Augsburgin tunnustus on luterilaisuuden päätunnustus heti kolmen vanhakirkollisen tunnustuksen jälkeen ja Vähän katekismuksen rinnalla. Augsburgin tunnustuksessa on artikla, joka otsikkonsa perusteella vaikuttaa luterilaisuuden piirissä täysin itsestäänselvältä. Tämä on artikla XXIII “Pappien avioliitto”. Kaikki protestantithan tietävät, että papit saavat mennä naimisiin! Tajuamme korkeintaan, että artiklalla on edelleen ekumeeninen sanoma. Ja onhan sillä! Niin kuin monet tietävät, Rooman kirkon papit elävät edelleen pakollisessa selibaatissa. Vain paavin alaiset idän riitusten papit ja roomalaiskatolisuuteen kääntyvät anglikaanipapit on vapautettu selibaattipakosta. Kotimaa24.fi uutisoi 17.1.2020:

Mahdollisuus naimisissa olevien miesten papiksi vihkimiseen nousi esille viime vuonna Roomassa pidetyssä Amazonin alueen piispojen kokouksessa. Tällä tavoin pyrittäisiin helpottamaan pahaa pappispulaa, joka vallitsee Amazonin alueella ja muilla syrjäseuduilla. Nykyisen paavin Franciscuksen lopullista kantaa Amazonin alueen piispainkokouksen ehdotukseen ei vielä tiedetä. … Selibaatti eli naimattomuuslupaus on roomalaiskatolista papistoa koskeva vuosisatainen sääntö. Käytännössä se on useimmissa länsimaissa ollut yksi pappiskutsumuksia vähentävä tekijä jo vuosikymmeniä. “Kirkossa on painetta selibaatista luopumiseen. Siihen on monenlaisia syitä. Parinkymmenen viime vuoden aikana asiaa ovat kärjistäneet varsinkin eri puolilla maailmaa paljastuneet lasten hyväksikäyttötapaukset, joissa syylliset ovat olleet katolisia pappeja.” Näiden tapausten yhteydessä on [Helsingin yliopiston kirkkohistorian lehtori Mikko] Ketolan mukaan keskusteltu siitä, että pappien avioliitot voisivat osaltaan vähentää lasten hyväksikäyttöä. “Silloin katolisilla papeilla olisi normaalit tavat purkaa seksuaalisuuttaan.” (Emerituspaavi Benedictus XVI veti pois nimensä kohutusta kirjasta, 17.1.2020)

Selibaattipakon varjopuolet eivät olleet vieraita uskonpuhdistuksen vuosisadallakaan. “Yleisesti on esitetty valituksia siitä huonosta esikuvasta, jonka antavat papit, jotka eivät elä pidättyvästi. Tästä syystä kerrotaan paavi Piuksenkin sanoneen, että on olemassa tiettyjä syitä, joiden johdosta pappien avioliitto on kielletty, mutta että on olemassa vielä vahvempia syitä, joiden johdosta se olisi jälleen sallittava.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 1–2) “Näyttää myös siltä, että seurakunnat vastaisuudessa jäävät ilman paimenia, jos avioliittokielto pidetään kauemmin voimassa.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 17) Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta voiko Augsburgin tunnustuksen artiklalla XXIII olla jokin sanoma nyky-Suomessakin? Myös muille kuin maamme noin 14 000 katoliselle ja niille, jotka luterilaisten riveistä ovat lähteneet tai haikailevat Roomaan? Kyllä on! Augsburgin tunnustuksen artikla XXIII esittää luterilaisen kirkon opin avioliitosta. Tämä sanoma on niin sanotun sukupuolineutraalin avioliittolain Suomessa polttavampi kuin koskaan. Augsburgin tunnustuksen viitoittamana löydämme tien Jumalan kieltävän ajanhengen uppohiekasta ja kirkollisten ihmissääntöjen ryteiköstä kallioperustalle, Jumalan pyhän Sanan eli Raamatun oppiin.

Luterilainen tunnustus ja avioliitto

Tunnustus opettaa, että Jumala on luonut avioliiton. Ilman häpeilyä luterilainen kirkko uskoo Raamatun alkulukuihin ja perustaa elämänsä niiden varaan. “Jumala loi ihmisen lisääntymään (1. Moos. 1).” (Augsburgin tunnustus XXIII, 5) Raamatunkohta, johon tunnustus näillä suppeilla sanoillaan vetoaa, on: “Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi Hän heidät loi; mieheksi ja naiseksi Hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ‘Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet’.” (1. Moos. 1:27–28) Luterilaisessa tunnustuksessa pysyvälle kirkolle on Jumalan Sanan valossa itsestäänselvää, että sukupuolia on vain kaksi, mieheys ja naiseus, esiintyipä näiden kahden sisällä millaista variaatiota hyvänsä tai kokivatpa ihmiset asian miten kokivat. Yhtä itsestäänselvää on Augsburgin tunnustuksen kirkoille, että avioliitto on luomisen perusteella yhden miehen ja yhden naisen välinen asia, kuten 1. Moos. 1 kertoo. “Sillä Jumalan käskyä ja Jumalan säätämää järjestystä ei mikään inhimillinen laki tai annettu lupaus voi kumota.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 8) Luther toteaa Tunnustuskirjoihin kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: “Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina.” (osa III, artikla 11 “Pappien avioliitto”)

Luodessaan ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, Jumala samalla loi ihmiseen seksuaalisuuden, niin että sukupuolet luonnostaan tuntevat kaipausta, romanttista viehtymystä ja seksuaalista vetoa toisiaan kohtaan. Niin kuin tiedämme, seksuaalisuus ei murrosikäisellä eikä aikuisella ole täysin samanlaisena pysyvä tila, vaan se on monenlaisen vaihtelun alainen. Ihminen pystyy vaikuttamaan seksuaalisuuteensa omilla elämänvalinnoillaan, mutta hitaasti ja rajatusti. Luterilaiset uskonpuhdistajat tiesivät sekä Raamatusta että omasta kokemuksesta, että seksuaalisuus on sellainen voima, jota ihminen ei yleensä omin päätöksin voi ohittaa saatikka vaientaa. He toteavat lakonisesti: “Yleisesti kuitenkin tiedetään, missä määrin ihmisen vallassa on pidättyä jatkuvasti.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 28) Yhden miehen ja yhden naisen välinen elinikäinen avioliitto on normaalitapauksessa se oikea pelikenttä, puutarha ja turvapaikka, jonka Jumala on seksuaalisuudelle luonut ja määrännyt. “Jumalan luomisjärjestys pakottaa avioliittoon kaikki ne, jotka eivät Jumalan erityisestä toimesta muodosta poikkeusta, tämän sanan mukaisesti: ‘Ei ole ihmisen hyvä olla yksin’ (1. Moos. 2).” (Augsburgin tunnustus XXVII, 20)

Luomiseen sisältyvä tieto sukupuolten erosta ja avioliitosta on niin ilmeinen, että sen tajuamiseksi ei tarvitse edes uskoa elävään Jumalaan eikä välttämättä jumalaan lainkaan. Jopa ymmärtävät pakanat tajuavat luonnostaan jotain avioliiton tärkeydestä, mikä ilmenee muun muassa eri kansojen hyvästä avioliittolainsäädännöstä. ”Jumala on käskenyt osoittaa kunnioitusta avioliittoa kohtaan, ja kaikissa hyvin järjestetyissä valtioissa, myös pakanain keskuudessa, lait kaunistavat sen mitä suurimmalla kunnioituksella.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 19–20) Jälkikristillisellä Suomella olisi tässä suhteessa paljon opittavaa monilta mailta, joiden valtauskonto ei ole kristinusko.

Toteamalla, että “Jumala loi ihmisen lisääntymään”, tunnustus kertoo sivumennen, että seksuaalisuus, avioliitto ja lapset kuuluvat sen mielestä yhteen. Lapset kuuluvat normaalitapauksessa avioliittoon, ja vastaavasti yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto on Jumalan suunnitelman mukaisin ja siksi yleensä paras kasvuympäristö siinä syntyville lapsille. Yksityiskohtaista ehkäisykasuistiikkaa ei Augsburgin tunnustuksen yleisluontoisesta toteamuksesta tietenkään voi johtaa.

Vaikka avioliitto ei ole sakramentti – sitä ei Augsburgin tunnustuksessa käsitellä sakramentteja käsittelevissä artikloissa IX–XIV – vaan se kuuluu “yhteiskunnalliseen elämään” (artikla XVI), avioliitto ei ole vapaasti ihmisen määriteltävissä, vaan sillä on luomisen perusteella tietty yleismaailmallinen ja kaikkia aikoja sitova rakenne. Mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy naiseen ja he tulevat yhdeksi lihaksi, lisääntyvät ja täyttävät maan ja työskentelevät yhdessä hallitakseen luomakuntaa sen hyvinä taloudenhoitajina (1. Moos. 1 ja 2).

Luominen on perustavin syy avioliitolle mutta ei ainoa. Syntiinlankeemuksen jälkeen synnin välttäminen on noussut luomisen rinnalle milteipä yhtä tärkeäksi syyksi. Muistamme, että Augsburgin tunnustuksen mukaan syntiinlankeemus vääristi kaiken. “Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (artikla II) Ihminen ei ole entisensä. Hänessä asuu paha himo. On tärkeä ymmärtää, että paha himo ei tarkoita luterilaisuudessa ainoastaan seksuaalista himoa, vaan kaikkea ihmisen pahuutta, joka kaikkein viekoittelevimmillaan esiintyy ylpeytenä, epäjumalanpalveluksena ja omavanhurskautena. Ihmisen jaloimmat uskonnolliset, filosofiset, filantrooppiset ja luonnosuojelukselliset pyrkimykset ovat pahan himon saastuttamia eivätkä kelpaa Jumalalle ilman Jeesuksen Kristuksen välitystä. Seksuaalisuus on kuitenkin sen verran vahva voima, veto ja halu, että paha himo esiintyy sen piirissä usein erityisen haavoittavana, kahlitsevana ja räikeänä.

Syntiinlankeemuksen jälkeen oikeasta avioliitosta on tullut meille Jumalan antama suoja, lääke ja ase meissä asuvaa pahaa himoa vastaan, joka muuten purkautuisi esiin puolison ja lasten hylkäämisenä, aviorikoksena, haureutena, kevytmielisyytenä ja nautinnonhaluna eli hekumana. Avioliitto on se uoma, jossa seksuaalisuuden on normaalitapauksessa virrattava, jotta se ei murra patoja ja purkaudu kaiken tuhoavaksi tulvaksi. “Kun siis meidän pappimme ovat halunneet välttää tätä julkista pahennusta [= haureutta], he ovat ottaneet itselleen vaimon ja opettavat, että avioliiton solmiminen on heille sallittua. Ensiksikin, koska Paavali sanoo: ‘Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma vaimonsa’, ja edelleen: ‘On parempi naida kuin palaa.’” (Augsburgin tunnustus XXIII, 3–4) “Jumala on säätänyt avioliiton parannuskeinoksi inhimillistä heikkoutta vastaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 15)

Papitkin on luotu miehiksi, ja siksi heilläkin on luomisen perusteella oikeus ja syntien välttämiseksi useimmiten tarve astua avioon. Lisäksi on selvää, että Uuden testamentin aikana, vanhassa kirkossa ja jopa pitkälle keskiajalle asti papit olivat naimisissa (1. Tim. 3:1; Augsburgin tunnustus XXIII, 10–12). Jos Jumalan Sana ja vanhin kirkko hyväksyivät pappien avioliiton, kuinka se voisi olla väärin?

Augsburgin tunnustus ei usko ihmiskunnan kehittyvän kohti yhä syvempää moraalista erinomaisuutta ja seksuaalista itsehillintää vaan päinvastoin: ihmiskunta ehtii historiansa saatossa tehdä enemmän ja enemmän syntiä, mikä kiihtyvällä tahdilla rapauttaa ihmiskunnan ihmisyyttä, synti kun kantaa aina sisällään kuolemaa (Jaak. 1:15). Millään muulla tavalla ei voitane ymmärtää tunnustuksen toteamusta: “Kun nyt maailman vanhetessa ihmisluonto yhä vain heikkenee, olisi suotavaa, että ennakolta estettäisiin vielä useampien paheiden leviäminen Saksaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 14) Juuri eläessämme “tämän pahan ja avionrikkojan sukupolven” (Matt. 12:39) keskellä oikea kristillinen avioliitto on välttämätön lääke aikamme hulluutta vastaan.

Luterilaiset ja naimattomuus

Luominen ja lankeemus ajavat ihmistä siis avioliittoon. Samalla luterilaiset eivät kiellä roomalaiskatolisten ja ortodoksien äänekästä väitettä, että Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset ovat kylläkin jyrkästi eri mieltä Rooman, Konstantinopolin ja Moskovan kanssa siitä, miksi Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset tuomitsevat harhaoppina näiden kirkkojen munkki-ihanteeseen liittyvän ajatuksen, että munkit ja nunnat “ovat lähteneet maailmasta” ja “tavoittelevat sielunsa pelastusta” jossain korkeammassa mielessä tai paremmista lähtökohdista kuin muut kristityt. “Munkit ovat … tunnetusti opettaneet, että heidän omatekoiset hurskaudenharjoituksensa saavat aikaan syntien sovituksen ja ansaitsevat armon ja vanhurskauden. Mitä tämä muuta merkitsee kuin Kristuksen kunnian väheksymistä ja hämärtämistä samoin kuin uskonvanhurskauden kieltämistä?” (Augsburgin tunnustus, XXVII, 38). Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa avataan raamatullista lähestymistapaa naimattomuuden arvoon: “Ei Kristus eikä Paavali ylistä neitsyyttä siitä syystä, että se vanhurskauttaisi, vaan siitä syystä, että se antaa liikkumatilaa ja siinä eläen taloustoimista on vähemmän haittaa rukoiltaessa, opetustehtävissä ja palvelusta toimitettaessa. Siksi Paavali sanoo: ‘Neitsyt huolehtii siitä, mikä on Herran.’ Neitsyyttä ylistetään siis mietiskelyn ja opintojen tähden. Eihän Kristuskaan ilman muuta ylistä niitä, jotka tekevät itsensä avioon kelpaamattomiksi, vaan hän lisää: ‘taivasten valtakunnan tähden’, toisin sanoen, jotta heillä olisi tilaisuutta evankeliumin oppimiseen ja opettamiseen. Eihän hän sano neitsyyden ansaitsevan syntien anteeksiantamusta ja autuutta.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIII, 40)

Luterilaiset korostavat, että pitkäaikainen naimattomuus on lähtökohtaisesti poikkeus luomisen ja lankeemuksen sanelemista säännöistä ja että siihen siksi tarvitaan erityistä Jumalan armolahjaa. “Toiseksi Kristus sanoo: ‘Eivät kaikki voi ottaa vastaan tätä sanaa.’ Näin hän tahtoo opettaa meitä, ettei naimattomuus sovi kaikille ihmisille, koska Jumala loi ihmisen lisääntymään. Ihmisellä ei näet ole ilman Jumalan erityistä lahjaa ja tekoa oikeutta mennä muuttamaan hänen luomistekoaan. Sen tähden ne, jotka eivät ole soveliaita elämään pidättyvyydessä, ovat velvollisia solmimaan avioliiton.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 4–7) Tämä herättää nykyaikana kysymyksen, mitä tehdä, jos sopivaa kristittyä aviopuolisoa ei löydy, mutta naimattomuuskin tuntuu vaikealta ellei jopa mahdottomalta. Tähän Augsburgin tunnustus ei suoranaisesti vastaa, koska sen kysymyksenasettelu oli aivan toinen. Ehkä kysymykseen voisi vastata lyhyellä neuvolla: rukoile ja etsi oikeista paikoista, mutta tyydy joka tapauksessa Jumalan tahtoon. Jumala on Henki, hyvä Luoja ja armolahjojen antaja. Armolahjat voivat kehittyä ja alkaa hehkua oikein käytettyinä tai hiipua, jos niitä käyttää väärin (2. Tim. 1:6). Kun Raamattu kutsuu naimattomuuttakin armolahjaksi (1. Kor. 7:7 alkutekstin mukaan), siinäkin voi Kristuksen veren suojassa ja armonvälineiden osallisuudessa kasvaa kipujen kautta ja ristin alla, jos näyttää siltä, että Jumala ei jostain syystä aviopuolisoa suo.

Kilvoittelua kutsumuksissa

Lopuksi Augsburgin tunnustus opettaa, että avioliitto on uskovalle kristitylle Jumalan antama kutsumus ja sellaisena pyhityksen näyttämö. Eläessään avioliitossa naimisissa oleva Jumalan lapsi tottelee Jumalan käskyä, kantaa ristiä, kohtaa syntisyytensä, katuu sitä ja turvautuu Jumalan armoon, palvelee puolisoaan ja lapsiaan ja näin kasvaa kohti Kristuksen kaltaisuutta. “Evankeliumihan opettaa iankaikkista sydämen vanhurskautta. Se ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa.” (Augsburgin tunnustus XVI, 4–5) “Kristillinen täydellisyys on näet siinä, että vakavasti pelätään Jumalaa ja samalla omaksutaan vahva usko ja luotetaan Kristuksen tähden siihen, että meillä on sovitettu Jumala ja että anotaan ja varmasti odotetaan Jumalalta apua kaikissa niissä asioissa, jotka meidän on toimitettava kutsumuksemme mukaisesti, samalla kun maailmassa omantunnontarkasti tehdään hyviä tekoja ja täytetään kutsumus. Näistä asioista koostuu tosi täydellisyys ja todellinen jumalanpalvelus, ei naimattomuudesta, kerjäämisestä tai likaisten vaatteiden pitämisestä.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 49)

Avioliiton paikka Augsburgin tunnustuksen opillisessa osassa (artiklat I–XXI) on artiklassa XVI “Yhteiskunnallinen elämä” ennen artiklaa XVII “Kristuksen tuomiolle tulo”. Kun Kristus saapuu, tämä yhteiskunnallinen elämä esivaltoineen, oikeuslaitoksineen, sotineen, kaupankäynteineen ja avioliittoineen loppuu. Silloin käy ilmeiseksi se Kristuksen ja Hänen kirkkonsa suhde, josta avioliitto on vain kalpea heijastus, ja Kristuksen morsian saa “iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon”.

Ks. lisää artikkeleita aiheesta täältä.

(Alkuperäinen julkaisu 3.2.2020)

Ylösnousemus on Raamatun ja kristillisen uskon keskeisin tapahtuma. Kristuksen ylösnousemus merkitsi kuoleman vallan voittamista ja uuden aikakauden alkamista. Hänen ylösnousemisensa vaikuttaa jo kristittyjen ajalliseen elämään ja ennen kaikkea siihen, että hekin saavat kerran nousta kuolleista Herransa tavoin.

Jo Vanhassa testamentissa on merkkejä kuoleman voittamisesta. Kaksi hurskasta miestä (Eenok ja Elia) otetaan taivaaseen näkemättä kuolemaa ja Elisa herättää kuolleista lapsen (1. Kun. 17:17-24). Usko ylösnousemukseen avautui vähän kerrassaan vanhan liiton aikana. Jesajan profetiassa sanotaan: ”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään” (Jes. 26:19). Danielin kirjassa puolestaan sanotaan: ”Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun” (Dan. 12:2). Tämä tulee tapahtumaan viimeisinä aikoina.

Jeesuksen ylösnousemus oli Vanhan testamentin ennustusten täyttymys. Vapahtaja itse vetosi ylösnousemisensa jälkeen Mooseksen kirjoihin ja profeettoihin sanoessaan: ”Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja menemän kirkkauteensa?” (Luuk. 24:26). Myös Pietari (Ap.t. 2:25-28, 31) ja Paavali (Ap.t 13:35) todistavat Psalmin 16:8-10 pohjalta, että Jeesuksen piti nousta kuolleista. Myös Jesajan profetian Herran kärsivästä palvelijasta katsottiin viittaavan Kristuksen ylösnousemukseen (Jes. 53:10-12).
Uudessa testamentissa Jeesuksen ylösnousemusta ja kuoleman voittamista ennakoivat Vapahtajan tekemät kuolleista herättämiset. Jairoksen tyttären (Mark. 5:21-43), Nainin lesken pojan (Luuk. 7:11-17) ja Lasaruksen (Joh. 11:1-44) herättämiset julistivat messiaanisen Jumalan valtakunnan saapumista. Myös opetuslapset saivat vallan herättää kuolleita (Matt. 10:8; Ap.t. 9:36-42; 20:9-12).

Jeesus itse ennusti oman ylösnousemisensa (Mark. 8:31; Joh. 2:19-22). Se tapahtui kolmantena päivänä Hänen kuolemastaan (perjantai-ilta, lauantai, sunnuntaiaamu). Kaikki evankeliumit todistavat yhtäpitävästi, että Kristuksen hauta oli tyhjä ja Hän oli ruumiillisesti noussut kuolleista. Tyhjä hauta ja käärinliinat kertovat ylösnousemuksen materiaalisuudesta. Ylösnoussut ei ollut ”aave”, vaan Hänellä oli lihaa ja luuta. Kristuksen ruumiissa oli myös edelleen naulojen ja keihään jättämät jäljet. Hän myös otti käteensä paistettua kalaa ja söi sen (Luuk. 24:39-43). Ylösnousseena Kristus pystyi kuitenkin kulkemaan läpi suljettujen ovien ja siirtymään paikasta toiseen (Luuk. 24:36; Joh. 20:19). Hän pystyi myös ilmestymään hahmossa, jota opetuslapset eivät heti tunteneet (Mark. 16:12; Luuk. 24:16; Joh. 20:14-17).

Ylösnousemuksen merkitystä korostaa se, että enkelit ilmoittivat ihmisille vain Jeesuksen syntymästä (Luuk. 2:10-12) ja ylösnousemuksesta (Luuk. 24:4-6). Opetuslasten usko Kristuksen ylösnousemukseen syntyi kuitenkin tyhjän haudan, käärinliinojen (Joh. 20:6-8) ja varsinkin Ylösnousseen ilmestysten kautta (Joh. 20:27-28; Room. 10:9). Neljänkymmenen päivän ajan Kristus näyttäytyi opetuslapsilleen, kaikkiaan ”yli viidellesadalle veljelle” (1. Kor. 15:6). He olivat ylösnousemuksen silminnäkijöitä, joiden pitävä todistus sisältyy Uuden testamentin apostolisiin kirjoituksiin (Ap.t. 1:22; 2:32; 3:15).

Kristuksen sovitustyöllä oli välitön vaikutus myös ihmisten kuolemaan. Pitkäperjantaina ”haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille” (Matt. 27:52-53). Pian pääsiäisen jälkeen opetuslapset ymmärsivät, että Kristuksen ylösnousemus on takeena myös kristittyjen tulevasta ylösnousemuksesta: ”Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta, jotka ovat kuolleet … esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee” (1. Kor. 15:23). Kristuksen ylösnousemus nähtiin myös vakuutuksena kuolleiden tulevasta heräämisestä (1. Kor. 15:18), syntien anteeksisaamisesta (1. Kor. 15:17) ja kristillisen uskon ja julistuksen perustana (1. Kor. 15:14).

Luther opettaa ylösnousemuksesta: ”Jos siis tämä uskonkappale, joka on kaikkien muiden uskonlauselmien perusta, alku ja loppu, syrjäytetään ja pannaan sivuun, niin täytyy myös kaiken muun, jonka varaan uskomme rakentuu, sortua ja tuhoutua” (WA 36, 605).
Kristuksen palatessa tapahtuu yleinen ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että jumalattomien (Dan. 12:2; Joh. 5:29; Ap.t. 24:15; 1. Tess. 4:16, Ilm. 20:11-12). Kaikki kuolleet nousevat haudoistaan Kristusta vastaan. Samalla kuolleiden sielut yhdistyvät uudelleenluotuihin ruumiisiin. Kristittyjen ruumiiden sanotaan olevan kirkastettuja. Ne kristityt, jotka ovat maan päällä Kristuksen tullessa, muuttuvat silmänräpäyksessä katoamattomiksi (1. Kor. 15:51-53). Yleisen ylösnousemuksen jälkeen seuraa viimeinen tuomio, vanhurskaille taivas ja jumalattomille kadotus. Kaikki ihmiset jatkavat ikuisesti elämäänsä ruumiillisina olentoina.

Ylösnousemususkolla on ollut suuri vaikutus kirkon ja kristittyjen elämään. Kristillistä viikkoa rytmittää pyhäpäivän ja messun viettäminen ”Herran päivänä” eli ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina (Ap.t. 20:7; 1. Kor. 16:2; Ilm. 1:10). Ylösnousemus aloitti myös kristillisen lähetystyön ja teki aroista opetuslapsista rohkeita ylösnousemuksen todistajia. Kristillisen julistuksen ydin tulisi aina olla: ”Jeesus elää. Hän on voittanut synnin ja kuoleman vallan”. Kristus nousi kuolleista ”meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25; 8:33).

Kristuksen ylösnousemus paljasti, että Jeesus todella on Jumalan Poika (Room. 1:4). Se vahvistaa myös sen, että Vapahtajan ristinkuolema tarkoitti kaikkien tuhovoimien voittamista. Ylösnousemus merkitsee myös sitä, että Kristus on alistanut kaiken jalkojensa alle ja hallitsee maassa ja taivaassa. Hän johtaa uutta ihmiskuntaa, uutta Israelia, joka elää jo nyt iankaikkista elämää Kristuksen ansiosta (Joh. 5:24).

Kristillinen kaste on liittämistä Kristuksen kuolemaan ja nousemista kuolleista, ”niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:4). Kristus on toinen Aadam, jonka kautta ensimmäisen Aadamin lankeemus ja sen seurauksena tullut kuolema voitettiin (Room. 5:12-21; 1. Kor. 15:45). Kristuksen omina emme ole enää Aadamin tuomion perillisiä. Siksi uskova kastettu elää jo nyt ylösnousemuselämää ja ylösnousemisen voima vaikuttaa hänessä (Ef 1:19-20).

Kristuksen paluun jälkeen kristitty saa kirkastuneen ruumiin, samanlaisen kuin Jeesuksella on ylösnousemisensa jälkeen: ”Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken” (Fil. 3:21). Siksi uskova ihminen odottaa ”ruumiimme lunastamista vapaaksi” (Room. 8:23) synnistä, sairaudesta, kuolemasta ja kaikista tuhovoimista.

Luther sanoo: ”Älkää siis kunnioittako kuolemaa ja hautaa enempää kuin vanhaa rikkinäistä nuttua, joka joutaa poisvedettäväksi ja tiehensä heitettäväksi. Ylösnousemuksessa meidän päällemme puetaan näet kaunis uusi takki, joka on nimeltään immortalis, kuolemattomuus. Se ei voi lainkaan kulua tai vanheta, koska Kristus on sen itse voitollaan meille kutonut ja valmistanut” (WA 36:679).

Kts. lisää: Ylösnousemuksen todellisuus
Torinon käärinliina
Näin vertailet ylösnousemusta ja sen kanssa kilpailevia selityksiä kristillisen uskon synnylle

KIRJALLISUUTTA
Martti Luther, En minä kuole – vaan elän. Pieksämäki 1967.
Esko Miettinen, Sielu ei kuole. Matkaopas tuonpuoleiseen. Helsinki 2002.
Fredrik Wislöff, Surusta kirkkauteen. Hämeenlinna 1988.

(alkuperäinen julkaisu  6.4.2017)

Johdanto: Vuosien 1537-1540 aikana kohtasi luterilaista liikettä yleensä ja Wittenbergin kaupunkia erityisesti riita lain ja evankeliumin välisestä suhteesta. Tämän kiistan, samoin kuin aiemman, vuoden 1527, antinomistisen riidan keskipisteessä oli Johan Agricola, Lutherin nuorempi kollega. Hän oli Lutherin innokas seuraaja ja henkilökohtainen ystävä.

Tietyt tahot olivat käsittäneet Lutherin kirjoituksen Kristityn vapaudesta väärin takeeksi moraaliselle holtittomuudelle. Se antoi Melanchthonille aiheen painottaa sekä lain että evankeliumin julistamisen tärkeyttä Visitaatioartikloissa, jotka julkaistiin 1528 niille, joiden tuli tarkastaa seurakuntien pastoreita Saksissa. Agricola vastusti näitä artikloita ja oli sitä mieltä, että kääntymys ja synnin katuminen eivät ole edellytyksiä uskolle, vaan paremminkin sen seuraus. Se, mikä parhaiten voi luoda aidon surun synnistä ja tahdon kääntyä sitä vastaan, ei ole lain saarna, vaan evankeliumin saarna Jumalan mittaamattomasta armosta Kristuksessa.
Agricola, Bugenhagen, Luther ja Melanchthon muotoilivat sanamuodon, joka toisaalta sanoi, että usko kulkee katumuksen edellä, mutta tällöin tarkoitettiin vain yleistä uskoa Jumalaan tuomarina. Oikeaa vanhurskauttavaa uskoa armolliseen ja laupiaaseen Jumalaan täytyy edeltää katumus.

Vuonna 1536 Agricola palasi Wittenbergiin toimiakseen Lutherin sijaisena, kun tämä vuoden 1537 alussa osallistui neuvotteluihin Schmalkaldenissa. Jo kesän aikana Lutheria kiusasi Agricolan näkemys laista, mitä tämä oli kuvaillut parissa saarnassa sekä joukolla nimettömiä teesejä, joita oli levitetty kaupungissa. Luther ärsyyntyi ja saarnasi heinäkuussa ja syyskuussa 1537 antinomismia vastaan. Hän varoitti teologisesta harhaopista ja moraalisen holtittomuuden vaarasta, jonka hän arveli näkevänsä Agricolan kannassa.

Vaikka nämä kaksi teologia vähän aikaa myöhemmin pääsivät yksimielisyyteen, antoi Agricola uutta vauhtia erimielisyyksille koettaessaan koota kirkkovuoden tekstit teesien muotoon. Pitkässä johdannossa kirjoitukseensa esittää Agricola näkemyksensä, että katumusta ja anteeksiantamista voitiin saarnata vain evankeliumin seurauksena. Koska Luther oli teologisen tiedekunnan dekaani, antoi hän määräyksen, että tämä painokirjoitus tuli takavarikoida. Sen sijasta Luther antoi julkaista Agricolan nimettömät teesit ja järjesti julkisen väittelyn (disputaation) niistä. Tämä ensimmäinen antinomistidisputaatio pidettiin 18.12.1537. Agricola ei osallistunut tähän väittelyyn.
Lisäneuvottelujen jälkeen Agricolan kanssa päästiin yksimielisyyteen uudesta tapaamisesta, jossa Agricolan tuli julkisesti myöntää erehdyksensä ja julistaa olevansa yhtä mieltä Lutherin kanssa. Tämä tapahtui toisessa disputaatiossa 12.1.1538.

Seuraavien kuukausien kuluessa Luther tuli uudelleen epäilevämmäksi Agricolaa kohtaan, ehkä johtuen tämän vihollisista, jotka väittivät, että Agricolan sopimus Lutherin kanssa ei ollut tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Sen tähden pidettiin kolmas disputaatio 6.9.1538, johon Agricola ei nytkään ilmaantunut.
Sittemmin Agricolalle oli tullut pelko yliopiston stipendin menettämisestä, jonka tähden hän otti yhteyttä Lutheriin sopimista varten ja pyysi tätä kirjoittamaan selityksen asiasta, minkä Agricola allekirjoittaisi. Luther kirjoitti silloin tämän kirjoituksen ja kohdisti sen avoimena kirjeenä yhdelle Agricolan päävastustajista.

Martti Luther: Antinomisteja vastaan

Kunnioitetulle ja korkeasti oppineelle herra Caspar Güttelille, pastorille Eislebenissä, minun erityisen hyvälle ystävälleni Kristuksessa.
1. Armoa ja rauhaa Kristuksessa, rakas tohtori. Oletan, että olet jokin aika sitten saanut kopion väittelyistä uusia henkiä vastaan, jotka ovat uskaltaneet ajaa Jumalan lain eli kymmenen käskyä ulos kirkosta ja osoittaa sen raatihuoneelle. En olisi koskaan voinut kuvitella, että tällainen väärä hengellisyys joskus putkahtaisi jonkun ihmisen mieleen, vielä vähemmän, että joku tukisi sitä. Mutta tällaisten tapausten kautta Jumala varoittaa meitä olemaan varuillamme eikä olettamaan, että perkele on kaukana meistä, kuten nämä itsevarmat, pelottomat henget luulevat. Meidän täytyy toden totta alituisesti pyytää Jumalan apua ja varjelusta kunnioituksella, nöyryydellä ja vilpittömällä rukouksella; muutoin perkele pian manaa silmiemme eteen sellaisen haamun, että olemme valmiit vannomaan sen itse Pyhäksi Hengeksi. Tästä meille ei ole varoituksena ainoastaan menneisyyden harhaoppiset, vaan myös suuret ja kauhistuttavat esimerkit omalta ajaltamme.

2. Olisin luultavasti ollut halukas unohtamaan kaiken harmin, jota sain kärsiä, jos olisin voinut saada levätä siinä toivossa, että olin tehnyt selväksi kantani ja että olin puolustautunut riittävästi väittelyssä. Mutta sitä saatana ei voinut kärsiä. Hän yrittää aina saada minut sotketuksi mukaan ja antaa minulle sen käsityksen, etteivät asiat ole niin huonolla tolalla minun ja heidän välillään. Pelkään, että jos olisin kuollut Schmalkaldenissa, olisi minua aina kutsuttu sellaisten henkien suojelijaksi, koska he viittaavat minun kirjoihini. Todellisuudessa he puuhasivat kaiken tämän selkäni takana, tietämättäni ja vastoin tahtoani. Heillä ei ollut edes sen vertaa tahdikkuutta, että olisivat näyttäneet minulle yhden sanan tai tavun eivätkä he myöskään kysyneet minulta ylipäänsä mitään asiasta. Näin ollen minun oli pakko läksyttää maisteri Johan Agricolaa enemmän kuin kerran sen lisäksi, mitä hän koki väittelyssä, ja sanoin hänelle tohtoreidemme ja teologiemme läsnäollessa kaiken sen, mikä oli tarpeen sanoa. Sillä hän on tämän pelin alkuunpanija ja mestari. Tein tämän siten, että kävisi aivan selväksi hänelle, minkä palveluksen hän teki minulle ja minun hengelleni tämän myötä – henki, jota muuten minäkin pidän jossain arvossa!

3. Hänen sanansa ja toimenpiteensä osoittivat, että hän myöntyi nöyrästi ja hän lupasi lopettaa siinä, missä hän oli mennyt liian pitkälle, ja pitäytyä meihin. Minun täytyi luottaa hänen sanoihinsa ja olla tyytyväinen. Mutta kun samojen asioiden esiintulo jatkui ja he suorastaan kirkuivat (kuten tänne tulleissa kirjoituksissa), että tohtori Martti ja maisteri Eisleben olivat sydämellisesti yhtä mieltä toinen toistensa kanssa, oli minun pakko julkaista painosta julkinen kieltäminen. Muutoin ei olisi mitään mahdollisuuksia kitkeä myrkkyä pois Eislebenista ja sen ympäristöstä. Hän julisti olevansa halukas tähän; mutta koska hän pelkäsi, ettei kykenisi saamaan aikaan julkilausumaa, joka voisi saada toivotun arvostuksen, pyysi hän minua tekemään sen. Hän sanoi myös, että minun tulisi tehdä se niin kuin parhaaksi näin ja että hän olisi täysin tyytyväinen. Hyväksyin pyynnön ja täytän täten toivomuksen, pääasiallisesti estääkseni maisteri Eislebenia tai jotakuta muuta kuolemani jälkeen väittämästä, että minä en tehnyt mitään tällä asialle, vaan olin välinpitämätön koko asian suhteen ja kannatin sitä.

4. Asia on seuraava: maisteri Johan Eisleben haluaa peruuttaa, mitä hän on opettanut tai kirjoittanut lakia eli kymmentä käskyä vastaan, seisoa yhdessä meidän kanssamme täällä Wittenbergissä, samalla tavalla kuin (Augsburgin) Tunnustus ja Apologia seisoivat keisarin edessä Augsburgissa; ja jos hän myöhemmin poikkeaisi tästä tai opettaisi toisin, on se arvotonta ja kiroustuomion alaista. Tahtoisin kiittää häntä, että hän tällä tavalla nöyryyttää itsensä. Mutta koska on yleisesti tunnettua, että hän oli yksi parhaista ja läheisimmistä ystävistäni, jätän tämän jollekulle toiselle, niin ettei kukaan epäile, etten tarkoita täyttä totta sen kanssa. Jos hän pysyy nöyränä, voi Jumala varmasti korottaa hänet ja niin hän tekeekin; mutta jos hän poikkeaa tästä, voi Jumala varmasti myös alentaa hänet jälleen.

5. Siksi pyydän sinua, rakas tohtori, olemaan pitämättä tätä vain henkilökohtaisena kirjeenä, vaan saattamaan tiedoksi ja julkaisemaan sen, missä voit, erityisesti niille, jotka eivät osaa lukea. Sillä se menee painoon, jotta se olisi kaikkien niitten saatavilla, jotka tahtovat tai osaavat lukea ja siitä syystä sitä ei tule pitää vain sinulle osoitettuna. Minulla ei ole mitään muuta tapaa vastustaa perkelettä. Eri kirjoituksissa hän esittää alituisesti väärän kuvan minusta ja minun kannastani.

6. Minusta on hyvin hämmästyttävää, että joku voi väittää minun hylkäävän lain eli kymmenen käskyä, koska minun selitykseni kymmenestä käskystä ovat saatavissa enemmän kuin yhtenä painoksena ja sitä paitsi niitä julistetaan ja harjoitetaan päivittäin meidän seurakunnissamme. (En mainitse Tunnustusta ja Apologiaa sekä muita kirjojamme). Lisäksi käskyjä lauletaan kahtena virtenä, samoin kuin lapset kuvailevat, painavat mieleensä, kertovat ja toistavat ne aamulla, keskipäivällä ja illalla. En tiedä mitään tapaa, jolla me emme sovelluttaisi niitä, paitsi että me valitettavasti emme sovella ja kuvaile niitä teoillamme ja elämällämme siten kuin meidän tulisi. Itse, niin vanha ja oppinut kuin olenkin, luen käskyt päivittäin sana sanalta lapsen lailla. Niin että jos joku sattumalta sai toisen käsityksen kirjoituksistani, mutta kuitenkin näki ja ymmärsi, että painotin katekismusta hyvin voimakkaasti, olisi hänen kaikessa vilpittömyydessä tullut moittia minua ja sanoa: “Rakas tohtori Luther, miten on mahdollista, että sinä korostat kymmentä käskyä niin suuresti, vaikka sinun opetuksesi on, että ne tulee hylätä?” Näin olisi heidän pitänyt menetellä eikä puuhailla salaisesti minun selkäni takana odottaen minun kuolemaani, jonka jälkeen he voisivat tehdä minusta, mitä mielivät. No niin, annettakoon niille anteeksi, jotka lakkaavat menettelemästä näin.

7. On varmaa, että opetin ja edelleen opetan, että syntinen tulee saattaa katumukseen Kristuksen kärsimyksen julistamisen tai sen tutkistelemisen kautta, niin että he näkisivät Jumalan suunnattoman vihan syntiä kohtaan ja oppisivat, ettei ole mitään muuta sovitusta tähän kuin Jumalan Pojan kuolema. Tämä oppi ei ole minun oppini, vaan pyhän Bernhardin. Mitä minä sanonkaan? Pyhän Bernhardin? Kyseessä on koko kristikunnan, kaikkien profeettojen ja apostolien, sanoma. Mutta miten sinä voit tästä päätellä, että laki on syrjäytettävä? En kykene löytämään sellaista johtopäätöstä logiikan oppikirjastani. Haluaisinpa nähdä sen mestarin, joka kykenisi osoittamaan sen.

8. Kun Jesaja (53:8) lausuu: “häntä lyötiin minun kansani ylitsekäymisten tähden”, niin sanopa minulle ystävä hyvä, tarkoittaako tämä julistus Kristuksen kärsimyksestä ja siitä, miten häntä lyötiin meidän syntimme tähden, että laki pannaan syrjään? Mitä merkitsee ilmaisu “minun kansani ylitsekäymisten tähden”? Eikö se merkitse: “koska minun kansani teki syntiä minun lakiani vastaan eikä pitänyt minun lakiani”? Vai voiko joku kuvitella, että siellä, missä ei ole lakia, on syntiä? Sen, joka poistaa lain, täytyy samanaikaisesti poistaa synti. Jos hän sallii synnin jäädä jäljelle, täytyy hänen yhtä varmasti antaa lain jäädä jäljelle; sillä Roomalaiskirjeen (5:13) mukaan siellä, missä ei ole lakia, ei ole syntiä. Ja jos ei ole syntiä, niin Kristus ei ole mitään. Miksi hänen tuli kuolla, jos mitään syntiä tai lakia ei ollut, joiden tähden hänen täytyi kuolla. Tämän perusteella on ilmiselvää, että perkele ei tähtää tällä sukkeluudella lain poisottamiseen, vaan Kristuksen, laintäyttäjän, poisottamiseen (Matt. 5:17).

9. Hän näet tietää varsin hyvin, että Kristus voidaan nopeasti ja yhtäkkiä siirtää pois, mutta että laki on kirjoitettu sydämen syvyyteen eikä sitä voida pyyhkiä pois. Tämä nähdään selvästi valituspsalmeista, joissa rakkaat pyhät eivät voi kantaa Jumalan vihaa. Tämä ei ole mitään muuta kuin lain ilmeinen julistus ihmisen omassatunnossa. Perkele tietää myös aivan hyvin, että on mahdotonta ottaa lakia pois sydämestä. Roomalaiskirjeen toisessa luvussa (2:14-15) pyhä Paavali todistaa, että pakanat, jotka eivät ole saaneet lakia Moosekselta ja joilla ei siten ole lakia, ovat kuitenkin itse itselleen laki, koska heidän on pakko todistaa, että se, mitä laki vaatii, on kirjoitettu heidän sydämiinsä jne. Mutta perkele pyrkii sinnikkäästi tekemään ihmisistä itsevarmoja opettaessaan heitä olemaan huolestumatta laista tai synnistä, niin että jos heidät joskus äkkiä yllättää kuolema tai paha omatunto, eivät he ole tottuneet mihinkään muuhun kuin suloiseen itsevarmuuteen siinä määrin, että he vajoavat auttamatta helvettiin. He eivät näet ole oppineet huomaamaan Kristuksessa mitään muuta kuin suloista itsevarmuutta. Siksi täytyy sellaisen kauhun olla varma merkki, että Kristus (jota he pitävät pelkkänä suloisuutena) on hylännyt ja jättänyt heidät. Siihen perkele pyrkii ja sen hän mielellään haluaa nähdä.

10. Minusta näyttää, että nämä henget uskovat, että kaikki, jotka saarnan kuulijat ovat puhtaita kristittyjä, ilman syntiä – vaikka he todellisuudessa ovat alakuloisia ja masentuneita sydämiä, jotka tuntevat syntinsä ja pelkäävät Jumalaa ja joita siksi täytyy lohduttaa. Sellaisille ei rakasta Jeesusta koskaan voida kuvailla kyllin suloiseksi. He tarvitsevat tätä paljon enemmän, sen olen havainnut heistä monen kohdalla – ollakseni sanomatta mitään itsestäni. Mutta nämä henget eivät itse ole sellaisia kristittyjä, koskapa he ovat niin itsevarmoja ja luottavaisia. Heidän kuulijansa, jotka myös ovat niin itsevarmoja ja iloisia, eivät ole sitä. Eräässä kohdassa laulaa hieno, kaunis, nuori nainen, joka on erinomainen laulajatar: “Hän ravitsee nälkäiset, niin että he juhlivat, ja lähettää rikkaat tyhjin käsin pois. Hän nöyryyttää mahtavat ja korottaa nöyrät, ja hänen armonsa on niiden kanssa, jotka pelkäävät häntä” (Luuk. 1:50-53). Jos Magnificat (Marian kiitosvirsi) puhuu totuuden, täytyy Jumalan olla niiden itsevarmojen henkien vihollinen, kuten moiset henget varmasti ovatkin, jotka poistavat lain ja synnin.

11. Siksi pyydän sinua, rakas herra tohtori, pitäytymään puhtaaseen oppiin, kuten aina olet tehnyt. Saarnaa, että syntinen täytyy herättää katumukseen, ei ainoastaan suloisella armolla ja Kristuksen kärsimyksellä, sillä sanomalla, että hän kuoli meidän edestämme, vaan myös lain hirmuvallalla (terrorilla). Sillä he ovat väärässä, kun he pysyvät siinä mielipiteessään, että täytyy seurata vain yhtä menetelmää julistaa katumusta, nimittäin, viitata Kristuksen kärsimykseen meidän edestämme, kun he väittävät, kuten he tekevät, että kristikunta muutoin tulisi sekoitetuksi eikä voitaisi tietää, mikä on ainoa oikea tapa. Ei, on saarnattava kaikilla mahdollisilla tavoilla – Jumalan uhkauksia, hänen lupauksiaan, hänen rangaistustuomioitaan, hänen apuaan ja mitä tahansa muuta – että meidät johdettaisiin katumukseen, ts. synnin ja lain tuntoon käyttämällä kaikkia Raamatun esimerkkejä. Tämä on sopusoinnussa kaikkien profeettojen ja apostolien ja pyhän Paavalin kanssa, joka kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (2:4): “Etkö käsitä, että Jumalan hyvyyden päämääränä on sinun johtamisesi parannukseen?”

12. Mutta oleta, että minä olisin opettanut tai julistanut, että lakia ei tulisi opettaa seurakunnassa – vaikka kaikki kirjoitukseni osoittavat päinvastaista ja alusta saakka olen aina painottanut katekismuksen merkitystä: liittyisivätkö ihmiset minuun niin peräänantamattomasti eivätkä pikemminkin olisi minua vastaan, koska olisinkin aina opettanut aivan toisin ja sillä tavalla luopunut itsestäni, kuten luovuin paavin opista. Minä tahdon ja voin näet totuudenmukaisesti ja kehuen sanoa, että nykyään elävistä ei kukaan ole niin rehellinen ja innokas paavilainen, kuin minä kerran olin. Näitä, jotka nykyään käyvät paavilaisista, ei pane liikkeelle pelko Jumalaa kohtaan kuten minun, kurjan raukan kohdalla täytyi olla; heillä on jokin toinen asia, joka heitä kiinnostaa, kuten selvästi voidaan nähdä ja kuten he hyvin tietävät. Minun täytyi kokea pyhän Pietarin sanan totuus: “Kasva tiedossa meidän Herrastamme” (2 Piet. 3:18). En näe yhtään tohtoria, yhtään kirkolliskokousta, yhtään isää – vaikka minun pitäisi tislata heidän kirjansa ja vähentää niiden määrä suurimpaan todenperäisyyteen – joka olisi toteuttanut tämän “kasvamisen” heti alussa ja joka olisi sitten voinut kehittää sen täydellisyyden tilaan. Jopa pyhän Pietarin täytyi todistettavasti oppia “kasvamisensa” pyhältä Paavalilta (Gal. 2:14) ja pyhä Paavali oppi sen Kristukselta itseltään, jonka täytyi sanoa hänelle: “Minun armossani on sinulle kyllin” (2 Kor. 12:9).

13. Rakas Jumala, eikö sitä voida kärsiä, että pyhä seurakunta tunnustaa olevansa syntinen, uskoo syntien anteeksiantamukseen ja rukoilee Isä meidän -rukouksessa syntien anteeksiantamista? Miten voidaan tietää, mitä synti on, ilman lakia ja omaatuntoa? Ja miten me opimme, mitä Kristus on, mitä hän teki meidän edestämme, jos emme tiedä, minkä lain hän täytti meidän edestämme ja minkä synnin edestä hän hankki meille hyvityksen? Ja vaikka emme tarvitsisi lakia itsellemme tai jos voisimme repiä sen pois sydämestämme (mikä on mahdotonta), olisi meidän pakko saarnata sitä Kristuksen tähden, kuten tehdään ja täytyy tehdä, niin että tietäisimme, mitä hän teki ja mitä hän kärsi meidän edestämme. Sillä kuka voisi tietää mitä tai miksi Kristus kärsi meidän edestämme tietämättä, mitä synti tai laki on? Siksi lakia täytyy julistaa siellä, missä Kristusta julistetaan, vaikkei sanaa “laki” mainita, niin että omatunto tästä riippumatta tulee lain pelästyttämäksi saadessaan kuulla, että Kristuksen täytyi täyttää laki meidän edestämme niin korkealla hinnalla. Miksi sitten joku haluaisi poistaa lain, jota ei voida poistaa, niin, jonka sellainen yritys ainoastaan tekee terävämmäksi? Laki näet pelästyttää minua enemmän, kun kuulen, että Kristuksen, Jumalan Pojan, täytyi täyttää se minun edestäni, kuin jos sitä saarnattaisiin minulle mainitsematta Kristusta ja sitä suurta piinaa, jonka Jumalan Poika joutui kärsimään, vaan sen mukana seuraisi ainoastaan uhkauksia. Sillä Jumalan Pojassa näen Jumalan vihan itse teossa, kun taas Jumalan laki osoittaa sen minulle sanoin ja vähäisin teoin.

14. Hyvänen aika, ainakin minun oman väkeni pitäisi jättää minut rauhaan! Siinä on kylliksi, että paavilaiset piinaavat minua. On kiusaus sanoa Jobin ja Jeremian kanssa: “Toivon, etten olisi koskaan syntynyt”. Samalla tavalla minulla on kiusaus sanoa toivovani, etten koskaan olisi julkaissut kirjojani. En olisi myöskään erityisen huolestunut tai loukkaantunut, jos kaikki kirjani olisivat jo hävinneet ja näiden hienojen henkien kirjoja tarjottaisiin myytäväksi kaikissa kirjakaupoissa, kuten he toivoisivat. Näin he saisivat kylliksi suurta kunniaa. Mutta toisaalta en uskalla pitää itseäni parempana kuin rakasta Herraamme Jeesusta Kristusta, joka myös toisinaan valittaa: “Olen nähnyt vaivaa turhaan ja kaikki minun kärsimykseni ovat yhtä tyhjän kanssa”. Perkele on näet maailman herra. En itse olisi koskaan voinut uskoa tätä, että perkele olisi maailman herra ja jumala. Mutta koin tarpeeksi usein, että myös tämä on uskonkohta: Hän on “maailman ruhtinas, tämän maailmanajan jumala”. Mutta – Jumala paratkoon – tätä ihmislapset eivät usko enkä itsekään usko sitä täysin. Sillä jokainen luulee tietävänsä parhaiten ja toivoo, että perkele on valtameren toisella puolella ja Jumala taskussamme.

15. Mutta hurskaiden tähden, jotka tahtovat pelastua, meidän täytyy elää, saarnata, kirjoittaa, tehdä ja kärsiä kaikki. Muussa tapauksessa, jos ajatellaan perkelettä ja vääriä veljiä, näyttää paremmalta olla saarnaamatta, kirjoittamatta tai tekemättä mitään, vaan ainoastaan saada kuolla varhain ja tulla haudatuksi. Sillä he vääristelevät ja häpäisevät kaiken ja muuttavat ne pahennuksen ja loukkauksen aiheiksi, aivan kuten perkele ajaa ja johtaa heitä tekemään. Me emme voi väistää taistelemista ja kärsimistä. Emme voi olla parempia kuin rakkaat profeetat ja apostolit, jotka myös kokivat samaa.

16. He ovat itse keksineet itselleen uuden menetelmän, jonka mukaan ensin tulee saarnata armoa ja sitten vihan ilmaisemista. Sanaa “laki” ei saa kuulla tai lausua. Tämä on näppärä pikku lelu, josta heillä on paljon huvia. He väittävät voivansa sovittaa koko Raamatun tähän malliin ja siten heistä tulee maailman valkeus. Tätä he luulevat pyhän Paavalin tarkoitukseksi Room. 1:18:ssa. Mutta he eivät kykene näkemään, että hän opettaa juuri päinvastaista. Ensin hän puhuu Jumalan vihasta, joka ilmestyy taivaasta ja tekee koko maailmasta syntisiä ja syyllisiä Jumalan edessä; kun heistä sitten on tullut syntisiä, silloin hän opettaa heille, miten he saavat armon ja tulevat vanhurskautetuiksi. Tämän Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua osoittavat voimallisesti ja selvästi. On myös ilmaus erityisestä sokeudesta ja järjettömyydestä, kun he väittävät, että Jumalan vihan ilmoittaminen on jotain muuta kuin laki. Tämä on tietysti mahdotonta, koska vihan ilmoittaminen on juuri laki, kun se tunnetaan ja koetaan, aivan kuten pyhä Paavali sanoo: “Laki saa aikaan vihaa” (Room. 4:15). Eivätkö he olekin järjestäneet asiat nokkelasti, kun he poistavat lain, mutta kuitenkin opettavat sitä julistamalla vihan ilmoittamista? Mutta he muuttavat asioiden järjestyksen toisin päin ja opettavat lakia sen jälkeen, kun he ovat opettaneet evankeliumia, ja vihaa armon jälkeen. Voin toden totta nähdä joitakin niistä häpeällisistä eksytyksistä, joihin perkele tähtää tällä pikku lelulla; mutta en voi puhua siitä nyt laajemmin. Sitä paitsi se on tarpeetonta, koska toivon niiden lakkaavan.

17. Kuvasti myös erityistä ylpeyttä ja ylimielisyyttä, kun he toivoivat ilmoittavansa jotain uudenaikaista ja epätavallista, niin että ihmiset sanoisivat: “Uskon todella, että hän on suuri mies, toinen Paavali. Täytyykö olla niin, että wittenbergiläiset yksin tietävät kaiken? Minullakin on aivot jne.” Niinpä, kyllähän sinulla on aivot, mutta sellaiset, jotka etsivät omaa kunniaansa ja jotka paljastavat itsensä ilkkuessaan viisaudellaan. Sillä he tahtovat päästä eroon laista ja kuitenkin opettaa vihaa, joka on vain lain tehtävä. Siten he hylkäävät vain joitain kirjaimia, jotka muodostavat sanan “laki”, mutta samalla he vahvistavat Jumalan vihan, jota näillä kirjaimilla tarkoitetaan ja jota niillä ymmärretään. He vain kääntävät toisin päin sen järjestyksen, jonka pyhä Paavali on määrännyt ja yrittävät asettaa viimeisen ensimmäiseksi. Eikö olekin hieno työ, jonka edessä koko maailman tulisi seistä hämmästyneenä? Mutta riittäköön tämä tällä hetkellä; toivon näet, että koska maisteri Eisleben tekee parannuksen ja peruuttaa oppinsa, luopuvat toisetkin, jotka ovat saaneet sen häneltä. Siihen Jumala heitä auttakoon! Amen.

18. Näissä olosuhteissa voisimme helposti niin halutessamme kaivautua kirkon historiaan sen alusta saakka. Huomaisimme, että tällainen oli asioiden kulku kaikkina aikoina: kun Jumalan sana menestyi jossain ja hänen pieni laumansa oli koottu, silloin perkele havaitsi valon ja hän puhkui sisään ja puhkui ulos ja ryntäsi raivokkaasti sitä vastaan voimakkailla, mahtavilla tuulilla jokaisesta nurkasta ja kulmasta yrittäen sammuttaa tämän jumalallisen valon. Ja vaikka onnistuttiin kukistamaan yksi tai kaksi tuulta ja vastustamaan niitä menestyksellisesti, hyökkäsi hän alati ja puhkui toiselta taholta valoa vastaan. Sillä ei ollut mitään taukoa tai loppua eikä sitä myöskään tule viimeiseen päivään saakka.

19. Uskon, että yksistäni – ollakseni puhumatta isistä – olen joutunut kärsimään enemmän kuin kaksikymmentä myrskyä ja lahkoa, jotka perkele on puhkunut minua vastaan. Ensin oli paavikunta. Toden totta, uskon että koko maailman täytyy tietää, kuinka monilla myrskyillä, bullilla ja kirjoilla perkele raivosi minua vastaan näiden miesten kautta, kuinka ilkeästi he ovat repineet, raastaneet ja vahingoittaneet minua. Ajoittain puhkuin minäkin vähän heidän päälleen, mutta en saanut sillä enempää aikaan kuin, että ärsytin ja kiihotin heitä sitä enemmän puhkumaan ja ähkimään minua vastaan tauotta tähän päivään saakka. Ja kun juuri olin likimain lakannut pelkäämästä sellaisia perkeleen ähkimisiä, alkoi hän puhkua minua vastaan toiselta taholta Münzerin ja kapinan välityksellä, minkä kautta hän lähestulkoon onnistui sammuttamaan valon. Tuskin oli Kristus tukkinut tämän aukon, kun perkele rikkoi muutamia ikkunaruutuja Karlstadtin avulla ja ryntäsi ja syöksähti niin rajusti, että pelkäsin hänen tempaavan pois sekä valon että vahan ja kynttilänsydämen. Mutta Jumala auttoi jälleen piskuista valoaan ja piti huolen siitä, ettei sitä sammutettu. Sen jälkeen tulivat uudestikastajat, jotka avasivat sekä oven että ikkunan yrittäessään sammuttaa valon. He saivat aikaan vaarallisen tilanteen, mutta eivät onnistuneet saavuttamaan päämääräänsä.

20. Eräät raivosivat myös vanhoja opettajia sekä paavia ja Lutheria vastaan samanaikaisesti: esimerkiksi Servetus, Campanus ja muut heidän kanssaan. En tahdo tässä mainita muita, jotka eivät hyökänneet minun kimppuuni avoimesti julkaisemalla myrkyllisiä ja pahoja kirjoituksia ja sanoja, joita jouduin henkilökohtaisesti kärsimään. Tahdon vain sanoa, että koska en välittänyt historiasta, jouduin oppimaan omasta kokemuksestani, että seurakunta, kalliin sanan ja toivoa-antavan, siunatun valon ansiosta, ei voi elää rauhassa, vaan sen täytyy alituisesti varautua uusiin perkeleen aikaansaamiin myrskytuuliin. Näin on ollut alusta asti, kuten voit lukea teoksesta “Historica ecclesiastica tripartita”, samoin kuin kirkkoisien kirjoista.

21. Ja vaikka eläisin vielä sata vuotta ja en onnistuisi Jumalan armon avulla ainostaan nujertamaan menneitä ja nykyisiä myrskyjä ja lahkoja, vaan myös kaikki tulevat, niin käsitän, ettei tämä kuitenkaan toisi rauhaa meidän jälkeemme tuleville niin kauan kuin perkele elää ja hallitsee. Siksi pyydän myös armollista kuolinhetkeä; en välitä tästä elämästä enää. Kehotan sinua, jälkimaailmamme, rukoilemaan ja seuraamaan Jumalan sanaa ahkerasti. Säilyttäkää Jumalan piskuinen lyhty. Ottakaa vaari ja olkaa varuillanne, valvokaa, niin ettei jonain hetkenä perkele koeta rikkoa ruutua tai ikkunaa tai tempaista ovea auki tai repiä kattoa pois sammuttaakseen valon; hän ei näet kuole ennen viimeistä päivää. Sinun ja minun täytyy kuolla, mutta meidän kuolemamme jälkeen hän on yhäti sama kuin hän on aina ollut, sellainen, ettei hän voi lakata raivoamisestaan.

22. Voin nähdä etäälle, miten perkele puhaltaa poskensa niin voimakkaasti pullolleen, että hän muuttuu aivan punaiseksi, kun hän valmistautuu puhkumaan ja raivoamaan. Mutta kuten meidän Herramme Kristus on alusta asti lyönyt (myös omassa persoonassaan) näitä pullistuneita poskia nyrkillään, niin ettei niistä ole lähtenyt muuta kuin pahanhajuista löyhkää, niin hän tekee yhä tänäkin päivänä ja jatkaa alati. Sillä Kristus ei valehtele sanoessaan: “Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun asti”, ja kun hän vakuuttaa meille, että helvetin portit eivät voita seurakuntaa (Matt. 16:18). Samanaikaisesti meitä ohjataan pysymään valveilla ja tekemään osamme valon säilyttämiseksi. Me luemme: “Valvokaa”, sillä perkelettä kutsutaan “kiljuvaksi jalopeuraksi”, joka “käy ympäri etsien, kenen hän saisi niellä” (1 Piet. 5:8), ja tätä hän ei tehnyt ainoastaan apostolien aikana, kun Pietari lausui nämä sanat; hän menettelee näin ajan loppuun asti. Opastakoon tämä meitä. Auttakoon Jumala meitä, kuten hän auttoi esi-isiämme ja kuten hän auttaa perillisiämme, hänen jumalallisen nimensä kunniaksi ja ylistykseksi iankaikkisuudessa. Sillä loppujen lopuksi emme me kykene varjelemaan seurakuntaa eivätkä meidän isämmekään kyenneet siihen. Ei myöskään seuraajillamme ole sitä valtaa. Ei, se oli, on, ja tulee olemaan Hän, joka sanoo: “Minä olen teidän kanssanne aina, ajan loppuun asti.” Kuten on kirjoitettuna Heprealaiskirjeessä: “Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (13:8), ja Ilmestyskirjassa: “… joka on ja joka oli ja joka tuleva on” (1:8). Tämä on hänen nimensä eikä mikään muu; älköön myöskään ketään toista kutsuttako tällä nimellä.

23. Tuhat vuotta sitten sinua ja minua ei ollut ja kuitenkin seurakunta varjeltiin siihen aikaan ilman meitä. Hänen, jota kutsutaan nimellä “joka oli” ja “eilen” täytyi tehdä tämä. Me emme myöskään elinaikanamme ole seurakunnan varjelijoita. Sitä ei varjella meidän ansiostamme, sillä meidän on mahdotonta ajaa perkelettä pois siten kuin hän henkilöityy paavissa, lahkokunnissa ja pahoissa ihmisissä. Jos asia riippuisi meistä, tuhoutuisi seurakunta meidän silmiemme edessä ja me sen mukana (kuten päivittäin koemme), ellei olisi erästä toista Miestä, joka varjelee sekä seurakunnan että meidät. Hän tekee sen niin varmasti, että voisimme tarttua siihen ja tuntea sen, jos emme tahtoisi uskoa sitä. Meidän täytyy jättää asia hänelle, jota kutsutaan nimellä “joka on” ja “tänään”. Samoin me emme myötävaikuta vähääkään seurakunnan varjelemiseksi kuolemamme jälkeen. Hän, jota kutsutaan nimellä “joka tuleva on” ja “iankaikkisesti”, tekee sen. Sen, mitä me nyt sanomme itsestämme tässä suhteessa, joutuivat esi-isämme myös sanomaan, kuten käy ilmi psalmeista ja Raamatusta. Ja meidän jälkeemme tulevat tekevät saman havainnon, kun heitä kehotetaan yhdessä meidän ja koko seurakunnan kanssa laulamaan psalmia 124: “Ellei HERRA olisi meidän kanssamme – näin sanokoon Israel -” jne.

24. On murheellista, että meidän edessämme on niin monta esimerkkiä niistä, jotka uskoivat, että heidän tuli varjella seurakunta, ikään kuin se olisi rakennettu heidän varaansa. Siinä kävi lopulta surkeasti. Kuitenkaan sellainen Jumalan kiivas tuomio ei kykene murtamaan, nöyryyttämään tai estämään meidän ylpeyttämme ja hulluuttamme. Mitä tapahtuikaan Münzerille meidän päivinämme (puhumatta vanhoista, aiemmista ajoista), joka kuvitteli, että seurakunta ei voinut olla olemassa ilman häntä ja että hänen tuli kannattaa ja ohjata sitä? Nyttemmin ovat uudestikastajat olleet meille aivan riittävän kauheana varoituksena siitä, miten mahtava tuo mokoma perkele on ja miten lähellä hän on, sekä siitä, miten vaarallisia meidän nokkelat ajatuksemme ovat. Se pakottaa meidät pysymään valveilla ja ottamaan selville, onko kyseessä Jumala vai epäjumala, kulta vai savi. Mutta tämä ei ole mitään uutta – me olemme niin itsevarmoja, ilman pelkoa ja huolta; perkele on kaukana meistä ja meillä ei ole mitään siitä lihasta, joka oli pyhässä Paavalissa ja josta hän valittaa Roomalaiskirjeessä (7:23), kun hän julistaa, ettei hän kyennyt vapauttamaan itseään siitä, kuten hän haluaisi, vaan että hän oli vankina sen alaisuudessa. Ei, me olemme sankareita, joiden ei tarvitse huolehtia lihastamme ja ajatuksistamme. Me olemme puhdasta henkeä, me olemme vanginneet lihamme perkeleen kera, niin että kaikki, mitä meidän mieleemme juolahtaa tai mitä me satumme ajattelemaan, on aivan varmasti Pyhästä Hengestä; miten tässä voisi olla mitään vialla? Siksi tällä kaikella on kaunis päätös – nimittäin että sekä ratsu että ratsastaja taittavat niskansa.
Mutta tämä riittäköön valitusvirsistä. Olkoon ja pysyköön meidän rakas Herramme Kristus rakkaana Herranamme, Kristuksena, iankaikkisesti ylistettynä. Amen.

Luther´s Works vol. 47. Walch² 20,1610-1623. Käännös: Tord Carlström, Hannu Lehtonen

(alkuperäinen julkaisu 26.10.2016)

Suomen kielen sana ”armoistuin” tulee Lutherin saksankielisestä Raamatusta (Gnadenstuhle ’armoistuin’). Agricolan Uudessa testamentissa (1548) sana on muodossa ”armonstoli” eli ’armontuoli’. Tätä esinettä kutsutaan alkukielessä, hepreassa sanalla kappooreth, joka tarkoittaa ’peite’, koska se peittää liitonarkin. Kreikan kieleen sana käännettiin hilasteerion, joka puolestaan tulee verbistä hilaskesthai ’sovittaa’, ’kohdella armollisesti’. Uudessa suomalaisessa käännöksessä armoistuin on korvattu sanoilla ”liitonarkun kansi” (VT) tai selittävillä ilmauksilla ”sovitusuhri” (Room. 3:25) ja ”syntien sovituspaikka” (Hepr. 9:5). Armoistuimessa olennaista ei kuitenkaan ole siitä käytetty sana vaan itse asia.

Varhaisin maininta armoistuimesta on 2. Moos. 25. luvussa, jossa Jumala antaa Moosekselle erämaassa ohjeita pyhäkköteltan rakentamisesta. Liitonarkki tuli tehdä akasiapuusta ja päällystää se kullalla. Arkin päälle tuli tehdä kansi eli armoistuin (kappooreth) puhtaasta kullasta. Sen piti olla arkin kokoinen eli 2.5 kyynärää pitkä ja 1.5. kyynärää leveä (n. 1.25 x 0.75 metriä). Armoistuimen molempiin päihin tuli tehdä kaksi kultaista kerubia, joiden siipien tuli peittää armoistuin. Tässä paikassa, liitonarkin kannen päällä, Jumala lupasi ilmestyä Moosekselle ja puhua hänelle (jakeet 10-22). 

Armoistuimella oli keskeinen asema Israelin kansan tärkeimpänä juhlapäivänä eli suurena sovituspäivänä (jom kippur). Vain sinä päivänä sai ylipappi mennä temppelin kaikkeinpyhimpään sovittaakseen kansan synnit. Muut papit ja muina ajankohtina ei tuohon paikkaan ollut lupa astua. Ylipapin piti peseytyä kokonaan ja laittaa parhaat pellavavaatteet päälleen. Hänen tuli ottaa mukaansa sonnin (mullin) verta ja pirskottaa sitä seitsemän kertaa kaikkeinpyhimmässä armoistuimelle eli liitonarkin kannelle ja sen eteen. Ylipapin tuli laittaa hiiliastiaan palamaan suitsuketta, jonka savu peittäisi pilvenä armoistuimen. Jumala lupasi ilmestyä tuossa pilvessä. Armoistuimella tapahtui siis vuoden syntien sovitus (3. Moos. 16:2-17)  

Armoistuin oli Jumalan valtaistuin, vaikka se ei ollutkaan tuolin näköinen. Tämä ajatus näkyy esim. virressä 251:1, jossa lauletaan: ”Jumalan valtaistuin on keskellä enkeleiden (kerubien). Hän näkee maansa ahdingon ja tuskat synnin teiden”. 

Myös Uudessa testamentissa viitataan tähän vanhan liiton armoistuimeen. Heprealaiskirjeessa kuvataan temppelin kaikkeinpyhintä ja kerrotaan, että siellä ovat ”arkin päällä kirkkauden kerubit varjostamassa armoistuinta” (Hepr. 9:5).  

Tärkein armoistuimeen liittyvä kohta Uudessa testamentissa on Room. 3:23-25: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden Hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta Hänen vereensä, osoittaakseen vanhurskauttaan, koska Hän on jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit …”

Uudessa liitossa Jeesus Kristus ottaa siis armoistuimen paikan kansan syntien sovittamisessa. Jumala asetti vanhassa liitossa armoistuimeksi liitonarkin kannen, joka kuitenkin oli vain varjo ja esikuva tulevasta, varsinaisesta sovitustyöstä, joka tapahtui Golgatan ristillä. Kaikkeinpyhimmän esirippu (väliverho) repesi ylhäältä alas asti, kun Jeesus antoi henkensä kaikkien ihmisten syntien puolesta.

Jokaisella ihmisellä on nyt pääsy ”kaikkeinpyhimpään”, armoistuimen luo. Siellä ei enää tarvitse pirskottaa verta, koska Jeesus on jo uhrannut oman verensä. Kaikki ihmisten uhrit ovat näin menettäneet merkityksensä. Ihminen pääsee osalliseksi tästä armosta, kun hän uskoo, että Jeesuksen veri sovittaa hänen syntinsä. Tämä vanhurskaus on Jumalan lahja.

Armoistuin on näin kaikkialla siellä, missä ihminen voi kohdata Kristuksen ja saada syntinsä anteeksi. Erityisesti tällaisia paikkoja ovat seurakunnan rippi ja ehtoollinen. Tämän on virrentekijäkin oivaltanut kirjoittaessaan: ”Jumala seurakunnassaan varjelee, hoitaa lapsiaan. Kun synti kietoo, ahdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa. Edessä armoistuimen pääsemme alta taakkojen, ja kiitoslaulu helähtää, kun taivaan armo lämmittää, kun taivaan armo lämmittää” (VK 343:5). 

Kristillisessä opetuksessa ja sielunhoidossa on armoistuimella ollut tärkeä sija. Tämä näkyy esim. virressä 506:3: ”Miksi pelkään mielessäni, miksi usein ahdistun? Ympärillä, itsessäni kovan tunnen taistelun. Auta, etten syntiin juokse, ettei valhe harhaan vie. Armoistuimesi luokse näytä turvallinen  tie”. Armoistuimella, Kristuksessa, on syntiselle tarjolla täydellinen anteeksiantamus ja sovitus.

Ks. myös liitonarkki

(alkuperäinen julkaisu 3.5.2021)

Kaikki ihmiset tuntevat pahuuden. Voimme luetella lukuisia ilmiöitä, joita pidämme pahoina: epärehellisyys, uskottomuus, katkeruus, viha, väkivalta, sota jne. Mutta mitä paha ja pahuus pohjimmiltaan ovat? Kuinka voisimme edes määritellä pahuuden? Miten voimme erottaa toisistaan hyvän ja pahan?

Joku voi sanoa, että pahuus on hyvyyden vastakohta. Mutta mitä sitten on hyvyys? No, sehän on pahuuden vastakohta. Meidän pitäisi löytää jostain sisältöä hyvyydelle ja pahuudella, jotta voimme sanoa, mitä ne ovat.

Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan seitsemän kertaa, että Jumala katsoi luomistöitään ja ”näki, että se oli hyvä” tai ”sangen hyvää” (1. Moos. 1:4,10,12,18,21,25,31). Seitsemän on Raamatussa jumalallinen täydellisyyden luku. Luomisviikon päiviä oli seitsemän ja seitsemän kertaa Jumala totesi kaiken aikaansaavansa olevan hyvää. Se, mitä Jumala sanallaan luo, on olemukseltaan hyvää, koska Jumala itse on Hyvä ja kaiken hyvyyden lähde.

Jumalalle hyvää olivat valkeus (UKR: valo), maan ja meren erottelu, kasvit, aurinko ja kuu, eläimet ja ihmiset. Voi siis sanoa, että koko maailmankaikkeus lainalaisuuksineen ja erityisesti maapallo ominaisuuksineen ja eliöineen on Jumalan tuottamaa hyvää. Niihin on luotu Jumalasta lähtöisin oleva järjestys, joka heijastaa Jumalan omaa olemusta ja hyvyyttä. Alun perin kaikki oli siis vain hyvää. Maailmassa ei ollut pahuutta, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa. Ihminen voi siksi kohdata Jumalan hyvyyden tarkkailemalla luomakuntaa ja olemalla siihen yhteydessä (Room. 1:19-20).

Hyvyyden olemuksen voi tiivistää heprean kielen sanaan šalom. Yleensä se Raamatussa käännetään sanalla ’rauha’. Tämä ei kuitenkaan kata kuin pienen osan šalom-sanan merkityksestä. šalom tarkoittaa näet myös mm. eheyttä, terveyttä, tasapainoa, sopusointua, hyvinvointia, menestystä, turvallisuutta, vaarattomuutta, huolettomuutta, pelastusta, voittoa ja ystävyyttä. On siis kysymys tilasta, jossa kaikki asiat ovat hyvin ja kunnossa. Ihminen elää sellaisessa tilassa ja sillä tavoin kuin Jumala on tarkoittanut. Luomistilassa vallitsee šalom.

Jos šalom puuttuu, silloin on mm. hajaannusta, sairautta, epätasapainoa, epäjärjestystä, ristiriitaa, pahoinvointia, tappiota, levottomuutta, huolta, tuomiota ja vihollisuutta. Nämä sanat kuvaavat hyvin tilaa, jossa vallitsee PAHUUS. šalom on poissa.

Paratiisissa vallitsi šalom, koska siellä toteutui Jumalan hyvä tahto. šalom on sellainen rauhantila, jossa ihminen on kutsuttu elämään. Se tarkoittaa pohjimmiltaan rauhaa Jumalan kanssa, mutta vaikuttaa sen myötä myös sisäisenä rauhana ja rauhana toisten ihmisten ja luomakunnan kanssa.

Pahuus on siis pohjimmiltaan Jumalan luoman hyvän järjestyksen rikkomista. Se on Jumalan luomakunnan vahingoittamista ja tuhoamista. Elämän tilalle tulee hajoaminen ja kuolema. Hyvyyden tilalle astuu pahuus. Jumalan tilan pyrkii ottamaan ensimmäinen kapinallinen, Valon tuoja (Lucifer), josta tuli Saatana.

Luciferin synti oli ylpeys eli halu olla Jumalan vertainen. Tämä on pahuuden pohjimmainen syy: kapina Jumalan valtaa vastaan ja halu nousta Jumalan asemaan. Tämä rikkoo sen järjestyksen, jonka Jumala on asettanut maailmaan: Kaikkivaltias Jumala <-> luodut olennot. Luciferkin oli vain luotu olento, niin kuin muutkin enkeli, ihmiset ja eläimet. Vain jos Luojan ja luodun välinen arvojärjestys säilyy, pysyy HYVÄ voimassa.

Saatana sai houkuteltua mukaansa kapinaan osan enkeleistä. Ensimmäinen synti, kapina, johti vähitellen koko luomakunnan saastumiseen, pahuuden leviämiseen kaikkialle. Epäjärjestys alkoi vallata alaa. Osa hyvistä enkeleistä muuttui pahoiksi hengiksi, demoneiksi.

Noustuaan kapinaan ja hävittyään taivaassa, Saatana joukkoineen syöstiin maan päälle (Ilm. 12:9). Hänet tuomittiin ikuiseen eroon Jumalasta ja Hänen kirkkaudestaan, ilman mahdollisuutta parannuksen tekemiseen.

Maan päällä Luciferin kapinalla oli järkyttävät seuraukset. Se tunkeutui käärmeen hahmossa Jumalan luomaan hyvään paratiisiin ja houkutteli ensimmäiset ihmiset mukaansa kapinaan Jumalaa vastaan. Saatana halusi itse olla Jumalan vertainen ja istutti tämän saman väärän halun myös ihmisten sydämiin: ”sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan” (1. Moos. 3:5).

Jumalan kaltaiseksi tulemisen toive on ihmisen perussynti, koska silloin ihminen ei myönny siihen asemaan, jonka Jumala on hänelle määrännyt luomisessa. Luotu haluaa tulla Luojaksi ja särkee järjestyksen. Hyvä muuttuu pahaksi.

Saatana oli kyllä oikeassa siinä, että ihmiset tulivat tuntemaan hyvän ja pahan. Aikaisemmin he tunsivat vain hyvän, koska kaikki heidän ympärillään oli Jumalan kädestä lähteneenä hyvää. Syntiinlankeemuksen myötä maailmaan tuli pahuus, Jumalan tahdon rikkominen. Ihminen sai maksaa hirvittävän hinnan kyvystään tulla tuntemaan myös pahuus. Tämä kyky ei kuitenkaan merkitse taitoa kyetä aina selkeästi erottamaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Eikä pahuuden tunteminen merkitse lainkaan sitä, että ihminen pystyisi tai edes haluaisi voittaa pahan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta näkyy jo pahan olemus. Se on Jumalan luoman hyvän järjestyksen vastustamista ja rikkomista. Se näkyi ensin siinä, että Saatana kyseenalaisti Jumalan ilmoituksen: ”Onko Jumala todella sanonut: te ette saa syödä mistään paratiisin puusta?” (1. Moos. 3:1). Sielunvihollinen kylvää ihmisen mieleen epäilyksen siitä, mitä Jumala on sanonut ja mitä Hän on sanoillaan tarkoittanut.

Epäilyksestä seuraa se, ettei ihminen alistu Jumalan tahtoon vaan nostaa oman tahtonsa sen rinnalle tai jopa yläpuolelle: ”Jumala sanoo noin, mutta minä sanon näin”. Jumalan sanasta irronnut tahto johtaa aina pahaan, epäjärjestykseen.

Niin kauan kuin Suomen lainsäädäntö perustui Jumalan lakiin ja kymmeneen käskyyn, se tuotti hyvää hedelmää. Nyt kun Suomi on eduskuntansa päätöksillä luopunut monista Jumalan käskyistä, joutuvat monet ihmiset kärsimään tämän kapinan seurauksista. Nuoret kärsivät sukupuoli-identiteetin hämmennyksestä, lapset kärsivät vanhempiensa eroista ja uusista suhteista, lukuisat ihmiset kärsivät vapaan alkoholin ja huumeiden seurauksista jne. Silti vapauksia halutaan jatkuvasti vain laajentaa, vaikka sen karvaat seuraukset ovat kaikkien nähtävissä, terapeuttien hoitojonoja kasvattamassa ja valtion menoja lisäämässä. Vapaus Jumalan käskyistä on vapautta pahuuteen, eikä sitä tulisi minkään yhteiskunnan suosia.

Hengellisesti ajateltuna pahuus on siis Jumalan tahdon ja Hänen sanansa rikkomista. Luotu asettuu luomaan ja sotkee hyvän järjestyksen. Vapaus voittaa vastuun. Kapina särkee kuuliaisuuden.

 

Onko pahuus vain hyvän poissaoloa?

Nykyisin kuulee usein väitettävän, ettei mitään todellista pahuutta ole oikeastaan olemassakaan. Sanotaan, että pahuus on vain hyvän puuttumista tai heikkoutta (”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, Eino Leino, Hymyilevä Apollo). Tällä tavoin halutaan korostaa ihmisen ja luomakunnan perustavanlaatuista hyvyyttä.  Ei haluta ajatella, että maailma jakaantuisi hyvään ja pahaan, valoon ja pimeään. Tämä on kuulemma vain pakanallista ja gnostilaista dualismia, jota ei pidä hyväksyä. Pohjimmiltaan ei Saatanakaan ole tämän mukaan olemassa, vaan hän on vain jonkinlainen Jumalan varjo.

Tällainen näkemys ei ota vakavasti sitä todellista, olemuksellista pahuutta, joka vallitsee maailmassa. Vaikka korostettaisiin hyvän ylivertaisuutta ja sen lopullista voittoa, ei voida kiistää maailmassa olevan hyvin paljon oikeasti pahoja asioita ja olioita.

Saako kukaan lohdutusta siitä, että hänen kohtaamansa paha onkin vain hyvän puuttumista? Eivätkö tällaiset väitteet pikemminkin vain aliarvioi sitä kärsimystä, jota ihmiset joutuvat kohtaamaan?

Paha on poissa vain tämän ajan ja maailman ulkopuolella. Pahaton tila oli vain silloin, kun Saatanan ja ihmisen lankeemusta ei ollut vielä tapahtunut. Sellainen pelkän hyvyyden aika alkaa myös Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen, koska taivaaseen ei ”ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa” (Ilm. 21:27). Tämän nykyisen maailmanajan olemukseen kuuluu aina valitettavasti myös pahan läsnäolo.

Paha on maailmassa, koska ihminen on langennut syntiin. Se on saastuttanut hänen olemuksensa. Lankeemuksen jälkeen ihmisen elämää hallitsee Raamatun mukaan LIHA eli hänen itsekäs, langennut mielensä. Vielä kasteen ja uudestisyntymisen jälkeenkin ihmisessä on jäljellä hänen lihansa, se vanha aatami, joka on aina valmis lähtemään väärille teille. Siksi maailmassa on oikeaa pahuutta siihen saakka, kun kaikki ihmiset riisutaan lihastaan viimeisenä päivänä.

Serafim Seppälä sanoo, että ”paha on yhtä todellista kuin olemassaolo. Molempia voidaan nimittää epätodellisiksi, mutta se ei vaikuta todellisuuteen muuten kuin luomalla uuden tavan käyttää kieltä. Pahan kieltäminen on todellisuuden kieltämistä ja kärsivien pilkkaamista. Mutta se, mikä ei kestä ikuisesti, on vähemmän todellista kuin se, mikä kestää”[1].

Pahuus on siis todellista, mutta vähemmän todellista kuin hyvyys, joka kestää ikuisesti.

 

Pahuus on epäuskoa

Paavali sanoo, että ”kaikki mikä ei ole uskosta, on syntiä” (Room. 14:23). Tällöin vain uskon maailma, Jumalan hengellinen todellisuus, on vapaa synnistä ja pahuudesta. Kaikkea muuta leimaa tavalla tai toisella synti ja pahuus.

Pahuuden ytimenä ja sisältönä on epäusko, vaikka se näkyisi vain pahoina tekoina ja sanoina. Ne kumpuavat pohjimmiltaan epäuskosta, siitä ettei ihminen tunne Jumalaa eikä usko Kristukseen. Jumala sanoo: ”He jännittävät valheeseen kielensä jousen, eivätkä käytä totuuteen valtaansa maassa: sillä he menevät pahuudesta pahuuteen, mutta minua he eivät tunne” (Jer. 9:3).

Ihminen joutuu kadotukseen epäuskonsa vuoksi, ei syntiensä vuoksi. Syntinenkin pelastuu uskon kautta, Kristuksen tähden: ”Joka uskoo Häneen (Kristukseen), sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen” (Joh. 3:18).

Voidaan siis hyvin sanoa, että pahuus kumpuaa epäuskosta ja epäusko on pahuuden sisin olemus. Saatana ei enää uskonut Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka on Hyvä ja Yksinhallitseva, vaan asettui Häntä vastaan. Sama epäusko täytti myös Aadamin ja Eevan mielen, kun he alkoivat käärmeen houkuttelemina epäillä Jumalan hyvyyttä. Jumala muka tiesi, että ihmiset tulisivat Jumalan kaltaisiksi syötyään hedelmän, ja koetti siksi pitää ihmiset tietämättöminä. Tällainen Jumala on Saatanan mukaan paha Jumala, johon ei voi uskoa.

Samanlainen epäusko on kaiken ihmisen pahuuden taustalla. Jumalan väitetään asettaneen käskyt kiusatakseen ihmisiä: ”Vain ilkeä Jumala voi vaatia, ettei saa tehdä huorin eikä himoita muiden omaisuutta. Vain ahdasmielinen Jumala vaatii pyhittämään lepopäivän ja kunnioittamaan vanhempia tai muita auktoriteetteja. Jos Jumala on olemassa, hän on paha, koska estää ihmisiä elämästä niin kuin he haluavat”. Tällaiset asenteet kertovat ihmisen epäuskosta, joka johtaa pahoihin tekoihin ja sanoihin.

 

Pahan valtapiirit

Perinteisesti on ajateltu, että Jumalalla on maailmassa kolme vastustavaa voimaa: synti, kuolema ja Perkele. Näihin kolmeen tiivistyvät pahuuden lähtökohta, pahan olemus ja luonne sekä pahuuden seuraukset.

Pahan syntyminen liittyy Saatanan kapinaan. Pahan maailmaan tuleminen taas liittyy siihen, että Saatana houkutteli ihmisen syntiin eli tottelemattomuuteen ja epäuskoon. Synnin seuraus ja ”palkka” (Room. 6:23) on puolestaan kuolema; jopa iankaikkinen kuolema ja kadotus. Näin nämä kolme vihollista, synti, kuolema ja Perkele, liittyvät siis kiinteästi toisiinsa.

Näiden lisäksi voidaan kuitenkin hahmottaa vielä kaksi muutakin asiaa, joissa pahuus vaikuttaa. Ne ovat ihmisen ”liha” eli hänen langennut, itsekäs luontonsa sekä ”maailma” eli Jumalan tahdosta langennut ja Häntä vastustava osa ihmiskuntaa. Nämä kaksi liittyvät puolestaan toisiinsa, sillä maailma muodostuu juuri lihansa eli itsekkään mielensä vallassa elävistä ihmisistä. Maailma esitetään Raamatussa kuitenkin myös itsenäisenä voimana, joka hyökkää Kristusta ja Hänen omiaan vastaan.

Näin olemme hahmottaneet viisi valtapiiriä, joissa pahuus vaikuttaa: Saatana, synti, liha, maailma ja kuolema. Voidaan sanoa, että näihin viiteen tiivistyy kaikki se moraalinen ja metafyysinen pahuus, jota me näemme ympärillämme – ja itsessämme.

Pahuuden voittaminen on meille mitä henkilökohtaisin asia. Se koskee juuri Sinua ja minua. Mutta me emme voi voittaa pahaa yksin ja omin voimin. Siksi olen otsikoinut tämän luennonkin monikkomuotoon: Kuinka voitamme pahuuden? Me tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme uskonystäviä, tarvitsemme kristillistä seurakuntaa. Ja ennen muuta me tarvitsemme Kristusta, joka yksin on kukistanut synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan.

Koska aihepiiri on hyvin laaja, keskitymme nyt vain yhteen näistä pahuuden valtapiireistä eli maailmaan.

 

Maailma

Sanalla ”maailma” (kreikaksi kósmos) on Raamatussa useita eri merkityksiä. Se voi tarkoittaa maailmankaikkeutta, maapalloa, koko ihmissukua, jumalattomia ihmisiä tai niitä, jotka vastustavat Kristusta[2]. Uudessa testamentissa ja varsinkin Johanneksen evankeliumissa ja kirjeissä maailma tarkoittaa nimenomaan ”syntiinlankeemuksen vuoksi Jumalasta eroon joutunutta ihmiskuntaa ja jopa langennutta luomakuntaa kokonaisuudessaan”[3].

Paavali mukaan ”yhden ihmisen (eli Aadamin) kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema” (Room. 5:12). Synnin seurauksena on ”ero Herrasta ja Hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:9). ”Maailma” on siis se osa ihmiskuntaa, joka ei ole yhteydessä Jumalaan ja Kristukseen, vaan elää synnissä ja siten Saatanan orjuudessa.

Sekä Jeesus että Paavali puhuvat siitä, että Saatana on ”tämän maailman ruhtinas” (Joh. 12:31; 14:30; 16:21) tai jopa ”tämän maailman jumala” (2. Kor. 4:4). Paholainen on pimeyden maailman hallitsija (Ef. 6:12), joka synnin kautta on saanut valtaansa ne, jotka eivät ole kuuliaisia Jumalalle. Luther puhuukin pahasta maailmasta eli Perkeleen valtakunnasta (Iso katekismus 5:82).

Tämä maailma kuuluu kyllä laillisesti Kristukselle, mutta Saatana uskottelee ihmisille, että hän on tämän planeetan hallitsija. Johannes sanoo, että Kristus tuli maailmaan, mutta ”maailma ei häntä tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, mutta Hänen omansa eivät ottaneet Häntä vastaan” (Joh. 1:10 – 11). Saatana on vallananastaja, jolle Jumala ei ole antanut maailmaa – hän on ryöstänyt sen itselleen.

Koska Saatana, synti, liha ja kuolema hallitsevat maailmassa, voidaan hyvällä syyllä sanoa, että ”maailma on Pahan vallassa” (1. Joh. 5:19). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näkyvässä maailmassa olisi mitään hyvää tai ettei Kristus hallitsisi siellä kirkkonsa kautta. Maailmassa saavat kuitenkin Pahan voimat tehdä tuhoaan – vaikkakin vain Jumalan sallimissa rajoissa. Tämänhän me näemme ja kuulemme joka päivä jokaikisessä uutislähetyksessä.

”Maailma” on Jumalan ja Hänen tahtonsa ja valtakuntansa vastakohta. Maailma ei näet tunne Jumalaa (Joh. 17:25) vaan elää oman mielensä ja Saatanan tahdon mukaisesti. Maailma ei halua kuunnella Jumalan sanaa ja käskyjä, koska ne rajoittaisivat ihmisen vapauttaa toteuttaa omia mielihalujaan. Tämä on suurin syy maailman globaaleihin ongelmiin, sillä ihmisen luontainen ahneus, itsekkyys, vallanhimo ja viha johtavat jatkuviin konflikteihin, luonnonvarojen haaskaamiseen ja ympäristön tuhoutumiseen: ”Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisen pahuuden tähden” (Jer. 12:4 UKR). Jumala antoi ihmiselle käskyn ”viljellä ja varjella” luomakuntaa, ei ryöstöviljellä ja riistää sitä (1. Moos. 2:15).

Maailma elää oman järkensä ja viisautensa varassa, eikä ymmärrä järkensä rajallisuutta ja vaarallisuutta. Jumalan silmissä ”tämän maailman viisaus on hullutus” … ”Herra tuntee viisasten ajatukset, Hän tietää ne turhiksi” (1. Kor. 3:19). Järki on kyllä Jumalan antama lahja, mutta sen käyttäminen ilman uskoa palvelee vain ihmisen itsekkäitä tarkoitusperiä.

Maailma ei opi oman viisautensa avulla tuntemaan Jumalaa (1. Kor. 1:21), koska Hänet tunnetaan vain Jumalan sanan ja uskon kautta.  Jumalan viisaus jää siksi kapinoivalle maailmalle tuntemattomaksi. Jumalan tuntemisen puute johti kauheimmillaan jopa siihen, että tämän maailman hallitsijat olivat valmiit ristiinnaulitsemaan kirkkauden Herran, Jumalan oman Pojan (1. Kor. 2:8). Maailman viisaus on vihaa Jumalaa kohtaan.

Tämä viha jatkuu edelleen. Jeesus itsekin sanoi, että maailma vihaa sekä Häntä että Hänen palvelijoitaan: ”Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minun ennen kuin teitä” (Joh. 15:18). Maailma vihaa kristittyjä siksi, he eivät ole maailmasta (Joh. 17:14) eivätkä hyppää samaan riettauden lätäkköön, jossa he itse rypevät (1. Piet. 4:4).

Johannes kirjoittaa: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta. Ja maailma katoaa ja sen himo, mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti” (1. Joh. 2:15 – 17). Tämä kuvaa erittäin osuvasti sitä, mitkä asiat ohjaavat meidänkin aikamme ihmisiä: se, mikä vetoaa meidän alhaisiin haluihimme ja himoihimme. Mainokset keskittyvät meidän halujemme lietsomiseen, jotta me ostaisimme ja kuluttaisimme usein ihan tarpeettomia ja vahingollisia asioita: rasvaisia ruokia, alkoholia, epämukavia vaatteita, saastuttavia matkoja jne.

Raamatun mukaan ihmiskunta jakaantuu selvästi kahteen ryhmään: Kristuksen opetuslapsiin ja maailmaan (Joh. 14:22). Uskovat eivät hengellisesti kuulu maailmaan, vaikka asuvat ja elävätkin maailmassa. Heidät on valittu ja erotettu maailmasta kasteen ja uskon kautta. He ovat taivaan kansalaisia maan päällä, eivät tämän maailman ruhtinaan lapsia. He ovat vieraita ja muukalaisia maan päällä (Hepr. 11:13). Siksi maailma ei myöskään tunne heitä (1. Joh. 3:1), heidän todellista olemustaan vaan heillä on vääristynyt kuva uskovista. Koska Kristus on heille vieras, ovat myös Hänen omansa maailmalle vieraita.

Jännite maailman ja uskovien välillä on hyvin tulenarka, koska näitä kahta ryhmää ei voi mitenkään sopeutua yhteen. Mitkään sovitteluratkaisut ja kompromissit eivät ole mahdollisia Perkeleen ja Jumalan valtakunnan välillä. Uskovat ja uskosta osattomat eivät voi sulautua yhdeksi ryhmäksi. Näiden kahden valtapiirin välillä tulee vallitsemaan jatkuva taistelu maailmanloppuun saakka. Käärmeen siemenen (jälkeläisten) ja vaimon siemenen välillä tulee olemaan vaino siihen saakka, kun käärme – Saatana – heitetään tuliseen järveen (1. Moos. 3:15; Ilm. 20:10).

Sodan tekee erityisen vaikeaksi se, että maailma käyttää taistelussaan erilaisia aseita kuin kristillinen seurakunta. Uskovat saavat taistella vain Jumalan sanan miekalla. Heidän tehtävänsä on sen avulla hajottaa maahan ”järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan” ja vangita ”jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle”. Tämä maailma sen sijaan käyttää lihallisia aseita; väkivaltaa, murhaamista, pakottamista, vainoa, vankeutta, painostamista, häpäisemistä, pilkkaamista – mediasta tuttuja asioita  (2. Kor. 10:3 – 5). Vastakkain ovat Sana ja miekka, armo ja pakko.

Koska maailma elää ilman Jumalaa, se elää myös ilman toivoa (Ef. 2:12). Vaikka maailma koettaisi omalla viisaudellaan turvata tulevaisuutensa, se tulee epäonnistumaan ilman Jumalan apua. Rauhaa ei saada pakottamalla eikä ympäristöä pelasteta vippaskonsteilla. Koska Saatanalla on vain vähän aikaa (Ilm. 12:12), myös häneen turvautuvalla maailmalla on vain lyhyt aika.

 

Kuinka voitamme maailman?

Kysymys on oikeastaan väärin asetettu, sillä me ihmiset emme kykene omilla voimillamme ja kyvyillämme koskaan voittamaan langennutta maailmaa, sen himoja emmekä sen ruhtinasta, Saatanaa. Nämä ovat auttamatta vahvempia kuin yksikään meistä.

Maailma pitää siksi voittaa ulkoa päin. Jonkun maailmaa ja Saatanaa voimakkaamman pitää puuttua niiden väärään toimintaan ja kukistaa ne. Näitä väkevämpiä on kuitenkin olemassa vain yksi, Kolmiyhteinen Jumala. Vain Hän pystyy voittamaan maailman, joka on Pahan vallassa.

Jumala voisi halutessaan voittaa maailman murskaamalla sen voimallaan. Maailma on kuitenkin Jumalan oma luomistyö, ja siksi Hän rakastaa sitä langenneenakin. Jumala ei ole menettänyt toivoaan, että Hänen maailmansa tekisi parannuksen ja palaisi Hänen luokseen.

Avainjae Jumalan toiminnassa maailman suhteen on tuttu pienoisevankeliumi, Joh. 3:16 – 17: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan Hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi”.

Jumala voittaa siis maailman rakastamalla, ei vihaamalla, pakottamalla tai tuhoamalla. Jeesusta ei edes lähetetty maailmaan tuomitsemaan sitä, vaikka sen synnit huutavat taivaaseen saakka. Jumala halusi antaa maailmalle kaiken, mitä tarvitaan anteeksisaamiseen ja pelastumiseen, jotta ihmiset vapautuisivat uskon kautta rangaistuksesta ja kadotuksesta. Tämä maailmalle annettu riittävä lahja oli Jumalan oma Poika, Jeesus Kristus. Usko Häneen siirtää ihmisen langenneesta maailmasta lunastettuun maailmaan, Jumalan valtakuntaan.

Vaikka Jumala on tehnyt kaiken koko maailman pelastumisen hyväksi, edellyttää pelastuksen saaminen kuitenkin katumista ja parannuksen tekemistä ja uskoa Jeesukseen. Jos ihminen tai kansa tai maailma ei myönnä pahuuttaan, se ei voi myöskään saada sitä anteeksi eikä muuttaa toimintaansa. Ihminen ja maailma, joka luulee olevansa oikeassa, tuhoaa ja kulkee kohti tuhoa. Jumala ei pelasta maailmaa ilman Kristusta, ilman synnintuntoa ja ilman uskoa Kristukseen. Ne, jotka eivät ota Häntä vastaan, jäävät edelleen osaksi hukkuvaa maailmaa ja joutuvat tuliseen järveen yhdessä tämän maailman ruhtinaan kanssa (Matt. 25:41).

Jeesuksen ristinkuolema merkitsi voittoa kaikesta pahan vallasta. Ristillä voitettiin siksi synnin, kuoleman ja Perkeleen lisäksi myös tämä langennut maailma. Se ei kykene enää pitämään otteessaan niitä, jotka turvautuvat Kristuksen ristintyöhön. Paavali kirjoittaa: ”Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle” (Gal. 6:14).

Ristin näkökulmasta voidaan ymmärtää oikein Johanneksen opetus: ”…  kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika” (1. Joh. 5:4 – 5).

Näiden jakeiden perusteella on joskus väitetty, että kristityn ihmisen uskolla kyetään kukistamaan kaikki Pahan vallat, synti ja maailma. On opetettu uskovien olevan vahvempia kuin tämän maailman vallat. Sitten on lähdetty omaan uskoon luottaen hyökkäämään pahuuden voimia vastaan ja jouduttu pakenemaan verissäpäin.

Meidän uskomme ei voita maailmaa vaan se, johon me uskomme, ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus. Usko, joka uskotaan, on tärkeämpi kuin usko, jolla uskotaan. Uskon kohde määrittää uskomisen sisällön ja voiman. Jos luotamme omaan uskoomme ja uskomiseemme, jäämme aina tappiolle.

Usko liittää meidät Kristukseen, sillä uskossa Kristus on läsnä. Me voitamme maailman olemalla Kristuksessa, puettuina Hänen puhtauteensa ja Hänen valkeisiin vaatteisiinsa. Näin emme enää kuulu tälle maailmalle vaan Jumalalle.

Jeesus ei tullut tuomitsemaan maailmaa vielä armonaikana, joka jatkuu Hänen paluuseensa saakka. Vapahtaja tuli kuitenkin todistamaan, että maailman teot ovat pahat (Joh. 7:7) ja muistuttamaan niiden rangaistuksesta ja tulevasta tuomiosta (esim. Mark. 16:16; Joh. 5:29). Maailman tulisi saada tietää, että sen ruhtinas on jo tuomittu (Joh. 16:11). Pyhä Henki jatkaa aikojen lopulle saakka todistusta siitä, että ”maailma on väärässä” (Joh. 16:8 UKR).

Kristillisen kirkon ja sen jäsenten tehtävä on toteuttaa tätä Jumalan lain ja tuomion julistamista maailmassa. Muuten maailma ei opi tuntemaan syntisyyttään ja syyllisyyttään, ja jatkaa siksi tuhoon vievällä tiellään. Vain Pyhän Henki puhtaasti julistetun Jumalan sanan kautta voi pysäyttää ”ne, joita kuolemaan viedään … ne, jotka surmapaikalle hoippuvat” (San. 24:11). Syntinsä tuntevalle kuuluvat sitten kaikki evankeliumin lupaukset.

Ilman Jumalan sanaa on maailman kohtalo sinetöity. Siksi on karmeaa lukea ajasta, jolloin Jumala lähettää maailmaan nälän:

”en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä. Sinä päivänä nääntyvät janoon kauniit neitsyet ja nuorukaiset, ne, jotka vannovat sen nimeen, joka on Samarian syntivelka, ja sanovat: ’Niin totta kuin sinun jumalasi elää, Daan, ja niin totta kuin elävät Beerseban menot!’ – He kaatuvat eivätkä enää nouse” (Aamos 8:11 – 14)

Maailman armonaika päättyy, kun Jumalan sanan puhdas julistus lakkaa. Siksi nyt on kiireellistä ja elintärkeää käyttää Sanan mahdollisimman laajaan julistamiseen ne voimat ja varat, jotka Jumala on antanut omilleen.

Vaikka Kristusta ja kristittyjä vihaava maailma näyttää olevan voimissaan ja sen viha yltyy, me emme saisi missään tilanteessa unohtaa Vapahtajan sanoja: ”Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33).

 

Kristitty ja maailma

Uskova ihminen on syntynyt ylhäältä, hän on taivaan kansalainen ja kuuluu Jumalan valtakuntaan. Silti hän on samanaikaisesti osallinen myös siitä turmeluksesta, joka vallitsee maailmassa. Hänessä on sana syntinen ja itsekäs liha kuin kaikissa tämän maailman ihmisissä. Myös kristityssä ihmisessä nostavat  päätään himot ja halut, jotka vetävät häntä maailmalliseen elämäntapaan. Siksi jokainen uskova tarvitsee jatkuvasti vahvistusta elämiseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”. Jumala ei ota meitä pois maailmasta, mutta varjelee meidät maailman keskellä pahalta (Joh. 17:11, 15).

Kristitty ei saisi koskaan mukautua tähän maailmaan, sen arvoihin, asenteisiin, uskomuksiin, elämäntapaan tai tavoitteisiin. Jos hän omaksuu tämän maailman arvot, hän menettää Jumalan valtakunnan: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa: sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt. 6:24).

Meidän aikanamme on erityisen vaikea vastustaa maailman arvoja ja henkeä. Se tulvii jokaiseen kotiin median, television, mainosten ja kännykän loppumattomien sovellusten kautta. Erityisesti arvostelukyvyttömät lapset ja nuoret ovat hyvin alttiita omaksumaan huomaamattaan Jumalan sanan vastaisia näkemyksiä. Tämä tuo kristityille perheille ja seurakunnille aivan valtavia haasteita. Tuskin koskaan on ollut ajankohtaisempaa, mutta työläämpää ”varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27). Pieniä uskovia koetetaan nyt vietellä niin kiivaasti, että myllynkiville olisi käyttöä (Matt. 18:6 – 7).

Maailma koettaa monin tavoin vaikuttaa uskoviin ihmisiin. Kaikkien pitäisi omaksua samat ihanteet ja toteuttaa kunkin aikakauden päämääriä. Paavali kuitenkin varoittaa meitä vakavasti: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä” (Room. 12:2). Kristitty ei seuraa ajan henkeä vaan Pyhää Henkeä. Hän ei juokse oman aikansa muotiajatusten perässä vaan kyselee Jumalan ajatuksia. Hänen muuttumisensa tapahtuu siten, että hänen mielensä pääsee entistä paremmin tuntemaan Jumalan sanan totuuksia.

Nöyränä kristitty tietää todeksi Jeesuksen sanat: ”Te olette maailman valo” (Matt. 5:14). Kristuksen kirkko ja tosi kristityt ovat kuin majakka, jonka valo säteilee pimeään maailmaan ja näyttää suuntaa taivaaseen. Jos uskovien valo, evankeliumi, sammuu tai hämärtyy, koko maailma on vaarassa ajautua kadotuksen kuiluun. ”Lamppua ei sytytetä ja panna vakan alle vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville” (Matt. 5:15). Samoin tulisi seurakunnan valon kajastaa kirkkaana maailman synkeimpiinkin loukkoihin.

Kristittyinä me joudumme kyllä kokemaan Paavalin lailla, että ”meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimä, aina tähän päivään asti”. Silti me jatkamme ihmisten siunaamista, vaikka meitä herjataan, kestämme, vaikka meitä vainotaan ja puhumme lempeästi, vaikka meitä parjataan (1. Kor. 4: 11 – 13). Me kadotamme oman elämämme ja jopa vihaamme sitä, jotta maailma löytäisi valon ja pelastuisi (Joh. 12:25). Paavali olisi suonut olleensa jopa kirottu pois Kristuksesta, jotta hänen heimoveljensä vapautuisivat hengellisestä sokeudestaan (Room. 9:3).

Martti Luther tunsi hyvin maailman paineen. Hän sanoo, että ”maailma … on ilkeä ja pahantahtoinen. Perkele yllyttää, lietsoo ja kiihottaa sitä estämään meitä, ajamaan meidät takaisin, kaatamaan meidät ja palauttamaan jälleen hänen valtaansa” (Iso katekismus 3:63). Jollei luopunut maailma saa liitettyä meidän takaisin itseensä, se pyrkii eristämään, vaientamaan ja jopa tuhoamaan tunnustavat kristityt.

Langennut maailma näyttää saavan jatkuvasti uusia voittoja kristillisestä uskosta  mm. lainsäädännössä, koululaitoksessa sekä elämän alun ja lopun eettisissä kysymyksissä. Kristinuskon taru näyttää olevan lopussa ja kirkot menettävät jatkuvasti jäseniään ja asemiaan. Jeesus tiesi tämän sanoessaan: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva” (Joh. 16:20). Tappion tien on kuitenkin vain näennäinen, niin kuin se oli Jeesuksen elämässä. Kärsimys ja risti johtivatkin maailman ja pahuuden voittamiseen ja ylösnousemukseen. Siksi Vapahtaja vakuuttaa meillekin: ”mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi … minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota teiltä pois teidän iloanne” (Joh. 16:20, 22). Kristuksen riemullinen paluu tulee häivyttämään kaikki menneet murheet.

[1] Seppälä 2009, 143.

[2] Lenski 1945, 423.

[3] Iso Raamatun tietosanakirja: maailma.

Esitykseni perustuu Thomas J. Talleyn kirjaan The Origins of the Liturgical Year (Pueblo Publishing Company, New York 1986). Talleyn perusoivallukset näyttävät puolestaan olevan peräisin Louis Duchesnen tutkimuksesta Origin du culte chrétien (Paris 1889), joka on käännetty englanniksi 1949 (Christian Worship, Its Origins and Evolution, London).

PÄÄSIÄINEN

Niin kuin on tiedossa, kirkkovuoden keskus on PÄÄSIÄINEN, koska ensimmäiset kristityt ymmärsivät pitkäperjantaina ja ylösnousemuksessa tapahtuneen jotain käänteentekevää. Alkoi uusi aiooni, aikakausi, jolloin synti ja kuolema on voitettu.

Ensimmäisen vuosisadan JUUTALAISET liittivät pääsiäiseen Palestiinan targumin mukaan: (1) maailman luomisen, (2) Iisakin sitomisen, (3) vapautumisen Egyptistä, ja (4) Messiaan tulemisen. Näillä kaikilla tuli olemaan vaikutusta kristillisen pääsiäisen sisältöön.

Ensimmäiset todisteet kristillisestä pääsiäisenvietosta ovat toiselta vuosisadalta (Epistula Apostolorum) Vähästä Aasiasta. Perusteena oli 1. Kor. 11:26 HERRAN KUOLEMAN JULISTAMINEN. Sitä vietettiin juutalaiseen tapaan nisankuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä kukonlauluun saakka. Tämä ajankohta ja viettämisen tapa ehtoollisineen on varmuudella peräisin Jerusalemin seurakunnasta.

Juutalainen kalenteri perustui kuunkiertoon. Kun kristityt erkaantuivat synagogasta, he pikkuhiljaa omaksuivat auringon kiertoon perustuvan juliaanisen kalenterin. Siinä nisankuun 14. päivää vastasi artemisios-kuun 14. päivä eli huhtikuun 6. päivä. Kolmannella vuosisadalla juliaanista kalenteria kuitenkin korjattiin siten, että siitä poistettiin pari viikkoa. Tuolloin pääsiäinen asettui maaliskuun 25. päivään. Jotkut kristityt (nk. quartodecimaanit) kuitenkin pitäytyivät edelleen huhtikuun 6. päivään pääsiäisen ”oikeana” ajankohtana (Talley, 9).

Juutalainen pääsiäinen ei ollut sidottu viikonpäivään vaan nisankuun 14. päivään. Siksi se saattoi sattua mille viikonpäivälle tahansa. Kristityt sen sijaan alkoivat viimeistään 2. vuosisadalla viettää sunnuntaita ylösnousemisen päivänä. Tämä viikoittainen pyhäpäivä ja ehtoollisen viettämisen päivä vaikutti myös pääsiäisen sitomiseen sunnuntaihin. Tämäkin katkaisi yhteyden synagogaan. Pääsiäisen ajankohta ei siis vaikuttanut sunnuntaihin vaan ylösnousemisen päivän viikoittainen viettäminen vaikutti pääsiäisen ajankohtaan.

Ensimmäiset kristityt viettivät eukaristiaa todennäköisesti, kun sapatti oli päättynyt eli lauantain klo 18.00 jälkeen. Tällöin alkoi jo sunnuntai, ylösnousemuksen päivä. Siksi ehtookellot yleisradiossa edelleen lauantaina klo 18.00! Siitä alkoi myös uusi viikko. Keskiviikko oli tällöin keskellä viikkoa! Ensimmäisillä kristityillä ei ollut liturgista vuotta vaan liturginen viikko!

HELLUNTAI

Septuaginta käyttää kahdesti nimeä pentekoste (”viideskymmenes”) tarkoittaessaan juutalaista viikkojuhlaa. Viikkojuhla (hepr. shabuoth, ”viikot”) alkoi pääsiäissapatista ja kesti 7 viikkoa. Viikkojuhla kesti 7×7 päivää + viimeinen päivä pentekoste. Yhdessä nämä muodostivat pentecontad-ajan eli viidenkymmenen päivän juhla-ajan.

Sisällöllisesti tämä viikkojuhla yhdistettiin riemuvuoteen, jota vietettiin joka 50. vuosi. Tuolloin piti kaikki orjat vapauttaa, velat antaa anteeksi ja maa palauttaa omistajilleen (Lev. 25:8, 10a). Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaiset viettivät erikseen helluntaipäivää. Sen sisältönä oli vanhastaan ollut sadonkorjuu, mutta siihen liitettiin liiton uudistaminen ja lain antaminen Siinailla.

On mielenkiintoista, että Paavali viittaa 1. Kor. 16:8 helluntaihin (”Jään tänne Efesokseen helluntaihin saakka”) ja edellä hän oli puhunut Kristuksesta ”ensi hedelmänä” (1. Kor. 15:20, 23). Tämähän oli juutalaisen helluntain teema. Saarnasiko Paavali pentecontadina tästä?
Kristillinen pääsiäisaika (pääsiäinen – helluntai) käy yksiin juutalaisen viikkojuhlan ajankohdan kanssa. – Miten juutalainen juhla-aika vaikutti siihen?

HELATORSTAI

Ensimmäinen maininta helatorstain viettämisestä on yllättävästi vasta vuodelta 388 (Gregorios Nyssalainen), vaikka sen raamatullinen perustelu ja ajankohta on selvä (Ap.t. 1:3). Pääsiäistä seuraavien 40 päivän aikana ei paastottu, koska ”sulhanen vielä on heidän kanssaan” (Matt. 9:15) ennen taivaaseen astumistaan.

JOULU

Yleisimmän teorian mukaan joulun ajankohta määräytyi roomalaisen natalis solis invicti-juhlan mukaan, jota vietettiin joulukuun 25. päivänä. Se liittyi talvipäivän seisauksessa ”syntyvään” aurinkoon. Tätä juhlaa alettiin viettää v. 274. Kristus tulkittiin ”voittamattomaksi auringoksi” ja pakanallinen juhla voitiin näin kristillistää. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollinen selitys. Ajankohdan valintaan vaikuttivat ilmeisesti myös muut tekijät.

Ensimmäinen maininta joulusta joulukuun 25. päivänä on Cronograph-almanakassa vuodelta 354 (”natus Christus in Betleem Iudee”). Joulun viettämisen synty on kuitenkin ajoitettavissa jo 300-luvun alkuvuosiin, jopa 200-luvulle. Se oli Roomassa vanhempi juhla kuin epifania (loppiainen).

Louis Duchesne on esittänyt kilpailevan teorian. Sen mukaan pääsiäisen yksi aihe on ollut itse inkarnaatio. Hän vetoaa Melito Sardeslaiseen (Peri Pascha), jonka mukaan pääsiäistä ei vietetä vain Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistoksi vaan koko lunastustyön muistoksi. Siihen kuuluu myös inkarnaatio, Jumalan Pojan syntyminen kärsimään ja lunastamaan. Chrysostomoksen mukaan Kristuksen sikiämisen päivä oli sama kuin hänen kärsimisensä ja kuolemansa päivä (Talley, 12, 94). Taustalla tässä on myös rabbien opetus pääsiäisestä luomisen päivänä.

Juutalaisille oli tavallista juhlia patriarkan tai profeetan kuolinpäivää myös hänen syntymäpäivänään. Tällöin oli luontevaa ajatella myös Kristuksen kuolinpäivää hänen sikiämisensä päivänä (tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ”uudelleensyntymisen” päivää hänen syntymäpäivänään, PH).

Mikäli Kristus kuoli ja sikisi nisankuun 14. päivänä eli huhtikuun 6. päivänä, hän syntyi tammikuun 6. päivänä. Korjattuun juliaaniseen kalenteriin siirrettynä tämä merkitsee maaliskuun 25. päivää ja joulukuun 25. päivää. Tästä kalenterien erosta selittyy se, miksi idän kirkossa Vapahtajan syntymä liitetään loppiaiseen (epifaniaan) ja lännessä jouluun.

Chrysostomokselta (De solstitiis) löytyy myös toisesta lähtökohdasta nouseva selitys joulun ajankohdalle. Hän lähtee liikkeelle Johannes Kastajan sikiämisestä, jonka hän ajoittaa Sakariaan palveluaikaan temppelissä. Chrysostomoksen mukaan Johannes palveli suurena sovituspäivänä tishrikuussa eli syyspäivän tasauksena syyskuun 25. päivä. Tämän mukaan Johanneksen syntymä sijoittuu kesäkuun 25. päivään ja Jeesuksen 25. joulukuuta.

Chrysostomos liitti joulun myös talvipäivän seisaukseen. Sen raamatullisena perusteluna hän piti Mal. 3:20 ”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko ja te parannutte sen siipien alla”. Chrysostomokselle tämä ei kuitenkaan ollut joulun ajankohdan perusta vaan vain vahvisti sen. Chrysostomos sanoi vuonna 386, että Jeesuksen syntymän ajankohta on ollut tiedossa vain vajaat kymmenen vuotta.

LOPPIAINEN (Epifania)

”Vanha joulu”, Jeesuksen syntymäjuhla sijoittui todennäköisimmin loppiaiseen, joka määrittyi juutalaisen kuukalenterin mukaisesti nisankuun 14. päivästä. Loppiaisena juhlittiin myös Jeesuksen kastetta, koska maailmaan ilmestymisen (inkarnaatio) ja lunastustyön alkamisen (kaste) ajateltiin olevan samaa epifaniaa ja siis tapahtuneen samana vuoden päivänä. Kun syntymäjuhla siirtyi lännessä jouluun, loppiaisen sisällöksi jäi Jeesuksen kaste sekä ensimmäinen tunnusteko (sekin epifania) eli Kaanan häät.

Myös loppiaisen ajankohdalle on esitetty pakanallisia lähtökohtia. Egyptissä esim. tammikuun 6. päivänä vietettiin Niilin veden nostamisen juhlaa. Tapa on säilynyt Egyptin muslimeilla ja koptikristitytkin ovat harjoittaneet kultillisia peseytymisiä tuona päivänä 1600-luvulle asti. Onko ortodoksien vedenpyhityksellä jokin yhteys näihin?

Joulun monet tapahtumat jaettiin myös kahteen lectioon, jolloin joulun osalle tulivat Jeesuksen syntymäkertomus (Lk jouluevankeliumi) ja loppisen osalle itämaan tietäjien vierailu (Mt joulukertomus). Tällainen jako tehtiin tietenkin vain siellä, missä syntymäjuhla siirrettiin jouluun.

ADVENTTI

Me liitämme adventin ajan nimenomaan jouluun, mutta tällaista paastonaikaa ei ollut eikä ole ennen epifaniaa (loppiaista). Ilmeisesti adventin paasto liittyykin alun perin vuodenkiertoon, jossa talvipäivänseisaukseen valmistauduttiin paastoamalla. Ainakin Roomassa paasto näyttää olleen historian päättymisen, eskatologian liturginen ilmaus. Kirkkovuoden lopun ja adventin ajan eskatologiset teemat saattavat siis olla jopa vanhempia kuin joulu. 500-luvulla määrättiin Martinpäivästä (11.11.) alkava 42 päivän paastonaika jouluun saakka. Siksi myös adventinajan katsottiin kestävän kuusi viikkoa.

EVANKELIUMIT JA KIRKKOVUOSI

Olisi mielenkiintoista tutkia evankeliumeja kirkkovuoden näkökulmasta. Ilmeisesti esim. Johanneksen evankeliumin järjestykseen on vaikuttanut ajatus ”kirkkovuodesta”, jossa inkarnaatiota (joulu) seuraa kaste (loppiainen) ja evankeliumi päättyy pitkäänperjantaihin ja pääsiäiseen. Aloittiko Markuksen (egyptiläinen?) seurakunta sen sijaan ”kirkkovuotensa” Jeesuksen kasteesta (loppiainen) niin kuin evankeliumi alkaa?

”Voimme otaksua, että evankeliumit muotoiltiin sillä oletuksella, että ne julistettaisiin julkisissa kokoontumisissa tiettynä ajanjaksona. Tämä ajanjakso, joka muotoutui noiden kertomusten pohjalta, kristillisen elämän vastauksena niiden julistamiseen, on kirkkovuosi” (Talley, 235).

”Suuressa osassa kristikuntaa vielä toisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä, tämä (Kristuksen) muistaminen ei ollut sidoksissa vuosittaiseen juutalaisten pääsiäiseen vaan se oli viikoittaista viettämistä viikon ensimmäisenä päivänä, sinä sapatin jälkeisenä päivänä, jota kutsuttiin myös Kahdeksanneksi Päiväksi. Viikoittainen viettäminen oli luultavasti yleistä kaikkialla ensimmäisen vuosisadan lopulla, kun taas vuosittainen ei ollut. Tähän rajaan saakka voimme sanoa, että liturginen viikko on vanhempi kuin liturginen vuosi” (Talley, 235-236).

”Joka tapauksessa jokainen juhla, jokainen sunnuntai, on ensisijaisesti ja lopultakin juurtunut pääsiäisen salaisuuteen, joka on sen kaiken keskus, eukaristiaan, joka alusta alkaen ja aina julistaa Herran kuolemaa kunnes hän tulee” (Talley, 237).

Ks. lisää liturgia ja pyhän liturgian perusteet ja liturgian video-opetukset

(alkuperäinen julkaisu 9.12.2019)

Hurskaus (kr. eusebeia), vrt. hurskas (kr. dikaios), jumalattomuus (kr. asebeia), vanhurskaus (kr. dikaiosyne; lat. iustitia)

Hurskas tarkoittaa oikeaa väärän vastakohtana. Hurskas on sellainen ihminen, joka elää Jumalalle kuuliaista ja pyhää elämää noudattaen hänen käskyjään (Apt. 10:2, Matt. 1:19) Vanhassa liitossa hurskaus oli luonteeltaan lakihurskautta. Jumala valitsi Israelin kansakseen ja pyhitti sen itselleen. Israelilla ei saanut olla muita jumalia. Jumala uskoi kansalleen tuntemisensa valon laissa (Toora, viisi Mooseksen kirjaa). Sen tunteminen ja noudattaminen sitoi Israelin Jumalan liittoon ja oikeaan jumalanpalvelukseen. Oikean uskon ja käskyjen päämäärä oli Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen (5. Moos 6:5, 3. Moos.9:18).

Ulkoisesta lain noudattamisesta ja jumalanpalvelusmenoista ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, jos sydän on kaukana Herrasta ja eletään rakkaudettomasti syntiä tehden (Jes. 58, Matt 23:28). Käskyjen päämäärä on juuri elää lähellä Jumalaa ja lähimmäistä rakastaen. Lakihenkisyys joka unohtaa käskyjen päämäärän päätyy väistämättä kaksinaismoralismiin. Lakihenkinen ihminen etsii lain noudattamisesta hyötyä ja ansiota hyljäten Jumalan armon ja laupeuden. Oikea tie ei myöskään ole lain hylkääminen (antinomismi). Laiton ihminen elää jumalattomuudessa (asebia), vailla Jumalan pelkoa. Jumala on luvannut pelastaa hurskaat kiusauksista ja tuomiosta. Jumalattomat ja tottelemattomat hän jättää syntiensä valtaan ja heitä kohtaa Jumalan tuomio. (2.Piet.2:9; 3:7; Room.1:18).

Vanhan liiton kansan yhteiskunnallista elämää ja uskonnonharjoitusta ohjanneet lait eivät enää koske kristittyjä. Kymmenen käskyä ovat sen sijaan aina voimassa.

Ihminen ei kykene täyttämään Jumalan käskyjä, koska on syntiinlankeemuksessa menettänyt alkuvanhurskauden. Jumalaton ihminen on hengellisesti kuollut. Hän kykenee ”yhteiskunnalliseen vanhurskauteen” (lat. iustitia civilis) eli jossain määrin täyttämään toisen lain taulun lähimmäistä koskevia käskyjä. Mutta nämäkään teot eivät syvimmässä mielessä ole puhtaita ja Jumalalle mieluisia, koska niitä ei ole tehty uskossa ja rakkaudessa Jumalaan.

Jumala sen sijaan on vanhurskas. Hän osoittaa vanhurskautensa siinä, että hän vanhurskauttaa syntisiä (Matt.9:13, Room 3:23-26). Kristityn vanhurskaus perustuu Kristuksen sovitustyöhön ja täydelliseen kuuliaisuuteen Isälle, jotka Jumala lukee Kristukseen uskovien ja kastettujen hyväksi (Room.10:4). Pyhän Hengen eläväksi tekemä ihminen kääntyy Jumalan puoleen uskossa ja luottamuksessa. Hän rakastaa Jumalaa sydämestään ja palvelee häntä uudessa kuuliaisuudessa (Augsburgin tunnustus, VI artikla). Jumalan vanhurskauttavan työn seurauksena ihmisen elämään avautuu uusi todellisuus. Kristitty saa iloita Kristuksen lahjavanhurskauden tuomasta syntien anteeksiantamuksesta ja Pyhän Hengen aikaan saamasta pyhityksestä. Toisaalta hän joutuu päivittäin näkemään itsessään syntiturmeluksen ja taistelemaan sitä vastaan. Kristitty on Kristuksen tähden kokonaan vanhurskas, mutta samalla hän säilyy kokonaan syntisenä (lat. simul iustus et peccator). Hän joutuu kokemaan myös ulkoisen maailman vainoa (2. Tim. 3:12). Kristitty vapautuu synnin turmeluksesta lopullisesti vasta Jumalan kirkkauden valtakunnassa.

Kristitty elää uuden liiton elämää kasteen armoliitossa. Oikeasta uskosta seuraa oikea jumalanpalvelus (latreia) ja hurskas ja jumalinen elämä (eusebeia). Kristityn kuuluu elää Jumalan omana ja hänen palvelijanaan, jatkuvassa yhteydessä Kristukseen. Hänen tehtävänään on ottaa vastaan Jumalan armoa ja rakkautta ja jakaa niitä lähimmäisilleen. Keskeistä on lepopäivän pyhittäminen alttarin ja saarnatuolin yhteydestä, jossa seurakunta on Jumalan palveltavana (lain 1.taulu). Messusta Jumala lähettää kristityn arjen jumalanpalvelukseen. Kristitty palvelee lähimmäisiään rakkaudessa, Jumalalta saamassaan kutsumuksessa, käskyjen mukaan eläen (lain 2.taulu). Kristitty elää Jumalan lahjojen äärellä. Hän rukoillen, kiittäen ja ylistäen Jumalaa uskoo itsensä, lähimmäisensä ja kaikki elämänsä asiat Jumalan haltuun. Hän tunnustaa Jumalalle syntinsä ja uskoo ne Kristuksen tähden anteeksi. Hurskauteen liittyykin olennaisena tämä Jumalaa lähellä ja hänen armostaan eläminen.

Uskonpuhdistuksen myötä kirkastui oikea vanhurskauttamisoppi. Sen myötä kirkastui oikea hurskas kristillinen elämä. Sitä mukaa kun vanhurskauttamisoppi vesittyy, katoaa myös oikea ja hurskas kristillinen elämä.

(Alkuperäinen julkaisu: 11.10.2016)

Sain pyynnön opettaa tästä raamatunkohdasta. Kysyjä mietti, miksi meillä nainen ei saa toimia pastorina eikä julkisesti opettaa koko seurakuntaa muun muassa 1. Kor. 14:33–38 pohjalta, mutta miksi meillä naiset eivät kuitenkaan peitä hiuksiaan eikä pitkätukkaista miestä katsota nenänvartta pitkin. Eikö tämä ole ristiriitaista?

Kiusaus päästä eroon vaikeasta kohdasta

Kysymys, miksi emme toimi 1. Kor. 11:1–16 mukaan, laittoi minut nöyrälle paikalle, ja varmaan hyvä niin. Huomasin itsessäni kiusauksen käsitellä kohta nopeasti “pois alta”, koska se voi herättää hankalan kysymyksen raamattu-uskollisuudestamme. Kun aloin tutustua kohtaa käsittelevään kirjallisuuteen, olin huomaavinani saman kiusauksen joissain lukemissani selityksissä. Osalla selittäjistä vaikutti olevan kiire toivottuun johtopäätökseen, että naisten ei tarvitse nykypäivän Suomessa tai länsimaissa peittää päätään jumalanpalveluksessa. Siksi ajattelen, että meidän on hyvä tiedostaa kiusaus ja vastustaa sitä. Jos ja kun koko Raamattu, siis myös 1. Kor. 11:1–16, on Pyhän Hengen inspiroima ja hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut (2. Tim. 3:16–17), meidän pitää ensimmäisenä pysähtyä kuuntelemaan tarkasti, mitä Pyhä Henki käsillä olevassa kohdassa sanoo. Vasta sitten voimme arvioida kirkollista käytäntöämme ja miettiä, onko sen Sanan mukainen.

Tästä syystä meidän on alussa hyvä torjua muutama kohdasta annettu väkinäinen selitys. Ensimmäinen on, että koska 1. Kor. 11:5 toteaa naisten seurakunnassa rukoilevan ja profetoivan ääneen, kun taas 1. Kor. 14:34–35 kieltää naisia puhumasta seurakunnassa, jompikumpi kohta olisi myöhempi lisäys, joka ei olisi peräisin Paavalilta. Perusteet väitteelle ovat heikot^[1].

Toinen on, että koska tapa peittää naisten pää ei ole enää käytössä, kysymys pään peittämisestä ei ole meille enää ajankohtainen. Mutta saattaisihan olla, että nykypäivän kirkko länsimaissa on erehtynyt ratkaisussaan, jolloin olisi syytä palata alkuperäiseen tapaan. Siksi pelkkä vetoaminen nykypäivän toimintatapaan ei riitä.

Kolmas on, että koska Paavali vetoaa naisten pitkiin hiuksiin (j. 5–6, 13–15), pitkät hiukset riittäisivät naisille peitteeksi. Paavali kuitenkin päättelee jakeissa 5–6, että pitkät hiukset kertovat naisen tarvitsevan lisäksi peitettä päälleen. Apostoli argumentoi, että jos Korintin naiset eivät kehtaa leikata pois luonnollista peitettään (pitkiä hiuksia), heidän ei tule myöskään poistaa hyvien kirkkotapojen vaatimaa peitettä (pääliinaa).

Neljäs on, että Paavali käskee seurakunnan päättää jakeessa 13 itse, sopiiko naisen rukoilla pää peittämättömänä. Apostoli kuitenkin selkeästi olettaa kirjeen ensimmäisten kuulijoiden vastanneen kysymykseen kieltävästi, kun he olivat kuulleet hänen perustelunsa.

Viides, luterilaisten keskuudessa esiintyvä tapa on siirtyä heti kättelyssä Augsburgin tunnustuksen opetukseen:

”Mitä sitten on sanottava sunnuntain vietosta ja muista vastaavista kirkkotavoista? Tähän meikäläiset vastaavat, että piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. Niinpä Paavali säätää, että seurakunnan kokouksissa tulee naisten peittää päänsä (1 Kor. 11:5) ja että sanan selittäjiä on seurakunnassa kuultava tietyssä järjestyksessä (1. Kor. 14:27–33).

Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivät toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin. Eihän kukaan väittäne, että nainen, joka pahennusta herättämättä näyttäytyy julkisesti paljain päin, tekee synnin.” (XXVIII, 53–56)

Luterilaisena toki uskon, että tunnustuksen opetus on oikeaa. Emme kuitenkaan voi heti sännätä tunnustuksen johtopäätöksiin ilman, että pysähdymme koskaan kunnolla 1. Kor. 11:1–16 kohdalle. Se olisi väärin, koska 1) kohta opettaa paljon muustakin kuin pään peittämisestä. Kaikki siinä kirjoitettu on meille tarpeellista. 2) Kirkkomme noudattaa tunnustusta siitä syystä, että se on raamatullinen. Yksittäisinä uskovina voimme yhtyä tunnustukseen vasta, jos ja kun olemme havainneet sen raamatulliseksi. Jos osoittautuisi, että tunnustuksen opetus ei olisikaan tässä kohden raamatullista, meidän ei tulisi noudattaa sitä. Meidän täytyy siis kuunnella 1. Kor. 11:1–16 opetusta ja katsoa, onhan tunnustuksen tulkinta pätevä. 3) Vaikka naisten pään peittäminen ei ole välttämätön pelastuksen vuoksi, saattaisihan käydä ilmi, että pään peittäminen olisi apostolisena kirkkotapana edelleen tarpeen rakkauden, rauhan ja hyvien tapojen vuoksi. Luterilaiset ovat useimmissa länsimaissakin noudattaneet 1960-luvulle saakka tapaa, että naiset peittävät kirkossa päänsä. Siksi on syytä pohtia, kannattaisiko tapa ottaa uudelleen käyttöön, koska se on raamatullinen, historiallinen luterilainen käytäntö ja edelleen voimassa monissa kirkkokunnissa. Johtopäätökset voidaan kuitenkin vetää vasta tekstin huolellisen tutkimisen jälkeen.

 

Jakeet 1–2: pitäytyminen apostolin opetuksiin

”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja. Minä kiitän teitä, että minua kaikessa muistatte ja noudatatte minun opetuksiani, niin kuin minä ne teille olen antanut.”

Jae 1 kuuluu useimpien selittäjien mukaan edellisen luvun asiayhteyteen, jossa Paavali on opettanut epäjumalille uhratun ja sen jälkeen lihakaupassa myydyn lihan syömisestä. Kristitty on Jumalan edessä vapaa, mutta Paavali käskee ottaa epäjumaliin uskovien pakanoiden ja heikkojen kristittyjen käsitykset huomioon, “niin kuin minäkin koetan kelvata kaikille kaikessa enkä katso omaa hyötyäni, vaan monien hyötyä, että he pelastuisivat.” (10:33) Tästä Paavali jatkaa asettaen itsensä kristityille esikuvaksi, niin kuin hänkin seurasi kaikessa Kristuksen esikuvaa (11:1). Samoin kuin apostolin puheessa kuului Kristuksen ääni (2. Kor. 13:3), samoin hänen teoissaan näkyi Kristuksen vaellus. Näin tulisi olla kaikkien kristittyjen kohdalla (1. Joh. 2:6), mutta erityisesti seurakunnan pastorien. “Älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen, vaan ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa.” (1. Tim. 4:12)

Paavali aloittaa päänpeittämisjakson antamalla seurakunnalle tunnustusta (j. 2). Tämä on antiikin retoriikan perusoppia. Kehu tekee kuulijat vastaanottavaisemmiksi siinäkin, missä on syytä moitteeseen. Jaksossa Paavali patistaa seurakuntaa korjaamaan tapansa, mutta sävy ei ole läheskään yhtä vakava kuin seuraavassa, ehtoollista käsittelevässä jaksossa (11:17–34). Pään peittäminen jumalanpalveluksessa on siis painoarvoltaan selvästi vähäisempi kysymys kuin Herran pyhän ehtoollisen oikea nauttiminen. Paavali kutsuukin naisten pään peittämistä “tavaksi” tai “tottumukseksi” (syneetheia, j. 16)^[2], ei esimerkiksi Herran käskyksi, kuten yleistä avioerokieltoa (7:10–11) ja naisten opetuskieltoa (14:37). Päänpeittämisohje on kuitenkin enemmän kuin pelkkä vapaa neuvo, kuten tietyt Paavalin ohjeet naimisiin menemisestä ja naimattomuudesta, jotka hän erottaa selvästi Herran käskystä (7:12–40).

 

Apostoliset traditiot

Paavalin kehun aihe on, että korinttilaiset muistivat häntä kaikessa ja noudattivat hänen opetuksiaan (paradoseis) sellaisina, kuin hän oli ne heille antanut (j. 2). Paavalin opetuksista käyttämä sana paradosis merkitsee “viereen annettua”. Sen latinankielinen vastine on traditio. Sanaa paradosis/traditio käytetään Raamatussa sekä negatiivisista että positiivisista asioista. Negatiivisesti puhutaan “ihmisten traditioista” eli juutalaisten perinnäissäännöistä, jotka nousivat Jumalan käskyjen rinnalle ja käytännössä niiden ohi^[3], sekä pakanallisen filosofian ja maailmankuvan käsityksistä^[4]. Positiivisesti traditiolla yksikössä (2. Tess. 3:6) tai monikossa (1. Kor. 11:2; 2. Tess. 2:15) tarkoitetaan opetuksia, joita apostolit antoivat seurakunnille “joko puheen tai kirjeen kautta” (2. Tess. 2:15). Apostoliset traditiot sisälsivät ennen muuta oikean apostolisen uskonopin mutta myös hyviä jumalanpalvelustapoja, kuten naisten pään peittämisen jumalanpalveluksessa tai jumalanpalveluksen viettämisen sunnuntaina, Herran ylösnousemuksen päivänä (Apt. 20:7; 1. Kor. 16:2; Ilm. 1:10).

Paavalin puhe traditioista ei anna mitään perustetta roomalaiskatoliselle ja ortodoksiselle käsitykselle, että traditio olisi jatkuvasti Raamatun rinnalle tai ympärille muodostuva normi, jota kirkon opetusvirka määrittelisi ja joka sitoisi kristittyjen omiatuntoja. Apostolinen traditio/apostoliset traditiot sisältyvät kaikilta olennaisilta osin Uuteen testamenttiin. Mikään traditio, joka ei ole talletettu Uuteen testamenttiin, ei voi perustellusti kutsua itseään apostoliseksi. Juuri Uuteen testamenttiin sisältyvistä uskon ja elämän “traditioista” kristittyjen tulee “pitää kiinni sellaisina kuin Paavali on ne meille tradeerannut”, ja vain tällaisesta kiinnipitämisestä apostoli antaa kristityille tunnustusta (j. 2). Kaikesta, mikä menee Uuden testamentin yli, apostoli sanoo: “Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.” (4:6) Paavalin antama tunnustus apostolisiin traditioihin pitäytymisestä vahvistaa uskonpuhdistuksen periaatteen “yksin Raamattu”, jonka mukaan kaikki muu kirkollinen traditio on alisteista pyhälle Raamatulle.

 

Jae 3: pää-rakenne

”Mutta minä tahdon, että te tiedätte sen, että Kristus on jokaisen miehen pää ja että mies on vaimon pää ja että Jumala on Kristuksen pää.”

Jakeen ketjua Jumala–Kristus–mies–nainen on kutsuttu kefalee-struktuuriksi^[5]. Kefalee on kreikaksi “pää”. Suomeksi voimme puhua pää-rakenteesta. Ketjussa Jumala–Kristus–mies–nainen edellinen on aina jälkimmäisen pää^[6]. Antiikissa päätä ei pidetty järjen tyyssijana, kuten nykyään länsimaissa, vaan pää tarkoitti johtoasemaa ja alkusyytä. Kun sanotaan, että Jumala on Kristuksen pää, ei tarkoiteta, että Jumala on Kristuksen järki, vaan että Kristus on alkuisin Jumalasta ja Jumalan johtama. Samoin mies naisen päänä ei tarkoita, että mies olisi naista rationaalisempi, vaan että nainen on luotu miehestä (j. 8–9, 12; 1. Moos. 2:21–22) ja mies on naisen johtaja (1. Moos. 3:16).

 

Hierarkia ja alamaisuus

Pää-rakenteessa ensimmäisenä on Jumala, Isä, ja toisena on Jumalan lihaksitullut Poika, Jeesus Kristus. Kristus on jumaluutensa puolesta samaa olemusta kuin Isä ja täysin Isän vertainen. Mutta kun Poika sikisi Pyhästä Hengestä neitsyt Marian kohdussa, Hän omaksui ihmisyyden osaksi persoonaansa. Ihmisyytensä puolesta Kristus on Jumalaa vähäisempi ja Jumalalle alamainen. Jumalan ja Kristuksen välinen suhde osoittaa, että hierarkia (kreikaksi “pyhä järjestys”) ei automaattisesti tarkoita arvoeroa saati sortoa. Isän ja Kristuksen tapauksessa hierarkia eli Pojan syntyminen ihmiseksi oli jopa täysin välttämätöntä, jotta Hän saattoi vapauttaa ihmiskunnan sen todellisten sortajien eli Saatanan, synnin ja kuoleman vallasta! Kristinuskon malli hyvälle yhteiselämälle ja sukupuolten väliselle suhteelle ei siis ole alistuminen, joka voi tapahtua vastentahtoisesti, vaan alamaisuus, jota alamainen osoittaa halullisesti. Alamaisuuden esikuva ja lähde on Kristus, joka oli Jumalalle kuuliainen pelastaakseen meidät ihmiset. Joka ei pysy siinä asemassa, jonka Jumala hänelle osoittaa, se ei todellisuudessa nouse arvossa vaan laskee siinä, koska hän toimii Jumalan asettamaa hyvää järjestystä vastaan. Konstantinopolin patriarkka ja kuuluisa saarnamies Johannes Khrysostomos (k. 407) saarnasi tästä:

”Mutta jos joku kysyy: ’Millä tavalla on muka naiselle häpeäksi, jos hän nousee miehelle kuuluvaan kunniaan?’, voisimme vastata seuraavaa: hän ei suinkaan nouse vaan päinvastoin lankeaa pois itselleen kuuluvasta arvosta. Sillä jos ei pysytä omien rajojensa ja Jumalan asettamien lakien sisäpuolella vaan ylitetään ne, ei kyseessä ole voitto vaan tappio. Sillä niin kuin mies, joka havittelee toisten omaa ja anastaa sitä mikä ei ole hänen, ei saa hankittua mitään lisää vaan kärsii tappiota ja hävittää senkin, minkä omisti – sama tapahtui myös paratiisissa – samoin nainenkaan ei saa hankittua itselleen miehen jaloa asemaa vaan menettää samalla myös naisen arvokkuuden. Eikä hänelle koidu häpeää ainoastaan tästä syystä vaan myös ahneudestaan.”^[7]

Pää-rakenteen ensimmäisen kahden jäsenen tarkastelu osoittaa vääräksi yleisen käsityksen, jonka mukaan ihmisillä on erilainen arvo, jos heillä on jo lähtökohtaisesti erilaiset tehtävät tai mahdollisuudet. Tämä ajatus on modernin tasa-arvokäsityksen ytimessä. Sen mukaan naisen on saatava tehdä kaikkea samaa kuin mies, koska muuten nainen olisi alempiarvoinen kuin mies. Väite on maailmallinen ja harhaoppinen. Kristinuskon mukaan se, mitä ihminen tekee tai ei tee, ei määrittele hänen arvoaan. Ihmisen arvo on Jumalan antama lahja, joka ei riipu lainkaan ihmisen teoista. Tästä on kyse lain ja evankeliumin erottamisessa. Laki arvioi ihmisen tekoja ja tuomitsee ihmisen tekojen mukaan. Mutta evankeliumi eli ilosanoma syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksessa ei puhu lainkaan ihmisen teoista, vaan lahjoittaa hänelle Jumalan suosion Kristuksen tähden. Jumalan luomana ja Jumalan Pojan lunastamana ihminen on arvokas, ei omien tekojensa ansiosta vaan Jumalan tekojen (luominen ja lunastus) ansiosta.

 

“Vaimo” vai “nainen”?

Kirkkoraamattu 1938 (“KR38”) kääntää pää-rakenteen viimeisen jäsenen sanalla “vaimo”. Käännöksessä vaimo tarkoittaa vanhemman suomen kielen mukaisesti naista yleensä, kuten Bibliassa, ei välttämättä naimisissa olevaa naista. Uudemmista suomalaisista käännöksistä STLK2017 tulkitsee jakson puhuvan aviovaimoista^[8], kun taas Kirkkoraamattu 1992 (“KR92”) ja UT2020 puhuvat naisista. Raamattu kansalle -käännös puhuu jakeessa 3 vaimosta mutta muuten naisista. Tulkintaerot johtuvat siitä, että kreikan sana gynee voi tarkoittaa asiayhteydestä riippuen naista yleisesti tai jonkun miehen naista eli vaimoa. Raamattu opettaa toisaalla, että avioliitossa mies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Pidän kuitenkin perustellumpana tulkintaa, jonka mukaan Paavali puhuu 1. Kor. 11:3–16 kaikista naisista eikä ainoastaan naimisissa olevista. Apostoli huolehtii siitä, että kirkon jumalanpalvelustavat heijastaisivat oikeaa sukupuolten välistä suhdetta, joka ilmeni Aadamin ja Eevan luomisessa (j. 7–9, 12). Samalla tavalla Paavali johtaa 1. Tim. 2:9–15 kaikki naisia koskevan yleisen opetuskiellon luomisen ja syntiinlankeemuksen järjestyksestä.

 

Jakeet 4–5a: mies ilman peitettä, nainen peitettynä

”Jokainen mies, joka rukoilee tai profetoi pää peitettynä, häpäisee päänsä. Mutta jokainen vaimo, joka rukoilee tai profetoi pää peittämätönnä, häpäisee päänsä.”

Naiset rukoilevat ja profetoivat

On merkillepantavaa, että Paavali edellyttää sekä miesten että naisten “rukoilevan” ja “profetoivan” seurakunnassa. “Rukoileminen” ei tarkoita ainoastaan hiljaista liittymistä seurakunnan rukoukseen, vaan rukouksen lausumista ääneen, niin että toinen seurakuntalainen lausuu siihen aamenen (14:16). “Profetoiminen” voi tarkoittaa ennustamisen ja näkyjen tai unien kertomisen lisäksi selväsanaista seurakuntaa rakentavaa puhetta, sillä Paavali määrittelee profetoimisen näin: “Profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehotukseksi ja lohdutukseksi” (14:3). Kuitenkin Paavali samassa kirjeessä kieltää naisilta “seurakunnissa puhumisen” (14:33–38). Toisaalla Paavali sanoo: “Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti. … Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies.” (1. Tim. 2:12, 3:2 KR92) Pyhä Henki apostolin kautta siis kieltää naisilta toimimisen seurakunnan opettajana, varsinkaan saarnaajana jumalanpalveluksessa, mihin 1. Kor. 14 konteksti viittaa, saati kaitsijana eli pastorina. Sen sijaan Paavali myöntää naisille yleiseen pappeuteen kuuluvan oikeuden seurakunnan tilaisuuksissa rukoilla ääneen tai käyttää “profetoimiseksi” luokiteltavia rakentavia, kehottavia tai lohduttavia puheenvuoroja, kunhan naisten esiintyminen ilmaisee alamaisuutta miehille. Kirkkoisä Tertullianus (k. v. 220 jälkeen) kirjoitti tästä:

”Samalla tavalla apostoli säätäessään seurakunnassa naisten osaksi hiljaisuuden, jotta he eivät puhuisi pelkästä oppimisen halusta [1. Kor. 14:33–38], vaikkakin hän oli jo aiemmin osoittanut heilläkin olevan oikeus profetoida, kun hän oli pannut profetoivan naisen kannettavaksi hunnun [1. Kor. 11:2–16], apostoli otti vastaan lain arvovaltaisen päätöksen, että naisen on oltava alamainen [1. Kor. 14:34].”^[9]

Korintin naisten väärinkäytös esiintyä paljain päin näyttää johtuneen siitä, että he Hengen vaikutuksesta olivat saaneet osansa armolahjoista, myös rukouksen ja profetoimisen lahjoista. Tästä he vaikuttavat päätelleen, että he voivat esiintyä seurakunnassa miesten vertaisina ja opettajina. Paavali joutui puuttumaan kirjeessään moniin muihinkin tapauksiin, joissa korinttilaiset olivat alkaneet käyttää kristillistä vapautta väärin ohittaen Jumalan asettaman järjestyksen^[10].

Käytännön sovellutus

Paavali vetää jumalanpalvelustapoihin liittyviä johtopäätöksiä pää-rakenteesta Jumala–Kristus–mies–nainen. Apostoli vaikuttaa ajattelevan hyvin konkreettisesti. Pää-rakenteessa hän käyttää pää-sanaa metaforisesti mutta päättelee sen perusteella, miten miesten ja naisten tulisi pukea ruumiilliset päänsä. Koska Kristus on miehen pää, miehen ei tietystikään tule peittää päätään, koska muuten hän peittäisi Kristuksen. Kun naisen pää taas on paljon Kristusta vähäarvoisempi mies, ei tietystikään olisi oikein rinnastaa miestä Kristukseen. Naisten pään peittäminen ilmaisee siis kahta asiaa: 1) Nainen on alamainen miehelle. 2) Mies on vähäisempi kuin Kristus. Naisten pään peittäminen ei ainoastaan takaa, että nainen pysyy riittävän vaatimattomalla paikalla vaan että mieskin pysyy riittävän vaatimattomalla paikalla eikä nouse Kristuksen vertaiseksi^[11]!

Sukupuolierot säilytettävä

Paavali kritisoi siis Korintin uutta jumalanpalveluskäytäntöä, jossa naiset eivät enää peittäneet päätään rukoillessaan seurakunnassa ääneen tai profetoidessaan, kuten olivat tehneet ennen. Sekä miesten että naisten pitää toimia seurakunnissa siten, että miesten ja naisten välistä erilaisuutta ei ohiteta. Tämä on 2000-luvun Suomessa hyvin tärkeä huomio. Jo Vanha testamentti tuomitsee sen, jos pukeutumisella pyritään poistamaan tai häivyttämään sukupuolierot. “Nainen älköön käyttäkö miehen tamineita, älköönkä mies pukeutuko naisen vaatteisiin; sillä jokainen, joka niin tekee, on kauhistus Herralle, sinun Jumalallesi.” (5. Moos. 22:5) Pukeutuminen vaihtelee eri aikakausina ja eri kulttuureissa, mutta kristittyjen pitää joka maassa ja kaikkina aikoina pukeutua niin, että naiset pukeutuvat kuin naiset ja miehet kuin miehet. “Kristinusko velvoittaa noudattamaan paikallisia tapoja kaikkialla, mikäli ne eivät sodi totuuden ja pyhyyden suuria periaatteita vastaan.”^[12]

Kulttuurinen konteksti

Paljon on keskusteltu siitä, missä kulttuurisessa kontekstissa Paavali käsittelee pään peittämistä. Mitä mielikuvia pään peittämiseen tai peittämättä jättämiseen liittyi Korintin seurakunnan ympäristössä? Vastausta on etsitty sekä avioliitto- ja seksuaalimoraalin puolelta että uskonnollisista tavoista.

1. Avioliitto- ja seksuaalimoraali. Siveät yläluokkaiset roomalaiset vaimot, matroonat, käyttivät ulkona liikkuessaan kasvohuntua, sitoivat hiuksensa ylös ja joskus myös peittivät päänsä hupulla^[13]. Jos matroona liikkui ulkona ilman huntua, hänen katsottiin kieltäneen avioliittonsa. Samoin säädyllinen juutalaisnainen ei esiintynyt julkisesti pää peittämättömänä. Jos vaimo kulki julkisesti peittämättömin päin, nekin rabbit, jotka suhtautuivat tiukimmin avioeron myöntämiseen, antoivat miehelle luvan erota. Koska siveät pakana- ja juutalaisvaimot peittivät julkisuudessa päänsä, pää peittämättömänä esiintyvää naista olisi Korintissa todennäköisesti pidetty löyhätapaisena naisena tai prostituoituna, joista kaupunki oli tunnettu. Jos Paavalin ohjeet nähdään tätä taustaa vasten, hän näyttää korostaneen, että naisten on seurakunnassakin esiinnyttävä siveinä, miehilleen uskollisina ja alamaisina. Nykyaikana tämä tarkoittaisi, että vaimon tulisi esimerkiksi käyttää kihla- ja vihkisormuksia ja kohdella aviomiestään kunnioituksella.
2. Roomalaiset, kreikkalaiset, gnostilaiset ja juutalaiset jumalanpalvelustavat. Roomalaismiehet, jotka olivat kansalaisia^[14], peittivät päänsä toogansa liepeillä uhratessaan jumalille. Arvostetut roomalaiset vestaali-papittaret kantoivat pääpeitettä virkansa merkkinä. Sen sijaan kreikkalaiset pakanamiehet uhrasivat ja rukoilivat paljain päin tai päässään seppele. Kreikkalaiset pakananaiset rukoilivat pää peitettyinä. Jotkut kreikkalaiset pakanapapittaret kuitenkin toimittivat virkansa paljain päin^[15]. Sama käytäntö oli gnostilaisilla, kristinuskoa ja pakanuutta sekoittavilla lahkoilla, joilla oli naisjohtajia^[16]. Juutalaismiehet ja -naiset todennäköisesti peittivät päänsä rukoillessaan, samoin kuin nykyään. Jos Paavalin ohjeet nähdään uskonnollista taustaa vasten, kristityt miehet toimivat toisin kuin pakanat ja juutalaiset rukoillessaan paljain päin. Heidän jumalanpalvelustapansa osoittivat, että kristinusko on jotain muuta kuin pakanuus tai juutalaisuus. Naiset sen sijaan peittivät päänsä, koska heidän esiintymisensä paljain päin olisi assosioitunut pakanapapittarien ja gnostilaisten “naispappien” toimintaan. Nykyaikana tämä tarkoittaisi, että naisen tulee välttää sellaista esiintymistä seurakunnassa, joka voidaan tulkita nousemiseksi miehen ja varsinkaan seurakunnan opettajan asemaan.

Pään peittäminen vanhassa kirkossa

Varhaiskristillisissä seurakunnissa naisilla oli Paavalin asioihin puuttumisen jälkeen tapana käyttää pääpeitettä jumalanpalveluksissa. Kristittyjen käyttämissä katakombeissa on säilynyt tästä kuvia^[17]. Seuraavina vuosisatoina pääpeitteen käyttämistä tosin alettiin perustella moralistisemmin kuin Paavali. Kleemens Aleksandrialainen (k. n. 215) halusi naisten peittävän pään lisäksi kasvonsa, jotta he eivät kauneudellaan johtaisi miehiä syntiin^[18]. Tiukoista moraalikannoistaan tunnettu Tertullianus vaati tyttöjä peittämään päänsä siitä alkaen, kun he tulivat sukukypsiksi^[19], antoi tarkkoja ohjeita siitä, kuinka peittävä peitteen on oltava, ja ihaili Arabian naisia, jotka verhosivat itsensä kokonaan^[20]. Tertullianuksen kiihkoilu pääpeitteen puolesta kertoo, että kaikki teini-ikäiset tytöt ja naimattomat naiset eivät käyttäneet pääpeitettä kirkossa. Yleensä kristityt naiset eivät liikkuneet kadullakaan ilman pääpeitettä ja usein myös huntua^[21]. Naiset, jotka tekivät monivuotista parannusta jostakin merkittävästä julkisynnistä, esiintyivät ilman pääpeitettä ja avoimin hiuksin, mitä pidettiin häpeän merkkinä^[22]. Kirkkoisät siirtyivät varsin nopeasti Paavalin pää-rakenteen ja luomisjärjestyksen perusteluista lakihenkisempiin argumentteihin. Siinä emme voi seurata heidän jalanjälkiään.

 

Jakeet 5b–6: koska naiset eivät kehtaa poistaa hiuspeitettään, älkööt poistako pääpeitettäänkään

”sillä se [naisen rukoileminen tai profetoiminen pää peittämättömänä] on aivan sama, kuin jos hänen päänsä olisi paljaaksi ajeltu. Sillä jos vaimo ei verhoa päätään, leikkauttakoon hiuksensakin; mutta koska on häpeäksi vaimolle, että hän leikkauttaa tai ajattaa hiuksensa, niin verhotkoon itsensä.”

Paavali käyttää samaa ilmaisua “on häpeäksi vaimolle/naiselle” (aiskhron gynaiki, j. 6) kuin puhekieltokohdassa “häpeällistä on naisen puhua seurakunnassa” (14:35). Varsin monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa ja eri aikoina on jaettu käsitys, että pään ajaminen paljaaksi ei sovi naiselle. Käsitys toistuu jo Vanhassa testamentissa. Pitkien hiusten päästäminen hajalle oli surun, järkytyksen ja häpeän merkki sekä miehillä (3. Moos. 10:6, 13:45, 21:10) että naisilla (4. Moos. 5:18). Vielä suurempi häpeä oli ajaa itsensä kaljuksi (Job 1:20). Herra kielsikin pään ajamisen paljaaksi pakanallisena tapana, erityisesti vainajia surtaessa (3. Moos. 19:27, 21:5; 5. Moos. 14:1–2). Tapaa käyttivät mooabilaiset (Jes. 15:2; Jer. 48:37), filistealaiset (Jer. 47:5), tyroslaiset (Hes. 27:31), mutta myös israelilaiset (Jes. 22:12; Hes. 7:18; Aam. 8:10; Miika 1:16). Sotavangeiksi ja orjiksi joutuneet naiset häpäistiin ajamalla heidät kaljuiksi (Jes. 3:24). Paavalin argumentti on, että jos Korintin naiset eivät kehtaa leikata pois luonnollista peitettään eli pitkiä hiuksia, heidän ei tule myöskään poistaa hyvien kirkkotapojen vaatimaa peitettä eli pääliinaa.

 

Jakeet 7–9: mies Jumalan, nainen miehen kunniana

”Miehen ei tule peittää päätänsä, koska hän on Jumalan kuva ja kunnia; mutta vaimo on miehen kunnia. Sillä mies ei ole alkuisin vaimosta, vaan vaimo miehestä; eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten.”

Paavali ei kiistä, etteikö nainenkin olisi luotu Jumalan kuvaksi, minkä Raamattu opettaa selvästi (1. Moos. 1:26–27). Sen sijaan Paavali osoittaa, että luomisen järjestyksellä on pysyviä seurauksia sukupuolten väliselle suhteelle. Jumala loi ensiksi Aadamin, miehen, kuvakseen ja kunniakseen (1. Moos. 2:7), toimimaan Hänen paratiisinsa taloudenhoitajana ja tottelemaan Hänen käskyään (1. Moos. 2:15–17). Eeva, nainen, luotiin vasta tämän jälkeen miehelle “avuksi, joka hänelle sopii”, koska Aadamin “ei ollut hyvä olla yksin” (1. Moos. 2:18)^[23]. Jumala loi naisen kylkiluusta, jonka Hän otti miehen kyljestä (1. Moos. 2:22). Mies on siis naisen “pää” kahdessa mielessä: 1) Mies on naisen “alku”, koska nainen luotiin miehestä (1. Kor. 11:8). 2) Hän on naisen “johtaja”, koska miestä ei luotu naista varten vaan nainen miestä varten (j. 9).

Kiinnostavaa kyllä Paavali ei sano, että nainen olisi miehen “kuva” (eikoon), onhan hänet luotu erilaiseksi kuin mies. Sen sijaan nainen on miehen “kunnia”, “kirkkaus” tai “loisto” (doksa), samoin kuin mies on Jumalan “kunnia”, “kirkkaus” tai “loisto” (doksa). Samoin kuin mies on johtoasemassaan luotu ja tarkoitettu heijastamaan Jumalan kunniaa, samoin nainen on luotu ja tarkoitettu heijastamaan miehen kunniaa. “Kelpo vaimo on puolisonsa kruunu, mutta kunnoton on kuin mätä hänen luissansa.” (Sananl. 12:4)^[24] Vaikka Paavalin opetus ilmaisee naisen alamaisuutta miehelle, se samalla ilmaisee naisen suunnatonta arvoa. Koska nainen on miehen kunnia, kirkkaus ja loisto, miesten pitää kohdella naisia mitä suurimmalla kunnioituksella. Sillä jos mies kohtelee huonosti naista, hän häpäisee oman kunniansa! Samoin kuin mies häpäisee huonolla käytöksellä Jumalan, jonka kuva ja kunnia hän on, samoin nainen häpäisee huonolla käytöksellä miehen, jonka kunnia hän on.

 

Jae 10: valta pään päällä, enkelien tähden

”Sentähden vaimon tulee pitää päässään vallanalaisuuden merkki enkelien tähden.”

Käännösten lisäämällä sanalla “merkki” ei ole vastinetta alkutekstissä. Tarkempi käännös kuuluisi: “Sen tähden nainen on velvollinen pitämään valtaa pään päällä enkelien tähden.” Jakeeseen liittyy kaksi kysymystä: 1) Mitä tarkoittaa “valta” tai “valtuutus” (eksuusia), joka naisella tulee olla päänsä päällä? 2) Mitä tarkoittaa “enkelien tähden”?

Pääpeite vallanalaisuuden ja valtuutuksen merkkinä

Ensimmäiseen kysymykseen on annettu kaksi varteenotettavaa vastausta. Ensimmäisen, perinteisemmän käsityksen mukaan “valta” tai “valtuutus” tarkoittaa, että pääpeite on merkki siitä, että nainen on miehen “vallan” alainen (näin KR38). Toisen, uudemman käsityksen mukaan pään päällä oleva “valta” tarkoittaa, että pääpeite ilmaisee naisen “arvoa” tai “valtaa” (näin KR92, UT2020). Uudessa liitossa naisella on nimittäin suurempi valtuutus kuin vanhassa liitossa, koska hän saa olla seurakunnassa äänessä rukoilemalla ja profetoimalla, mikä oli vanhan liiton jumalanpalveluksessa kiellettyä^[25]. Molemmat käsitykset ovat totta, joten meidän ei ole pakko valita niiden väliltä. Pääpeite ilmaisee sekä vallan, joka miehellä on naisen yli, että valtuutuksen, joka naisella uudessa liitossa on rukoilla ja profetoida, kunhan hän ei hallitse miestä.

Enkelit iloitsevat järjestyksestä

Sanoja “enkelien tähden” on selitetty monin eri tavoin. Villein tapa on viitata apokryfiseen Heenokin kirjaan, jossa 1. Moos. 6:1–4 tulkitaan siten, että jotkut enkelit viehtyivät ihmisnaisiin ja tekivät heidän kanssaan huorin^[26]. Tältä pohjalta Tertullianus sanoi vakavissaan, että naisten täytyy pitää pääpeitettä, jotta enkelit eivät alkaisi himoita heitä^[27]. Heenokin kirjan ja Tertullianuksen tulkinta 1. Moos. 6:1–4:stä on väärä, koska Herra Jeesus sisällyttää enkelien kaltaisuuteen, ettei “mennä naimisiin eikä mennä miehelle” (Matt. 22:30). Kleemens Aleksandrialainen tulkitsee “enkelien” tarkoittavan seurakunnan vanhurskaita ja hyveellisiä miehiä. Oikeat enkelit näkevät naisen hunnun läpi. Naisen tulee pitää huntua, jotta hän ei aiheuttaisi seurakunnan miehissä romanttis-seksuaalista halua^[28]. Raamattu toki kehottaa naisia pukeutumaan säädyllisesti (1. Tim. 2:9), mutta enkelien tulkitseminen seurakunnan miehiksi on väkinäistä. Oikea tulkinta on, että “enkelien tähden” tarkoittaa enkelien olevan läsnä seurakunnan jumalanpalveluksessa, joka on taivas maan päällä (Hepr. 12:22–24). Näin asian ymmärsivät mm. Origenes Aleksandrialainen (k. 253) ja luterilaiset isät^[29]. Pyhät enkelit iloitsevat siitä, kun seurakunta viettää jumalanpalvelusta säädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä, kun taas Perkele ja sen enkelit kärsivät siitä. “Enkelien tähden”-perustelun yhteydessä on viitattu siihenkin, että kerubit ja serafit verhoavat ruumiinsa siivillään Jumalan kunnian edessä (Jes. 6:2; Hes. 1:11). Enkelien tavoin naisten tulee verhota päänsä merkkinä alamaisuudestaan Jumalalle.^[30]

 

Jakeet 11–12: Herrassa mies ja nainen ovat yhtä

”Herrassa ei kuitenkaan ole vaimoa ilman miestä eikä miestä ilman vaimoa. Sillä samoin kuin vaimo on alkuisin miehestä, samoin myös mies on vaimon kautta; mutta kaikki on Jumalasta.”

Kun Paavali on jakeissa 3–10 korostanut naisen alamaisuutta miehelle, hän siirtyy tasapainottamaan sanomaansa korostamalla naisen ja miehen samanarvoista asemaa ja keskinäistä riippuvuutta “Herrassa” eli Kristuksessa ja Hänen ruumiissaan, kirkossa (j. 11). “Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3:26–28) Sukupuoliero ei Kristuksessa katoa, mutta se suhteellistuu. Miehen ja naisen tehtävät kirkossa ja maailmassa pysyvät erilaisina, mutta heillä on täysin sama osallisuus pelastuksesta ja sama arvo Jumalan silmissä.

Toiseksi Paavali muistuttaa, että vaikka ensimmäisessä luomisessa mies oli ensin ja sitten nainen, sen jälkeen järjestys on ollut päinvastainen. Jokainen mies syntyy maailmaan naisen kautta (j. 12). Tämäkään järjestys ei ole sattumanvarainen, vaan “kaikki on Jumalasta”. Jopa Jumala itse syntyi maailmaan naisesta, ilman miestä (Luuk. 1:26–38; Gal. 4:4)! Mies, joka kohtelee huonosti naista, siten tietyssä mielessä häpäisee omaa äitiään ja Herramme äitiä neitsyt Mariaa, koska he ovat osallisia samasta naiseudesta kuin nainen, jota mies kohtelee huonosti.

 

Jakeet 13–15: luonnon opetus

”Päättäkää itse: sopiiko vaimon rukoilla Jumalaa pää peittämätönnä? Eikö itse luontokin opeta teille, että jos miehellä on pitkät hiukset, se on hänelle häpeäksi; ja että jos vaimolla on pitkät hiukset, se on hänelle kunniaksi? Sillä ovathan hiukset annetut hänelle hunnuksi.”

Jakeessa 13 Paavali vetoaa kirjeen vastaanottajien arvostelukykyyn. Hän edellyttää, että kun korinttilaiset ovat seuranneet hänen argumentaatiotaan tähän asti, he päätyvät itsekin samoihin johtopäätöksiin. Samoin apostoli oli tehnyt opettaessaan, ettei kristitty voi osallistua sekä epäjumalien aterioille että Herran pyhälle ehtoolliselle: “Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille; arvostelkaa itse, mitä minä sanon.” (10:15) Jakeissa 14–15 Paavali palaa jakeissa 5b–6 esittämäänsä argumenttiin, että naiselle on häpeäksi ajaa hiuksensa pois. Paavalin argumentaatiossa näkyy ajatus, että “luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon asettama järjestys” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIII, 12). Isossa osassa kansoja, aikakausia ja kulttuureja on pidetty luonnollisena, että miehet pitävät lyhyitä, naiset pitkiä hiuksia. Jossain määrin näin on nykypäivän Suomessakin. Paavalin mukaan tila palautuu “luontoon” (fysis), Jumalan luomakuntaan asettamaan järjestykseen.

Tukan lyhyys tai pituus on kuitenkin jossain määrin kulttuurisesti suhteellista. Roomalaisissa kuvissa miesten “lyhyt” tukka olisi nykyisillä kriteereillä puolipitkä, korviin asti ulottuva^[31]. Joillakin juutalaisilla, mm. Torinon käärinliinan miehellä, jota monet pitävät Jeesuksena, oli selässä lapaluiden väliin asti ulottuva palmikko. Paavalikaan ei ollut ehdoton kannassaan miesten pitkien hiusten luonnottomuudesta. Tärkeimpänä osoituksena tästä on nasiirius, josta on säädetty 4. Moos. 6:1–21. Nasiiri eli “vihkiytynyt” oli israelilainen mies tai nainen, joka vihkiytyi joksikin ajaksi erityisellä tavalla Herran palvelemiseen. Tänä aikana nasiiri ei leikannut hiuksiaan, mikä lienee ollut elämänvoiman merkki (vrt. Simsonin ja Absalomin voiman/kauneuden yhteys pitkiin hiuksiin, Tuom. 13–16; 2. Sam. 14:25–26). Simson, Samuel ja ilmeisesti myös Johannes Kastaja olivat elinikäisiä nasiireja (Tuom. 13; 1. Sam. 1:11; Luuk. 1:15). Myös Paavali itse teki ainakin kaksi kertaa elämässään nasiirilupauksen, mihin kuului tukan kasvattaminen (Apt. 18:18, 21:23–27). Ensimmäisellä kerralla Paavali oli tehnyt nasiirilupauksen juuri Korintissa (Apt. 18:18 mainittu Kenkrea oli toinen Korintin kahdesta satamakaupungista), jonne hän nyt kirjoitti miesten pitkien hiusten luonnottomuudesta! Paavali siis halusi, että miesten ja naisten hiusmallitkin olisivat “luonnollisia”, Jumalan antaman säädyllisyydentajun mukaisia, mutta piti vähintään nasiirilupauksen tapauksessa miesten pitkää tukkaa sallittuna, jopa hyvänä. Miesten pitkää tukkaa ei siis voi sanoa synniksi. Jokaisen lienee silti hyvä miettiä, millä tavalla oma ulkomuoto voisi heijastaa hyvällä tavalla maallisten ulkonäköihanteiden sijaan Jumalan luomaa mieheyttämme tai naiseuttamme.

 

Jae 16: kirkon yhtenäisyys

”Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla.”

Paavali lopettaa pääpeitekysymyksen käsittelyn. Hän ennakoi, että jotkut seurakuntalaiset eivät olisi vieläkään vakuuttuneita hänen argumenteistaan, vaikka hän oli vedonnut Jumalaan asti palautuvaan hierarkiaan (j. 3–5a), luonnolliseen säädyllisyydentajuun (j. 5b–6, 14–15), luomisjärjestykseen (j. 7–9), enkelien läsnäoloon jumalanpalveluksessa (j. 10) ja kuulijoiden omaan arvostelukykyyn (j. 13). Viimeisenä argumenttinaan hän vetoaa kirkon yhteiseen käytäntöön: “meillä”, siis Paavalilla ja hänen työtovereillaan, “ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla”. Monien vanhempien selittäjien mukaan “tapa” viittaa samassa jakeessa mainittuun vastaanväittämiseen (filoneikos einai, kirjaimellisesti “olla riidan ystävä”), mutta ei ole uskottavaa, että apostoli olisi perustellut kirkon konsensuksella kieltoa haastaa riitaa. Mielekkäämmän tulkinnan mukaan Paavali sanoo: “Vaan jos joku vaikuttaa olevan riidanhaluinen, meillä ei ole sellaista tapaa (että naiset rukoilevat ja profetoivat paljain päin) eikä Jumalan seurakunnilla.” Apostolin mukaan yksittäisen paikallisseurakunnan tai alueellisen kirkon^[32] ei ole hyvä ottaa käyttöön tapaa, joka hämärtää sen yhteyttä muuhun Jumalan kirkkoon. Saman ajatuksen pohjalta mutta vielä voimakkaammin apostoli argumentoi naisten opetuskiellon kohdalla: “Vai teistäkö Jumalan sana on lähtenyt? Vai ainoastaan teidänkö tykönne se on tullut?” (14:36) Vaikka naisten pään peittäminen ei ole pelastuskysymys, yksittäisen seurakunnan tai paikalliskirkon ei pidä ottaa käyttöön kirkkotapoja, jotka hämärtävät sen yhteyttä kokonaiskirkkoon eli muihin oikeauskoisiin seurakuntiin. Korintin kristityt olivat ensimmäinen kristillinen sukupolvi. Me, joilla on takanamme kristinuskon 2000-vuotinen historia, olemme velvollisia ottamaan huomioon oman aikamme kirkon lisäksi aiemmat kristilliset sukupolvet. Miten luterilaiset isämme suhtautuivat pään peittämiseen?

Adiafora?

Kuten todettu, luterilaisuuden päätunnustus, Augsburgin tunnustus vuodelta 1530, lukee pään peittämisen tapoihin, joita piispat ja papit voivat antaa, jotta kaikki sujuisi kirkossa “säädyllisesti ja järjestyksessä”, “sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:40, 33). Tällaisia kirkollisia tapoja seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi, mutta ei siinä mielessä, että niitä noudattamalla saataisiin pelastus tai niitä noudattamatta jättämällä tehtäisiin syntiä, jos se tapahtuu toisia loukkaamatta (XV; XXVIII, 53–56). Vapaita asioita kutsutaan luterilaisuudessa nimellä adiafora (kreikan sanoista a- eli “ei/epä-” ja diaferoo, “olla ero”). Termin adiafora voisi kääntää suomeksi “yhdentekevä”, vaikka käännös on harhaanjohtava, mistä lisää alla. Saksaksi Tunnustuskirjat käyttävät sanaa Mittelding eli “keskellä oleva asia”, joka ei siis ole itsessään synti (paha) eikä hyve (hyvä). Suomeksi puhutaan “ehdonvallan asioista”, koska ne on jätetty ihmisten “ehdonvaltaan” eli ratkaisuvaltaan. Seurakunnan vapaus ehdonvallan asioissa on välttämätön seuraus vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta. Jos ihminen kerran vanhurskautetaan ilman Jumalan lakia (Room. 3:28), joka sentään sisältää Jumalan käskyt, säännöt ja kiellot, kuinka paljon vähemmän ihmiskäskyt, -säännöt tai -kiellot voivat vaikuttaa vanhurskauttamiseen! “On välttämätöntä, että pidetään kiinni evankeliumin ytimestä, siitä että me saavutamme armon uskomalla Kristukseen, emme määrättyjä sääntöjä ja ihmisten säätämiä jumalanpalvelusmuotoja seuraamalla.” (Augsburgin tunnustus XXVIII, 52)

Augsburgin tunnustusta seuraten muutkin varhaiset luterilaiset ovat lukeneet miesten rukoilemisen paljain päin ja naisten peitetyin päin ehdonvallan asioihin^[33]. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että naisten pääpeitteen käyttöön olisi suhtauduttu yliolkaisesti tai väheksyen saati että sen käyttö olisi lopetettu. Käytäntöä jatkettiin apostolisena kirkkotapana, mutta teologisesti se sijoitettiin pelastusta koskevan tason sijaan (synti ja vanhurskauttaminen) ulkoisen säädyllisyyden ja kansallisen tavan tasolle^[34]. Varhaiset luterilaiset teologit^[35] ja jotkut kirkkojärjestykset^[36] edellyttivät Paavalin säätämää tapaa noudatettavan, vaikkakaan ei pelastuksen vuoksi vaan järjestyksen vuoksi. Koska käskyn perusteluissa oli palattu vanhakirkollisesta ja keskiaikaisesta moralismista Paavalin järjestys- ja sopivaisuusargumenttiin, varhaiset luterilaiset olivat valmiit tietyissä tilanteissa antamaan käskystä myönnytyksiä. Naisten liikkumista kadulla paljain päin ei Augsburgin tunnustuksen kirjoittamisen aikaan paheksuttu Saksassa (XXVIII, 56), toisin kuin Välimeren maissa neljällä ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Monet luterilaiset teologit antoivat miehelle luvan talvella pitää kirkossa lakkia sairastumisen välttämiseksi^[37], koska Keski- ja Pohjois-Euroopan kivikirkot olivat hyvin kalseita. Saksassa^[38] ja Tanskassa^[39] naimattomat naiset (“neitsyet”) eivät peittäneet päätään, merkkinä naimattomuudestaan. 1700-luvulla jouduttiin miettimään, miten miesten päänpeittämiskielto suhteutui muotiin tulleisiin peruukkeihin^[40].

Niinpä ehdonvallan asiat ymmärretään väärin, jos ajatellaan, ettei niillä ole mitään väliä tai että ne ovat kaikki samanlaisia. Jotkut ehdonvallan asiat eivät aina ja kaikissa oloissa ole syntejä mutta ovat luonteensa vuoksi alttiita johtamaan syntiin. Tällainen on esim. kristittyjen väliset oikeusjutut, joita Paavali kutsuu “vaurioksi”, “vahingoksi” tai “puutteeksi” (heetteema, 1. Kor. 6:7), tai runsas viihteen kulutus. Sitten on todella neutraaleja ehdonvallan asioita, kuten minkä merkkistä kahvia tarjotaan kirkkokahveilla. On myös ehdonvallan asioita, jotka eivät itsessään ole hyviä tekoja, mutta jotka sopivat hyvin palvelemaan hyviä tekoja. Tällaisina luterilaiset ovat pitäneet esim. rukousasentoja, kuten kätten ristimistä ja ristinmerkin tekemistä. Kummastakaan ei ole käskyä Raamatussa, mutta ne palvelevat todellisia hyviä tekoja eli rukousta ja tunnustusta, kun ne tehdään vanhurskauttavassa uskossa.

Vaikka luterilaiset lukevat miesten rukoilemisen paljain päin ja naisten rukoilemisen peitetyin päin ehdonvallan asioihin, se kuuluu raamatullisena tapana niihin ehdonvallan asioihin, jotka eivät automaattisesti ole hyviä tekoja mutta sopivat olemaan niiden palveluksessa. Päänpeittämiskäytäntö rinnastuu täysin Raamatun käskemiin rukousasentoihin, kuten kätten kohottamiseen (1. Tim. 2:8), seisomiseen (Mark. 11:25), kumartumiseen, polvistumiseen ja kasvoille heittäytymiseen (Ps. 95:6), sekä “pyhään/rakkauden suudelmaan”, jolla varhaiskristityt tervehtivät toisiaan uskonyhteyden merkiksi (Room. 16:16; 1. Kor. 16:20; 2. Kor. 13:12; 1. Tess. 5:26; 1. Piet. 5:14). Näihinkään luterilainen ei suhtaudu lainomaisesti, ikään kuin se tekisi syntiä, joka kätten kohottamisen sijaan ristii kätensä tai tervehtii uskonveljiä kätellen sen sijaan, että suutelee tätä poskelle tai suulle, kuten antiikissa. On aina otettava huomioon historiallinen tilanne ja paikalliset tavat. Mutta Raamatun ohjeet pääpeitteestä, rukousasennoista ja tervehdyksestä ovat meille esimerkki ja malli, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon jumalanpalveluksen ulkoisessa järjestämisessä.

Nykyaikana on tärkeä muistaa, että kirkolliset tavat ovat aina myös yhteisön, eivät vain yksilön asia. Tapoja ei ole jätetty yksilön mielivaltaan, vaan piispojen ja seurakuntien vastaavien pastoreiden (Pfarrherren) tulee antaa niistä ohjeita ja opetusta. Seurakunnat, siis yksittäiset uskovat, ovat velvollisia noudattamaan piispojen ja pastoreiden säätämiä hyviä kirkkotapoja rakkauden, rauhan ja hyvän järjestyksen vuoksi. (Augsburgin tunnustus, XXVIII, 53–56) Siksi seurakunnan jäsen lähtökohtaisesti mukautuu tunnustuskuntansa, kirkkokuntansa ja seurakuntansa tapoihin. Toisaalta kirkko ei toimi historiallisessa tai kulttuurisessa tyhjiössä, minkä luterilaiset isämme ymmärsivät. Siksi mahdollisia kirkkotapojen muutoksia täytyy toteuttaa hitaasti ja hyvin harkiten, seurakuntaa kärsivällisesti opettaen ja vierellä kulkien. “Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin.” (1. Kor. 9:19)

1. Kor. 11:1–16 anti adiafora-kysymykselle on, että kohta osoittaa hyvien kirkollisten tapojen kriteerejä.

• Niiden tulee heijastaa pää-rakennetta Jumala–Kristus–mies–nainen, pitää yllä sukupuolten väliset erot ja heijastaa luomisjärjestystä eli naisen alamaisuutta miehelle (j. 3–5a, 7–9).
• Niiden tulee palvella siveyttä ja aviouskollisuutta (j. 3–5a).
• Niiden tulee erottaa terve kristinusko ympäröivistä vääristä uskonnoista ja uskonnollisista käytännöistä (j. 3–5a).
• Niiden tulee vastata Jumalan luontoon istuttamaa säädyllisyydentajua (j. 5b–6, 14–15).
• Niiden tulee sopia yhteen sen kanssa, että pyhät enkelit ovat läsnä ja seuraavat kaikkea (j. 10).
• Niiden tulee olla sopusoinnussa oikeauskoisen kirkon kanssa (j. 16).

Johtopäätökset

Olemme saaneet 1. Kor. 11:1–16:stä paljon oppia ja kehotusta. Mitä johtopäätöksiä meidän tulisi tehdä kirkollisen käytäntömme suhteen? Emme voi suoraan palata kirkon ensimmäisten vuosisatojen malliin. Jos tekisimme niin, vaatisimme uskovia naisia käyttämään pääpeitettä ja ehkä myös kasvohuntua niin kirkossa kuin kadulla. Tertullianuksen ihannoima Arabian naisten käytäntö verhoutua kokonaan on islamin myötä levinnyt myös Suomeen. Kun hunnutettu nainen vanhassa kirkossa viesti pukeutumisellaan siveyttä ja kristillistä uskoa, siis tunnusti Kristusta, hunnutettua naista pidetään nyt muslimina, eli hän kieltäisi pukeutumisellaan Kristuksen. Paluu moralismiin ei ole meille mahdollinen.

Luterilaisten on päänpeittämiskysymyksessä huolehdittava tiukasti siitä, että asia pysyy oikeissa mittasuhteissa. Kysymys ei ole yhdentekevä, mutta kirkollisena tapana se ei koskaan saa nousta keskiöön, uhkaamaan tai perustamaan kirkon ykseyttä, joka löytyy yksin Kristuksessa, Hänen evankeliuminsa opissa ja Hänen sakramenteissaan. Tämä tarkoittaa, että kukaan ei saa jäädä pois seurakunnasta tai hakeutua seurakuntaan sen perusteella, miten siellä suhtaudutaan pään peittämiseen. Samoin emme totea emmekä katkaise kirkollista yhteyttä sen perusteella, miten eri seurakunnat ja kirkkokunnat suhtautuvat pään peittämiseen. Asialla ei pidä vaivata omiatuntoja. Paavalikin tyytyi opettamaan ja vetoamaan muiden seurakuntien yhteiseen tapaan. Aivan toisin hän puhui naisten opetuskiellon rikkomisesta: “Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.” (14:38 KR92)

Eräs pappisveli huomautti 1. Kor. 11:1–16:sta keskustellessamme, että antiikin kulttuuriin verrattuna meillä ei Suomessa enää ole mitään pukeutumiseen liittyviä tapoja, joiden ajateltaisiin viestivän naisen alamaisuutta. Hän lienee oikeassa. Tarkastelemme kysymystä alamaisuudesta yleensä tehtävien kautta: mitä mies tai nainen saa tehdä tai ei saa tehdä. Tähänkin 1. Kor. 11:1–16 antaa monia vastauksia. Paavali ei kuitenkaan kiinnitä huomiota ensisijaisesti toimintaan vaan juuri pukeutumiseen. Tästä seuraa nähdäkseni kaksi mahdollista tietä.

Ensimmäinen tie on korostaa, että ei tarvitse säilyttää 1. Kor. 11:1–16 käskettyä merkkiä (pääpeite), jos säilytetään itse asia (naisen alamaisuus). Tämän kannan perusteluiksi voidaan esittää seuraavaa:

1. Mitä enemmän korostetaan 1. Kor. 11 kulttuurista kontekstia ja verrataan sen eroa nykypäivään, sen mielekkäämmältä johtopäätös näyttää, koska tulkitsemme pukeutumista selvästi toisin kuin antiikin Korintissa.
2. Augsburgin tunnustus antaa tähän luvan. Monet luterilaiset isät ajattelivat, että pään peittämisessä merkki voidaan erottaa asiasta, koska tapa on jossain määrin kulttuurisidonnainen ja siitä voidaan sallia poikkeuksia.
3. Vetoaminen kirkon konsensukseen (j. 16) ei enää ole yksiselitteinen argumentti, koska monet oikeauskoiset (tunnustukselliset luterilaiset) kirkot eivät noudata tapaa.
4. Omassa tilanteessamme, jossa tavasta on laajalti luovuttu, sen uudelleen käyttöönottaminen näyttäisi uudistukselta. Se saattaisi herättää vastustusta tai jopa hajaannusta, mikä ei ole vaivan arvoista, kun kyseessä on vapaa kirkkotapa. Uudistusten toteuttamisessa täytyy ottaa huomioon seurakuntalaiset ja muistaa kärsivällisyys, maltti ja viisaus.

Toisaalta voidaan esittää näkökohtia sen puolesta, että Paavalin ohjetta kannattaisi noudattaa kirjaimellisesti. Tällöin 1. Kor. 11:1–16 käskettyä merkkiä (pääpeite) ei eroteta itse asiasta (naisen alamaisuus). Numeroin perustelut vastauksina edellisen kappaleen neljään kohtaan.

1. Paavali ei itse vetoa kulttuuriseen kontekstiin, vaan pää-rakenteeseen, luomisjärjestykseen ja luontoon. Nämä eivät muutu eivätkä voi muuttua, joten argumentteja voidaan pitää velvoittavina. Paavali ei erota merkkiä (pääpeite) asiasta (naisten alamaisuus), kun hän päättelee pää-rakenteesta, että miesten tulee olla paljain päin, naisten pää peitettyinä.
2. Luterilainen kirkko on aina 1900-luvulle asti noudattanut tapaa, että miehet ovat kirkossa paljain päin mutta naiset pää peitettyinä. Kirkkotavan rippeet elävät edelleen käytössäännössä, jonka mukaan miehet riisuvat lakkinsa sisätiloissa, etenkin kirkossa, kun taas naisille on luvallista pitää sisätiloissa päähinettä. Tavan palauttaminen ei siis vaatisi niinkään uuden luomista kuin unohtumassa olevien tapojen elvyttämistä.
3. Tälläkin hetkellä maailmassa on monia kirkkokuntia, joissa naisten pään peittäminen kuuluu kirkkotapoihin. Kirkon konsensusta tulisi tarkastella paitsi horisontaalisesti (samaan aikaan elävät kirkot) myös vertikaalisesti (läpi vuosisatojen eläneet kirkot). Jos tapa palautuisi laajemmin käyttöön, liittyisimme kirkon historialliseen ja raamatulliseen käytäntöön.
4. Seurakunnissamme on naisia, jotka omasta halustaan pitävät päässään liinaa messun aikana. He kokevat apostolin ohjeen velvoittavaksi. Heitä ei tarvitse kehottaa luopumaan tavasta. Historiallisesti luterilaiset ovat kannustaneet käytäntöön, vaikka ovat varoneet asiassa lakihenkisyyttä.

Naisen alamaisuuden opettaminen ja todeksi eläminen on nyky-Suomessa vastakulttuuria. Kirkon on kuitenkin etsittävä tapoja pitää siitä kiinni, koska se on Jumalan oma opetus Hänen Sanassaan, Pyhässä Raamatussa. Kulttuurissamme ei enää ole pukeutumiseen liittyviä käsityksiä, jotka ilmaisisivat naisten alamaisuutta. Jos tällaisia tapoja haluttaisiin kristillisessä vastakulttuurissamme luoda, löytyy tuskin parempaa ohjetta kuin 1. Kor. 11:1–16 suosittama pään peittäminen jumalanpalveluksessa. Tapa täytyy kuitenkin pitää vapaana asiana, jolla kenenkään ei tule taakoittaa omaatuntoaan ja joka ei saa aiheuttaa seurakunnissa jännitettä. Jos tapa tulisi käyttöön, olisi parasta, että se tapahtuisi naisten omasta tahdosta, kun asiasta on ensin opetettu ja se on todettu mielekkääksi ja hyödylliseksi. Päätämme luterilaisen opettajan Aegidius Hunniuksen (k. 1603) kauniiseen kehotukseen:

”Seurakunnankokoukset tulee toimittaa ja viettää pyhästi ja hurskaasti, koskapa niissä ovat läsnä itse Jumala sekä enkelit, ja kaikki mitä siellä tehdään, tapahtuu Jumalan ja pyhien enkelien kasvojen edessä. Käykäämme siis sinne pyhässä kaunistuksessa eli sielu kutsuttuna pois askartelemasta muiden asioiden parissa, viettämään aikaa sanan hartaassa mietiskelyssä, rukouksissa, Jumalan kiittämisessä ja sakramenttien käyttämisessä, viettäen jumalanpalvelusta kaikkine osineen, kukin meistä kutsumuksensa mukaisesti.”^[41]

Lähteet:

Ambrosius Milanolainen. De paenitentia. Migne, Patrologia Latina XVI, 465–524.

Balduin, Friedrich. Commentarius in omnes epistolas beati apostoli Pauli. Sumptibus Balthasar Christophori Wustii. 1664.

Barrett, Charles Kingsley. A Commentary on the First Epistle to the Corinthians. Harper & Row. 1968.

Bengel, Johann Albrecht. Gnomon Novi Testamenti. 3. painos. 1855. (1. painos 1742.) Osoittessa https://babel.hathitrust.org/cgi/pt?id=loc.ark%3A%2F13960%2Ft4fn2k192&view=1up&seq=688.

Brunner, Peter. Das Hirtenamt und die Frau (1959). Teoksessa Pro Ecclesia. Gesammelte Aufsätze zur dogmatischen Theologie. S. 310–338. Lutherisches Verlagshaus. 1962.

Early Christian Commentary, hakusana “Veil”. Osoitteessa http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.

Etiopialainen Eenokin kirja. Suom. Johannes Seppälä. Johdanto Petri Piiroinen. Ortokirja ry. 1982.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Sley-kirjat. 1990.

Hemmingsen, Niels. Commentarius in utramque epistolam Pauli apostoli ad Corinthios. 1564. Osoitteessa https://books.google.fi/books?id=fgA8AAAAcAAJ&printsec=frontcover&hl=fi#v=onepage&q&f=false.

Henry, Matthew. Concise Commentary on the Whole Bible. Thomas Nelson. 1997. (Alkuperäisteos 1706.)

Heshusius, Tilemann. Commentarius in omnes D. Pauli epistolas, et eam quae scripta est ad Hebraeos.    Spiessius. 1606. Osoitteessa https://digital.slub-dresden.de/werkansicht/dlf/3097/236.

Hiltunen, Petri. Pään peittäminen jumalanpalveluksessa. 2017. Osoitteessa https://www.luterilainen.net/paan-peittaminen-jumalanpalveluksessa/. Voiko miehellä olla pitkät hiukset? 2019. https://www.luterilainen.net/voiko-miehella-olla-pitkat-hiukset/

Hunnius, Aegidius. Thesaurus apostolicus, complectens commentarios in omnes Novi Testamenti epistolas et apocalypsin Johannis. Wittenbergae: Meyer & Zimmermann. 1705. Osoitteessa http://diglib.hab.de/wdb.php?dir=drucke/c-280-2f-helmst&pointer=103.

Khrysostomos, Johannes. In epistola I ad Corinthios, homilia XXVI. Migne, Patrologia Graeca LXI, 211–224.

Koskenniemi, Erkki. 1. Kor. 11 – ehtoollisen salaisuus. 2010. Osoittessa https://mediakirjasto.sley.fi/mediakirjasto/2409/1-kor-11-ehtoollisen-salaisuus.

Rienecker, Fritz. Sprachlicher Schlüssel zum griechischen Neuen Testament. 8. painos. Brunnen-Verlag. 1952.

Saarisalo, Aapeli. Raamatun sanakirja. Uudistettu painos. Data-Universum. 2009.

Tertullianus, Quintus Septimius Florens. Adversus Marcionem libri quinque. Migne, Patrologia Latina II, 243–524.

______.De oratione. Migne, Patrologia Latina I, 1149–1196.

______.De virginibus velandis. Migne, Patrologia Latina II, 887–914.

The Lutheran Study Bible. English Standard Version. Concord Publishing House. 2009.

Thurén, Jukka. Korinttilaiskirjeet, Tessalonikalaiskirjeet, Paimenkirjeet. Kustannus oy Arkki. 2008.

Vilmar, August. Collegium Biblicum. Des Neuen Testaments zweiter Teil. Hrsg. Christian Müller. Druck on Verlag von C. Bertelsmann. 1891. Osoitteessa https://www.digitale-sammlungen.de/en/view/bsb11604979?page=212,213.

 

Viitteet:

^[1] Väitettä on perusteltu sillä, että muutamat kreikkalaiset ja latinalaiset käsikirjoitukset siirtävät jakeet 14:34–35 jakeen 14:40 jälkeen. Väite olettaa jakeiden 34–35 olevan myöhempi reunahuomautus, joka on lisätty tekstiin eri kohtiin. Mutta varhaisimmat kohdasta säilyneet papyrukset, jotka ovat peräisin noin vuodelta 200 sekä 200-luvulta, sisältävät jakeet nykyisellä paikallaan, samoin kuin valtaosa myöhemmistä käsikirjoituksista. 200-luvun alussa kirjoittanut Tertullianus käsittelee sekä jakeita 11:2–16 että 14:34–40 teksteissään ja etsii tapoja pitää molemmat kohdat voimassa, mikä myös osoittaa niitä pidetyn aitoina. Ei siis ole syytä olettaa, että 1. Kor. 11:2–16 tai 14:34–35 olisivat epäaitoja. Jakeiden 14:34–35 siirtäminen jakeen 40 perään lienee jonkun kopioijan yritys sujuvoittaa apostolin kiihkeää ja poukkoilevaksi koettua argumentaatiota.

^[2] Sana esiintyy UT:ssa muuten vain Joh. 18:39 juutalaisten tottumuksesta, että Pilatus päästi heille pääsiäisenä aina yhden vangin, sekä 1. Kor. 8:7, missä entinen epäjumalanpalvelija vanhasta tottumuksesta epäjumalaan saa huonon omantunnon syödessään epäjumalille uhrattua lihaa.

^[3] Matt. 15:2, 3, 6; Mark. 7:3, 5, 8, 9, 13; Gal. 1:14.

^[4] Kol. 2:8.

^[5] Brunner, 328.

^[6] “Onhan Kristus toki koko kirkon pää, myös pyhien naisten siinä missä uudestisyntyneiden miestenkin, ja antaa kaikille jäsenilleen elämän ja Hengen. Eikä ‘Kristuksessa Jeesuksessa ole miestä eikä naista’, Gal. 3:28. Miehellä ei ole naiseen nähden mitään sellaista etua, että hän olisi lähempänä pelastusta. Mutta tässä Paavali puhuu erityisestä järjestyksestä, jonka Jumala on asettanut, jotta miehet hoitaisivat opetusvirkaa, heillä olisi johtoasema ja he johtaisivat vaimojaan arvovallalla.” Heshusius, 229, käännös JM.

^[7] In epistola I ad Corinthios, homilia XXVI, 4. Migne, Patrologia Graeca LXI, 217, käännös JM.

^[8] Näin myös monet vanhat luterilaiset, mm. Balduin, 439; Heshusius, 229 ym.

^[9] Adversus Marcionem V, 8. Migne, Patrologia Latina II, 490, käännös JM. Kiitän Erkki Koskenniemeä kohdan osoittamisesta.

^[10] He kiistelivät opettajista (1:10–16, luku 3), eivät puuttuneet seurakuntalaisen sukurutsaiseen suhteeseen (luku 5), kävivät keskenään oikeutta (6:1–8), makasivat prostituoitujen kanssa (6:12–20), söivät epäjumalille uhrattua lihaa johtaen heikkoja veljiä syntiin (luku 8, 10:1–33), käyttivät seurakunnan rakkaudenateriaa humaltumiseen (11:17–34) ja hengellisiä lahjoja ylpeilyyn ja kilpailuun (luvut 12–14).

^[11] Barrett, 254.

^[12] Henry kommentoidessaan raamatunkohtaa 1. Kor. 11:2–16, käännös JM.

^[14] Vain pienellä osalla vapaista miehistä oli kansalaisoikeudet ennen 200-lukua jKr.

^[16] Brunner, 326.

^[18] http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.

^[19] De oratione XX–XXII, Migne, Patrologia Latina I, 1183–1190; De virginibus velandis, Migne, Patrologia Latina II, 887–914

^[20] De virginibus velandis, XVII. Migne, Patrologia Latina II, 911–914.

^[21] Tertullianus, De virginibus velandis, XIII. Migne, Patrologia Latina II, 907–908; Ambrosius (k. 397), De paenitentia, I, 14. Migne, Patrologia Latina XVI, 487; Hippolytoksen kirkkojärjestys 200-luvun alusta ja Apostoliset konstituutiot n. vuodelta 380 osoitteessa http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.

^[22] Ambrosius, De paenitentia, II, 8. Migne, Patrologia Latina XVI, 514, käännös JM: “Mitäpä muuta [valtoimenaan olevat] hiukset tarkoittavat, kuin että tietäisit, että luovuttuasi kaikesta pääkääreen maallisesta kaunistuksesta, sinun täytyy rukoilla anteeksiantamusta?”

^[23] Heprean sanaa ʿezär “apu” käytetään muutaman kerran liittolaisista ja menestyksestä sodassa (Hes. 12:14; Dan. 11:34), mutta muuten sana tarkoittaa aina Jumalaa, joka on hurskaan apu. Sana ei siis korosta naisen “vähäistä asemaa” vaan hänen välttämättömyyttään miehelle.

^[24] Heshusius, 229.

^[25] Barrett, 255.

^[26] Ensimmäinen Eenokin kirja VI–VII. Jotkut modernit raamatunselittäjät ovat yhdistäneet Heenokin kirjan kuvaukseen 2. Piet. 2:4 ja Juud. 6 maininnat langenneista enkeleistä, jotka eivät pysyneet valta-asemassaan. Näissä Pyhän Raamatun kohdissa ei kuitenkaan ole mitään viitettä siitä, että kirjoittajat olisivat ajatelleet apokryfitekstin tarua.

^[27] De oratione XXII, Migne, Patrologia Latina I, 1186–1187; Adversus Marcionem V, 8. Migne, Patrologia Latina II, 488–489; De virginibus velandis, VII, Migne, Patrologia Latina II, 899–900.

^[28] http://www.earlychristiancommentary.com/early-christian-dictionary/veil/.

^[29] https://en.wikipedia.org/wiki/Christian_head_covering; Balduin, 440; Hemmingsen 212; Heshusius, 229; Hunnius, 220.

^[30] Vilmar, 203.

^[32] Ensimmäinen Korinttilaiskirje on suunnattu Korintin seurakunnan lisäksi “kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin” (1:2), ja toinen Korinttilaiskirje on kirjoitettu Korintin seurakunnan lisäksi “kaikille pyhille, jotka ovat koko Akaiassa” (1:1) eli maakunnassa, jonka keskus Korintti oli.

^[33] Hampurin papisto ja Matthias Flacius Illyricus vuonna 1549, Brunner, 316.

^[34] Balduin, 442, käännös JM: “Apostoli ei tahtonut asettaa kaikille kirkoille määrättyä ja muuttumatonta tapaa, vaan hän vain opettaa sellaista, mikä oli tapana kreikkalaisilla ja näytti itsessään olevan säädyllisintä. Siksi hän jättää aina [säädöksen] ulkopuolelle välttämättömät syyt [toimia toisin].” Hemmingsen, 210, käännös JM: “Mutta kun nämä asiat liittyvät säädyllisyyteen, joka vaihtelee kansojen ja maiden mukaan, riittää, että säilytetään asian ydin (genus), eli että kukin maa noudattaa säädyllisyyttä omien tapojensa mukaisesti.”

^[35] Balduinin ja Hemmingsenin lisäksi esim. Heshusius, 229; Hunnius 220.

^[36] Vilmar, 203–204.

^[37] Balduin, 442; Hemmingsen, 210; Hunnius, 222.

^[38] Balduin, 439; Hunnius 222.

^[39] Hemmingsen, 210.

^[40] Bengel, 643.

^[41] Hunnius, 222, käännös JM.

Mikä on ihmisen osuus pelastuksesta? Onko ihmisen pelastuminen Jumalan ja ihmisen yhteistyötä? Vai onko toiset määrätty jo ennalta taivaaseen ja toiset ennalta kadotukseen?
Näihin kysymyksiin mielellämme haluaisimme etsiä vastausta omasta järjestämme ja logiikastamme, mutta sieltä emme ikinä oikeaa vastausta löydä. Tässäkin kysymyksessä meidän on mentävä katsomaan, mitä Jumala on sanassaan meille asiasta ilmoittanut ja hyväksyttävä se silloinkin, kun se sotii omaa logiikkaamme vastaan.
Jumalan meille ilmoittama tie on kaita. Siitä on historian saatossa poikettu joko ojaan tai allikkoon. Ennen kuin katsomme itse tietä, tarkastelemme ensin ojaa ja allikkoa ja katsomme kestävätkö ne Raamatun ilmoituksen valossa.

Oja: Jumala on ennalta määrännyt toiset ihmiset pelastukseen ja toiset kadotukseen.

Tämän teologian nimekkäimpiä edustajia oli Jean Calvin 1500-luvulla. Tätä nk. ”kaksinkertaista predestinaatio”-oppia monessa reformoidussa kirkkokunnassa opetetaan eri vivahteineen yhä nykyäänkin. Se tarjoaa ihmislogiikalle selkeän vastauksen siihen kysymykseen, miksi toiset pelastuvat ja toiset ei: Jumala on jo ennen maailman perustamista valinnut kadotukseen ja toiset pelastukseen.

Tähän teologiaan kuuluu myös kiinteästi se ajatus, että Kristus kuoli ristillä ainoastaan niiden ihmisten puolesta, jotka hän oli jo alussa valinnut pelastukseen. Vain valittujen synnit on siis anteeksi annettu. Muiden ihmisten syntejä ei ole sovitettu.

Raamatun sana ei kuitenkaan tue tätä oppia, sillä Jumala on ilmoittanut meille itsestään, että hän ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim 2:4), ja ”hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen (2. Piet. 3:9), sillä ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (Tiit. 2:11). Nämä Raamatun kohdat tekevät mahdottomaksi sen ajatuksen, että Jumala olisi määrännyt ennalta toiset kadotukseen. Helvettiä ei itse asiassa ole tarkoitettu alunperin yhdellekään ihmiselle, vaan ”Perkeleelle ja hänen enkeleillensä” (Matt. 25:41).

Edelleen Jumalan sana todistaa vääräksi sen, että Jumala olisi valinnut jo aikojen alusta tietyt ihmiset kadotukseen, ja ettei Jeesus siis näiden ihmisten syntien puolesta kuollut eikä niitä anteeksi antanut: ”niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa” (Joh. 3:16); ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2. Kor. 5:19). Jeesuksen sovituskuoleman ja syntien anteeksiantamisen ulkopuolelle ei siis ketään ole jätetty.

Allikko: Ihmisellä on vapaa tahto

Ihminen voi valita Jumalan ja pelastuksen. Hänen tulee siis valita oikein, tehdä uskonratkaisu ja antaa elämänsä Jeesukselle. Tästäkin teologiasta on monta versiota, mutta pääajatus on se, että ihmisellä on lopulta kuitenkin se ratkaiseva osuus omassa pelastuksessaan. Sanotaan, että Jeesus on ottanut 99 askelta sinua vastaan, ja nyt sinun pitää ottaa vain yksi askel Jeesusta vastaan. Vaikka näin Jumalalle yritetään antaa kunnia pelastuksesta, kuitenkin tämän opin mukaan ihminen on kuitenkin viime kädessä se, jonka omassa varassa pelastuminen on. Ihmisellä on se ratkaiseva askel ja ratkaiseva prosentti. Ääneen lausuttuna tämä malli edustaa synergiaa, eli sitä että pelastuminen on ihmisen ja Jumalan yhteistyötä.

Tämä malli on hyvin suosittu monessa kirkkokunnassa. Suomessa myös moni luterilainen kristitty valitettavasti on sen omaksunut. Se on järkeenkäypä ja siksi vetovoimainen: Jumala ja ihminen tekee osansa. Vastaus kysymykseen, miksi toiset pelastuvat ja toiset eivät, on yksinkertainen: Toiset eivät osanneet valita oikein. Toisin sanottuna taivaan porteilla onniteltaneen perille päässyttä ihmistä siis viisaasta valinnasta.

Tämän teologian perustana on oletus, että ihmisellä on vapaa tahto ja siksi hän on täysin kykenevä valitsemaan Jeesuksen. Tämä on kuitenkin selkeässä ristiriidassa Raamatun opetuksen kanssa, sillä syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisellä ei ole enää vapaata tahtoa suhteessa Jumalaan, vaan synti on pimentänyt ihmisen niin, ettei hän luonnostaan valitse Jumalaa, ei luonnostaan osaa kääntyä Jeesuksen puoleen eikä edes etsiä Jumalaa: ”Kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla, niinkuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:9-12). Juuri tästä syystä ”luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää” (1. Kor. 2:14).

Joku sanoi joskus, että on suurta armoa se, että Jumala antaa ihmiselle mahdollisuuden valita Jeesus. Mutta onko todella armoa antaa keskellä järveä olevan uimataidottoman päättää, haluaako hän uida rantaan vai jäädä hukkumaan. Tai onko suurta armoa antaa tiedottomaksi auto-onnettomuudessa menneen ihmisen päättää itse haluaako hän, että hänen sydämensä elvytetään vai annetaanko menehtyä? Usko ei siis ole ihmisen valinta, eikä ihmisen teko. ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” (Joh. 6:29). ”Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä” (Joh 6:37)

Tie: Raamatun opetus

Jumala ei ole valinnut ennalta toisia ihmisiä kadotukseen, mutta pelastus ei myöskään ole ihmisen ja Jumalan yhteistyötä, vaan kokonaan Jumalan teko. Raamatun opetus pelastuksesta sijoittuu siis näiden ojan ja allikon väliin. Mutta se tie on niin kaita että siitä helposti luiskahtaa joko kohtalouskon ojaan tai ihmistekojen allikkoon.

Vaikka Raamattu ei puhu siitä, että Jumala valitsisi ketään kadotukseen, opetetaan sanassa selkeästi sitä, miten Jeesuksen omat ovat pelastukseen valittuja: ”Jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut” (Room 8:30) ”Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, ollen siihen edeltämäärätyt hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan” (Ef.1:11), ”Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään (Apt. 13:48. Ks. myös Room. 11:7; Kol. 3:12; 2. Tim. 2:10; 1. Piet 1:2.)

Raamatullinen opetus siis on, että ihminen pelastuu yksin armosta, Kristuksen sovitustyön tähden, uskon kautta. Jumala saa ihmisen pelastumisesta kaiken kunnian; se on yksin Jumalan teko ilman mitään ihmisen osuutta. Mutta kun joku toinen hukkuu Kristuksen sovitustyöstä huolimatta epäuskonsa tähden, kantaa hän itse siitä täyden vastuun. Taivaaseen siis ihminen pääsee ilman mitään omaa ansiota tai valintaansa, mutta helvettiin joutuva voi syyttää vain itseään, ei Jumalaa.

On tärkeää, että tätä oppia iankaikkisesta valinnasta ei irroteta Kristuksesta ja hänen armonvälineistään. Kaikki valitut ovat nimittäin niitä, jotka Isä on vetänyt luokseen ja jotka ovat kutsutut (Joh. 6:44, Room. 8:30). Tämä Isän kutsuminen ja vetäminen ei tapahdu tässä ajassa ilman välineitä, vaan Jumala on siihen tarkoitukseen päättänyt ottaa käyttöön sanansa ja sakramentit. Turha on ihmisen siis kuvitella olevansa pelastettu iankaikkisen valinnan perusteella, jos hän halveksii sanaa ja sakramentteja, sillä kutsuminen tapahtuu armonvälineiden kautta. Kun Jeesus sanoo, että ”Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut” (Matt. 22:14), se ei tarkoita, ettei Jumala tahtoisi pelastaa kaikkia tai ei aidosti kutsuisi kaikkia. Valittujen harvalukuisuus johtuu vain siitä, että monet eivät kuuntele Jumalan sanaa vaan ehdoin tahdoin väheksyvät sitä, tukkivat siltä korvansa ja paaduttavat sydämensä. Näin he sulkevat Pyhän Hengen tien, niin ettei hän voi tehdä heissä työtään. Syypää tähän ei siis ole Jumala eikä hänen suorittamansa valinta vaan heidän oma armonvälineiden halveksuntansa. Tämä Raamatun meille ilmoittama ratkaisu ei tyydytä ihmisen järkeä eikä sovi ihmisen logiikkaan, mutta enempää meille ei ole tästä asiasta ilmoitettu Jumalan sanassa, ja siihen meidän on tyydyttävä.

Molemmat aluksi tarkastelemamme väärät mallit irrottavat pelastuksen armonvälineistä erilleen kohtalokkain seurauksin. Kaksinkertainen predestinaatio-oppi ajaa ihmisen pois armonvälineiden yhteydestä joko epätoivoon (Olen kadotukseen valittu, siksi ei minun kohtalooni sana eikä sakramentit voi vaikuttaa) tai ylimielisyyteen ja hillittömyyteen (Minua ei ole valittu kadotukseen, siksi armonvälineiden puuttuminen elämästäni ei voi minua kadottaa).

Synergistisen mallin mukaan taas ihminen ei oikeastaan tarvitse sanaa ja sakramentteja, koska ihmisen oma valinta synnyttää viime kädessä uskon, ei Pyhä Henki sanan ja sakramenttien kautta. Tämä malli ohjaa myös epätoivoon, sillä siinä uskon alku ja perusta on ihmisen omassa valinnassa. Ketju on vain yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Jos yksi lenkki pelastuksessa on ihmisvalinta, on pelastus epävarmalla pohjalla.

Raamatullinen oppi iankaikkisesta valinnasta ei sen sijaan anna kenellekään aihetta epätoivoon tai ylimielisyyteen eikä sakramenttien halveksimiseen. Se kutsuu kaikkia sanan ja sakramenttien yhteyteen, joita ”välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee” (Augsburgin tunnustus V). Kristus ja hänen evankeliuminsa ei sulje yhtään katuvaa syntistä ulkopuolelle, vaan houkuttelee ja kutsuu kaikkia köyhiä, taakan painamia ja murheellisia syntisiä tekemään parannuksen, tuntemaan syntinsä ja uskomaan Kristukseen. Se lupaa Pyhän Hengen puhdistamaan heitä ja antaa siis murheellisille, ahdistetuille ihmisille mahdollisimman kestävän lohdun: heidän pelastumisensa ei ole heidän omassa kädessään. Jos olisi, he menettäisivät autuutensa paljon helpommin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa, jopa hetki hetkeltä, yhä uudestaan. Pelastuksemme ei riipu omasta häilyväisestä mielestämme, joka saattaa tänään iloita evankeliumista ja huomenna tuntea vain synnin ja kadotuksen uhkaavan, vaan pelastuksemme perustuu Jumalan armolliseen valintaan, jonka hän on meille ilmoittanut Kristuksessa. Ja Kristuksen kädestä meitä ei voi kukaan riistää (Joh. 10:28; 2. Tim. 2:19).

Ennaltamääräämisoppia ei siis itse asiassa ole tarkoitettu sen selittämiseksi, miksi toiset eivät usko, vaan ainoastaan niiden rohkaisemiseksi ja lohduttamiseksi, jotka jo uskovat. Siinä tehtävässä oppi iankaikkisesta valinnasta pääsee omalle paikalleen. Kristukseen uskovalle se on suuri lohdutus.

Yhteiskristillisyydellä tarkoitan tässä opetuksessa kristittyjen yhteistä julistus-, evankeliointi- tai jumalanpalvelustoimintaa, jossa eri kirkkoihin ja tunnustuskuntiin kuuluvat kristityt toimivat yhdessä. Tarkoitus on julistaa Jeesusta tavalla, jonka eri taustoista tulevat kristityt voivat yhdessä allekirjoittaa. Yhteiskristillisyydessä julistusta rajataan usein niin, että kristittyjä erottavista kysymyksistä ei puhuta. Yhteiskristillisyyden lisäksi tässä opetuksessa sanottu sopii kuvaamaan sellaista ekumeniaa, jossa ei keskustella opillisista kysymyksistä päämääränä opillinen yksimielisyys tai toisen kirkkokunnan syvempi ymmärtäminen, vaan jossa vietetään jumalanpalvelusta eri kirkkokuntien kesken, vaikka opillista yksimielisyyttä ei ole saavutettu. Yhteiskristillisyys ei siis tarkoita kaikkea kristittyjen yhteistoimintaa, kuten vaikkapa diakonisen avun järjestämistä, tilojen vuokraamista, syntymättömien lasten oikeuksien puolustamista tai yhteisiä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämäntyyppisissä ulkoisissa asioissa yhteistoimintaa voidaan ja kannattaakin usein tehdä, kunhan yhteiset pelisäännöt ovat selvät ja reilut.

Yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina. Väitteeni kuulostaa raflaavalta. Lukija voi ajatella, että lause kumpuaa ahdasmielisestä puoluehengestä, joka pitää omaa uskonsuuntaansa aina oikeana vain siksi, koska se on minun oma suuntaukseni, ja halveksii muita kristittyjä. Siksi selvennän, että en halveksi muita kristittyjä. Muissakin kristinuskon suuntauksissa kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa löytyy tosiuskovia, jotka pelastuvat. Koska Jumala käskee meidän ajatella ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää, uskon, että valtaosa uskoaan harjoittavista kristityistä on psykologisesti vilpittömiä ja ajattelee edustavansa raitista ja perusteltua kristinuskon muotoa. Ajattelen, että luterilaisetkin voivat oppia hyvää muilta kristityiltä. Silti ajattelen, että väitteeni “Yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina” on totta ja perustuu havaintoihin, jotka ovat muidenkin todennettavissa. Otan neljä esimerkkiä, jotka ovat ehtoollinen, kaste, vapaa tahto ja vanhurskauttaminen. Lopuksi mietin, miksi yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen ja miksi hänen ei kuitenkaan tarvitse olla kapeakatseinen.

1. Ehtoollinen

Tunnen jonkin verran Saksan kristillistä kenttää. Saksan kirkkohistorialla voi varsinkin ehtoollisopin osalta perustella väitettä, että yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen. 1500- ja 1600-luvuilla Saksaan vakiintui useita kilpailevia kirkkoja: luterilaiset, roomalaiskatoliset ja reformoidut. Pohjoismaihin verrattuna kristillinen kenttä jäi hajanaiseksi. Preussissa hallitsijasuku oli 1600-luvun alusta saakka reformoitu mutta alamaiset valtaosin luterilaisia. Siksi ruhtinashuone teki kaikkensa häivyttääkseen luterilaisen ja reformoidun kristillisyyden välisiä eroja. 1800-luvun alkupuolella Preussin hallitsija otti alueillaan käyttöön yhteisen liturgian kaikissa protestanttisissa, siis sekä reformoiduissa että luterilaisissa seurakunnissa. Liturgia pyrki ohittamaan kysymyksen, missä suhteessa ehtoollisessa annettu leipä on Jeesuksen ruumiiseen, koska kysymys erotti reformoituja ja luterilaisia.

Reformoitujen mukaan ehtoollinen on muistoateria, jossa uskova ehtoollisvieras yhdistyy kyllä Kristukseen ja Hänen ruumiiseensa, mutta tämä yhteys on puhtaasti hengellinen ja tapahtuu vain Pyhän Hengen ja uskon kautta. Konkreettisesti Kristuksen ruumis on vain taivaassa eikä maan päällä. Ehtoollisen leipä on pelkkää leipää. Suomessa vapaiden suuntien opetus tulee lähelle tätä käsitystä. Luterilaiselle sen sijaan leipä on Jeesuksen asetussanojen: “Tämä on minun ruumiini” mukaisesti ja Jumalan sanan voimasta Jeesuksen todellinen ihmisruumis, sama ruumis, joka sikisi neitsyt Mariasta, vaelsi maan päällä, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, sovitti ristillä maailman synnin, nousi kuolleista, on nyt Jumalan kirkkaudessa ja jossa Kristus viimeisenä päivänä ilmestyy tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis riippumatta ehtoollisvieraan tai papin uskosta. Jos ehtoollinen vain on toimitettu oikein, kaikki ehtoollisvieraat syövät Kristuksen ruumiin ruumiillisesti, suullaan. Luther kirjoittaa katkelmassa, joka on otettu luterilaisiin Tunnustuskirjoihin:

Samoin sanoin ja tunnustan pyhästä alttarin sakramentista, että siinä todellisesti suulla syödään ja juodaan ruumis ja veri leivässä ja viinissä, vaikka sakramenttia toimittavat papit tai sen nauttijat eivät sitä uskoisi tai vaikka he syyllistyisivät johonkin muuhun väärinkäytökseen. Asia ei riipu ihmisten uskosta ja epäuskosta vaan Jumalan sanasta ja säätämyksestä. Toinen asia on, jos ensin muutetaan Jumalan sana ja säätämys ja tulkitaan se toisin. Niinhän tekevät nykyiset sakramentin viholliset, ja heillä on sitten kyllä pelkkää leipää ja viiniä. Eihän heillä ole Jumalan sanaa eikä hänen säätämystänsä, vaan he ovat vääntäneet ja vääristäneet ne oman mielensä mukaisiksi. (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, 7. Pyhä ehtoollinen, 32)

Usko ei saa aikaan yhteyttä Kristuksen ruumiiseen, vaan se ainoastaan ottaa vastaan Kristuksen ruumiin siten, että se tuo siunauksen. Myös katumaton tai epäuskoinen ehtoollisvieras syö suullaan Kristuksen ruumiin, mutta tuomiokseen (1. Kor. 11:17–34). Luterilainen ehtoollisoppi tähtää siihen, että syntien, epäilyksien ja Saatanan piinaaman ihmisen ei tarvitse ehtoolliselle tullessaan tuijottaa omaa uskoaan tai epäuskoaan, vaan hän saa kiinnittää kaiken huomionsa leivässä läsnä olevaan Kristuksen ruumiiseen ja viinissä läsnä olevaan Kristuksen vereen ja niiden välittämään syntien anteeksiantamukseen, elämään ja autuuteen.

Ihminen, jolla on epäkonkreettinen käsitys ehtoollisesta, voi mennä opillisesti epäselvälle ehtoolliselle ja ajatella siitä huolimatta saavansa hengellisen yhteyden Kristukseen. Mutta jos luterilainen menisi ehtoolliselle, jossa ei opeteta selvästi ja yksiselitteisesti Jeesuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa leivässä ja viinissä, hän jää vaille sitä, mitä hän lähti ehtoolliselta etsimään: Kristuksen ruumista ja verta, jotka on ristillä annettu ja vuodatettu hänen puolestaan syntien anteeksiantamiseksi. Hän jää vaille kalleinta aarretta, minkä ihminen voi saada, vaille pelastusta ja pelastuksen panttia. Reformoitu, unioitu tai vapaakristillinen usko voi siis tulla toimeen yhteiskristillisen ehtoollisen kanssa, mutta luterilainen ei.

Preussin uuden liturgian myötä syntyi niin sanottu unioitu eli reformoiduista ja luterilaisista yhdistetty kirkko. Kirkkoliitto toteutettiin ilman, että uskonopista olisi ollut yksimielisyyttä tai edes vakavaa teologista keskustelua. Efesolaiskirjeen sana, että yhdessä Kristuksen ruumiissa täytyy olla yksi Kristuksen Henki ja yksi usko (Ef. 4:3–6), ei toteutunut. Tunnustukselleen uskolliset Sleesian alueen luterilaiset vainusivat aivan oikein, että jos he omaksuvat uuden liturgian, he menettävät Herran Jeesuksen asettaman pyhän ehtoollisen. He kieltäytyivät omaksumasta uutta liturgiaa ja joutuivat valtiovallan vainon ja painostuksen alle. Preussin uskolliset luterilaiset järjestäytyivät itsenäisiksi, yhteisen johdon alaisiksi seurakunniksi. 1800-luvun mittaan heidän tilanteensa vähitellen helpottui. Mutta Preussin laajenevan vaikutusvallan mukana unioidun kirkon vaikutus levisi muuallekin Saksaan. Muuallekin syntyi itsenäisiä luterilaisia seurakuntia ja kirkkoja, jotka eivät suostuneet tinkimään luterilaisen tunnustuksen ehtoollisopista ja sen mukaisesta jumalanpalveluksesta. Valtaosa näistä itsenäisistä luterilaisista on nykyään osa Itsenäistä evankelisluterilaista kirkkoa (saks. Selbständige evangelisch-lutherische Kirche, lyhenne SELK), joka on Lähetyshiippakunnan sisarkirkko Saksassa. Sen sijaan Saksan isoin protestanttinen kirkko, Saksan evankelinen kirkko (saks. Evangelische Kirche in Deutschland, lyhenne EKD), on Preussin unioidun yhteiskristillisyyden jatkaja. EKD:hen kuuluu reformoituja, luterilaisia ja unioituja maakirkkoja, joilla on ollut vuonna 1973 solmitusta Leuenbergin konkordiasta asti täysi alttari- ja saarnastuoliyhteys. Konkordiassa mukana olevat luterilaiset ovat näin tehdessään suhteellistaneet oman ehtoollisoppinsa ja niin luopuneet siitä, mikä on luterilaisille luovuttamatonta.

2. Kaste

Suomessa yhteiskristillisessä toiminnassa suurin yksittäinen oppikysymys lienee kaste. Usein sovitaan, että yhteiskristillisessä tilaisuudessa kukaan ei opeta kasteesta, koska kastekysymys erottaa kristittyjä niin voimakkaasti. Omalla tavallaan kaste on tärkeä sekä luterilaisille että niin sanotun aikuiskasteen harjoittajille, jotka eivät kasta pikkulapsia. Voidaan kuitenkin esittää, että jos sitoudutaan vaikenemaan kasteesta, luterilainen menettää enemmän kuin muiden suuntien kristityt. Jos kasteesta vaietaan, tullaan samalla myöntäneeksi, että Jeesusta ja evankeliumia voi julistaa ilman, että puhutaan kasteesta. Tämä voi olla mahdollista kristityn näkökulmasta, joka korostaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Mutta luterilaisen näkökulmasta evankeliumin julistaminen ilman kastetta on mahdotonta.

Luterilainen näet uskoo Jeesuksen sanojen nojalla, että kaste on välttämätön pelastukseen: “Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:3, 5) Kaste pelastaa: “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:16) “Tämän [Nooan vedenpaisumuksen] vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena – joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta – Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta.” (1. Piet. 3:21) Jos ja kun kaste pelastaa, kuinka pelastussanomaa voi julistaa ilman kastetta? Henkilökohtainen uskonsuhde Kristukseen on välttämätön, mutta Kristukseen yhdistää juuri pyhä kaste (Room. 6:1–14). Siksi on mieletöntä puhua henkilökohtaisesta suhteesta Jeesukseen ilman kastetta Jeesukseen. Jos kasteesta vaietaan, moni muu kristitty voi elää sen kanssa, mutta ei luterilainen.

3. Vapaa tahto

Myös kysymys vapaasta tahdosta on esillä suomalaisessa yhteiskristillisyydessä. Olen kuullut sanottavan, että ratkaisevaa ei ole, mitä opetetaan tahdon vapaudesta, vaan että syntisiä kutsutaan parannukseen ja Jeesuksen luo. Tietysti on totta, että kristillisen julistuksen ydin on kutsua ihmisiä parannukseen synneistään ja Jeesuksen luo. Mutta tätä ei voi tehdä puhumatta myös ihmisen tahdosta ja sen kyvyistä. Miksei? Siksi, että ihmisen luottamus oman tahtonsa kykyihin estää häntä tekemästä parannusta ja tulemasta Jeesuksen luo. Tämä tulee kirkkaasti esiin Jeesuksen vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista:

Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: ”Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.’ Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk. 18:9–14)

Herra Jeesus siis sanoo, että Jumala ei vanhurskauta eli lue syyttömäksi ihmistä, joka luottaa itseensä, ylenkatsoo muita, pitää itseään muihin verrattuna vanhurskaana tai parempana tai ylentää itsensä.

Useimmat kristityt myöntävät periaatteessa, että näin on. Mutta jos uskonratkaisusta puhuvilta kristityiltä kysyy, miksi yksi ihminen saarnaa kuullessaan kääntyy ja toinen ei, he sanovat, että toinen otti tahdonratkaisullaan Jeesuksen vastaan ja toinen ei. Näin ollen pelastuvan pelastus olisi siis ainakin joltain pieneltä osin hänen oman tahtonsa varassa. Mutta silloin hän pitää itseään tahdonratkaisunsa osalta kutsun torjunutta ihmistä parempana. Jeesuksen mukaan tällainen ihminen ei voi olla vanhurskas, mikäli hän myös sydämessään uskoo niin kuin opettaa. Sillä Jumalan lahjoittama vanhurskaus ja ihmisen oma vanhurskaus sulkevat pelastuksen asiassa toisensa pois. “Sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle.” (Room. 10:3) Ihminen on todella tehnyt parannuksen synneistään ja päässyt Jeesuksen luo, kun hän on hylännyt kaiken luottamuksen omiin tekoihinsa ja tahtomiseensa ja luottaa pelastuksessaan vain ja ainoastaan Kristukseen, joka on uskon alkaja ja täydelliseksitekijä (Hepr. 12:2). “Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:16) “Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:12–13) Vanhurskauttava usko tunnustaa Lutherin katekismuksen sanoin: “Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä tulla hänen luoksensa, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin kautta, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minut oikeassa uskossa.” (Vähä katekismus, Kolmannen uskonkohdan selitys)

4. Vanhurskauttaminen yksin uskon kautta

Kaikki edeltävät teemat, siis ehtoollinen, kaste ja vapaa tahto, liittyvät lopulta kysymykseen, miten syntinen ihminen pelastuu. Tähän elämämme tärkeimpään kysymykseen luterilaiset vastaavat opilla vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta, joka on Raamatun pääoppi. Vanhurskauttamisoppi on siis luterilaisille kaikkein keskeisin opinkohta. Tämä luo suuria vaikeuksia yhteiskristillisyydelle, sillä useimmille muille kristinuskon suuntauksille vanhurskauttamisoppi ei ole kaiken kirkon työn keskus, kuten luterilaisille. Sama ongelma värittää esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta tai oppikeskusteluja ortodoksisen kirkon kanssa. Luterilaiset eivät todellisuudessa saa omaa ääntänsä kuuluviin, jos vanhurskauttaminen yksin uskon kautta ei ole kaiken teologisen ajattelun ja kirkon elämän ytimessä. Tästä syystä yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen.

Luterilaisten pääuskontunnustus, Augsburgin tunnustus, opettaa vanhurskauttamisesta artiklassa IV:

Edelleen opetetaan, ettemme omalla ansiollamme, tekemisellämme ja hyvittämisellämme voi Jumalan edessä saavuttaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta, vaan että me saamme syntien anteeksiantamuksen ja tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, uskoessamme, että Kristus on kärsinyt meidän edestämme, ja että meille hänen tähtensä annetaan synnit anteeksi ja lahjoitetaan vanhurskaus ja iankaikkinen elämä. Tämän uskon Jumala näet tahtoo edessään pitää vanhurskautena ja siksi lukea, niin kuin pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 3. ja 4. luvussa sanoo. (Saksankielinen teksti)

Vanhurskauttamisessa Jumala “lukee” syntisen vanhurskaaksi Kristuksen tähden (Room. 4:3–11, 22–24). Vanhurskauttaminen on siis Jumalan tuomiotoimi. Vanhurskauttaminen ja pelastus on yksin armosta, yksin uskon kautta, yksin Kristuksen tähden, yksin Jumalan kunniaksi, niin kuin opettaa Raamattu, joka yksin saa kirkossa asettaa ja vahvistaa uskonkohtia. Nämä luterilaiset “yksin”-lauseet tarkoittavat, että vanhurskauttamisopissa ei voi tehdä mitään kompromissia niiden kanssa, jotka kieltävät edes osittain yhdenkin näistä “yksin”-lauseista.

Sillä jos Jumala lukee syntisiä ihmisiä syyttömiksi armon lisäksi edes jossain määrin ihmisten ansioista (edes Jumalan armon vaikuttamista ansioista, kuten roomalaiskatolinen kirkko opettaa), vanhurskauttaminen ei ole enää armosta yksin. “Mutta jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo.” (Room. 11:6) Jos ihminen voi edes jossain määrin omin teoin myötävaikuttaa vanhurskauttamiseensa, vanhurskauttaminen ei ole enää uskosta yksin, vaan myös jossain määrin teoista. Mutta “ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28) Jos pelastus tapahtuu edes jossain määrin ihmisen itsensä tai jonkin hänessä olevan tähden, se ei tapahdu enää yksin Kristuksen tähden. Mutta “ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.” (Apt. 4:12) Jos pelastuksessa kunnia kuuluu edes jossain määrin ihmiselle, joko pelastusta tavoittelevalle ihmiselle itselleen tai kirkolle ja sen pyhille, kunnia ei ole yksin Jumalan. Mutta Jumala sanoo: “Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” (Jes. 42:8)

Näin ollen jos vanhurskauttamisopin puhtaudesta annetaan vähääkään myöten, luterilainen on hävinnyt, koska Raamatun opin kruunujalokivi, josta syntien anteeksiantamuksen, ikuisen elämän ja Jumalan armon valo loistaa syntisistä suurimmallekin, on vioittunut. Siksi yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina.

Miksi luterilaisuus häviää aina?

Mistä johtuu, että yhteiskristillisyydessä häviää aina luterilainen? Luterilaisena ajattelen seuraavaa. Olen luterilainen, koska olen vakuuttunut siitä, että kirkkoni uskonoppi, joka on Tunnustuskirjoissamme julkilausuttu, on yhtäpitävä Raamatun oman opetuksen kanssa. Olen luterilainen, koska kirkkoni oppi ei ole peräisin ihmisistä, vaan se on Jumalan oma oppi, jonka Hän on Sanassaan, Raamatussa, ilmoittanut ja uskonut ihmisille. Koska luterilainen oppi on raamatullista, se on myös totta. Mutta totuus ei koskaan hyödy siitä, että sitä yhdistellään harhan, valheen tai inhimillisen erehdyksen kanssa. Totuus hyötyy ainoastaan, jos se voittaa harhan, valheen ja erehdyksen ja saa olla yksin voimassa. Jos siis luterilainen oppi on totta, on ymmärrettävää, miksi se häviää aina, jos se suhteellistetaan vain yhdeksi mielipiteeksi tai painotukseksi muiden joukossa.

Edellä sanottu voi myös auttaa ymmärtämään, miksi Raamattu ja luterilaiset vaativat ykseyttä opissa ja tunnustuksessa, ennen kuin kristityt voivat yhdessä evankelioida tai viettää yhteistä jumalanpalvelusta, varsinkaan ehtoollista. Yksi syy on siinä, että tilan antaminen harhalle, valheelle tai erehdykselle ei edistä yhdenkään ihmisen pelastusta, vaan vaarantaa sitä. Siksi kirkkomme tunnustaa kirkollisesta yhteydestä Augsburgin tunnustuksen artiklassa VII:

Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.” (Ef. 4:3–6)

Kirkolliseen yhteyteen “riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Kääntäen tämä tarkoittaa, että mikään vähempi kuin yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta ei riitä. “Olennaista on, että pidetään yhtä opissa, sen joka kohdassa, sekä myös pyhien sakramenttien oikeassa käytössä.” (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, 10. Kirkolliset tavat, 31)

Miksi luterilaisen ei tarvitse olla kapeakatseisen?

Lauseesta, että yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina, voisi vetää johtopäätöksen, että luterilaisen tulee siis pelätä muita kristittyjä tai olla epäluuloinen, varautunut tai vihamielinen heitä kohtaan. Kuuluuko tunnustuksellisen luterilaisuuden olla ahdasmielistä tai kapeakatseista? Ei suinkaan! Olemmehan luterilaisia siksi, että luterilaisuus on katolista, siis yhteistä, kaikki ajan ja paikan rajoitteet ylittävää, Jumalan Raamatussa antamaa kristinuskoa. Rooman kirkko ja ortodoksit tekevät väärin kutsuessaan omaa kirkkoaan katoliseksi eli yhteiseksi, siis Kristuksen kirkoksi. Me luterilaiset olemme aina väittäneet, että me olemme oikeita katolisia, koska kirkollamme on oikea, katolinen oppi. “Tiedämme oman tunnustuksemme totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja katoliseksi”, sanomme Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (XIV Kirkollinen järjestys, 3). Luterilaiset ajattelevat, että katolinen kirkko on toki olemassa myös luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuolella kaikkialla siellä, missä Jumalan sanan saarna, kaste ja ehtoollinen ovat sytyttäneet ihmisissä vanhurskauttavan uskon Kristukseen Vapahtajanaan. Mutta koska yksin luterilainen kirkko, sikäli kun se pysyy tunnustuksessaan, tunnustaa kaikkia Raamatun oppeja puhtaasti, luterilainen kirkko on toisin opettaviin kirkkokuntiin verrattuna ”oikea vanha kirkko tai vähintään sen osa” (Luther), “oikea näkyvä kirkko maan päällä” (C. F. W. Walther) ja “kirkko sanan täydellisimmässä mielessä” (Wilhelm Löhe).

Tämä vakaumus avaa valtavat näköalat. Siitä nimittäin seuraa, että kun luterilainen katsoo kirkon historiaa tai nykypäivän kristillisiä kirkkoja, kaikki totuus, mitä hän ikinä sattuu löytämään, on yhteensopivaa hänen luterilaisen uskonsa kanssa. Ei siis ole mitään avarampaa kuin luterilaisuus! Luterilainen Wilhelm Löhe kirjoittaa tästä:

Juuri koska meillä on tukevaa maata jalkojemme alla emmekä enää ole jokaisen opin tuulen, ihmisten arpapelin ja eksytyksen heiteltävissä ja vietävissä, juuri siksi voimme rauhassa katsella ympärillemme ja mitata kaikkea Jumalan Sanan mittakepillä. Juuri koska tiedämme olevamme erillämme kaikista muista tunnustuksista ja tunnustuskunnista (Konfessionen), voimme etsiä ykseyden perusteita ja olla oikeudenmukaisempia ja lempeämpiä kuin muut. Juuri koska oma omaisuutemme on jo niin suuri, meidän ei tarvitse kadehtia eikä panetella muita, vaan voimme tunnustaa sen hyvän, mitä heillä on, ja ottaa sen itsekin käyttöön, jos se maksaa vaivan.

Löhe nostaa tällaisina asioina esiin muun muassa esikuvallisesti eläneiden uskovien kirjoitukset ja elämän esikuvan sekä vahvuuksia kirkkojärjestyksen ja lähetysinnon saralla. On iloista, vapauttavaa ja valtava etuoikeus olla luterilainen! Meillä ei ole mitään hävettävää eikä menetettävää, kun tunnustamme raamatullista ja katolista uskoamme muiden kirkkokuntien ja epäuskoisen maailman edessä. Meillä on muilta kristityiltä paljon opittavaa, mutta ennen kaikkea meillä annettavana se “ainoa, joka on tarpeen” (Luuk. 10:42), nimittäin puhdas evankeliumin oppi. “Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ‘Vanhurskas on elävä uskosta.’” (Room. 1:16–17)