Lex orandi, lex credendi, ”rukouksen laki [on] uskon laki”, kuuluu latinankielinen sananlasku tai pikemminkin teologinen periaate. Saman voi sanoa näinkin: ”niin kuin uskot, niin myös rukoilet” ja kääntäen: ”niin kuin rukoilet, niin myös uskot”. Luterilaiset eivät esimerkiksi pyydä esirukousta edesmenneiltä pyhiltä, koska me uskomme, niin kuin uskontunnustuksemme sanoo: ”Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua, sillä se asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi (1. Tim. 2:5). Häntä tulee huutaa avuksi, ja hän on luvannut kuulla meidän rukouksemme. Tämä palvonta on hänelle mieleen erityisesti silloin, kun hänen puoleensa käännytään kaikissa ahdistuksissa: ’Jos joku syntiä tekee, niin meillä on puolustaja Isän tykönä jne.’ (1. Joh. 2:1).” (Augsburgin tunnustus, XXI Pyhien palvonta)
Tapa, jolla kirkko viettää jumalanpalvelusta, heijastaa siis välittömällä tavalla kirkon uskoa. Mutta jumalanpalvelustavat myös muovaavat kirkon uskoa. Siksi Lähetyshiippakunnassa vietetään liturgista jumalanpalvelusta, joka muodostuu yhteisestä synnintunnustuksesta ja synninpäästöstä, Jumalan sanan lukemisesta ja saarnasta, Kristuksen suuria töitä julistavista virsistä, Raamatusta otetuista ja vuosisatojen koettelemista rukouksista sekä Herran pyhästä ehtoollisesta. Nämä asettavat seurakunnan uskon keskukseksi Vapahtajamme Jeesuksen. Vastaavasti emme voi tuoda jumalanpalvelukseen ylistysbändiä tai savukonetta, koska ne ohjaavat seurakunnan uskoa kohti popkulttuuria leimaavaa fanikulttia ja kokemuskeskeisyyttä. Silloin rukouksen laki alkaa ohjata seurakunnan uskoa väärään suuntaan. Periaate lex orandi, lex credendi ohjaa kirkkoa ja yksittäisiä uskovia viettämään jumalanpalvelusta raamatullisella, uskoa rakentavalla tavalla.
Periaatetta lex orandi, lex credendi on käytetty joskus myös väärin, niin kuin muitakin totuuksia. ”Rukouksen laki on uskon laki” ei tarkoita, että kirkon jumalanpalveluskäytännöistä voisi tulla uskonopin lähde. Liturgisen käytännön nojalla ei saa puolustaa uskomuksia, jotka eivät perustu Raamattuun. Esimerkki tällaisesta väärästä lähestymistavasta löytyy roomalaiskatolisesta kirkosta. Maria-oppeja, joille ei löydy mitään pohjaa Raamatusta, kuten Marian perisynnitöntä sikiämistä (vahvistettu vuonna 1854) ja Marian taivaaseen ottamista (vahvistettu vuonna 1950), on perusteltu sillä, että kirkossa on jo ennen oppien hyväksymistä vietetty niitä koskevia juhlia. Liturginen käytäntö siis todistaisi, että opit ovat tosia. Ortodoksikirkon näkemys liturgiasta poikkeaa roomalaiskatolisesta ajatuksesta, mutta sielläkin lex orandi, lex credendi mielletään väärin. Liturgia on ortodoksien mukaan elävää traditiota, kirkon uskon korkein ilmentymä. Siksi ortodoksisuudessa ei voi kyseenalaistaa epäraamatullisia oppeja, joita ortodoksinen liturgia kantaa mukanaan, kuten pyhien ja erityisesti Marian avuksihuutamista tai käsitystä ikoneista ikkunoina taivaaseen, joita suudellaan ja kunnioitetaan.
Periaate lex orandi, lex credendi vaatii rinnalleen ymmärryksen, että Raamattu on Jumalan Sana ja mittakeppi, jolla kirkon liturgisia käytäntöjä tulee arvioida ja jonka pohjalta niitä tulee tarvittaessa korjata. Näin tehtiin luterilaisessa uskonpuhdistuksessa: säilytettiin kirkon historiallinen liturgia, mutta poistettiin Raamatun vastaiset opit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat hiipineet osaksi liturgiaa, ennen muuta messu-uhri sekä pyhien avuksihuutaminen. Mutta niin kauan kuin Raamattu säilyy ainoana lopullisena tuomarina, puhdas liturgia on puhtaiden uskontunnustusten tavoin oikean uskon todistaja ja kasvattaa oikeaan uskoon.
Liturgia kantaa kirkon raamatullista dogmaa eli oppia. Tämä on vanhan kirkon käsitys. Varhaisen kirkon opilliset taistelut ilmenivät usein liturgisina riitoina. Esimerkiksi Paavali Samosatalainen (pantu viralta 272), joka kielsi Pyhän Kolminaisuuden ja Kristuksen jumaluuden, poisti kirkosta Kristukselle lauletut ylistysvirret (Eusebiuksen kirkkohistoria VII, 30:10). Väärä oppi ilmeni vääränä liturgisena käytäntönä. Vastaavasti raamatullista uskoa puolustavat kirkkoisät vetosivat oikeisiin liturgisiin käytäntöihin puolustaessaan oikeaa uskoa. Nikean uskontunnustuksessa vedotaan Pyhän Hengen jumaluutta tunnustettaessa siihen, että Pyhää Henkeä ”kumarretaan ja kunnioitetaan yhdessä Isän ja Pojan kanssa”. Toisaalta omaksuttu oppi myös muovasi liturgiaa. 300–400-luvuilla käytiin valtavia kiistoja Kristuksen persoonasta. Erilaiset kannat oppiin Kristuksen kahdesta luonnosta näkyivät eri puolueiden käyttämissä liturgioissa. Näin jumalanpalvelustavat erottivat eri tunnustuskunnat toisistaan, aivan kuten on nykyäänkin. Luterilaiset rukoilevat luterilaisesti, tai jos eivät, heistä tulee ennen pitkää jotain muuta kuin luterilaisia.
”Rukouksen laki on uskon laki” on siis vanhakirkollinen viisaus, joka on jäsentänyt kristikunnan elämää alusta asti. Periaate on kuitenkin sanoitettu vasta myöhemmin. Teologian historia kertoo meille, että lauseen isä on nimeltä Prosper Akvitanialainen (k. 455), joka tosin muotoili sen näin: legem credendi lex statuat supplicandi eli ”uskon lain määrää rukouksen/pyytämisen laki”. Kuka Prosper oikein oli, mitä väliä hänellä on ja missä yhteydessä hän esitti kuuluisan lausahduksensa?
Prosper Tiro Akvitanialainen oli nimensä mukaisesti kotoisin Akvitaniasta, joka on alue lounaisessa Ranskassa, silloisessa Galliassa. Prosper oli maallikkoteologi, josta tuli kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (k. 430) armo-opin väsymätön puolustaja. Ymmärtääksemme Prosperin teologiaa meidän täytyy luoda lyhyt katsaus pelagiolais- ja semipelagiolaiskiistoihin, jotka muodostavat hänen toimintansa taustan.
300-luvun lopulla Roomaan saapui Brittein saarilta kotoisin oleva munkki Pelagius. Hän kärjisti opetuksen vapaasta tahdosta äärimmilleen. Pelagius ei voinut sietää sitä, että ihmiset vetosivat syntiä tehdessään siihen, että heidän luontonsa on Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko ja syntinen. Siksi Pelagius kielsi perisynnin ja opetti, että ihminen pystyy luonnostaan täyttämään Jumalan lain, jos vain tahtoo. Synti on vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja, ei syntiinlankeemuksesta johtuva ihmisluonnon perustava turmelus, joka koskisi myös lapsia. Jumalan armo tarkoitti Pelagiukselle Jumalan antamia luonnonlahjoja. Vapaan tahtonsa avulla ihminen voi joko pitää Jumalan käskyt ja ansaita iankaikkisen elämän tai tehdä syntiä ja ansaita iankaikkisen kadotuksen. Pelagiuksen oppi sai kannatusta erityisesti Rooman askeettipiireissä ja ylhäisössä.
Pohjoisafrikkalaisen Hippon piispa Augustinus nousi vastustamaan Pelagiuksen oppia armosta ja vapaasta tahdosta. Augustinuksen elämän viimeiset 20 vuotta eli vuodet 410–430 kuluivat pelagiolaiskiistan parissa. Augustinus opetti, että Aadamin lankeemuksen myötä koko ihmissuku on perisynnin vallassa ja ansainnut helvetin tuomion. Ihmiskunta on ”turmion” tai ”kadotuksen massa”. Synti ei ole vain yksittäisiä järjenvastaisia tekoja. Syntiinlankeemus vääristi ihmisen tahdon. Ihminen ei enää rakasta yli kaiken Jumalaa, korkeinta Hyvää, ja kaikkea luotua ainoastaan Jumalan tähden, sen vähäisemmän, luodun arvon mukaisesti. Sen sijaan ihminen rakastaa muita asioita enemmän kuin Jumalaa. Vääristynyt rakkaus on himoa, joka on synti. Ihmisellä on edelleen tahto, mutta se on vapaa vanhurskaudesta ja synnin orja, kunnes Kristus vapauttaa sen armollaan uudestisyntymisen pesussa, kasteessa. Kirkkoisä vetosi usein Jeesuksen sanoihin: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.” (Joh. 8:34, 36) Augustinuksen mukaan vasta Kristuksen vanhurskauttama syntinen alkaa Pyhän Hengen ja Jumalan armon vaikutuksesta tehdä hyviä tekoja, jotka Jumala kruunaa iankaikkisen elämän lahjalla. Luterilaiset seuraavat muuten läheisesti Augustinusta, mutta korostavat Augustinuksesta poiketen, että iankaikkinen elämä ei perustu edes Jumalan armon vaikuttamiin tekoihin. Jumalan edessä kelpaava vanhurskaus on Jeesus Kristus, sovittajamme, ei mikään ihmisessä oleva, vaikka armo vaikuttaakin vanhurskautetussa hyviä tekoja.
Taistelussaan pelagiolaisia vastaan Augustinus muotoili myös oppinsa predestinaatiosta eli Jumalan ennaltamääräämisestä. Jumala on jo ikuisuudessa valinnut tietyt ihmiset pelastumaan armosta. He saavat ajassa kuulla evankeliumin ja tulevat kastetuiksi. Jumala antaa heille kestävyyden lahjan eli uskon, joka vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6) siihen asti, että ihminen kuolee uskossa ja pelastuu. Jumalan armo erottaa valitut turmion massasta ja tekee vihan astioista laupeuden astioita, jotka Jumala on ennaltamäärännyt pelastukseen (Room. 9:22–23). Kadotukseen joutuvia Jumala ei ole valinnut, vaan heidät Hän on salatussa mutta oikeudenmukaisessa tuomiossaan jättänyt valitsematta eli hylännyt. He hukkuvat omasta syystään, koska ovat syypäitä perisyntiin ja omiin tekosynteihinsä. Vuodesta 422 alkaen Augustinus ajatteli, että Jumala ei halua pelastaa kadotukseen joutuvia. 1. Tim. 2:4, jonka mukaan ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat totuuden tuntoon”, tarkoitti Augustinuksen myöhäisimpien kirjoitusten mukaan, että Jumala haluaa pelastaa kaikenlaisia ihmisiä kaikista kansoista, yhteiskuntaluokista jne., ei kaikkia ihmisiä. Paikoin Augustinus kirjoitti siksi, että Jumala on ennaltamäärännyt toiset hallitsemaan taivaassa Kristuksen kanssa, toiset kärsimään helvetissä Perkeleen kanssa. Tätä opetusta kutsutaan ”kaksinkertaiseksi predestinaatioksi”. Luterilaiset ovat kieltäneet sen epäraamatullisena. Raamatun mukaan Jumala kyllä ennaltamäärää valitut armosta pelastumaan mutta samalla todella haluaa kaikkien ihmisten pelastuvan. Reformoitu (kalvinistinen) teologia opettaa kaksinkertaista predestinaatiota, tosin vielä Augustinuksen kantoja jyrkentäen.
Yksi Augustinuksen viimeisimmistä kirjoista on kaksiosainen teos Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Siinä hän avaa edellä kuvattua predestinaatioteologiaansa. Kirja on omistettu Prosperille ja Hilariukselle. Edellinen on juuri Prosper Akvitanialainen. Kirjan tausta on seuraava. Etelä-Galliassa Massiliassa (nyk. Marseille) vaikutti askeettiyhteisö, joita johti mies nimeltä Johannes Cassianus (k. n. 435). Cassianuksen ympärille kehkeytynyt ryhmä oli saanut innoitusta itäisen kristikunnan askeeteilta ja munkeilta, jotka korostivat ihmisen tahdon vapautta. Heidän mukaansa Jumalan armo ja ihmisen tahto tekevät yhteistyötä ihmisen pelastamisessa. Joskus armo kulkee edellä, joskus ihmisen tahto. Tahto on kyllä Aadamin lankeemuksen vuoksi heikko mutta ei kokonaan synnin orja tai kuollut synteihinsä. Prosperin ja Hilariuksen korviin Cassianuksen joukon opetus kuulosti miltei pelagiolaiselta, joten se sai nimekseen semi- eli puolipelagiolaisuus. Prosper ja Hilarius kirjoittivat Augustinukselle ja pyysivät häneltä kannanottoa massilialaisten opetukseen. Kirkkoisän vastaus oli kirja Pyhien ennaltamääräämisestä ja kestävyyden lahjasta. Pian kirjan kirjoittamisen jälkeen Augustinus kuoli.
Augustinuksen kuoleman jälkeen Prosperista tuli Gallian semipelagiolaisten tärkein vastustaja. Prosperin ansioihin kuuluu Augustinuksen oikean perisyntiopin ja melko oikean tahto-opin väsymätön puolustaminen kirjoituksin. Prosper kuitenkin teki myös pieniä muutoksia Augustinuksen opetukseen. Ennen kaikkea Prosper opetti, että Jumala todella tahtoo pelastaa kaikki ihmiset 1. Tim. 2:4 mukaisesti. Prosperin mukaan Jumala on kyllä ennaltamäärännyt valitut armosta pelastumaan, mutta Jumala ei ole ennaltamäärännyt kadotukseen joutuvia kadotukseen, vaan Hän ainoastaan tietää ennalta heidän joutuvan sinne. Syy kadotukseen ei siis ole Jumalan valinnassa tai valitsematta jättämisessä, vaan yksin ihmisen synnissä. Sen sijaan syy ihmisen pelastukseen on yksin Jumalan ennaltamääräämisessä ja armossa, joilla Jumala erottaa ihmisen ihmiskunnan kadotuksen massasta ja vaikuttaa hänessä loppuun asti kestävän uskon. Luterilainen kirkko seuraa Tunnustuskirjoissaan varsin läheisesti Prosperin ”luterilaistettua augustinolaisuutta”. Siitäkin syystä tämä katveeseen jäänyt kirkkoisä on syytä nostaa jälleen tietoisuuteemme.
Kiista Augustinuksen armo-opin ja semipelagiolaisuuden välillä jatkui Galliassa pitkään vielä Prosperin kuoleman jälkeenkin. Lopullisesti kiista ratkesi vasta Oranjen toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 529, jossa Prosperin kanta voitti. Keskiajan saatossa tämä varsin raitis käsitys Jumalan armosta ja ihmisen tahdosta kuitenkin jäi pitkälti paitsioon, kunnes se uskonpuhdistuksessa nousi hieman toisessa muodossa jälleen päivänvaloon Lutherin ja muiden luterilaisten uskonpuhdistajien kautta.
Prosperin kuuluisa lausahdus ”uskon lain määrää rukouksen laki” on peräisin teoksesta ”Kirja edesmenneiden apostolisen istuimen piispojen arvovaltaisista lausunnoista koskien Jumalan armoa ja vapaan tahdon ratkaisua” (Migne, Patrologia latina 51, 205–212). Prosper toimi jonkin aikaa Rooman piispojen sihteerinä. Teoksessa hän keräsi piispojen teksteistä lainauksia, jotka puolustivat Augustinuksen armo-oppia ja vastustivat semipelagiolaisten käsityksiä. Lainattuaan piispojen lausuntoja hän siirtyy kirjoittamaan kirkon liturgisista rukouksista. Nekin todistavat, että ihminen ei voi pelastaa itseään, ei kokonaan, kuten pelagiolaiset väittivät, eikä osittain, kuten semipelagiolaiset väittivät. Kirkon rukoukset osoittavat, että pelastus on alusta loppuun Jumalan armon lahjaa, koska pelastusta rukoillaan Jumalalta ja vieläpä niille, jotka tällä hetkellä ovat armon ja pelastuksen ulkopuolella. Prosper kirjoittaa:
… kiinnittäkäämme huomiomme papillisten rukousten salaisuuksiin, jotka on saatu perinnöksi apostoleilta ja joita vietetään samanmuotoisina koko maailmassa ja jokaisessa katolisessa kirkossa, jotta rukouksen laki määräisi uskon lain (legem credendi lex statuat supplicandi). Kun nimittäin pyhien joukkojen johtomiehet toimittavat heille uskottua lähettilääntehtävää Jumalan lempeyden edessä, he ajavat ihmissuvun asiaa samalla kun koko kirkko yhtyy huokauksin heidän pyyntöihinsä ja rukouksiinsa, että epäuskoisille lahjoitettaisiin usko, että epäjumalanpalvelijat vapautettaisiin jumalattomista erehdyksistään, että totuuden valo koittaisi juutalaisille sen myötä, kun peite otetaan pois heidän sydämeltään (2. Kor. 3:15–16), että harhaoppiset käsittäisivät katolisen uskon ja tulisivat järkiinsä, että eriseuraiset vastaanottaisivat uudelleenheränneen rakkauden hengen, että langenneille jaettaisiin parannuksen lääkkeet ja lopuksi että kasteoppilaat johdettaisiin uudestisyntymisen salaisuuksiin [= kasteelle] ja heille näin avattaisiin ovet taivaallisen laupeuden palatsiin. Rukousten seuraukset osoittavat, ettei näitä asioita pyydetä Herralta näön vuoksi eikä turhanpäiten, koskapa Jumala katsoo hyväksi vetää luokseen monia ihmisiä kaikista eksyneiden ryhmistä. Hän tempaa heidät pimeyden vallasta, siirtää heidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13) ja tekee vihan astioista laupeuden astioita (Room. 9:22). Tätä pidetään kokonaan Jumalan tekona, koska tuollaisten ihmisten valaisemisesta tai palauttamisesta annetaan aina kiitos, ylistys ja tunnustus Jumalalle, joka on sen vaikuttanut. (Luku VIII/XI, Migne, Patrologia Latina 51, 209–210, käännös JM)
Periaatteella ”rukouksen laki on uskon laki” on siis syvimmiltään pelastusopillinen kärki. Jokainen oikea kristitty rukoilee pelastusta itselleen ja muille yksin Jumalalta. Jos hän on johdonmukainen ja rehellinen, hänen täytyy siis uskoa, että pelastus on alusta loppuun Jumalan lahja, ei ihmisen tahdonvapauden aikaansaannosta tai omaa ansiota. Näin periaate ”rukouksen laki on uskon laki” johtaa kristinopin ytimeen, oppiin uskonvanhurskaudesta, että Jumala Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman lain tekoja, lukee kadotetun ja jumalattoman syntisen vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi ja vaikuttaa hänessä uskon, joka kestää loppuun asti. ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Jooel 2:32; Apt. 2:21; Room. 10:13)
Tuhkakeskiviikosta alkaa kirkkovuodessa pääsiäiseen valmistava paaston aika. Mutta mitä se tarkoittaa? Miksi paastotaan?
Paastoamisesta ei Raamatussa ole yleispätevää käskyä eikä kieltoa. Merkityksettömästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse. Kristus antoi opetuslapsilleen ohjeita paastoa varten sanoen: ”kun paastoatte…” (Matt. 6:16) – paastoaminen tässä oletetaan osaksi normaalia kristillistä elämää (ei ”jos” vaan ”kun”). Opetuslasten epäonnistuttua riivaajahengen karkottamisessa, Jeesus opasti heitä sanoen: ”tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Matt. 17:21) Apostoli Paavali mainitsee paaston asiana – toki monien muiden joukossa – jossa apostolit ”osoittautuvat Jumalan palvelijoiksi” (2. Kor 6:5; myös 11:27). Apostolien teot kertoo, kuinka tärkeissä valinnoissa kristityt ”paastosivat ja rukoilivat” (Ap.t. 13:3; 14:23).
Raamatun teksteistä piirtyy kuva paastosta luonnollisena osana kristityn elämää. Siihen ei erikseen käsketä, mutta se putkahtelee esiin siellä täällä sivulauseissa kristillisen hartauden muotona. Kuitenkin hyvin harva kristitty enää paastoaa, tutkimuksen mukaan luterilaisista vain 2,5%. Miksi on näin – ja voisiko meillä tässä asiassa olla jotain opittavaa menneiden polvien uskovilta?
Paasto ymmärretään aivan väärin, jos se ajatellaan Jumalan edessä ansiolliseksi teoksi, jonka kautta ihminen otetaan armon alle. Tämä on varmaankin yksi syy siihen, että uskovatkin luterilaiset paastoavat niin vähän – miellämme paaston omiatuntoja taakoittavaksi ”isien perinnäissäännöksi”. Oikein käytettynä sellaisesta ei kuitenkaan ole paastossa kyse. Vaikka uskonvanhurskauden oppi vapauttaakin meidät pakkopaastoista, ei sen perusteella ole oikein kokonaan hylätä ja unohtaa tätä Jeesuksen ja apostolien käyttämää tapaa. Me emme paastoa päästäksemme armon alle, mutta armon alla olevina me paastoamme.
Oikean paaston päämääränä ei ole koskaan ollutkaan syntien anteeksiantamuksen ansaitseminen, vaan ”lihan kurittaminen”. Mitä se sitten on?
Raamattu ei ole luomiskielteinen, ruumiillisuutta halveksiva tai aistien kautta tulevia nautintoja periaatteesta vastustava. Päinvastoin, opettaahan Jumalan sana: ”Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan.” (1. Tim. 4:4) Silti koko Raamattu puhuu selvästi myös siitä, että jokaista ruumiin halua ei tarvitse eikä edes saa toteuttaa. Kristityn tulee olla oman ruumiinsa herra, ei sen palvelija.
Paavali summaa paastoamisen idean sanoissaan korinttilaisille: ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1. Kor. 9: 26–27) Miksi Herran apostoli kirjoittaa näin? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan: etten minä – – itse ehkä joutuisi hyljättäväksi?
Roomalaisille Paavali kirjoittaa neuvon: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” (Room. 13:14) Apostolin pelko ei ole siinä, että hänen seurakuntalaisillaan on liian mukava olla, vaan se, että ylellisyydestä tulee vähitellen välttämättömyys, ja välttämättömyydestä kasvaa epäjumala. Fil. 3:19 puhuu Kristuksen ristin vihollisista, joille ”vatsa on heidän jumalansa”. Vatsanpalvonnassa kyse ei ole pelkästä ruoasta, vaan yleensä mielihyvän korottamisesta elämää hallitsevaksi seikaksi, jopa sen keskipisteeksi. Tätä vastaan apostoli taistelee paastolla, ja siihen hän kutsuu seurakuntaakin.
Paaston kautta kristitty opettelee sitä periaatteessa äärimmäisen selvää ja yksinkertaista, mutta käytännössä hyvin usein unohtuvaa asiaa, nimittäin, että hänen oma mukavuutensa ei ole elämän tärkein asia. Paaston kautta kristitty voi ikään kuin ”kuivaharjoitteluna” opetella sanomaan ”ei” mukaville, miellyttäville asioille, jotta hän kykenisi sanomaan ”ei” myös silloin, kun halut houkuttelevat eroon Jumalasta ja syntiin.
Luterilaiset tunnustuskirjat – väärinkäytökset torjuessaankin – säilyttävät positiivisen suhtautumisen oikeanlaiseen paastoon. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan, että varsinaista ”lihan kuolettamista” on pyhän ristin kantaminen eli Kristuksen tunnustamisen tähden osaksemme tulevat koettelemukset. Kuitenkin: ”Sen kuolettamisen ohella, mikä tapahtuu ristiä kantamalla, on välttämätön myös vapaaehtoinen harjoituksen muoto. – – – Tällaisiin harjoituksiin on ryhdyttävä, ei tosin siitä syystä, että ne olisivat vanhurskauttavia jumalanpalveluksen muotoja, vaan jotta ne pitäisivät lihaa kurissa, niin ettei yltäkylläisyys saisi meitä herpoamaan ja tekisi meitä suruttomiksi ja veltoiksi. Siitähän syystä ihmiset antautuvat lihan himojen valtaan, niitä noudattamaan.”
Paastoa saatetaan vierastaa siksi, että sitä pidetään jotenkin vanhakantaisena asiana. Ehkä näin onkin – mutta ei kaikki vanha ole suinkaan pahasta. Meidän aikamme ei ole kehittynyt niin pitkälle, että vanhanaikainen paasto voitaisiin jättää taakse. Voisi jopa sanoa, että meidän aikamme aivan ERITYISESTI tarvitsee paastoa. Sillä koska aikaisemmin ihmiskunnan historiassa on näin valtava aineellinen yltäkylläisyys niin täysin häivyttänyt ihmisten mielistä ajatuksen siitä, että aineellinen hyvä on Jumalalta annettua lahjaa, ei itsestäänselvyys? Koska aikaisemmin elämänrytmi ollut niin kiireistä ja suorastaan sekavaa, että jopa suurimmat kristilliset juhlat unohtuvat miltei heti kun joululahjojen käärepaperit on poltettu tai pajunkissat viskattu kompostiin? Koska aikaisemmin on mielihalujen ja kunnianhimon estottomasta toteuttamisesta tehty paheen sijasta suoranainen hyve, joka työntää syrjään ajatukset vastuusta, jopa syyllisyydestä, Luojan edessä?
Meidän aikamme kristitty tarvitsee paastoa jopa ENEMMÄN kuin meitä edeltävät sukupolvet. Kaikki ympärillämme kannustaa meitä suorastaan tuhlailevan hillittömään elämäntyyliin, jossa tavaran runsaudella peitetään ajan puutetta. Kristityt eivät ole immuuneja joka puolelta tuleville viesteille, jotka kehottavat – suorastaan käskien vaativat – vapauttamaan itse itsensä moraalisista estoista. Ja kuitenkaan pelkkä ympäristön kauhisteleminen ei saa meille riittää. Paaston aikana seurakuntaa kutsutaan itse tyytymään yksinkertaiseen elämään ja hiljaisuuteen, etsimään aikaa itsetutkiskelemiselle, katumukselle ja syntien tunnustamiselle, Jumalan sanan kuulemiselle. Meitä kutsutaan pysähtymään ja rukoilemaan, ja myös palvelemaan lähimmäistä konkreettisilla rakkauden teoilla.
Mistä sitten paastoaisin? On yksinkertaisempaa paastota, jos tekee itselleen joitain selviä ”paastosääntöjä”. Mitä konkreettisemmista asioista on kyse, sitä helpompi ne on muistaa ja noudattaa. Perinteisen ruokapaaston rinnalle on nykyään kehitetty monenlaisia vaihtoehtoisia paastoamisen tapoja. Elämän yksinkertaistaminen on toki paaston ajalle sopivaa, ja siten esim. television tai internetin käyttämistä on oikein hyvä rajoittaa paastonaikana, samoin vaikkapa vaatteiden ostamista, henkilöauton käyttöä tai muuta sellaista.
Vanhaa paastoamisen tapaa ei kuitenkaan ole syytä unohtaa tai ylenkatsoa uudempien ja mielikuvituksellisempien paastomuotojen tähden. Ruokaan ja juomaan liittyvä paastoaminen koskettaa jokapäiväistä elämäämme ja sen aivan perustavimpia tarpeita. Ehkä erityisesti meidän, ravinnon yltäkylläisyyden keskellä elävien, olisi hyvä oppia, ettei ruokakaan ole itsestäänselvyys. Vai onko niin, että kehittelemme uudenaikaisia, ”kehittyneempiä” paastoamisen muotoja siksi, että ajatus yli kuukaudesta ilman suklaata, viiniä ja entrecoté-pihviä tuntuu meistä mahdottomuudelta?
Tähän kaikkeen paasto meitä kutsuu. Omien mielitekojen tukahduttamiseen. Syntien tunnustamiseen. Jumalan sanan tutkimiseen. Mutta on silti tarpeen muistuttaa paaston tarkoituksesta kirkkovuoden kierrossa. Paasto ei koskaan ole itsetarkoitus, vaan se edeltää suuria kristillisiä juhlia. Joulua edeltää adventtipaasto, pääsiäistä pitempi paasto. Kun käymme paaston aikaan, me ryhdymme juhlavalmisteluihin. Paasto ei ole itsessään päämäärä, vaan paaston tarkoitus on valmistaa meitä edessä olevaan juhlaan. Jos paastossasi vähennät aterioitasi ja sinun tulee nälkä, niin muista Kristusta, joka nälkäisenä kamppaili erämaassa perkelettä vastaan voittaakseen sinut vapaaksi. Jos sinun on jano, muista ristiinnaulittua Herraa, joka ristillä tyhjensi Jumalan vihan maljan sinun tähtesi. Jos paaston aikana väsyt, muista Vapahtajaa joka kantoi ristinpuuta Golgatalle sinun edestäsi. Sillä mitä teetkin paaston aikana, ei sen tarkoituksena ole muu kuin se, että voisit muistaa Jeesuksen ristintyötä ja sitä armoa ja syntien anteeksiantamusta, joka yksin hänen kauttaan meille syntisille annetaan.
Ks. myös paasto
Apostolisessa uskontunnustuksessa kirkko lausuu yhteisen uskonsa Jeesuksen syntymästä: “Minä uskon… Jeesukseen Kristukseen,… joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta…” Sekä latinan että kreikan teksti puhuvat täsmälleen samasta asiasta: Jeesuksen sikiäminen Marian kohdussa tapahtui Pyhästä Hengestä (conceptus est de Spiritu Sancto, τòν συλληφθέντα ἐκ πνεύματος ἁγίου). Jeesus syntyi neitsyestä (natus ex Maria Virgine, γεννηθέντα ἐκ Μαρίας τῆς παρθένου).
Tämä opetus on otettu erityisesti kahdesta evankeliumien kohdasta: Matt. 1:18–25 ja Luuk. 1:26–38. Matteuksen katkelma on kerrottu Jeesuksen juridisen isän Joosefin näkökulmasta, Luukkaan teksti puolestaan kuvaa Marian kokemusta. Matteus siis kirjoittaa siitä, kuinka Joosef sai kuulla Marian olevan raskaana. Tuohonkin aikaa ihmiset tiesivät, mistä lapset tulevat. Kun Joosef itse ei ollut lapsen isä, oli Maria selvästi tehnyt aviorikoksen. Vaikka pari ei ollut vielä viettänyt häitään, oli tehty kihlasopimus oikeudellisesti sitova. Siksi Joosef aikoi kirjoittaa Marialle erokirjan. Näiden sisäisten kamppailujen keskellä Joosef sai unessa näyn. Enkeli ilmoitti hänelle, mikä oli asian laita: Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel”, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme. (Matt. 1:22–23).
Enkeli antaa Joosefille vahvan vakuuden. Hänelle osoitetaan Jumalan sanan kohta, jossa se, mikä nyt oli tapahtunut, oli ilmoitettu. Sitaatti on Jesajan kirjasta (7:14). Jesajan kirjan vanha kreikankielinen käännös, Septuaginta käyttää tässä sanaa παρθένος, neitsyt. On kuitenkin huomautettu, että hepreankielisen alkutekstin sana עַלְמָה (almāh) tarkoittaa naimaikäistä nuorta naista, ennen kuin hän saa ensimmäisen lapsensa. Näin kyse voisi olla neitsyestä, mutta ei välttämättä. Tekstiyhteydessä puhutaan siitä, kuinka tämän lapsen sikiäminen olisi Jumalan antama merkki. Siksi on luontaista ajatella, että merkki olisi jotain tavallisen järjestyksen ylittävää. Jesajan luvussa 8 puhutaan profeetan pojista. Voi olla, että he ovat askel profetian toteutumisessa. Mutta sitten teksti jatkuu lukuun 9, missä puhutaan jälleen tuosta syntyvästä lapsesta: Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. (Jes. 9:6). Näin Jesajan tekstin kulku vie lukijan sen ihmeen äärelle, että syntyy Kuningas, joka hallitsee ikuisesti (9:7). Hän sikiää Jumalan merkkinä ja Jumalan aloitteesta, ilman ihmisen vaikutusta.
Luukkaan tallettama tekstijakso puolestaan kertoo, miten enkeli ilmoitti Marialle Jeesuksen sikiämisen. Maria ihmettelee ilmoitusta: ”Kuinka tämä voi tapahtua, kun minä en miehestä mitään tiedä?” Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi. (Luuk. 1:34–35) Jumalan läsnäolo tuli Salomon aikana ja täytti temppelin. Nyt Pyhä Henki tulee Marian ylle, ja niin jatkossa puhutaan Mariasta Jumalan läsnäolon paikkana. Kuten Jumala oli läsnä temppelissä, niin hän oli nyt Marian kohdussa. Maria esitetään Jumalan asuinsijana, liitonarkkuna.
Sekä Matteuksen että Luukkaan teksteistä on selvää, että Jeesuksen sikiäminen tapahtui Pyhän Hengen voimasta. Ei tarvittu miehen siementä. Niinpä meille kirkastuu myös se lupaus, joka jo paratiisissa annettiin syntiinlankeemuksen jälkeen: Ja Herra Jumala sanoi käärmeelle: “… Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” (1. Moos. 3:14–15) Tavallista olisi puhua miehen siemenestä. Mutta tässä Jumala mainitsee vaimon siemenen. Jeesus olikin se vaimon siemen, jolla ei ollut lainkaan biologista isää maan päällä.
Voimmeko sanoa, miten sikiäminen Marian sisällä oikein tapahtui? Hedelmöittymiseenhän tarvitaan miehen siittiö ja naisen munasolu. Huomionarvoista on se, etteivät Raamatun tekstit selitä, miten hedelmöittyminen tapahtui, vaikka aikalaisetkin sitä varmasti miettivät. Tässä onkin suuri ero antiikin ajan myytteihin, joissa jumalien ja ihmisten yhteydestä syntyi jokin kolmannen kaltainen olio; ihmisen ja jumalan välimuoto tai yhdistelmä. Raamattu ei selitä asiaa ikään kuin Mariasta olisi syntynyt puoliksi ihminen ja puoliksi jumala. Sen sijaan Jeesuksesta puhutaan kokonaan Jumalana ja kokonaan ihmisenä. Jeesuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa: Jumala ja ihminen. Vielä on hyvä muistaa, että kaksi opinkohtaa: neitseestäsyntyminen ja kaksiluonto-oppi, liittyvät toisiinsa, mutta eivät puhu täsmälleen samasta asiasta. Neitseestäsyntymisoppi kertoo ytimeltään sen, että Jeesuksen sikiäminen ei tapahtunut luonnollisella tavalla. Se ei vielä kuitenkaan kerro, millainen oli se elämä, joka alkoi Marian kohdussa. Tähän puolestaan vastaa oppi Jeesuksen kahdesta luonnosta: täydestä ihmisyydestä ja täydestä Jumaluudesta.
Ks. myös Neitsyt Maria – veljemme äiti, inkarnaatio ja Kristus
Lukuisat ihmiset ovat länsimaisessa kulttuurissa tutustuneet Raamattuun ja yllättävän monet myös lukeneet sitä. Jotkut ihailevat sen kieltä ja etsivät siitä innoitusta esim. kaunokirjalliselle työlle, oopperoihin tai kuvataiteeseen. Eettiseltä kannalta monet arvostavat Raamatun eräitä osia ihanteena. Onpa niitäkin, jotka etsivät Raamatusta mielenrauhaa ja valoa elämän kipeisiin kysymyksiin. Tämän ohella kaikki ovat tietoisia Raamatusta kristinuskon peruskirjana. Tästä Raamatun asemasta alkavat varsinaisesti ihmisten erilaiset käsitykset ja taistelut.
Kun Raamattua luetaan ja käytetään kristillisen uskon lähteenä ja ohjeena, silloin joudutaan pakostakin kysymään, millainen kirja Raamattu on, miten siihen on asennoiduttava ja mikä on sen paikka kristillisessä uskossa. Näitä kysymyksiä selvitellään usein luettelemalla erilaisia raamattukäsityksiä: fundamentalistinen, pelastushistoriallinen, ns. liberaaliteologinen, eksistentialistinen, poliittinen, uskonnonhistoriallinen… Otaksutaan, että näistä käsityksistä jokainen voi sitten valita ‘makunsa mukaisen’.
Raamattu on kiistattomasti kristinuskon ja kirkon syntyvaiheisiin liittyvä kirja. Tämän tosiseikan takia me tänäkin päivänä tunnemme Raamatun sekä Vanhana että Uutena testamenttina. Tästä syystä on asianmukaista ja välttämätöntä kysyä, mikä asema Raamatulla on ollut kirkon alusta saakka. Kumoamaton historiallinen totuus on se, että Raamattua pidettiin pyhien kirjoitusten kokoelmana. Tämä kokoelma koottiin kirkon eri vaiheissa samalla kun jouduttiin käymään rajanvetoa ja hylkäämään kirjoituksia, jotka esiintyivät pyhinä, mutta jotka olivat väärennöksiä. Näin Raamatun kirjat itse osoittivat olevansa sitä, mitä ne sanovatkin olevansa. Raamattu on olemukseltaan erilainen kirja kuin mitkään muut tekstit. Kirkko ei olisi milloinkaan pitänyt Vanhaa testamenttia pyhänä ja jumalallisena, ellei se olisi uskonut, että sen sanassa on puhunut itse Jumala. Se otti koko Vanhan testamentin Jumalan suurten tekojen ja Kristuksessa tapahtuneen täyttymyksen ennakointina sekä profeetallisen julistuksen että esikuvien muodossa. Varhainen kristillinen kirkko ei lukenut siitä jotakin, jota siinä ei olisi jo ollut. Päinvastoin kirkko näki Vanhan testamentin kokoelmana, joka voitaisiin otsikoida: Näin sanoo, lupaa ja toimii Herra! Vastaavan Pyhien kirjoitusten aseman saivat Uuden testamentin evankeliumit ja apostoliset kirjoitukset. Uusi testamentti oli alun alkaen kristilliselle kirkolle Jumalan ilmoitus sen vuoksi, että se oli Vanhan testamentin täyttymys ja Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jeesuksen Kristuksen, tuoman pelastuksen kirja, joka jätettiin erityisesti apostoleille julistettavaksi kaikessa maailmassa.
Koska Uuden testamentin jokainen kohta on kirjoitettu Kristuksen julistamiseksi, voidaan ymmärtää, että samoin kuin Jeesus Kristus on Jumala ja ihminen, Raamattu on inhimillinen ja jumalallinen. Se on ihmisten välityksellä kirjoitettu, mutta samalla kokonaan Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt. “Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2.Tim. 3:16) Sanat ‘jokainen kirjoitus’ tarkoittaa asiallisesti samaa kuin koko Raamattu. Varhainen apostolinen kirkko kiteytti opetuksensa Raamatusta tunnustuksessaan: “Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään…, joka on puhunut profeettojen kautta.”
Uskonpuhdistuksessa edellä kuvattu Raamatun luonne ja asema tuotiin puhtaana uudelleen kirkon ja kaiken julistuksen perustaksi. Uskonpuhdistajien ja keskiajan Rooman kirkon kesken ei ollut kiistaa Raamatun kaikkein olennaisimmasta luonteesta. Molemmat opettivat, että koko Raamattu oli Jumalan sanaa ja Pyhän Hengen sanallisesti antama. Uskonpuhdistus oli kuitenkin välttämätön, koska Rooman kirkolle Raamattu ei ollut ilmoituksena ja uskonlähteenä riittävä vaan sen oheen asetettiin kirkon traditio. Samoin ei Raamattu voinut olla selvä, ainoa normi ja auktoriteetti, koska sen arvovaltaiseksi selittäjäksi nostettiin kirkon opetusvirka ja viime kädessä paavi.
Reformaation teologit, ennen muuta Martti Luther, näkivät kirkon koko uudistuksen kasvavan vahvasta Raamatun opettamisesta. He tahtoivat olla raamattuteologeja eivätkä filosofisia skolastikkoja. Skolastiikka oli kehittynyt keskiaikana mitä hienoimpaan ja terävimpään huippuunsa, mutta kirkolle sillä näytti olevan yhtä vähän merkitystä kuin sellaisella nykyaikaisella raamatunselitysopilla, joka tutkii Raamattua vain tavallisena kirjana. Kristillisen uskon syntymisessä ja elävöitymisessä ei lopultakaan saada apua syventymällä ihmisen sisimpään ja oletettuun uskonkipinään tai uskonnon yhteiskunnalliseen tarpeellisuuteen. Jumalan ilmoitus ihmiselle hänen ulkopuoleltaan tuo lopultakin yksin ja ainoastaan avun kaikkien meidän luonnolliseen tilaamme. Luterilainen opettaja Johannes Gerhard on todennut: “Sillä niin kuin Jumalan sana ei sen kirjoittamisen johdosta ole lakannut olemasta jumalallinen, se ei myöskään ole lakannut olemasta tehokas kääntymyksen ja pelastuksen väline.” Raamattu on todella vaikutusvoimainen. Gerhard luonnehtii sitä seuraavin raamatullisin kuvin: “Pyhä Raamattu on Jumalan istuin, jolta hän puhuu meille; Jumalan koulu, jossa hän opettaa ja kasvattaa meitä; Jumalan sairashuone ja hengellinen lääkeaineiden valmistamo; Jumalan täydellinen sota-asu ja asevarikko ja Jumalan käsi, jolla hän johdattaa meitä uskon ja vanhurskauden polkuja iankaikkista elämää kohti.”
Koska Raamattu on jumalallisen alkuperänsä ja luonteensa takia erilainen kirja, sitä ei voida asianmukaisesti tutkia ja selittää pelkästään inhimillisenä kirjana kirjojen joukossa, ei edes ihmisen uskonnollisten kokemusten todistuskappaleena. Kirkkomme ja kristikunta laajastikin on sairas, avuton ja hampaaton sen vuoksi, että se on hylännyt Raamatun sellaisena kuin se on. Kirkon työhön tulevat eivät saa juuri lainkaan opetusta ratkaisevimmassa kohdassa eli miten Raamattua Jumalan sanana ja voimana on selitettävä seurakunnalle. Vain Raamatun sanassa, jota oikein julistetaan, Kristus itse, Raamatun ydin ja tähti, ajaa sanan vaunuilla keskellemme, on läsnä pyhissä armonvälineissä, antaa pelastuksensa ja tekee sydämemme temppelikseen. Kuinka Raamattu voisi vakuuttaa itse lukijansa ja kuulijansa uskottavuudestaan Jumalan lahjana, jos emme käytä sitä asianmukaisesti? Meistä ei voi koskaan tulla kirkollisia, jos emme ota Raamattua vastaan sen omilla ehdoilla, vaan asetumme Raamatun yläpuolelle sen sanaa valikoimaan. Kuinka paljon Kristukseen kastettuja kulkee keskuudessamme hengellisesti kuolleina tyhjinä temppeleinä sen vuoksi, ettei sanaa pidetä esillä eikä sen seurauksena ole uskoa, Kristusta eikä hänen lahjavanhurskauttaan?
Tämän valossa ymmärrämme, ettei raamattukysymys ole mikään teoreettinen ongelma. On omalaatuista ja nurinkurista, että kirkon alkuperäistä oppia Raamatusta erehtymättömänä Jumalan sanana nimitellään fundamentalismiksi. Samoin luterilainen puhdasoppisuus nähdään kuolleena teoriana ja yhdistetään myöhempien aikojen amerikkalais-reformoituihin lakihenkisiin sanan varsinaisessa mielessä fundamentalistisiin virtauksiin. Ken vaivautuu tutustumaan uskonpuhdistuksen jälkeisiin syvällisiin opetuksiin teologiasta käytännöllisenä tieteenä, joutuu romuttamaan vanhat pinttymät ja ennakkoluulot. Meidän on uudelleen löydettävä tämä aito käsitys teologiasta jumaluusoppina, joka on luonteeltaan käytännöllinen eikä teoreettinen tieteenhaara. Sillä teologian perustava lähtökohta ei ole inhimillisin ja rationaalisin keinoin mitattavissa. Se on ilmoituksessa annettu. Tältä pohjalta teologian harjoituksessa ja Raamatun selittämisessä tarvitaan ja käytetään ymmärrystä ja muita valmiuksia. Teologiaa onkin vanhastaan verrattu lääketieteeseen, joka kyllä tutkii asioita teoreettiseltakin näkökannalta, mutta jonka päämäärä on kuitenkin parantaminen käytännön elämässä. Lääketieteen tavoin teologia ei tähtää pelkkään teoreettiseen pohdiskeluun luentosaleissa ja tutkimuskammioissa vaan on määritelmän mukaisesti Jumalan sanasta rakennettu oppi, jolla ihmiset kasvatetaan tosi uskossa ja hurskaassa elämässä iankaikkiseen elämään.
Aivan samoin kuin siis johdamme Pyhästä Raamatusta kaikki uskonkappaleet, meidän on myös ammennettava oppi Pyhästä Raamatusta yksinomaan Raamatusta itsestään. Meidän on kuunneltava vain ja ainoastaan sitä, mitä se sanoo itsestään.
Me sanomme Raamatusta siten kuin Martti Luther järeästi naulasi opin Pyhästä Ehtoollisesta kaikkea vertauskuvallista ohentamista vastaan: Tämä on! Samoin me voimme vapaasti ja rohkeasti tunnustaa Pyhästä Raamatusta: Niin kuin se on kirjoitettu, niin se paikkansa pitää! Aamen!
Luterilainen opetus Raamatusta on osuvasti tiivistetty teeseissä, jotka ovat peräisin Australian luterilaisten keskusteluista. Näiden teesien yhtenä keskeisenä muotoilijana on ollut tunnettu ja luterilaisille rakas opettaja Hermann Sasse.
Simo Kiviranta ja Juhana Pohjola,
Aamutähti-sarjan toimittajat
Vahvistamme järkähtämättömästi uudelleen sen Martti Lutherin ja luterilaisen kirkon raamattuperiaatteen, jonka mukaan “vain Jumalan sana kelpaa uskonkohdan perustaksi, ei mikään muu, ei edes enkeli” ja julistamme luterilaisten Tunnustuskirjojen kanssa: “Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”
Siksi hyväksymme Raamatun, s.o. Vanhan ja Uuden testamentin kanoniset kirjat, kaikkien Kirkon opinkohtien ainoaksi lähteeksi ja ylimmäksi tuomariksi, säännöksi ja ohjeeksi; tämä pätee myös Pyhää Raamattua ja inspiraatiota koskeviin opinkohtiin. Täten hylkäämme kaikki yritykset, joita on tehty uskonpuhdistuksen jälkeen tai joita voidaan yhä tehdä, minkä nimisten tahansa muiden opin lähteiden tuomiseksi Kirkkoon Pyhän Raamatun rinnalle.
Opetamme, että Pyhä Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana. Kirjoitettuna sanana Raamattu on erottamattomasti sidoksissa lihaan tulleeseen Sanaan ja puhuttuun sanaan.
“Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä.” (Schmalkaldenin opinkohdat, III, 8.)
“Pyhä Henki valaisee ja käännyttää sydämet saarnatun ja kuullun sanan avulla niin, että ihmiset uskovat sen sanan ja suostuvat siihen. …Saarnattu ja kuultu Jumalan sana kuuluu Pyhän Hengen virkaan ja työhön: sillä sanalla hän voimallisesti vaikuttaa sydämessämme, siinä hän itse on läsnä.” (Yksimielisyyden ohje II, 55-56; vrt. XI 17)
Pyhän Raamatun varsinainen ja olennainen sisältö on Jumalan iankaikkinen Poika, Sana, joka tehtiin ihmiseksi Jeesuksen Kristuksen persoonassa. “Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.” (Ap.t. 10:43; Joh. 1:1,14; 1. Joh. 1:1s.; Ilm. 19:13; Hepr. 1:1 ss.; Joh. 20:20; Luuk. 24:27; 2. Tim. 3:15 ss.).
Aivan saman sisältöinen suullinen sana joko edeltää tai seuraa kirjoitettua sanaa. Joskin siis Jumalan sana kaiken kaikkiaan on laajempi käsite kuin Raamattu, Pyhä Raamattu on rajoittamattomasti Jumalan sana. Kaikki, minkä Raamattu sanoo, on Jumalan sanaa. Toisaalta mitään sellaista ei voi julistaa Jumalan sanana, mitä ei ole opetettu Raamatussa.
Me uskomme ja tunnustamme, että Pyhä Raamattu ei ainoastaan sisällä Jumalan sanaa, vaan että se on Jumalan sana kokonaisuutena ja kaikissa osissaan. Hylkäämme kaikki yritykset, joiden tarkoituksena on erotella Raamatussa oleva Jumalan sana sellaisesta Raamatun sisällöstä, mikä ei olisi Jumalan sanaa, millä verukkeella tällaista erottelua sitten yritetäänkin. On esimerkiksi vedottu siihen, että Raamattu koostuu monenlaisista kirjoituksista: Vanhasta ja Uudesta testamentista; Laista, Profeetoista ja Pyhistä kirjoituksista; Evankeliumeista ja Apostolien kirjoituksista (joilla tarkoitetaan kaikkia muita Uuden testamentin kirjoja paitsi evankeliumeja). Edelleen Raamatun oman sisällön vastaisesti voidaan käyttää perustavanlaatuista eroa lain ja evankeliumin välillä verukkeena Jumalan sanan turhentamiselle.
Me tunnustamme, että koko Pyhässä Raamatussa, sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, niissäkin kohdissa, joissa tämä ei ole välittömästi ilmeistä, Jumala, Isä, Jumalan Pyhän Hengen kautta julistaa Poikaa, Jeesusta Kristusta, Vapahtajana ja Herrana. “Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta.” (Joh. 5:39, 3:34; 17:6, 14; Matt. 22:44 s.; Hepr. 1:1 ss.; Ap.t. 10:43; Joh. 16:13 s.; 1. Kor. 2:3; 2. Tim. 3:16).
Uskomme Raamattuun on uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan, joka puhuu meille Raamatussa.
Me opetamme luterilaisen kirkon tunnustuksen kanssa, että Pyhän Raamatun voivat oikein ymmärtää vain ne, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen syntisten Vapahtajana.
Me uskomme, että ainoastaan sola fide-periaate (yksin uskon kautta) johtaa sola scriptura-periaatteen (yksin Raamattu) oikeaan ymmärtämiseen, että vanhurskauttaminen armosta uskon kautta Kristukseen, “kristinopin pääkohta…, on erityisen hyödyllinen koko Pyhän Raamatun selväksi, oikeaksi ymmärtämiseksi ja yksin näyttää tien Kristuksen sanomattoman aarteen luo ja Hänen oikeaan tuntemiseensa ja yksin avaa oven koko Raamattuun.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, IV)
Me opetamme Nikaian tunnustuksen mukaisesti – me uskomme Pyhään Henkeen, joka on puhunut profeettojen kautta – ja koko oikean kristillisen Kirkon kanssa, että Pyhä Raamattu on Jumalan, Pyhän Hengen, inspiraatiosta syntynyt (“theopneustos”, “Jumalan henkeyttämä”). “Jokainen kirjoitus (koko Raamattu), joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2. Tim. 3:16) “Sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:19 ss.)
Inspiraatio tässä merkityksessä oli se ainutlaatuinen teko, jolla Jumala, Pyhä Henki, antoi oman ilmoituksen sanansa ihmisille, jotka Hän valitsi, suullisesti julistettavaksi tai kirjallisesti muistiin merkittäväksi, niin että tästä heidän puhumastaan tai kirjoittamastaan sanasta on rajoituksetta sanottava, että se on Jumalan oma sana. “Sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte.” (1. Tess. 2:13)
Me opetamme inspiraatiota tässä merkityksessä, eikä tämä koske ainoastaan niitä yksittäisiä sanoja, jotka sisältyvät profeettakirjoihin (2. Piet. 1:19 ss.), apostolisiin teksteihin (1. Kor. 2:13; 1. Tess. 2:13), psalmeihin (Matt. 22:43; Hepr. 3:7) ja Lakiin (Matt. 5:17ss.), vaan “koko Raamattua” (2. Tim. 3:16), siis Raamattua kokonaisuutena (Joh. 5:39; 10:35; 2. Tim. 3:15) ja kaikissa yksittäisissä kohdissa (Joh. 2:22; 7:38; Ap. t. 1:16; 8:32) ja sanoissa (1. Kor. 2:13) niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissakin (2. Piet. 3:16).
Me opetamme Raamatun sanallista ja täydellistä inspiraatiota (2. Tim. 3:16; 2. Piet. 1:21; Room. 3:2; 1. Tess. 2:13; 2. Tess. 2:15; 1. Kor. 2:13; 1. Joh. 1:1-4; Ilm. 2:7, 11, 17; Jer. 1:9), mutta hylkäämme erilaiset teoriat (esim. pelkkä jumalallinen valaisu, mekaaninen sanelu jne.), joita on tarjottu inspiraation “miten”-kysymyksen ratkaisuksi, tai joiden myötä Raamatun sanallista ja täydellistä inspiraatiota jollakin tavoin rajoitetaan tai se kielletään. Raamattu opettaa inspiraation tosiasiaa, mutta vaikenee “miten”-kysymyksestä, siis toimintatavasta tai menetelmästä. Viimemainittua ei ole ilmoitettu, joten se pysyy saavuttamattomana jumalallisena salaisuutena. Me emme voi tietää, miten Jumala, Pyhä Henki, toteutti sen ihmeen, että ihmissanat ovat Hänen sanansa.
Me tunnustamme, että Pyhä Raamattu ihmisten kirjoittamana Jumalan sanana on samanaikaisesti sekä jumalallinen että inhimillinen. Määritellessämme Raamatun jumalallisen ja inhimillisen puolen välistä suhdetta voisimme käyttää analogioita (samankaltaisia vertailukohtia): Jeesuksen Kristuksen, lihaan tulleen Sanan, jumalallisen ja inhimillisen luonnon välistä suhdetta; jumalallista ja inhimillistä sanaa synninpäästössä; Kristuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa leivässä ja viinissä, niiden kanssa ja myötä Alttarin Sakramentissa. Mutta rajoitumme siihen, mitä Raamattu selvästi opettaa profeetallisen sanan jumalallisesta ja inhimillisestä luonteesta.
Jumala on kaiken ilmoitetun totuuden perimmäinen ja yksinomainen lähde ja alkuperä. Mutta Hän näki hyväksi antaa Sanansa “pyhien ihmisten” kautta, jotka puhuivat ja kirjoittivat Pyhän Hengen johtamina (2. Piet. 1:21). Niin ollen Jumala itse valitsi tietyt ihmiset, jotka Hän tunsi jo ennen kuin loi heidät (Jer. 1:5; vrt. Jes. 6:8 ss. ja Hes. 2:1 ss.) olemaan Hänen profeettojaan tiettynä aikana ja tietyille ihmisille.
Jumala itse tätä tarkoitusta varten pyhitti (Jer. 1:5; Jes. 6:6 s.) syntisiä ihmisiä ja pani oman sanansa heidän sydämeensä ja suuhunsa (Jes. 6:7; Jer. 1:9; 15:16; Hes. 2:8; 3:2 s.). Se tosiseikka, että Jumala toimi eri tavalla kunkin eri profeetan suhteen, osoittaa, että kyseisen ihmisyksilön persoonallisuutta, luonnetta, ajattelemisen ja puhumisen ominaislaatua ei hävitetty. Jumala itse edelleen antoi käskyn kirjoittaa (2. Moos. 17:14; Jer. 30:2; 36:2; Ilm. 1:11; 14:13) ja inspiroi pyhät kirjoittajat. Mutta he säilyttivät yksilöllisyytensä eivätkä saaneet erivapautta inhimilliseen kirjailijantyöhön liittyvästä vaivasta, menetelmistä ja vastuusta (Luuk. 1:1 ss.; Joh. 21:24; Ap. t. 1:1; Ilm. 1:11; Paavalin kirjeet; Psalmit). Näin ollen Raamatulla on todella inhimillinen puolensa. Siksi me opetamme ja tunnustamme, että Jumala näki hyväksi antaa meille sanansa Raamatun kirjoittajien inhimillisen sanan kaltaisena tai siihen pukeutuneena.
Koska Pyhä Raamattu on Jumalan sana, se on täydellinen. “Herran laki on täydellinen, se virvoittaa sielun. Herran todistus on vahva, se tekee tyhmästä viisaan.” (Ps. 19:8)
Se on arvovaltainen. “Raamattu ei voi raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35)
Se on riittävä. “Vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:8 s.; Ilm. 22:10)
Se on olemukseltaan selvä (2. Piet. 1:19; Ps. 19:8 s.; Ps. 119:105) jumalallisen totuuden (Joh. 17:7) ilmoitus.
Pyhä Raamattu, ihmisten ihmisiä varten kirjoittamana Jumalan Sanana, esittää tämän totuuden sellaisella tavalla, että ihmiset voivat sen omaksua. Koko Jumalan tosi Kirkon kanssa me tunnustamme Raamatun olevan Jumalan erehtymätön sana. Tätä Pyhän Raamatun erehtymättömyyttä ei voi ihmissilmin havaita eikä ihmisjärjelle todistaa; se on uskonkohta, uskomista sellaiseen, mikä on salattua eikä ilmeistä. Me uskomme, että Raamattu on Jumalan Sana ja siksi erehtymätön. Termi “erehtymättömyys” ei liity erilaisiin lukutapoihin, joita on löydetty olemassa olevista tekstilähteistä kopioijien erehdysten tai tahallisten muutosten takia; se ei myöskään edellytä ehdotonta sanallista tarkkuutta sitaateissa ja rinnakkaiskertomuksissa, jollaiseen ehdottomaan yhdenmukaisuuteen Jumala ei ilmeisesti ole tähdännytkään.
Me uskomme, että pyhät kirjoittajat, joita Jumala käytti, säilyttivät persoonallisuutensa erityispiirteet (kielen ja sanaston, kirjalliset menetelmät, elinolosuhteet, suorasta ilmoituksesta ja profetiasta erillisen tiedon luonnosta ja historiasta). Jumala hyödynsi näitä sellaisella tavalla, että senkin, mitä inhimillinen järki voisi kutsua Pyhässä Raamatussa olevaksi vajavaisuudeksi, on palveltava jumalallista tarkoitusta. Sitä paitsi Pyhä Henki näki hyväksi asettaa erilaisilla lahjoilla varustettuja kirjoittajia kirjoittamaan samasta aiheesta. Sitä, miten sellaisissa tapauksissa on mahdollista, että erilaiset selostukset samasta tapahtumasta tai samasta sanonnasta ovat juuri oikea ja erehtymätön selonteko yhdestä ja samasta tosiasiasta, ei voi eikä tarvitse aina osoittaa järjellisellä yhdenmukaistamisella (harmonisoinnilla). Meidän on uskottava se, kunnes “vajavaisen pitää lakkaaman” ja “täydellinen on tullut” (1. Kor. 13:10). Me hylkäämme modernin uskonnollisen liberalismin yritykset tehdä ihmisestä Jumalan sanan tuomari. Ei mikään niistä luonnollisista rajoituksista, jotka liittyvät ihmismieleen vielä Pyhän Hengen inspiraationkin piirissä, voi vähentää Raamatun auktoriteettia tai Jumalan sanan erehtymättömyyttä. Sillä Pyhä Raamattu on jumalallisen totuuden kirja, joka ylittää kaiken, mitä tämän maailman viisaat ovat kutsuneet totuudeksi (1. Kor. 1:17 ss., 27; Kol. 2:8) ja pystyy siksi tekemään meidät “viisaiksi, niin että pelastumme” (2. Tim.3:15).
Se mikä pitää paikkansa kirkon todellisuudesta, pätee myös uskomme koko sisältöön. Pieni lapsikin voi asian ymmärtää ja kuitenkaan yksikään aikuinen ei ole koskaan sitä perinpohjaisesti käsittänyt. Näinhän Martti Luther osuvasti asian ilmaisee: “Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalalle kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ‘ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen’.” Tästä huolimatta pisinkään kristityn elämä ei ole riittävän pitkä aika tämän tunnustuksen koko syvyyden käsittämiseen, vaikka se olisi niinkin uskoa syvälle luodannut elämä kuin Lutherilla. Kristikunta ymmärtää ehkä vasta katsoessaan taaksepäin vuosisataista historiaansa, mitä sen tunnustus oikein merkitsee: “Minä uskon yhden, pyhän ja yhteisen kirkon.”
Puhuessamme Herran Pyhästä Ehtoollisesta käsittelemme myös kirkon jumalallista ihmettä. Kirkko ja Alttarin Sakramentti kuuluvat erityisellä tavalla yhteen. Luterilaisen tunnustuksemme mukaan kirkolla on kolme merkkiä, joista se tunnetaan: Evankeliumi, Pyhä kaste ja Herran Pyhä Ehtoollinen. Tarpeen vaatiessa kirkko voisi elää ilman kaikkea muuta paitsi näitä. Missä Kristuksen kirkko on, siellä myös nämä kolme välttämättä ovat. Evankeliumia täytyy julistaa. Ihmiset täytyy kastaa kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Herran Ehtoollinen täytyy viettää. Nämä kolme armonvälinettä löytyvät vain kristillisestä kirkosta. Maailmassa on toki paljon erilaista uskonnollista sanomaa, joka puhuttelee ihmissydämiä ja nostattaa ihmishenkeä, mutta on olemassa vain yksi evankeliumi. Evankeliumin sisältö on armollinen sanoma syntien anteeksiantamuksesta Kristuksen tähden! Jeesuksen Kristuksen kunnia ja hänen virkansa olemus maailman pelastajana on nimittäin juuri tämä. Syntien anteeksiantamus löytyy vain hänessä ja hänen tähtensä eikä mistään muualta maan päällä. “Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta; antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:19–21)
Tämä on evankeliumi eikä mikään muu. Tätä evankeliumia julistaen kirkko kohtaa kaikki maailman kansat. Mutta pysähdy hetkeksi miettimään sitä, jos kirkko tulisi ainoastaan tämän sanoman kanssa ilman sakramentteja, niin kuin jotkut kristikunnan piirissä elävät yhteisöt tekevät, esim. kveekarit. Eikö se siis riitä, että kirkko kutsuu kansoja ja kansakuntia pelkästään evankeliumin sanalla? Vastaus on: Ei! Ilman sakramentteja evankeliumin julistuksen kutsu hukkuisi kaikkien muiden uskonnollisten sanojen tulvaan ja se katoaisi kuin huuto tuuleen. Sen tähden sakramenttien tulee seurata ja olla evankeliumin julistuksen mukana. Näinhän Uusi testamenttikin todistaa, että helluntaina ensimmäistä apostolien julistusta seurasi välittömästi kaste. “Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua.” (Ap t. 2:41) Tällä tavoin seurakunta syntyy ja näin se maailmassa kasvaa. Jos lähetyskentillä julistettaisiin vain sanaa eikä kastettaisi ollenkaan, kristillisiä seurakuntia ei syntyisi. Sen sijaan muodostuisi yhteisöjä ja seuroja uuden maailmankatsomuksen levittämiseksi ja vahvistamiseksi. Jos taas kastetuista kristityistä koostuva seurakunta päättäisi lopettaa Herran Ehtoollisen vieton, pian se ei enää ymmärtäisi kasteenkaan merkitystä ja se muuttuisi uskonnolliseksi yhteisöksi, joka ei millään tavalla eroaisi muista inhimillisistä yhteisöistä.
Kuinka meidän on ymmärrettävä sakramenttien merkitys? Meidän nykyajan kristittyjen tulee uudestaan löytää se, mikä oli itsestään selvää Raamatun ajan ihmisille ja uskonpuhdistajille: Sekä meidän ruumiimme että sielumme kuuluvat Jumalalle. Kristus ei ole ainoastaan pelastanut sieluamme, mutta hän on Pelastaja, ‘joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaisiksi.’ (Fil. 3:21)
Hän oli ‘voimallinen teossa ja sanassa’ (Luuk. 24:19). Näin Jeesukseen uskovat kuulijat todistivat hänestä. Jeesuksen tekemät ihmeet eivät ole, niin kuin meidän modernille järkeisuskollemme näyttää, enemmän tai vähemmän tarpeettomia tai kyseenalaisia hänen sanojansa valaisevia esimerkkejä, vaan ne olivat välttämätön ja oleellinen osa hänen pelastustyötään. “Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, pitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat ja kuolleet herätetään ja köyhille julistetaan evankeliumia.” (Matt. 11:5) Tämä on Jumalan valtakunnan saapumisen aamusarastus. Jeesuksen tekemät ihmeet ovat aamutaivaan ensipunerrus, joka ilmoittaa auringon nousun täydessä kirkkaudessaan. Ihmeissä tulee jo nyt näkyväksi pelastus, joka tulee kerran loppuun saatetuksi silloin, kun kuolleet herätetään haudoista ja Jumala luo uudet taivaat ja maat. Kristillisen kirkon julistama Jumalan sana, mikäli se on puhdasta evankeliumin julistusta, ei ole muuta kuin Jeesuksen julistuksen jatkamista. Samoin Jeesuksen pelastava toiminta jatkuu kirkossa sakramenttien oikean toimittamisen kautta. Jokaisessa kastetoimituksessa ja jokaisessa Herran Ehtoollisen vietossa Kristus tekee ihmeen, joka ennakoi sitä todellisuutta, joka tulee meidän osaksemme – ‘ennen kuin sen täyttymys tapahtuu Jumalan valtakunnassa’. (Luuk. 22:16). Tämän tähden sananjulistus ja sakramenttien toimittaminen kuuluvat yhteen. Sakramentissa puolestaan sana ja ulkoinen merkki ovat erottamattomasti yhdistettyinä. Tässä merkityksessä Luther on Isossa katekismuksessa kirjoittanut kasteesta:
Juuri sen vuoksi kasteessa tehdään nämä kaksi: ruumis valellaan, koska se ei voi ottaa vastaan muuta kuin veden, ja samalla lausutaan sana, koska myös sielu saisi, mihin tarttua. Mutta koska vesi ja sana yhdessä ovat yksi kaste, niin täytyy myös ruumiin ja sielun yhdessä pelastua ja elää iankaikkisesti. Sielu pelastuu sanan tähden, johon se uskoo, ruumis taas siksi, että se on yhdistynyt sieluun ja ottaa kasteen vastaan sillä tavoin kuin ruumiille on mahdollista. Ruumiimme ja sielumme eivät sen vuoksi voi omistaa suurempaa aarretta. Sen vaikutuksesta me näet tulemme kokonaan pyhiksi ja autuaiksi. Tällaista ei muutoin ikinä voitaisi saavuttaa, ei minkäänlaisella elämänvaelluksella eikä millään teolla.
Nämä totuudet uskonpuhdistuksen isät tunsivat. Meidän on ne uudelleen opittava. Ehkä juuri tämän tähden, että olemme unohtaneet nämä Raamatun keskeiset totuudet, monenlaista väärää oppia on päässyt leviämään ihmisestä ruumiillisena olentona. Ei siis ainoastaan sielumme pelastu, vaan koko ruumiimme. Kuulumme Kristukselle, emme ainoastaan sielumme, vaan myös ruumiimme puolesta. “Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta ja ettette ole itsenne omat?” (1. Kor. 6:19) “Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä?” (1. Kor. 6:15) Kristitty ei kuulu kirkkoon vain sielunsa puolesta vaan myös ruumiinsa. Kirkko ei ole vain ‘hengellinen’ yhteys, kuten filosofiset koulut, jotka ovat yhteisöjä tietynlaisen maailmankatsomuksen vahvistamiseksi, tai jokin uskonnollinen liikehdintä, vaan kirkko on hengellis-ruumiillinen yhteisö. Niinpä kirkko ei liitele jossain tavallisen ihmiselämän yläpuolella kuten esim. filosofien Platonin ja Hegelin koulukunnat, vaan se porautuu syvälle ihmisten ja kansojen todelliseen elämään. Jotta se voisi olla hengellis-ruumiillinen yhteisö eli sellainen, joka koskettaa ihmisen koko persoonaa ja käsittää sen, Kristus antoi kirkolleen sakramentit. Kasteen ja Ehtoollisen sakramentit eivät ole vertauskuvia eivätkä symboleja siitä, mitä Jumala tekee niissä ja niiden kautta meille. Ne eivät ole myöskään havaintoesimerkkejä evankeliumista, Kristuksen näkyvästä sanasta ja hänen lupauksensa varmuudesta. Sakramentit ovat Jumalan erityisiä välineitä, joissa hänen sanansa käyttää maallisia aineita antaakseen meidän koko persoonallemme, sielullemme ja ruumiillemme pelastuksen lahjan. Nämä sakramentit ovat pakostakin täysin käsittämättömiä maailmalle. Ne ovat yhtä käsittämättömiä kuin kirkko, jonka olennaisia tuntomerkkejä ne ovat. Ne ovat yhtä käsittämättömiä kuin Jeesus Kristus ja hänen tekemänsä ihmeet, joista Raamattu meille kertoo. Mutta me, jotka uskomme Kristukseen, emme voi kyllin halukkaasti pyrkiä uskon kautta ymmärtämään niitä. Ehkä voimme sanoa, että sakramenttien oikea ymmärtäminen on elämän ja kuoleman kysymys kirkollemme tavalla, jota monet evankeliset kristityt eivät nykyään ymmärrä.
Herran Ehtoollisen salaisuus tulee meille selväksi, kun kysymme, mitä se merkitsee kirkon elämälle. Lukiessamme Uutta testamenttia huomaamme, että sen kirjoittajat puhuvat Ehtoollisesta erikseen ja sellaisenaan vain harvoin, mutta kaikkien historiallisten kertomusten ja apostolien kirjeiden taustalla se on kyllä läsnä. Apostolien teot esimerkiksi todistaa kuinka erinomaisen tärkeässä asemassa ‘leivän murtaminen’ oli alkukirkossa. Lukijalle ei kuitenkaan kerrota, mistä Ehtoollisen vietto oikein koostui ja kuinka se toimitettiin. Kristitylle lukijalle se oli nimittäin tuttua eikä ulkopuolisten tarvinnutkaan sitä tietää. Jollei Paavali olisi ollut pakotettu Korintin seurakunnan riitojen ja väärinkäytösten takia puuttumaan asiaan, meillä ei olisi mitään todistusaineistoa, vietettiinkö Ehtoollista ylipäänsä tai kuinka se toimitettiin Paavalin seurakunnissa ja mitä apostoli siitä opetti. Luukkaan evankeliumi, joka on tätä myöhäisempi teksti, ja joka Apostolien tekojen lailla oli suunnattu pakanalukijoille, viittaa hyvin lyhyesti Ehtoollisen asetussanoihin viimeisen aterian yhteydessä. Johanneksen evankeliumissa Ehtoollisen asettaminen puuttuu kokonaisuudessaan, vaikka siinä muuten käsitellään Jeesuksen viimeisiä tunteja hyvinkin yksityiskohtaisesti.
Alkukirkossa Ehtoollisen sakramentti katsottiin olevan mysteeri, salaisuus, jota ei saanut mainostaa maailmalle. Ehtoollisen asetussanoja, toimituksen kaavaa, ehtoollisliturgian osia (monet niistä ovat kylläkin säilyneet Uudessa testamentissa esim. 1. Korinttilaiskirjeen lopussa) ei kerrottu ei-kristityille. Miksi ei? Yksi syy oli se, että ne olisi ymmärretty väärin. Sillä kaikki mitä ehtoollisesta vuoti yleiseen tietoon ymmärrettiin aina väärin. “Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 6:52-53) Onko edes yllättävää, että kun pakanat saivat jotain kautta kuulla tällaisia sanoja, ne konkretisoituivat sellaisiksi juoruiksi, että kristityt salaisissa kokouksissaan lukittujen ovien takana söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta. Tällä yksioikoisella todistuksella oli suuri merkitys vainojen aikana kristittyjä vastaan käydyissä oikeudenkäynneissä. Tämä ei ole vähäpätöinen tosiasia, vaan juuri todistaa siitä, kuinka todella realistisesti alkukirkko ymmärsi Herran Ehtoollisen. Kuinka ihmiset olisivat voineet pahentua kristittyjen viettämään ehtoolliseen juuri siinä maailmassa, jossa kaikenlaiset uhriateriat ja yhteysjuhlat olivat yleisiä, jos se olisi ymmärretty vain muistoateriaksi ja yksinomaan hengelliseksi yhteydeksi? Mutta kuinka kirkko olisi voinut selittää Ehtoollisen merkityksen ihmisille, jotka eivät uskoneet Jeesukseen Kristukseen? Kristillinen seurakunta ymmärsi, mitä Ehtoollisen sakramentti merkitsi, koska se uskoi lihaan tulleeseen Jumalan Poikaan. Kirkko käsitti Ehtoollisen merkityksen, koska se ymmärsi Jeesuksen kuoleman Jumalan uhrilampaan kuolemaksi, joka ottaa pois maailman synnin, ja koska se ymmärsi, että Kristus oli ruumiillisesti noussut ylös kuolleista ensimmäisenä kuoloon nukkuneiden joukosta ja korotettu Isän oikealle puolelle, jossa hän on osallinen Jumalan läsnäolosta kaikkialla ja Jumalan kaikkivaltiudesta. Ja vihdoin myös sen tähden kirkko ymmärsi Ehtoollisen salaisuuden, koska se tiesi, että Kristuksen kunnia on vielä kätkettyä, mutta kerran kaikki ihmiset tulevat näkemään sen, kun hän tulee kirkkaudessaan takaisin. Onhan niin, että vain tältä pohjalta ja näillä teologisilla edellytyksillä on mahdollista ymmärtää Herran Pyhä Ehtoollinen.
Niin ensimmäinen seurakunta kuin oikea kristillinen kirkkokin on kaikkina aikoina tiennyt, että Jeesus sinä yönä jona hänet kavallettiin ei ainoastaan pitänyt vaikuttavat jäähyväisjuhlat opetuslastensa kanssa ja käskenyt sitten heitä viettämään tätä ateriaa hänen muistoksensa. Se on myös aina ymmärtänyt, että ehtoollinen ennakoi sitä ateriaa, jonka Jeesus kerran on viettävä pelastettujen kanssa Jumalan valtakunnassa. Nämä molemmat näkökohdat, menneen muisteleminen ja tulevan ennakoiminen kuuluvat oleellisesti Herran Ehtoolliseen. Mutta Ehtoollisen olemus ei kuitenkaan tyhjenny näihin näkökohtiin. Uuden testamentin seurakunnan mukaan Ehtoollisen olemus ei ole muistamisessa eikä toivossa. Herran Ehtoollisen Herra ei ole ainoastaan hän, jonka kanssa hänen opetuslapsensa kerran söivät ja joivat tai jonka pöydässä me kerran tulemme syömään. Hän on nyt läsnäoleva pyhitetyissä ehtoollisaineissa! Asettamalla Ehtoollisen hän antoi seurakunnalle jotain sellaista, mikä kuroo umpeen ja silloittaa vuosisatojen ja tuhansien etäisyydet sekä hänen maallisen vaelluksensa päivät että hänen takaisin tulonsa päivän kunniassa.
Jokainen tarkkaavainen Raamatun lukija voi huomata, mikä syvä ikävä ja suru ensimmäisen sukupolven kristityille oli, että Jeesuksen paluu tuntui viivästyvän. “Missä on lupaus hänen tulemuksestansa? Sillä onhan siitä asti, kuin isät nukkuivat pois, kaikki pysynyt, niinkuin se on ollut luomakunnan alusta.” (2. Piet. 3:4) Tätä ihmiset kysyivät. Meidän on nähtävä kysymyksen vakavuus, sillä onhan sitä kirkolta kysytty jo 2000 vuoden ajan. Missä muualla tässä maailmassa on sellainen toivo, joka säilyy järkähtämättömänä ja muuttumattomana, vaikka vuosisadat virtaavat eikä toivo ole toteutunut näkyvällä tavalla? Vielä kahdenkymmenenkin vuosisadan jälkeen kirkko rukoilee samalla tavalla kuin jo Paavalinkin ajan ehtoollisliturgiassa rukoiltiin ja johon rukoukseen Uusi testamentti loppuu: “Tule, Herra Jeesus” Maranatha. Kuinka kirkko on voinut rukoilla näin väsymättä kuoliaaksi, rukoilla ‘lakkaamatta’ kirjaimellisesti. Tämä oli mahdollista vain siksi, että rukous sai täyttymyksensä aina Herran Ehtoollista vietettäessä. Jokaisessa Herran Ehtoollisessa, joka toimitetaan Jeesuksen asetuksen mukaisesti, Kristus itse on todellisesti läsnä. Siksi me laulamme liturgiassa (Benedictus) “Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen.” Tämän tähden jo ensimmäisen vuosisadan ehtoollisliturgiassa kristityt lauloivat Pyhä-hymnin (Pyhä, Pyhä, Pyhä on Herra) osana taivaallista jumalanpalvelusta, jossa enkeliolennot eli kerubit ovat läsnä profeetta Jesajan kuvauksen mukaisesti (Jes. 6). Voimme lukea vuonna 96 jKr. Roomasta Korinttiin kirjoitetusta kirjeestä seuraavasti: “Huomatkaamme, kuinka hänen enkeliensä koko joukko palvelee häntä hänen edessänsä seisten. Raamattuhan sanoo: ‘Kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen edessään ja tuhannen tuhatta palveli häntä, ja he huusivat: Pyhä, Pyhä, Pyhä Herra Sebaot, koko luomakunta on täynnä hänen kunniaansa.’ Samoin kerääntykäämme mekin yksimielisinä hengessä samaan paikkaan ja huutakaamme kuin yhdestä suusta hartaasti hänen puoleensa…” (1.Kleemensin kirje Korinttolaisille 34:5-7; Apostoliset isät, STKJ 1975) Tässä on sama ajatus, jonka löydämme jo Johanneksen ilmestyksestä (Ilm. 4:10, 5:8-14). Jokaisessa jumalanpalveluksessa, mikä siihen aikaan aina merkitsi ehtoollisjumalanpalvelusta, seurakunnan jumalanpalveluspaikka avautuu siten, että taivas ja maa tulevat yhdeksi. Tätä todellisuutta kuvaa vanha ehtoollisrukous: “Sinun ateriasi olkoon taivaani, kunnes astun taivaaseen”. Kuten Herran Ehtoollinen kuroo umpeen hyvin erilaiset ajat, tämän maailman ja Jumalan valtakunnan, samoin tämä sakramentti silloittaa taivaan ja maan välillä olevan kuilun.
Ehtoollinen on cibus viatorum, matkamiehen ravinto. Se on sellaisen matkamiehen eväs, jolla ei ole pysyväistä kaupunkia täällä, vaan joka etsii tulevaista kaupunkia. Kuten Israelin kansa sai mannaa erämaassa ja vettä kalliosta, samoin Uuden testamentin Jumalan kansa pyhiinvaelluksellaan tämän maailman Egyptistä kohti luvattua maata löytää lohduttomassa erämaassa Herran pöydän katettuna ja eteensä asetettuna. Näin se voi jatkaa matkaa ‘sen ruuan voimilla’ profeetta Elian tavoin. Hän on todella taivaallinen ruoka, leipä taivaasta, kuten Raamattu nimittää mannaa (Ps. 78:24; 105:40). Hän itse on Herran Ehtoollisen ruoka (Joh. 6) eikä vain kuvainnollisella tavalla. Jos taivas on siellä, ‘jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella,’ (Kol.3:1) niin silloin Herran Ehtoollinen todella on taivas maan päällä. Sillä Jeesuksen Kristuksen läsnäolo on varmasti erilaista läsnäoloa kuin se, jolloin hän on läsnä siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessänsä.
Kristuksen todellisen läsnäolon salaisuuden Ehtoollisessa kirkko on aivan alusta saakka ymmärtänyt perustuvan sanoihin, jotka Herra lausui leivän ja viinin ylitse: “Tämä on minun ruumiini… tämä on liiton veri”. Herran Ehtoollisen olemus ei tule ilmi käskystä toistaa juhla ‘Tehkää tämä minun muistokseni’ eikä liioin lupauksesta: ‘… ennen kuin Jumalan valtakunta tulee’, vaan Herran ruumista ja verta koskevista sanoista. Ne eivät ole vertauskuvallisia sanoja. Jos ne olisivat sellaisia, Jeesus olisi joko itse selittänyt ne tai niiden olisi täytynyt itse selittää merkitys niin selvästi, ettei mitään riidan tai epäselvyyden mahdollisuutta olisi jäänyt. Yritykset selittää Ehtoollisen asetussanat vertauskuvallisesti tai Ehtoollisen asettaminen vertauskuvallisena toimintana, samanlaisena kuin Raamatussa kerrottujen profeettojen symboliset toimenpiteet, ovat kuitenkin aina johtaneet keskenään ristiriitaisiin tulkintoihin. Jollemme kuvittele Jeesuksen tässä yhteydessä halunneen puhua hämärin arvoituksin – kukaan ei voi sanoa hänen niin halunneen, ei ainakaan tuona hetkenä – tällöin sanojen kirjaimellinen ymmärtäminen on ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto. Siinä tapauksessa kaikki onkin hyvin selvää. Hän, joka on Jumalan iankaikkinen Poika, meidän tähtemme tullut lihaan ja vereen, täynnä myötätuntoa oleva Ylimmäinen pappi, joka on samanaikaisesti Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, pyhittää (Joh. 17:19) itsensä uhriksi maailman syntien puolesta. Hän syö opetuslastensa kanssa pääsiäislampaan ja on itse tuo pääsiäislammas. Tällä tavoin Jeesus ymmärsi kuolemansa. Hän, joka on ‘pappi iankaikkisesti’ (Hebr. 7:17) ja samanaikaisesti teurastettu Karitsa hamasta maailman perustamisesta (Ilm. 13:8), uhraa itsensä kertakaikkisena, iankaikkisena, ja riittävänä uhrina.
Samoin kuin Israelin kansa Egyptistä lunastuksensa yhteydessä söi pääsiäislampaan ja aina uudestaan syö sen tämän Jumalan ihmeellisen teon muistoksi, samoin kaksitoista opetuslasta uuden liiton pääsiäisaterialla uuden Israelin (Luuk. 22:30) ja kristillisen kirkon edustajina viettävät tämän juhlan aina uudestaan lakkaamatta ‘minun muistokseni’. Niin kuin Israelin kansa söi pääsiäislampaan, samoin opetuslapset ja samoin kirkko syö Ristiinnaulitun ruumiin. Pääsiäislammashan täytyy syödä. Jokainen, joka pahentuu tähän, loukkaantuu myös Jeesuksen ristinkuolemaan. Niin kuin meidän järjellemme käsittämätön ihana totuus on, että meidät on lunastettu ‘Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan, hänen joka tosin oli edeltä tiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta vasta viimeisinä aikoina on ilmoitettu teitä varten’ (1. Piet. 1:19), samoin se on käsittämätön ihme, että Herran Pyhällä Ehtoollisella vastaanotamme meidän edestämme ristillä uhratun Jumalan Pojan ja ylösnousemuksen kautta kirkastetun ruumiin. Tämä on Pyhän Raamatun opetus. Tämä oppi edellyttää sellaista luomis- ja lunastuskäsitystä, joka koskee koko ihmistä, ruumista ja sielua. Samoin sen edellytyksenä on, että Vapahtajan täytyi ottaa ihmisluonto kokonaisuudessaan ja saattaa päätökseen pelastustyönsä uhraamalla ruumiinsa ja verensä. Lunastetut kuuluvat hänelle sekä ruumiin että sielun puolesta ja ovat seurakunnan jäseniä. Heidät on ‘kastettu yhdeksi ruumiiksi’ (1. Kor. 12:13) ja he ovat osallisia yhdestä siunatusta leivästä ja maljasta, Kristuksen ruumiista ja verestä (1. Kor. 10:16). Siten he ovat jäseniä Kristus-ruumissa.
Kun ymmärrämme Herran Ehtoollisen aseman edellä kuvatulla tavalla Uuden testamentin mukaisessa seurakuntaelämässä, se saa sille kuuluvan paikan jumalanpalveluksen keskuksena. Se itse asiassa on todellinen jumalanpalvelus. Alkuseurakunnan olisi ollut täysin mahdotonta käsittää Herran päivää ilman Herran Ehtoollista. Myös luterilaiselle kirkolle aina vielä 1600-luvulla olisi ollut hyvin vaikeata viettää sunnuntaita ilman Herran Ehtoollista. Herran Ehtoollisesta liturgia on syntynyt. Vanha ja kaunis Ehtoollisesta käytetty nimitys Eukaristia (kiitosrukous) yhä muistuttaa meitä siitä, että kirkon suuri kiitosrukous ja ylistys on jatkumoa sille rukoukselle, jonka Jeesus rukoili taivaalliselle Isälleen, ‘kun hän otti leivän, kiitti ja mursi’. Ei myöskään ole sattuma, että juuri sinä aikana, jolloin syntyivät suuret ylistys- ja kiitosvirret, Ehtoollisen viettämistä kirkossa pidettiin suuressa arvossa. Emme tämän kirjoituksen rajoissa voi käsitellä, miten paljon Ehtoollisella on vaikutuksia kirkon elämän eri osa-alueisiin. Alunperinhän Ehtoolliseen liittyy ja siitä suoraan nousee kirkon diakoniatyö, olennaisrakenne ja hallintokin. Jos ymmärrämme kirkon syvimmäksi olemukseksi sen, että se on Kristuksen ruumis, silloin tämä käy meille ymmärrettäväksi. Herran Pyhän Ehtoollisen vietossa kirkko kaikkina aikoina on tullut ymmärtämään todellisen luonteensa.
Kirkon historiassa kukaan teologi ei ole ymmärtänyt Ehtoollisen ja kirkon elämän yhteyttä niin syvällisesti kuin Martti Luther. On yleisesti tunnettua, että hän suhtautui Alttarin sakramenttiin hyvin vakavasti. Lutherin Ehtoolliseen liittyvä suunnaton vakavuus ja hartaus on usein nähty äärimmäisenä tiukkuutena, jota nykyään ei edes luterilaisissa kirkoissa ymmärretä. Tämä tiukkuus kuitenkin selittyy sillä, miten syvällisesti Luther ymmärsi evankeliumin ja Ehtoollisen yhteyden. Ilman evankeliumia ei ole Herran Ehtoollista. Vaikka kirkko muuttaisi ja vääristelisi evankeliumin, niin kuin on pitkälti tapahtunut roomalaiskatolisuudessa, silti evankeliumin jäänteet ovat säilyneet siellä Ehtoollisen asetussanoissa: ‘annettu ja vuodatettu syntiesi anteeksiantamiseksi’. Ilman Herran Ehtoollista ei ole evankeliumia. Jos kirkko torjuu Ehtoollisen tai antaa sen vieton rappeutua, kuten protestanttisissa kirkoissa on pitkälti käynyt, saarnakin kalpenee ihmistekoisten teorioiden julistamiseksi ja evankeliumi Jumalan Karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit, kuolee. Tämä siis selittää Lutherin valtaisan ‘kahden rintaman’ kamppailun. Yhtäältä hän puolusti Alttarin sakramentin puhtautta väärentynyttä Rooman messuuhrikäytäntöä vastaan, ja toisaalta hän taisteli sen säilyttämisen puolesta protestantteja vastaan, jotka eivät ainoastaan hylänneet Rooman väärinkäytökset, vaan myös raamatullisen opin Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta siunatussa leivässä ja viinissä.
Lutherin ymmärtämän erottamattoman yhteyden evankeliumin ja Herran Ehtoollisen välillä uskonpuhdistusajan luterilaiset Tunnustuskirjatkin tunnustavat raamatulliseksi opiksi. Tämä selittää sen itsepintaisen uskollisuuden, jolla luterilainen kirkko vanhastaan suhtautui Ehtoolliseen. Tuskin koskaan Herran Ehtoollista on vietetty yhtä suurella uskon luottamuksella ja tuskin koskaan sillä on ollut niin suurta merkitystä ihmisille kuin 1500 – 1600-luvun ajan luterilaisissa kirkoissa. Samalla voidaan varmasti oikeutetusti sanoa, ettei saarna, jota on pidetty evankelisen jumalanpalveluksen keskuksena, jäänyt mitenkään varjoon. Nuo vuosisadat olivat evankelisen saarnan suurta aikaa. Vasta 1700-luvulta lähtien alkoi Saksassa prosessi, jota voidaan tuskin tilastojen valossa kuvata muulla tavoin kuin Ehtoollisen sakramentin kuoleminen. Mitäköhän Luther tuumailisi tästä kehityksestä? Hän antaisi todennäköisesti jyrkemmän tuomion siitä, kuin mitä hän antoi Rooman kirkon messu-uhrikäytännöstä: Ilman Ehtoollisen sakramenttia kirkon täytyy kuolla. Tarvitaan rohkeutta nähdä ja tunnustaa, että olemme kaikki loitonneet evankeliumista ja sen puhtaasta opista. Tämän tunnustaminen tuntuu kipeältä, mutta vain oman syyllisyyden tunnustamisen kautta uudistus on mahdollista. Niin yksittäiselle kristitylle kuin kirkollekaan ei ole muuta tietä pelastukseen kuin parannuksen tie. Mutta kun matkaamme tätä tietä uskon kautta saadulla ymmärryksellä luopumuksestamme Jumalasta ja hänen sanastaan, tien päässä meitä on vastassa Kristus, joka pelastaa, armahtaa ja siunaa meidät. Sillä hän on luvannut olla myös kirkkonsa parantaja, ruumiinsa pelastaja.
Rukoilkaamme Jumalalta Pyhän Hengen vaikuttamaa herätystä ja uskoa Jeesukseen. Silloin Herran Pyhää Ehtoollista todella tarvittaisiin ja sitä käytettäisiin oikein.
Paimenviran avaaminen naisille on traditionaalisesti torjuttu. Kysymys on kuitenkin ollut esillä jo pitkään sekä suurissa kirkkokunnissa että vähemmistökirkoissa. Useat kirkkokunnat ovatkin päätyneet avaamaan pastorin viran myös naisille. Laajaa yksimielisyyttä ei ole kuitenkaan löydettävissä. Monessa kirkossa on aluksi myös taattu omantunnonsuoja niille pastoreille, jotka pitävät naispappeutta Raamatun ja tunnustuksen vastaisena. Mitä aluksi luvattiin, on kuitenkin tosiasiassa nykyään jo mitätöity. Luterilaisen maailmanliiton sekä Kirkkojen maailmanneuvoston parista on yhä selvemmin kuultavissa, että naispappeuden vastustaminen on lopetettava. Kuitenkin kaikkien näiden mielipiteiden ja näkemysten sekamelskan keskellä on kysyttävä: Kuka on oikeassa? Miten asia on ratkaistava? Mikä tie Raamatun ja tunnustuksen vakavasti ottavan kirkon tulisi valita? Mitään epäselvyyttä ei ole siitä, etteikö naispappeuskysymys olisi dogmaattinen uskoa ja oppia koskeva kysymys. Se ei ole ns. ehdonvallanasia, josta voidaan perustellusti ajatella monella eri tavoin. Naispappeuskysymys on niin merkittävä, että monet kirkot ovat jakautuneet sen takia. Se käsittelee siis kirkollista yhteyttä koskevaa oppia ja käytäntöä. Naispappeuskysymyksessä ei ole kyse vähemmästä kuin itse evankeliumista, koska evankeliumin olemukseen kuuluu, että sitä julistetaan ja sen kanssa on meneteltävä legitiimisti so. oikein ja aidon asetuksen mukaisesti ja täydellä valtuutuksella. Siten kysymys viranhaltijan valtuutuksesta ja oikeudesta evankeliumin palvelijan tehtävään on erittäin merkityksellinen.
Naispappeuskeskustelussa törmätään ensisijaisesti neljään teologiseen kysymykseen: (a) Miten ymmärrämme Raamatun? (b) Miten ymmärrämme kirkon ja viran? (c) Miten ymmärrämme kristologian (oppi Kristuksesta) ja Pyhän Kolminaisuuden? (d) Miten ymmärrämme luomisjärjestyksen ja lunastuksen? Seuraavaksi käsittelemme lyhyesti näitä kysymyksiä.
Raamatun ns. klassiset naispappeutta käsittelevät kohdat ovat 1. Kor. 14:33-40 ja 1. Tim. 2:9–15. Näiden lisäksi on syytä käsitellä 1. Kor 11:1-16, jossa pidetään itsestään selvänä, että nainen profetoi tai rukoilee. Näiden raamatunkohtien selittämisessä ja soveltamisessa pitää tarkoin katsoa, etteivät vallitsevat kulttuurisosiologiset roolikäsitykset saa manipuloida naispappeuskysymyksen raamattuperustaa, vaan Raamatun oman ilmoituksen on annettava määrätä. Manipuloinnin vaara ei ole ainoastaan niillä selittäjillä, jotka ymmärtävät näiden kohtien kieltävän naispappeuden, vaan yhtä lailla sen puolustajilla, jotka eivät löydä Raamatun teksteistä mitään estettä sille.
Näiden kohtien yksityiskohtainen tulkitseminen on edelleen kiistanalainen kysymys. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista eri tulkintojen läpikäymiseen tai niiden kriittiseen arvioimiseen. Ilman mitään epäselvyyttä tekstistä nousee kuitenkin selvästi esille yhtäältä (1. Kor. 11) opetus naisten mahdollisuudesta profetoida ja rukoilla ja toisaalta (1. Kor. 14) käsky vaikenemisesta eli opettamasta pidättäytymisestä seurakunnan jumalanpalveluksessa. Tarkoitetaanko todella ensimmäisessä kohdassa (1. Kor. 11) ‘Naiset jumalanpalveluksessa’ – niin kuin jotkut raamatunkäännökset otsikoivat – tai onko 1. Kor. 14 identtinen sen kanssa, mitä me nykyään ymmärrämme jumalanpalveluksella? Nämä ovat kysymyksiä, joihin täytyy paneutua. Toissijaista sen sijaan on, viittaavatko nämä kohdat ainoastaan naimisissa oleviin naisiin. Siinä tapauksessa pitäisi pohtia, minkä ikäisenä mentiin naimisiin ja ketkä olisivat kuuluneet naimattomiin. Hyvin merkityksellistä kuitenkin on, että Paavali (1. Kor. 14:37) vetoaa: “Minkä kirjoitan teille, se on Herran käsky.” Pelkästä kunnioituksesta ajan tapoihin ja käyttäytymismalleihin ja sopeutumisesta sen aikaisiin vaatimuksiin ja yhteiskunnallisiin odotuksiin voidaan tuskin esittää ‘Herran käskyä’.
Emme myöskään voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että kaikista seuraajistaan – sekä miehistä että naisista – Kristus valitsi kaksitoista miestä apostoleiksi. Nämä eivät olleet mielivaltaisesti vaihdettavissa olleita toimihenkilöitä, vaan Kristus liitti heidät itseensä ja tehtäväänsä suoralla ja omaa persoonaansa koskevalla tavalla: “Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.” (Joh. 20:21) Vaikka Kristus mursi ja kumosi monia naisen asemaa koskeneita juutalaisia käytäntöjä, hän ei kuitenkaan kutsunut naisia apostoleiksi. Eikä hän liioin yläsalissa ehtoollista asettaessaan uskonut tämän lahjan administraatiota eli toimittamista kenellekään naiselle, kun hän sanoi apostoleilleen: “Tehkää tämä minun muistokseni.” Tämän lisäksi ei ole löydettävissä yhtään raamatunkohtaa, jossa apostolit olisivat puolestaan antaneet kutsun naiselle tai osallistuneet kättenpäällepanon kautta tapahtuvaan naisille tarkoitettuun paimenviranasettamiseen. Jos tänä aikana toimitaan eri tavalla, se merkitsee poikkeamista Kristuksen asetuksesta ja varhaisen kirkon käytännöstä. Tämä olisi merkityksellinen, jopa kohtalokas päätös. Alkukirkko ei selvästikään hyväksynyt naispappeutta, vaikka pakanaympäristö monine erilaisine papittarineen kyllä tarjosi sen hyväksymiseen mallin.
Naispappeuden hyväksymistä ajavat ovat velvollisia osoittamaan toimivansa Kristuksen asetuksen mukaisesti ja sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus itse teki. Jos tämä varmuus puuttuu, meillä ei ole minkäänlaista pätevää oikeutusta eikä asianmukaista valtuutusta vihkiä naisia papeiksi. Näin on siitäkin huolimatta, että nykyinen yhteiskunnallinen miehen ja naisen asema näyttäisikin puhuvan sen puolesta. Asia ei muutu siitäkään huolimatta, että naisten vapauttaminen näyttäisi vaativan sitä tai että naisten monenlaiset lahjat voitaisiin menestyksekkäästi hyödyntää pastorin viranhoidossa. Ratkaisevana kysymyksenä pysyy kertakaikkisesti ja yhä vielä: toimimmeko Kristuksen asetuksen mukaisesti vai emme? Tämä näkemys tietenkin edellyttää sitä, että nykyisessä virkaanvihkimyksessä annettava virka perustuu Kristuksen asetukseen ja apostoliseen kutsuun. Tunnettu raamatuntutkija Heinrich Rengstorf lausuu naulankantaan: “Kirkon viran varsinaisena haltijana Jeesus Kristus itse luo ja antaa tämän viran nykyisin samalla tavalla ihmisille, jotka ovat hänen edustajiaan, kuten hän toimi kirkon alussa asettaessaan apostolit virkaan. Tällöin hän valitsee ja varustaa nykyiset viranhaltijat omalla valtuutuksellaan ja hengellisellä vallallaan palvelukseensa samalla tavoin kuin hän soi sen apostoleillensa. Silloin on siis kaikista eroista huolimatta apostolaatin ja nykyisen viran välillä ehdottomasti yksiselitteinen jatkuvuus, joka asettaa eteemme sen perusteen, millä vastuulla me vihkimisoikeutta käytämme.”
Kun selitämme raamatunkohtia ja sovellamme niitä nykytilanteeseen, meidän tulee olla ehdottoman selvillä niiden perustavasta merkityksestä, toisin sanoen siitä, mikä pätevyys ja auktoriteetti Uuden testamentin teksteillä on myös meille. Pitääkö ne tulkita uudelleen nykyhetkisen tilanteen valossa muuttuvien arvojen ja käytäntöjen mukaan? Tämän menettelyn mukaisesti jokainen kohta pitäisi kulloinkin tutkia ja koetella erikseen. Voiko tiettyyn aikaan ja tietyille ihmisille kirjoitetut historialliset tekstit kuitenkin ilmaista ja tarjota ajasta ja tilanteesta riippumattomia perusteita? Varmasti voivat! Juuri tästä jälkimmäisestä vaihtoehdosta meidän on pidettävä kiinni. Entä voivatko nämä tekstit vastata riittävässä määrin uusiin nykyhetken kysymyksiin? Tähän täytyy vastata seuraavasti: Tätä mahdollisuutta ei mitenkään voida yksinkertaisesti sulkea pois. Puhuuko sitten teksti itsessään vai vasta sitten, kun se tulkitaan ja subjektisidonnainen aines tulee mukaan? Mikä estää sen, ettei ‘tulkitseminen’ johda tekstin kääntelemiseen ja vääntelemiseen? Edustamamme tulkinta täytyy toki koetella, ettemme vain lue tekstistä sellaista, mitä siinä ei todellisuudessa sanota. Näin meidät johdatetaan kysymykseen Raamatun selkeydestä ja ehdottomasta luotettavuudesta ja siten siis Raamatun arvovallasta. Tämä kysymys on aina elänyt kirkon historiassa. Uskonpuhdistuksen aikana löydettiin kuitenkin vastaus, joka yhä avaa meille tien, jolta emme voi poiketa: Sola scriptura! Yksin Raamattu!
Luterilaisten Tunnustuskirjojen mukaan kirkon virka, saarnavirka (Predigtamt) on Jumalan asettama tai tarkemmin sanottuna Kristuksen asettama. Näin Augsburgin tunnustuksen viides artikla opettaa. Viranhaltijoille on annettu valtuutus “saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit, mikä on yhteydessä Kristuksen sanoihin Johanneksen evankeliumissa: ‘Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne annetaan anteeksi ja joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.’“ (Augsburgin tunnustus XXVII) Viranhaltijat “edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: ‘Joka kuulee teitä, kuulee minua.’ Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.“ (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII).
Vaikka apostolisen ajan viranhoito kaikkine lahja- ja voimavarustuksineen suhteessa nykyiseen papin virkaan näyttääkin erilaiselta (ehkä on todettava, että historian myötä on tapahtunut raamatullisten lahjojen, palvelutehtävien ja voimavaikutusten tiettyä köyhtymistä ja niiden siirtymistä pappisvirkaan), nämä virat kuuluvat kuitenkin läheisesti yhteen. Siten voimme sanoa, että paimenvirka on yksi virka, jonka Kristus on asettanut sanan julistamista ja sakramenttien toimittamista varten. Tämä virka annetaan ordinaatiossa, virkaanvihkimyksessä ja sitä hoidetaan näissä papin tehtävissä. Tästä näkemyksestä meidän on lujasti pidettävä kiinni. Miten muuten voisimme olla varmoja siitä, että toimimme Kristuksen nimessä ja valtuuttamina? Kysymys varmuudesta on olennaisen tärkeä. Katekismuksessahan kysytään kirkon avainten viran kohdalla: “Mitä virkaan kutsutut Kristuksen palvelijat tekevät hoitaessaan virkaa jumalallisen asetuksen mukaisesti?” Meillehän on opetettu, että avainten viran täytyy “olla yhtä voimakasta ja varmaa – niin maan päällä kuin taivaassa – kuin rakas Herramme Jeesus Kristus itse toimisi kanssamme.” Kristus, kirkon Herra kutsuu, siunaa ja lähettää ordinoidut palvelijansa. Tässä Kristuksen antamassa virassa on kyse jostain aivan muusta kuin inhimillisistä valtavaatimuksista ordinaatioon ja viranhoitoon sen perustella, että opiskelut on loppuun suoritettu, testit läpäisty tai muuten hankittu vaadittava pätevyys.
Saksan evankelisen kirkon (EKD) teologisen jaoston mukaan “kaikki kristityt ovat samanarvoisia ja samalla tavoin kutsutut kasteen kautta kirkon jäseniksi ja pappeuteen (tällä viitataan kirkon virkaan).” Tämän käsityksen tueksi he vetoavat Lutherin sanoihin, vaikka tosiasiallisesti ne on irrotettu oikeasta asiayhteydestä. EKD:n käsitys johtaa väistämättä siihen, että viran antaminen on vain oikeustoimi samalla kun virka itse toteutuu vasta viran tehtävien toimenpanemisessa. Tällöin periaatteessa on mahdollista kenen tahansa kristityn hoitaa pappisvirkaa. Tosiasiassa paimenvirka ei ole summa joistakin tehtävistä, joita kuka tahansa ‘lahjoilla varustettu’ voisi toimittaa. Ei ole suinkaan vähäarvoista se, että Kristus valitsi ainoastaan miehiä apostoleiksi. Näin toimimalla hän ei millään tavoin halunnut alentaa naisten arvoa. Päinvastoin hän korotti naisen arvoasemaa valitsemalla Marian, Jumalan äidin, jonka kautta hän tuli maailmaan inkarnaatiossaan, lihaksi tulossaan. Emme saa sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että Jumala oman viisaan päätöksensä mukaan ilmestyi miehenä ja juuri siinä sukupuolessa tuli ihmiseksi. On oltava siis hyvin huolellisia kaikenlaisten ‘oletusten’ kanssa tulkittaessa sitä merkitystä, minkä Jeesus mahdollisesti liitti valitessaan 12 juutalaista miestä apostoleikseen. Tällaisiin oletuksiin on myös lisättävä se käsitys, etteivät Jeesus ja apostolit ratkaisseet kysymystä naispappeudesta, koska siihen aikaan koko kysymys ei noussut esille. Vaikka meille ei ole säilynyt yhtään sitovaa perustetta sille, miksi Kristus valitsi virallisiksi edustajikseen vain miehiä, kuitenkin tosiasia on, että hän valitsi miehet ja se on yhä merkityksellistä ja estää todellakin meitä tekemästä uutta ja siitä poikkeavaa päätöstä.
Kirkon virka on enemmän kuin pelkkien tehtävien toimittamista. Viranhaltija on Herran kutsuma. Hän on samanaikaisesti sekä seurakunnan jäsen että sen edustaja Jumalan edessä. Tämä havainnollistuu, kun pastori rukoilee ja tunnustaa synnit yhdessä seurakuntalaisten kanssa kasvot alttariin päin kääntyneenä. Yhtä lailla pastori kuitenkin Herran nimessä ja valtuuttamana kääntää kasvot seurakuntalaisia kohti ja julistaa sille täydellä arvovallalla synninpäästön. Näitä tehtäviä toimittaessaan viranhaltija ottaa tehtäväkseen palvelun lisäksi yhtä lailla isänroolin 1. Kor. 4:15 mukaisesti. Pitämällä nämä molemmat puolet virasta yhdessä seurakunnassa ei ajauduta hierarkkiseen jaotteluun eikä pastori eristäydy ylhäiseen yksinäisyyteen. Uusi testamentti ei tue millään tavoin demokratian pohjalta nousevaa käsitystä virkatehtävien samanlaisuudesta ja yhtäläisestä merkityksestä. Paavalihan kysyy: “Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja?” (1.Kor.12:28), tarkoittaen tietenkin, etteivät kaikki ole apostoleja.
Emme saa unohtaa tai kieltää sitä, että paimenvirka perustuu Kristuksen valtuutukseen ja apostolaattiin. Jos emme enää ymmärrä, että virka on kirkon Herran asettama, vaan näemme sen olevan tiettyjen tehtävien suorittamista, jotka voidaan periaatteessa antaa kenenkä tahansa kristityn hoidettavaksi – asia, joka järjestettäisiin yhteispäätöksellä – hylkäisimme tunnustuksemme ratkaisevalla tavalla. Kyllä, hylkäisimme tunnustuksemme perustan, Raamatun! Sillä juuri Raamattu asettaa meille velvoitteen tunnustaa Kristus Herraksi myös siinä suhteessa, että tunnustamme hänet viran herruuden haltijaksi. Ei liioin Kristuksen kirkko ole perustettu ja tarkoitettu vain inhimilliseksi yhteisöksi, jossa sen joka jäsenellä on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Kirkko on ja se on perustettu olemaan Ylösnousseen Herransa ruumis, jossa hän itse on läsnä sanan ja sakramenttien kautta jakaen itse Pyhää Henkeänsä sekä tahtoen itse toimia asettamiensa viranhaltijoiden kautta. Sillä käsityksellä, että virat ja tehtävät voidaan milloin tahansa mielivaltaisesti uudelleen järjestellä vallitsevien mahdollisuuksien ja käsillä olevien lahjojen mukaan, on juurensa hurmahenkisyydessä (Schwärmertum) ja se on siten ristiriidassa luterilaisen raamattukäsityksen ja tunnustuksen kanssa.
On itsestään selvää, että me jyrkästi hylkäämme sellaisen pappeuden, joka irtautuu seurakunnasta ja joka vaatii itsellensä etuisuuksia sen oletuksen perusteella, että viralla on toisenlainen ja korkeampi armo Jumalan edessä. Tämän tyyppistä käsitystä vastaan Luther taisteli aikanaan. Emme saa joutua kuitenkaan ojasta allikkoon latistamalla paimenvirkaa laittamalla kaikki palvelut ja tehtävät samalle viivalle ajatellen, ettei kirkko ole enempää kuin inhimilliseen järjestykseen perustuva samalla tavoin ajattelevien ihmisten yhteenliittymä. Sekä kirkko että virka ovat Uuden testamentin mukaan jotain paljon enemmän. Paimenvirkaa ei mitenkään voida samaistaa vain todistamiseen. Raamatun mukaan Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat olivat naisia. He saivat tehtäväkseen mennä ilmoittamaan Herran ylösnousemuksesta opetuslapsille – huomatkaa opetuslapsille – ei koko maailmalle. Olisi loogisesti väärin todistaa naisille annetulla todistustehtävällä naisen oikeus paimenvirkaan.
Naispappeuden toteuttaminen merkitsee muutosta raamattukäsityksessä, virkateologiassa ja kirkko-opissa. Tämän lisäksi kysymystä ei voida käsitellä erillään siitä, minkä tunnemme nimellä feministiteologia. Tämän teologisen suuntauksen selvä pyrkimys – välillä tiedostettu, välillä tiedostamaton – on ennen kaikkea muuttaa Raamatun ilmoittamaa ja kirkon tunnustuksen mukaista kuvaa Kristuksesta ja Pyhästä Kolminaisuudesta. On joutavaa riidellä siitä, onko naispappeus feministiteologian nousun seurausta vai päinvastoin. Tosiasia kuitenkin on, että näiden ilmiöiden hyvin läheistä yhteyttä toisiinsa ei voida kieltää, vaikka ei niiden suoranaista syy – seuraus-suhdetta voitaisikaan osoittaa. Ilman mitään epäselvyyttä feministiteologia vaatii järkkymättömästi ja määrätietoisesti naispappeuden toteuttamista feminismin periaatteiden mukaisesti – naisen vapauttamista, emansipaatiota miesvallasta kaikilla elämän sektoreilla. Samoin feministiteologian pyrkimys pyyhkiä Raamatun ja jumalanpalveluksen patriarkaalinen leima pois tukee ja edistää naispappeutta. Puhe Jumalasta ‘Isänä’ on feministiteologian mukaan naisvihamielistä, jollei Jumalaa voida yhtä lailla kutsua ‘Äidiksi’. Pyhästä Hengestä käytetään feminiinistä pronominia hän (Sie) määrittelemään, että tämä ‘olio’ on naispuolinen. Tämä ei ole mitään kielipeliä vaan vakava pyrkimys muuttaa Raamatun ilmoittamaa jumalakuvaa. Tämän ohella poimitaan myyttisiä käsitteitä ei-kristillisistä uskonnoista, joissa feminiinisillä jumaluuksilla on jo pitkään ollut merkittävä asema. Kuva Jumalasta taivaallisena tuomarina ja armahtavana Isänä on perusteellisesti muuttunut jo aikaa sitten, koska käsitys synnistä on muuttunut. ‘Patriarkaalisten arvojen ja normien’ luopumisessa on kyse enemmästä kuin mitä päälle näemme. Humanistinen teologia, jota kutsutaan myös ‘ihmistenvälisyyden teologiaksi’ (Mitmenschligkeit), on rehottanut jo pitkään protestanttisissa kirkoissa. Se on virrannut feministiteologiaan, joka on saanut myös vaikutteita vapautuksen teologiasta. Jos toiveena on löytää ja kokea Jumala rakkaudellisessa kohtaamisessa lähimmäisen kanssa – siinä minä löydän Jumalan, että koen itseni Kristukseksi – niin silloin naispuolista viranhaltijaa naisellisine ja äidillisine vaistoineen pidetään ilman muuta parempana kuin ‘patriarkaalista’ käsitettä paimenesta edustavaa miespuolista viranhaltijaa.
Kuva Kristuksesta Paimenena ja sielujen Piispana haalistuu, jos hänen nimessään ja valtuuttaminaan toimivat paimenet eivät enää puhu ja toimi lähettiläänsä edustajina. Tällöin ihmisistä – erityisesti naisista – nousevat ja heihin liittyvät kokemukset, toiveet, tarpeet ja odotukset voivat nopeasti muovata uuden kuvan Jumalasta ja Kristuksesta. Tätä kuvaa ei silloin johdettaisi Jumalan ilmoituksesta vaan se heijastettaisiin ja siirrettäisiin Jumalaan hänen luomakunnastaan käsin. Meidän on siis kysyttävä itseltämme, millaista jumalakuvaa naispappeuden toteuttaminen edistäisi. Sen hyväksyminen merkitsisi juuri feministiteologian ajamaa muutosta jumalakuvaan. Nähdessämme kuinka paljon tällaisessa suunnan muutoksessa menettäisimme, emmekö ole varauksetta velvolliset pysymään Raamatun antamassa jumalakuvassa?
Naispappeuskeskustelussa huomattavan suuren painoarvon on saanut se, mitä johtopäätöksiä meidän on tehtävä Paavalin Galatalaiskirjeen kohdasta 3:28: “…ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” Ilman mitään epäselvyyttä tässä kohdassa ilmaistaan miehen ja naisen samanarvoisuus Jumalan edessä sekä vakuutetaan samaa arvoa Jumalan lapsina.
Samoin Paavali alleviivaa, että kansalliset ja sosiaaliset erot ovat menettäneet merkityksensä. Tällaiset erot nimittäin kuuluvat tähän maailman aikaan. Tämän maailman loppu on kuitenkin alkanut Kristuksen pelastustyössä. Paavalin luettelemat erot voidaan kuitenkin ymmärtää ja tulkita vain seurauksena syntiinlankeemuksesta, jossa ihminen ja Jumala joutuivat erilleen. Naisen ja miehen välistä eroavaisuutta ei kuitenkaan missään kohdin johdeta syntiinlankeemuksesta käsin vaan Jumalan luomistahdosta ja -suunnitelmasta: “Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27). Tämä ero (ainakin mitä seksuaaliseen eroon tulee) ei korostu uudessa elämässä taivaassa. Sanotaanhan Raamatussa: “He ovat niin kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30).
Voimme varmuudella sanoa, että uuden luomakunnan todellisuus on jo nyt astunut voimaan ja murtautunut tähän maailmanaikaan pelastettujen keskelle. Antisipatorinen (ennakoiva) teologia kuitenkin kurottautuu tulevaisuuteen ja pyrkii ennalta ottamaan sen, mikä on vasta luvattuna meille: uudet taivaat ja uusi maa (2. Piet. 3:13). Tällä antisipatorisella teologialla on merkittävä rooli melkein kaikissa tämän ajan eettisten ja monien muiden kysymysten vastauksissa. Kristittyjen parissa ja kirkossa Jumalan valtakunnan tulo on jo toteutunut. Hyvin asioista perillä olevat tietenkin helposti huomaavat, kuinka kauas tällaisessa ajattelussa on tultu luterilaisesta tunnustuksesta ja raittiista raamatullisuudesta sekä kuinka se lähestyy hurmahenkisyyttä. Siinä pyritään aina hallitsemaan ja määräämään luomista ja luodun maailman järjestystä ‘uudella vanhurskaudella’ ja yleensä tämä ‘uutuus’ kuitenkin vääristää vapauttavan evankeliumin ja siitä tulee uusi orjuuttava laki.
Pelastuksen tai lunastuksen järjestys ei todellisuudessa kumoa luomisjärjestystä. Apostoli Paavali tietenkin puhuu voimallisesti (Gal.3.28) lunastuksen järjestyksestä, koska hän suuntaa sanansa niille, jotka ovat uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa ja jotka ovat Kristukseen kastetut ja Kristuksen päällensä pukeneet (Gal.3:26-27). Missään tapauksessa nämä sanat eivät kumoa luomisjärjestystä. Ei liioin tämän kohdan perusteella voida sivuuttaa muita miehen ja naisen välistä suhdetta (myös jumalanpalvelusta) koskevia raamatunkohtia merkityksettöminä tai työntää niitä syrjään aikasidonnaisina. Varmasti miehen ja naisen välisen suhteen määritteleminen apostolien kehotusten perusteella tuottaa hankaluuksia, kun alamme soveltaa niitä konkreettisesti nykypäivään. Mutta se, joka luulee selviävänsä ongelmasta syrjäyttämällä kyseiset kohdat kokonaan, tekee asian liian helpoksi itselleen.
Raamatun opetus naisesta ilman muuta vääristyy, jos naisia pidetään miehiä lahjattomampina tai kykenemättömämpinä päätöksentekoon ja näin syrjäytetään heidät. Liian usein tällainen syrjintä on kätkettynä raamatunlauseisiin, vaikka tosiasiassa kyseessä on ollut tietty ‘porvarillinen’ käsitys sukupuolirooleista. Näin Raamatusta on tehty verho epäoikeudenmukaisuudelle ja miehiselle ylpeydelle. Tämänkaltaista Raamatun väärinkäyttöä ei tulisi painaa villaisella saati sitten puolustella.
Raamatun väärinkäytön varjolla ei kuitenkaan voida tehdä tyhjäksi sitä, mitä se selvästi opettaa eli luomisjärjestyksen jatkuvaa voimassaoloa, vaikka sitä on jo pitkään ympäröinyt lunastuksen järjestys. Jumalan asettama luomisjärjestys on voimassa myös kirkossa, jossa sekä mies että nainen voivat kumpikin omilla luonnon lahjoillaan rakentaa seurakuntaa. Ei lahja tai luontaiset kyvyt eikä kaikkien Jumalan lasten samanarvoinen asema Isän edessä voi olla kuitenkaan peruste naispappeudelle. On mahdotonta edes ajatella, että joku voisi vaatia itselleen paimenvirkaa. Päinvastoin kuin maallisessa ‘kutsussa’, jonka me voimme itse valita kohdallemme, Jumala kutsuu ja valitsee kirkon virkaan. Tämän kutsun ja valinnan kirkko vahvistaa pappisvihkimyksessä. Naispappeuden vastustamiselta putoaa pohja, jollei painoteta, että Raamattu ja luterilaiset Tunnustuskirjat hylkäävät naispappeuden. Raamattu ja luterilainen tunnustus ovat vaakalaudalla naispappeuskysymyksessä. Juuri siksi tämä kysymys voi hyvin pirstoa kirkkoa – Jumala siitä meitä varjelkoon!
Millaisen kirkon haluamme? Varmasti sellaisen, joka seisoo Raamatun perustalla ykseydessä yhden, pyhän, kristillisen Kirkon kanssa. Varmasti haluamme olla kirkko, jolla on edelleen keskuudessaan Kristuksen asettama ja hänen asetukseensa ja toimintaansa perustuva paimenvirka. Varmasti haluamme olla kirkko, jossa ‘ei ole mitään ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon kanssa’ (Augsburgin tunnustuksen päätös), ja joka on siis säilyttänyt todellisen katolisuutensa. Keskuudessamme monet naiset tekevät itseään säästämättä erilaisia palvelutehtäviä, mistä kiitämme Jumalaa, jolta kaikki hyvät lahjat tulevat. Samanaikaisesti on oltava selvillä, ettei meillä ole oikeutta antaa naiselle sanansaattajan virkaa Kristuksen paikalle, seurakunnan paimeneksi. Opetamme, että paimenvirka johdetaan apostolien kutsusta. Tähän virkaan Kristus kutsui vain miehiä ja niin hän yhä edelleenkin kutsuu. Jumala auttakoon meitä tästä eteenpäin. Antakoon hän meille yksimielisyyden ja iloisen luottavaisuuden siihen, että hän sekä kykenee että haluaa estää kaiken sen, mikä on kirkolle vahingollista. Rukoilkaamme sitä häneltä täydestä sydämestä ja kestävästi.
Pyhä Raamattu voi joskus tyrmätä monimuotoisuudellaan. Sen kertomukset saattavat tuntua olevan irrallisia, kuten päälle kaatuva halkopino. Lukija voi ajatella: “Tämä on hieno raamatunkohta, tuo toinen on ehkä joskus ollut käsitettävissä, mutta kolmas sitä vastoin on nykyisin mahdoton.” Pyrkimyksemme saada apua Raamatusta on vilpitön ja vakava, mutta huomaamattamme voimme asettua Sanan yläpuolelle. Emme oivalla, että Sanassa Jumala Pyhän Henkensä kautta tutkii meitä, emmekä me voi siten asettua ‘tuomariksi’ Jumalalle.
Kristillisen uskon lähteenä ja kirkon ohjeena Raamattu on täydellinen. Mutta on ymmärrettävä, mitä täydellisyydellä tässä tarkoitetaan. Raamattu on uskon ja pelastuksen kirjana riittävä ja selvä. “Se antaa täyden ja täydellisen opetuksen kaikesta, mikä on välttämätöntä pelastuksen saavuttamiseen” (Johannes Gerhard). Raamatun täydellisyys on sellaista pyhää runsautta ja rajausta, jonka pohjalla kirkko voi toimia oikein ja pätevästi Jumalan pyhyydessä ja anteliaisuudessa. Täydellisyys antaa myös kristitylle ja kirkolle sen vapauden ja liikkumavaran, jotta kirkko aikain vaiheissa säilyttäisi jatkuvuutensa, samuutensa ja aitoutensa eli identiteettinsä.
Sekä kristittyjen että kirkkojen – myös historiallisen luterilaisuuden – elämässä on kuitenkin paljon ikäviä esimerkkejä siitä, miten sekavasti ja virheellisesti on puhuttu erikseen pelastuksen kannalta tärkeistä opeista ja toisaalta muista Raamatun totuuksista. On kuviteltu, että Raamattu on siivottava turhasta ja vanhasta roinasta ja näin korvattava Raamatun täydellisyys omalla uskonnollisella ajattelulla tai ajan vaatimusten välttämättömyydellä.
Raamatussa on toki keskus, joka osoittaa kaikessa Kristusta ja ilmoittaa, miten pelastus meille annetaan ja kuinka se omistetaan. Samoin sieltä on löydettävissä asioita, jotka Jumala on tarkoittanut vain joillekin ihmisille, kansoille tai ajoille. Raamatun täydellisyys voi kuitenkin pysyä vain siten, että Raamattu säilytetään kirkossa sellaisena kuin se on. On sattuvasti sanottu: “Raamattu sisältää sen ja vain sen, minkä Jumala on tahtonut siihen sisällyttää.” Siitä, minkä Jumala on antanut kaikiksi ajoiksi ja kaikille pyhille seurakunnille, ei syntiä tekemättä ole varaa luopua. Kirkolla ei ole sellaista auktoriteettia. Kristus opetti apostoliensa kautta meitä pitämään kaiken sen, minkä Hän itse on käskenyt meidän pitää.
Tästä on kyse naispappeuskysymyksessä. Vilpittömätkin kristityt ovat erehtyneet sanomaan: “Onhan siinä kysymys Herran käskystä. Kyllä Raamatussa on selvästi sanottu, että seurakunnan kaitsijan tulee olla mies, mutta eihän se kuitenkaan ole pelastuskysymys.” Tällöin mennään kuitenkin ajan hengen mukana. Raamattua pidetään ‘jonakin Kolmantena’, joka samanaikaisesti on ohjeellinen eli kanoninen (kanon ‘mittanuora’) ja ei-ohjeellinen. Omistaako joku sellaisen metrimitan, joka samalla kertaa näyttää ja ei näytä, kuinka pitkä on yksi metri? Jumalan sana ei säily enää ohjeellisena ja puhtaana eivätkä evankeliumi ja armonvälineet oikeina, jos “jumalallisesti säädetty virka” muutetaan, sillä ulkoisina ja näkyvinä asetuksina armonvälineet edellyttävät kaitsentavirkaa, joka myös kuuluu Kristuksen meille antamaan testamenttiin.
Viran valtuutus perustuu siis todelliselle eikä näennäiselle pohjalle. Raamattu itse yhdistää virkakysymyksen pelastukseen: “Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. …mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.” (1. Kor. 14:33-34; 37-38) Kysymystä on turha spekuloida. Riittää kun noudatamme Herran käskyä.
Mitä johtopäätöksiä meidän välttämättä pitää tästä tehdä? Jumalanpalvelus, joka lahjoittaa meille sanan ja sakramentin, ei ole luonteeltaan mikä tahansa tilaisuus tai tapahtuma. Sen tähden kristityn tulee käytännön ratkaisuissaan ja valinnoissaan elää todeksi se, minkä tietää ja ymmärtää Jumalan sanasta oikeaksi ja vääräksi. Raamattu osoittaa naisten voivan tehdä paljon hengellistä työtä mutta ei paimenvirassa. Saamme rohkeasti tuoda sen esiin. Huojumalla ja kirkkopolitikoimalla joudumme ojasta allikkoon. Jos meillä on kanta, meillä on paljon, vaikka kaikkia johdonmukaisuuden tyylipisteitä ei saataisikaan. On toimittava säilyttäen kristillinen omatunto sen Raamatun rajoissa ja kanssa, joka itsekin on “ristinmuotoinen”. (Toim. muok.)
Mitä tunnustuksella tarkoitetaan kirkossa? Evankelis-luterilainen kirkko on sanan varsinaisessa merkityksessä tunnustuksellinen kirkko. Se lakkaa olemasta luterilaisen uskonpuhdistuksen kirkko silloin, kun se ei enää ole luterilaisen tunnustuksen kirkko. Tämän tosiasian monet luterilaisuuden vastustajat näkevät meitä paremmin. Pyrimmehän me usein pyyhkimään meihin isketyn ‘tunnustuksellisuuden’ leiman otsastamme ja yritämme vakuutella, ettemme loppujen lopuksi niin mahdottomia olekaan. Voisimme luetella sivun verran nimityksiä, joilla tunnustuksellisia luterilaisia on nimitetty. Tahdomme kuitenkin olla kirkko, joka ottaa vakavasti ja todesta isiemme laatiman tunnustuksen ja uskallamme velvoittaa paimenemme pitäytymään siihen, koska (quia) se on yhtäpitävä Jumalan sanan eli Pyhän Raamatun kanssa.
Tunnustuksellisuudella, tunnustususkollisuudella ja tunnustuskirkollisuudella tarkoitetaan siis sellaista uskonnäkemystä ja teologista linjaa, jossa uskonpuhdistuksen luterilainen perintö nähdään ajankohtaisena ja halutaan pitää lyhentämättömänä voimassa. (Toim.huom)
Nykyään olemme saaneet tottua siihen, että tunnustuksellista luterilaisuutta arvostellaan suorastaan raivokkaasti. Tämä yltyy paikoitellen sellaisiin mittasuhteisiin, että joudumme vakavasti pohtimaan, onko kyse enää vain inhimillisestä vastustuksesta vai ovatko niiden takana suuremmat voimat. Jos haluamme ymmärtää mistä on kyse, meidän on paneuduttava tunnustuksen olemukseen ja sen merkitykseen kirkossa.
Luonnollisesti Uusi testamentti on kirkon tunnustuksen tutkistelussa paras opas ensinnäkin siksi, koska se on tunnustuksen ainoa perusta ja toiseksi koska se sisältää käytännöllisen opastuksen tunnustuksen merkityksestä. Olennaisen tärkeää on havaita seuraava tosiseikka. Uuden testamentin käyttämillä sanoilla tunnustamisesta (lat. confiteri, kreik. homologein ja exhomologeisthai) on useita merkityksiä, jotka kuitenkin pohjimmiltaan liittyvät toisiinsa. Ensinnäkin kyse on syntien tunnustamisesta (1. Joh. 1:9; Matt. 3:6; Jaak. 5:16). Toiseksi sana merkitsee uskon tunnustamista (Matt. 10:32; Joh. 9:22; Room. 10:9; 1. Joh. 2:23; 4:2; Fil. 2:11; 2. Kor. 9:1; Hepr. 3:1; 4:14).
Kolmanneksi tunnustamisella tarkoitetaan Jumalan ylistämistä (Matt. 11:25; Room. 14:11). Kirkossa tämä kolmenlainen tunnustaminen kuuluu erottamattomasti yhteen. Kirkkohistoria osoittaa sen selvästi. “Sinua, Jumala, kansasi tunnustaa, eteesi polvilleen maanpiiri lankeaa, kerubit ja serafit ja vallat korkeat taivaassa iäti kiitosta laulavat. (Te Deum, Te Dominun confitemur) Tämän 300-luvulla syntyneen virren Martti Luther sisällytti kirkon ekumeenisten tunnustusten joukkoon. Sitä ihmiskunnan syntejä katuva ja armosta elävä kirkko lauloi vanhan maailman rauniolla. Kirkkoisä Augustinuksen klassinen ‘Tunnustukset’ puolestaan on Jumalan ylistystä, mutta samalla uskon sekä oman elämän syntien tilitystä. Uskonpuhdistus alkoi katumusliikkeenä ja se oli sitä myös syvimmältä olemukseltaan. Olivathan sille perustavanlaatuisia kysymykset todellisesta parannuksesta ja syntisen vanhurskauttamisesta. Vain tältä pohjalta uskonpuhdistus pystyi tuottamaan uskonopilliset tunnustukset sekä laulamaan virsissä ja liturgiassa ‘Herralle uuden laulun’. Paul Gerhardt (1607-1676) ja muut suuret kirkkomme virsirunoilijat lauloivat ylistystä Jumalalle ennennäkemättömän syvällisesti. Usein ajatellaan, että se oli mahdollista siitä huolimatta, että he kuuluivat luterilaisen puhdasoppisuuden (ortodoksian) aikaan, mutta asia on juuri päinvastoin. Sen tähden, että he olivat ‘puhdasoppisia’ ja taistelivat oikean uskon puolesta, he kykenivät luomaan tällaisen virsiaarteiston. Milloin loppuu tyhjänpäiväinen ja historiallisesti kestämätön puhe ‘kuolleesta puhdasoppisuudesta’?
Nämä tunnustuksen mainitut kolme yhteenkuuluvaa puolta ovat löydettävissä myös keskiajan tunnetuilta roomalaiskatolilaisista teologeilta, jotka olivat myös merkittäviä liturgeja. Samoin idän ortodoksisessa kirkossa on aina korostettu ‘ortodoksian’ tarkoittavan sekä oikeaa oppia että ylistystä.
Kaikesta tästä huolimatta emme voi tehdä sitä johtopäätöstä, että mahtavien virsien ja liturgioiden laulaminen sinänsä riittää ja uskontunnustus siten upotettaisiin osaksi liturgiaa. Monet protestantit laulavat mielellänsä hienoja vanhoja virsiä, joissa kirkastetaan Jumalan Pojan inkarnaatiota, lihaantuloa ja Pyhän Kolminaisuuden salaisuutta. Mutta se ei heille merkitse sitä, että nämä olisivat heille totta ja todellisuutta! Siksi uskontunnustuksilla liturgisen tehtävän lisäksi on myös opin ilmaisemisen tehtävä. Tästä ei saa antaa periksi.
Taivaassa tunnustus on yksinomaan ylistystä (Fil. 2:11, vrt. myös Ilmestyskirjan hymnit). Taivaassa ei ole harhaoppeja eikä virheitä. Silloin ihmisiä väärään uskoon ja epäuskoon johtava Antikristus on vihdoin kukistettu. Maan päällä kuitenkin Jumalan ylistys sisältää aina uskon tunnustamisen sekä tämän uskon opillisen sisällön julkituomisen. Nämä opinkohdat ovat tosia! “Syntyi Neitsyt Mariasta, …on samaa olemusta kuin Isä.” Tällaisia lauseita ei oikeastaan voida rukoilla tai laulaa, ellei haluta uskoa niitä todeksi. Mainittu ulkokohtaisuus on vakava oire uskonpuhdistuksen kirkon ja sen sanoman heikkenemisestä. Ei ole olemassa kirkkoa ilman todellista tunnustusta, jonka se ottaa elämää kantavana totuutena. Liturgia juuri on tällaisen tunnustuksen luonnollinen seuraus. Osuvasti onkin esitetty, että sanontaa ‘miten rukoilet, siten uskot’ (lex supplicandi lex credendi) ei ainoastaan voi, vaan se on pakko myös kääntää toisin päin. Yhtä varmaa kuin se, että kirkon historiassa oppi, dogma on yleensä ensin rukoiltu ja vasta sitten määritelty opinkohdiksi, samoin alkukirkossa uskon tunnustaminen edelsi liturgian muovautumista.
Miten sitten uskontunnustukset Kristuksen kirkossa Uuden testamentin mukaan syntyivät? Halusivatko oppineet teologit antaa lennokkaan ajatustyön seurauksena metafyysisiä määritelmiä tai teologisia muotoiluja? Pyrkivätkö he mieluummin sanoin selittämään sanoinkuvaamatonta salaisuutta Kristuksen persoonasta kuin että olisivat tyytyneet olemaan hänen yksinkertaisia seuraajiaan? Kokoontuivatko opetuslapset nykyaikaisten teologisten konferenssien tavoin muotoilemaan sellaisia opillisia sovitteluratkaisuja, joissa erilaiset teologiset näkemykset saataisiin lutviutumaan toisiinsa? Oliko heidän tarkoituksenaan luoda liturginen kaava? Tällaisesta ei suinkaan ollut kysymys.
Uskontunnustukset eivät ole syntyneet ihmisten aloitteesta, vaan Kirkon Herran tahtomina ja synnyttäminä. Jeesus itse kysyi opetuslapsiltaan: “Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?’’ Tätä seurasi kysymys, joka ei jättänyt sijaa tulkinnoille:”Kenenkä te sanotte minun olevan?” (Matt. 16; 22: 42) Tämän kysymyksen perusteella Jeesus itse on synnyttänyt uskontunnustukset ja siten myös perustan koko kristilliselle dogmalle. Paavalihan mainitsee (1. Tim. 6:13) Jeesuksesta, “joka Pontius Pilatuksen edessä todisti, tunnustaen hyvän tunnustuksen…” Tässä ei ole kysymys tunnustamisesta pelkkänä myöntymisenä tuomarin edessä tämän kysellessä kuka Jeesus oikein oli. Tosiasiassa Jeesuksen itsestänsä antama ‘hyvä tunnustus’ todistaa, kuka hän oli ja myös samalla tekee hänestä ensimmäisen todistajan eli marttyyrin. Sen tähden kirkon tunnustus on perimmäiseltä olemukseltaan vastaus. Mutta se on uskon vastaus kysymykseen, jonka Jeesus Kristus lihaksi tulleena Jumalan ilmoituksena synnyttää. Kuka hän on? Tätä kysymystä meille ei esitä kukaan muu kuin Jeesus itse. Se koskee kaikkia, jotka kuulevat evankeliumin, niin opetuslapsia kuin kirkkoa ja lähetyskenttiä kaikkina aikoina. Se esitetään niin filosofeille ja historiantutkijoille kuin pienille lapsille, jotka ovat vasta oppineet ristimään kätensä ja laulamaan Jeesukselle: “Ystävä sä lapsien.” Olkoon vastaus mikä tahansa, kukaan ihminen ei voi kulkea ohi vastaamatta tähän kysymykseen. Kirkon tunnustukset eivät halua olla muuta kuin vastausta tähän samaan kysymykseen. Tämä koskee yksikertaisia alkukirkon tunnustuslauseita, ekumeenisia uskontunnustuksia ja uskonpuhdistusajan oppitunnustuksia. Kaikki ne tahtovat omalla tavallaan suojata ja turvata erilaisilta vääriltä tulkinnoilta alkuperäisen tunnustuksen: Jeesus on Kristus. Kaikki kirkon tunnustukset ovat siis vastauksia eivätkä mitään inhimilliseen kyselyyn perustuvia kannanottoja Jeesuksen asettamasta kysymyksestä, kuka hän on.
“Kenenkä te sanotte minun olevan?” Tämä kysymys on annettu opetuslapsille ryhmänä. Siihen Pietari omasta henkilökohtaisesta vakaumuksestaan vastaa: “Sinä olet Kristus!” Tämän hän sanoi kaikkien muiden puolesta. Sama Pietari sanoi: “Me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” Tämä on toinen piirre kirkon tunnustuksessa. Se on aina yhden ihmisen sydämestä nouseva uskon tunnustus. Ja kuitenkin samalla se on monien (huom. ‘me’) tunnustus, joka ilmaisee kirkon suuren yksimielisyyden.
Apostolinen uskotunnustus (credo) alkaa sanoilla: “Minä uskon…” Nikean tunnustus sen sijaan alkaa sanoilla: “Me uskomme…” Edellinen on kastetunnustus ja jälkimmäinen kirkolliskokousten ja jumalanpalveluksien tunnustus. Molemmat kuuluvat yhteen. Miten sitten Pietari uskalsi muilta kysymättä vastata muiden puolesta? Miten suuri luterilainen opettaja Philip Melanchthon uskaltaa aloittaa laatimansa luterilaisen kirkon päätunnustuksen Augsburgin tunnustuksen sanoilla: “Seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa…” ilman mitään kirkolliskokouksen päätöstä tästä suuresta yksimielisyydestä? Miten luterilaisten Tunnustuskirjojen usein käyttämä muotoilu ‘me uskomme, opetamme ja tunnustamme’, on aina saanut niin voimakkaan vastaanoton? Kaikkia uskontunnustuksia ei ole samalla tavoin otettu vastaan, sillä vain muutama vanha uskontunnustus on hyväksytty kirkossa. Mutta missä näin tapahtui, siellä löytyi varma vakuus siitä, että tämä kirkon suuri ‘Me’ eli koko oikeauskoisen kirkon ääni todella puhui.
Tämä rinnakkaisasettelu ja vuorovaikutus minä- ja me-ilmaisujen välillä käy yksilökeskeisesti ajattelevan nykyihmisen ymmärryksen yli. Me modernit protestantit ajattelemme, että uskontunnustukset syntyvät siten, että suuri joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ja he muotoilevat tunnustuksen, joka on kutistettu uskonsisällöltään sellaiseen minimiin, johon kaikki voivat yhtyä. Tähän tapaan syntyykin moderneja ‘uskontunnustuksia’, jotka kuitenkin tosiasiassa ovat vain jonkin uskonnollisen organisaation periaatepykäliä.
Kirkon tunnustuksella on toisenlainen alkuperä. “Ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” Tämä oli Jeesuksen vastaus Pietarin tunnustukseen. Paavali taas lausuu: “ettei kukaan voi sanoa: ‘Jeesus olkoon Herra’ paitsi Pyhässä Hengessä.” (1. Kor. 12:3) Ortodoksisen kirkon liturgiassa johdantolauseessa uskontunnustukseen sanotaan: “Rakastakaamme toisiamme, että voisimme yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistää Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä.” Luther puolestaan opettaa katekismuksessaan: “Uskon, etten voi omasta voimastani enkä järjestäni uskoa Herraan Jeesuksen Kristukseen enkä tulla hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin sanalla … samalla tavoin hän kutsuu kokoaa, valaisee ja pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Todellisesti uskoa ja tunnustaa on yksi ja sama asia niin yksittäisen kristityn kuin koko kirkon kohdalla. Molemmissa on kyse Pyhän Hengen työstä. Juuri tämä on Kristuksen kirkon salattu yksimielisyys. Tässä merkityksessä evankeliumiin vastauksen antava tunnustus on Pyhän Hengen kokoaman ja luoman kirkon eli pyhien yhteisön vastaus.
Jos ymmärrämme tunnustuksen edellä kuvatulla tavalla, sillä on kaksi tehtävää. Tunnustuksen tehtävät ovat yhtäältä koota ja toisaalta erottaa. Jälkimmäisen tarkoitus, joka on useimmin tapetilla, on harhan poissulkeminen kirkosta. Mutta se on vain vastakappale tunnustuksen kokoamistehtävälle. Kirkko kokoontuu tunnustuksensa äärelle! Tätä usein arvostellaan sanomalla, että näin tunnustus saa liikaa painoarvoa, sillä todellinen kirkkohan kokoontuu Raamatun eikä tunnustuksen äärelle. Tottakai kirkko kokoontuukin Raamatun äärelle, mutta oikein ymmärretyn Raamatun äärelle! Kaikilla kirkoillahan on sama Raamattu – myös harhaoppisilla. Mutta vastaamalla evankeliumiin sisältyvään kysymykseen Jeesuksesta, tunnustus tuo esille oikean ymmärryksen Raamatusta ja asettaa tunnustuksen samasta Raamatun (väärin)käyttämisestä nousevaa harhaoppista tulkintaa vastaan.
Apostolisen ajan kirkko ymmärsi oikein Vanhan testamentin nähdessään Jeesuksen luvattuna Kristuksena, Messiaana. “Sillä juutalaiset olivat jo sopineet keskenään, että se, joka tunnusti hänet Kristukseksi, oli erotettava synagoogasta.” (Joh. 9:22). Viimeistään siinä vaiheessa, kun alkukirkko ja Paavalin seurakunnat laajensivat tunnustuksensa ‘Jeesus Kristus on Herra (Kyrios)’, kävi ilmeiseksi, ettei tämän tunnustuksen kanssa enää ollut tilaa synagogassa. Kyrios on se termi, jolla Jumala ilmoitti itsensä. Sillä sana kyrios merkitsi kreikankielisessä Vanhassa testamentissa sitä, mikä hepreankielisessä tarkoitti Jumalaa. Näin kirkko joutui erilleen synagogasta ja samalla myös hellenistisistä mysteeriuskonnoista ja niiden jumaluuksista (kyrioi). Tämä merkitsi myös irrottautumista Rooman valtakunnan keisarikultista (kyrios Kaisar). Ensimmäisen vuosisadan lopulla salaoppeihin, väärennettyihin pyhiin kirjoituksiin ja Raamatun tekstin hylkäämiseen perustuva harhaliike gnostilaisuus soluttautui kirkkoon ja valtasi kristikunnasta mahdollisesti jopa enemmistöaseman, esimerkiksi Egyptin ja Syyrian. Tämän pakanuuden muodon edustajat väittivät sen olevan kristinuskon puhtaampi ja henkistyneempi muoto. Tällöin oikeauskoinen kirkko kerääntyi tunnustuksensa ympärille ja tunnusti Pojan todellisen lihaantulon eli inkarnaation. Juuri ‘rakkauden apostoli’ Johannes käytti tätä tunnustusta sulkeakseen pois mainitun harhaopin kirkosta. Varmastikin nämä gnostilaiset opettajat uskoivat Jeesukseen ja halusivat osoittaa hänelle mitä suurinta arvonantoa kieltämällä Jeesuksen ruumiin lihallisen todellisuuden. Johannes kuitenkin nimitti näitä vääriksi profeetoiksi ja jopa antikristuksiksi sekä kielsi kristittyjä edes toivottamasta heitä tervetulleiksi (1. Joh. 4:1-3; 2. Joh. 7). Näin voisimme jatkaa oppihistoriaa eteenpäin. Oikean kirkon kokoaminen ja harhan torjuminen on ollut kaikkien vanhan kirkon ja uskonpuhdistuksen ajan suurten opillisten julistusten päämääränä.
Synnin valtaamassa maailmassa totuuden ja valheen erottaminen ei ole helppoa ja sitä vaikeampaa se on mitä suuremmasta totuudesta on kyse. Kuka aikoinaan Jerusalemissa pystyi tunnistamaan oikean Jumalan lähettämän profeetan? Oliko oikea profeetta Jeremia, joka yksin vastoin kaikkia muita ennusti kaupungin tuhoa, vai monet profeetat, jotka julistivat kaupungin ihmeellistä vapautumista? Oli kyse uskosta, väärästä uskosta niin kutsuttuun ‘Jumalan sanaan’ ja oikeasta uskosta aitoon Jumalan sanaan. Oikean Jumalan sanan tunnistaminen ja sen uskon kautta hyväksyminen on Uuden testamentin mukaan Pyhän Hengen lahja. Raamatun oikea ymmärtäminen on Pyhän Hengen työ. Sillä tässä maailmassa, jossa ‘Valheen Isä’ pyrkii pettämään ihmiset, jopa Jumalan sana joutuu väärien tulkintojen kohteeksi. Sen tähden kirkko lakkaamatta rukoilee, että Herra pitäisi kirkkonsa kestävänä sanassa ja totuudessa. Se tietää, ettei se pyydä sitä turhaan. Sillä eräs toinen myös rukoilee kirkon kanssa ja sen puolesta. Hän on meidän armollinen Ylipappimme, joka viimeisenä iltana ennen kuolemaansa ei rukoillut kirkkonsa puolesta ainoastaan sitä, että ‘he olisivat yhtä’, vaan myös sitä, että ‘he olisivat yhtä totuudessa’! “Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:17) Huolimatta ihmisten häilyväisyydestä ja kristittyjen alituisesta vaarasta joutua harhaan, tämän rukouksen varassa ja ainoastaan sen varassa säilyy varmuutemme siitä, ettei kirkko voi kadottaa totuutta, jos se pysyy Raamatun sanassa ja tunnustaa yksin sen ohjenuorakseen.
Kirkon historiasta on löydettävissä kohtalokkaita esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun Raamatun rinnalle otetaan jokin toinen ilmoituksen lähde. Rooman kirkko päätti Trenton kirkolliskokouksessa (1545-1563) asettaa kirkon tradition Raamatun kanssa yhtäläiseksi ilmoituslähteeksi. Tämä käynnisti kehityksen, jota voidaan parhaiten seurata mariologian (oppi Mariasta) kohdalla. Ensiksi syntyi oppi Marian tahrattomasta sikiämisestä, mikä johti Marian tahrattoman sydämen kulttiin. Sitten vuorossa on ollut oppi Marian ruumiillisesta taivaaseenottamisesta ja seuraavaksi on luvassa oppi Mariasta armon välittäjänä (mediatrix). Jossain paikoin Maria-kultti on saanut puoliksi, jollei kokonaan pakanallisen luonteen, jota on vaikea erottaa ikivanhasta suuren äitimaa-jumaluuden palvonnasta. Mikä kehitys onkaan tapahtunut!
Protestanteilla ei ole kuitenkaan mitään aihetta ylimieliseen röyhistelyyn. Onhan kristikunnassa olemassa käsite solidaarisuus. Me kärsimme Rooman synneistä kuten se meidän. Voimme vain murheella ja rukouksen hengellä seurata tapahtunutta ja pyytää, että pysyisimme kestävinä Raamatun sanassa. Meidän tehtävämme on paneutua syvemmälle Raamattuun myös mariologian kohdalla, kuten Luther niin ihanasti teki kirjassaan Marian ylistyslaulu.
Tämänkin valossa on mieletöntä ja epäoikeutettua väittää, että luterilaiset pitäisivät tunnustusta korkeammassa asemassa kuin Raamattua. Tämän syytöksen selitetään johtuvan siitä, että luterilaisille Raamattu ei ole seitsemällä sinetillä suljettu kirja, jota ei voi ymmärtää muuten kuin erehtymättömän viran antaman selityksen avulla, vaan se voidaan selvästi ymmärtää vanhurskauttamisopin valossa, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Luterilaiset isät ovatkin opettaneet, että Raamattu selittää itse itseään (sui ipsius interpres) niille, jotka sitä lukevat ja kuulevat Pyhän Hengen voimassa. Tässä merkityksessä Raamattu todella on selvä ja ymmärrettävä. Siksi kirkon tunnustuskin on olemassa. Siten se olemassaolollaan ilmaisee oikean raamattukäsityksen. Luterilainen kirkko pitää tunnustustansa, jonka perusteella se arvioi kaikkea opetusta ja tekee opilliset päätöksensä selviin raamatunkohtiin nojautuen, ei tyhjentävänä mutta oikeana Raamatun selityksenä. Tunnustus voidaan kyseenalaistaa vain siinä tapauksessa, että pystytään osoittamaan sen edustama opetus Raamatusta vääräksi.
Luterilaisen ja reformoidun kirkon käsitykset poikkeavat jyrkästi toisistaan niin tunnustuksen sisällöstä kuin myös sen olemuksesta. Maineikas reformoitu teologi Karl Barth korosti, että tunnustuksen merkitys on aikasidonnainen ja paikallisesti rajoittunut. Tämä näkyykin siinä, että reformoidulla kirkolla on useita tunnustuksia (Heidelbergin, Gallian, Skotlannin, Sveitsin tunnustukset), joita käytetään eri maissa. Augsburgin tunnustus on sen sijaan maailman kaikkia luterilaisia sitovia. Onko tällainen tunnustuskäsitys luterilainen ‘hybris’ vai onko sen takana vakaumus, että Raamatun opetukset ovat samat kaikille ihmisille kaikkina aikoina kaikissa paikoissa? Jos pastorit velvoitetaan sitoutumaan ainoastaan Raamattuun, kuten monissa reformoiduissa kirkossa tehdään ja äärimmäistapauksessa jätetään kunkin pastorin päätäntävaltaan, opettaako tämä unitarismia eli kolmiyhteisen Jumalan kieltämistä vai kolminaisuusoppia, tämäkö on Raamatun oikeaa arvostamista? Kirkon historia epäämättömästi osoittaa, että siellä, missä tunnustuksen auktoriteetti Raamatun oikeana selityksenä on vähentynyt, siellä myös Raamatun auktoriteetti syrjäytetään. Raamattu on luterilaisen käsityksen mukaan ohjeellinen ohje (norma normans) ja tunnustus ohjeenalainen ohje (norma normata). Tässä mielessä luterilaisessa kirkossa tunnustuksen auktoriteetti ei ole vähempi kuin Pyhän Raamatun, joka selittää itse itseään. Tämä erottaa meidät reformoidusta tunnustuskäsityksestä (ja samoin kuin käytännössä monien luterilaisten tunnustuskäsityksestä, joiden teologiaa ohjaa filosofia, vanhaliberaali idealismi jne.), koska siinä tunnustus on kirkkoa sitova, sikäli kuin (quatenus) se on yhtäpitävä Raamatun kanssa. Luterilaiset pastorit ovat sen sijaan velvoitetut pitämään tunnustuksestansa kiinni, “koska (quia) sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan sanaan.” (Yksimielisyyden ohje) Tämä ‘koska’ edellyttää vakaata uskoa Pyhään Raamattuun ja sen selkeyteen.
Luterilainen kirkko haluaa seistä jatkumossa halki kaikkien aikojen kulkevan kirkon kanssa. Lutherin kirkko oli sama kuin kirkkoisä Athanasiuksen, ja luterilainen kirkko – mikäli se ei ole luopunut perinnöstään – on sama kuin Augsburgin tunnustuksen kirkko. Sen tähden emme voi hyväksyä Karl Barthin tavoin aika- ja paikkasidonnaista tunnustuskäsitystä. Luterilaiset Tunnustuskirjathan alkavat juuri vanhan kirkon (apostolisella, Nikean ja Athanasiuksen) uskontunnustuksilla. Sen tähden kirkkomme paimenet on velvoitettu pitäytymään Tunnustuskirjoissa ilmaistuihin opillisiin päätöksiin. Tämä ei tarkoita sitoutumista Tunnustuskirjojen kaikkien raamatunkohtien yksityiskohtaisiin selityksiin vaan sen oppiin, koska uskomme järkähtämättömästi, että se on johdettu Jumalan sanasta ja se lujasti ja tukevasti nojautuu siihen.
Siten tunnustus ei ainoastaan yhdistä nykyistä sukupolvea vaan myös kaikkina aikoina olemassa olleen oikeaoppisen kirkon. Emme ole siis yhdistyneet ja ole kirkollisessa yhteydessä sekä todellisessa uskon yksimielisyydessä vain tällä hetkellä elävien kanssa, vaan myös niiden kanssa, jotka ovat tunnustaneet oikean uskon meitä ennen ja tunnustavat meidän jälkeemme, so. kaikki pyhät kirkon alusta viimeiseen päivään saakka. Tämä uskon ja tunnustuksen yhteys ja ykseys ulottuu myös maan päällä taistelevan kirkon tunnustajien (ecclesia militans) ja riemuitsevan kirkon (ecclesia triumphans) välille taivaassa, jossa tunnustus saa yksinomaan Kristuksen ja Jumalan ylistyksen muodon. Tämä on luterilaisen tunnustuksen syvin merkitys.
On vielä nostettava esiin yksi näkökulma tunnustuksesta, joka löytyy sekä Uudesta testamentista että luterilaisesta tunnustuksesta. Kyseessä on sen eskatologinen (oppi viimeisistä ajoista) ulottuvuus.
Näin olemme tahtoneet vakuuttaa Jumalan kasvojen edessä ja koko kristikunnan, sekä nykypolven että jälkipolvien kuullen, että juuri nyt esitetty kaikkien edellä mainittujen ja selitettyjen kiistanalaisten opinkohtien selvitys vastaa meidän opetustamme, uskoamme ja tunnustustamme. Siinä uskossa me tahdomme myös Jumalan armon avulla rohkein sydämin astua Jeesuksen Kristuksen tuomarinistuimen eteen siitä tiliä tekemään. (Luterilaiset Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje)
Onko edellä mainittu väite lausuttu väärän rauhan tai ylimielisen oikeauskoisuuden hengessä? Onko tässä luovuttu uskonpuhdistuksen nöyrästä asenteesta ja siirrytty pöyhkeilevään luterilaisuuteen? Ei suinkaan! Tässä ei puhu väärä inhimillinen varmuus (securitas) vaan Jumalan sanan antama uskon varmuus (certitudo). Näin Lutherkin tunnusti uskonsa Saksin vaaliruhtinaan pyytäessä häntä muotoilemaan Schmalkaldenin opinkohdat. Näiden opinkohtien varassa Lutherkin aikoi seistä viimeisenä päivänä tuomiolla. Suuressa tunnustuksessa Ehtoollisesta (1528) Luther pelätessään pian kuolevansa antoi yksityiskohtaisen selvityksen uskonsa sisällöstä.
Tahdon tällä kirjalla Jumalan ja koko maailman edessä tunnustaa uskoni kappale kappaleelta, jossa aion pysyä kuolemaani saakka ja siinä – Jumala minua auttakoon – tästä maailmasta eritä ja astua Herramme Jeesuksen Kristuksen tuomioistuimen eteen.
Onko tässäkin kyse väärästä varmuudesta ja vääränlaisesta luottamuksesta omiin raamatunselitystaitoihin? Ei suinkaan! Nytkin Luther aivan oikein opettaa Uutta testamenttia, jossa jokaisella tunnustuksella on iankaikkisuusulottuvuus. Kuoleman vaarassa maallisen tuomarin edessä, jolla on valta päättää kuolemanrangaistuksesta tai vapautuksen antamisesta, usko voidaan tunnustaa vain Pyhässä Hengessä (Matt. 10:18). Kuka tahansa tunnustaakin Jeesuksen Kristuksen Herraksi, asettaa koko maallisen majansa vaakalaudalle ja kirjaimellisesti ottaa koko elämänsä painoisen riskin. Tämä on normaali asiaintila kristitylle. Mutta hän ei silloin ainoastaan seiso maallisen tuomarin vaan myös taivaallisen Tuomarin edessä. Tunnustaja seisoo lakkaamatta ajan ja iankaikkisuuden, taivaan ja helvetin rajalla. Vanhan kirkon tunnustajat ymmärsivät tämän hyvin. He tiesivät myös jotain muuta sen lisäksi. Niin kuin uskon tunnustamisen seuraamukset ulottuvat iankaikkisuuteen, samoin uskon maanpäällinen tunnustaminen jatkuu taivaassa. Uskomme alkaja on myös sen päättäjä (1. Tim. 6:12; Hepr. 3:1). “Sen tähden, jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa.” (Matt. 10:32; Ilm. 3:5) Kristuksen tunnustaminen ei ole lähtöisin ihmisen omasta ymmärryksestä, kuten käy ilmi ensimmäiselle tunnustajalle, Pietarille, lausutuista sanoista: “Autuas olet sinä.” (Matt. 16:17) Maanpäällisen rukouksen lisäksi Herramme Kristus rukoilee jatkuvasti puolestamme Isän edessä taivaassa. (Joh. 17) Kyseessä ei ole siis ainoastaan kirkon tunnustus maan päällä vaan myös kirkon Herran tunnustus meistä taivaassa. Vasta sitten kun olemme kuulleet tämän tunnustuksen, ymmärrämme mitä se merkitsee, että olemme sisällytetyt Jeesuksen meistä antamaan tunnustukseen. Silloin ymmärrämme täydellisesti, mitä kirkon maanpäällinen tunnustus merkitsee. Tunnustus on kirkon – taivaat ja maat kattava ‘Me’ – vastaus Kristuksen evankeliumiin.
Apostolien kirkossa oli sekä liturgia että herätys. Ne mainitaan jo ensimmäisen helluntain yhteydessä. “Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ‘Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?’” Tätä on herätys. “Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä. Ja Pietari ja Johannes menivät pyhäkköön yhdeksännellä hetkellä, rukoushetkellä.” Tätä on liturgia.
Molemmat ovat olleet mukana läpi kirkon koko historian. Esiintymismuodot ovat tosin vaihdelleet suuresti. Herätys on kuin hiilloksen yllä lepattava liekki. Se leimahtaa, leviää, nousee kohti taivasta ja näyttää jälleen katoavan. Pimeät ajat näyttävät välillä katkaisseen sen ja alkukirkon välisen yhteyden. Kuitenkin yhteys on olemassa, koska Henki on sama; hän, joka lähetti piston sydämiin helluntaipäivänä. Myös Sana, joka sytyttää tuon arvoituksellisen liekin, on sama voimallinen sana, joka kerran lähti apostolien huulilta.
Liturgian yhteys apostoliseen aikakauteen on selvempi. Se on virrannut aikojen halki kuin katkeamaton vuo. Sen ensimmäiset alkulähteet ovat jo synagogassa. Ei ainoastaan tiettyjen yksittäisten sanojen käyttö ole jatkunut katkeamattomana perinteenä — Aamen, Halleluja, Hoosianna — vaan myös koko messumme rakenne on selvästi sukua sille jumalanpalvelukselle, johon Jeesus nuorukaisena osallistui Nasaretin synagogassa ja jossa hän aikuisena astui esiin selittämään kirjoituksia. Apostolinen kirkko on liittänyt synagogajumalanpalvelukseen uuden osan, jonka se on saanut Vapahtajalta itseltään ja joka on kaiken liturgian sydän: Pyhän Ehtoollisen. Liturgia on kaikilta olennaisilta osiltaan ensimmäisten vuosisatojen luomus sellaisena kuin sitä nykyäänkin vietetään vuorolauluineen, prefaatioineen (Totisesti on kohtuullista.) ja Pyhä-hymneineen.
Myös liturgian ulkoisen muodon katkeamaton yhteys apostoliseen aikaan on ilmeinen. Alttari on nyky-yhteiskunnassa ainoa paikka, jossa edelleen — katkeamattoman perinteen nojalla! — käytetään antiikin ihmisten kantamaa asua. Kirkkojen holvien alla voi vielä kuulla säveliä, joissa on säilynyt kaikuja siitä ylistyslaulusta, jota Mestari oppilaineen lauloi syötyään pääsiäislampaan. Kirkko on ainoita paikkoja, joissa edelleen voi kuulla keskiajan säveltaiteen huippuja tai nähdä keskiaikaisia taideaarteita elävänä osana kulttuuriamme. Nykyisessä yhteiskuntaelämässä ei missään muualla esiinny läheskään niin paljon vanhaa kulttuuria ja kunnianarvoisia perinteitä kuin pyhässä messussa.
Tämä ei nyt kuitenkaan ole olennaisinta. Liturgian syvin merkitys on siinä, että se on järjestys, jonka Henki itse on luonut säilyttääkseen ja syventääkseen sitä elämää, jota sama Pyhä Henki on herättänyt kirkossaan.
Herätys on tulenliekki, joka leimahtaa kuolleissa sieluissa. Tuli polttaa rinnassa, syntinen tuntee piston omassatunnossaan. Yhtä aikaa levottomana ja liikuttuneena hän kysyy: Mitä minun pitää tehdä? Ja Henki vastaa kirkastamalla synnin vakavuuden ja Kristuksen rajattoman armon.
Liturgian kautta sama Henki ylläpitää sytyttämäänsä liekkiä. Sen kautta hän liittää heränneen ihmisen Kirkon yhteyteen. Se on järjestys, joka auttaa vaeltamaan valossa, tie, joka johtaa vuosien halki ja jolla sielu yhä uudestaan kutsutaan yhdistymään kaikkien uskovien yhteiseen kuninkaalliseen papistoon, joka toimittaa temppelipalvelustaan Jumalan alttarin edessä rukouksin ja ylistyksin, viettämällä ehtoollista ja kuulemalla hiljaa Herransa sanaa.
Liturgia ja herätys on usein nähty toistensa vastakohtina. Niin ei ollut varhaiskirkossa eikä pidä olla nykyään. Molemmat ovat saman Hengen työtä ja elävät samasta perinnöstä. Molemmilla on oikeus olla olemassa ja muotoutua oman ominaislaatunsa mukaisiksi.
Herätys ja liturgia puhuvat osin eri kieltä ja niin on tarkoituskin. Herätyksen työväline on puhuttu sana, jolla on profeetallinen arvovalta ja joka pystyy voimalla murtamaan sydämen kovan kallion ja samalla vetoamaan siihen evankeliumin koko sydämellisyydellä. Herätyksen kieli on usein sukua arkikielelle. Jumala etsii kadotettuja ja menetettyjä. Sana tarttuu niihin, jotka eivät koe Herran esikartanoita kodikseen ja joita ei ehkä ole kasvatettu ymmärtämään raamatullisia käsitteitä. Siksi herätys ei puhu Iisain juuresta tai Daavidin avaimista. Se puhuu aikansa lapsille heidän omalla kielellään niitä asioita, jotka he ovat unohtaneet, mutta jotka heidän täytyy saada kuulla.
Liturgia toimii täysin eri tavalla. Senkin työväline on Sana, mutta se ammentaa syvemmistä lähteistä. Liturgia “puhuu viisautta täysikasvuisten keskuudessa”. Se käyttää hyväkseen Raamatun koko rikkautta, kaikkia sisällöltään täyteläisiä symboleja ja Vanhan Testamentin kätkettyjä Kristus-esikuvia. Se ottaa esille psalmirukouksia ja tekee niistä omiaan. Se kuuntelee profetioita ja porautuu evankeliumin syvimpiin salaisuuksiin. Se rakastaa kaikkea, mikä avautuu hitaasti ja mikä jatkuvasti antaa ajatuksille uutta pohdittavaa. Liturgia uskaltaa käyttää myös Raamatun kätkettyä viisautta juuri siitä syystä, että se jatkuvasti palaa samoihin pyhiin kaavoihin. Siksi se myös rakastaa sellaista musiikkia, joka näennäisen yksinkertaisuutensa taakse kätkee loputtomasti nöyrää palvontaa ja onnellisuutta. Se kohottaa sydämensä Jumalan puoleen Kyrien eli Herra armahda-laulun mahtavissa sävelkuluissa ja ehtoollisliturgian kunnioittavassa riemussa. Kaikessa tässä se on hyvin erilainen kuin herätys.
Eroa voitaisiin ehkä ilmaista vertaamalla herätystä Herran tuleen, joka lankesi Elian pystyttämälle läpimärälle alttarille. Siinä Jumala odottamatta puuttuu suvereenisti asioihin ilmoittaen valtansa pakanoiden keskuudessa. Liturgia taas on tuli, joka palaa temppelin alttarilla ja joka Raamatun säädöksen mukaan ei saa koskaan sammua. Herätys on profeetallinen, liturgia taas papillinen. Herätys on salama taivaasta, joka sytyttää uuden tulen. Liturgia on Herran liekki, joka jo palaa keskellämme valaisten ja lämmittäen uskovia.
Meidän on annettava sekä herätykselle että liturgialle niiden oikea, alkukristillinen paikka seurakuntaelämässä. Herätystä tarvitaan aina, ei ainoastaan sen takia, että kirkon aina tulee tehdä lähetystyötä ja tavoittaa ulkopuolisia, vaan myös siksi, että kirkon uskollisimmatkin jäsenet jatkuvasti tarvitsevat herätystä. Onhan kirkossa yhtä monta ‘vanhaa ihmistä’ kuin siinä on jäseniä. Jokainen ‘vanha Adam’ on yhtä taipuvainen torkahtamaan, muuttamaan kristillisen elämän kuolleeksi rutiiniksi ja käyttämään liturgian kaavoja väärin siten, että hän koteloituu itsetyytyväisyyteensä ja paatumukseensa. Ihminenhän pystyttää helposti uskonnollisen elämänmuodon, joka sopii omalle minälle ja antaa vanhan Adamin nousta jälleen herraksi. Saatetaan käydä kirkossa ja ehtoollisella säännöllisesti. Rakastetaan kaunista kirkkomusiikkia ja tunnelmallisia pyhäkköjä. Voidaan rehellisesti olla varmoja siitä, että itsellä on oikea oppi. Samalla ollaan ehkä itserakkauden ja itseriittoisuuden vallassa, tyytyväisinä omiin hurskaisiin suorituksiin, ja suhtaudutaan välinpitämättömästi päivittäin kohdattavien ihmisten huoliin ja taakkoihin. Pyhän Hengen täytyy aina päästä herättämään unisia sieluja, pudistelemaan pölyjä, asettamaan vanha Adam seinää vasten ja puhaltamaan uutta elämää kuolleisiin luihin. Niin kauan kuin olemme vielä lihassa, herätys ei koskaan ole turhaa.
Liturgia on yhtä tarpeellinen. Normaalia seurakuntaelämää ei voi olla ilman liturgiaa. Sakramentit tarvitsevat muodon ja järjestyksen; täytyyhän jumalanpalvelus toimittaa tietyllä tavalla. Väliaikaisesti voidaan tulla toimeen improvisoinnilla ja kaavoilla, joita jatkuvasti muutetaan ja luodaan uudestaan. Rukouksessa voidaan pitäytyä vapaisiin rukouksiin ja jokaista jumalanpalvelustilaisuutta varten voidaan luoda uusi rituaali. Mahdollisuudet on kuitenkin pian käytetty loppuun. Vähitellen aletaan toistaa samoja kuvioita ja näin rituaalinmuodostus on lähtenyt käyntiin. Suunnissa, joissa pyritään toimimaan ilman kaavoja, muotoutuu aina uusia kaavatyyppejä. Samat lempilaulut toistuvat säännöllisesti, rukouksissa toistuvat samat sanankäänteet, vuosittaisia juhlia varten muotoutuu pysyviä perinteitä. Tuskin on epäoikeudenmukaista sanoa, että tällä tavalla syntyneistä kaavoista tulee vanhaan liturgiaan verrattuna rumempia ja arkisempia. Ne sisältävät vähemmän Jumalan sanaa, niiden rukoukset ja puheet eivät käytä Raamatun ilmaisuja ja ne eivät ole yhtä innokkaita ammentamaan koko Raamatun sisältöä, vaan tyytyvät esittämään joitakin erityisen vaikuttavia ja suosittuja kohtia. Uusi esiin kasvanut liturgia on köyhempi, vähemmän raamatullinen ja vähemmän sielua ravitseva kuin vanha.
Sekä herätyksellä että liturgialla on siis oma tietty paikkansa Kirkossa. Silti liturgia saattaa joskus esiintyä herätyksen vihollisena, samoin kuin herätys saattaa olla liturgian vastustaja. Tämä jännite on erityisesti omassa kirkkohistoriassamme tullut ikävästi esiin.
Herätys saattaa todella esiintyä liturgian vaarallisimpana vihollisena. Liturgialla on tietysti myös monia muita vihollisia. Tärkein on pinttynyt passiivisuus, jonka edustajat istuvat jumalanpalveluksessa yleisönä, ottamatta siihen osaa. Täysi kirkko ei ole sama asia kuin seurakunta. Missä käsiä ei enää ristitä, missä päitä ei paineta rukoukseen ja missä äänet — olivat ne sitten karheita tai heleitä — eivät enää yhdy virsilauluun, siellä ei enää vietetä todellista jumalanpalvelusta. Liturgia on aina aktiivisuutta. Laiska, kuollut passiivisuus on sen vihollinen.
Kuitenkin herätys voi olla vielä vaarallisempi vihollinen. Maailmallisuus on sentään yleensä tietoinen siitä, että se ei ole hengellisempi kuin liturgia. Liturgiavihamielinen herätys taas väittää olevansa juuri sitä palvontaa ‘hengessä ja totuudessa’, jota Isä haluaa. Se hylkää liturgian ja halveksii sitä. Joskus kyseessä on profeettojen hengessä lausuttu ja oikeutettu kritiikki. Jos pappi kaivelee kynsiään ylistysvirren aikana ja hakee yleistä kirkkorukousta käsikirjasta polvistuessaan alttarille saarnan jälkeen, on oikeutettua puhua kuolleista teoista. Näistä täytyy kääntyä oikeaan palvelukseen ainoan tosi Jumalan edessä. Ei ole kuitenkaan sanottua, että oikea palvelus on sitä, että riisutaan kasukka, pätkitään ehtoollisliturgian osia ja mennään sen sijaan koteihin rukoilemaan vapaita rukouksia ja laulamaan milloin mitäkin laulelmia viihdekulttuurin tanssisävelmillä. On olemassa tilanteita, joissa on paikallaan tuoda esiin Herran vihan sanoja Amoksen tavoin: “Vie pois minun edestäni sinun virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa!”. Jos esimerkiksi kanttorilla on urkuparvella mukanaan päivän lehti, kuorolaiset katoavat ennen saarnaa tai kirkkoneuvosto lähtee mahtavan adventtivesperin jälkeen suoraan kunnanjohtajan kotiin ryyppäämään, silloin on vietetty kuollutta liturgiaa — tai oikeammin sanoen on kyse kuolleista sydämistä, jotka antavat kaikkien jumalanpalveluksen aarteiden mennä ohitseen. Jotkut ymmärtävät nauttia tilaisuuden tunnelmasta, mutta onnistuvat kätevästi välttämään kaiken, mikä voisi johtaa parannukseen. Rikasta ja ihanaa liturgiaa voidaan myös harjoittaa väärällä tavalla tekemällä siitä laahaavaa tai teennäistä. Monen papin työskentelyä leimaa välinpitämättömyys tai halu loistaa kyvyillään. Se ei ole liturgian vika. Tilannetta ei korjata hylkäämällä Jumalan sana, joka päinvastoin tulee painaa sydämeen. Tosin on parempi lausua rukous sydämestä omin sanoin, vaikka se olisi kuinka huonosti muotoiltu, kuin esittää ihanin liturginen rukous kylmin sydämin. On totta, että on parempi laulaa iskelmän sävelellä, sydän käännettynä Jeesuksen puoleen, kuin veisata hurskaita koraaleja miettien samalla päivällisruokaa tai viimeisintä riitaa. Ei ole kuitenkaan sanottua, että iskelmän sävelmä sinänsä olisi parempi väline hurskaan mielen ilmaisuun kuin vanha kirkkokoraali.
Herätys tekee siis väärin, jos se hylkää liturgian. Tässä hylkäävässä tuomiossa on usein aimo annos omavanhurskautta ja itserakkautta. Onhan vanha Adam lyömätön suhdannepoliitikko. Hän putoaa aina jaloilleen. Jos ihminen tulee todelliseen herätykseen, ei kestä kauan ennen kuin vanha Adam yrittää käyttää uutta tilaisuutta hyväkseen. Luonnollisesti se täytyy tehdä hurskain elein ja jatkuvasti vakuutellen, että kaikki tapahtuu Jumalan kunniaksi. Vakuutteluista huolimatta vanha Adam saattaa astua uudelleen hallintaan. Lihan teot alkavat jälleen, ei enää “mässäyksissä ja juomingeissa, haureudessa ja irstaudessa” — koska ne tunnistettaisiin heti — vaan ehkä “juonien, eriseurojen ja lahkojen” muodossa. Saatetaan vetää yksinkertainen johtopäätös: koska olen itse tullut herätykseen sillä ja sillä tavalla, sen täytyy olla oikea tapa. “Ainoa oikea”, vanha Adam lisää aivan huomaamatta. Koska sillä kertaa ei luettu evankeliumitekstiä, ei ollut pyhäpäivän rukousta eli kollehtarukousta eikä laulettu Jumalan Karitsaa, nämä eivät voi olla mitään autuuden välineitä. Vanha Adam ehkä lisää: Sitä paitsi omien rukousten ja todistusten esiintuominen tai uusien laulujen laulaminen lämmittää sydäntä niin ihanasti. Jatkoa vanha Adam ei sano ääneen. Hän vain toteaa, että uusissakin vaatteissa voi viihtyä ihan hyvin. Silloin voi sietää kristityn nimeä, jos vain saa kuulla omaa ääntään, puhua vähän itsestään, olla mukana päättämässä ja tuntea ihanien, tarttuvuudessaan poplauluihin verrattavien melodioiden hyväilyn. Mukavaa on myös se, jos saa tuomita oman seurakunnan papin ja ne kaikki korkeakirkolliset, ahdasmieliset lain orjat, jotka väittävät, että messussa tulisi käydä säännöllisesti.
Tämä on karkein muoto. Sen rinnalla esiintyy toisenlaista liturgiakielteisyyttä, joka on inhimillisesti ymmärrettävää joskaan ei oikeutettua. Jotkut ihmiset vieras tavat liturgisia kaavoja. Liturgiahan vaatii aina itsensä kieltämistä. Yksilön täytyy tulla osaksi rukoilevaa seurakuntaa. Hänen täytyy niin syvästi tulla muiden kanssa yhdeksi, että voi rukoilla samoin sanoin kuin he, seurata jumalanpalveluksen rytmiä, jossa synnintunnustus ja ylistys seuraavat toisiaan, tuntea samaa iloa ja halua parannukseen kuin muut. Jokaisen kristityn tulee kilvoitella liittyäkseen tähän. Olemme Kristuksen ruumiin jäseniä. Emme elä itseämme varten vaan osana elävää organismia. Jos joku ei halua sopeutua sellaiseen yhteyteen, hän ei ole kristitty, sillä kukaan ei voi olla kristitty omin päin. Joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt kirkonpenkissä ja ehtoollispöydässä, edes sen verran, että voisi rukoilla ja laulaa, iloita ja riemuita sielullaan ja ruumiillaan yhdessä hänen kanssaan, hänen ei kannata kuvitella, että hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt tai että hän voisi palvoa häntä hengessä ja totuudessa kotona omassa huoneessaan. Ja kuitenkin on ilmeistä, että tietyt hartausmuodot tuntuvat joidenkin ihmisten mielestä luontevilta ja he sopeutuvat niihin lähes välittömästi, kun taas toiset eivät millään tunnu saavan niistä mitään. Siksi kirkon täytyy olla avarasydäminen ja rikas. Sen tulee kyetä ruokkimaan lapsiaan sillä, mitä he eniten tarvitsevat ja mitä he pystyvät parhaiten vastaanottamaan, edellyttäen, että se todella tarjoaa heille Jumalan sanaa ja todellisen yhteyden häneen. Tietysti kirkolla täytyy olla kaava yhteiselle jumalanpalvelukselle, johon kaikki voivat osallistua. On oikein edellyttää, että kaikki osallistuvat messuun. Jokaisen täytyy voida mukautua ja sopeutua yhteyteen rukoilevana ja palvelevana ruumiinjäsenenä, joka ei ainoastaan ole vaatimassa jotain itselleen vaan ensi sijassa tulee tuomaan oman antinsa yhteiseen palvelukseen Jumalan edessä. Jos herätyksen nimissä raivotaan messua vastaan, käydään kristillisen yhteyden kimppuun. Usein tällöin vedotaan vapauteen. Suurimmalle osalle ihmisistä tällainen vapauden tavoittelu kuitenkin tuo vapauden menetyksen, koska tiettyjen erillisintressien annetaan lyödä leimansa siihen, minkä tulisi olla yhteistä omaisuutta. Halutaan väkisin ottaa oikeus viettää jumalanpalvelusta omien toiveiden mukaan. Ellei tähän päästä, ei enää viihdytä muiden kanssa ja saatetaan katkaista yhteys. Tämä on epäkristillistä ja tässä asiassa jokaisen kirkollisen liikkeen tulee koetella itseään. Jos herätys ei edes halua olla mukana messun liturgiassa, se on asettunut kirkon yhteyden ulkopuolelle eikä sitä voida enää pitää kirkon elämää rikastuttavana liikkeenä.
Messun rinnalla sen sijaan täytyy vallita vapaus. Kaikkea kirkon ylistävää ja rakentavaa toimintaa ei voida yhdenmukaistaa. Niille hartauden muodoille, jotka todella palvelevat rakentumista, täytyy antaa vapaus, ovat ne sitten seuroja, kinkereitä, hetkihartauksia, rukouspiirejä tai muuta. On vain vaadittava — sekä itseltään että muilta — että mieluisimmat hengelliset tilaisuudet eivät korvaisi tai siirtäisi syrjään messua, jossa suurin yhteys koetaan.
Jos liturgia ei aina saa osakseen ymmärrystä herätyksen puolelta, niin voidaan myös sanoa, että tietynlaiset liturgian ystävät eivät aina arvosta tai edes siedä herätystä. Siksi on syytä sanoa jotain myös liturgiasta herätyksen pahimpana vihollisena.
Myös herätyksellä on liuta vihollisia, mutta tuskin yksikään voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin epäaito liturgia. Pahimmassa tapauksessa liturgiasta voi nimittäin tulla vanhalle ihmiselle vahva linnake. Mitä Pyhän Hengen pitäisi tehdä ihmiselle, joka käy ehtoollisella useammin kuin kukaan muu seurakuntalainen, rukoilee kolme varttia tai tunnin päivässä ja rukoilee hyviä, ihania rukouksia psalmeista tai klassisista luterilaisista rukouskirjoista, lukee päivän tutkistelun tai myöhäisillan hetkipalvelun eli completoriumin joka ilta ja harrastaa hiljaisia tutkisteluja aina käytyään ehtoollisella, mutta joka kaikesta tästä saa vain aiheen pitää itseään paremmanpuoleisena ihmisenä, joka on kerännyt itselleen huomattavan pääoman kaikkinäkevän Jumalan edessä? Ehkä hän samalla laiminlyö maallisia velvollisuuksiaan, opintojaan, luottamustoimiaan tai lastensa kasvatusta. Ehkä hän puhuu pahaa toisin ajattelevista eikä rakasta ketään muuta kuin itseään ja omia pyhiä riittejään. Niin kauan kuin tällainen ihminen pysyy totutuissa ympyröissään, kaikki Pyhän Hengen toimet yleensä jäävät tuloksettomiksi hänen kohdallaan. Hengen täytyy tarttua häneen myrskytuulena, repiä kaikki hurskas rihkama hänen yltään ja osoittaa hänelle, että hän on ylimielinen, omahyväinen, itsekeskeinen ja rakkaudeton syntinen, joka on ansainnut vain ikuisen karkotuksen Jumalan kasvojen edestä. Tähän tehtävään Pyhä Henki voi joskus käyttää jotain kirjaa tai ihmiskohtaloa, joka säälimättä paljastaa hurskaan huijauksen. Joskus hän käyttää elämänkohtaloita asettaen kotitekoisen pyhimyksen kauheaan tilanteeseen, jossa sädekehästä ei jää mitään jäljelle. Hänen tavallisin välineensä on kuitenkin saarnattu sana, profeetallinen sanoma herätyksen Hengessä. Epäaidolle liturgialle on hyvin tyypillistä se, että se ei pidä profeetallisesta sanasta, joka iskee salaman lailla eikä välitä hurskaista muotomenoista. Epäaito liturgia haluaa mieluiten leikata Sanalta siivet. Se tekee mielellään saarnasta osan liturgiaa. Saarna kehystetään liturgisin kaavasanonnoin ja psalminsäkein sekä esitetään hallitulla varovaisuudella ja kielellä, josta on riisuttu pois kaikki konkreettisuus ja loukkaava ajankohtaisuus. Se tuo kauniisti ja koukeroisesti esille vanhat viisaudet, mutta ei koskaan mainitse oikealta nimeltä yhtäkään niistä arkisista konflikteista, joissa vanha ihminen paljastaa oikeat kasvonsa ja joissa se voidaan yllättää. Epäaito liturgia voi solmia erikoisen liiton väljähtyneen herätyksen kanssa. Se hyväksyy vanhan saarnakielen ja vakiintuneet sanat. Nämä ovat kuitenkin menettäneet teränsä. Ne ovat niin etäällä arkisynneistä, että paatunut sydän voi kuunnella niitä suuresti rakentuen. Jos sana silti jonain päivänä tulee kohti herätyksen vanhalla voimalla, kesken juhlallisesti etenevän jumalanpalveluksen, tutkii tungettelevasti ja paljastaa terveellisesti kuoleman horteen, tai jos jumalanpalveluksen ulkopuolella tulee vastaan kysymys tai henkilökohtaisesti lausuttu sana, joka muistuttaa, miten autuuden asia voi polttaa sielua — silloin kuollut kirkollisuus loukkaantuu ja keksii sata harkittua vastaväitettä.
Liturgia ilman herätystä on kaikista kirkon toimintasuunnitelmista ehkä vaarallisin. Jumalanpalvelusta voidaan kaunistaa, sitä varten voidaan hankkia pukuja ja kirkkokuoroja, voidaan järjestää suosittuja iltahetkipalveluita eli vespereitä ja jopa jonkin verran lisätä ehtoollisvieraiden määrää ilman, että yksikään ihminen tosissaan kyselee: Miten minä syntinen voin pelastua? Olemme kaikki luonnostamme vakaumuksellisia farisealaisia ja pidämme kaikki yhtä itsestään selvänä sitä, että voimme pelastua teoillamme. Siksi liturginen uudistus ilman vastaavaa omantunnon herätystä merkitsee vain sitä, että tietty määrä ihmisiä alkaa suorittaa tietyn määrän hurskaita harjoituksia vakuuttuneina siitä, että he siten tekevät riittäviä talletuksia taivaalliselle säästötilille. Itse Perkele voi olla tyytyväinen sellaiseen uudistukseen. Hänen näkökulmastaan on tosin aina arveluttavaa se, että ihmiset alkavat hakeutua ehtoolliselle tai tulevat Jumalan sanan ulottuville. Mutta niin kauan kuin sitä ei saarnata tavalla, joka voi häiritä nukkuvaa syntistä, ja niin kauan kuin järjestelmä vain luo tyytyväisiä tekokristittyjä, niin kauan Saatana voi olla virallisesti kirkkokristitty. Hänen kannaltaan järjestelmässä on tosin riskinsä. Koskaan ei voi tietää, milloin pieni epistolatekstin sana tai psalmisäkeen rivi putoaa hyvään maahan. Siksi Pimeyden ruhtinas ei koskaan oikein pidä kirkollisuudesta tai liturgiasta missään muodossa. Hän tukee mieluummin sellaista hengellisyyttä, joka pitää kirkossa ja ehtoollisella käymistä turhana tapana ja kuolleena tottumuksena.
Herätys tarvitsee liturgiaa. Jos herätyksen on tarkoitus säilyä, sen täytyy kasvattaa ihmisiä hartauselämään, joka kestää vuosien kulutusta ja jonka kerran voi jättää perintönä lapsille ja lastenlapsille. Terveen herätyksen tulee siksi tähdätä siihen, että ihmiset johdatetaan jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle, heitä opetetaan viettämään messua oikealla tavalla ja opetetaan käyttämään kirkollisia kirjoja. Ehdoton vaatimus on, että jo rippikoululaiset oppivat ymmärtämään alttaripalvelusta ja käyttämään virsikirjaa sekä että he pystyvät auttavasti laulamaan kotiseurakuntansa kirkossa käytettäviä messusävelmiä. Samoin kuin pidämme saarnoja katekismuksen pääkappaleista, voisimme yhtä hyvin joskus saarnata myös messun pääkohdista, kolminkertaisesta pyhästä ja sellaisista raamatunkohdista kuin Herra armahda meitä, Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, Herra olkoon teidän kanssanne ja Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.
Herätys voi myös hyödyttää liturgiaa. Missä ihmisiä herää, siellä vanhoihin hartausmuotoihin tulee uutta elämää. Synnintunnustukseen tulee uutta vakavuutta ja ylistykseen uutta riemua ja voimaa. Vanhasta ja kauniista perinteestä tulee enemmän kuin vain perinne. Siitä tulee vastasyntyneen elämän ilmaisu, saman elämän, joka kerran loi perinteen ja joka nyt täyttää sen uudella hartaudella ja lämmöllä.
Herätys loppuu kerran. Se kuuluu maailmaan, jossa ihmiset yhä nukkuvat synnin unta. Kun Kristus on herättänyt omansa viimeisenä suurena päivänä, silloin ei enää tarvita herätystä. Se tulee olemaan yhtä unohdettu ja mahdoton asia kuin sairaalat ja lastensuojelulautakunnat. Mutta liturgia säilyy. Raamattu antaa aavistaa jotain siitä sanoin kuvaamattomasta, mikä silloin alkaa. Se kuvaa taivaallisen liturgian, Jumalan istuimen edessä tapahtuvan pyhän palveluksen, johon kuuluu ylistyslaulua, mahtavaa kuin suurten vetten pauhina, suitsukkeella täytettyjä kultaisia astioita ja lukematon ihmisjoukko, joka kumartaa ja palvoo Häntä, joka on kuningasten kuningas ja herrain herra.
Kirkon liturgia on ikuisen ylistyksen alku, maallinen ilmaus sille, mikä on iankaikkisuuden sisältö ja koko olemisen perussävel: loppumaton kiitos kaiken Luojalle ja Isälle. Jo maanpäällisessä köyhyydessään liturgia pitää sisällään autuaan aavistuksen Sanomattoman läsnäolosta ja jotakin taivaallisesta ihanuudesta, suuresta onnesta, joka tulee siitä, että saa uhrata kaiken tullakseen yhdeksi Kristuksen kanssa.
Monia Jerusalemin kävijöitä on hämmentänyt se, että kaupungissa näytetään kahta Golgataa ja kahta Jeesuksen hautapaikkaa. Perinteisten kirkkokuntien pääsiäisen paikat ovat Pyhän haudan kirkon sisällä Jerusalemin vanhassa kaupungissa. Siellä ei Golgatasta näy kiveäkään, mutta alttarin alle saa työntää kätensä ja tuntea siellä mahdollisen kalliopinnan. Jeesuksen haudasta näkyy vielä vähemmän, sillä sen paikalla on kappeli kirkon sisällä. Puutarhahaudalla vanhan kaupungin pohjoispuolella on sen sijaan aidon tuntuinen ympäristö. Hauta on hakattuna kallioon, ja sen edessä on jopa ura, jota myöten hautakiveä on pyöritetty. Haudan sisällä on jäänteitä kivisestä lavitsasta. Kaiken lisäksi haudan yläpuolella ja vierellä on avokalliota, joka jopa muistuttaa pääkalloa. Voi jopa nähdä kallion luolat pääkallon silmäkuoppina!
Kumpi näistä paikoista on aito Vapahtajan kuoleman ja hautaamisen paikka? Vai onko kumpikaan?
Monet protestantit pitävät nk. puutarhahautaa Jeesuksen oikeana hautapaikkana. Siellä pääsee helposti siihen tunnelmaan, joka syntyy lukemalla evankeliumien kertomuksia Vapahtajan hautaamisesta ja ylösnousemisesta. Pyhän haudan kirkossa on tunnelma synkkä, meluisa ja jotenkin tunkkainen. Tekee mieli lähteä sieltä pian pois. Puutarhahauta on sen sijaan oivallinen paikka hiljentymiseen ja rukoukseen.
Puutarhahaudan löysi englantilainen kenraali Charles Gordon vuonna 1883. Hän katseli kalliota Jerusalemin pohjoispuolella ja totesi sen muistuttavan kovasti pääkalloa. Sen jälkeen hän lähti tutkimaan sen ympäristöä ja löysi kallioon hakatun haudan. Koska haudan piti olla lähellä teloituspaikkaa, Gordon oli varma siitä, että oli tullut juuri Vapahtajan haudalle. Mäkeä on siitä lähtien kutsuttu Gordonin Golgataksi. Haudan ympäristö ostettiin anglikaanikirkolle.[1]
Ei tiedetä, että hautaa olisi aikaisemmin arveltu Jeesuksen haudaksi. Alueella on useita vastaavia rautakauden hautoja (ennen v. 60 eKr.), mutta ei roomalaisajan (60 eKr.-300 jKr.) hautoja. Bysanttilaisella ajalla (300-600 -luvuilla) hautaa on muokattu, mikä ei ehkä olisi mahdollista, jos kyseessä olisi ollut Jeesuksen hauta.[2] Tänä aikana Vapahtajan hautapaikkana pidettiin jo nykyisen Pyhän haudan kirkon alla olevaa luolaa. Puutarhahauta on siis vanhempi kuin Jeesuksen haudan pitäisi olla. Joosef Arimatialainen oli ”äskettäin” … ”itseään varten hakkauttanut kallioon” (Matt. 27:60) haudan, johon Jeesus laskettiin; siis noin vuonna 30 jKr. Siihen ”ei vielä ollut haudattu ketään” (Luuk. 23:53).
Voimme siis sanoa, että Puutarhahauta ei kaikella todennäköisyydellä ole Jeesuksen hauta, vaan vähän vanhempi. Gordonin Golgatakaan ei ole oikea Golgata. Jos Pyhän haudan kirkossa on todella Jeesuksen hauta, Gordonin Golgata on siitä liian kaukana. Johannes kertoo, että ”siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli puutarha, ja puutarhassa oli uusi hauta, johon ei vielä ollut haudattu ketään” (Joh. 19:41). Golgatan ja haudan täytyy olla siis lähekkäin.
Puutarhahauta soveltuu silti hyvin hartauteen ja palauttaa mieleen Raamatun tapahtumat.
Raamatun todistus on yhtäpitävä sen suhteen, että Jeesuksen teloituspaikan ja haudan täytyi olla Jerusalemin muurin ulkopuolella. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Lähtekäämme siis Hänen luokseen leirin ulkopuolelle, Hänen häväistystään kantaen” (Hepr. 13:13). Tällä viitataan Mooseksen lain käskyyn, jonka mukaan virheetön punaruskea uhrilehmä piti viedä leirin ulkopuolelle ja teurastaa siellä (4. Moos. 19:3). Jeesus oli tällainen uhri.
Luukas kertoo, että ristiinnaulitsemista katselemassa olleet ihmiset ”palasivat tämän nähtyään kaupunkiin” (Luuk. 23:48). Paikka oli siis kaupungin muurien ulkopuolella. Samoin kerrotaan, että naiset palasivat Jeesuksen hautaamisen jälkeen kaupunkiin (Luuk. 23:56). Johannes mainitsee suoraan, että Jeesus ”kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, hepreaksi Golgata” (Joh. 19:17). Hän kertoo myös, että ”paikka, jossa Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia” (Joh. 19:20).
Pyhän haudan kirkkoa on epäilty Jeesuksen kuolin- ja hautapaikkana siksi, että se ei nykyisin sijaitse Jerusalemin muurin ulkopuolella vaan sen sisällä. Se on osa vanhaa kaupunkia. Näin ei kuitenkaan ollut Jeesuksen aikana. Tutkimuksissa on voitu selvittää, että Vapahtajan kuoleman aikoihin (n. v. 30 jKr.) oli nykyinen Pyhän haudan kirkon paikka muurin ulkopuolella. Voi jopa ajatella, että ihmiset seurasivat ristiinnaulitsemista Jerusalemin muureilta. Jeesus kantoi ristiään Antonian linnakkeesta Golgatalle. Tällä matkalla on nykyinen Via Dolorosa, Tuskien tie. Tosin se on noin 10 metriä korkeammalla kuin silloinen katu.
Noin 10 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen (41-43) rakennettiin kuitenkin uusi muuri pohjoisemmaksi. Tämän jälkeen jäivät Vapahtajan kuolin- ja hautauspaikka kaupungin muurin sisäpuolelle. Jos paikasta ei olisi säilynyt muistikuvaa, sitä ei enää myöhemmin olisi osattu etsiä muurin sisältä. Kaupungissa säilyi myös katkeamaton kristillinen asutus, joka siirsi tietoa haudasta eteenpäin.
Jeesuksen aikana (n. 30 jKr.) muuri kulki Golgatan alapuolella. Herodes Agrippa oli Juudan kuninkaana vuosina 37-44, ja rakensi silloin uuden muurin, joka sulki sisäänsä Golgatan ja Jeesuksen haudan.
Koska Jeesuksen hautapaikka oli nyt Jerusalemin kaupungin alueella, kirjoitti kirkkoisä Meliton Sardeslainen 160-luvulla, että Kristus kuoli ”keskellä Jerusalemia, keskellä aukiota, keskellä kaupunkia ja keskellä päivää, kaikkien nähden”. Meliton oli itse vieraillut Jerusalemissa ja hänelle oli varmaan näytetty siellä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen paikat – jotka silloin todella olivat kaupungin sisällä.[3]
Voimme hyvin kuvitella, että Jeesuksen kuoleman ja hautaamisen paikka olivat hyvin tärkeitä ensimmäisille kristityille. Varmasti he kävivät näillä paikoilla usein ja viettivät siellä rukoushetkiä. Tiedetään, että pyhillä paikoilla myös luettiin niihin kuuluvia Raamatun tekstejä. On siten vaikea ajatella, että Golgatan ja haudan paikka olisivat unohtuneet kristityiltä. Simon Sebag Montefiore kirjoittaa: ”Paikalliset kristityt pitivät kuitenkin elossa ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen paikoista kertovaa perinnettä”.[4]
Paikan merkityksestä kertoo sekin, että keisari Hadrianus (117-138) pystytti vuonna 135 Golgatan ja Jeesuksen haudan paikalle Venuksen[5] temppelin. Hän rakensi ensin valtavan suorakaiteen muotoisen tasanteen Jeesuksen haudan päälle.[6] Näin hän ajatteli voivansa lopettaa Kristuksen ylösnousemuksen muistelemisen. Jos kristityt kumartaisivat Jeesuksen haudan paikkaa, he joutuisivat kumartamaan epäjumalaa.[7] Venuksen temppelin alla olevasta luolasta on löydetty 100-luvulla kirjoitettu seinäkirjoitus: ”Domine ivimus” (Herra, olemme tulleet). Kristityn hiipivät siis Jupiterin temppelin alle, rukoilivat siellä ja kaiversivat sinne tunnustuksensa Jeesukselle. He eivät unohtaneet ylösnousemisen paikkaa.[8]
300-luvulla keisari Konstantinus (hallitsi 306-337) tiesi, että Hadrianuksen temppeli alla olivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen paikat. Kirkkoisä Eusebios (n. 275-339) toteaa, että nyt siellä oli ”tuon saastaisen Afrodite-nimisen[9] demonin patsas, elottomien epäjumalankuvien synkkä pyhäkkö”[10]. Eusebioksen mukaan pakanatemppelin tarkoitus oli kätkeä ”pelastuksen luola” ihmissilmiltä.[11] Kirkkoisä Hieronymos puolestaan kirjoitti, että ”Hadrianuksesta Konstantinuksen aikaan – noin 180 vuoden ajan – oli Jupiterin patsas sillä paikalla, joka oli todistanut ylösnousemuksesta”[12]. Konstantinus määräsi piispa Makarioksen puhdistamaan paikan, hävittämään pakanatemppelin, kaivamaan sen sisältä esiin Jeesuksen haudan ja rakentamaan paikalle basilikan, joka olisi ”maailman hienoin”. [13]
Keisarin äiti Helena päätti etsiä haudan. Pakanatemppeli hajotettiin, lattialaudat nostettiin ylös, multa poistettiin ja pyhän paikan sijainti määritettiin. Eräs paikallinen juutalainen esitti dokumentteja, joiden pohjalta oikea hautaluola löytyi. Keisarinna väitti löytäneensä haudan lisäksi kolme puuristiä, naulat ja jopa puisen levyn, jossa luki ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas”. Jeesuksen risti tunnistettiin kuulemma siten, että eri ristin palaset vietiin erään naisen kuolinvuoteelle. Kun Vapahtajan risti tuli hänen kohdalleen, nainen ”avasi silmänsä, sai voimansa takaisin ja ponnahti pystyyn vuoteeltaan”.[14] Näitä ristin kappaleita on sitten levitetty aina Hattulan Pyhän ristin kirkkoa myöten.
Pyhän haudan kirkon poikkileikkaus. Vasemmalla Jeesuksen hauta, oikealla Golgata. Ruskea on alkuperäinen kallio. Jeesuksen haudan päältä louhittiin kallio pois 300-luvulla. Golgatastakin jäi jäljelle vain kapea kalliopaasi.[15]
On mahdollista, että Jeesuksen hautaluolassa olisi ollut kalliossa kaiverrus, graffiti, joka paljasti sen aitouden. Tällainen kaiverrus on löytynyt myös Pietarin haudasta Roomasta.[16]
Pyhän haudan kirkko valmistui kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen vuonna 335. Se koostuu oikeastaan neljästä eri kirkosta. Basilika eli martyrion (”todistamo”) oli ”ihmeen kaunis kirkko”, jossa oli viisi käytävää pylväsriveineen. Sen takana oli sisäpiha, puutarha. Kirkon lounaisnurkassa oli Golgatan kukkula, ympärillään avoin kappeli. Korkeudeltaan tämä Golgatan kumpu on vain viitisen metriä.[17] Kultakupolinen rotunda (anastasis eli ”ylösnousemus”) oli puolestaan rakennettu Jeesuksen haudan ylle.[18]
Jeesuksen haudan päältä jouduttiin valitettavasti louhimaan pois kalliota, jotta saatiin tilaa kasvavalla pyhiinvaeltajien määrälle ja jumalanpalvelusten toimittamiselle ylösnousemuksen paikalla. Tällöin hävitettiin myös hautaluolan ”eteinen”. Haudan suulla oli kivi vielä silloin, kun kirkkoisä Kyrillos toimi piispana Pyhän haudan kirkossa (350-386).[19]
300-400 -luvun lähteistä tiedämme, että Golgatalla ja Jeesuksen haudalla pidettiin jatkuvasti jumalanpalveluksia. Varsinkin pitkänperjantain ja pääsiäisen aikaan siellä oli palveluksia lähes ympäri vuorokauden ja ihmiset velloivat kirkosta toiseen – myös Öljymäelle ja Betlehemiin. Parhaiten ovat näitä tietoja tallentaneet Kyrillos Jerusalemilainen ja nunna Egeria.
Persialaiset hyökkäsivät vuonna 614 Jerusalemiin ja polttivat sen kirkot, myös Pyhän haudan kirkon. Kristilliset pyhäinjäännökset – keihäs, sieni ja Oikea risti – lähetettiin Persiaan, jossa niitä säilytettiin Ktesifonin kirkossa.[20] Pyhän haudan kirkkoa alettiin muutaman vuoden jälkeen kunnostaa, mutta se ei enää saavuttanut alkuperäistä loistoaan.
Seuraava takaisku oli jo kulman takana. Vuonna 636 valtasivat muslimit Jerusalemin. Pyhä ristinpuu oli tätä ennen viety jo turvaan Konstantinopoliin.[21] Kaupungin asukkaista valtaosa oli pitkään kristittyjä, mutta he olivat toisen luokan kansalaisia. Vuonna 935 ottivat muslimit omaan käyttöönsä Pyhän haudan kirkon lisärakennuksen.[22] Vuonna 1009 määräsi kalifi Hakim Pyhän haudan kirkko hävitettäväksi ja sitä alettiin purkaa kivi kiveltä.[23] Tämä oli kaikkein kauhein kirkkoa kohdannut tuho. Kaikki jäljet Kristuksen muistopaikasta tahdottiin poistaa. Kalliota jopa louhittiin sen estämiseksi, että kristityt voisivat enää palvoa siellä Mestariaan. Vaikka louhimista helpottamaan sytytettiin jopa tuli, koko hautaluolaa ei aikalaistodistuksen mukaan saatu tuhottua.[24] Uutiset tästä hävityksestä levisivät pian Eurooppaan ja aiheuttivat valtavasti vihaa kristittyjen keskuudessa.[25]
Lupa uuden kirkon rakentamiseen saatiin kuitenkin Hakimin kuoltua 1012, ja kirkko valmistui vuonna 1048. Tässä vaiheessa jäi kirkon itäinen osa basilikoineen rakentamatta uudelleen. Kirkkoon mahtui silti kuulemma 8000 kirkkovierasta![26]
Yksi ristiretkien tärkeimmistä syistä oli Pyhän haudan kirkon vapauttaminen muslimien hallusta.[27] Vuonna 1099 saivatkin katoliset pyhiinvaeltajat Jerusalemin vallattua. Oli selvää, että Pyhän haudan kirkko kohotettiin tämän myötä jälleen loistoonsa. Se vihittiin kunnostuksen jälkeen käyttöönsä vuonna 1149.[28]
Muslimit saivat Jerusalemin jälleen haltuunsa vuonna 1187, ja suunnittelivat Pyhän haudan kirkon hävittämistä. He kuitenkin ottivat sen itselleen vain kolmeksi päiväksi ja luovuttivat sen sitten kreikkalaiskatoliselle kirkolle.[29] Myöhemmin sen haltijoiksi tuli muitakin kirkkokuntia.
Pyhän haudan kirkko tuhottiin ja rakennettiin uudelleen moneen kertaan tämän jälkeenkin. Se pysyi ankeassa kunnossa 1550-luvulle saakka.[30] Pitkien vaiheiden kautta se on saanut nykyisen, aika sekavan muotonsa. Vuonna 1808 kohtasi kirkkoa tulipalo ja vuonna 1927 maanjäristys. Monimutkainen hallinto vaikeuttaa myös kirkon kunnostamista ja tilojen järkevää käyttämistä.
Nykyinen Pyhän haudan kirkko. Tärkeimmät kohteet: 4 = ulkopiha, 7-8 = Golgata (kallio pilkullinen), 9 = voitelukivi, 11 = Jeesuksen hauta, 11-14 = rotunda, 21 = tällä paikalla sijaitsi aikaisemmin puutarha, avoin piha.
Galor Katharina & Bloedhorn Hanswulf
2013 The archaeology of Jerusalem From the Origins to the Ottomans. New Haven & London.
Jerusalem, Israel, Petra & Sinai
2010 Eyewitness Travel. New York.
Junkkaala Eero & Louhivuori Mikko
1993 Raamatun maa. Pyhän maan arkeologiaa ja geologiaa. Keuruu.
Munkki Serafim
2008 Kultainen Jerusalem. Jerusalemin idea juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa. Hämeenlinna.
Murphy – O’Connor Jerome
2008 The Holy Land. An Oxford Archaeological Guide. Oxford.
Sebag Montefiore Simon
2012 Jerusalem. Kaupungin elämäkerta. EU.
[1] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302; Munkki Serafim 2008, 218.
[2] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.
[3] Munkki Serafim 2008, 204.
[4] Sebag Montefiore 2012, 193.
[5] Joidenkin mukaan Jupiterin. Junkkaala-Louhivuori 1993, 302; Munkki Serafim 2008, 186.
[6] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.
[7] Munkki Serafim 2008, 187.
[8] Sebag Montefiore 2012, 193-194.
[9] Rooman Venus-jumalaa vastasi Kreikassa Afrodite.
[10] Sebag Montefiore 2012, 201.
[11] Munkki Serafim 2008, 186.
[12] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.
[13] Sebag Montefiore 2012, 201.
[14] Sebag Montefiore 2012, 201; Munkki Serafim 2008, 219-222.
[15] Jerusalem, Israel, Petra & Sinai 2010, 95.
[16] Murphy-O’Connor 2008, 50.
[17] Galor & Bloedhorn 2013, 134-135.
[18] Sebag Montefiore 2012, 201-202; Junkkaala – Louhivuori 1993, 303; Murphy-O’Connor 2008, 50-51.
[19] Munkki Serafim 2008, 226.
[20] Sebag Montefiore 2012, 219.
[21] Munkki Serafim 2008, 281-282.
[22] Sebag Montefiore 2012, 252.
[23] Sebag Montefiore 2012, 260; Munkki Serafim 2008, 305.
[24] Murphy-O’Connor 2008, 52.
[25] Munkki Serafim 2008, 305.
[26] Sebag Montefiore 2012, 262.
[27] Sebag Montefiore 2012, 270.
[28] Sebag Montefiore 2012, 301.
[29] Sebag Montefiore 2012, 323.
[30] Munkki Serafim 2008, 338.
John Kleinigin artikkeli ”The Biblical View of Worship” on julkaistu Concordia Theological Joumalissa 1994. Lyhentäen kääntänyt Juhana Pohjola.
Johdannoksi tähän aiheeseen sopii hyvin esimerkki käyttämättömästä televisiosta. Voimme kuvitella mielessämme television, jonka paikka yleensä on olohuoneessa suojassa auringolta ja sateelta. Seistessään niin keskeisellä paikalla sille on muodostunut suuret luulot itsestänsä. Se on tavannut kaikki talon vieraat. Se on nähnyt ja kuullut kaiken, mitä talossa on tapahtunut. Johtoa ei kuitenkaan ole koskaan laitettu pistorasiaan. Käyttämättömänä ja mykkänä siitä ei ole lähtenyt puheen tai laulun ääntä eikä liioin värikuvaakaan. Kenenkään häiritsemättä se on tapittanut omalla paikallaan täyttämättä tarkoitustaan televisiona. Ilman kosketusta ulkomaailmaan se on elänyt omaa elämäänsä. Se ei ole nähnyt mitään ympäröivästä maailmasta eikä liioin välittänyt uusia näköaloja. Koska televisiosta itsestään ei ole tullut vastaanottajaa, se ei ole voinut myöskään välittää sanoja ja kuvia. Se on ollut vain hyödytön kapistus.
Edellä kuvatun television kaltaisia ovat ihmiset, jotka eivät koskaan osallistu jumalanpalvelukseen. He eivät siten täytä luomistarkoitustaan. Heistä ei tule koskaan Jumalan taivaallisten lähetysten vastaanottajia tai välittäjiä, vaan sen sijaan he elävät hengellisesti turhautunutta ja tyhjää elämää.
On olemassa vain yksi toiminto, jota teemme sekä maan päällä että kerran taivaassa. Mitä tahansa muuta teemmekin, se kestää parhaimmillaankin vain elinvuotemme. Mutta tämä toiminto kestää iankaikkisesti. Tosiasiassa harjoittelemme sitä elinikämme tulematta koskaan siinä täysin valmiiksi. Tämä toiminto on jumalanpalvelus! Se on taivaallisen elämän aloittamista jo maan päällä ja valmistautumista iankaikkiseen elämään Jumalan kanssa. Kuten lapsi käy koulua tai voi harjoitella soittamista tulevaa ammattiansa varten, jumalanpalvelus on harjoitusta konkreettista tulevaisuutta varten. Koska se on taivaallinen toimi, se saa täydellisen muotonsakin vasta taivaassa. Jumalanpalvelus on siten jotain yliluonnollista. Seuraavat kolme näkökohtaa valaisevat sitä.
Jumalanpalvelus ei ole ihmiselle luontaista. Jos saisimme seurata omia mielihalujamme, emme koskaan palvoisi Jumalaa oikein, koska se sotii langennutta luontoamme vastaan. Palvoisimme mieluummin itseämme tai kotitekoisia epäjumaliamme kuin elävää Jumalaa. Niinpä Jumalan täytyykin itse opettaa meille, mitä on oikea jumalanpalvelus. Hän ei siis ainoastaan näytä meille sitä, kuinka se tapahtuu, vaan Jumala itse osallistuu siihen yhdessä kanssamme niin, että opimme sen häneltä. Jumalanpalvelus on siis jumalallinen toiminto, ja saamme olla siinä mukana kuten ratsastaja, joka ratsastaa kilpahevosensa selässä.
Toiseksi jumalanpalvelus on varsinaisesti yliluonnollista, koska siinä ollaan tekemisissä asioiden kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta. On kyse Jumalasta ja yhteydestä häneen. Niin kuin napanuora yhdistää lapsen äitiinsä ja välittää siten ravintoa häneltä, samoin jumalanpalvelus yhdistää meidät Jumalaan. Se on kirkon elämänlanka ja siksi niin tärkeä asia. Jumalanpalvelus on jotakin sellaista, jota epäuskoisen on mahdotonta ymmärtää ja joka hämmentää. Se on jotain täysin erilaista, kuin mitä tavallisesti teemme. Siitä ei näytä olevan mitään hyötyä, vaan se tuntuu ajan ja voimavarojen haaskaukselta. Lisäksi jumalanpalvelus voi tuntua pitkäveteiseltä, koska siinä ei näytä tapahtuvan kovin erikoista.
Kolmanneksi jumalanpalvelus on yliluonnollista, koska se on pohjimmiltaan jumalallista toimintaa. Jeesus on johtava liturgi ylimmäisenä pappinamme taivaallisessa pyhäkössä. Hän johtaa jumalanpalveluksemme edustamalla meitä Jumalan edessä esirukouksessa ja kiitoksessa (Hepr.7:25; 9:25) sekä edustamalla meille Isää Jumalaa julistuksessa ja ylistyksessä (Hepr.2:12). Palveluksellaan taivaallisessa pyhäkössä Jeesus johtaa taivaallista liturgiaamme yhdessä taivaallisten olentojen, enkelien ja kaikkien pyhien kanssa (Hepr.2:1l; 8:2; 12:22-24; 13:15).
Koska kristillinen jumalanpalvelus on yliluonnollista, se on samalla mysteeri. Tässä tapauksessa mysteeri eroaa salaisuudesta siinä, että se pysyy selittämättömänä jopa silloinkin, vaikka siitä tietäisi paljonkin. Paavali kiteyttää tämän (KoI.1:24): ’Kristus teissä, (teidän keskuudessanne), kirkkauden toivo.’ Jumalanpalveluksessa on siis kyse Kristuksen salatusta läsnäolosta meidän kanssamme ja keskuudessamme. Me olemme hänessä ja hän meissä. Hän tulee luoksemme ja toimii puolestamme, kun kokoonnumme hänen nimessään. Hän tuo Pyhän Hengen mukanaan ja ohjaa meidät taivaallisen Isänsä luo. Jumalanpalveluksessa tulemme siten kosketuksiin Pyhän Kolminaisuuden kanssa. Tulemme kolmiyhteisen Jumalan läsnäolon piiriin ja osallistumme Jeesuksen palvelutehtävään.
Jumalanpalvelukseen liittyy myös kirkkauden toivomme, so. elämämme taivaassa Jumalan poikina ja tyttärinä. Tämä elämä ei ole vielä näkyvää vaan ’kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa’ (KoI.3:3). Jumalanpalveluksen ihme on siinä, että taivas tulee alas Jeesuksessa ja meidät viedään yhdessä hänen kanssaan taivaaseen. Me yhdessä Jumalan valtaistuimen ympärille kerääntyneiden enkelien ja taivaan pyhien kanssa laulamme: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä!’ Uskon kautta omistamme silloin taivaan esimakua; odotamme kirkkautta, josta tulemme olemaan osallisina taivaallisen Isän lapsina ja Jumalan kuninkaallisen perheen jäseninä. Wilhelm Löhe on sanonut näin jumalanpalveluksen mysteeristä:
Jumalanpalveluksessa seurakunta on lähimpänä Herraansa, niin lähellä sulhastaan kuin se suinkin voi päästä. Silloin taivas on maan päällä ja maa taivaassa.
Jumalanpalveluksessa meidät salatulla tavalla säädetään taivaskanavan taajuudelle. Sen kautta meistä ihmisistä tulee sekä vastaanottajia että lähettimiä, jotka yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa välittävät tälle maailmalle, mitä on taivaallinen elämä.
Viettäessämme jumalanpalvelusta elämme todeksi luomistarkoitustamme. Täytämme Jumalan lopullista tarkoitusta meitä ja hänen koko luomakuntaansa kohtaan. Tulemme täytetyiksi Jumalan täyteydellä. Sen tähden se on elämämme pääasia. Tästä syystä kymmenestä käskystä ensimmäiset kolme kattavat jumalanpalveluksen erilaiset aspektit. Ilman jumalanpalvelusta koko kristillinen uskomme pysyisi käsitteellisenä, teoreettisena ja viime kädessä epätodellisena.
Vanhastaan kristikunnassa on puhuttu paljon ’ortodoksiasta’. Termi ortodoksia määritellään tavallisesti oikeaksi opetukseksi kolmiyhteisestä Jumalasta, mutta se tarkoittaa myös ’oikeaa ylistystä’ (jumalanpalvelusta). Molemmat määritelmät kuuluvat yhteen. Oikea oppi opettaa, mitä on elävän Jumalan oikea ylistäminen. Vaikka oppi olisi kuinka hyvää, virheetöntä ja innostavaa, se ei saavuta päämääräänsä ellei se nouse jumalanpalveluksesta ja palaudu takaisin kolmiyhteisen Jumalan palvontaan. Kun vietämme jumalanpalvelusta oikein, annamme Jumalan olla Jumalamme, jolloin hän saa toimia kanssamme tahtomallaan tavalla. ’Ortodoksisessa’ jumalanpalveluksessa liitymme suuren ylipappimme, Jeesuksen palvelutoimeen taivaallisessa pyhäkössä.
Jumalanpalvelus ymmärretään helposti niin, että me palvelemme siinä Jumalaa saapumalla kirkkoon ja pitämällä hartauksiamme. Jumalanpalvelus on kuitenkin ennen kaikkea vastaanottamista; oleellista ei ole se, mitä me teemme Jumalalle, vaan se, että Jumala palvelee meitä. Jumalan toiminta on kristillisen jumalanpalveluksen sydämessä. Ihmisen toiminta on seurannainen ja riippuvaista Jumalan aloitteesta.
Tämä Jumalan ja ihmisen välinen suhde tulee ilmi selvästi Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 22:24-27). Asiayhteyteen on kiinnitettävä huomiota kohdan ymmärtämiseksi. Kertomus sijoittuu torstai-iltaan ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Jeesus on juuri asettanut Pyhän Ehtoollisen ja kertonut, että yksi kahdestatoista tulee kavaltamaan hänet. Sitten tapahtuu jotain huomionarvoista:
Ja heidän välillään syntyi myös kiistaa siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi. Niin hän sanoi heille: ” Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi on suurempi, sekö, joka aterioi, vai se, joka palvelee? Eikö se, joka aterioi? Mutta minä olen teidän keskellänne niinkuin se, joka palvelee.”
Merkillepantavaa on viimeisen lauseen preesens-aikamuoto, joka osoittaa toiminnan jatkuvuutta. Opetuslasten palvelutoimi pohjautuu Jeesuksen jatkuvaan palvelukseen. Pyhässä Ehtoollisessa Jeesus on läsnä ja palvelee opetuslapsiaan. Samalla, kun hän on heidän isäntänsä ja opetuslapset ovat hänen vieraitaan, Jeesus palvelee heitä. Hän hoitaa vieraitaan ja pitää huolen siitä, ettei opetuslapsilta puutu mitään. Jeesus täyttää heidän toiveensa ja ravitsee heitä. Hän antaa itsensä kokonaan opetuslastensa käyttöön eikä vain silloin, vaan yhä edelleen. Ylösnousseena Herrana Jeesus palvelee meitä, kun tulemme hänen vieraikseen hänen huoneeseensa. Juuri niin, Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa! Jos tämä todellisuus jää ymmärtämättä, silloin kirkkoarkkitehtuuri, liturgian rakenne ja koko käsite jumalanpalvelus ei varmastikaan avaudu. Jumalanpalveluksessa Herra Jeesus itse käärii hihansa, ojentaa meille auttavan kätensä ja panee itsensä likoon meidän hyväksemme.
Tähän voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin jumalanpalveluksen rakenne itsessään ilmaisee sen, mitä Jumala tekee meille. Toisaalta evankeliumitekstit kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä, kuten hän kerran palveli kansaa Palestiinassa.
Jumalanpalveluksen järjestys kokonaisuudessaan todistaa kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta keskuudessamme. Se alkaa johdannolla ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’ julistaen kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa. Painopiste on siis siinä, mitä Jumala tekee. Hän on tehnyt meidät lapsikseen kasteen kautta. Hän julistaa syntimme anteeksiannetuiksi synnintunnustuksen jälkeen ja ottaa meidät vastaan lahjoja pyytävinä kerjäläisinä laulaessamme johdantovuorolaulua ja Herra armahda -rukousta. Vuorolaulussa tunnustamme, että Herra Jeesus on varsinaisesti se, joka toimittaa alttaripalvelusta ja on siten meidän liturgimme. Sen jälkeen taivaallinen Isämme puhuu meille voimallisesti Raamatun tekstien ja saaman kautta, kuuntelee rukouksemme ja avunpyyntömme kirkon suuressa esirukouksessa sekä antaa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren sielujemme lääkkeeksi. Lopuksi hän lähettää meidät matkaan Pyhän Hengen siunauksella. Jumalanpalvelus on siten ennen kaikkea Jumalan armon osoitusta meitä kohtaan. Hän toki myös tuomitsee meidät, mutta vain voidakseen antaa enemmän itseään ja siunaustaan meille. Jumalanpalveluksessa evankeliumi vahvistaa meitä saadessamme annoksen hänen mittaamatonta armoaan. Siellä rohkaistumme, virkistymme, parannumme sekä tulemme autetuiksi ja elvytetyiksi. Jumala on tekijä ja me olemme hänen työnsä kohteita. Hän on antaja ja me olemme hänen hengellisten lahjojensa vastaanottajia.
Erityisesti evankeliumikertomukset kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Siitä syystä ne painettiin muistiin, kerrottiin aina yhä uudelleen ja sisällytettiin myös Uuteen testamenttiin, joka raportoi vain pienen osan kaikesta siitä, mitä Jeesus sanoi ja teki. Ne vaikuttavat kuitenkin enemmän kuin pelkästään kertovat, mitä Jeesus teki noin 2000 vuotta sitten. Ne julistavat, mitä hän yhä edelleen tekee kirkossaan sanansa ja sakramenttiensa kautta. Hänen palvelutehtävänsä eivät päättyneet kuolemaan, ylösnousemukseen ja taivaaseen astumiseen, vaan ne olivat vasta ikään kuin ’virkaanvihkimys’ Jeesuksen tulevalle toiminnalle. Luukas huomioi tämän selkeästi kaksiosaisessa alkukirkon historiassaan. Evankeliumissaan Luukas osoittaa, kuinka Jeesus palveli ihmisiä opettamalla evankeliumia ja parantamalla sairaita niin ruumiin kuin sielun osalta. Aloittaessaan Apostolien teot, toisen osan tätä historiaa, Luukas viittaa siihen, mitä hän on kirjoittanut evankeliumissaan aiemmin:
Edellisessä kertomuksessani kirjoitin, oi Teofilius, kaikesta, mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa, hamaan siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös, sittenkuin hän Pyhän Hengen kautta oli antanut käskynsä apostoleille, jotka hän oli valinnut.
Toisin sanoen Jeesus jatkaa palvelutehtäväänsä armonvälineidensä kautta kirkossa. Hän jatkaa Jumalan armon evankeliumin opettamista ja särkyneiden ihmisten parantamista sairaalassaan, kirkossa. Siten jokaisella evankeliumikertomuksella on ilmeinen käyttöyhteys jumalanpalvelukseen, sillä me uskomme, että sama Jeesus on fyysisesti läsnä ja vaikuttaa messussa aivan yhtä todellisesti kuin kerran maan päällä (Matt 18:20).
Kristuksen palvelutehtävän kautta jumalanpalveluksessamme tapahtuu merkittävä roolien vaihto. Vanhassa testamentissa Jumala oli käskenyt Daavidin asettaa leeviläiskuoro laulamaan ylityslauluja kunniakseen samanaikaisesti kun polttouhria uhrattiin temppelin alttarilla. Kuoro ilmoitti, että Herra oli läsnä, julisti hänen hyväksyntäänsä kansaansa kohtaan sekä riemuitsi hänen armostaan. Tämä järjestys on käänteinen uudessa liitossa. Sefanjan mukaan (3: 17) Herra iloitsee kansansa keskellä ja riemuitsee laululla kansastaan. Myös Jesajan profetiat täyttyvät siellä, missä vain evankeliumia julistetaan. Jumala riemuitsee uudesta Jerusalemista, kuten sulhanen morsiamestaan (Jes.62:5, 65:19). Aina tullessamme jumalanpalvelukseen Jumala pursuaa iloa saadessaan olla kanssamme. Hän riemuitsee meistä ja ilmaisee hyväksyvänsä meidät. Jumala tuo julki mielihyvänsä meistä ja nauttii seurastamme. Hänen ilonsa meistä kaksinkertaistaa meidän ilomme hänestä. Ilo saa siten täyttymyksensä. Jumala on asettanut jumalanpalveluksen, jotta hän voisi iloita meistä niin kuin rakkaista lapsistaan.
Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee meitä. On kyse siitä, mitä kolmiyhteinen Jumala häneen turvaaville tekee ja antaa. Jumalanpalveluksessa Jumala antaa itsestään niin paljon kuin me voimme suinkin vain vastaanottaa tällä puolen taivasta, jotta olisimme valmiit ikuiseen yhdessäoloon hänen kanssaan taivaassa. Se on paikka, jossa Jumala lahjoittaa ihmeellisen armonsa ihmisille.
Televisio ei ole eloton, silloin kun se vastaanottaa lähetystä. Sama sähkö, joka lähetti kuvan, auttaa myös vastaanottamaan ja tuottamaan lähetetyn kuvan. Samoin emme mekään voi olla passiivisia ja elottomia jumalanpalveluksessa. Se vaikuttaa meihin. Itse asiassa silloin kun Jumala on kanssamme tekemisissä, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin reagoida ja vastata joko kielteisesti tai myönteisesti. Tämähän on itsestään selvää, vaikka Jumalan toiminnan ensisijaisuuteen messussa ei aina ole osattu kiinnittää riittävää huomiota. Olemme taipuvaisia painottamaan jumalanpalveluksen inhimillistä puolta jumalallisen kustannuksella, vaikka painon pitäisi olla aina jälkimmäisellä. Mitä me teemme jumalanpalveluksessa juontuu Jumalan tekemisistä ja on sen kanssa sopusoinnussa. Me emme ole aloitteentekijöitä, vaan seuraamme vain Jeesusta ja hänen ohjaustaan. Hän on johtajamme ja liturgimme jumalanpalveluksessa. Yhtä vähän kuin TV pystyy tuottamaan kuvan itsestään ilman sähköä, joka mahdollistaa vastaanoton ja lähetyksen, mekään emme kykene itsessämme palvomaan Jumalaa ilman Pyhää Henkeä. Meidän palveluksemme on täysin riippuvainen Jumalan palveluksesta meitä kohtaan. Se on mahdollista vain Pyhässä Hengessä.
Jumalanpalveluksen rakenne paljastaa tämän selvästi. Jumalanpalveluksessa vastaamme Jumalan kutsuun kokoontumalla hänen läsnäoloonsa. Vastaamme hänen tarjoukseensa syntien anteeksiantamuksesta tunnustamalla syntimme. Hänen julistaessaan synninpäästön laulamme ’Kunnia olkoon Jumalalle’ ja muita ylistysvirsiä. Hänen puhuessaan meille saaman kautta kuuntelemme häntä tarkoin ja vastaamme siihen tunnustamalla uskomme. Hänen anteliaisuuteensa me vastaamme kolehtihaavin kiertäessä. Hänen avuntarjoukseensa vastaamme yleisessä esirukouksessa. Astuessamme taivaallisen Isämme läsnäoloon me liitymme koko taivaan hovin kanssa ylistykseen: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä’. Kristuksen ruumiin ja veren parantavaan ja puhdistavaan lahjaan vastaamme nauttiessamme sen kiitoksella. Herran siunaukseen vastaamme lähtemällä ulos maailmaan palvelemaan Jumalaa jokapäiväisessä kutsumuksessamme. Jumalanpalveluksen rakenne ei siten ainoastaan kerro meille kuinka vastata, vaan se auttaa meitä myös vastaamaan oikealla tavalla Jumalan läsnäoloon ja lahjoihin.
Tältä osin meitä ei siis ole jätetty omien aivoitustemme varaan. Me liitymme yhdessä toisten kristittyjen kanssa Pyhän Hengen vaikutuksesta ja johtamina palvomaan Isää Pojan kautta. Henki ohjaa meitä vastaamaan oikealla tavalla. Hän pitää jumalanpalveluksessamme huolen siitä, että Jumala saa olla Jumala. Siten myös Kristuksen jatkuva työ keskuudessamme on oikealla paikallaan jumalanpalveluksessa. Pyhä Henki muuttaa koko elämämme yhdeksi ainoaksi jumalanpalvelukseksi ja ylistyslauluksi armollisesta Jumalastamme koko maailman kuultavaksi. Siten auttaessaan meitä vastaanottamaan Jumalan taivaallisen lähetyksen Pyhä Henki tekee meistä tuon lähetyksen eläviä välittäjiä ja eteenpäin lähettäjiä.
Monet jumalanpalvelukseen säännöllisesti osallistuvat ihmiset valittavat, etteivät he saa siitä mitään. Jokaisella voi olla sellainen tunne aika ajoin. Tällöin kuitenkin unohdamme sen, että Jumalan työ on silmiltämme salassa. Emme näe sitä, mutta tiedämme sen ainoastaan siksi, koska hän itse niin sanoo Sanassaan. Meillä voi olla jonkinlainen tuntuma sen lopputuloksesta, samoin kuin näemme hengittämisen ja syömisen vaikutukset, vaikka emme itse tapahtumaa. Yhtä hupsua kuin valittaa kuinka tylsää, hyödytöntä ja epämiellyttävää on osallistua jumalanpalvelukseen, olisi valittaa kuinka tarpeetonta on uni tai miten vastenmielistä on syödä parantavia lääkkeitä. Kuten terveellisen ruuan, ei jumalanpalveluksenkaan tarkoitus ole viihdyttää vaan ruokkia meitä. Monet epämieluisat ruoat, kuten joillekin parsakaali, ovatkin meille usein kaikkein parasta. Kuten nukkuminen, samoin jumalanpalvelus voi vaikuttaa pitkäveteiseltä ja sen tarkoitus voi jäädä pimentoon. Näin voi käydä niin ruumiin kuin järjen ja tunteenkin kohdalla. Jumalahan ei antanut sapattia Vanhassa testamentissa vain fyysisen levon takia, vaan myös hengelliseksi levoksi, virkistykseksi ja yhteydenkokemiseksi. Kuten lääke, jumalanpalveluskin voi välillä tuntua epämukavalta, koska se hyökkää pahuuttamme vastaan sekä tuhoaa ja parantaa sen. Jumala ei välttämättä anna sitä, mitä me haluamme, vaan mitä tarvitsemme. Voimme toki aina olla kiitollisia siitä, jos tunnemme saavamme kouriintuntuvasti jonkin siunauksen messussa. Jos sellaisia tuntemuksia ei kuitenkaan ole, ei ole mitään syytä olla levoton ja hämillään. Jumalanpalveluksen lahja ja hyöty ei ole näkemisen, vaan uskon asia.
Jumalanpalveluksemme on valitettavasti aina kömpelöä ja epätäydellistä niin kauan kuin vaellamme maan päällä. Vastaanottamiskykymme on kehnoa ja eteenpäin välittäminen on vielä surkeampaa. Jumalanpalveluksemme muistuttaa enemmän nuottien tapailemista, kuin itse sinfonian soittamista. Mutta se ei haittaa. Jumalanpalveluksen pätevyys ei riipu meidän kyvyistämme ja suorituksestamme, vaan Jeesuksen erityisosaamisesta ja taidoista. Vaikka meidän jumalanpalveluksemme täällä ajassa ei ole koskaan täydellinen, Jeesus toimittaa sen puolestamme oikein. Koko elämämme on siten pala palalta oppimista, kuinka kiittää ja palvoa Jumalaa. Kukaan meistä ei ole jumalanpalvelusekspertti. Olemme kaikki vasta-alkajia. Osallistumalla yhdessä jumalanpalvelukseen voimme parhaiten tukea ja rohkaista toinen toistamme yhteisessä ’opiskelussamme.’
Luukkaan evankeliumissa (24:13-35) Jeesus ilmestyy kahdelle opetuslapselleen näiden ollessa pääsiäisaamuna matkalla Jerusalemista Emmaukseen. Opetuslapset keskustelivat pitkäperjantain tapahtumista. Jeesuksen liityttyä heidän seuraansa he eivät ensin tunnistaneet häntä. Vielä silloinkaan, kun Jeesus osoitti heille Vanhasta testamentista, että Kristuksen tuli kärsiä ja kuolla ennen kruunaustaan taivaalliseksi kuninkaaksi, he eivät käsittäneet, mistä oli kyse. Vasta kun Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen heille, heidän silmänsä aukenivat ja samassa Jeesus katosi heidän näkyvistään. Tavallaan me olemme aivan samassa tilanteessa kuin nuo miehet pääsiäisenä. Kuten he, mekin olemme kyllä kuulleet Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta olemme tietämättömiä hänen läsnäolostaan aina siihen asti, kunnes Jeesus opettaa itsestään ja ilmestyy meille. Siten joka kerta, kun kristityt kokoontuvat Jeesuksen nimessä, heidän ylösnoussut Mestarinsa tulee heidän luokseen ja tekee itsensä tunnetuksi heille. Jokainen jumalanpalvelus on pääsiäisjuhla, jossa kohtaamme Herramme ja tulemme tuntemaan hänet. Jeesus saa sydämemme palamaan sanoillaan ja hän avaa silmämme näkemään hänen läsnäolonsa. Joka sunnuntai ylösnoussut Herra tulee luoksemme samalla tavalla kuin hän kerran kohtasi opetuslapset.
Viimeinen kertomus kuvaa jumalanpalveluksen tärkeyttä ja toisaalta sen laiminlyönnin mielettömyyttä. Jokin aika sitten allekirjoittaneen vaimo tapasi vanhan ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut vuosiin. Keskustelun kuluessa ystävä paljasti asuvansa Adelaidessa kahden lapsensa kanssa samaan aikaan kun hänen miehensä asui pysyvästi satojen kilometrien päässä Canberrassa. He tapasivat toisiaan silloin tällöin, mutta elivät pääasiassa erillään. Suhteessa Jumalaan monet kristityt ovat kuten toisistaan erossa elävät mies ja vaimo, jolloin suhteesta puuttuu normaali avioelämä. Sellaiset kristityt ovat kastettuja ja konfirmoituja, mutta he harvoin osallistuvat jumalanpalvelukseen, koska pitävät sitä tarpeettomana ja paremminkin taakkana kuin mahtavana etuoikeutena ja kristillisen elämän huippukohtana. Jumalanpalvelus on viime kädessä Jumalasta iloitsemista ja nauttimista. Westminsterin katekismus alkaa kysymyksellä: ’Mikä on ihmisen olemassaolon päätarkoitus?’ Vastaus on osuva: ’Ihmisen päätarkoitus on palvoa Jumalaa ja iloita hänestä ikuisesti.’ Viime kädessä molemmat tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa.