Kaste on pelastuksen väline, jonka Jeesus on itse asettanut: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt. 28:19-20).
Kaste on välttämätön ihmisen pelastumiseen: ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh 3:5), ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu” (Mark. 16:16).
Kasteessa ihminen syntyy uudesti (Joh. 3:3-5, Tit. 3:5) ja hänen syntinsä pestään pois ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi’” (Apt. 22:16, ks. myös Apt. 2:38). Kasteessa ihminen puetaan Kristukseen (Gal 3:27). Kasteessa ihminen kastetaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen ja hänet herätetään elämään uutta pyhää elämää Kristuksessa (Room. 6:3-5, Kol. 2:12). Kaste liittää ihmisen myös Kristuksen ruumiiseen, seurakuntaan (1. Kor. 12:13).
Kasteessa siis henkilökohtaisesti lahjoitetaan ihmiselle se täydellinen anteeksiantamus ja pelastus, jonka Kristus on ansainnut koko ihmiskunnalle hänen täydellisellä elämällään, kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Siksi kaste on pelastuksen väline (1. Piet. 3:21, 1. Kor. 6:11, Tit. 3:5-7).
Kaste antaa nämä siunaukset kaikille, jotka uskovat Jumalan pelastavat lupaukset (Mark. 16:16, Kol. 2:12). Kasteen lahja otetaan siis vastaan uskolla, ja toisaalta usko on Jumalan lahja, jonka Pyhä Henki synnyttää juuri armonvälineiden, kuten kasteen kautta. Pyhä Henki lahjoitetaan ihmiselle kasteessa (Apt. 2:38). Kaste ja usko eivät siis kilpaile keskenään, vaan ovat ne Jumalan lahjat, jotka molemmat tarvitaan, jotta ihminen voisi pelastua (Mark. 16:16).
Kaste voidaan toimittaa kaiken ikäisille. Aikuisista kastetaan vain heidät, joita on opetettu Jumalan sanalla, ja joissa sana on synnyttänyt halun saada omakseen kasteen lahjoittama syntien anteeksiantamus, Pyhä Henki ja pelastus (Apt. 2:37-38). Raamattu opettaa Jumalan valtakunnan vastaanottamisen uskossa olevan mahdollista myös lapsille, ja siksi lapsetkin voidaan kastaa (Mark. 10:15. ks. LAPSIKASTE). Koska kastettuja pitää Jeesuksen asetuksen mukaisesti myös opettaa kristillisen uskon tuntemisessa (Mt. 28:20), velvoittaa kaste sekä kastetut tai heidän huoltajansa pitämään huolta siitä, että kastetut kasvavat Jumalan sanan opetuksen ja jumalanpalvelukseen kokoontuvan seurakunnan yhteydessä koko elämänsä ajan, mikäli se heistä riippuu.
Kaste on toimitettava vettä käyttäen (Apt. 8:36). Kasteen vesi on jumalallista vettä, ei tosin sen vuoksi, että siinä käytetty vesi itsessään olisi muuta vettä jalompaa, vaan sen vuoksi, että Jumalan sana ja käsky liittyvät siihen. Vedestä tekee siis kastevettä Jumalan lupaus, joka on yhdistetty veteen (Mt. 28:18-20, Ef. 5:26).
Kasteen muotoa ei Raamatussa ole määrätty. Sana kastaa (kr. baptidsoo) tarkoittaa veden käyttämistä upottamalla, pesemällä, kaatamalla, vihmomalla tai muulla vastaavalla tavalla. Toisin kuin usein kuulee väitettävän, tuo sana ei siis tarkoita ainoastaan upottamista (ks. Luuk. 11:38, Mark. 7:4 ja 1. Kor. 10:2 joissa esiintyy sana baptidsoo ilman että sillä tarkoitetaan veteen upottamista).
Kasteen toimittaa Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijaksi asetettu pastori (1. Kor. 4:1), mutta hätätilanteissa, kun pastoria ei ehditä saada paikalle voi kuka tahansa kristitty toimittaa pyhän kasteen.
Koska kaste siirtää ihmisen pimeydestä valkeuteen, on kastettu kutsuttu pois synnin orjuudesta elämään pyhää elämää Kristuksen yhteydessä ja jatkuvassa syntien tunnustamisessa ja anteeksiuskomisessa: ”Me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:4).
(Alkuperäinen julkaisu 25.10.2016)
Kts. myös: Mitä kaste hyödyttää?
Pääsiäinen: Kristityn kastejuhla
Inkarnaatio (lat incarnatio) tarkoittaa lihaksitulemista. Teologisessa kielessä inkarnaatiolla viitataan Jumalan ihmiseksi syntymiseen Jeesuksessa Kristuksessa. Inkarnaation ihme tapahtui neitsyt Marian kohdussa tämän tulessa raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta, enkeli Gabrielin ilmoituksen mukaisesti. Inkarnaation tapahtuma on lähtökohta sovituksen teologian ymmärtämiseen. Vain ihmiseksi syntynyt Jumala voi ottaa ihmisten rangaistuksen päällensä. Raamatussa erityisesti hebrealaiskirje korostaa inkarnaation ja sovituksen yhteyttä: ”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen” (Hebr.2:14). ”Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit” (Hebr.2:17). Erityisen selkeästi inkarnaation ja sovituksen välinen yhteys piirtyy Paavalin sanoissa toisessa Korinttolaiskirjeessä: ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan” (2.Kor.5:19).
Inkarnaation tapahtuma liittyy läheisesti myös kristilliseen oppiin Jeesuksen kahdesta luonnosta. Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaisille Jeesuksesta, ”hänen Pojastansa – joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa – Jeesuksesta Kristuksesta meidän Herrastamme.” (Rm.1:4) Inkarnaation ihmeen kautta Jumala omaksuu täyden ihmisyyden tavalla, jossa jumaluutta ja ihmisyyttä ei voi erottaa toisistaan. Toisaalta Kristuksen ihmisyyttä ja jumaluutta ei kristillisen opin mukaan pidä myöskään sekoittaa toisiinsa.
Edelleen inkarnaatio on lähtökohta luterilaisen sakramenttiteologian sisäistämiseen. Kristuksen todellinen läsnäolo siunatuissa ehtoollisaineissa eli reaalipreesens on analoginen tapahtuma Kristuksen lihaksitulemisen kanssa. Maailman luoja tulee osaksi luomakuntaansa. Jumala on kosketuksissa luomansa ihmisen kanssa käyttäen välineenään luomaansa ainetta ja lahjoittaen siinä itsensä. Betlehemin seimeä voi siis verrata ehtoollispöytään: Jumala antaa itsensä lahjaksi ihmiskunnalle hyvin halvannäköisessä ja vaatimattomassa paketissa.
Luterilaisen kirkon kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventista. Ensimmäinen adventtisunnuntai kuuluu Suomessa suosituimpiin kirkollisiin juhliin. Kansa kerääntyy kirkkoon laulamaan hoosiannaa. Liturginen väri on valkoinen, juhlaväri. Alttarilla on täydet kuusi kynttilää. Päivän evankeliumitekstissä Herra Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin, missä Hän pian kärsii, kuolee ja nousee kolmantena päivänä kuolleista. Kristuksen voitto pääsiäisenä synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä on uskomme keskus. Siksi kirkkovuotemme alkaa Herran nöyrällä saapumisella kärsimystensä ja ylösnousemuksensa kaupunkiin.
Vaikka maamme on jälkikristillinen, adventinaika on vielä läsnä suomalaisessa tapakulttuurissa ainakin adventtikalenterien muodossa. Adventti mielletään valmistautumiseksi jouluun. Mutta kun katsotaan adventtisunnuntaiden aiheita, huomaamme yllättäen, että adventti on enemmän kuin joulunalusaika. Adventti on pikemminkin johdanto koko kirkkovuoteen ja kristilliseen uskoon kuin pelkästään jouluun. Adventti tulee latinan sanasta adventus, tuleminen. Ensimmäisenä adventtina muistetaan Jeesuksen tulemista nöyryydessä (adventus humiliationis) Jerusalemiin kärsimään ja kuolemaan. Toisena adventtina muistetaan Jeesuksen toista tulemista kunniassa (adventus glorificationis) tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Kolmantena adventtina muistetaan profeetta Jesajan ennustusta Johannes Kastajasta “huutavan äänenä erämaassa” (Jes. 40:1–11). Johannes tuli saarnaamaan parannuksen kastetta, jotta Herra löytäisi tullessaan kansan, joka on valmis ottamaan Hänet vastaan. Yhä tänäänkin Jeesus kutsuu syntisiä kääntymään ja ylpeitä nöyrtymään, koska Hän tulee sanassaan ja sakramentissaan luoksemme Vapahtajana ja Tuomarina. Tähän Jeesuksen tulemiseen katuvan luo viittaa kolmannen adventin vanha nimitys “hengellinen ja pyhittävä tuleminen” (adventus spiritualis et sanctificationis). Vasta neljäntenä adventtina evankeliumiteksti kuvaa Jeesuksen syntymän odotusta. Adventtisunnuntaiden aiheet johdattavat siis laajasti kristillisen uskon keskeisten tapahtumien äärelle, eivät ainoastaan jouluun.
Adventti on siis johdanto koko kirkkovuoteen. Tähän liittyy se seikka, että heti adventinajan ensimmäisenä arkipäivänä liturginen väri muuttuu siniseksi tai violetiksi, joka on katumuksen väri. Enkelien ylistys “Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa” seuraavine kiitosvirsineen Pyhällä Kolminaisuudelle jää messussa pois. Vielä yllättävämpää tavalliselle suomalaiselle on, että adventti on kirkolle paaston aika. Kirkossakävijöiden lienee helpompi sisäistää, että me paastoamme 40 päivää ennen pääsiäistä. Mutta että adventinaikanakin? Onko se edes mahdollista tai järkevää jouluhumun keskellä? Uskallan väittää, että ei ainoastaan mahdollista vaan myös tarpeellista. Mutta katsotaan ensin, mitä paastossa ylipäätään on kyse.
Monille luterilaisille paasto on turhaan vaikea asia. Tämä johtuu nähdäkseni ainakin kahdesta syystä. Ensiksikin paasto on jäänyt kansankirkollisessa luterilaisuudessa sivuun. Siksi paasto mielletään “epäluterilaiseksi”. Näin ei kuitenkaan oikeasti ole. Luterilainen Tunnustus antaa selkeät suuntaviivat paaston raamatulliselle ymmärtämiselle. Esimerkiksi Vähässä katekismuksessa todetaan ehtoolliselle valmistautumisesta: “Paastoaminen ja ruumiillinen valmistautuminen ovat kyllä hyvä ulkonainen tapa.” Suomessakin luterilaiset paastosivat 1500- ja 1600-luvulla säännöllisesti, muun muassa ennen pääsiäistä ja jokaista ehtoollista. Toinen syy lienee, että ympärillämme ortodoksit, roomalaiskatoliset ja joskus myös vapaat suunnat lataavat paastoon epäraamatullisen korkeita odotuksia tai suhtautuvat siihen lainomaisesti. Monet roomalaiskatoliset ja ortodoksit esimerkiksi ripittäytyvät siitä, jos rikkovat kirkkonsa paastosääntöjä, vaikka ihmiskäskyjen rikkominen ei ole syntiä. Silloin paasto näyttäytyy luterilaiselle helposti itsensä korottamisena, lakihenkisyytenä tai hengellisenä ylisuorittamisena. Paaston ei kuitenkaan tarvitse olla tätä, vaan se on Jumalan antama apu evankeliumin vapaudessa elävän kristityn kilvoituksessa. Ei voi olla niin, että koska jotkut muut ehkä paastoavat huonosti, luterilainen panee vielä pahemmaksi eikä paastoa ollenkaan.
Pyhä Raamattu opettaa paastosta paljon. Paasto tarkoittaa Raamatussa syömisen ja juomisen pois jättämistä tai vähentämistä Herran palvelemiseksi. Hepreaksi paastoaminen ilmaistaan usein niin, että paastoaja “kohtelee sieluaan (voidaan kääntää myös “itseään” tai “ruokahaluaan”) kuin oikeudetonta” (3. Moos. 16:29, 31, 23:27, 29, 32; 4. Moos. 29:7). Pidättäytymällä syömästä ja juomasta tai vähentämällä niitä paastoaja ilmaisee, että hän ei pidä ruokaa ja juomaa itsestäänselvinä. Jumala antaa meille ruoan ja juoman “yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestänsä ja laupeudestansa, ilman mitään minun ansiotani ja mahdollisuuttani” (Vähä katekismus, ensimmäisen uskonkohdan selitys). Tästä ihmisen tulee aika ajoin muistuttaa itseään luopumalla vapaaehtoisesti näistä Jumalan lahjoista.
Vanhan testamentin kirkkovuodessa oli yksi ainoa pakollinen paastopäivä, alkusyksyyn osuva suuri sovituspäivä. Suuri sovituspäivä oli vuoden ainoa päivä, jolloin ylipappi sai mennä uhriverta mukanaan ilmestysmajan tai temppelin kaikkein pyhimpään liitonarkun eteen toimittamaan sovituksen Israelin synneistä (3. Moos. 16). Israelia koski määräys: “Tämä olkoon teille ikuinen säädös: seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä, kurittakaa itseänne paastolla älkääkä yhtäkään askaretta toimittako, älköön maassa syntynyt älköönkä muukalainen, joka asuu teidän keskellänne. Sillä sinä päivänä toimitetaan teille sovitus teidän puhdistamiseksenne; kaikista synneistänne te tulette puhtaiksi Herran edessä. Se olkoon teille levon päivä, kurittakaa silloin itseänne paastolla; se olkoon ikuinen säädös.” (3. Moos. 16:29–31) Tästä käy ilmi paaston raamatullinen merkitys: paastoaja nöyrtyy, katuu syntejään, toivoo anteeksiantamusta Jumalalta ja etsii Hänen kasvojaan. Paaston yhteys Jumalan kohtaamiseen näkyy siinä, että Mooses oli Siinain vuorella 40 päivää syömättä ja juomatta, kun Jumala antoi lain (2. Moos. 24:18, 34:28). Samoin Elia vaelsi Jumalan antaman ruoan voimalla 40 päivää Siinaille kohtaamaan Herran (1. Kun. 19:8).
Suuren sovituspäivän lisäksi Jumalan kansa paastosi Vanhassa testamentissa onnettomuuksien jälkeen tai langettuaan syntiin, toisin sanoen kun oli erityinen tarve katua syntejä ja saada Jumalan armo. Paasto liittyy näin erottamattomasti suruun ja katumusrukouksiin. Israel paastosi sodassa kärsityn tappion jälkeen (Tuom. 20:26), kääntyessään epäjumalanpalveluksesta (1. Sam. 7:6), katuessaan rikkomuksia lakia vastaan (Esra 9:5; Dan. 9:3) ja surressaan kuolleitaan (1. Sam. 31:13; 2. Sam. 1:12; 1. Aik. 10:12). Jopa jumalaton kuningas Ahab paastosi kuultuaan profeetta Elialta tuomion sanan, että hänen sukunsa hävitetään hänen syntiensä vuoksi. Koska Ahab nöyrtyi, Jumala pani tuomion täytäntöön vasta Ahabin kuoltua (1. Kun. 21:27–29). Jumala säästi väkivaltaisesta valloituspolitiikasta ja irstaudesta tunnetun Niniven kaupungin, kun sen asukkaat kääntyivät paastoten (Joona 3:5).
Israelilaiset paastosivat myös, kun he tarvitsivat Jumalan erityistä apua uhkaavan onnettomuuden edellä. Paasto liittyy siis rukoukseen ja esirukoukseen. Daavid paastosi, kun hänen poikavauvansa oli vakavasti sairas ja hän toivoi Jumalan jättävän pojan eloon (1. Sam. 12:16), samoin sairastavien tuttaviensa puolesta (Ps. 35:13). Kuningas Joosafat ja Juudan kansa paastosivat ylivoimaisen vihollisarmeijan marssiessa kohti Jerusalemia (2. Aik. 20:3). Persian valtakunnan juutalaiset paastosivat, kun Haamanin säätämä laki juutalaisten tuhoamiseksi tuli tunnetuksi (Est. 4:3). Susan juutalaiset paastosivat Esterin puolesta, ennen kuin tämä meni henkensä uhalla kuningas Xerxeksen eteen anomaan suosiota (Est. 4:16). Esra paastosi yhdessä pakkosiirtolaisuudesta palaavien kanssa, jotta Jumala soisi heidän taittaa turvallisesti pitkän ja vaarallisen matkan Babylonista Jerusalemiin (Esra 8:21–23).
Paasto vääristyi kuitenkin jo Vanhan testamentin aikana usein niin, että se jäi puhtaasti ulkonaiseksi. Pahin esimerkki on kuningatar Iisebelin kuuluttama paasto, jonka ainoana päämääränä oli surmata hurskas Naabot ja varastaa hänen viinitarhansa (1. Kun. 21). Profeetat moittivat kansaa siitä, että se paastosi ilman todellista kääntymystä (Sak. 7:5). Niinpä Jesaja julistaa:
Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä. Minua he muka etsivät joka päivä ja haluavat tietoa minun teistäni niinkuin kansa, joka tekee vanhurskautta eikä hylkää Jumalansa oikeutta. He vaativat minulta vanhurskaita tuomioita, haluavat, että Jumala heitä lähestyisi: ”Miksi me paastoamme, kun et sinä sitä näe, kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?” Katso, paastopäivänänne te ajatte omia asioitanne ja ahdistatte työhön kaiken työväkenne. Katso, riidaksi ja toraksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa. Tällainenko on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhassa, sitäkö sinä sanot paastoksi ja päiväksi, joka on Herralle otollinen? Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi? Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niin kuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi. Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: ”Katso, tässä minä olen”. Jos sinä keskuudestasi poistat ikeen, sormella-osoittelun ja vääryyden puhumisen, jos taritset elannostasi isoavalle ja ravitset vaivatun sielun, niin valkeus koittaa sinulle pimeydessä, ja sinun pilkkopimeäsi on oleva niinkuin keskipäivä. Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niin kuin runsaasti kasteltu puutarha, niinkuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu. Sinun jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniot, sinä kohotat perusmuurit, muinaisten polvien laskemat; ja sinun nimesi on oleva: ”halkeamain umpeenmuuraaja” ja ”teitten korjaaja maan asuttamiseksi”. (Jes. 58:1–12)
Profeetat saarnasivat, että oikea paasto on sydämen katumusta, Jumalan puoleen kääntymistä ja parannuksen soveliaita hedelmiä. He eivät kuitenkaan koskaan vastustaneet ruoasta ja juomasta paastoamista sinänsä, vaan vaativat, että sydämen on oltava mukana. “Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö.” (Jooel 2:12–13)
Edellä kuvatun opetuksen kohtaamme Uudessa testamentissa Jeesuksella.
Ja kun paastoatte, älkää olko synkännäköisiä niin kuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, että ihmiset näkisivät heidän paastoavan. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi, etteivät paastoamistasi näkisi ihmiset, vaan sinun Isäsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle. (Matt. 6:16–18)
Fariseukset ja Johannes Kastajan opetuslapset paastosivat “paljon” (Matt. 9:14; Luuk. 5:33). Fariseukset paastosivat kahdesti viikossa (Luuk. 18:12), maanantaisin ja torstaisin, koska toisena näistä päivistä Mooseksen ajateltiin nousseen Siinaille saamaan lakia ja toisena laskeutuneen sieltä alas. Jeesuksen opetus sijoittuu ympäristöön, jossa paastoaminen oli tavallista ja sitä harjoitettiin oman uskonnollisuuden osoittamiseksi. Hän tähdensi, että paasto on tarkoitettu Jumalan, ei ihmisten silmille. Siksi Jeesuksen opetuslapsen täytyy järjestää paastonsa niin, että hän ei paastoa saadakseen osakseen ihmisten huomion.
Jeesus itse paastosi kasteensa jälkeen neljäkymmentä päivää erämaassa Saatanan kiusattavana (Matt. 4:1–11; Mark. 1:12–13; Luuk. 4:1–13). Jeesuksen maanpäällisen toiminnan aikana apostolit eivät paastonneet, koska he olivat “häähuoneen poikia”, toisin sanoen Karitsan häiden vieraita, ja Sulhanen oli heidän keskellään. Vasta pitkänäperjantaina, kun Sulhanen otettiin heiltä pois, he itkivät ja paastosivat (Matt. 9:15; Mark. 2:19–20; Luuk. 5:34–35). Saman periaatteen mukaan kristityillä ei ole ollut tapana paastota sunnuntaisin, ylösnousemuksen päivänä, jolloin Sulhanen on messussa heidän keskellään sanassaan ja sakramentissaan. Helluntain jälkeen apostoleilla oli tapana paastota (2. Kor. 6:5), jopa paljon (2. Kor. 11:27). Heidän mainitaan paastonneen erityisesti ennen tärkeitä päätöksiä ja virkaanasettamisia, muun muassa kun Pyhä Henki kutsui Paavalin ja Barnabaksen ja seurakunta siunasi heidät ulkolähetystyöhön (Apt. 13:2–3) ja kun Paavali ja Barnabas valitsivat ja vihkivät vastasyntyneille seurakunnille pastorit (Apt. 14:23).
Milloin kristityn tulisi sitten paastota? Uusi testamentti ei sisällä siitä mitään käskyä, ja siksi kirkkokaan ei voi antaa asiasta sitovaa määräystä. Kirkolliset paastonajat ovat inhimillisiä perinnäistapoja, jotka oikein käytettyinä ovat tai ainakin voivat olla hyödyllisiä mutta joista ei saa tehdä omantunnon pakkoa. Selvää kuitenkin on, että kristitty paastoaa. Jeesus mainitsee vuorisaarnassa paaston (Matt. 6:16–18) almujen antamisen (Matt. 6:1–4) ja rukouksen rinnalla (Matt. 6:5–15). Emmehän me niistäkään päättele, että kristitty voi olla jakamatta omastaan köyhille tai rukoilematta, koska Jeesus ei ole antanut käskyä, milloin on pakko auttaa köyhiä tai milloin on pakko rukoilla. Jeesuksen opetuslapselle tulisi olla selvää: Jeesus sanoo: “kun”, ei “jos paastoatte” (Matt. 6:16), siis minä paastoan.
Luterilaisilla on kirkkovuodessa kaksi vakiintunutta paastonaikaa, pääsiäistä edeltävä 40 päivän pääsiäispaasto ja adventtipaasto. Me aloitamme kirkkovuoden ensimmäisen adventin riemujuhlan jälkeen paastolla. Mikä olisikaan syntiselle ihmiselle sopivampi tapa aloittaa uutta kirkkovuotta kuin paastoten eli Jeesuksen vastaanottaen, syntejään katuen, Jumalan puoleen kääntyen, rukoillen ja hyvää tehden?
Kaikki juhlat ovat kaupallistuneet, ja tämä näkyy erityisen vahvasti joulussa. Kaupallistumisen vaikutuksesta Suomessa vietetään juhlia yhä enemmän “etukenossa”. Joulukarkit ovat kaupoissa jo lokakuun lopussa. Pikkujoulusesonki pyörii jo marraskuussa. Helsingin joulukatu avataan ironisesti tuomiosunnuntaina, jolloin kirkko muistaa maailmanloppua ja Kristuksen vavisuttavaa paluuta kirkkaudessa. Koska joulua vietetään pitkin adventtia, moni on joulun tullen ehtinyt viettää joulua jo niin paljon, että tapaninpäivänä joulukarkit ja kinkku tulevat jo korvistakin ulos. Kirkko sen sijaan tahtoo pitää joulunalusajan paaston eli katumuksen ja nautinnoista luopumisen aikana. Joulunvietto alkaa vasta jouluaattona ja jatkuu aina loppiaiseen (6.1.) asti. Adventtipaasto voi meidän aikanamme olla kristittyjen protesti mammonan ja hekuman valtaa vastaan. Pitäkäämme adventti ja joulu kristillisinä aikoina, joilla on keskuksenaan Kristus, meidän Herramme ja Vapahtajamme!
Joskus profeettojen julistuksesta (Jes. 58:1–12; Jooel 2:12–14) on tahdottu vetää johtopäätös, että oikea paasto olisi vain kääntymystä ja hyvän tekemistä, ei ulkoista luopumista ruoasta ja juomasta. Tämä olisi kuitenkin suistumista yhdestä yksipuolisuudesta toiseen, käsityksestä “paasto on vain ulkoista luopumista ruoasta ja juomasta” käsitykseen “paasto on vain kääntymistä ja hyvän tekemistä”. Paasto sisältää oikein ymmärrettynä molemmat.
Miten ruoasta ja juomasta tulisi sitten luopua? Luterilaisessa kirkossa on selvää, että paasto-ohjeet voivat olla vain suuntaa-antavia. Jotain on silti hyvä sanoa, koska ihminen tarvitsee opastusta varsinkin niissä kristillisen elämän asioissa, jotka ovat hänelle vieraita. Adventtipaasto ja pääsiäispaasto ovat pitkiä aikoja, ja siksi oleminen kokonaan syömättä tai juomatta ei voi tulla kyseeseen. Perinteisesti on jätetty pois liha, alkoholi ja nautintoaineet, kuten karkit, sipsit ja muut herkut. Ruoka on koostunut kasviksista ja kalasta. Syömisen määrääkin on saatettu vähentää, mutta tässä on hyvä noudattaa kohtuutta. Kutsumusten vaatimista tehtävistä on selvittävä myös paaston aikana. Sairaita, imettäviä ja raskaana olevia ei kehoteta paastoamaan. Tämä koskee myös ihmisiä, joilla on isoja ongelmia elämänhallinnan kanssa tai jotka ovat kärsineet tai kärsivät syömishäiriöistä. Paaston ei ole tarkoitus suistaa kenenkään elämää raiteiltaan vaan auttaa kilvoittelussa syntiä, maailmaa ja Perkelettä vastaan. Perinteisesti myöskään matkalla oltaessa paastosääntöjä ei ole seurattu.
Joulunalusaika tuo mukanaan joukon erityiskysymyksiä. Tulisiko kristityn paaston vuoksi jättää osallistumatta työpaikan jouluruokailuun tai kieltäytyä kylässä ollessaan pipareista? Minusta ei tulisi. Jouluruokailuihin jättävät osallistumatta yleensä lähinnä vieraita uskontoja tunnustavat. Kristitty ei anna haluamaansa todistusta, jos jättäytyy pois. Pikkujouluihin osallistumista kannattaa punnita juhlan luonteen mukaan. Jos on luultavaa, että juhlien päämäärä on vetää pää täyteen, ei kannata osallistua. “Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa irstas meno, vaan täyttykää Pyhällä Hengellä.” (Ef. 5:18) On hyvä miettiä, missä määrin itse järjestää syöminkejä adventinaikana. Voisiko adventinajan tilaisuuden järjestää siten, että paino on herkuttelun sijaan jouluevankeliumissa ja kristillisissä adventti- ja joululauluissa? Myöskään kylässä ollessa ei paastota, vaan silloin nautitaan vieraanvaraisuuden nimissä tarjotusta hyvästä.
Paaston tulee aina liittyä katumukseen, Jumalan puoleen kääntymiseen ja hyvän tekemiseen. Siksi adventinaikana on tärkeä raivata tilaa Jumalan Sanan lukemiselle ja rukoukselle. Jos messussa käyminen on jäänyt vähemmälle, on tärkeä aktivoitua ja löytää tiensä kirkonpenkkiin sellaisessa seurakunnassa, jossa Jumalan sanaa julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan Kristuksen asetuksen mukaan. Adventin- ja joulunajan keräykset seurakuntien, ulkolähetyksen ja vähävaraisten hyväksi ja sukulaiskyläilyt tarjoavat hyvän tilaisuuden noudattaa Herran sanaa oikeasta paastosta: “Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?” (Jes. 58:6–7)
Siunattua adventinaikaa!
Ks. myös Paaston aika – mutta miksi?
(Alkuperäinen julkaisu 22.11.2021)
Jumala on ennalta säätänyt aikojen lopulla tapahtuvan viimeisen tuomion päivän (Ap.t. 17:31). Viimeinen tuomio kuuluu kristillisen opin alkeisiin (Hepr. 6:2), joten sitä tulee opettaa alusta lähtien. Julistaja, joka ei puhu viimeisestä tuomiosta, ei julista kuulijoilleen kokonaista Jumalan sanaa.
Viimeisen tuomion taustalla on ajatus Jumalasta, jonka olemukseen kuuluu oikeudenmukaisuus eli vanhurskaus: ”Herra on oikeuden Jumala” (Jes. 30:18). Jumalan oikeudenmukaisuus kuuluu Hänen rakkauteensa luotuja kohtaan; Hän ei salli vääryyden, pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden voittaa, koska Hän rakastaa ihmisiä. Tuomion syynä on oikeuden saattaminen voimaan ja sorrettujen vapauttaminen. Hän ei ole puolueellinen vaan lahjomattoman tasapuolinen ja oikeudenmukainen (5. Moos. 10:17-18; Ps. 103:6, 140:13). Tuomitseminen on siten Jumalan väline pelastussuunnitelman toteuttamiseen kansojen ja yksilöiden elämässä. Vasta kun lopullinen tuomio on päätetty, on Jumalan maailmaa koskeva suunnitelma viety loppuun.
Jumalan tehtäviin kuuluu se, että Hän on maailman tuomari: ”Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?” (1. Moos. 18:25). Uuden testamentin mukaan Jumala on ”määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista” (Ap. t. 17:31). Armon aikana Kristuksen tehtävä ei vielä ole tuomita vaan pelastaa (Joh. 3:17), mutta aikojen päätyttyä toteuttaa Jumalan Poika Isän antaman tuomiotehtävän.
Jumala on asettanut luomisessa maailmaan oikeuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteen, jonka tulisi toteutua ihmisten elämässä. Tuon periaatteen mukaan ihminen kylvää sitä mitä niittää (Gal. 6:7). Jumalan järjestyksen rikkominen kostautuu vääjäämättä; sekä elämän vääristymisenä että Jumalan tuomiona. Jumala on asettanut jokaiseen omantunnon, jonka perusteella ihminen voi pääpiirteissään tietää, mikä on oikein tai väärin. Siksi ilman Jumalan lakia elävät pakanakansatkin voivat omassatunnossaan tuntea syytöksiä tai puolustusta teoistaan (Room. 2:14-15). Tähän perustuu ajatus nk. luonnollisesta laista, jonka kaikki ihmiset voivat tuntea. Omantunnon toiminta todistaa ihmisille kerran toteutuvasta oikeudenmukaisesta tuomiosta (Room. 2:16).
Jumala on jo toteuttanut maailmassa useita tuomioita synnin tähden: suurin osa ihmiskunnasta hukkui vedenpaisumuksessa, ihmisten suunnitelmat Jumalan vertaiseksi tulemisesta tuomittiin kieltensekoituksessa, samoin Sodoma ja Gomorron tuomittiin syntiensä vuoksi. Myös Israelin joutuminen pakkosiirtolaisuuteen oli Jumalan tuomio synnistä. Kaikki ne ovat varoittavia esimerkkejä viimeisestä tuomiosta.
Viimeinen tuomio tapahtuu välittömästi sen jälkeen, kun Kristus tulee takaisin näkyvällä tavalla (Matt. 16:22, 25:31): Hän on ”kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” (Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus). Kaikki elävät ja kuolleet kootaan sinä Herran päivänä Kristuksen tuomioistuimen eteen (Matt. 25:32-33; 2. Tim. 4:1; 1. Piet. 4:5; Ilm. 20:12). Kristuksen paluuseen liittyy yleinen ylösnousemus, jossa sekä vanhurskaat että jumalattomat nousevat ruumiillisesti haudoistaan (Dan. 12:2; Joh. 5:29; Ap.t. 24:15; 2. Kor. 5:10). Maan päällä silloin elossa olevat siirretään suoraan Tuomarin eteen.
Tuomiopaikkana pidetään juutalaisuudessa, islamissa ja joissakin kristillisissä piireissä Kidroninlaaksoa Jerusalemissa. Kuitenkin Ilmestyskirjan mukaan ennen viimeistä tuomiota ”pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään” (Ilm. 20:11). Materiaalisista asioista mainitaan tuomiopaikalta vain Kristuksen valkean, kirkkauden valtaistuin (Matt. 25:31; 2. Kor. 5:10; Ilm. 20:11). Tuomitsemiseen osallistuvat myös enkelit ja pyhät (Matt. 13:39, 41, 49; 16:27; 19:28; 25:31; 1. Tess. 3:13; 2. Tess. 1:7; Juud 14,15).
Kristuksen pelastustyön tarkoituksena on vapauttaa ihminen Jumalan tuomiosta. Kun ihminen on uskon ja kasteen kautta Kristuksessa, hänen ei tarvitse pelätä tuomiota: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 8:1). Loppujen lopuksi viimeisellä tuomiolla vain todetaan se, mikä on ollut ihmisen tila ajallisen elämän aikana; onko hän ollut uskosta vanhurskas ja siten Hyvän Paimenen lauman jäsen vai ei. Ihminen pelastuu uskon kautta ilman lain vaatimia tekoja (Room. 3:28; Ef. 2:9), mutta vanhurskauttava usko ilmenee tekoina (Matt. 25:35-40; Jaak. 2:18, 26). Vanhurskaat pääsevät viimeisen tuomion jälkeen taivaaseen (Kts: Taivas, Iankaikkinen elämä).
Ne, jotka ovat torjuneet evankeliumin kautta Kristuksessa tarjotun pelastuksen, tuomitaan iankaikkiseen kadotukseen: ”… Herra Jeesus väkevien enkeliensä kanssa ilmestyy taivaasta tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:7-8). Rajankäynnin pelastuvien ja kadotukseen joutuvien välillä tekee siis jo evankeliumin julistus, ei vasta Kristus aikojen lopulla. Uskosta osattomat heitetään ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen” (Matt. 25:41). (Kts: Helvetti, Kadotus , Iankaikkinen elämä)
Kristuksen paluu ja viimeinen tuomio toteuttavat siten ”kaiken ennalleen asettamisen” (aposkatastasis panton, Ap.t. 3:21). Jumala asettaa kaiken jälleen hyvään, oikeudenmukaiseen järjestykseen maailmankaikkeudessa. Saatanan ja synnin aiheuttamat vääristymät korjataan ja Jumalan luo uuden taivaan ja uuden maan (Jes. 65:17; 66:22; 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:1).
Viimeisellä tuomiolla tuomitaan ihmisten lisäksi myös Antikristus ja hänen maailmanvaltansa (Ilm. 19:17-21), Saatana (Ilm. 21:1-3, 10, Matt. 25:41), langenneet enkelit (1. Kor. 6:1-3; Matt. 25:41) sekä kuolema ja tuonela (Ilm. 20:14).
(alkuperäinen julkaisu 14.10.2016)
Otsikon termi on erottamattomassa yhteydessä määritelmään ”vanhurskas”, joka tarkoittaa Jumalalle kelpaavaa. ”Vanhurskauttaminen” on Raamatussa oikeudellinen termi. Ihmisen kannalta hänen vanhurskauttamisensa merkitsee, että Jumala julistaa tai lukee ihmisen vanhurskaaksi. Tämä merkitsee syntien anteeksiantamista, vapautusta synnin syyllisyydestä ja ikuisesta kuolemasta. Aihe on laaja ja tärkeä; niin tärkeä että luterilaiset uskonpuhdistajat sanoivat vanhurskauttamisopista: ”oppi, jonka mukana kirkko seisoo tai kaatuu.” Nyt vanhurskauttamista käsitellään erityisesti Paavalin kirjeiden ja Luterilaisten tunnustuskirjojen valossa.
Apostoli Paavali puhuu paljon vanhurskauttamisesta ja vanhurskaudesta; varsinkin kirjeissään roomalaisille ja galatalaisille. Roomalaiskirjeen koko teeman on sanottu olevan vanhurskauttaminen uskon kautta Kristukseen. Myös Galatalaiskirjeestä löydämme saman pohjavireen. Sana vanhurskauttaminen on UT:n kreikassa dikaioosis. Tämä sana ei kuitenkaan esiinny kuin kaksi kertaa koko UT:ssa, nimenomaan Roomalaiskirjeessä (4:25; 5:17). Asiayhteydessä käytetäänkin usein sanontaa ”julistaa/ lukea/ katsoa vanhurskaaksi” (mm. Room. 4:3, 5–6, 22; Gal. 3:6. Kreik. lukea joksikin/ pitää jonakin = logizomai, vanhurskas = dikaios) tai ”vanhurskauttaa” (mm. Room. 3:26, 28, 30; 4:2, 5:9, 16; 6:7; 8:30; Gal. 2:17; 3:8. Kreik. dikaioo). Kautta Paavalin kirjeiden hallitsee seuraava ajatuskulku: Jumala vanhurskauttaa syntisen, jumalattoman ihmisen armostaan, Kristuksen tähden, uskon kautta.
Ehkä keskeisin kohta tässä yhteydessä on Room. 3:21–26, jossa sanotaan mm., että ”[…] Jumalan vanhurskaus […] on ilmoitettu ilman lakia” ja että syntiset ihmiset ”saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä” (Kirkkoraamattu 1938). Vanhurskauttamisen peruste ei näin ole mikään ihmisessä oleva ominaisuus tai asia, ei myöskään ihmisen tekemät teot tai tekemättä jätetyt synnit. Vanhurskauttamisen peruste on Kristuksen ristinkuolema, jonka kaiken hyödyn Jumala lukee syntisen hyväksi, kun hän uskoo Kristukseen.
Luterilaisten tunnustuskirjojen opetus vanhurskauttamisesta on hyvin perusteellista ja laajaa. Vanhurskauttamisen merkitsee ihmiselle synninpäästöä. Tämä tarkoittaa, että Jumala julistaa syntisen vapaaksi kaikista hänen synneistään ja hänen ansaitsemastaan ikuisesta kadotustuomiosta eli helvetistä. Vanhurskauttaminen tarkoittaa samalla myös Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi ottamista eli taivaaseen pääsemistä. Tämän perusteena on vain ja ainoastaan Kristuksen ansio, kuuliaisuus, kärsimys, ristinkuolema ja ylösnousemus. Kaikki se, mitä Kristus Jeesus on ja mitä Hän on tehnyt, luetaan Kristukseen uskovalle uskon kautta.
Miten tämä sitten on mahdollista? Kuinka syntinen, taivaaseenkelpaamaton ihminen voi kuitenkin päästä taivaaseen? Jumala tekee sen itse. Pyhä Henki saarnauttaa evankeliumia Kristuksesta syntisille. Tässä evankeliumissa ihmiselle luvataan ja ojennetaan Kristus ja kaikki Hänen lahjansa. Uskolla ihminen tarttuu näihin lupauksiin ja lahjoihin; otamme ne vastaan ja omistamme ne omalle kohdallemme. Näin saamme Kristuksen vanhurskauden ikään kuin se olisi meidän omamme. Sama Pyhä Henki, saman evankeliumin kautta synnyttää uskon; se on Jumalan lahja (mm. Ef. 2:8–10), jonka avulla me opimme tuntemaan Kristuksen, uskomaan ja luottamaan Häneen. Usko ei ole mikään hyvä teko Jumalan edessä, vaan usko tarttuu Jumalan lupaukseen ja sillä tavalla ottaa vastaan Kristuksen vanhurskauden; sen että Jeesus Kristus on juuri minun puolestani kärsinyt, kuollut ja noussut kuolleista. Kristus on minun puolestani ikään kuin Jumalan tuomioistuimen edessä kaikkea sitä, mitä minä en ole. Hän on hyvä, pyhä, kuuliainen, uskovainen, jumalaapelkäävä, vanhurskas, synnitön jne. Kun uskon Häneen, Jumala katsoo minua niin kuin minä olisin sitä, mitä Kristus on.
Evankeliumissa, Jumalan sanan saarnassa, kasteessa ja ehtoollisessa meille julistetaan Kristusta ja Hänen vanhurskauttaan. Sanan ja sakramenttien eli Jumalan armonvälineiden kautta meille luvataan ja lahoitetaan Kristus kaikkine armonaarteineen. Armonvälineiden kautta Pyhä Henki myös synnyttää uskon, jonka Jumala lukee Kristuksen tähden vanhurskaudeksi. Näin uskova eli kristitty on sovinnossa Jumalan kanssa; hän on saanut syntinsä anteeksi ja hänelle kuuluu Jumalan armo, lapseus ja ikuinen elämä.
Lopuksi ja kertauksena vielä suora lainaus Luterilaisista Tunnustuskirjoista: ””Vanhurskauttaminen” merkitsee siis tässä yhteydessä vanhurskaaksi ja synnittömäksi julistamista ja synnin iankaikkisesta rangaistuksesta vapauttamista. Vanhurskautus tapahtuu Kristuksen vanhurskauden perusteella; tämän Jumala lukee uskovan hyväksi.” (Katso: Yksimielisyyden ohje. Täydellinen selitys. 3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus.)
Kts. myös: Vanhurskauttamisen ja pyhityksen välinen ero
Vanhurskaaksi julistettu vai tehty?
Vanhurskaaksi Kristuksen tähden uskon kautta
Vanhurskauttamisen ja pyhityksen erottaminen ja yhdessä pitäminen
(Alkuperäinen julkaisu 14.10.2016)
Jumalalla on runsaasti lahjoja annettavana. Näistä monista lahjoista Uusi testamentti käyttää kreikan sanaa kharisma, joka merkitsee vapaata, laupiasta ja runsasta lahjaa. Joistakin tällaisista lahjoista apostoli Paavali käyttää myös nimitystä Hengen vaikutukset, Hengen asiat (kr. ta pneumatika).
Jumalan hyviä lahjoja mainitaan Uudessa testamentissa usein: ”Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:23), ”hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, … että monesta suusta meidän tähtemme kohoaisi runsas kiitos siitä armosta (tai lahjasta, kr. kharisma), joka on osaksemme tullut” (2. Kor. 1:11). Jumalalla on hyvyytensä ja ylitsevuotavan rakkautensa tähden paljon lahjoja annettavana. Tällaisia lahjoja ovat myös ne monenlaiset taidot, kyvyt ja taipumukset, jotka Jumala antaa seurakuntansa rakentamista varten: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina” (1. Piet. 4:10).
Nämä seurakunnan rakentamista varten annetut lahjat, on talon Isäntä antanut talonsa väelle eli omalle perheelleen käytettäväksi toinen toisensa palvelemisessa. Uuden testamentin kirjoittajilla on näin puhuessaan mielessään aikansa suuret huonekunnat, joihin kuului ydinperheen lisäksi muuta sukua, työntekijöitä, palvelusväkeä; monen alan ihmisiä. Kun apostolien aikana seurakunnatkin nähtiin tällaisina suurina huonekuntina; ja usein kokoonnuttiinkin isommissa kodeissa, oli luonnollista hakea seurakunnan elämään vertauskohtia maallisista huonekunnista. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali käyttää tällaisesta jumalaanpalvelukseen kokoontuvasta perhemäisestä seurakunnasta kuvaa, jossa hän puhuu tuosta huonekunnasta Kristuksen ruumiina. Kaikki seurakunnan jäseniksi kastetut ovat saaneet pyhässä kasteessa Pyhän Hengen, ja Henki vaikuttaa kussakin ruumiin jäsenessä erilaisia asioita yhteiseksi rakennukseksi ja toinen toisensa palvelemiseksi.
Paavali luettelee useissa kohdissa näitä talon Isännän lahjoittamia ”työvälineitä”. Luetteloista on hyvä huomata ainakin viisi asiaa. Ensimmäiseksi ne ovat esimerkkejä Jumalan lahjoista, joten lahjoja voi olla myös muita, eikä juuri näitä lahjoja tarvitse olla kaikkialla käytössä. Toiseksi poikkeuksen siitä, että jonkin tietyn lahjan ei tarvitse olla jokaisessa seurakunnassa käytössä, tekee paimenvirka eli sanan ja sakramenttien virka (kts. pastori) Se on välttämätön ja suuri Jumalan lahja jokaiselle seurakunnalle. Kolmanneksi kun aletaan puhua näiden lahjojen käyttämisestä, niin ydinkysymys on: mikä on se konkreettinen seurakunta eli messuun kokoontunut pyhien joukko, jota olen lahjani avulla rakentamassa. Neljänneksi lahjojen kohdalla ei ole olennaista tietää, onko se niin sanottu luonnonlahja vai aivan uusi Jumalan vaikuttama kyky. Ihmeellisimmiltäkin tuntuvien lahjojen taustalla mitä ilmeisimmin on jokin pohja ihmisen luotuisuudessa. Tähän viittaa vaikkapa se, että kielilläpuhumista tavataan eri uskonnoissa hyvin laajasti.
Viidenneksi useista Paavalin mainitsemista lahjoista tulee vastaan hyvin tarkkoja määritelmiä. Kuitenkaan Paavali ei missään kohden selitä, mitä hän tarkoittaa esimerkiksi viisauden sanoilla tai tiedon sanoilla (1. Kor. 12:8). Mainitussa kirjeessä hän on tosin puhunut siitä, että ”kreikkalaiset etsivät viisautta” (1. Kor. 1:22). Tällä hän luonnollisesti tarkoittaa eri filosofisia suuntauksia. Paavalin mukaan tosi filosofia ja viisaus löytyy ristin hullutuksesta. Mutta viisauden keinoin puhuminen, jota Paavali käyttää hyväkseen, vaikka ei anna sen kahlita itseään, tarkoittaa selvästi puhumisen taitoa. Toisena esimerkkinä toimikoon profetia, jota voidaan luonnehtia myös ilmestykseksi. Tällä voidaan tarkoittaa aivan yksinkertaisesti jonkin asian oivaltamista, ja sen oivalluksen avulla toisen seurakunnan jäsenen rohkaisemista. Vielä kolmanneksi kielilläpuhuminen oli ensimmäisenä kristillisenä helluntaina (Ap. t. 2) ilmiö, jossa apostolit puhuivat itselleen tuntematonta, mutta jonkun ymmärtämää kieltä, jonka avulla evankeliumi tuli julistetuksi. Niinpä kielilläpuhuminen voi jossain tilanteissa tarkoittaa myös tällaista evankeliumin julistamista uudella kielellä. Näiden esimerkkien tarkoitus ei ole latistaa ajatusta Jumalan lahjoista, vaan tarkoitus on laajentaa lukkiutuneita käsityksiä. Voisiko vaikka nettiaikanamme, joku taitava kristillinen blogisti olla varustettu viisauden sanoilla, kun hän osaa pukea sanottavansa taidokkaaseen muotoon?
”Herra ei siis tahdo, että … synnytetään jakautumisia ja lahkomieltä, vaan että paremminkin noilla moninaisilla armolahjoilla, seurakuntaviroilla yms. edistetään yksimielisyyttä.” (Luther: Kirkkopostilla, kolmas osa, 10. Kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai, epistolasaarna, 37).
(Alkuperäinen julkaisu 5.10.2016)
Kts. myös: Kuinka Pyhä Henki toimii?
Pyhä Henki, Kristuksen kirkastaja
Vanhan testamentin Apokryfikirjoiksi eli Apokryfeiksi (kr. “apokryphos” = “kätketty, salattu”) kutsutaan kirjoja, jotka ovat kristityille hyödyllisiä lukea mutta eivät kuulu Raamatun kaanoniin. Apokryfit ovat syntyneet Vanhan testamentin kanonisten kirjojen jälkeen noin 400 vuoden aikana ennen Kristuksen syntymää. Ne sijoittuvat ajallisesti Vanhan ja Uuden testamentin väliseen aikaan. Apokryfit eivät kuulu Raamatun kaanoniin seuraavista syistä. Ensiksi ne ovat syntyneet aikana, jolloin Israelissa ei ollut profeettoja. (1. Makk. 4:46) Ne eivät siis voi kuulua varsinaiseen Vanhan testamentin, koska Pyhän Henki on vanhassa liitossa “puhunut profeettojen kautta”. (Nikean uskontunnustus) Toiseksi Apokryfit puuttuvat hepreankielisestä Raamatusta. Ne tunnetaan Siirakin kirjaa lukuun ottamatta ainoastaan kreikaksi, eikä Siirakin kirjan hepreankielisiä katkelmiakaan ole sisällytetty Vanhan testamentin hepreankieliseen kaanoniin. Kolmanneksi Apokryfit sisältävät yksityiskohtia, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa Vanhan testamentin kanonisten kirjojen kanssa. Esimerkiksi Juuditin ja Tobitin kirjojen historialliset ja maantieteelliset tiedot eivät sovellu yhteen Vanhan testamentin kanssa. Neljänneksi Jeesus ja apostolit eivät ole Uuden testamentin kirjoituksissa selväsanaisesti lainanneet Apokryfejä Jumalan sanana, toisin kuin Vanhan testamentin kanonisia kirjoja. Herra ja hänen apostolinsa ovat esimerkillään vahvistaneet Vanhan testamentin kanonisten kirjojen aseman, mitä ei voida sanoa Apokryfeistä.
Apokryfit sisältävät eri kirjallisuuden lajeja. Kertomakirjallisuuteen kuuluvat Juuditin kirja, Tobitin kirja eli Tobiaan kirja, Ensimmäinen ja Toinen Makkabilaiskirja sekä Danielin (Susanna, Beel ja lohikäärme, Asariaan rukous ja Kolmen miehen kiitosvirsi) ja Esterin kirjojen lisäyksiä, jotka löytyvät näiden kirjojen kreikankielisistä käännöksistä mutta puuttuvat hepreankielisestä alkutekstistä. Juuditin kirja kertoo Juudit-nimisestä hurskaasta leskestä, joka ovelan juonen avulla pelastaa Israelin Holofernes-nimisen sotaherran hyökkäykseltä. Tobitin kirja kertoo pakkosiirtolaisuudessa elävästä hurskaasta Tobitista, joka onnettomuuden seurauksena sokeutuu, sekä hänen pojastaan Tobiaasta. Tobit lähettää Tobiaan pitkälle matkalle, ja poika saa matkakumppanikseen valepukuisen enkeli Rafaelin. Enkelin avulla Tobias tekee ihmeitä, saa vaimokseen hurskaan Hannan, sekä palauttaa isänsä omaisuuden ja näön. Makkabilaiskirjat kertovat makkabilaisista, juutalaisista vapaustaistelijoista, jotka nousivat kapinaan Palestiinaa hallinnutta ja juutalaisia vainonnutta seleukidihallitsijaa Antiokhos IV Epifanesta (k. 164 eKr.) ja tämän seuraajia vastaan. Makkabilaiskirjat ovat sisällöltään pääosin vankan historiallisia ja “hyviä ja tarpeellisia Danielin kirjan 11. luvun ymmärtämiseen. Sillä mitä Daniel ennustaa kauhistuksesta ja Israelin kansan tuskasta, vähästä avusta (niin kuin hän sanoo) ja suuresta vainosta sekä pakanoiden että petollisten juutalaisten puolelta, sen nämä kirjat osoittavat täyttyneen kuningas Antiokhos Epifaneen alla.” (Lutherin 1. Makkabilaiskirjan esipuhetta mukaillen) Danielin ja Esterin kirjan lisäykset sisältävät kertomuksia, rukouksia ja näkyjä, jotka on sijoiteltu hepreasta käännetyn kanonisen tekstin lomaan.
Apokryfien runollisiin kirjoihin kuuluvat Viisauden kirja, Siirakin kirja sekä Manassen rukous. Viisauden kirja kuvaa Sananlaskujen kirjan tapaan Jumalan persoonallista Viisautta, jonka kristillinen lukija tietää Kristukseksi (Sananl. 8 vrt. Kol. 2:3), ja hänen vaikutustaan luomakunnassa ja pelastushistoriassa. Siirakin kirja on Apokryfikirjoista pisin ja tyyliltään sukua Sananlaskujen kirjalle. Siirakin kirjassa kuvataan Jumalan persoonallisen Viisauden lisäksi jumalaapelkäävän miehen elämää ja Vanhan testamentin isien vaiheita. Manassen rukous liittyy 2. Aikakirjan kertomukseen Juudan valtakunnan jumalattomimmasta kuninkaasta Manassesta. “Mutta ahdingossa ollessaan hän etsi Herran, Jumalansa, mielisuosiota ja nöyrtyi syvästi isiensä Jumalan edessä. Ja kun hän näin rukoili häntä, niin Jumala taipui ja kuuli hänen rukouksensa ja toi hänet takaisin Jerusalemiin, hänen valtakuntaansa. Silloin Manasse tuli tietämään, että Herra on Jumala.” (2. Aik. 33:12-13) Manassen rukous on kertomansa mukaan tämä Aikakirjan mainitsema Manassen katumusrukous.
Lisäksi Apokryfeihin kuuluu Baarukin kirja, joka on sukua Vanhan testamentin profeettakirjoille. Se väittää olevansa profeetta Jeremian kirjurin Baarukin kirjoittama (vrt. Jer. 36, 45) ja on sisällöltään nuhde- ja pilkkasaarna epäjumalanpalvelusta kohtaan. Vanhan testamentin Apokryfikirjojen lisäksi tunnetaan joukko Uuden testamentin Apokryfikirjoja (esim. Pietarin evankeliumi, Pietarin ilmestys ja Jaakobin protoevankeliumi), jotka sisältävät paljon harhaoppista ja legendaarista ainesta eivätkä näin ollen ole kristitylle hyödyllisiä.
Artikkelisuosituksia: Kaanon; Kristus; Pelastushistoria; Pyhä Henki; Profeetta; Raamattu; Uskontunnustus
(alkuperäinen julkaisu 5.10.2016)
Raamatun mukaan ihminen on ilman Kristusta synnin, perkeleen ja kuoleman orja (Joh. 8:34, Tit. 3:3, Ef. 2:1-3, Matt. 12:28-29, Hebr 2:14-15). Orjuudella tarkoitetaan tilaa, jossa ihminen on kahlehdittu ja kykenemätön muuttamaan tilannettaan. Hän liikkuu, toimii ja elää tilassa, jota kutsutaan synniksi – ei siksi että tuo tila koostuisi ainoastaan rikollisista ja moraalittomista teoista, vaan koska se on elämää, jossa ihminen ei ole sillä paikalla, johon hänet on tarkoitettu. Ihminen on luotu elämään vapaana Jumalan yhteydessä rakastaen ja palvellen Jumalaa.
Perkele ei ole vain jotain pahaa ihmisen sydämessä, vaan se on hallitsija, joka pyrkii hallitsemaan ihmistä tehden hallintatyötään ”tottelemattomuuden lapsissa” (Ef. 2:2) ja saaden heitä elämään synnin orjina.
Ihminen ei useinkaan tunne eikä tunnista tilaansa orjuudessa elämiseksi. Juutalaiset vastasivat Jeesukselle, joka antoi ymmärtää heidän olevan orjia: ”Me olemme Aabrahamin jälkeläisiä emmekä ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka sinä sitten sanot: ’Te tulette vapaiksi’?” (Joh. 8:33). Ihminen voi luulla olevansa vapaa, oman elämänsä herra, vaikka todellisuudessa toteuttaa kahleorjan tavoin perkeleen tahtoa. Synnin orjuudessa eläminen aina rikkoo ihmistä itseään syvältä, vaikkei hän sitä itse tuntisikaan.
Toisaalta moni ihminen, myös ei-uskonnollinen, voi tuntea olevansa orjuudessa. He voivat olla ahkeria ja tunnollisia työntekijöitä ja kunniallisia kansalaisia. Jokaisen ihmisen sydämeen kirjoitettu Jumalan laki saa heidät tietämään, että on monia hyviä asioita, joita heidän täytyy tehdä. Mutta he uupuvat ja ahdistuvat niiden vaatimusten alla. He ovat näin tietämättään lain kirouksen alla. Tällaiseen myös moni kristitty voi ajautua. He haluavat olla parempia kristittyjä ja saada omilla teoillaan ansaittua edes osaksi Jumalan hyväksyntää. Mutta he törmäävät siihen, etteivät pysty toteuttamaan sitä hyvää, mitä tahtovat, ja sortuvatkin tekemään sellaista pahaa, mitä eivät tahdo (Rom. 7:15-19).Ihminen voi siis joutua myös Jumalan lain orjuuttamaksi, jos hän lain avulla yrittää saada pelastuksen (Gal. 4:24-25). Tuloksena on vain jatkuva epäonnistuminen, uupumus, ahdistus ja kuolemanpelko.
Mutta Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot (1. Joh. 3:8) ja vapauttamaan ihmisen synnin (Joh. 8:36), perkeleen (Mt. 12:28-29), kuoleman (Hepr. 2:14-15) sekä myös lain (Gal. 4:7; 5:1) orjuudesta. Jeesus täytti koko lain ihmisten puolesta ja kärsi rangaistuksen koko maailman synnistä. Siksi perkele ei voi enää Jumalan edessä syyttää ihmisiä käyttäen lakia ihmisiä vastaan, sillä laki on täytetty ja rangaistus kärsitty.
Tämä kristityn vapaus on siis ensinnäkin vapautta syyllisyydestä. ”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa (Ps. 32:1-2)”. Luther kuvasi usein kristityn vapautta omantunnon vapaudeksi. Tämä ei tarkoita, että kristitty on vapaa ajattelemaan tai toimimaan omien mielihalujensa mukaan, vaan omantunnon vapaus tarkoittaa, että omatuntomme on vapaa lain syytöksistä.
Toiseksi kristityn vapaus on vapautta kaikesta rangaistuksesta ja kuolemanpelosta: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” (Room. 8:1). Kolmanneksi se on vapautta synnin vallasta. Kristitty ei ole enää orja, joka on sidottu elämään synnissä ja toteuttamaan perkeleen tahtoa, vaan kristitty kykenee vastustamaan syntiä ja taistelemaan sitä vastaan: ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle” (Room. 6:12-13). Tosin tämä vapaus ei toteudu täydellisesti niin, että kykenisimme olemaan kokonaan ilman syntiä ja koskaan lankeamatta, sillä synti riippuu meissä kuolemaan asti (1. Joh. 1:8) ja siksi joudumme kuolettamaan Hengellä lihan tekoja joka päivä. Mutta vaikka kristitty lankeaakin, ei hän ole enää synnin orja. Viimeisenä päivänä tämä kristityn vapaus tulee kokonaan täydelliseksi, että saamme olla vapaita kokonaan myös synnistä.
Kristittyä ei ole vapautettu elämään itselleen, tekemään omien himojensa mukaan tai tekemään syntiä, vaan kristitty on vapautettu elämään Jumalan yhteydessä ja rakastamaan. Hänet on vapautettu näin elämään olemaan se ihminen ja elämään sitä elämää, johon hänet on alun perin tarkoitettukin. Se, joka kristityn vapauden varjolla tekee rohkeasti syntiä, on sitonut itsensä uudelleen synnin orjuuteen: ”Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. (Gal. 5:13). Olkaa ”niinkuin vapaat, ei niinkuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niinkuin Jumalan palvelijat” (1. Piet. 2:16. Ks. 2. Piet. 2:19).
Kristitty päinvastoin käyttää vapauttaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään, lähimmäisen rakastamiseen niin, että rakkauden tähden on valmis jopa orjaksi palvelemaan lähimmäistä: ”joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon kaikkien orja (Mark. 10:44). ”Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin” (1. Kor. 9:19).
(Alkuperäinen julkaisu 22.10.2016)
Kirkkovuodessa sanotaan olevan kolme suurta juhlapyhää: joulu, pääsiäinen ja helluntai. Pääsiäisen ja helluntain väliin sijoittuva helatorstai eli Kristuksen taivaaseenastumisen päivä jää usein huomiotta, vaikka tämä kirkollinen juhlapyhä on hyvin tärkeä paitsi kirkollisena juhlana, myös pelastushistorian kannalta. Nimitys helatorstai tulee ruotsin kielen sanasta helg eli pyhä.
Mitä sitten on taivaaseenastuminen? Sekä apostolisessa että Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa tunnustamme uskomme Kristuksen taivaaseenastumiseen, Hänen Isän oikealla puolella istumiseensa ja paluuseensa. Vaikka Kristuksen paluu maan päälle tietyssä mielessä kuuluu Hänen taivaaseenastumisensa yhteyteen, käsitellään sitä toisaalla erikseen.
Evankelistat Markus ja Luukas kertovat Kristuksen taivaaseenastumisesta; Luukas sekä evankeliumikirjansa lopussa että Apostolien tekojen alussa. Tekstit kertovat selvästi, että Jeesus kohosi ylös taivaaseen apostoliensa nähden. Sitä ennen Hän oli antanut heille tehtävän julistaa evankeliumia, mutta odottaa Jerusalemissa, että Hän lähettää Isän luota heille Pyhän Hengen. Enkelit sanoivat apostoleille, että Jeesus, tosi Jumala ja tosi ihminen on noussut ylös taivaaseen, ja tulee takaisin samalla tavalla kuin he näkivät Hänen lähtevän (Ap.t. 1:9–11).
Taivaaseenastuttuaan Jeesus ei vain istu toimettomana valtaistuimellaan Isän oikealla puolella (esim. Ef. 1:20). Hän suojelee ja varjelee Kirkkoaan pelastavassa uskossa. Elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Hän varmisti meidän pelastuksemme. Mutta jos Hän ei jatkuvasti hoitaisi ja suojaisi omiaan, ei kukaan voisi pelastua. Miten sitten näemme Hänen suojeluksensa ja hoitamisensa totetuvan? Ensinnäkin Kristus ylläpitää luomakuntaa ja erityisesti ihmiskuntaa. Usein unohdamme, että ilman Jumalan elävää Sanaa mikään ei tässä maailmassa pysyisi. Toiseksi Kristus pitää yllä maanpäällistä ruumistaan eli Kirkkoaan lahjoittamalla meille sanansa ja sakramenttinsa, joiden kautta saamme syntien anteeksiantamisen sekä vakuutuksen iankaikkisesta elämästä.
”Isän oikealla puolella istuminen” ei siis merkitse Jeesuksen toimettomuutta, vaan jumalallista toimintaa! ”Oikea puoli” ei taas merkitse varsinaista paikkaa, jonka voisi piirtää kuvitellulle kartalle. ”Oikea puoli” merkitsee sen sijaan Kristuksen valtaa ja voimaa. Ef. 1:21–22 sanoo tästä seuraavasti: ”korkeammalle kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta ja jokaista nimeä, mikä mainitaan, ei ainoastaan tässä maailmanajassa, vaan myös tulevassa. Ja kaikki hän on asettanut hänen jalkainsa alle ja antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle”. Jeesus harjoittaa valtaansa ja voimaansa seurakunnassaan maan päällä. Tämä on sillä tavoin salattua hallintavaltaa, että epäuskoinen ei voi sitä havaita. Sanansa ja sakramenttiensa kautta Jeesus käyttää valtaansa seurakunnassa erityisesti antaakseen ihmisille synnit anteeksi ja uskon lahjan.
Roomalaiskirjeessä Paavali sanoo, että Kristus myös rukoilee Kirkkonsa puolesta Isän oikealla puolella (Room. 8:34). Jumalan Pojan rukous Isälle on Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan puhetta ja toimintaa. Tästä pelastavasta toiminnasta on Kristuksen Kirkko osallinen ja sen kautta pelastuksen lahjat jaetaan tässä maailmassa.
(julkaistu alunperin 5.10.2016)
Augsburgin tunnustus on luterilaisuuden päätunnustus heti kolmen vanhakirkollisen tunnustuksen jälkeen ja Vähän katekismuksen rinnalla. Augsburgin tunnustuksessa on artikla, joka otsikkonsa perusteella vaikuttaa luterilaisuuden piirissä täysin itsestäänselvältä. Tämä on artikla XXIII “Pappien avioliitto”. Kaikki protestantithan tietävät, että papit saavat mennä naimisiin! Tajuamme korkeintaan, että artiklalla on edelleen ekumeeninen sanoma. Ja onhan sillä! Niin kuin monet tietävät, Rooman kirkon papit elävät edelleen pakollisessa selibaatissa. Vain paavin alaiset idän riitusten papit ja roomalaiskatolisuuteen kääntyvät anglikaanipapit on vapautettu selibaattipakosta. Kotimaa24.fi uutisoi 17.1.2020:
Mahdollisuus naimisissa olevien miesten papiksi vihkimiseen nousi esille viime vuonna Roomassa pidetyssä Amazonin alueen piispojen kokouksessa. Tällä tavoin pyrittäisiin helpottamaan pahaa pappispulaa, joka vallitsee Amazonin alueella ja muilla syrjäseuduilla. Nykyisen paavin Franciscuksen lopullista kantaa Amazonin alueen piispainkokouksen ehdotukseen ei vielä tiedetä. … Selibaatti eli naimattomuuslupaus on roomalaiskatolista papistoa koskeva vuosisatainen sääntö. Käytännössä se on useimmissa länsimaissa ollut yksi pappiskutsumuksia vähentävä tekijä jo vuosikymmeniä. “Kirkossa on painetta selibaatista luopumiseen. Siihen on monenlaisia syitä. Parinkymmenen viime vuoden aikana asiaa ovat kärjistäneet varsinkin eri puolilla maailmaa paljastuneet lasten hyväksikäyttötapaukset, joissa syylliset ovat olleet katolisia pappeja.” Näiden tapausten yhteydessä on [Helsingin yliopiston kirkkohistorian lehtori Mikko] Ketolan mukaan keskusteltu siitä, että pappien avioliitot voisivat osaltaan vähentää lasten hyväksikäyttöä. “Silloin katolisilla papeilla olisi normaalit tavat purkaa seksuaalisuuttaan.” (Emerituspaavi Benedictus XVI veti pois nimensä kohutusta kirjasta, 17.1.2020)
Selibaattipakon varjopuolet eivät olleet vieraita uskonpuhdistuksen vuosisadallakaan. “Yleisesti on esitetty valituksia siitä huonosta esikuvasta, jonka antavat papit, jotka eivät elä pidättyvästi. Tästä syystä kerrotaan paavi Piuksenkin sanoneen, että on olemassa tiettyjä syitä, joiden johdosta pappien avioliitto on kielletty, mutta että on olemassa vielä vahvempia syitä, joiden johdosta se olisi jälleen sallittava.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 1–2) “Näyttää myös siltä, että seurakunnat vastaisuudessa jäävät ilman paimenia, jos avioliittokielto pidetään kauemmin voimassa.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 17) Ei mitään uutta auringon alla.
Mutta voiko Augsburgin tunnustuksen artiklalla XXIII olla jokin sanoma nyky-Suomessakin? Myös muille kuin maamme noin 14 000 katoliselle ja niille, jotka luterilaisten riveistä ovat lähteneet tai haikailevat Roomaan? Kyllä on! Augsburgin tunnustuksen artikla XXIII esittää luterilaisen kirkon opin avioliitosta. Tämä sanoma on niin sanotun sukupuolineutraalin avioliittolain Suomessa polttavampi kuin koskaan. Augsburgin tunnustuksen viitoittamana löydämme tien Jumalan kieltävän ajanhengen uppohiekasta ja kirkollisten ihmissääntöjen ryteiköstä kallioperustalle, Jumalan pyhän Sanan eli Raamatun oppiin.
Tunnustus opettaa, että Jumala on luonut avioliiton. Ilman häpeilyä luterilainen kirkko uskoo Raamatun alkulukuihin ja perustaa elämänsä niiden varaan. “Jumala loi ihmisen lisääntymään (1. Moos. 1).” (Augsburgin tunnustus XXIII, 5) Raamatunkohta, johon tunnustus näillä suppeilla sanoillaan vetoaa, on: “Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi Hän heidät loi; mieheksi ja naiseksi Hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ‘Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet’.” (1. Moos. 1:27–28) Luterilaisessa tunnustuksessa pysyvälle kirkolle on Jumalan Sanan valossa itsestäänselvää, että sukupuolia on vain kaksi, mieheys ja naiseus, esiintyipä näiden kahden sisällä millaista variaatiota hyvänsä tai kokivatpa ihmiset asian miten kokivat. Yhtä itsestäänselvää on Augsburgin tunnustuksen kirkoille, että avioliitto on luomisen perusteella yhden miehen ja yhden naisen välinen asia, kuten 1. Moos. 1 kertoo. “Sillä Jumalan käskyä ja Jumalan säätämää järjestystä ei mikään inhimillinen laki tai annettu lupaus voi kumota.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 8) Luther toteaa Tunnustuskirjoihin kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: “Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina.” (osa III, artikla 11 “Pappien avioliitto”)
Luodessaan ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, Jumala samalla loi ihmiseen seksuaalisuuden, niin että sukupuolet luonnostaan tuntevat kaipausta, romanttista viehtymystä ja seksuaalista vetoa toisiaan kohtaan. Niin kuin tiedämme, seksuaalisuus ei murrosikäisellä eikä aikuisella ole täysin samanlaisena pysyvä tila, vaan se on monenlaisen vaihtelun alainen. Ihminen pystyy vaikuttamaan seksuaalisuuteensa omilla elämänvalinnoillaan, mutta hitaasti ja rajatusti. Luterilaiset uskonpuhdistajat tiesivät sekä Raamatusta että omasta kokemuksesta, että seksuaalisuus on sellainen voima, jota ihminen ei yleensä omin päätöksin voi ohittaa saatikka vaientaa. He toteavat lakonisesti: “Yleisesti kuitenkin tiedetään, missä määrin ihmisen vallassa on pidättyä jatkuvasti.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 28) Yhden miehen ja yhden naisen välinen elinikäinen avioliitto on normaalitapauksessa se oikea pelikenttä, puutarha ja turvapaikka, jonka Jumala on seksuaalisuudelle luonut ja määrännyt. “Jumalan luomisjärjestys pakottaa avioliittoon kaikki ne, jotka eivät Jumalan erityisestä toimesta muodosta poikkeusta, tämän sanan mukaisesti: ‘Ei ole ihmisen hyvä olla yksin’ (1. Moos. 2).” (Augsburgin tunnustus XXVII, 20)
Luomiseen sisältyvä tieto sukupuolten erosta ja avioliitosta on niin ilmeinen, että sen tajuamiseksi ei tarvitse edes uskoa elävään Jumalaan eikä välttämättä jumalaan lainkaan. Jopa ymmärtävät pakanat tajuavat luonnostaan jotain avioliiton tärkeydestä, mikä ilmenee muun muassa eri kansojen hyvästä avioliittolainsäädännöstä. ”Jumala on käskenyt osoittaa kunnioitusta avioliittoa kohtaan, ja kaikissa hyvin järjestetyissä valtioissa, myös pakanain keskuudessa, lait kaunistavat sen mitä suurimmalla kunnioituksella.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 19–20) Jälkikristillisellä Suomella olisi tässä suhteessa paljon opittavaa monilta mailta, joiden valtauskonto ei ole kristinusko.
Toteamalla, että “Jumala loi ihmisen lisääntymään”, tunnustus kertoo sivumennen, että seksuaalisuus, avioliitto ja lapset kuuluvat sen mielestä yhteen. Lapset kuuluvat normaalitapauksessa avioliittoon, ja vastaavasti yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto on Jumalan suunnitelman mukaisin ja siksi yleensä paras kasvuympäristö siinä syntyville lapsille. Yksityiskohtaista ehkäisykasuistiikkaa ei Augsburgin tunnustuksen yleisluontoisesta toteamuksesta tietenkään voi johtaa.
Vaikka avioliitto ei ole sakramentti – sitä ei Augsburgin tunnustuksessa käsitellä sakramentteja käsittelevissä artikloissa IX–XIV – vaan se kuuluu “yhteiskunnalliseen elämään” (artikla XVI), avioliitto ei ole vapaasti ihmisen määriteltävissä, vaan sillä on luomisen perusteella tietty yleismaailmallinen ja kaikkia aikoja sitova rakenne. Mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy naiseen ja he tulevat yhdeksi lihaksi, lisääntyvät ja täyttävät maan ja työskentelevät yhdessä hallitakseen luomakuntaa sen hyvinä taloudenhoitajina (1. Moos. 1 ja 2).
Luominen on perustavin syy avioliitolle mutta ei ainoa. Syntiinlankeemuksen jälkeen synnin välttäminen on noussut luomisen rinnalle milteipä yhtä tärkeäksi syyksi. Muistamme, että Augsburgin tunnustuksen mukaan syntiinlankeemus vääristi kaiken. “Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (artikla II) Ihminen ei ole entisensä. Hänessä asuu paha himo. On tärkeä ymmärtää, että paha himo ei tarkoita luterilaisuudessa ainoastaan seksuaalista himoa, vaan kaikkea ihmisen pahuutta, joka kaikkein viekoittelevimmillaan esiintyy ylpeytenä, epäjumalanpalveluksena ja omavanhurskautena. Ihmisen jaloimmat uskonnolliset, filosofiset, filantrooppiset ja luonnosuojelukselliset pyrkimykset ovat pahan himon saastuttamia eivätkä kelpaa Jumalalle ilman Jeesuksen Kristuksen välitystä. Seksuaalisuus on kuitenkin sen verran vahva voima, veto ja halu, että paha himo esiintyy sen piirissä usein erityisen haavoittavana, kahlitsevana ja räikeänä.
Syntiinlankeemuksen jälkeen oikeasta avioliitosta on tullut meille Jumalan antama suoja, lääke ja ase meissä asuvaa pahaa himoa vastaan, joka muuten purkautuisi esiin puolison ja lasten hylkäämisenä, aviorikoksena, haureutena, kevytmielisyytenä ja nautinnonhaluna eli hekumana. Avioliitto on se uoma, jossa seksuaalisuuden on normaalitapauksessa virrattava, jotta se ei murra patoja ja purkaudu kaiken tuhoavaksi tulvaksi. “Kun siis meidän pappimme ovat halunneet välttää tätä julkista pahennusta [= haureutta], he ovat ottaneet itselleen vaimon ja opettavat, että avioliiton solmiminen on heille sallittua. Ensiksikin, koska Paavali sanoo: ‘Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma vaimonsa’, ja edelleen: ‘On parempi naida kuin palaa.’” (Augsburgin tunnustus XXIII, 3–4) “Jumala on säätänyt avioliiton parannuskeinoksi inhimillistä heikkoutta vastaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 15)
Papitkin on luotu miehiksi, ja siksi heilläkin on luomisen perusteella oikeus ja syntien välttämiseksi useimmiten tarve astua avioon. Lisäksi on selvää, että Uuden testamentin aikana, vanhassa kirkossa ja jopa pitkälle keskiajalle asti papit olivat naimisissa (1. Tim. 3:1; Augsburgin tunnustus XXIII, 10–12). Jos Jumalan Sana ja vanhin kirkko hyväksyivät pappien avioliiton, kuinka se voisi olla väärin?
Augsburgin tunnustus ei usko ihmiskunnan kehittyvän kohti yhä syvempää moraalista erinomaisuutta ja seksuaalista itsehillintää vaan päinvastoin: ihmiskunta ehtii historiansa saatossa tehdä enemmän ja enemmän syntiä, mikä kiihtyvällä tahdilla rapauttaa ihmiskunnan ihmisyyttä, synti kun kantaa aina sisällään kuolemaa (Jaak. 1:15). Millään muulla tavalla ei voitane ymmärtää tunnustuksen toteamusta: “Kun nyt maailman vanhetessa ihmisluonto yhä vain heikkenee, olisi suotavaa, että ennakolta estettäisiin vielä useampien paheiden leviäminen Saksaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 14) Juuri eläessämme “tämän pahan ja avionrikkojan sukupolven” (Matt. 12:39) keskellä oikea kristillinen avioliitto on välttämätön lääke aikamme hulluutta vastaan.
Luominen ja lankeemus ajavat ihmistä siis avioliittoon. Samalla luterilaiset eivät kiellä roomalaiskatolisten ja ortodoksien äänekästä väitettä, että Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset ovat kylläkin jyrkästi eri mieltä Rooman, Konstantinopolin ja Moskovan kanssa siitä, miksi Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset tuomitsevat harhaoppina näiden kirkkojen munkki-ihanteeseen liittyvän ajatuksen, että munkit ja nunnat “ovat lähteneet maailmasta” ja “tavoittelevat sielunsa pelastusta” jossain korkeammassa mielessä tai paremmista lähtökohdista kuin muut kristityt. “Munkit ovat … tunnetusti opettaneet, että heidän omatekoiset hurskaudenharjoituksensa saavat aikaan syntien sovituksen ja ansaitsevat armon ja vanhurskauden. Mitä tämä muuta merkitsee kuin Kristuksen kunnian väheksymistä ja hämärtämistä samoin kuin uskonvanhurskauden kieltämistä?” (Augsburgin tunnustus, XXVII, 38). Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa avataan raamatullista lähestymistapaa naimattomuuden arvoon: “Ei Kristus eikä Paavali ylistä neitsyyttä siitä syystä, että se vanhurskauttaisi, vaan siitä syystä, että se antaa liikkumatilaa ja siinä eläen taloustoimista on vähemmän haittaa rukoiltaessa, opetustehtävissä ja palvelusta toimitettaessa. Siksi Paavali sanoo: ‘Neitsyt huolehtii siitä, mikä on Herran.’ Neitsyyttä ylistetään siis mietiskelyn ja opintojen tähden. Eihän Kristuskaan ilman muuta ylistä niitä, jotka tekevät itsensä avioon kelpaamattomiksi, vaan hän lisää: ‘taivasten valtakunnan tähden’, toisin sanoen, jotta heillä olisi tilaisuutta evankeliumin oppimiseen ja opettamiseen. Eihän hän sano neitsyyden ansaitsevan syntien anteeksiantamusta ja autuutta.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIII, 40)
Luterilaiset korostavat, että pitkäaikainen naimattomuus on lähtökohtaisesti poikkeus luomisen ja lankeemuksen sanelemista säännöistä ja että siihen siksi tarvitaan erityistä Jumalan armolahjaa. “Toiseksi Kristus sanoo: ‘Eivät kaikki voi ottaa vastaan tätä sanaa.’ Näin hän tahtoo opettaa meitä, ettei naimattomuus sovi kaikille ihmisille, koska Jumala loi ihmisen lisääntymään. Ihmisellä ei näet ole ilman Jumalan erityistä lahjaa ja tekoa oikeutta mennä muuttamaan hänen luomistekoaan. Sen tähden ne, jotka eivät ole soveliaita elämään pidättyvyydessä, ovat velvollisia solmimaan avioliiton.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 4–7) Tämä herättää nykyaikana kysymyksen, mitä tehdä, jos sopivaa kristittyä aviopuolisoa ei löydy, mutta naimattomuuskin tuntuu vaikealta ellei jopa mahdottomalta. Tähän Augsburgin tunnustus ei suoranaisesti vastaa, koska sen kysymyksenasettelu oli aivan toinen. Ehkä kysymykseen voisi vastata lyhyellä neuvolla: rukoile ja etsi oikeista paikoista, mutta tyydy joka tapauksessa Jumalan tahtoon. Jumala on Henki, hyvä Luoja ja armolahjojen antaja. Armolahjat voivat kehittyä ja alkaa hehkua oikein käytettyinä tai hiipua, jos niitä käyttää väärin (2. Tim. 1:6). Kun Raamattu kutsuu naimattomuuttakin armolahjaksi (1. Kor. 7:7 alkutekstin mukaan), siinäkin voi Kristuksen veren suojassa ja armonvälineiden osallisuudessa kasvaa kipujen kautta ja ristin alla, jos näyttää siltä, että Jumala ei jostain syystä aviopuolisoa suo.
Lopuksi Augsburgin tunnustus opettaa, että avioliitto on uskovalle kristitylle Jumalan antama kutsumus ja sellaisena pyhityksen näyttämö. Eläessään avioliitossa naimisissa oleva Jumalan lapsi tottelee Jumalan käskyä, kantaa ristiä, kohtaa syntisyytensä, katuu sitä ja turvautuu Jumalan armoon, palvelee puolisoaan ja lapsiaan ja näin kasvaa kohti Kristuksen kaltaisuutta. “Evankeliumihan opettaa iankaikkista sydämen vanhurskautta. Se ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa.” (Augsburgin tunnustus XVI, 4–5) “Kristillinen täydellisyys on näet siinä, että vakavasti pelätään Jumalaa ja samalla omaksutaan vahva usko ja luotetaan Kristuksen tähden siihen, että meillä on sovitettu Jumala ja että anotaan ja varmasti odotetaan Jumalalta apua kaikissa niissä asioissa, jotka meidän on toimitettava kutsumuksemme mukaisesti, samalla kun maailmassa omantunnontarkasti tehdään hyviä tekoja ja täytetään kutsumus. Näistä asioista koostuu tosi täydellisyys ja todellinen jumalanpalvelus, ei naimattomuudesta, kerjäämisestä tai likaisten vaatteiden pitämisestä.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 49)
Avioliiton paikka Augsburgin tunnustuksen opillisessa osassa (artiklat I–XXI) on artiklassa XVI “Yhteiskunnallinen elämä” ennen artiklaa XVII “Kristuksen tuomiolle tulo”. Kun Kristus saapuu, tämä yhteiskunnallinen elämä esivaltoineen, oikeuslaitoksineen, sotineen, kaupankäynteineen ja avioliittoineen loppuu. Silloin käy ilmeiseksi se Kristuksen ja Hänen kirkkonsa suhde, josta avioliitto on vain kalpea heijastus, ja Kristuksen morsian saa “iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon”.
Ks. lisää artikkeleita aiheesta täältä.
(Alkuperäinen julkaisu 3.2.2020)