Jumalalla on runsaasti lahjoja annettavana. Näistä monista lahjoista Uusi testamentti käyttää kreikan sanaa kharisma, joka merkitsee vapaata, laupiasta ja runsasta lahjaa. Joistakin tällaisista lahjoista apostoli Paavali käyttää myös nimitystä Hengen vaikutukset, Hengen asiat (kr. ta pneumatika).

Jumalan hyviä lahjoja mainitaan Uudessa testamentissa usein: ”Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:23), ”hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, … että monesta suusta meidän tähtemme kohoaisi runsas kiitos siitä armosta (tai lahjasta, kr. kharisma), joka on osaksemme tullut” (2. Kor. 1:11). Jumalalla on hyvyytensä ja ylitsevuotavan rakkautensa tähden paljon lahjoja annettavana. Tällaisia lahjoja ovat myös ne monenlaiset taidot, kyvyt ja taipumukset, jotka Jumala antaa seurakuntansa rakentamista varten: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina” (1. Piet. 4:10).

Nämä seurakunnan rakentamista varten annetut lahjat, on talon Isäntä antanut talonsa väelle eli omalle perheelleen käytettäväksi toinen toisensa palvelemisessa. Uuden testamentin kirjoittajilla on näin puhuessaan mielessään aikansa suuret huonekunnat, joihin kuului ydinperheen lisäksi muuta sukua, työntekijöitä, palvelusväkeä; monen alan ihmisiä. Kun apostolien aikana seurakunnatkin nähtiin tällaisina suurina huonekuntina; ja usein kokoonnuttiinkin isommissa kodeissa, oli luonnollista hakea seurakunnan elämään vertauskohtia maallisista huonekunnista. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali käyttää tällaisesta jumalaanpalvelukseen kokoontuvasta perhemäisestä seurakunnasta kuvaa, jossa hän puhuu tuosta huonekunnasta Kristuksen ruumiina. Kaikki seurakunnan jäseniksi kastetut ovat saaneet pyhässä kasteessa Pyhän Hengen, ja Henki vaikuttaa kussakin ruumiin jäsenessä erilaisia asioita yhteiseksi rakennukseksi ja toinen toisensa palvelemiseksi.

Paavali luettelee useissa kohdissa näitä talon Isännän lahjoittamia ”työvälineitä”. Luetteloista on hyvä huomata ainakin viisi asiaa. Ensimmäiseksi ne ovat esimerkkejä Jumalan lahjoista, joten lahjoja voi olla myös muita, eikä juuri näitä lahjoja tarvitse olla kaikkialla käytössä. Toiseksi poikkeuksen siitä, että jonkin tietyn lahjan ei tarvitse olla jokaisessa seurakunnassa käytössä, tekee paimenvirka eli sanan ja sakramenttien virka (kts. pastori) Se on välttämätön ja suuri Jumalan lahja jokaiselle seurakunnalle. Kolmanneksi kun aletaan puhua näiden lahjojen käyttämisestä, niin ydinkysymys on: mikä on se konkreettinen seurakunta eli messuun kokoontunut pyhien joukko, jota olen lahjani avulla rakentamassa. Neljänneksi lahjojen kohdalla ei ole olennaista tietää, onko se niin sanottu luonnonlahja vai aivan uusi Jumalan vaikuttama kyky. Ihmeellisimmiltäkin tuntuvien lahjojen taustalla mitä ilmeisimmin on jokin pohja ihmisen luotuisuudessa. Tähän viittaa vaikkapa se, että kielilläpuhumista tavataan eri uskonnoissa hyvin laajasti.

Viidenneksi useista Paavalin mainitsemista lahjoista tulee vastaan hyvin tarkkoja määritelmiä. Kuitenkaan Paavali ei missään kohden selitä, mitä hän tarkoittaa esimerkiksi viisauden sanoilla tai tiedon sanoilla (1. Kor. 12:8). Mainitussa kirjeessä hän on tosin puhunut siitä, että ”kreikkalaiset etsivät viisautta” (1. Kor. 1:22). Tällä hän luonnollisesti tarkoittaa eri filosofisia suuntauksia. Paavalin mukaan tosi filosofia ja viisaus löytyy ristin hullutuksesta. Mutta viisauden keinoin puhuminen, jota Paavali käyttää hyväkseen, vaikka ei anna sen kahlita itseään, tarkoittaa selvästi puhumisen taitoa. Toisena esimerkkinä toimikoon profetia, jota voidaan luonnehtia myös ilmestykseksi. Tällä voidaan tarkoittaa aivan yksinkertaisesti jonkin asian oivaltamista, ja sen oivalluksen avulla toisen seurakunnan jäsenen rohkaisemista. Vielä kolmanneksi kielilläpuhuminen oli ensimmäisenä kristillisenä helluntaina (Ap. t. 2) ilmiö, jossa apostolit puhuivat itselleen tuntematonta, mutta jonkun ymmärtämää kieltä, jonka avulla evankeliumi tuli julistetuksi. Niinpä kielilläpuhuminen voi jossain tilanteissa tarkoittaa myös tällaista evankeliumin julistamista uudella kielellä. Näiden esimerkkien tarkoitus ei ole latistaa ajatusta Jumalan lahjoista, vaan tarkoitus on laajentaa lukkiutuneita käsityksiä. Voisiko vaikka nettiaikanamme, joku taitava kristillinen blogisti olla varustettu viisauden sanoilla, kun hän osaa pukea sanottavansa taidokkaaseen muotoon?

”Herra ei siis tahdo, että … synnytetään jakautumisia ja lahkomieltä, vaan että paremminkin noilla moninaisilla armolahjoilla, seurakuntaviroilla yms. edistetään yksimielisyyttä.” (Luther: Kirkkopostilla, kolmas osa, 10. Kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai, epistolasaarna, 37).

(Alkuperäinen julkaisu 5.10.2016)

Kts. myös: Kuinka Pyhä Henki toimii?
Pyhä Henki, Kristuksen kirkastaja

Vanhan testamentin Apokryfikirjoiksi eli Apokryfeiksi (kr. “apokryphos” = “kätketty, salattu”) kutsutaan kirjoja, jotka ovat kristityille hyödyllisiä lukea mutta eivät kuulu Raamatun kaanoniin. Apokryfit ovat syntyneet Vanhan testamentin kanonisten kirjojen jälkeen noin 400 vuoden aikana ennen Kristuksen syntymää. Ne sijoittuvat ajallisesti Vanhan ja Uuden testamentin väliseen aikaan. Apokryfit eivät kuulu Raamatun kaanoniin seuraavista syistä. Ensiksi ne ovat syntyneet aikana, jolloin Israelissa ei ollut profeettoja. (1. Makk. 4:46) Ne eivät siis voi kuulua varsinaiseen Vanhan testamentin, koska Pyhän Henki on vanhassa liitossa “puhunut profeettojen kautta”. (Nikean uskontunnustus) Toiseksi Apokryfit puuttuvat hepreankielisestä Raamatusta. Ne tunnetaan Siirakin kirjaa lukuun ottamatta ainoastaan kreikaksi, eikä Siirakin kirjan hepreankielisiä katkelmiakaan ole sisällytetty Vanhan testamentin hepreankieliseen kaanoniin. Kolmanneksi Apokryfit sisältävät yksityiskohtia, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa Vanhan testamentin kanonisten kirjojen kanssa. Esimerkiksi Juuditin ja Tobitin kirjojen historialliset ja maantieteelliset tiedot eivät sovellu yhteen Vanhan testamentin kanssa. Neljänneksi Jeesus ja apostolit eivät ole Uuden testamentin kirjoituksissa selväsanaisesti lainanneet Apokryfejä Jumalan sanana, toisin kuin Vanhan testamentin kanonisia kirjoja. Herra ja hänen apostolinsa ovat esimerkillään vahvistaneet Vanhan testamentin kanonisten kirjojen aseman, mitä ei voida sanoa Apokryfeistä.

Apokryfit sisältävät eri kirjallisuuden lajeja. Kertomakirjallisuuteen kuuluvat Juuditin kirja, Tobitin kirja eli Tobiaan kirja, Ensimmäinen ja Toinen Makkabilaiskirja sekä Danielin (Susanna, Beel ja lohikäärme, Asariaan rukous ja Kolmen miehen kiitosvirsi) ja Esterin kirjojen lisäyksiä, jotka löytyvät näiden kirjojen kreikankielisistä käännöksistä mutta puuttuvat hepreankielisestä alkutekstistä. Juuditin kirja kertoo Juudit-nimisestä hurskaasta leskestä, joka ovelan juonen avulla pelastaa Israelin Holofernes-nimisen sotaherran hyökkäykseltä. Tobitin kirja kertoo pakkosiirtolaisuudessa elävästä hurskaasta Tobitista, joka onnettomuuden seurauksena sokeutuu, sekä hänen pojastaan Tobiaasta. Tobit lähettää Tobiaan pitkälle matkalle, ja poika saa matkakumppanikseen valepukuisen enkeli Rafaelin. Enkelin avulla Tobias tekee ihmeitä, saa vaimokseen hurskaan Hannan, sekä palauttaa isänsä omaisuuden ja näön. Makkabilaiskirjat kertovat makkabilaisista, juutalaisista vapaustaistelijoista, jotka nousivat kapinaan Palestiinaa hallinnutta ja juutalaisia vainonnutta seleukidihallitsijaa Antiokhos IV Epifanesta (k. 164 eKr.) ja tämän seuraajia vastaan. Makkabilaiskirjat ovat sisällöltään pääosin vankan historiallisia ja “hyviä ja tarpeellisia Danielin kirjan 11. luvun ymmärtämiseen. Sillä mitä Daniel ennustaa kauhistuksesta ja Israelin kansan tuskasta, vähästä avusta (niin kuin hän sanoo) ja suuresta vainosta sekä pakanoiden että petollisten juutalaisten puolelta, sen nämä kirjat osoittavat täyttyneen kuningas Antiokhos Epifaneen alla.” (Lutherin 1. Makkabilaiskirjan esipuhetta mukaillen) Danielin ja Esterin kirjan lisäykset sisältävät kertomuksia, rukouksia ja näkyjä, jotka on sijoiteltu hepreasta käännetyn kanonisen tekstin lomaan.

Apokryfien runollisiin kirjoihin kuuluvat Viisauden kirja, Siirakin kirja sekä Manassen rukous. Viisauden kirja kuvaa Sananlaskujen kirjan tapaan Jumalan persoonallista Viisautta, jonka kristillinen lukija tietää Kristukseksi (Sananl. 8 vrt. Kol. 2:3), ja hänen vaikutustaan luomakunnassa ja pelastushistoriassa. Siirakin kirja on Apokryfikirjoista pisin ja tyyliltään sukua Sananlaskujen kirjalle. Siirakin kirjassa kuvataan Jumalan persoonallisen Viisauden lisäksi jumalaapelkäävän miehen elämää ja Vanhan testamentin isien vaiheita. Manassen rukous liittyy 2. Aikakirjan kertomukseen Juudan valtakunnan jumalattomimmasta kuninkaasta Manassesta. “Mutta ahdingossa ollessaan hän etsi Herran, Jumalansa, mielisuosiota ja nöyrtyi syvästi isiensä Jumalan edessä. Ja kun hän näin rukoili häntä, niin Jumala taipui ja kuuli hänen rukouksensa ja toi hänet takaisin Jerusalemiin, hänen valtakuntaansa. Silloin Manasse tuli tietämään, että Herra on Jumala.” (2. Aik. 33:12-13) Manassen rukous on kertomansa mukaan tämä Aikakirjan mainitsema Manassen katumusrukous.

Lisäksi Apokryfeihin kuuluu Baarukin kirja, joka on sukua Vanhan testamentin profeettakirjoille. Se väittää olevansa profeetta Jeremian kirjurin Baarukin kirjoittama (vrt. Jer. 36, 45) ja on sisällöltään nuhde- ja pilkkasaarna epäjumalanpalvelusta kohtaan. Vanhan testamentin Apokryfikirjojen lisäksi tunnetaan joukko Uuden testamentin Apokryfikirjoja (esim. Pietarin evankeliumi, Pietarin ilmestys ja Jaakobin protoevankeliumi), jotka sisältävät paljon harhaoppista ja legendaarista ainesta eivätkä näin ollen ole kristitylle hyödyllisiä.

Artikkelisuosituksia: Kaanon; Kristus; Pelastushistoria; Pyhä Henki; Profeetta; Raamattu; Uskontunnustus

(alkuperäinen julkaisu  5.10.2016)

Raamatun mukaan ihminen on ilman Kristusta synnin, perkeleen ja kuoleman orja (Joh. 8:34, Tit. 3:3, Ef. 2:1-3, Matt. 12:28-29, Hebr 2:14-15). Orjuudella tarkoitetaan tilaa, jossa ihminen on kahlehdittu ja kykenemätön muuttamaan tilannettaan. Hän liikkuu, toimii ja elää tilassa, jota kutsutaan synniksi – ei siksi että tuo tila koostuisi ainoastaan rikollisista ja moraalittomista teoista, vaan koska se on elämää, jossa ihminen ei ole sillä paikalla, johon hänet on tarkoitettu. Ihminen on luotu elämään vapaana Jumalan yhteydessä rakastaen ja palvellen Jumalaa.

Perkele ei ole vain jotain pahaa ihmisen sydämessä, vaan se on hallitsija, joka pyrkii hallitsemaan ihmistä tehden hallintatyötään ”tottelemattomuuden lapsissa” (Ef. 2:2) ja saaden heitä elämään synnin orjina.

Ihminen ei useinkaan tunne eikä tunnista tilaansa orjuudessa elämiseksi. Juutalaiset vastasivat Jeesukselle, joka antoi ymmärtää heidän olevan orjia: ”Me olemme Aabrahamin jälkeläisiä emmekä ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka sinä sitten sanot: ’Te tulette vapaiksi’?” (Joh. 8:33). Ihminen voi luulla olevansa vapaa, oman elämänsä herra, vaikka todellisuudessa toteuttaa kahleorjan tavoin perkeleen tahtoa. Synnin orjuudessa eläminen aina rikkoo ihmistä itseään syvältä, vaikkei hän sitä itse tuntisikaan.

Toisaalta moni ihminen, myös ei-uskonnollinen, voi tuntea olevansa orjuudessa. He voivat olla ahkeria ja tunnollisia työntekijöitä ja kunniallisia kansalaisia. Jokaisen ihmisen sydämeen kirjoitettu Jumalan laki saa heidät tietämään, että on monia hyviä asioita, joita heidän täytyy tehdä. Mutta he uupuvat ja ahdistuvat niiden vaatimusten alla. He ovat näin tietämättään lain kirouksen alla. Tällaiseen myös moni kristitty voi ajautua. He haluavat olla parempia kristittyjä ja saada omilla teoillaan ansaittua edes osaksi Jumalan hyväksyntää. Mutta he törmäävät siihen, etteivät pysty toteuttamaan sitä hyvää, mitä tahtovat, ja sortuvatkin tekemään sellaista pahaa, mitä eivät tahdo (Rom. 7:15-19).Ihminen voi siis joutua myös Jumalan lain orjuuttamaksi, jos hän lain avulla yrittää saada pelastuksen (Gal. 4:24-25). Tuloksena on vain jatkuva epäonnistuminen, uupumus, ahdistus ja kuolemanpelko.

Mutta Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot (1. Joh. 3:8) ja vapauttamaan ihmisen synnin (Joh. 8:36), perkeleen (Mt. 12:28-29), kuoleman (Hepr. 2:14-15) sekä myös lain (Gal. 4:7; 5:1) orjuudesta. Jeesus täytti koko lain ihmisten puolesta ja kärsi rangaistuksen koko maailman synnistä. Siksi perkele ei voi enää Jumalan edessä syyttää ihmisiä käyttäen lakia ihmisiä vastaan, sillä laki on täytetty ja rangaistus kärsitty.
Tämä kristityn vapaus on siis ensinnäkin vapautta syyllisyydestä. ”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa (Ps. 32:1-2)”. Luther kuvasi usein kristityn vapautta omantunnon vapaudeksi. Tämä ei tarkoita, että kristitty on vapaa ajattelemaan tai toimimaan omien mielihalujensa mukaan, vaan omantunnon vapaus tarkoittaa, että omatuntomme on vapaa lain syytöksistä.

Toiseksi kristityn vapaus on vapautta kaikesta rangaistuksesta ja kuolemanpelosta: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” (Room. 8:1). Kolmanneksi se on vapautta synnin vallasta. Kristitty ei ole enää orja, joka on sidottu elämään synnissä ja toteuttamaan perkeleen tahtoa, vaan kristitty kykenee vastustamaan syntiä ja taistelemaan sitä vastaan: ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle” (Room. 6:12-13). Tosin tämä vapaus ei toteudu täydellisesti niin, että kykenisimme olemaan kokonaan ilman syntiä ja koskaan lankeamatta, sillä synti riippuu meissä kuolemaan asti (1. Joh. 1:8) ja siksi joudumme kuolettamaan Hengellä lihan tekoja joka päivä. Mutta vaikka kristitty lankeaakin, ei hän ole enää synnin orja. Viimeisenä päivänä tämä kristityn vapaus tulee kokonaan täydelliseksi, että saamme olla vapaita kokonaan myös synnistä.

Kristittyä ei ole vapautettu elämään itselleen, tekemään omien himojensa mukaan tai tekemään syntiä, vaan kristitty on vapautettu elämään Jumalan yhteydessä ja rakastamaan. Hänet on vapautettu näin elämään olemaan se ihminen ja elämään sitä elämää, johon hänet on alun perin tarkoitettukin. Se, joka kristityn vapauden varjolla tekee rohkeasti syntiä, on sitonut itsensä uudelleen synnin orjuuteen: ”Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. (Gal. 5:13). Olkaa ”niinkuin vapaat, ei niinkuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niinkuin Jumalan palvelijat” (1. Piet. 2:16. Ks. 2. Piet. 2:19).

Kristitty päinvastoin käyttää vapauttaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään, lähimmäisen rakastamiseen niin, että rakkauden tähden on valmis jopa orjaksi palvelemaan lähimmäistä: ”joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon kaikkien orja (Mark. 10:44). ”Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin” (1. Kor. 9:19).

(Alkuperäinen julkaisu 22.10.2016)

Kirkkovuodessa sanotaan olevan kolme suurta juhlapyhää: joulu, pääsiäinen ja helluntai. Pääsiäisen ja helluntain väliin sijoittuva helatorstai eli Kristuksen taivaaseenastumisen päivä jää usein huomiotta, vaikka tämä kirkollinen juhlapyhä on hyvin tärkeä paitsi kirkollisena juhlana, myös pelastushistorian kannalta. Nimitys helatorstai tulee ruotsin kielen sanasta helg eli pyhä.

Mitä sitten on taivaaseenastuminen? Sekä apostolisessa että Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa tunnustamme uskomme Kristuksen taivaaseenastumiseen, Hänen Isän oikealla puolella istumiseensa ja paluuseensa. Vaikka Kristuksen paluu maan päälle tietyssä mielessä kuuluu Hänen taivaaseenastumisensa yhteyteen, käsitellään sitä toisaalla erikseen.

Evankelistat Markus ja Luukas kertovat Kristuksen taivaaseenastumisesta; Luukas sekä evankeliumikirjansa lopussa että Apostolien tekojen alussa. Tekstit kertovat selvästi, että Jeesus kohosi ylös taivaaseen apostoliensa nähden. Sitä ennen Hän oli antanut heille tehtävän julistaa evankeliumia, mutta odottaa Jerusalemissa, että Hän lähettää Isän luota heille Pyhän Hengen. Enkelit sanoivat apostoleille, että Jeesus, tosi Jumala ja tosi ihminen on noussut ylös taivaaseen, ja tulee takaisin samalla tavalla kuin he näkivät Hänen lähtevän (Ap.t. 1:9–11).

Taivaaseenastuttuaan Jeesus ei vain istu toimettomana valtaistuimellaan Isän oikealla puolella (esim. Ef. 1:20). Hän suojelee ja varjelee Kirkkoaan pelastavassa uskossa. Elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Hän varmisti meidän pelastuksemme. Mutta jos Hän ei jatkuvasti hoitaisi ja suojaisi omiaan, ei kukaan voisi pelastua. Miten sitten näemme Hänen suojeluksensa ja hoitamisensa totetuvan? Ensinnäkin Kristus ylläpitää luomakuntaa ja erityisesti ihmiskuntaa. Usein unohdamme, että ilman Jumalan elävää Sanaa mikään ei tässä maailmassa pysyisi. Toiseksi Kristus pitää yllä maanpäällistä ruumistaan eli Kirkkoaan lahjoittamalla meille sanansa ja sakramenttinsa, joiden kautta saamme syntien anteeksiantamisen sekä vakuutuksen iankaikkisesta elämästä.

”Isän oikealla puolella istuminen” ei siis merkitse Jeesuksen toimettomuutta, vaan jumalallista toimintaa! ”Oikea puoli” ei taas merkitse varsinaista paikkaa, jonka voisi piirtää kuvitellulle kartalle. ”Oikea puoli” merkitsee sen sijaan Kristuksen valtaa ja voimaa. Ef. 1:21–22 sanoo tästä seuraavasti: ”korkeammalle kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta ja jokaista nimeä, mikä mainitaan, ei ainoastaan tässä maailmanajassa, vaan myös tulevassa. Ja kaikki hän on asettanut hänen jalkainsa alle ja antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle”. Jeesus harjoittaa valtaansa ja voimaansa seurakunnassaan maan päällä. Tämä on sillä tavoin salattua hallintavaltaa, että epäuskoinen ei voi sitä havaita. Sanansa ja sakramenttiensa kautta Jeesus käyttää valtaansa seurakunnassa erityisesti antaakseen ihmisille synnit anteeksi ja uskon lahjan.

Roomalaiskirjeessä Paavali sanoo, että Kristus myös rukoilee Kirkkonsa puolesta Isän oikealla puolella (Room. 8:34). Jumalan Pojan rukous Isälle on Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan puhetta ja toimintaa. Tästä pelastavasta toiminnasta on Kristuksen Kirkko osallinen ja sen kautta pelastuksen lahjat jaetaan tässä maailmassa.

(julkaistu alunperin 5.10.2016)

Augsburgin tunnustus on luterilaisuuden päätunnustus heti kolmen vanhakirkollisen tunnustuksen jälkeen ja Vähän katekismuksen rinnalla. Augsburgin tunnustuksessa on artikla, joka otsikkonsa perusteella vaikuttaa luterilaisuuden piirissä täysin itsestäänselvältä. Tämä on artikla XXIII “Pappien avioliitto”. Kaikki protestantithan tietävät, että papit saavat mennä naimisiin! Tajuamme korkeintaan, että artiklalla on edelleen ekumeeninen sanoma. Ja onhan sillä! Niin kuin monet tietävät, Rooman kirkon papit elävät edelleen pakollisessa selibaatissa. Vain paavin alaiset idän riitusten papit ja roomalaiskatolisuuteen kääntyvät anglikaanipapit on vapautettu selibaattipakosta. Kotimaa24.fi uutisoi 17.1.2020:

Mahdollisuus naimisissa olevien miesten papiksi vihkimiseen nousi esille viime vuonna Roomassa pidetyssä Amazonin alueen piispojen kokouksessa. Tällä tavoin pyrittäisiin helpottamaan pahaa pappispulaa, joka vallitsee Amazonin alueella ja muilla syrjäseuduilla. Nykyisen paavin Franciscuksen lopullista kantaa Amazonin alueen piispainkokouksen ehdotukseen ei vielä tiedetä. … Selibaatti eli naimattomuuslupaus on roomalaiskatolista papistoa koskeva vuosisatainen sääntö. Käytännössä se on useimmissa länsimaissa ollut yksi pappiskutsumuksia vähentävä tekijä jo vuosikymmeniä. “Kirkossa on painetta selibaatista luopumiseen. Siihen on monenlaisia syitä. Parinkymmenen viime vuoden aikana asiaa ovat kärjistäneet varsinkin eri puolilla maailmaa paljastuneet lasten hyväksikäyttötapaukset, joissa syylliset ovat olleet katolisia pappeja.” Näiden tapausten yhteydessä on [Helsingin yliopiston kirkkohistorian lehtori Mikko] Ketolan mukaan keskusteltu siitä, että pappien avioliitot voisivat osaltaan vähentää lasten hyväksikäyttöä. “Silloin katolisilla papeilla olisi normaalit tavat purkaa seksuaalisuuttaan.” (Emerituspaavi Benedictus XVI veti pois nimensä kohutusta kirjasta, 17.1.2020)

Selibaattipakon varjopuolet eivät olleet vieraita uskonpuhdistuksen vuosisadallakaan. “Yleisesti on esitetty valituksia siitä huonosta esikuvasta, jonka antavat papit, jotka eivät elä pidättyvästi. Tästä syystä kerrotaan paavi Piuksenkin sanoneen, että on olemassa tiettyjä syitä, joiden johdosta pappien avioliitto on kielletty, mutta että on olemassa vielä vahvempia syitä, joiden johdosta se olisi jälleen sallittava.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 1–2) “Näyttää myös siltä, että seurakunnat vastaisuudessa jäävät ilman paimenia, jos avioliittokielto pidetään kauemmin voimassa.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 17) Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta voiko Augsburgin tunnustuksen artiklalla XXIII olla jokin sanoma nyky-Suomessakin? Myös muille kuin maamme noin 14 000 katoliselle ja niille, jotka luterilaisten riveistä ovat lähteneet tai haikailevat Roomaan? Kyllä on! Augsburgin tunnustuksen artikla XXIII esittää luterilaisen kirkon opin avioliitosta. Tämä sanoma on niin sanotun sukupuolineutraalin avioliittolain Suomessa polttavampi kuin koskaan. Augsburgin tunnustuksen viitoittamana löydämme tien Jumalan kieltävän ajanhengen uppohiekasta ja kirkollisten ihmissääntöjen ryteiköstä kallioperustalle, Jumalan pyhän Sanan eli Raamatun oppiin.

Luterilainen tunnustus ja avioliitto

Tunnustus opettaa, että Jumala on luonut avioliiton. Ilman häpeilyä luterilainen kirkko uskoo Raamatun alkulukuihin ja perustaa elämänsä niiden varaan. “Jumala loi ihmisen lisääntymään (1. Moos. 1).” (Augsburgin tunnustus XXIII, 5) Raamatunkohta, johon tunnustus näillä suppeilla sanoillaan vetoaa, on: “Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi Hän heidät loi; mieheksi ja naiseksi Hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ‘Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet’.” (1. Moos. 1:27–28) Luterilaisessa tunnustuksessa pysyvälle kirkolle on Jumalan Sanan valossa itsestäänselvää, että sukupuolia on vain kaksi, mieheys ja naiseus, esiintyipä näiden kahden sisällä millaista variaatiota hyvänsä tai kokivatpa ihmiset asian miten kokivat. Yhtä itsestäänselvää on Augsburgin tunnustuksen kirkoille, että avioliitto on luomisen perusteella yhden miehen ja yhden naisen välinen asia, kuten 1. Moos. 1 kertoo. “Sillä Jumalan käskyä ja Jumalan säätämää järjestystä ei mikään inhimillinen laki tai annettu lupaus voi kumota.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 8) Luther toteaa Tunnustuskirjoihin kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: “Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina.” (osa III, artikla 11 “Pappien avioliitto”)

Luodessaan ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, Jumala samalla loi ihmiseen seksuaalisuuden, niin että sukupuolet luonnostaan tuntevat kaipausta, romanttista viehtymystä ja seksuaalista vetoa toisiaan kohtaan. Niin kuin tiedämme, seksuaalisuus ei murrosikäisellä eikä aikuisella ole täysin samanlaisena pysyvä tila, vaan se on monenlaisen vaihtelun alainen. Ihminen pystyy vaikuttamaan seksuaalisuuteensa omilla elämänvalinnoillaan, mutta hitaasti ja rajatusti. Luterilaiset uskonpuhdistajat tiesivät sekä Raamatusta että omasta kokemuksesta, että seksuaalisuus on sellainen voima, jota ihminen ei yleensä omin päätöksin voi ohittaa saatikka vaientaa. He toteavat lakonisesti: “Yleisesti kuitenkin tiedetään, missä määrin ihmisen vallassa on pidättyä jatkuvasti.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 28) Yhden miehen ja yhden naisen välinen elinikäinen avioliitto on normaalitapauksessa se oikea pelikenttä, puutarha ja turvapaikka, jonka Jumala on seksuaalisuudelle luonut ja määrännyt. “Jumalan luomisjärjestys pakottaa avioliittoon kaikki ne, jotka eivät Jumalan erityisestä toimesta muodosta poikkeusta, tämän sanan mukaisesti: ‘Ei ole ihmisen hyvä olla yksin’ (1. Moos. 2).” (Augsburgin tunnustus XXVII, 20)

Luomiseen sisältyvä tieto sukupuolten erosta ja avioliitosta on niin ilmeinen, että sen tajuamiseksi ei tarvitse edes uskoa elävään Jumalaan eikä välttämättä jumalaan lainkaan. Jopa ymmärtävät pakanat tajuavat luonnostaan jotain avioliiton tärkeydestä, mikä ilmenee muun muassa eri kansojen hyvästä avioliittolainsäädännöstä. ”Jumala on käskenyt osoittaa kunnioitusta avioliittoa kohtaan, ja kaikissa hyvin järjestetyissä valtioissa, myös pakanain keskuudessa, lait kaunistavat sen mitä suurimmalla kunnioituksella.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 19–20) Jälkikristillisellä Suomella olisi tässä suhteessa paljon opittavaa monilta mailta, joiden valtauskonto ei ole kristinusko.

Toteamalla, että “Jumala loi ihmisen lisääntymään”, tunnustus kertoo sivumennen, että seksuaalisuus, avioliitto ja lapset kuuluvat sen mielestä yhteen. Lapset kuuluvat normaalitapauksessa avioliittoon, ja vastaavasti yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto on Jumalan suunnitelman mukaisin ja siksi yleensä paras kasvuympäristö siinä syntyville lapsille. Yksityiskohtaista ehkäisykasuistiikkaa ei Augsburgin tunnustuksen yleisluontoisesta toteamuksesta tietenkään voi johtaa.

Vaikka avioliitto ei ole sakramentti – sitä ei Augsburgin tunnustuksessa käsitellä sakramentteja käsittelevissä artikloissa IX–XIV – vaan se kuuluu “yhteiskunnalliseen elämään” (artikla XVI), avioliitto ei ole vapaasti ihmisen määriteltävissä, vaan sillä on luomisen perusteella tietty yleismaailmallinen ja kaikkia aikoja sitova rakenne. Mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy naiseen ja he tulevat yhdeksi lihaksi, lisääntyvät ja täyttävät maan ja työskentelevät yhdessä hallitakseen luomakuntaa sen hyvinä taloudenhoitajina (1. Moos. 1 ja 2).

Luominen on perustavin syy avioliitolle mutta ei ainoa. Syntiinlankeemuksen jälkeen synnin välttäminen on noussut luomisen rinnalle milteipä yhtä tärkeäksi syyksi. Muistamme, että Augsburgin tunnustuksen mukaan syntiinlankeemus vääristi kaiken. “Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (artikla II) Ihminen ei ole entisensä. Hänessä asuu paha himo. On tärkeä ymmärtää, että paha himo ei tarkoita luterilaisuudessa ainoastaan seksuaalista himoa, vaan kaikkea ihmisen pahuutta, joka kaikkein viekoittelevimmillaan esiintyy ylpeytenä, epäjumalanpalveluksena ja omavanhurskautena. Ihmisen jaloimmat uskonnolliset, filosofiset, filantrooppiset ja luonnosuojelukselliset pyrkimykset ovat pahan himon saastuttamia eivätkä kelpaa Jumalalle ilman Jeesuksen Kristuksen välitystä. Seksuaalisuus on kuitenkin sen verran vahva voima, veto ja halu, että paha himo esiintyy sen piirissä usein erityisen haavoittavana, kahlitsevana ja räikeänä.

Syntiinlankeemuksen jälkeen oikeasta avioliitosta on tullut meille Jumalan antama suoja, lääke ja ase meissä asuvaa pahaa himoa vastaan, joka muuten purkautuisi esiin puolison ja lasten hylkäämisenä, aviorikoksena, haureutena, kevytmielisyytenä ja nautinnonhaluna eli hekumana. Avioliitto on se uoma, jossa seksuaalisuuden on normaalitapauksessa virrattava, jotta se ei murra patoja ja purkaudu kaiken tuhoavaksi tulvaksi. “Kun siis meidän pappimme ovat halunneet välttää tätä julkista pahennusta [= haureutta], he ovat ottaneet itselleen vaimon ja opettavat, että avioliiton solmiminen on heille sallittua. Ensiksikin, koska Paavali sanoo: ‘Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma vaimonsa’, ja edelleen: ‘On parempi naida kuin palaa.’” (Augsburgin tunnustus XXIII, 3–4) “Jumala on säätänyt avioliiton parannuskeinoksi inhimillistä heikkoutta vastaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 15)

Papitkin on luotu miehiksi, ja siksi heilläkin on luomisen perusteella oikeus ja syntien välttämiseksi useimmiten tarve astua avioon. Lisäksi on selvää, että Uuden testamentin aikana, vanhassa kirkossa ja jopa pitkälle keskiajalle asti papit olivat naimisissa (1. Tim. 3:1; Augsburgin tunnustus XXIII, 10–12). Jos Jumalan Sana ja vanhin kirkko hyväksyivät pappien avioliiton, kuinka se voisi olla väärin?

Augsburgin tunnustus ei usko ihmiskunnan kehittyvän kohti yhä syvempää moraalista erinomaisuutta ja seksuaalista itsehillintää vaan päinvastoin: ihmiskunta ehtii historiansa saatossa tehdä enemmän ja enemmän syntiä, mikä kiihtyvällä tahdilla rapauttaa ihmiskunnan ihmisyyttä, synti kun kantaa aina sisällään kuolemaa (Jaak. 1:15). Millään muulla tavalla ei voitane ymmärtää tunnustuksen toteamusta: “Kun nyt maailman vanhetessa ihmisluonto yhä vain heikkenee, olisi suotavaa, että ennakolta estettäisiin vielä useampien paheiden leviäminen Saksaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 14) Juuri eläessämme “tämän pahan ja avionrikkojan sukupolven” (Matt. 12:39) keskellä oikea kristillinen avioliitto on välttämätön lääke aikamme hulluutta vastaan.

Luterilaiset ja naimattomuus

Luominen ja lankeemus ajavat ihmistä siis avioliittoon. Samalla luterilaiset eivät kiellä roomalaiskatolisten ja ortodoksien äänekästä väitettä, että Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset ovat kylläkin jyrkästi eri mieltä Rooman, Konstantinopolin ja Moskovan kanssa siitä, miksi Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset tuomitsevat harhaoppina näiden kirkkojen munkki-ihanteeseen liittyvän ajatuksen, että munkit ja nunnat “ovat lähteneet maailmasta” ja “tavoittelevat sielunsa pelastusta” jossain korkeammassa mielessä tai paremmista lähtökohdista kuin muut kristityt. “Munkit ovat … tunnetusti opettaneet, että heidän omatekoiset hurskaudenharjoituksensa saavat aikaan syntien sovituksen ja ansaitsevat armon ja vanhurskauden. Mitä tämä muuta merkitsee kuin Kristuksen kunnian väheksymistä ja hämärtämistä samoin kuin uskonvanhurskauden kieltämistä?” (Augsburgin tunnustus, XXVII, 38). Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa avataan raamatullista lähestymistapaa naimattomuuden arvoon: “Ei Kristus eikä Paavali ylistä neitsyyttä siitä syystä, että se vanhurskauttaisi, vaan siitä syystä, että se antaa liikkumatilaa ja siinä eläen taloustoimista on vähemmän haittaa rukoiltaessa, opetustehtävissä ja palvelusta toimitettaessa. Siksi Paavali sanoo: ‘Neitsyt huolehtii siitä, mikä on Herran.’ Neitsyyttä ylistetään siis mietiskelyn ja opintojen tähden. Eihän Kristuskaan ilman muuta ylistä niitä, jotka tekevät itsensä avioon kelpaamattomiksi, vaan hän lisää: ‘taivasten valtakunnan tähden’, toisin sanoen, jotta heillä olisi tilaisuutta evankeliumin oppimiseen ja opettamiseen. Eihän hän sano neitsyyden ansaitsevan syntien anteeksiantamusta ja autuutta.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIII, 40)

Luterilaiset korostavat, että pitkäaikainen naimattomuus on lähtökohtaisesti poikkeus luomisen ja lankeemuksen sanelemista säännöistä ja että siihen siksi tarvitaan erityistä Jumalan armolahjaa. “Toiseksi Kristus sanoo: ‘Eivät kaikki voi ottaa vastaan tätä sanaa.’ Näin hän tahtoo opettaa meitä, ettei naimattomuus sovi kaikille ihmisille, koska Jumala loi ihmisen lisääntymään. Ihmisellä ei näet ole ilman Jumalan erityistä lahjaa ja tekoa oikeutta mennä muuttamaan hänen luomistekoaan. Sen tähden ne, jotka eivät ole soveliaita elämään pidättyvyydessä, ovat velvollisia solmimaan avioliiton.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 4–7) Tämä herättää nykyaikana kysymyksen, mitä tehdä, jos sopivaa kristittyä aviopuolisoa ei löydy, mutta naimattomuuskin tuntuu vaikealta ellei jopa mahdottomalta. Tähän Augsburgin tunnustus ei suoranaisesti vastaa, koska sen kysymyksenasettelu oli aivan toinen. Ehkä kysymykseen voisi vastata lyhyellä neuvolla: rukoile ja etsi oikeista paikoista, mutta tyydy joka tapauksessa Jumalan tahtoon. Jumala on Henki, hyvä Luoja ja armolahjojen antaja. Armolahjat voivat kehittyä ja alkaa hehkua oikein käytettyinä tai hiipua, jos niitä käyttää väärin (2. Tim. 1:6). Kun Raamattu kutsuu naimattomuuttakin armolahjaksi (1. Kor. 7:7 alkutekstin mukaan), siinäkin voi Kristuksen veren suojassa ja armonvälineiden osallisuudessa kasvaa kipujen kautta ja ristin alla, jos näyttää siltä, että Jumala ei jostain syystä aviopuolisoa suo.

Kilvoittelua kutsumuksissa

Lopuksi Augsburgin tunnustus opettaa, että avioliitto on uskovalle kristitylle Jumalan antama kutsumus ja sellaisena pyhityksen näyttämö. Eläessään avioliitossa naimisissa oleva Jumalan lapsi tottelee Jumalan käskyä, kantaa ristiä, kohtaa syntisyytensä, katuu sitä ja turvautuu Jumalan armoon, palvelee puolisoaan ja lapsiaan ja näin kasvaa kohti Kristuksen kaltaisuutta. “Evankeliumihan opettaa iankaikkista sydämen vanhurskautta. Se ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa.” (Augsburgin tunnustus XVI, 4–5) “Kristillinen täydellisyys on näet siinä, että vakavasti pelätään Jumalaa ja samalla omaksutaan vahva usko ja luotetaan Kristuksen tähden siihen, että meillä on sovitettu Jumala ja että anotaan ja varmasti odotetaan Jumalalta apua kaikissa niissä asioissa, jotka meidän on toimitettava kutsumuksemme mukaisesti, samalla kun maailmassa omantunnontarkasti tehdään hyviä tekoja ja täytetään kutsumus. Näistä asioista koostuu tosi täydellisyys ja todellinen jumalanpalvelus, ei naimattomuudesta, kerjäämisestä tai likaisten vaatteiden pitämisestä.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 49)

Avioliiton paikka Augsburgin tunnustuksen opillisessa osassa (artiklat I–XXI) on artiklassa XVI “Yhteiskunnallinen elämä” ennen artiklaa XVII “Kristuksen tuomiolle tulo”. Kun Kristus saapuu, tämä yhteiskunnallinen elämä esivaltoineen, oikeuslaitoksineen, sotineen, kaupankäynteineen ja avioliittoineen loppuu. Silloin käy ilmeiseksi se Kristuksen ja Hänen kirkkonsa suhde, josta avioliitto on vain kalpea heijastus, ja Kristuksen morsian saa “iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon”.

Ks. lisää artikkeleita aiheesta täältä.

(Alkuperäinen julkaisu 3.2.2020)

Ylösnousemus on Raamatun ja kristillisen uskon keskeisin tapahtuma. Kristuksen ylösnousemus merkitsi kuoleman vallan voittamista ja uuden aikakauden alkamista. Hänen ylösnousemisensa vaikuttaa jo kristittyjen ajalliseen elämään ja ennen kaikkea siihen, että hekin saavat kerran nousta kuolleista Herransa tavoin.

Jo Vanhassa testamentissa on merkkejä kuoleman voittamisesta. Kaksi hurskasta miestä (Eenok ja Elia) otetaan taivaaseen näkemättä kuolemaa ja Elisa herättää kuolleista lapsen (1. Kun. 17:17-24). Usko ylösnousemukseen avautui vähän kerrassaan vanhan liiton aikana. Jesajan profetiassa sanotaan: ”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään” (Jes. 26:19). Danielin kirjassa puolestaan sanotaan: ”Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun” (Dan. 12:2). Tämä tulee tapahtumaan viimeisinä aikoina.

Jeesuksen ylösnousemus oli Vanhan testamentin ennustusten täyttymys. Vapahtaja itse vetosi ylösnousemisensa jälkeen Mooseksen kirjoihin ja profeettoihin sanoessaan: ”Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja menemän kirkkauteensa?” (Luuk. 24:26). Myös Pietari (Ap.t. 2:25-28, 31) ja Paavali (Ap.t 13:35) todistavat Psalmin 16:8-10 pohjalta, että Jeesuksen piti nousta kuolleista. Myös Jesajan profetian Herran kärsivästä palvelijasta katsottiin viittaavan Kristuksen ylösnousemukseen (Jes. 53:10-12).
Uudessa testamentissa Jeesuksen ylösnousemusta ja kuoleman voittamista ennakoivat Vapahtajan tekemät kuolleista herättämiset. Jairoksen tyttären (Mark. 5:21-43), Nainin lesken pojan (Luuk. 7:11-17) ja Lasaruksen (Joh. 11:1-44) herättämiset julistivat messiaanisen Jumalan valtakunnan saapumista. Myös opetuslapset saivat vallan herättää kuolleita (Matt. 10:8; Ap.t. 9:36-42; 20:9-12).

Jeesus itse ennusti oman ylösnousemisensa (Mark. 8:31; Joh. 2:19-22). Se tapahtui kolmantena päivänä Hänen kuolemastaan (perjantai-ilta, lauantai, sunnuntaiaamu). Kaikki evankeliumit todistavat yhtäpitävästi, että Kristuksen hauta oli tyhjä ja Hän oli ruumiillisesti noussut kuolleista. Tyhjä hauta ja käärinliinat kertovat ylösnousemuksen materiaalisuudesta. Ylösnoussut ei ollut ”aave”, vaan Hänellä oli lihaa ja luuta. Kristuksen ruumiissa oli myös edelleen naulojen ja keihään jättämät jäljet. Hän myös otti käteensä paistettua kalaa ja söi sen (Luuk. 24:39-43). Ylösnousseena Kristus pystyi kuitenkin kulkemaan läpi suljettujen ovien ja siirtymään paikasta toiseen (Luuk. 24:36; Joh. 20:19). Hän pystyi myös ilmestymään hahmossa, jota opetuslapset eivät heti tunteneet (Mark. 16:12; Luuk. 24:16; Joh. 20:14-17).

Ylösnousemuksen merkitystä korostaa se, että enkelit ilmoittivat ihmisille vain Jeesuksen syntymästä (Luuk. 2:10-12) ja ylösnousemuksesta (Luuk. 24:4-6). Opetuslasten usko Kristuksen ylösnousemukseen syntyi kuitenkin tyhjän haudan, käärinliinojen (Joh. 20:6-8) ja varsinkin Ylösnousseen ilmestysten kautta (Joh. 20:27-28; Room. 10:9). Neljänkymmenen päivän ajan Kristus näyttäytyi opetuslapsilleen, kaikkiaan ”yli viidellesadalle veljelle” (1. Kor. 15:6). He olivat ylösnousemuksen silminnäkijöitä, joiden pitävä todistus sisältyy Uuden testamentin apostolisiin kirjoituksiin (Ap.t. 1:22; 2:32; 3:15).

Kristuksen sovitustyöllä oli välitön vaikutus myös ihmisten kuolemaan. Pitkäperjantaina ”haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille” (Matt. 27:52-53). Pian pääsiäisen jälkeen opetuslapset ymmärsivät, että Kristuksen ylösnousemus on takeena myös kristittyjen tulevasta ylösnousemuksesta: ”Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta, jotka ovat kuolleet … esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee” (1. Kor. 15:23). Kristuksen ylösnousemus nähtiin myös vakuutuksena kuolleiden tulevasta heräämisestä (1. Kor. 15:18), syntien anteeksisaamisesta (1. Kor. 15:17) ja kristillisen uskon ja julistuksen perustana (1. Kor. 15:14).

Luther opettaa ylösnousemuksesta: ”Jos siis tämä uskonkappale, joka on kaikkien muiden uskonlauselmien perusta, alku ja loppu, syrjäytetään ja pannaan sivuun, niin täytyy myös kaiken muun, jonka varaan uskomme rakentuu, sortua ja tuhoutua” (WA 36, 605).
Kristuksen palatessa tapahtuu yleinen ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että jumalattomien (Dan. 12:2; Joh. 5:29; Ap.t. 24:15; 1. Tess. 4:16, Ilm. 20:11-12). Kaikki kuolleet nousevat haudoistaan Kristusta vastaan. Samalla kuolleiden sielut yhdistyvät uudelleenluotuihin ruumiisiin. Kristittyjen ruumiiden sanotaan olevan kirkastettuja. Ne kristityt, jotka ovat maan päällä Kristuksen tullessa, muuttuvat silmänräpäyksessä katoamattomiksi (1. Kor. 15:51-53). Yleisen ylösnousemuksen jälkeen seuraa viimeinen tuomio, vanhurskaille taivas ja jumalattomille kadotus. Kaikki ihmiset jatkavat ikuisesti elämäänsä ruumiillisina olentoina.

Ylösnousemususkolla on ollut suuri vaikutus kirkon ja kristittyjen elämään. Kristillistä viikkoa rytmittää pyhäpäivän ja messun viettäminen ”Herran päivänä” eli ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina (Ap.t. 20:7; 1. Kor. 16:2; Ilm. 1:10). Ylösnousemus aloitti myös kristillisen lähetystyön ja teki aroista opetuslapsista rohkeita ylösnousemuksen todistajia. Kristillisen julistuksen ydin tulisi aina olla: ”Jeesus elää. Hän on voittanut synnin ja kuoleman vallan”. Kristus nousi kuolleista ”meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25; 8:33).

Kristuksen ylösnousemus paljasti, että Jeesus todella on Jumalan Poika (Room. 1:4). Se vahvistaa myös sen, että Vapahtajan ristinkuolema tarkoitti kaikkien tuhovoimien voittamista. Ylösnousemus merkitsee myös sitä, että Kristus on alistanut kaiken jalkojensa alle ja hallitsee maassa ja taivaassa. Hän johtaa uutta ihmiskuntaa, uutta Israelia, joka elää jo nyt iankaikkista elämää Kristuksen ansiosta (Joh. 5:24).

Kristillinen kaste on liittämistä Kristuksen kuolemaan ja nousemista kuolleista, ”niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:4). Kristus on toinen Aadam, jonka kautta ensimmäisen Aadamin lankeemus ja sen seurauksena tullut kuolema voitettiin (Room. 5:12-21; 1. Kor. 15:45). Kristuksen omina emme ole enää Aadamin tuomion perillisiä. Siksi uskova kastettu elää jo nyt ylösnousemuselämää ja ylösnousemisen voima vaikuttaa hänessä (Ef 1:19-20).

Kristuksen paluun jälkeen kristitty saa kirkastuneen ruumiin, samanlaisen kuin Jeesuksella on ylösnousemisensa jälkeen: ”Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken” (Fil. 3:21). Siksi uskova ihminen odottaa ”ruumiimme lunastamista vapaaksi” (Room. 8:23) synnistä, sairaudesta, kuolemasta ja kaikista tuhovoimista.

Luther sanoo: ”Älkää siis kunnioittako kuolemaa ja hautaa enempää kuin vanhaa rikkinäistä nuttua, joka joutaa poisvedettäväksi ja tiehensä heitettäväksi. Ylösnousemuksessa meidän päällemme puetaan näet kaunis uusi takki, joka on nimeltään immortalis, kuolemattomuus. Se ei voi lainkaan kulua tai vanheta, koska Kristus on sen itse voitollaan meille kutonut ja valmistanut” (WA 36:679).

Kts. lisää: Ylösnousemuksen todellisuus
Torinon käärinliina
Näin vertailet ylösnousemusta ja sen kanssa kilpailevia selityksiä kristillisen uskon synnylle

KIRJALLISUUTTA
Martti Luther, En minä kuole – vaan elän. Pieksämäki 1967.
Esko Miettinen, Sielu ei kuole. Matkaopas tuonpuoleiseen. Helsinki 2002.
Fredrik Wislöff, Surusta kirkkauteen. Hämeenlinna 1988.

(alkuperäinen julkaisu  6.4.2017)

Johdanto: Vuosien 1537-1540 aikana kohtasi luterilaista liikettä yleensä ja Wittenbergin kaupunkia erityisesti riita lain ja evankeliumin välisestä suhteesta. Tämän kiistan, samoin kuin aiemman, vuoden 1527, antinomistisen riidan keskipisteessä oli Johan Agricola, Lutherin nuorempi kollega. Hän oli Lutherin innokas seuraaja ja henkilökohtainen ystävä.

Tietyt tahot olivat käsittäneet Lutherin kirjoituksen Kristityn vapaudesta väärin takeeksi moraaliselle holtittomuudelle. Se antoi Melanchthonille aiheen painottaa sekä lain että evankeliumin julistamisen tärkeyttä Visitaatioartikloissa, jotka julkaistiin 1528 niille, joiden tuli tarkastaa seurakuntien pastoreita Saksissa. Agricola vastusti näitä artikloita ja oli sitä mieltä, että kääntymys ja synnin katuminen eivät ole edellytyksiä uskolle, vaan paremminkin sen seuraus. Se, mikä parhaiten voi luoda aidon surun synnistä ja tahdon kääntyä sitä vastaan, ei ole lain saarna, vaan evankeliumin saarna Jumalan mittaamattomasta armosta Kristuksessa.
Agricola, Bugenhagen, Luther ja Melanchthon muotoilivat sanamuodon, joka toisaalta sanoi, että usko kulkee katumuksen edellä, mutta tällöin tarkoitettiin vain yleistä uskoa Jumalaan tuomarina. Oikeaa vanhurskauttavaa uskoa armolliseen ja laupiaaseen Jumalaan täytyy edeltää katumus.

Vuonna 1536 Agricola palasi Wittenbergiin toimiakseen Lutherin sijaisena, kun tämä vuoden 1537 alussa osallistui neuvotteluihin Schmalkaldenissa. Jo kesän aikana Lutheria kiusasi Agricolan näkemys laista, mitä tämä oli kuvaillut parissa saarnassa sekä joukolla nimettömiä teesejä, joita oli levitetty kaupungissa. Luther ärsyyntyi ja saarnasi heinäkuussa ja syyskuussa 1537 antinomismia vastaan. Hän varoitti teologisesta harhaopista ja moraalisen holtittomuuden vaarasta, jonka hän arveli näkevänsä Agricolan kannassa.

Vaikka nämä kaksi teologia vähän aikaa myöhemmin pääsivät yksimielisyyteen, antoi Agricola uutta vauhtia erimielisyyksille koettaessaan koota kirkkovuoden tekstit teesien muotoon. Pitkässä johdannossa kirjoitukseensa esittää Agricola näkemyksensä, että katumusta ja anteeksiantamista voitiin saarnata vain evankeliumin seurauksena. Koska Luther oli teologisen tiedekunnan dekaani, antoi hän määräyksen, että tämä painokirjoitus tuli takavarikoida. Sen sijasta Luther antoi julkaista Agricolan nimettömät teesit ja järjesti julkisen väittelyn (disputaation) niistä. Tämä ensimmäinen antinomistidisputaatio pidettiin 18.12.1537. Agricola ei osallistunut tähän väittelyyn.
Lisäneuvottelujen jälkeen Agricolan kanssa päästiin yksimielisyyteen uudesta tapaamisesta, jossa Agricolan tuli julkisesti myöntää erehdyksensä ja julistaa olevansa yhtä mieltä Lutherin kanssa. Tämä tapahtui toisessa disputaatiossa 12.1.1538.

Seuraavien kuukausien kuluessa Luther tuli uudelleen epäilevämmäksi Agricolaa kohtaan, ehkä johtuen tämän vihollisista, jotka väittivät, että Agricolan sopimus Lutherin kanssa ei ollut tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Sen tähden pidettiin kolmas disputaatio 6.9.1538, johon Agricola ei nytkään ilmaantunut.
Sittemmin Agricolalle oli tullut pelko yliopiston stipendin menettämisestä, jonka tähden hän otti yhteyttä Lutheriin sopimista varten ja pyysi tätä kirjoittamaan selityksen asiasta, minkä Agricola allekirjoittaisi. Luther kirjoitti silloin tämän kirjoituksen ja kohdisti sen avoimena kirjeenä yhdelle Agricolan päävastustajista.

Martti Luther: Antinomisteja vastaan

Kunnioitetulle ja korkeasti oppineelle herra Caspar Güttelille, pastorille Eislebenissä, minun erityisen hyvälle ystävälleni Kristuksessa.
1. Armoa ja rauhaa Kristuksessa, rakas tohtori. Oletan, että olet jokin aika sitten saanut kopion väittelyistä uusia henkiä vastaan, jotka ovat uskaltaneet ajaa Jumalan lain eli kymmenen käskyä ulos kirkosta ja osoittaa sen raatihuoneelle. En olisi koskaan voinut kuvitella, että tällainen väärä hengellisyys joskus putkahtaisi jonkun ihmisen mieleen, vielä vähemmän, että joku tukisi sitä. Mutta tällaisten tapausten kautta Jumala varoittaa meitä olemaan varuillamme eikä olettamaan, että perkele on kaukana meistä, kuten nämä itsevarmat, pelottomat henget luulevat. Meidän täytyy toden totta alituisesti pyytää Jumalan apua ja varjelusta kunnioituksella, nöyryydellä ja vilpittömällä rukouksella; muutoin perkele pian manaa silmiemme eteen sellaisen haamun, että olemme valmiit vannomaan sen itse Pyhäksi Hengeksi. Tästä meille ei ole varoituksena ainoastaan menneisyyden harhaoppiset, vaan myös suuret ja kauhistuttavat esimerkit omalta ajaltamme.

2. Olisin luultavasti ollut halukas unohtamaan kaiken harmin, jota sain kärsiä, jos olisin voinut saada levätä siinä toivossa, että olin tehnyt selväksi kantani ja että olin puolustautunut riittävästi väittelyssä. Mutta sitä saatana ei voinut kärsiä. Hän yrittää aina saada minut sotketuksi mukaan ja antaa minulle sen käsityksen, etteivät asiat ole niin huonolla tolalla minun ja heidän välillään. Pelkään, että jos olisin kuollut Schmalkaldenissa, olisi minua aina kutsuttu sellaisten henkien suojelijaksi, koska he viittaavat minun kirjoihini. Todellisuudessa he puuhasivat kaiken tämän selkäni takana, tietämättäni ja vastoin tahtoani. Heillä ei ollut edes sen vertaa tahdikkuutta, että olisivat näyttäneet minulle yhden sanan tai tavun eivätkä he myöskään kysyneet minulta ylipäänsä mitään asiasta. Näin ollen minun oli pakko läksyttää maisteri Johan Agricolaa enemmän kuin kerran sen lisäksi, mitä hän koki väittelyssä, ja sanoin hänelle tohtoreidemme ja teologiemme läsnäollessa kaiken sen, mikä oli tarpeen sanoa. Sillä hän on tämän pelin alkuunpanija ja mestari. Tein tämän siten, että kävisi aivan selväksi hänelle, minkä palveluksen hän teki minulle ja minun hengelleni tämän myötä – henki, jota muuten minäkin pidän jossain arvossa!

3. Hänen sanansa ja toimenpiteensä osoittivat, että hän myöntyi nöyrästi ja hän lupasi lopettaa siinä, missä hän oli mennyt liian pitkälle, ja pitäytyä meihin. Minun täytyi luottaa hänen sanoihinsa ja olla tyytyväinen. Mutta kun samojen asioiden esiintulo jatkui ja he suorastaan kirkuivat (kuten tänne tulleissa kirjoituksissa), että tohtori Martti ja maisteri Eisleben olivat sydämellisesti yhtä mieltä toinen toistensa kanssa, oli minun pakko julkaista painosta julkinen kieltäminen. Muutoin ei olisi mitään mahdollisuuksia kitkeä myrkkyä pois Eislebenista ja sen ympäristöstä. Hän julisti olevansa halukas tähän; mutta koska hän pelkäsi, ettei kykenisi saamaan aikaan julkilausumaa, joka voisi saada toivotun arvostuksen, pyysi hän minua tekemään sen. Hän sanoi myös, että minun tulisi tehdä se niin kuin parhaaksi näin ja että hän olisi täysin tyytyväinen. Hyväksyin pyynnön ja täytän täten toivomuksen, pääasiallisesti estääkseni maisteri Eislebenia tai jotakuta muuta kuolemani jälkeen väittämästä, että minä en tehnyt mitään tällä asialle, vaan olin välinpitämätön koko asian suhteen ja kannatin sitä.

4. Asia on seuraava: maisteri Johan Eisleben haluaa peruuttaa, mitä hän on opettanut tai kirjoittanut lakia eli kymmentä käskyä vastaan, seisoa yhdessä meidän kanssamme täällä Wittenbergissä, samalla tavalla kuin (Augsburgin) Tunnustus ja Apologia seisoivat keisarin edessä Augsburgissa; ja jos hän myöhemmin poikkeaisi tästä tai opettaisi toisin, on se arvotonta ja kiroustuomion alaista. Tahtoisin kiittää häntä, että hän tällä tavalla nöyryyttää itsensä. Mutta koska on yleisesti tunnettua, että hän oli yksi parhaista ja läheisimmistä ystävistäni, jätän tämän jollekulle toiselle, niin ettei kukaan epäile, etten tarkoita täyttä totta sen kanssa. Jos hän pysyy nöyränä, voi Jumala varmasti korottaa hänet ja niin hän tekeekin; mutta jos hän poikkeaa tästä, voi Jumala varmasti myös alentaa hänet jälleen.

5. Siksi pyydän sinua, rakas tohtori, olemaan pitämättä tätä vain henkilökohtaisena kirjeenä, vaan saattamaan tiedoksi ja julkaisemaan sen, missä voit, erityisesti niille, jotka eivät osaa lukea. Sillä se menee painoon, jotta se olisi kaikkien niitten saatavilla, jotka tahtovat tai osaavat lukea ja siitä syystä sitä ei tule pitää vain sinulle osoitettuna. Minulla ei ole mitään muuta tapaa vastustaa perkelettä. Eri kirjoituksissa hän esittää alituisesti väärän kuvan minusta ja minun kannastani.

6. Minusta on hyvin hämmästyttävää, että joku voi väittää minun hylkäävän lain eli kymmenen käskyä, koska minun selitykseni kymmenestä käskystä ovat saatavissa enemmän kuin yhtenä painoksena ja sitä paitsi niitä julistetaan ja harjoitetaan päivittäin meidän seurakunnissamme. (En mainitse Tunnustusta ja Apologiaa sekä muita kirjojamme). Lisäksi käskyjä lauletaan kahtena virtenä, samoin kuin lapset kuvailevat, painavat mieleensä, kertovat ja toistavat ne aamulla, keskipäivällä ja illalla. En tiedä mitään tapaa, jolla me emme sovelluttaisi niitä, paitsi että me valitettavasti emme sovella ja kuvaile niitä teoillamme ja elämällämme siten kuin meidän tulisi. Itse, niin vanha ja oppinut kuin olenkin, luen käskyt päivittäin sana sanalta lapsen lailla. Niin että jos joku sattumalta sai toisen käsityksen kirjoituksistani, mutta kuitenkin näki ja ymmärsi, että painotin katekismusta hyvin voimakkaasti, olisi hänen kaikessa vilpittömyydessä tullut moittia minua ja sanoa: “Rakas tohtori Luther, miten on mahdollista, että sinä korostat kymmentä käskyä niin suuresti, vaikka sinun opetuksesi on, että ne tulee hylätä?” Näin olisi heidän pitänyt menetellä eikä puuhailla salaisesti minun selkäni takana odottaen minun kuolemaani, jonka jälkeen he voisivat tehdä minusta, mitä mielivät. No niin, annettakoon niille anteeksi, jotka lakkaavat menettelemästä näin.

7. On varmaa, että opetin ja edelleen opetan, että syntinen tulee saattaa katumukseen Kristuksen kärsimyksen julistamisen tai sen tutkistelemisen kautta, niin että he näkisivät Jumalan suunnattoman vihan syntiä kohtaan ja oppisivat, ettei ole mitään muuta sovitusta tähän kuin Jumalan Pojan kuolema. Tämä oppi ei ole minun oppini, vaan pyhän Bernhardin. Mitä minä sanonkaan? Pyhän Bernhardin? Kyseessä on koko kristikunnan, kaikkien profeettojen ja apostolien, sanoma. Mutta miten sinä voit tästä päätellä, että laki on syrjäytettävä? En kykene löytämään sellaista johtopäätöstä logiikan oppikirjastani. Haluaisinpa nähdä sen mestarin, joka kykenisi osoittamaan sen.

8. Kun Jesaja (53:8) lausuu: “häntä lyötiin minun kansani ylitsekäymisten tähden”, niin sanopa minulle ystävä hyvä, tarkoittaako tämä julistus Kristuksen kärsimyksestä ja siitä, miten häntä lyötiin meidän syntimme tähden, että laki pannaan syrjään? Mitä merkitsee ilmaisu “minun kansani ylitsekäymisten tähden”? Eikö se merkitse: “koska minun kansani teki syntiä minun lakiani vastaan eikä pitänyt minun lakiani”? Vai voiko joku kuvitella, että siellä, missä ei ole lakia, on syntiä? Sen, joka poistaa lain, täytyy samanaikaisesti poistaa synti. Jos hän sallii synnin jäädä jäljelle, täytyy hänen yhtä varmasti antaa lain jäädä jäljelle; sillä Roomalaiskirjeen (5:13) mukaan siellä, missä ei ole lakia, ei ole syntiä. Ja jos ei ole syntiä, niin Kristus ei ole mitään. Miksi hänen tuli kuolla, jos mitään syntiä tai lakia ei ollut, joiden tähden hänen täytyi kuolla. Tämän perusteella on ilmiselvää, että perkele ei tähtää tällä sukkeluudella lain poisottamiseen, vaan Kristuksen, laintäyttäjän, poisottamiseen (Matt. 5:17).

9. Hän näet tietää varsin hyvin, että Kristus voidaan nopeasti ja yhtäkkiä siirtää pois, mutta että laki on kirjoitettu sydämen syvyyteen eikä sitä voida pyyhkiä pois. Tämä nähdään selvästi valituspsalmeista, joissa rakkaat pyhät eivät voi kantaa Jumalan vihaa. Tämä ei ole mitään muuta kuin lain ilmeinen julistus ihmisen omassatunnossa. Perkele tietää myös aivan hyvin, että on mahdotonta ottaa lakia pois sydämestä. Roomalaiskirjeen toisessa luvussa (2:14-15) pyhä Paavali todistaa, että pakanat, jotka eivät ole saaneet lakia Moosekselta ja joilla ei siten ole lakia, ovat kuitenkin itse itselleen laki, koska heidän on pakko todistaa, että se, mitä laki vaatii, on kirjoitettu heidän sydämiinsä jne. Mutta perkele pyrkii sinnikkäästi tekemään ihmisistä itsevarmoja opettaessaan heitä olemaan huolestumatta laista tai synnistä, niin että jos heidät joskus äkkiä yllättää kuolema tai paha omatunto, eivät he ole tottuneet mihinkään muuhun kuin suloiseen itsevarmuuteen siinä määrin, että he vajoavat auttamatta helvettiin. He eivät näet ole oppineet huomaamaan Kristuksessa mitään muuta kuin suloista itsevarmuutta. Siksi täytyy sellaisen kauhun olla varma merkki, että Kristus (jota he pitävät pelkkänä suloisuutena) on hylännyt ja jättänyt heidät. Siihen perkele pyrkii ja sen hän mielellään haluaa nähdä.

10. Minusta näyttää, että nämä henget uskovat, että kaikki, jotka saarnan kuulijat ovat puhtaita kristittyjä, ilman syntiä – vaikka he todellisuudessa ovat alakuloisia ja masentuneita sydämiä, jotka tuntevat syntinsä ja pelkäävät Jumalaa ja joita siksi täytyy lohduttaa. Sellaisille ei rakasta Jeesusta koskaan voida kuvailla kyllin suloiseksi. He tarvitsevat tätä paljon enemmän, sen olen havainnut heistä monen kohdalla – ollakseni sanomatta mitään itsestäni. Mutta nämä henget eivät itse ole sellaisia kristittyjä, koskapa he ovat niin itsevarmoja ja luottavaisia. Heidän kuulijansa, jotka myös ovat niin itsevarmoja ja iloisia, eivät ole sitä. Eräässä kohdassa laulaa hieno, kaunis, nuori nainen, joka on erinomainen laulajatar: “Hän ravitsee nälkäiset, niin että he juhlivat, ja lähettää rikkaat tyhjin käsin pois. Hän nöyryyttää mahtavat ja korottaa nöyrät, ja hänen armonsa on niiden kanssa, jotka pelkäävät häntä” (Luuk. 1:50-53). Jos Magnificat (Marian kiitosvirsi) puhuu totuuden, täytyy Jumalan olla niiden itsevarmojen henkien vihollinen, kuten moiset henget varmasti ovatkin, jotka poistavat lain ja synnin.

11. Siksi pyydän sinua, rakas herra tohtori, pitäytymään puhtaaseen oppiin, kuten aina olet tehnyt. Saarnaa, että syntinen täytyy herättää katumukseen, ei ainoastaan suloisella armolla ja Kristuksen kärsimyksellä, sillä sanomalla, että hän kuoli meidän edestämme, vaan myös lain hirmuvallalla (terrorilla). Sillä he ovat väärässä, kun he pysyvät siinä mielipiteessään, että täytyy seurata vain yhtä menetelmää julistaa katumusta, nimittäin, viitata Kristuksen kärsimykseen meidän edestämme, kun he väittävät, kuten he tekevät, että kristikunta muutoin tulisi sekoitetuksi eikä voitaisi tietää, mikä on ainoa oikea tapa. Ei, on saarnattava kaikilla mahdollisilla tavoilla – Jumalan uhkauksia, hänen lupauksiaan, hänen rangaistustuomioitaan, hänen apuaan ja mitä tahansa muuta – että meidät johdettaisiin katumukseen, ts. synnin ja lain tuntoon käyttämällä kaikkia Raamatun esimerkkejä. Tämä on sopusoinnussa kaikkien profeettojen ja apostolien ja pyhän Paavalin kanssa, joka kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (2:4): “Etkö käsitä, että Jumalan hyvyyden päämääränä on sinun johtamisesi parannukseen?”

12. Mutta oleta, että minä olisin opettanut tai julistanut, että lakia ei tulisi opettaa seurakunnassa – vaikka kaikki kirjoitukseni osoittavat päinvastaista ja alusta saakka olen aina painottanut katekismuksen merkitystä: liittyisivätkö ihmiset minuun niin peräänantamattomasti eivätkä pikemminkin olisi minua vastaan, koska olisinkin aina opettanut aivan toisin ja sillä tavalla luopunut itsestäni, kuten luovuin paavin opista. Minä tahdon ja voin näet totuudenmukaisesti ja kehuen sanoa, että nykyään elävistä ei kukaan ole niin rehellinen ja innokas paavilainen, kuin minä kerran olin. Näitä, jotka nykyään käyvät paavilaisista, ei pane liikkeelle pelko Jumalaa kohtaan kuten minun, kurjan raukan kohdalla täytyi olla; heillä on jokin toinen asia, joka heitä kiinnostaa, kuten selvästi voidaan nähdä ja kuten he hyvin tietävät. Minun täytyi kokea pyhän Pietarin sanan totuus: “Kasva tiedossa meidän Herrastamme” (2 Piet. 3:18). En näe yhtään tohtoria, yhtään kirkolliskokousta, yhtään isää – vaikka minun pitäisi tislata heidän kirjansa ja vähentää niiden määrä suurimpaan todenperäisyyteen – joka olisi toteuttanut tämän “kasvamisen” heti alussa ja joka olisi sitten voinut kehittää sen täydellisyyden tilaan. Jopa pyhän Pietarin täytyi todistettavasti oppia “kasvamisensa” pyhältä Paavalilta (Gal. 2:14) ja pyhä Paavali oppi sen Kristukselta itseltään, jonka täytyi sanoa hänelle: “Minun armossani on sinulle kyllin” (2 Kor. 12:9).

13. Rakas Jumala, eikö sitä voida kärsiä, että pyhä seurakunta tunnustaa olevansa syntinen, uskoo syntien anteeksiantamukseen ja rukoilee Isä meidän -rukouksessa syntien anteeksiantamista? Miten voidaan tietää, mitä synti on, ilman lakia ja omaatuntoa? Ja miten me opimme, mitä Kristus on, mitä hän teki meidän edestämme, jos emme tiedä, minkä lain hän täytti meidän edestämme ja minkä synnin edestä hän hankki meille hyvityksen? Ja vaikka emme tarvitsisi lakia itsellemme tai jos voisimme repiä sen pois sydämestämme (mikä on mahdotonta), olisi meidän pakko saarnata sitä Kristuksen tähden, kuten tehdään ja täytyy tehdä, niin että tietäisimme, mitä hän teki ja mitä hän kärsi meidän edestämme. Sillä kuka voisi tietää mitä tai miksi Kristus kärsi meidän edestämme tietämättä, mitä synti tai laki on? Siksi lakia täytyy julistaa siellä, missä Kristusta julistetaan, vaikkei sanaa “laki” mainita, niin että omatunto tästä riippumatta tulee lain pelästyttämäksi saadessaan kuulla, että Kristuksen täytyi täyttää laki meidän edestämme niin korkealla hinnalla. Miksi sitten joku haluaisi poistaa lain, jota ei voida poistaa, niin, jonka sellainen yritys ainoastaan tekee terävämmäksi? Laki näet pelästyttää minua enemmän, kun kuulen, että Kristuksen, Jumalan Pojan, täytyi täyttää se minun edestäni, kuin jos sitä saarnattaisiin minulle mainitsematta Kristusta ja sitä suurta piinaa, jonka Jumalan Poika joutui kärsimään, vaan sen mukana seuraisi ainoastaan uhkauksia. Sillä Jumalan Pojassa näen Jumalan vihan itse teossa, kun taas Jumalan laki osoittaa sen minulle sanoin ja vähäisin teoin.

14. Hyvänen aika, ainakin minun oman väkeni pitäisi jättää minut rauhaan! Siinä on kylliksi, että paavilaiset piinaavat minua. On kiusaus sanoa Jobin ja Jeremian kanssa: “Toivon, etten olisi koskaan syntynyt”. Samalla tavalla minulla on kiusaus sanoa toivovani, etten koskaan olisi julkaissut kirjojani. En olisi myöskään erityisen huolestunut tai loukkaantunut, jos kaikki kirjani olisivat jo hävinneet ja näiden hienojen henkien kirjoja tarjottaisiin myytäväksi kaikissa kirjakaupoissa, kuten he toivoisivat. Näin he saisivat kylliksi suurta kunniaa. Mutta toisaalta en uskalla pitää itseäni parempana kuin rakasta Herraamme Jeesusta Kristusta, joka myös toisinaan valittaa: “Olen nähnyt vaivaa turhaan ja kaikki minun kärsimykseni ovat yhtä tyhjän kanssa”. Perkele on näet maailman herra. En itse olisi koskaan voinut uskoa tätä, että perkele olisi maailman herra ja jumala. Mutta koin tarpeeksi usein, että myös tämä on uskonkohta: Hän on “maailman ruhtinas, tämän maailmanajan jumala”. Mutta – Jumala paratkoon – tätä ihmislapset eivät usko enkä itsekään usko sitä täysin. Sillä jokainen luulee tietävänsä parhaiten ja toivoo, että perkele on valtameren toisella puolella ja Jumala taskussamme.

15. Mutta hurskaiden tähden, jotka tahtovat pelastua, meidän täytyy elää, saarnata, kirjoittaa, tehdä ja kärsiä kaikki. Muussa tapauksessa, jos ajatellaan perkelettä ja vääriä veljiä, näyttää paremmalta olla saarnaamatta, kirjoittamatta tai tekemättä mitään, vaan ainoastaan saada kuolla varhain ja tulla haudatuksi. Sillä he vääristelevät ja häpäisevät kaiken ja muuttavat ne pahennuksen ja loukkauksen aiheiksi, aivan kuten perkele ajaa ja johtaa heitä tekemään. Me emme voi väistää taistelemista ja kärsimistä. Emme voi olla parempia kuin rakkaat profeetat ja apostolit, jotka myös kokivat samaa.

16. He ovat itse keksineet itselleen uuden menetelmän, jonka mukaan ensin tulee saarnata armoa ja sitten vihan ilmaisemista. Sanaa “laki” ei saa kuulla tai lausua. Tämä on näppärä pikku lelu, josta heillä on paljon huvia. He väittävät voivansa sovittaa koko Raamatun tähän malliin ja siten heistä tulee maailman valkeus. Tätä he luulevat pyhän Paavalin tarkoitukseksi Room. 1:18:ssa. Mutta he eivät kykene näkemään, että hän opettaa juuri päinvastaista. Ensin hän puhuu Jumalan vihasta, joka ilmestyy taivaasta ja tekee koko maailmasta syntisiä ja syyllisiä Jumalan edessä; kun heistä sitten on tullut syntisiä, silloin hän opettaa heille, miten he saavat armon ja tulevat vanhurskautetuiksi. Tämän Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua osoittavat voimallisesti ja selvästi. On myös ilmaus erityisestä sokeudesta ja järjettömyydestä, kun he väittävät, että Jumalan vihan ilmoittaminen on jotain muuta kuin laki. Tämä on tietysti mahdotonta, koska vihan ilmoittaminen on juuri laki, kun se tunnetaan ja koetaan, aivan kuten pyhä Paavali sanoo: “Laki saa aikaan vihaa” (Room. 4:15). Eivätkö he olekin järjestäneet asiat nokkelasti, kun he poistavat lain, mutta kuitenkin opettavat sitä julistamalla vihan ilmoittamista? Mutta he muuttavat asioiden järjestyksen toisin päin ja opettavat lakia sen jälkeen, kun he ovat opettaneet evankeliumia, ja vihaa armon jälkeen. Voin toden totta nähdä joitakin niistä häpeällisistä eksytyksistä, joihin perkele tähtää tällä pikku lelulla; mutta en voi puhua siitä nyt laajemmin. Sitä paitsi se on tarpeetonta, koska toivon niiden lakkaavan.

17. Kuvasti myös erityistä ylpeyttä ja ylimielisyyttä, kun he toivoivat ilmoittavansa jotain uudenaikaista ja epätavallista, niin että ihmiset sanoisivat: “Uskon todella, että hän on suuri mies, toinen Paavali. Täytyykö olla niin, että wittenbergiläiset yksin tietävät kaiken? Minullakin on aivot jne.” Niinpä, kyllähän sinulla on aivot, mutta sellaiset, jotka etsivät omaa kunniaansa ja jotka paljastavat itsensä ilkkuessaan viisaudellaan. Sillä he tahtovat päästä eroon laista ja kuitenkin opettaa vihaa, joka on vain lain tehtävä. Siten he hylkäävät vain joitain kirjaimia, jotka muodostavat sanan “laki”, mutta samalla he vahvistavat Jumalan vihan, jota näillä kirjaimilla tarkoitetaan ja jota niillä ymmärretään. He vain kääntävät toisin päin sen järjestyksen, jonka pyhä Paavali on määrännyt ja yrittävät asettaa viimeisen ensimmäiseksi. Eikö olekin hieno työ, jonka edessä koko maailman tulisi seistä hämmästyneenä? Mutta riittäköön tämä tällä hetkellä; toivon näet, että koska maisteri Eisleben tekee parannuksen ja peruuttaa oppinsa, luopuvat toisetkin, jotka ovat saaneet sen häneltä. Siihen Jumala heitä auttakoon! Amen.

18. Näissä olosuhteissa voisimme helposti niin halutessamme kaivautua kirkon historiaan sen alusta saakka. Huomaisimme, että tällainen oli asioiden kulku kaikkina aikoina: kun Jumalan sana menestyi jossain ja hänen pieni laumansa oli koottu, silloin perkele havaitsi valon ja hän puhkui sisään ja puhkui ulos ja ryntäsi raivokkaasti sitä vastaan voimakkailla, mahtavilla tuulilla jokaisesta nurkasta ja kulmasta yrittäen sammuttaa tämän jumalallisen valon. Ja vaikka onnistuttiin kukistamaan yksi tai kaksi tuulta ja vastustamaan niitä menestyksellisesti, hyökkäsi hän alati ja puhkui toiselta taholta valoa vastaan. Sillä ei ollut mitään taukoa tai loppua eikä sitä myöskään tule viimeiseen päivään saakka.

19. Uskon, että yksistäni – ollakseni puhumatta isistä – olen joutunut kärsimään enemmän kuin kaksikymmentä myrskyä ja lahkoa, jotka perkele on puhkunut minua vastaan. Ensin oli paavikunta. Toden totta, uskon että koko maailman täytyy tietää, kuinka monilla myrskyillä, bullilla ja kirjoilla perkele raivosi minua vastaan näiden miesten kautta, kuinka ilkeästi he ovat repineet, raastaneet ja vahingoittaneet minua. Ajoittain puhkuin minäkin vähän heidän päälleen, mutta en saanut sillä enempää aikaan kuin, että ärsytin ja kiihotin heitä sitä enemmän puhkumaan ja ähkimään minua vastaan tauotta tähän päivään saakka. Ja kun juuri olin likimain lakannut pelkäämästä sellaisia perkeleen ähkimisiä, alkoi hän puhkua minua vastaan toiselta taholta Münzerin ja kapinan välityksellä, minkä kautta hän lähestulkoon onnistui sammuttamaan valon. Tuskin oli Kristus tukkinut tämän aukon, kun perkele rikkoi muutamia ikkunaruutuja Karlstadtin avulla ja ryntäsi ja syöksähti niin rajusti, että pelkäsin hänen tempaavan pois sekä valon että vahan ja kynttilänsydämen. Mutta Jumala auttoi jälleen piskuista valoaan ja piti huolen siitä, ettei sitä sammutettu. Sen jälkeen tulivat uudestikastajat, jotka avasivat sekä oven että ikkunan yrittäessään sammuttaa valon. He saivat aikaan vaarallisen tilanteen, mutta eivät onnistuneet saavuttamaan päämääräänsä.

20. Eräät raivosivat myös vanhoja opettajia sekä paavia ja Lutheria vastaan samanaikaisesti: esimerkiksi Servetus, Campanus ja muut heidän kanssaan. En tahdo tässä mainita muita, jotka eivät hyökänneet minun kimppuuni avoimesti julkaisemalla myrkyllisiä ja pahoja kirjoituksia ja sanoja, joita jouduin henkilökohtaisesti kärsimään. Tahdon vain sanoa, että koska en välittänyt historiasta, jouduin oppimaan omasta kokemuksestani, että seurakunta, kalliin sanan ja toivoa-antavan, siunatun valon ansiosta, ei voi elää rauhassa, vaan sen täytyy alituisesti varautua uusiin perkeleen aikaansaamiin myrskytuuliin. Näin on ollut alusta asti, kuten voit lukea teoksesta “Historica ecclesiastica tripartita”, samoin kuin kirkkoisien kirjoista.

21. Ja vaikka eläisin vielä sata vuotta ja en onnistuisi Jumalan armon avulla ainostaan nujertamaan menneitä ja nykyisiä myrskyjä ja lahkoja, vaan myös kaikki tulevat, niin käsitän, ettei tämä kuitenkaan toisi rauhaa meidän jälkeemme tuleville niin kauan kuin perkele elää ja hallitsee. Siksi pyydän myös armollista kuolinhetkeä; en välitä tästä elämästä enää. Kehotan sinua, jälkimaailmamme, rukoilemaan ja seuraamaan Jumalan sanaa ahkerasti. Säilyttäkää Jumalan piskuinen lyhty. Ottakaa vaari ja olkaa varuillanne, valvokaa, niin ettei jonain hetkenä perkele koeta rikkoa ruutua tai ikkunaa tai tempaista ovea auki tai repiä kattoa pois sammuttaakseen valon; hän ei näet kuole ennen viimeistä päivää. Sinun ja minun täytyy kuolla, mutta meidän kuolemamme jälkeen hän on yhäti sama kuin hän on aina ollut, sellainen, ettei hän voi lakata raivoamisestaan.

22. Voin nähdä etäälle, miten perkele puhaltaa poskensa niin voimakkaasti pullolleen, että hän muuttuu aivan punaiseksi, kun hän valmistautuu puhkumaan ja raivoamaan. Mutta kuten meidän Herramme Kristus on alusta asti lyönyt (myös omassa persoonassaan) näitä pullistuneita poskia nyrkillään, niin ettei niistä ole lähtenyt muuta kuin pahanhajuista löyhkää, niin hän tekee yhä tänäkin päivänä ja jatkaa alati. Sillä Kristus ei valehtele sanoessaan: “Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun asti”, ja kun hän vakuuttaa meille, että helvetin portit eivät voita seurakuntaa (Matt. 16:18). Samanaikaisesti meitä ohjataan pysymään valveilla ja tekemään osamme valon säilyttämiseksi. Me luemme: “Valvokaa”, sillä perkelettä kutsutaan “kiljuvaksi jalopeuraksi”, joka “käy ympäri etsien, kenen hän saisi niellä” (1 Piet. 5:8), ja tätä hän ei tehnyt ainoastaan apostolien aikana, kun Pietari lausui nämä sanat; hän menettelee näin ajan loppuun asti. Opastakoon tämä meitä. Auttakoon Jumala meitä, kuten hän auttoi esi-isiämme ja kuten hän auttaa perillisiämme, hänen jumalallisen nimensä kunniaksi ja ylistykseksi iankaikkisuudessa. Sillä loppujen lopuksi emme me kykene varjelemaan seurakuntaa eivätkä meidän isämmekään kyenneet siihen. Ei myöskään seuraajillamme ole sitä valtaa. Ei, se oli, on, ja tulee olemaan Hän, joka sanoo: “Minä olen teidän kanssanne aina, ajan loppuun asti.” Kuten on kirjoitettuna Heprealaiskirjeessä: “Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (13:8), ja Ilmestyskirjassa: “… joka on ja joka oli ja joka tuleva on” (1:8). Tämä on hänen nimensä eikä mikään muu; älköön myöskään ketään toista kutsuttako tällä nimellä.

23. Tuhat vuotta sitten sinua ja minua ei ollut ja kuitenkin seurakunta varjeltiin siihen aikaan ilman meitä. Hänen, jota kutsutaan nimellä “joka oli” ja “eilen” täytyi tehdä tämä. Me emme myöskään elinaikanamme ole seurakunnan varjelijoita. Sitä ei varjella meidän ansiostamme, sillä meidän on mahdotonta ajaa perkelettä pois siten kuin hän henkilöityy paavissa, lahkokunnissa ja pahoissa ihmisissä. Jos asia riippuisi meistä, tuhoutuisi seurakunta meidän silmiemme edessä ja me sen mukana (kuten päivittäin koemme), ellei olisi erästä toista Miestä, joka varjelee sekä seurakunnan että meidät. Hän tekee sen niin varmasti, että voisimme tarttua siihen ja tuntea sen, jos emme tahtoisi uskoa sitä. Meidän täytyy jättää asia hänelle, jota kutsutaan nimellä “joka on” ja “tänään”. Samoin me emme myötävaikuta vähääkään seurakunnan varjelemiseksi kuolemamme jälkeen. Hän, jota kutsutaan nimellä “joka tuleva on” ja “iankaikkisesti”, tekee sen. Sen, mitä me nyt sanomme itsestämme tässä suhteessa, joutuivat esi-isämme myös sanomaan, kuten käy ilmi psalmeista ja Raamatusta. Ja meidän jälkeemme tulevat tekevät saman havainnon, kun heitä kehotetaan yhdessä meidän ja koko seurakunnan kanssa laulamaan psalmia 124: “Ellei HERRA olisi meidän kanssamme – näin sanokoon Israel -” jne.

24. On murheellista, että meidän edessämme on niin monta esimerkkiä niistä, jotka uskoivat, että heidän tuli varjella seurakunta, ikään kuin se olisi rakennettu heidän varaansa. Siinä kävi lopulta surkeasti. Kuitenkaan sellainen Jumalan kiivas tuomio ei kykene murtamaan, nöyryyttämään tai estämään meidän ylpeyttämme ja hulluuttamme. Mitä tapahtuikaan Münzerille meidän päivinämme (puhumatta vanhoista, aiemmista ajoista), joka kuvitteli, että seurakunta ei voinut olla olemassa ilman häntä ja että hänen tuli kannattaa ja ohjata sitä? Nyttemmin ovat uudestikastajat olleet meille aivan riittävän kauheana varoituksena siitä, miten mahtava tuo mokoma perkele on ja miten lähellä hän on, sekä siitä, miten vaarallisia meidän nokkelat ajatuksemme ovat. Se pakottaa meidät pysymään valveilla ja ottamaan selville, onko kyseessä Jumala vai epäjumala, kulta vai savi. Mutta tämä ei ole mitään uutta – me olemme niin itsevarmoja, ilman pelkoa ja huolta; perkele on kaukana meistä ja meillä ei ole mitään siitä lihasta, joka oli pyhässä Paavalissa ja josta hän valittaa Roomalaiskirjeessä (7:23), kun hän julistaa, ettei hän kyennyt vapauttamaan itseään siitä, kuten hän haluaisi, vaan että hän oli vankina sen alaisuudessa. Ei, me olemme sankareita, joiden ei tarvitse huolehtia lihastamme ja ajatuksistamme. Me olemme puhdasta henkeä, me olemme vanginneet lihamme perkeleen kera, niin että kaikki, mitä meidän mieleemme juolahtaa tai mitä me satumme ajattelemaan, on aivan varmasti Pyhästä Hengestä; miten tässä voisi olla mitään vialla? Siksi tällä kaikella on kaunis päätös – nimittäin että sekä ratsu että ratsastaja taittavat niskansa.
Mutta tämä riittäköön valitusvirsistä. Olkoon ja pysyköön meidän rakas Herramme Kristus rakkaana Herranamme, Kristuksena, iankaikkisesti ylistettynä. Amen.

Luther´s Works vol. 47. Walch² 20,1610-1623. Käännös: Tord Carlström, Hannu Lehtonen

(alkuperäinen julkaisu 26.10.2016)

Suomen kielen sana ”armoistuin” tulee Lutherin saksankielisestä Raamatusta (Gnadenstuhle ’armoistuin’). Agricolan Uudessa testamentissa (1548) sana on muodossa ”armonstoli” eli ’armontuoli’. Tätä esinettä kutsutaan alkukielessä, hepreassa sanalla kappooreth, joka tarkoittaa ’peite’, koska se peittää liitonarkin. Kreikan kieleen sana käännettiin hilasteerion, joka puolestaan tulee verbistä hilaskesthai ’sovittaa’, ’kohdella armollisesti’. Uudessa suomalaisessa käännöksessä armoistuin on korvattu sanoilla ”liitonarkun kansi” (VT) tai selittävillä ilmauksilla ”sovitusuhri” (Room. 3:25) ja ”syntien sovituspaikka” (Hepr. 9:5). Armoistuimessa olennaista ei kuitenkaan ole siitä käytetty sana vaan itse asia.

Varhaisin maininta armoistuimesta on 2. Moos. 25. luvussa, jossa Jumala antaa Moosekselle erämaassa ohjeita pyhäkköteltan rakentamisesta. Liitonarkki tuli tehdä akasiapuusta ja päällystää se kullalla. Arkin päälle tuli tehdä kansi eli armoistuin (kappooreth) puhtaasta kullasta. Sen piti olla arkin kokoinen eli 2.5 kyynärää pitkä ja 1.5. kyynärää leveä (n. 1.25 x 0.75 metriä). Armoistuimen molempiin päihin tuli tehdä kaksi kultaista kerubia, joiden siipien tuli peittää armoistuin. Tässä paikassa, liitonarkin kannen päällä, Jumala lupasi ilmestyä Moosekselle ja puhua hänelle (jakeet 10-22). 

Armoistuimella oli keskeinen asema Israelin kansan tärkeimpänä juhlapäivänä eli suurena sovituspäivänä (jom kippur). Vain sinä päivänä sai ylipappi mennä temppelin kaikkeinpyhimpään sovittaakseen kansan synnit. Muut papit ja muina ajankohtina ei tuohon paikkaan ollut lupa astua. Ylipapin piti peseytyä kokonaan ja laittaa parhaat pellavavaatteet päälleen. Hänen tuli ottaa mukaansa sonnin (mullin) verta ja pirskottaa sitä seitsemän kertaa kaikkeinpyhimmässä armoistuimelle eli liitonarkin kannelle ja sen eteen. Ylipapin tuli laittaa hiiliastiaan palamaan suitsuketta, jonka savu peittäisi pilvenä armoistuimen. Jumala lupasi ilmestyä tuossa pilvessä. Armoistuimella tapahtui siis vuoden syntien sovitus (3. Moos. 16:2-17)  

Armoistuin oli Jumalan valtaistuin, vaikka se ei ollutkaan tuolin näköinen. Tämä ajatus näkyy esim. virressä 251:1, jossa lauletaan: ”Jumalan valtaistuin on keskellä enkeleiden (kerubien). Hän näkee maansa ahdingon ja tuskat synnin teiden”. 

Myös Uudessa testamentissa viitataan tähän vanhan liiton armoistuimeen. Heprealaiskirjeessa kuvataan temppelin kaikkeinpyhintä ja kerrotaan, että siellä ovat ”arkin päällä kirkkauden kerubit varjostamassa armoistuinta” (Hepr. 9:5).  

Tärkein armoistuimeen liittyvä kohta Uudessa testamentissa on Room. 3:23-25: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden Hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta Hänen vereensä, osoittaakseen vanhurskauttaan, koska Hän on jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit …”

Uudessa liitossa Jeesus Kristus ottaa siis armoistuimen paikan kansan syntien sovittamisessa. Jumala asetti vanhassa liitossa armoistuimeksi liitonarkin kannen, joka kuitenkin oli vain varjo ja esikuva tulevasta, varsinaisesta sovitustyöstä, joka tapahtui Golgatan ristillä. Kaikkeinpyhimmän esirippu (väliverho) repesi ylhäältä alas asti, kun Jeesus antoi henkensä kaikkien ihmisten syntien puolesta.

Jokaisella ihmisellä on nyt pääsy ”kaikkeinpyhimpään”, armoistuimen luo. Siellä ei enää tarvitse pirskottaa verta, koska Jeesus on jo uhrannut oman verensä. Kaikki ihmisten uhrit ovat näin menettäneet merkityksensä. Ihminen pääsee osalliseksi tästä armosta, kun hän uskoo, että Jeesuksen veri sovittaa hänen syntinsä. Tämä vanhurskaus on Jumalan lahja.

Armoistuin on näin kaikkialla siellä, missä ihminen voi kohdata Kristuksen ja saada syntinsä anteeksi. Erityisesti tällaisia paikkoja ovat seurakunnan rippi ja ehtoollinen. Tämän on virrentekijäkin oivaltanut kirjoittaessaan: ”Jumala seurakunnassaan varjelee, hoitaa lapsiaan. Kun synti kietoo, ahdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa. Edessä armoistuimen pääsemme alta taakkojen, ja kiitoslaulu helähtää, kun taivaan armo lämmittää, kun taivaan armo lämmittää” (VK 343:5). 

Kristillisessä opetuksessa ja sielunhoidossa on armoistuimella ollut tärkeä sija. Tämä näkyy esim. virressä 506:3: ”Miksi pelkään mielessäni, miksi usein ahdistun? Ympärillä, itsessäni kovan tunnen taistelun. Auta, etten syntiin juokse, ettei valhe harhaan vie. Armoistuimesi luokse näytä turvallinen  tie”. Armoistuimella, Kristuksessa, on syntiselle tarjolla täydellinen anteeksiantamus ja sovitus.

Ks. myös liitonarkki

(alkuperäinen julkaisu 3.5.2021)

Kaikki ihmiset tuntevat pahuuden. Voimme luetella lukuisia ilmiöitä, joita pidämme pahoina: epärehellisyys, uskottomuus, katkeruus, viha, väkivalta, sota jne. Mutta mitä paha ja pahuus pohjimmiltaan ovat? Kuinka voisimme edes määritellä pahuuden? Miten voimme erottaa toisistaan hyvän ja pahan?

Joku voi sanoa, että pahuus on hyvyyden vastakohta. Mutta mitä sitten on hyvyys? No, sehän on pahuuden vastakohta. Meidän pitäisi löytää jostain sisältöä hyvyydelle ja pahuudella, jotta voimme sanoa, mitä ne ovat.

Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan seitsemän kertaa, että Jumala katsoi luomistöitään ja ”näki, että se oli hyvä” tai ”sangen hyvää” (1. Moos. 1:4,10,12,18,21,25,31). Seitsemän on Raamatussa jumalallinen täydellisyyden luku. Luomisviikon päiviä oli seitsemän ja seitsemän kertaa Jumala totesi kaiken aikaansaavansa olevan hyvää. Se, mitä Jumala sanallaan luo, on olemukseltaan hyvää, koska Jumala itse on Hyvä ja kaiken hyvyyden lähde.

Jumalalle hyvää olivat valkeus (UKR: valo), maan ja meren erottelu, kasvit, aurinko ja kuu, eläimet ja ihmiset. Voi siis sanoa, että koko maailmankaikkeus lainalaisuuksineen ja erityisesti maapallo ominaisuuksineen ja eliöineen on Jumalan tuottamaa hyvää. Niihin on luotu Jumalasta lähtöisin oleva järjestys, joka heijastaa Jumalan omaa olemusta ja hyvyyttä. Alun perin kaikki oli siis vain hyvää. Maailmassa ei ollut pahuutta, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa. Ihminen voi siksi kohdata Jumalan hyvyyden tarkkailemalla luomakuntaa ja olemalla siihen yhteydessä (Room. 1:19-20).

Hyvyyden olemuksen voi tiivistää heprean kielen sanaan šalom. Yleensä se Raamatussa käännetään sanalla ’rauha’. Tämä ei kuitenkaan kata kuin pienen osan šalom-sanan merkityksestä. šalom tarkoittaa näet myös mm. eheyttä, terveyttä, tasapainoa, sopusointua, hyvinvointia, menestystä, turvallisuutta, vaarattomuutta, huolettomuutta, pelastusta, voittoa ja ystävyyttä. On siis kysymys tilasta, jossa kaikki asiat ovat hyvin ja kunnossa. Ihminen elää sellaisessa tilassa ja sillä tavoin kuin Jumala on tarkoittanut. Luomistilassa vallitsee šalom.

Jos šalom puuttuu, silloin on mm. hajaannusta, sairautta, epätasapainoa, epäjärjestystä, ristiriitaa, pahoinvointia, tappiota, levottomuutta, huolta, tuomiota ja vihollisuutta. Nämä sanat kuvaavat hyvin tilaa, jossa vallitsee PAHUUS. šalom on poissa.

Paratiisissa vallitsi šalom, koska siellä toteutui Jumalan hyvä tahto. šalom on sellainen rauhantila, jossa ihminen on kutsuttu elämään. Se tarkoittaa pohjimmiltaan rauhaa Jumalan kanssa, mutta vaikuttaa sen myötä myös sisäisenä rauhana ja rauhana toisten ihmisten ja luomakunnan kanssa.

Pahuus on siis pohjimmiltaan Jumalan luoman hyvän järjestyksen rikkomista. Se on Jumalan luomakunnan vahingoittamista ja tuhoamista. Elämän tilalle tulee hajoaminen ja kuolema. Hyvyyden tilalle astuu pahuus. Jumalan tilan pyrkii ottamaan ensimmäinen kapinallinen, Valon tuoja (Lucifer), josta tuli Saatana.

Luciferin synti oli ylpeys eli halu olla Jumalan vertainen. Tämä on pahuuden pohjimmainen syy: kapina Jumalan valtaa vastaan ja halu nousta Jumalan asemaan. Tämä rikkoo sen järjestyksen, jonka Jumala on asettanut maailmaan: Kaikkivaltias Jumala <-> luodut olennot. Luciferkin oli vain luotu olento, niin kuin muutkin enkeli, ihmiset ja eläimet. Vain jos Luojan ja luodun välinen arvojärjestys säilyy, pysyy HYVÄ voimassa.

Saatana sai houkuteltua mukaansa kapinaan osan enkeleistä. Ensimmäinen synti, kapina, johti vähitellen koko luomakunnan saastumiseen, pahuuden leviämiseen kaikkialle. Epäjärjestys alkoi vallata alaa. Osa hyvistä enkeleistä muuttui pahoiksi hengiksi, demoneiksi.

Noustuaan kapinaan ja hävittyään taivaassa, Saatana joukkoineen syöstiin maan päälle (Ilm. 12:9). Hänet tuomittiin ikuiseen eroon Jumalasta ja Hänen kirkkaudestaan, ilman mahdollisuutta parannuksen tekemiseen.

Maan päällä Luciferin kapinalla oli järkyttävät seuraukset. Se tunkeutui käärmeen hahmossa Jumalan luomaan hyvään paratiisiin ja houkutteli ensimmäiset ihmiset mukaansa kapinaan Jumalaa vastaan. Saatana halusi itse olla Jumalan vertainen ja istutti tämän saman väärän halun myös ihmisten sydämiin: ”sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan” (1. Moos. 3:5).

Jumalan kaltaiseksi tulemisen toive on ihmisen perussynti, koska silloin ihminen ei myönny siihen asemaan, jonka Jumala on hänelle määrännyt luomisessa. Luotu haluaa tulla Luojaksi ja särkee järjestyksen. Hyvä muuttuu pahaksi.

Saatana oli kyllä oikeassa siinä, että ihmiset tulivat tuntemaan hyvän ja pahan. Aikaisemmin he tunsivat vain hyvän, koska kaikki heidän ympärillään oli Jumalan kädestä lähteneenä hyvää. Syntiinlankeemuksen myötä maailmaan tuli pahuus, Jumalan tahdon rikkominen. Ihminen sai maksaa hirvittävän hinnan kyvystään tulla tuntemaan myös pahuus. Tämä kyky ei kuitenkaan merkitse taitoa kyetä aina selkeästi erottamaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Eikä pahuuden tunteminen merkitse lainkaan sitä, että ihminen pystyisi tai edes haluaisi voittaa pahan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta näkyy jo pahan olemus. Se on Jumalan luoman hyvän järjestyksen vastustamista ja rikkomista. Se näkyi ensin siinä, että Saatana kyseenalaisti Jumalan ilmoituksen: ”Onko Jumala todella sanonut: te ette saa syödä mistään paratiisin puusta?” (1. Moos. 3:1). Sielunvihollinen kylvää ihmisen mieleen epäilyksen siitä, mitä Jumala on sanonut ja mitä Hän on sanoillaan tarkoittanut.

Epäilyksestä seuraa se, ettei ihminen alistu Jumalan tahtoon vaan nostaa oman tahtonsa sen rinnalle tai jopa yläpuolelle: ”Jumala sanoo noin, mutta minä sanon näin”. Jumalan sanasta irronnut tahto johtaa aina pahaan, epäjärjestykseen.

Niin kauan kuin Suomen lainsäädäntö perustui Jumalan lakiin ja kymmeneen käskyyn, se tuotti hyvää hedelmää. Nyt kun Suomi on eduskuntansa päätöksillä luopunut monista Jumalan käskyistä, joutuvat monet ihmiset kärsimään tämän kapinan seurauksista. Nuoret kärsivät sukupuoli-identiteetin hämmennyksestä, lapset kärsivät vanhempiensa eroista ja uusista suhteista, lukuisat ihmiset kärsivät vapaan alkoholin ja huumeiden seurauksista jne. Silti vapauksia halutaan jatkuvasti vain laajentaa, vaikka sen karvaat seuraukset ovat kaikkien nähtävissä, terapeuttien hoitojonoja kasvattamassa ja valtion menoja lisäämässä. Vapaus Jumalan käskyistä on vapautta pahuuteen, eikä sitä tulisi minkään yhteiskunnan suosia.

Hengellisesti ajateltuna pahuus on siis Jumalan tahdon ja Hänen sanansa rikkomista. Luotu asettuu luomaan ja sotkee hyvän järjestyksen. Vapaus voittaa vastuun. Kapina särkee kuuliaisuuden.

Onko pahuus vain hyvän poissaoloa?

Nykyisin kuulee usein väitettävän, ettei mitään todellista pahuutta ole oikeastaan olemassakaan. Sanotaan, että pahuus on vain hyvän puuttumista tai heikkoutta (”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, Eino Leino, Hymyilevä Apollo). Tällä tavoin halutaan korostaa ihmisen ja luomakunnan perustavanlaatuista hyvyyttä.  Ei haluta ajatella, että maailma jakaantuisi hyvään ja pahaan, valoon ja pimeään. Tämä on kuulemma vain pakanallista ja gnostilaista dualismia, jota ei pidä hyväksyä. Pohjimmiltaan ei Saatanakaan ole tämän mukaan olemassa, vaan hän on vain jonkinlainen Jumalan varjo.

Tällainen näkemys ei ota vakavasti sitä todellista, olemuksellista pahuutta, joka vallitsee maailmassa. Vaikka korostettaisiin hyvän ylivertaisuutta ja sen lopullista voittoa, ei voida kiistää maailmassa olevan hyvin paljon oikeasti pahoja asioita ja olioita.

Saako kukaan lohdutusta siitä, että hänen kohtaamansa paha onkin vain hyvän puuttumista? Eivätkö tällaiset väitteet pikemminkin vain aliarvioi sitä kärsimystä, jota ihmiset joutuvat kohtaamaan?

Paha on poissa vain tämän ajan ja maailman ulkopuolella. Pahaton tila oli vain silloin, kun Saatanan ja ihmisen lankeemusta ei ollut vielä tapahtunut. Sellainen pelkän hyvyyden aika alkaa myös Kristuksen paluun ja viimeisen tuomion jälkeen, koska taivaaseen ei ”ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa” (Ilm. 21:27). Tämän nykyisen maailmanajan olemukseen kuuluu aina valitettavasti myös pahan läsnäolo.

Paha on maailmassa, koska ihminen on langennut syntiin. Se on saastuttanut hänen olemuksensa. Lankeemuksen jälkeen ihmisen elämää hallitsee Raamatun mukaan LIHA eli hänen itsekäs, langennut mielensä. Vielä kasteen ja uudestisyntymisen jälkeenkin ihmisessä on jäljellä hänen lihansa, se vanha aatami, joka on aina valmis lähtemään väärille teille. Siksi maailmassa on oikeaa pahuutta siihen saakka, kun kaikki ihmiset riisutaan lihastaan viimeisenä päivänä.

Serafim Seppälä sanoo, että ”paha on yhtä todellista kuin olemassaolo. Molempia voidaan nimittää epätodellisiksi, mutta se ei vaikuta todellisuuteen muuten kuin luomalla uuden tavan käyttää kieltä. Pahan kieltäminen on todellisuuden kieltämistä ja kärsivien pilkkaamista. Mutta se, mikä ei kestä ikuisesti, on vähemmän todellista kuin se, mikä kestää”[1].

Pahuus on siis todellista, mutta vähemmän todellista kuin hyvyys, joka kestää ikuisesti.

Pahuus on epäuskoa

Paavali sanoo, että ”kaikki mikä ei ole uskosta, on syntiä” (Room. 14:23). Tällöin vain uskon maailma, Jumalan hengellinen todellisuus, on vapaa synnistä ja pahuudesta. Kaikkea muuta leimaa tavalla tai toisella synti ja pahuus.

Pahuuden ytimenä ja sisältönä on epäusko, vaikka se näkyisi vain pahoina tekoina ja sanoina. Ne kumpuavat pohjimmiltaan epäuskosta, siitä ettei ihminen tunne Jumalaa eikä usko Kristukseen. Jumala sanoo: ”He jännittävät valheeseen kielensä jousen, eivätkä käytä totuuteen valtaansa maassa: sillä he menevät pahuudesta pahuuteen, mutta minua he eivät tunne” (Jer. 9:3).

Ihminen joutuu kadotukseen epäuskonsa vuoksi, ei syntiensä vuoksi. Syntinenkin pelastuu uskon kautta, Kristuksen tähden: ”Joka uskoo Häneen (Kristukseen), sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen” (Joh. 3:18).

Voidaan siis hyvin sanoa, että pahuus kumpuaa epäuskosta ja epäusko on pahuuden sisin olemus. Saatana ei enää uskonut Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka on Hyvä ja Yksinhallitseva, vaan asettui Häntä vastaan. Sama epäusko täytti myös Aadamin ja Eevan mielen, kun he alkoivat käärmeen houkuttelemina epäillä Jumalan hyvyyttä. Jumala muka tiesi, että ihmiset tulisivat Jumalan kaltaisiksi syötyään hedelmän, ja koetti siksi pitää ihmiset tietämättöminä. Tällainen Jumala on Saatanan mukaan paha Jumala, johon ei voi uskoa.

Samanlainen epäusko on kaiken ihmisen pahuuden taustalla. Jumalan väitetään asettaneen käskyt kiusatakseen ihmisiä: ”Vain ilkeä Jumala voi vaatia, ettei saa tehdä huorin eikä himoita muiden omaisuutta. Vain ahdasmielinen Jumala vaatii pyhittämään lepopäivän ja kunnioittamaan vanhempia tai muita auktoriteetteja. Jos Jumala on olemassa, hän on paha, koska estää ihmisiä elämästä niin kuin he haluavat”. Tällaiset asenteet kertovat ihmisen epäuskosta, joka johtaa pahoihin tekoihin ja sanoihin.

Pahan valtapiirit

Perinteisesti on ajateltu, että Jumalalla on maailmassa kolme vastustavaa voimaa: synti, kuolema ja Perkele. Näihin kolmeen tiivistyvät pahuuden lähtökohta, pahan olemus ja luonne sekä pahuuden seuraukset.

Pahan syntyminen liittyy Saatanan kapinaan. Pahan maailmaan tuleminen taas liittyy siihen, että Saatana houkutteli ihmisen syntiin eli tottelemattomuuteen ja epäuskoon. Synnin seuraus ja ”palkka” (Room. 6:23) on puolestaan kuolema; jopa iankaikkinen kuolema ja kadotus. Näin nämä kolme vihollista, synti, kuolema ja Perkele, liittyvät siis kiinteästi toisiinsa.

Näiden lisäksi voidaan kuitenkin hahmottaa vielä kaksi muutakin asiaa, joissa pahuus vaikuttaa. Ne ovat ihmisen ”liha” eli hänen langennut, itsekäs luontonsa sekä ”maailma” eli Jumalan tahdosta langennut ja Häntä vastustava osa ihmiskuntaa. Nämä kaksi liittyvät puolestaan toisiinsa, sillä maailma muodostuu juuri lihansa eli itsekkään mielensä vallassa elävistä ihmisistä. Maailma esitetään Raamatussa kuitenkin myös itsenäisenä voimana, joka hyökkää Kristusta ja Hänen omiaan vastaan.

Näin olemme hahmottaneet viisi valtapiiriä, joissa pahuus vaikuttaa: Saatana, synti, liha, maailma ja kuolema. Voidaan sanoa, että näihin viiteen tiivistyy kaikki se moraalinen ja metafyysinen pahuus, jota me näemme ympärillämme – ja itsessämme.

Pahuuden voittaminen on meille mitä henkilökohtaisin asia. Se koskee juuri Sinua ja minua. Mutta me emme voi voittaa pahaa yksin ja omin voimin. Siksi olen otsikoinut tämän luennonkin monikkomuotoon: Kuinka voitamme pahuuden? Me tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme uskonystäviä, tarvitsemme kristillistä seurakuntaa. Ja ennen muuta me tarvitsemme Kristusta, joka yksin on kukistanut synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan.

Koska aihepiiri on hyvin laaja, keskitymme nyt vain yhteen näistä pahuuden valtapiireistä eli maailmaan.

Maailma

Sanalla ”maailma” (kreikaksi kósmos) on Raamatussa useita eri merkityksiä. Se voi tarkoittaa maailmankaikkeutta, maapalloa, koko ihmissukua, jumalattomia ihmisiä tai niitä, jotka vastustavat Kristusta[2]. Uudessa testamentissa ja varsinkin Johanneksen evankeliumissa ja kirjeissä maailma tarkoittaa nimenomaan ”syntiinlankeemuksen vuoksi Jumalasta eroon joutunutta ihmiskuntaa ja jopa langennutta luomakuntaa kokonaisuudessaan”[3].

Paavali mukaan ”yhden ihmisen (eli Aadamin) kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema” (Room. 5:12). Synnin seurauksena on ”ero Herrasta ja Hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:9). ”Maailma” on siis se osa ihmiskuntaa, joka ei ole yhteydessä Jumalaan ja Kristukseen, vaan elää synnissä ja siten Saatanan orjuudessa.

Sekä Jeesus että Paavali puhuvat siitä, että Saatana on ”tämän maailman ruhtinas” (Joh. 12:31; 14:30; 16:21) tai jopa ”tämän maailman jumala” (2. Kor. 4:4). Paholainen on pimeyden maailman hallitsija (Ef. 6:12), joka synnin kautta on saanut valtaansa ne, jotka eivät ole kuuliaisia Jumalalle. Luther puhuukin pahasta maailmasta eli Perkeleen valtakunnasta (Iso katekismus 5:82).

Tämä maailma kuuluu kyllä laillisesti Kristukselle, mutta Saatana uskottelee ihmisille, että hän on tämän planeetan hallitsija. Johannes sanoo, että Kristus tuli maailmaan, mutta ”maailma ei häntä tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, mutta Hänen omansa eivät ottaneet Häntä vastaan” (Joh. 1:10 – 11). Saatana on vallananastaja, jolle Jumala ei ole antanut maailmaa – hän on ryöstänyt sen itselleen.

Koska Saatana, synti, liha ja kuolema hallitsevat maailmassa, voidaan hyvällä syyllä sanoa, että ”maailma on Pahan vallassa” (1. Joh. 5:19). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näkyvässä maailmassa olisi mitään hyvää tai ettei Kristus hallitsisi siellä kirkkonsa kautta. Maailmassa saavat kuitenkin Pahan voimat tehdä tuhoaan – vaikkakin vain Jumalan sallimissa rajoissa. Tämänhän me näemme ja kuulemme joka päivä jokaikisessä uutislähetyksessä.

”Maailma” on Jumalan ja Hänen tahtonsa ja valtakuntansa vastakohta. Maailma ei näet tunne Jumalaa (Joh. 17:25) vaan elää oman mielensä ja Saatanan tahdon mukaisesti. Maailma ei halua kuunnella Jumalan sanaa ja käskyjä, koska ne rajoittaisivat ihmisen vapauttaa toteuttaa omia mielihalujaan. Tämä on suurin syy maailman globaaleihin ongelmiin, sillä ihmisen luontainen ahneus, itsekkyys, vallanhimo ja viha johtavat jatkuviin konflikteihin, luonnonvarojen haaskaamiseen ja ympäristön tuhoutumiseen: ”Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisen pahuuden tähden” (Jer. 12:4 UKR). Jumala antoi ihmiselle käskyn ”viljellä ja varjella” luomakuntaa, ei ryöstöviljellä ja riistää sitä (1. Moos. 2:15).

Maailma elää oman järkensä ja viisautensa varassa, eikä ymmärrä järkensä rajallisuutta ja vaarallisuutta. Jumalan silmissä ”tämän maailman viisaus on hullutus” … ”Herra tuntee viisasten ajatukset, Hän tietää ne turhiksi” (1. Kor. 3:19). Järki on kyllä Jumalan antama lahja, mutta sen käyttäminen ilman uskoa palvelee vain ihmisen itsekkäitä tarkoitusperiä.

Maailma ei opi oman viisautensa avulla tuntemaan Jumalaa (1. Kor. 1:21), koska Hänet tunnetaan vain Jumalan sanan ja uskon kautta.  Jumalan viisaus jää siksi kapinoivalle maailmalle tuntemattomaksi. Jumalan tuntemisen puute johti kauheimmillaan jopa siihen, että tämän maailman hallitsijat olivat valmiit ristiinnaulitsemaan kirkkauden Herran, Jumalan oman Pojan (1. Kor. 2:8). Maailman viisaus on vihaa Jumalaa kohtaan.

Tämä viha jatkuu edelleen. Jeesus itsekin sanoi, että maailma vihaa sekä Häntä että Hänen palvelijoitaan: ”Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minun ennen kuin teitä” (Joh. 15:18). Maailma vihaa kristittyjä siksi, he eivät ole maailmasta (Joh. 17:14) eivätkä hyppää samaan riettauden lätäkköön, jossa he itse rypevät (1. Piet. 4:4).

Johannes kirjoittaa: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta. Ja maailma katoaa ja sen himo, mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti” (1. Joh. 2:15 – 17). Tämä kuvaa erittäin osuvasti sitä, mitkä asiat ohjaavat meidänkin aikamme ihmisiä: se, mikä vetoaa meidän alhaisiin haluihimme ja himoihimme. Mainokset keskittyvät meidän halujemme lietsomiseen, jotta me ostaisimme ja kuluttaisimme usein ihan tarpeettomia ja vahingollisia asioita: rasvaisia ruokia, alkoholia, epämukavia vaatteita, saastuttavia matkoja jne.

Raamatun mukaan ihmiskunta jakaantuu selvästi kahteen ryhmään: Kristuksen opetuslapsiin ja maailmaan (Joh. 14:22). Uskovat eivät hengellisesti kuulu maailmaan, vaikka asuvat ja elävätkin maailmassa. Heidät on valittu ja erotettu maailmasta kasteen ja uskon kautta. He ovat taivaan kansalaisia maan päällä, eivät tämän maailman ruhtinaan lapsia. He ovat vieraita ja muukalaisia maan päällä (Hepr. 11:13). Siksi maailma ei myöskään tunne heitä (1. Joh. 3:1), heidän todellista olemustaan vaan heillä on vääristynyt kuva uskovista. Koska Kristus on heille vieras, ovat myös Hänen omansa maailmalle vieraita.

Jännite maailman ja uskovien välillä on hyvin tulenarka, koska näitä kahta ryhmää ei voi mitenkään sopeutua yhteen. Mitkään sovitteluratkaisut ja kompromissit eivät ole mahdollisia Perkeleen ja Jumalan valtakunnan välillä. Uskovat ja uskosta osattomat eivät voi sulautua yhdeksi ryhmäksi. Näiden kahden valtapiirin välillä tulee vallitsemaan jatkuva taistelu maailmanloppuun saakka. Käärmeen siemenen (jälkeläisten) ja vaimon siemenen välillä tulee olemaan vaino siihen saakka, kun käärme – Saatana – heitetään tuliseen järveen (1. Moos. 3:15; Ilm. 20:10).

Sodan tekee erityisen vaikeaksi se, että maailma käyttää taistelussaan erilaisia aseita kuin kristillinen seurakunta. Uskovat saavat taistella vain Jumalan sanan miekalla. Heidän tehtävänsä on sen avulla hajottaa maahan ”järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan” ja vangita ”jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle”. Tämä maailma sen sijaan käyttää lihallisia aseita; väkivaltaa, murhaamista, pakottamista, vainoa, vankeutta, painostamista, häpäisemistä, pilkkaamista – mediasta tuttuja asioita  (2. Kor. 10:3 – 5). Vastakkain ovat Sana ja miekka, armo ja pakko.

Koska maailma elää ilman Jumalaa, se elää myös ilman toivoa (Ef. 2:12). Vaikka maailma koettaisi omalla viisaudellaan turvata tulevaisuutensa, se tulee epäonnistumaan ilman Jumalan apua. Rauhaa ei saada pakottamalla eikä ympäristöä pelasteta vippaskonsteilla. Koska Saatanalla on vain vähän aikaa (Ilm. 12:12), myös häneen turvautuvalla maailmalla on vain lyhyt aika.

Kuinka voitamme maailman?

Kysymys on oikeastaan väärin asetettu, sillä me ihmiset emme kykene omilla voimillamme ja kyvyillämme koskaan voittamaan langennutta maailmaa, sen himoja emmekä sen ruhtinasta, Saatanaa. Nämä ovat auttamatta vahvempia kuin yksikään meistä.

Maailma pitää siksi voittaa ulkoa päin. Jonkun maailmaa ja Saatanaa voimakkaamman pitää puuttua niiden väärään toimintaan ja kukistaa ne. Näitä väkevämpiä on kuitenkin olemassa vain yksi, Kolmiyhteinen Jumala. Vain Hän pystyy voittamaan maailman, joka on Pahan vallassa.

Jumala voisi halutessaan voittaa maailman murskaamalla sen voimallaan. Maailma on kuitenkin Jumalan oma luomistyö, ja siksi Hän rakastaa sitä langenneenakin. Jumala ei ole menettänyt toivoaan, että Hänen maailmansa tekisi parannuksen ja palaisi Hänen luokseen.

Avainjae Jumalan toiminnassa maailman suhteen on tuttu pienoisevankeliumi, Joh. 3:16 – 17: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan Hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi”.

Jumala voittaa siis maailman rakastamalla, ei vihaamalla, pakottamalla tai tuhoamalla. Jeesusta ei edes lähetetty maailmaan tuomitsemaan sitä, vaikka sen synnit huutavat taivaaseen saakka. Jumala halusi antaa maailmalle kaiken, mitä tarvitaan anteeksisaamiseen ja pelastumiseen, jotta ihmiset vapautuisivat uskon kautta rangaistuksesta ja kadotuksesta. Tämä maailmalle annettu riittävä lahja oli Jumalan oma Poika, Jeesus Kristus. Usko Häneen siirtää ihmisen langenneesta maailmasta lunastettuun maailmaan, Jumalan valtakuntaan.

Vaikka Jumala on tehnyt kaiken koko maailman pelastumisen hyväksi, edellyttää pelastuksen saaminen kuitenkin katumista ja parannuksen tekemistä ja uskoa Jeesukseen. Jos ihminen tai kansa tai maailma ei myönnä pahuuttaan, se ei voi myöskään saada sitä anteeksi eikä muuttaa toimintaansa. Ihminen ja maailma, joka luulee olevansa oikeassa, tuhoaa ja kulkee kohti tuhoa. Jumala ei pelasta maailmaa ilman Kristusta, ilman synnintuntoa ja ilman uskoa Kristukseen. Ne, jotka eivät ota Häntä vastaan, jäävät edelleen osaksi hukkuvaa maailmaa ja joutuvat tuliseen järveen yhdessä tämän maailman ruhtinaan kanssa (Matt. 25:41).

Jeesuksen ristinkuolema merkitsi voittoa kaikesta pahan vallasta. Ristillä voitettiin siksi synnin, kuoleman ja Perkeleen lisäksi myös tämä langennut maailma. Se ei kykene enää pitämään otteessaan niitä, jotka turvautuvat Kristuksen ristintyöhön. Paavali kirjoittaa: ”Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle” (Gal. 6:14).

Ristin näkökulmasta voidaan ymmärtää oikein Johanneksen opetus: ”…  kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika” (1. Joh. 5:4 – 5).

Näiden jakeiden perusteella on joskus väitetty, että kristityn ihmisen uskolla kyetään kukistamaan kaikki Pahan vallat, synti ja maailma. On opetettu uskovien olevan vahvempia kuin tämän maailman vallat. Sitten on lähdetty omaan uskoon luottaen hyökkäämään pahuuden voimia vastaan ja jouduttu pakenemaan verissäpäin.

Meidän uskomme ei voita maailmaa vaan se, johon me uskomme, ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus. Usko, joka uskotaan, on tärkeämpi kuin usko, jolla uskotaan. Uskon kohde määrittää uskomisen sisällön ja voiman. Jos luotamme omaan uskoomme ja uskomiseemme, jäämme aina tappiolle.

Usko liittää meidät Kristukseen, sillä uskossa Kristus on läsnä. Me voitamme maailman olemalla Kristuksessa, puettuina Hänen puhtauteensa ja Hänen valkeisiin vaatteisiinsa. Näin emme enää kuulu tälle maailmalle vaan Jumalalle.

Jeesus ei tullut tuomitsemaan maailmaa vielä armonaikana, joka jatkuu Hänen paluuseensa saakka. Vapahtaja tuli kuitenkin todistamaan, että maailman teot ovat pahat (Joh. 7:7) ja muistuttamaan niiden rangaistuksesta ja tulevasta tuomiosta (esim. Mark. 16:16; Joh. 5:29). Maailman tulisi saada tietää, että sen ruhtinas on jo tuomittu (Joh. 16:11). Pyhä Henki jatkaa aikojen lopulle saakka todistusta siitä, että ”maailma on väärässä” (Joh. 16:8 UKR).

Kristillisen kirkon ja sen jäsenten tehtävä on toteuttaa tätä Jumalan lain ja tuomion julistamista maailmassa. Muuten maailma ei opi tuntemaan syntisyyttään ja syyllisyyttään, ja jatkaa siksi tuhoon vievällä tiellään. Vain Pyhän Henki puhtaasti julistetun Jumalan sanan kautta voi pysäyttää ”ne, joita kuolemaan viedään … ne, jotka surmapaikalle hoippuvat” (San. 24:11). Syntinsä tuntevalle kuuluvat sitten kaikki evankeliumin lupaukset.

Ilman Jumalan sanaa on maailman kohtalo sinetöity. Siksi on karmeaa lukea ajasta, jolloin Jumala lähettää maailmaan nälän:

”en leivän nälkää enkä veden janoa, vaan Herran sanojen kuulemisen nälän. Silloin he hoippuvat merestä mereen, pohjoisesta itään; he samoavat etsien Herran sanaa, mutta eivät löydä. Sinä päivänä nääntyvät janoon kauniit neitsyet ja nuorukaiset, ne, jotka vannovat sen nimeen, joka on Samarian syntivelka, ja sanovat: ’Niin totta kuin sinun jumalasi elää, Daan, ja niin totta kuin elävät Beerseban menot!’ – He kaatuvat eivätkä enää nouse” (Aamos 8:11 – 14)

Maailman armonaika päättyy, kun Jumalan sanan puhdas julistus lakkaa. Siksi nyt on kiireellistä ja elintärkeää käyttää Sanan mahdollisimman laajaan julistamiseen ne voimat ja varat, jotka Jumala on antanut omilleen.

Vaikka Kristusta ja kristittyjä vihaava maailma näyttää olevan voimissaan ja sen viha yltyy, me emme saisi missään tilanteessa unohtaa Vapahtajan sanoja: ”Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33).

Kristitty ja maailma

Uskova ihminen on syntynyt ylhäältä, hän on taivaan kansalainen ja kuuluu Jumalan valtakuntaan. Silti hän on samanaikaisesti osallinen myös siitä turmeluksesta, joka vallitsee maailmassa. Hänessä on sana syntinen ja itsekäs liha kuin kaikissa tämän maailman ihmisissä. Myös kristityssä ihmisessä nostavat  päätään himot ja halut, jotka vetävät häntä maailmalliseen elämäntapaan. Siksi jokainen uskova tarvitsee jatkuvasti vahvistusta elämiseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”. Jumala ei ota meitä pois maailmasta, mutta varjelee meidät maailman keskellä pahalta (Joh. 17:11, 15).

Kristitty ei saisi koskaan mukautua tähän maailmaan, sen arvoihin, asenteisiin, uskomuksiin, elämäntapaan tai tavoitteisiin. Jos hän omaksuu tämän maailman arvot, hän menettää Jumalan valtakunnan: ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa: sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt. 6:24).

Meidän aikanamme on erityisen vaikea vastustaa maailman arvoja ja henkeä. Se tulvii jokaiseen kotiin median, television, mainosten ja kännykän loppumattomien sovellusten kautta. Erityisesti arvostelukyvyttömät lapset ja nuoret ovat hyvin alttiita omaksumaan huomaamattaan Jumalan sanan vastaisia näkemyksiä. Tämä tuo kristityille perheille ja seurakunnille aivan valtavia haasteita. Tuskin koskaan on ollut ajankohtaisempaa, mutta työläämpää ”varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27). Pieniä uskovia koetetaan nyt vietellä niin kiivaasti, että myllynkiville olisi käyttöä (Matt. 18:6 – 7).

Maailma koettaa monin tavoin vaikuttaa uskoviin ihmisiin. Kaikkien pitäisi omaksua samat ihanteet ja toteuttaa kunkin aikakauden päämääriä. Paavali kuitenkin varoittaa meitä vakavasti: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä” (Room. 12:2). Kristitty ei seuraa ajan henkeä vaan Pyhää Henkeä. Hän ei juokse oman aikansa muotiajatusten perässä vaan kyselee Jumalan ajatuksia. Hänen muuttumisensa tapahtuu siten, että hänen mielensä pääsee entistä paremmin tuntemaan Jumalan sanan totuuksia.

Nöyränä kristitty tietää todeksi Jeesuksen sanat: ”Te olette maailman valo” (Matt. 5:14). Kristuksen kirkko ja tosi kristityt ovat kuin majakka, jonka valo säteilee pimeään maailmaan ja näyttää suuntaa taivaaseen. Jos uskovien valo, evankeliumi, sammuu tai hämärtyy, koko maailma on vaarassa ajautua kadotuksen kuiluun. ”Lamppua ei sytytetä ja panna vakan alle vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville” (Matt. 5:15). Samoin tulisi seurakunnan valon kajastaa kirkkaana maailman synkeimpiinkin loukkoihin.

Kristittyinä me joudumme kyllä kokemaan Paavalin lailla, että ”meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylkimä, aina tähän päivään asti”. Silti me jatkamme ihmisten siunaamista, vaikka meitä herjataan, kestämme, vaikka meitä vainotaan ja puhumme lempeästi, vaikka meitä parjataan (1. Kor. 4: 11 – 13). Me kadotamme oman elämämme ja jopa vihaamme sitä, jotta maailma löytäisi valon ja pelastuisi (Joh. 12:25). Paavali olisi suonut olleensa jopa kirottu pois Kristuksesta, jotta hänen heimoveljensä vapautuisivat hengellisestä sokeudestaan (Room. 9:3).

Martti Luther tunsi hyvin maailman paineen. Hän sanoo, että ”maailma … on ilkeä ja pahantahtoinen. Perkele yllyttää, lietsoo ja kiihottaa sitä estämään meitä, ajamaan meidät takaisin, kaatamaan meidät ja palauttamaan jälleen hänen valtaansa” (Iso katekismus 3:63). Jollei luopunut maailma saa liitettyä meidän takaisin itseensä, se pyrkii eristämään, vaientamaan ja jopa tuhoamaan tunnustavat kristityt.

Langennut maailma näyttää saavan jatkuvasti uusia voittoja kristillisestä uskosta  mm. lainsäädännössä, koululaitoksessa sekä elämän alun ja lopun eettisissä kysymyksissä. Kristinuskon taru näyttää olevan lopussa ja kirkot menettävät jatkuvasti jäseniään ja asemiaan. Jeesus tiesi tämän sanoessaan: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva” (Joh. 16:20). Tappion tien on kuitenkin vain näennäinen, niin kuin se oli Jeesuksen elämässä. Kärsimys ja risti johtivatkin maailman ja pahuuden voittamiseen ja ylösnousemukseen. Siksi Vapahtaja vakuuttaa meillekin: ”mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi … minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota teiltä pois teidän iloanne” (Joh. 16:20, 22). Kristuksen riemullinen paluu tulee häivyttämään kaikki menneet murheet.

[1] Seppälä 2009, 143.

[2] Lenski 1945, 423.

[3] Iso Raamatun tietosanakirja: maailma.

Esitykseni perustuu Thomas J. Talleyn kirjaan The Origins of the Liturgical Year (Pueblo Publishing Company, New York 1986). Talleyn perusoivallukset näyttävät puolestaan olevan peräisin Louis Duchesnen tutkimuksesta Origin du culte chrétien (Paris 1889), joka on käännetty englanniksi 1949 (Christian Worship, Its Origins and Evolution, London).

PÄÄSIÄINEN

Niin kuin on tiedossa, kirkkovuoden keskus on PÄÄSIÄINEN, koska ensimmäiset kristityt ymmärsivät pitkäperjantaina ja ylösnousemuksessa tapahtuneen jotain käänteentekevää. Alkoi uusi aiooni, aikakausi, jolloin synti ja kuolema on voitettu.

Ensimmäisen vuosisadan JUUTALAISET liittivät pääsiäiseen Palestiinan targumin mukaan: (1) maailman luomisen, (2) Iisakin sitomisen, (3) vapautumisen Egyptistä, ja (4) Messiaan tulemisen. Näillä kaikilla tuli olemaan vaikutusta kristillisen pääsiäisen sisältöön.

Ensimmäiset todisteet kristillisestä pääsiäisenvietosta ovat toiselta vuosisadalta (Epistula Apostolorum) Vähästä Aasiasta. Perusteena oli 1. Kor. 11:26 HERRAN KUOLEMAN JULISTAMINEN. Sitä vietettiin juutalaiseen tapaan nisankuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä kukonlauluun saakka. Tämä ajankohta ja viettämisen tapa ehtoollisineen on varmuudella peräisin Jerusalemin seurakunnasta.

Juutalainen kalenteri perustui kuunkiertoon. Kun kristityt erkaantuivat synagogasta, he pikkuhiljaa omaksuivat auringon kiertoon perustuvan juliaanisen kalenterin. Siinä nisankuun 14. päivää vastasi artemisios-kuun 14. päivä eli huhtikuun 6. päivä. Kolmannella vuosisadalla juliaanista kalenteria kuitenkin korjattiin siten, että siitä poistettiin pari viikkoa. Tuolloin pääsiäinen asettui maaliskuun 25. päivään. Jotkut kristityt (nk. quartodecimaanit) kuitenkin pitäytyivät edelleen huhtikuun 6. päivään pääsiäisen ”oikeana” ajankohtana (Talley, 9).

Juutalainen pääsiäinen ei ollut sidottu viikonpäivään vaan nisankuun 14. päivään. Siksi se saattoi sattua mille viikonpäivälle tahansa. Kristityt sen sijaan alkoivat viimeistään 2. vuosisadalla viettää sunnuntaita ylösnousemisen päivänä. Tämä viikoittainen pyhäpäivä ja ehtoollisen viettämisen päivä vaikutti myös pääsiäisen sitomiseen sunnuntaihin. Tämäkin katkaisi yhteyden synagogaan. Pääsiäisen ajankohta ei siis vaikuttanut sunnuntaihin vaan ylösnousemisen päivän viikoittainen viettäminen vaikutti pääsiäisen ajankohtaan.

Ensimmäiset kristityt viettivät eukaristiaa todennäköisesti, kun sapatti oli päättynyt eli lauantain klo 18.00 jälkeen. Tällöin alkoi jo sunnuntai, ylösnousemuksen päivä. Siksi ehtookellot yleisradiossa edelleen lauantaina klo 18.00! Siitä alkoi myös uusi viikko. Keskiviikko oli tällöin keskellä viikkoa! Ensimmäisillä kristityillä ei ollut liturgista vuotta vaan liturginen viikko!

HELLUNTAI

Septuaginta käyttää kahdesti nimeä pentekoste (”viideskymmenes”) tarkoittaessaan juutalaista viikkojuhlaa. Viikkojuhla (hepr. shabuoth, ”viikot”) alkoi pääsiäissapatista ja kesti 7 viikkoa. Viikkojuhla kesti 7×7 päivää + viimeinen päivä pentekoste. Yhdessä nämä muodostivat pentecontad-ajan eli viidenkymmenen päivän juhla-ajan.

Sisällöllisesti tämä viikkojuhla yhdistettiin riemuvuoteen, jota vietettiin joka 50. vuosi. Tuolloin piti kaikki orjat vapauttaa, velat antaa anteeksi ja maa palauttaa omistajilleen (Lev. 25:8, 10a). Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaiset viettivät erikseen helluntaipäivää. Sen sisältönä oli vanhastaan ollut sadonkorjuu, mutta siihen liitettiin liiton uudistaminen ja lain antaminen Siinailla.

On mielenkiintoista, että Paavali viittaa 1. Kor. 16:8 helluntaihin (”Jään tänne Efesokseen helluntaihin saakka”) ja edellä hän oli puhunut Kristuksesta ”ensi hedelmänä” (1. Kor. 15:20, 23). Tämähän oli juutalaisen helluntain teema. Saarnasiko Paavali pentecontadina tästä?
Kristillinen pääsiäisaika (pääsiäinen – helluntai) käy yksiin juutalaisen viikkojuhlan ajankohdan kanssa. – Miten juutalainen juhla-aika vaikutti siihen?

HELATORSTAI

Ensimmäinen maininta helatorstain viettämisestä on yllättävästi vasta vuodelta 388 (Gregorios Nyssalainen), vaikka sen raamatullinen perustelu ja ajankohta on selvä (Ap.t. 1:3). Pääsiäistä seuraavien 40 päivän aikana ei paastottu, koska ”sulhanen vielä on heidän kanssaan” (Matt. 9:15) ennen taivaaseen astumistaan.

JOULU

Yleisimmän teorian mukaan joulun ajankohta määräytyi roomalaisen natalis solis invicti-juhlan mukaan, jota vietettiin joulukuun 25. päivänä. Se liittyi talvipäivän seisauksessa ”syntyvään” aurinkoon. Tätä juhlaa alettiin viettää v. 274. Kristus tulkittiin ”voittamattomaksi auringoksi” ja pakanallinen juhla voitiin näin kristillistää. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollinen selitys. Ajankohdan valintaan vaikuttivat ilmeisesti myös muut tekijät.

Ensimmäinen maininta joulusta joulukuun 25. päivänä on Cronograph-almanakassa vuodelta 354 (”natus Christus in Betleem Iudee”). Joulun viettämisen synty on kuitenkin ajoitettavissa jo 300-luvun alkuvuosiin, jopa 200-luvulle. Se oli Roomassa vanhempi juhla kuin epifania (loppiainen).

Louis Duchesne on esittänyt kilpailevan teorian. Sen mukaan pääsiäisen yksi aihe on ollut itse inkarnaatio. Hän vetoaa Melito Sardeslaiseen (Peri Pascha), jonka mukaan pääsiäistä ei vietetä vain Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistoksi vaan koko lunastustyön muistoksi. Siihen kuuluu myös inkarnaatio, Jumalan Pojan syntyminen kärsimään ja lunastamaan. Chrysostomoksen mukaan Kristuksen sikiämisen päivä oli sama kuin hänen kärsimisensä ja kuolemansa päivä (Talley, 12, 94). Taustalla tässä on myös rabbien opetus pääsiäisestä luomisen päivänä.

Juutalaisille oli tavallista juhlia patriarkan tai profeetan kuolinpäivää myös hänen syntymäpäivänään. Tällöin oli luontevaa ajatella myös Kristuksen kuolinpäivää hänen sikiämisensä päivänä (tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ”uudelleensyntymisen” päivää hänen syntymäpäivänään, PH).

Mikäli Kristus kuoli ja sikisi nisankuun 14. päivänä eli huhtikuun 6. päivänä, hän syntyi tammikuun 6. päivänä. Korjattuun juliaaniseen kalenteriin siirrettynä tämä merkitsee maaliskuun 25. päivää ja joulukuun 25. päivää. Tästä kalenterien erosta selittyy se, miksi idän kirkossa Vapahtajan syntymä liitetään loppiaiseen (epifaniaan) ja lännessä jouluun.

Chrysostomokselta (De solstitiis) löytyy myös toisesta lähtökohdasta nouseva selitys joulun ajankohdalle. Hän lähtee liikkeelle Johannes Kastajan sikiämisestä, jonka hän ajoittaa Sakariaan palveluaikaan temppelissä. Chrysostomoksen mukaan Johannes palveli suurena sovituspäivänä tishrikuussa eli syyspäivän tasauksena syyskuun 25. päivä. Tämän mukaan Johanneksen syntymä sijoittuu kesäkuun 25. päivään ja Jeesuksen 25. joulukuuta.

Chrysostomos liitti joulun myös talvipäivän seisaukseen. Sen raamatullisena perusteluna hän piti Mal. 3:20 ”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko ja te parannutte sen siipien alla”. Chrysostomokselle tämä ei kuitenkaan ollut joulun ajankohdan perusta vaan vain vahvisti sen. Chrysostomos sanoi vuonna 386, että Jeesuksen syntymän ajankohta on ollut tiedossa vain vajaat kymmenen vuotta.

LOPPIAINEN (Epifania)

”Vanha joulu”, Jeesuksen syntymäjuhla sijoittui todennäköisimmin loppiaiseen, joka määrittyi juutalaisen kuukalenterin mukaisesti nisankuun 14. päivästä. Loppiaisena juhlittiin myös Jeesuksen kastetta, koska maailmaan ilmestymisen (inkarnaatio) ja lunastustyön alkamisen (kaste) ajateltiin olevan samaa epifaniaa ja siis tapahtuneen samana vuoden päivänä. Kun syntymäjuhla siirtyi lännessä jouluun, loppiaisen sisällöksi jäi Jeesuksen kaste sekä ensimmäinen tunnusteko (sekin epifania) eli Kaanan häät.

Myös loppiaisen ajankohdalle on esitetty pakanallisia lähtökohtia. Egyptissä esim. tammikuun 6. päivänä vietettiin Niilin veden nostamisen juhlaa. Tapa on säilynyt Egyptin muslimeilla ja koptikristitytkin ovat harjoittaneet kultillisia peseytymisiä tuona päivänä 1600-luvulle asti. Onko ortodoksien vedenpyhityksellä jokin yhteys näihin?

Joulun monet tapahtumat jaettiin myös kahteen lectioon, jolloin joulun osalle tulivat Jeesuksen syntymäkertomus (Lk jouluevankeliumi) ja loppisen osalle itämaan tietäjien vierailu (Mt joulukertomus). Tällainen jako tehtiin tietenkin vain siellä, missä syntymäjuhla siirrettiin jouluun.

ADVENTTI

Me liitämme adventin ajan nimenomaan jouluun, mutta tällaista paastonaikaa ei ollut eikä ole ennen epifaniaa (loppiaista). Ilmeisesti adventin paasto liittyykin alun perin vuodenkiertoon, jossa talvipäivänseisaukseen valmistauduttiin paastoamalla. Ainakin Roomassa paasto näyttää olleen historian päättymisen, eskatologian liturginen ilmaus. Kirkkovuoden lopun ja adventin ajan eskatologiset teemat saattavat siis olla jopa vanhempia kuin joulu. 500-luvulla määrättiin Martinpäivästä (11.11.) alkava 42 päivän paastonaika jouluun saakka. Siksi myös adventinajan katsottiin kestävän kuusi viikkoa.

EVANKELIUMIT JA KIRKKOVUOSI

Olisi mielenkiintoista tutkia evankeliumeja kirkkovuoden näkökulmasta. Ilmeisesti esim. Johanneksen evankeliumin järjestykseen on vaikuttanut ajatus ”kirkkovuodesta”, jossa inkarnaatiota (joulu) seuraa kaste (loppiainen) ja evankeliumi päättyy pitkäänperjantaihin ja pääsiäiseen. Aloittiko Markuksen (egyptiläinen?) seurakunta sen sijaan ”kirkkovuotensa” Jeesuksen kasteesta (loppiainen) niin kuin evankeliumi alkaa?

”Voimme otaksua, että evankeliumit muotoiltiin sillä oletuksella, että ne julistettaisiin julkisissa kokoontumisissa tiettynä ajanjaksona. Tämä ajanjakso, joka muotoutui noiden kertomusten pohjalta, kristillisen elämän vastauksena niiden julistamiseen, on kirkkovuosi” (Talley, 235).

”Suuressa osassa kristikuntaa vielä toisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä, tämä (Kristuksen) muistaminen ei ollut sidoksissa vuosittaiseen juutalaisten pääsiäiseen vaan se oli viikoittaista viettämistä viikon ensimmäisenä päivänä, sinä sapatin jälkeisenä päivänä, jota kutsuttiin myös Kahdeksanneksi Päiväksi. Viikoittainen viettäminen oli luultavasti yleistä kaikkialla ensimmäisen vuosisadan lopulla, kun taas vuosittainen ei ollut. Tähän rajaan saakka voimme sanoa, että liturginen viikko on vanhempi kuin liturginen vuosi” (Talley, 235-236).

”Joka tapauksessa jokainen juhla, jokainen sunnuntai, on ensisijaisesti ja lopultakin juurtunut pääsiäisen salaisuuteen, joka on sen kaiken keskus, eukaristiaan, joka alusta alkaen ja aina julistaa Herran kuolemaa kunnes hän tulee” (Talley, 237).

Ks. lisää liturgia ja pyhän liturgian perusteet ja liturgian video-opetukset

(alkuperäinen julkaisu 9.12.2019)