareke. Luterilaiselle kristitylle kysymys Jumalan sanan ja uskon suhteesta voi olla kipeä asia. Yhtäältä olen oppinut ja tunnustan, että usko syntyy ja pysyy yllä Jumalan Sanan voimasta, mutta toisaalta elämäntilanteeni ja romahtanut kapasiteettini estävät tai tekevät ainakin vaikeaksi tarttumisen Raamattuun, varsinkin sen vaikeimpiin osiin.

Mikä neuvoksi?

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että kristikunta on lukenut Raamattua aina kahdella eri tavalla. Ensimmäistä lukutapaa kutsun (paremman ilmaisun puutteessa) mannalappu -periaatteeksi. Tarkoitan sillä yksittäisiin jakeisiin ja niissä yksittäisten sanojen tarkkoihin merkityksiin porautuvaa tapaa tutkia Raamattua. Tällä tavalla Raamatun lukeminen etenee hitaasti, mutta kylläkin perusteellisesti. 

Toista lukutapaa voisi kutsua suurten kertomusten -periaatteeksi. Tarkoitan sillä lähestymistapaa, jossa pieniin yksityiskohtiin ei takerruta, vaan raamatunlukija etenee osin jopa kursorisesti lukien, ilmoitussanan suuria kokonaisuuksia hahmottaen. Tällaista lukutapaa suosittelen Vanhan testamentin vaikeaselkoisilta tuntuviin jaksoihin. Raamatun suurista linjoista on hyvä olla perillä. Yleisluontoisestakin Raamatun tuntemisesta on suurta hyötyä: esimerkiksi mistä uhrilait löytyvät ja mitä ne pääpiirteissään sisältävät. Samantyyppistä lähestymistapaa voisi soveltaa sukuluetteloihin ja vaikkapa ilmestysmajan ja temppelin yksityiskohtaisiin rakennusohjeisiin. Tunnen liikaa kristittyjä, joiden lupaavasti alkanut Raamatun lukuprojekti on kompastunut sukuluetteloihin.

Kolmanneksi on hyvä muistaa, ettei pyhä Raamattu ole Jumalan sanaa vain luettuna. Nykymaailmassa sitä voi kuunnellakin. Ääniraamatun kuunteleminen on yksi tapa harjoittaa edellisessä kappaleessa kuvattua suurten kertomusten -lukuperiaatetta. Lisäksi internetistä löytyy paljon luetettavien luterilaisten opettajien raamattuluentoja. Myös Vanhan testamentin vaikeaselkoisista kohdista on saatavilla luotettavaa opetusta. Jos et ole vielä aloittanut, tutustu pastoriemme pitämiin Vanhan testamentin raamattuluentosarjoihin. Muitakin turvallisia internetlähteitä on. Kysy apua omalta pastoriltasi.

Vielä yksi käytännöllinen vinkki! Pyydä oman seurakuntasi pastoria saarnaamaan ja pitämään opetuksia niistä Raamatun kirjoista ja osista, jotka tuntuvat vaikeilta yksin tutkittavaksi. Jos seurakunnassasi on pastorin tai teologin vetämä raamattupiiri, sekin on hyvä foorumi hankalien tekstien tutkimiseen. Edelleen voit ehdottaa esimerkiksi seurakuntasi seurakuntaneuvostolle, että joku tunnetuista / tunnustetuista Vanhan testamentin opettajista kutsutaan seurakuntaanne opettamaan Vanhan testamentin vaikeaselkoisia kohtia. Oman seurakunnan tai rovastikunnan Raamattu -päivä Vanhan testamentin vaikeiden kohtien äärellä auttaisi monia!

5. Joka uskoo ja kastetaan

Kysymyksessä vilahti ajatus, johon on vielä tartuttava. Onko Raamatun ja kirkon historian tuntemus jollakin tavalla kristityn identiteetin perustaan kuuluva asia. Voinko kutsua itseäni lainkaan kristityksi, jos en tunne Vanhan testamentin uhrilakeja, ilmestysmajan rakennusohjeita tai ole perillä sukuluetteloista ja niiden merkityksestä? Kysymys heijastelee hyvin perustavaa kysymystä siitä, millä perusteella ihmistä voidaan kutsua kristityksi.

Jotta kysymystä ei ohitettaisi liian suoraviivaisesti, viittaan kahteen Martti Lutherin lausumaan. Ensimmäinen löytyy Isosta Katekismuksesta, Lutherin ohjeesta tavallisille papeille ja saarnaajille. Luther oli ahdistunut Saksan maalla suorittamansa tarkastusmatkan tuloksista. Kristillisen tiedon taso oli sekä pappien ja tavallisen kansan keskuudessa huono. Luther laati katekismuksen, jotta pastorit voisivat opettaa ja kansa oppisi. Kuitenkaan kaikki kastetut eivät tahtoneet oppia. Heistä Luther kirjoittaa katekismuksen johdannossa hätkähdyttävästi: ”Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä.” Vaikka hätkähdyttävä arvio koskee ihmisiä, jotka eivät tahdo oppia katekismusta, rohkenen ajatella, että Lutherin ajatus on muutettavat muuttaen sovellettavissa myös pyhään Raamattuun. Jos kyse on kielteisestä sydämen asenteesta, ollaan vaarallisilla vesillä. Mutta tilanne on kokonaan toinen, jos puhutaan kristityn vähäisistä voimavaroista ja rajoittuneesta kyvystä oppia.

Nimittäin Raamatun tuntemiseen ja ymmärtämiseen ei uskonpuhdistajammekaan kristityn identiteettiä sitonut. En malta olla lainaamatta vielä Lutherin tunnettua lausumaa hänen kuolinvuoteellaan. Sitaatti on lainattu tähän Reijo Arkkilan kirjasesta, Kallis oppi-isämme: ”Mitä Vergilius tarkoittaa Bucolica ja Georgica -runoelmissaan, sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viitta vuotta paimenena tai maanviljelijänä. Ciceron kirjeitä ei kukaan ymmärrä toimimatta kahtakymmentä vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikka olisi sata vuotta johtanut kirkkoja profeettojen ja apostolien kanssa. Sentähden ovat ensiksikin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit niin suunnattoman ihmeellisiä. Älä sinä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan, vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Kerjäläisiä me olemme; se on totta.”

Luther-sitaatit asettavat oikeaan valoon kysymyksen kristityn identiteetin perustasta. Vaikka oikea sydämen asenne halajaakin Jumalan sanan aarteiden ymmärtämistä, kristityn identiteettimme ja nimemme ei voi koskaan perustua Raamatun tuntemukseemme, vaan yksin Kristukseen ja Jumalan pelastustekoon pyhässä kasteessamme. Meillä on kristityn identiteettimme perustasta Jeesuksen oma käsky ja siihen sisältyvä lupaus: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15–16) Jokainen Kristukseen uskova ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastettu ihminen omistaa Jeesuksen lupauksen pelastuksesta, ei tähän lupaukseen ole sisäänluettu Raamatun tuntemustamme koskevia reunaehtoja.

Ks. myös Raamattu.

Kysymys: Paavalin kirjeen galatalaisille viidennen luvun jakeet 19-21 menevät näin: ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.” 

Mitä eriseuroiksi ja lahkoiksi käännetyt alkukielen sanat tarkoittavat tarkalleen ottaen? Mitä ihmeen syntiä/syntejä alkukielen mässäyksiksi (1938-käännös) ja remuamiseksi (1992-käännös) käännetty sana tarkoittaa? Onko uskovaisen kyettävä tekemään täydellinen parannus Galatalaiskirjeen viidennen luvun jakeiden 19-21 lihan teoista? Vaatiiko Pyhä Jumala meiltä uskovaisilta täydellisyyttä missään asiassa pelastuksen ehtona?

Paavalin kirjeen kyseisessä kohdassa liha ei tarkoita ihmisen ruumista, vaan turmeluksen voimaa, joka syntisissä ihmisissä vaikuttaa. Sen lihan teot ovat ilmeiset ihmisille, mutta Paavali luettelee joitakin niistä silti. On huomattava, että lista ei siis ole täydellinen, vaan se päättyy sanoihin ”ja muut senkaltaiset”. Paavalin lista alkaa seksuaalialueen synneillä. Seuraavat kaksi (epäjumalanpalvelus ja noituus) ovat tekoja, jotka pääasiassa tehdään Jumalaa vastaan ja ovat siis hengellistä haureutta. Kahdeksan seuraavaa syntiä puolestaan koskevat ihmisyhteisön keskinäisiä suhteita. Ne ovat syntiä yhteisöä ja lähimmäistä vastaan. Näistä yksi on siis eriseurat. 

Kreikan sana, joka on vuoden 1938 raamatunkäännöksessä käännetty eriseuroiksi, on kirjaimellisesti käännettynä ”erillään seisomiset”. Roomalaiskirjeessä Paavali tätä sanaa käyttäen varoittaa: ”Mutta minä kehotan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä” (Room. 16:17). Eriseuraisuus Paavalin kielenkäytössä siis viittaa käytökseen, jossa jotkut alkavat seurakunnan sisällä hajottamaan väärällä opilla asettuen Jumalan sanan oppia vastaan. Galatiassahan tätä oli tapahtunut, kun Paavalin opettaman evankeliumin sijaan alettiin vaatia pakanoilta juutalaisen lain noudattamista. 

Heti eriseurojen perään Paavali mainitsee lahkot. Sana tässä tarkoittaa seurakunnan jakamista toisiaan vastaan oleviin osastoihin. Peräkkäin olevat termit eriseurat ja lahkot liittyvät tässä läheisesti yhteen ja ovat osittain synonyymeja. Sanaa ”lahko” on käsitelty tarkemmin täällä.

Lihan tekojen listan viimeisenä tulevat juomingit ja mässäykset. Nämäkin kaksi liittyvät oleellisesti toisiinsa. Mässäilystä esimerkkinä oli tuon ajan ylenpalttiset juhlat ja orgiat, jotka usein järjestettiin kreikkalaisten pakanajumala Dionysoksen tai roomalaisten pakanajumala Bacchuksen kunniaksi. Nämä jumalat olivat viinin, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden jumalia, ja juhlat olivat sen mukaiset. Pietarikin kirjeessään kertoo tällaisten kuuluvan pakanoille, ei kristityille: ”…ettette enää eläisi tätä lihassa vielä elettävää aikaa ihmisten himojen mukaan, vaan Jumalan tahdon mukaan. Riittäähän, että menneen ajan olette täyttäneet pakanain tahtoa vaeltaessanne irstaudessa, himoissa, juoppoudessa, mässäyksissä, juomingeissa ja kauheassa epäjumalain palvelemisessa” (1.Piet. 4:2-3).

Paavali piti tällaisia juhlia, jossa juotiin itsensä juovuksiin ja syötiin yli tarpeen (jopa välillä oksentaen, jotta voisi syödä lisää) pimeyden töinä. ”Vaeltakaamme säädyllisesti, niin kuin päivällä, ei mässäyksissä ja juomingeissa, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja kateudessa” (Room. 13:13). Juopumus ja Hengellä täyttyminen ovat toisensa poissulkevia asioita (Ef. 5:18). Paavali varoitti galatalaisia palaamasta siihen pakanoiden käyttäytymiseen, jonka olivat jättäneet taakseen tultuaan kristityiksi.

Lihan teot eivät ole mihinkään muuttuneet, ja siksi meidänkin aikanamme Paavalin lista on kovin ajankohtainen varoitus. Juhlia, joissa alkoholia otetaan juopuakseen riittää meidänkin aikanamme. Samoin valvokoon kukin itseään, ettei väärällä opilla tai ilkeämielisillä juoruilla toisista seurakuntalaisista tai sen pastorista luo hajaannusta ja puolueita seurakunnan sisälle. 

Kysyjä kysyy, että ”Onko uskovaisen kyettävä tekemään täydellinen parannus Galatalaiskirjeen viidennen luvun jakeiden 19-21 lihan teoista.” Vastaus on kyllä. Parannus ei kuitenkaan, kuten usein luullaan, tarkoita sitä, että ihmisen pitää itse tehdä itsensä paremmaksi tai parantaa elämänsä, vaan parannuksessa on kaksi osaa. Ensimmäinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta (ks. parannus). Paavalin luettelemien lihan tekojen listan synnit kristityn pitää siis tunnustaa ja saada niistä synninpäästö.

Raamattu varoittaa, että ”jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman” (Room. 8:13). Galatalaisillekin Paavali sanoo, että näiden lihan tekojen harjoittajat eivät peri Jumalan valtakuntaa. Nämä varoitukset pitää ottaa vakavasti. Pelastava usko ja vanhurskaus ei nimittäin voi säilyä niissä, jotka alistuvat himojen alaisuuteen ja jotka vaeltavat katumattomina syntisinä lihan mukaan. Usko säilyy jatkuvassa katumuksessa ja Kristuksen avuksi huutamisessa, ja siksi katumuksen hylännyt ihminen kadottaa uskon. 

Kysyjä kysyy myös, että ”Vaatiiko Pyhä Jumala meiltä uskovaisilta täydellisyyttä missään asiassa pelastuksen ehtona?”. 

Kristittykin lankeaa syntiin, mutta hän ei elä synnissä, vaan hän elää syntien poispanemisessa. Tappioita taistelussa syntiä vastaan tulee jatkuvasti, mutta niin kauan kuin taistelu jatkuu, sotaa ei ole hävitty. Jos ihmisessä lakkaa taistelu syntiä vastaan ja syntien tunnustaminen jää pois, tarkoittaa se, että ihminen on joko paatunut ja menettänyt uskon tai sitten hän on jo perillä taivaassa.

Me emme pelastu sen tähden, että olisimme synnin toisensa jälkeen saaneet perattua pois elämästämme. Pelastuksemme ei riipu siitä, olemmeko tulleet valmiiksi syntien poispanemisessa, sillä valmista siinä ei tule tämän elämän aikana. Pelastuksemme onkin yksin ja kokonaan Kristuksen valmiin työn varassa, jonka uskossa otamme vastaan. Me pelastumme siksi, että Jeesus on jo kaiken täyttänyt, hän on kaiken valmiiksi tehnyt. Jokaista hän tänäänkin kutsuu: ”Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina” (Luuk. 14:17). 

 

Kysymys: ”Matt. 27:52-53 kerrotaan, että ”monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille”. Kuitenkin tiedämme, että Kristus on ”esikoinen kuoloon nukkuneista” (1. Kor. 15:20), ja Hänen ylösnousemuksensa kautta kuolema on voitettu. Miten kyseinen evankeliumin kohta on tulkittavissa?

Evankeliumeista vain Matteus kertoo maanjäristyksestä ja pyhien poisnukkuneiden ylösnousemuksesta, joka tapahtui Jeesuksen kuoleman hetkellä, pitkäperjantaina. Vaikka muut eivät kerro tapahtumista, ovat ne varmoja tosiasioita, koska ne sisältyvät Jumalan sanaan.

Kysyjä ihmettelee sitä, kuinka monien pyhien ylösnousemus saattoi tapahtua jo ennen Kristuksen ylösnousemusta pääsiäisenä. Mutta olihan Jeesus jo eläessään herättänyt kuolleista ainakin Jairoksen tyttären (Mark. 5:21-43, Luuk. 8:40-56), Nainin lesken pojan (Luuk. 7:11-17) sekä Lasaruksen (Joh. 11:1-44). Kaikki nämä kuolleista herättämiset osoittivat ihmisille, että Jumalan valtakunta on heidän keskellään Jeesuksessa Kristuksessa, ja Hän on kuoleman voittaja.

Monesti ajatellaan, että vasta Jeesuksen ylösnousemus oli voitto synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta. Kuitenkin jo Vapahtajan ristinkuolema oli tuon voiton hetki. Pääsiäinen todisti tuon voiton tapahtuneeksi ja julisti sitä ihmiskunnalle. Silti jo pitkäperjantai oli voiton päivä ja risti sen paikka. Hän ”kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden” (2. Tim. 1:10), ”Hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta” (Hepr. 2:14). Tai niin kuin pääsiäistroparissa lauletaan ”Kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” (VK 90).

Matteuksen evankeliumin kertomus poisnukkuneiden pyhien ylösnousemuksesta on siis sopusoinnussa Raamatun muun opetuksen kanssa. Maanjäristys osoitti, että Jumala oli rajulla tavalla puuttumassa ihmiskunnan elämään. Silloinen maailmanjärjestys synteineen ja kuolemineen oli murentumassa. Kuoleman kalliot halkeilivat ja antoivat sijaa uudelle elämälle.

R. C. H. Lenski kirjoittaa: ”Hänen kuolemansa välitön vaikutus oli tämä hautojen aukeneminen ja pyhien ylösnouseminen. Tämä on siis tuon ihmeen merkitys: se on merkki siitä, että Jeesuksen kuolema voitti kuoleman. Nämä ylösnousseet pyhät todistavat hänen suurta voittoaan. Kuolema ei enää voinut pitää näitä pyhiä haudoissaan” (Interpretation on St Matthew’s Gospel 1943, 1129-1130). Pyhien kuolleista nouseminen julistaa siis ristin voimaa.

Jeesuksella oli valta kuolemaan jo ennen pitkääperjantaita, mistä kertovat nuo kolme kuolleista herättämistä. Pyhien herättäminen puolestaan kiinnittää meidän huomiomme nimenomaan Jeesuksen kuoleman merkitykseen.

Miksi nuo ylösnousseet pyhät eivät kuitenkaan ilmestyneet kenellekään ennen kuin pääsiäisen jälkeen? Jumalan tarkoitus oli, että nuo pyhät todistaisivat epäuskoisille pääsiäisen jälkeen Jeesuksen ylösnousemuksesta. Thurén arvelee, että ”nämä eivät voineet näyttäytyä heti, sillä Jeesuksen itsensä oli oltava ”poisnukkuneiden ensi hedelmä” (1. Kor. 15:20) (Matteuksen evankeliumi 2006, 340).

Mitä nuo ylösnousseet pyhät tekivät pitkänperjantain ja pääsiäisen välillä? Silloin oli sapatti eivätkä hekään liikkuneet, niin kuin eivät muutkaan juutalaiset. He eivät menneet kaupunkiin, Jerusalemiin vaan pysyttelivät sen ulkopuolella. Lenski kyselee aiheellisesti: ”Missä Jeesus oli ilmestymistensä välillä 40 päivän aikana ylösnousemuksen jälkeen? Jumalalla ei ollut mitään vaikeuksia löytää paikka näille pyhille!” (1943, 1131).

Millaisessa olomuodossa nuo ylösnousseet pyhät olivat? He eivät palanneet elämään niin kuin Jairoksen tytär, Nainin lesken poika ja Lasarus. Pyhät eivät siis tulleet jatkamaan elämäänsä maan päälle, kunnes taas kuolisivat. Ei, vaan he nousivat samanlaiseen ylösnousemuselämään kuin Kristus. Lenski sanoo, että ”heidän sielunsa palasivat taivaasta ja yhdistyivät jälleen heidän ruumiisiinsa, mutta ei niin että he voisivat elää tämän maan päällä. He nousivat kirkastuneessa ruumiissa, sellaisessa jonka mekin saamme viimeisenä päivänä” (1943, 1130).

Mitä näille pyhille sitten tapahtui? Yleensä ajatellaan, että heidän otettiin taivaaseen, kun he olivat täyttäneet todistajan tehtävänsä. Tapahtuiko tämä Jeesuksen taivaaseenottamisen yhteydessä vai joskus muulloin, sitä me emme tiedä (Lenski 1943, 1130-1132).

Keitä nämä pyhät olivat? Ilmeisesti he olivat vanhan liiton pyhiä. Niitä, jotka jo edeltäpäin olivat panneet toivonsa tulevaan Messiaaseen ja uskoneet Jumalan lupauksen Hänestä. Jeesus sanoo, että ”Aabraham … riemuitsi siitä, että oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi” (Joh. 8:56). Paavalikin puhuu niistä, jotka jo ”ennalta” panivat toivonsa Kristukseen (Ef. 1:12). – Noiden monien pyhien ylösnousemus julistaa meille kaikkien pyhien herättämistä aikojen lopulla.

Ks. myös ylösnousemus.