Apostolien kirkossa oli sekä liturgia että herätys. Ne mainitaan jo ensimmäisen helluntain yhteydessä. “Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ‘Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?’” Tätä on herätys. “Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä. Ja Pietari ja Johannes menivät pyhäkköön yhdeksännellä hetkellä, rukoushetkellä.” Tätä on liturgia.
Molemmat ovat olleet mukana läpi kirkon koko historian. Esiintymismuodot ovat tosin vaihdelleet suuresti. Herätys on kuin hiilloksen yllä lepattava liekki. Se leimahtaa, leviää, nousee kohti taivasta ja näyttää jälleen katoavan. Pimeät ajat näyttävät välillä katkaisseen sen ja alkukirkon välisen yhteyden. Kuitenkin yhteys on olemassa, koska Henki on sama; hän, joka lähetti piston sydämiin helluntaipäivänä. Myös Sana, joka sytyttää tuon arvoituksellisen liekin, on sama voimallinen sana, joka kerran lähti apostolien huulilta.
Liturgian yhteys apostoliseen aikakauteen on selvempi. Se on virrannut aikojen halki kuin katkeamaton vuo. Sen ensimmäiset alkulähteet ovat jo synagogassa. Ei ainoastaan tiettyjen yksittäisten sanojen käyttö ole jatkunut katkeamattomana perinteenä — Aamen, Halleluja, Hoosianna — vaan myös koko messumme rakenne on selvästi sukua sille jumalanpalvelukselle, johon Jeesus nuorukaisena osallistui Nasaretin synagogassa ja jossa hän aikuisena astui esiin selittämään kirjoituksia. Apostolinen kirkko on liittänyt synagogajumalanpalvelukseen uuden osan, jonka se on saanut Vapahtajalta itseltään ja joka on kaiken liturgian sydän: Pyhän Ehtoollisen. Liturgia on kaikilta olennaisilta osiltaan ensimmäisten vuosisatojen luomus sellaisena kuin sitä nykyäänkin vietetään vuorolauluineen, prefaatioineen (Totisesti on kohtuullista.) ja Pyhä-hymneineen.
Myös liturgian ulkoisen muodon katkeamaton yhteys apostoliseen aikaan on ilmeinen. Alttari on nyky-yhteiskunnassa ainoa paikka, jossa edelleen — katkeamattoman perinteen nojalla! — käytetään antiikin ihmisten kantamaa asua. Kirkkojen holvien alla voi vielä kuulla säveliä, joissa on säilynyt kaikuja siitä ylistyslaulusta, jota Mestari oppilaineen lauloi syötyään pääsiäislampaan. Kirkko on ainoita paikkoja, joissa edelleen voi kuulla keskiajan säveltaiteen huippuja tai nähdä keskiaikaisia taideaarteita elävänä osana kulttuuriamme. Nykyisessä yhteiskuntaelämässä ei missään muualla esiinny läheskään niin paljon vanhaa kulttuuria ja kunnianarvoisia perinteitä kuin pyhässä messussa.
Tämä ei nyt kuitenkaan ole olennaisinta. Liturgian syvin merkitys on siinä, että se on järjestys, jonka Henki itse on luonut säilyttääkseen ja syventääkseen sitä elämää, jota sama Pyhä Henki on herättänyt kirkossaan.
Herätys on tulenliekki, joka leimahtaa kuolleissa sieluissa. Tuli polttaa rinnassa, syntinen tuntee piston omassatunnossaan. Yhtä aikaa levottomana ja liikuttuneena hän kysyy: Mitä minun pitää tehdä? Ja Henki vastaa kirkastamalla synnin vakavuuden ja Kristuksen rajattoman armon.
Liturgian kautta sama Henki ylläpitää sytyttämäänsä liekkiä. Sen kautta hän liittää heränneen ihmisen Kirkon yhteyteen. Se on järjestys, joka auttaa vaeltamaan valossa, tie, joka johtaa vuosien halki ja jolla sielu yhä uudestaan kutsutaan yhdistymään kaikkien uskovien yhteiseen kuninkaalliseen papistoon, joka toimittaa temppelipalvelustaan Jumalan alttarin edessä rukouksin ja ylistyksin, viettämällä ehtoollista ja kuulemalla hiljaa Herransa sanaa.
Liturgia ja herätys on usein nähty toistensa vastakohtina. Niin ei ollut varhaiskirkossa eikä pidä olla nykyään. Molemmat ovat saman Hengen työtä ja elävät samasta perinnöstä. Molemmilla on oikeus olla olemassa ja muotoutua oman ominaislaatunsa mukaisiksi.
Herätys ja liturgia puhuvat osin eri kieltä ja niin on tarkoituskin. Herätyksen työväline on puhuttu sana, jolla on profeetallinen arvovalta ja joka pystyy voimalla murtamaan sydämen kovan kallion ja samalla vetoamaan siihen evankeliumin koko sydämellisyydellä. Herätyksen kieli on usein sukua arkikielelle. Jumala etsii kadotettuja ja menetettyjä. Sana tarttuu niihin, jotka eivät koe Herran esikartanoita kodikseen ja joita ei ehkä ole kasvatettu ymmärtämään raamatullisia käsitteitä. Siksi herätys ei puhu Iisain juuresta tai Daavidin avaimista. Se puhuu aikansa lapsille heidän omalla kielellään niitä asioita, jotka he ovat unohtaneet, mutta jotka heidän täytyy saada kuulla.
Liturgia toimii täysin eri tavalla. Senkin työväline on Sana, mutta se ammentaa syvemmistä lähteistä. Liturgia “puhuu viisautta täysikasvuisten keskuudessa”. Se käyttää hyväkseen Raamatun koko rikkautta, kaikkia sisällöltään täyteläisiä symboleja ja Vanhan Testamentin kätkettyjä Kristus-esikuvia. Se ottaa esille psalmirukouksia ja tekee niistä omiaan. Se kuuntelee profetioita ja porautuu evankeliumin syvimpiin salaisuuksiin. Se rakastaa kaikkea, mikä avautuu hitaasti ja mikä jatkuvasti antaa ajatuksille uutta pohdittavaa. Liturgia uskaltaa käyttää myös Raamatun kätkettyä viisautta juuri siitä syystä, että se jatkuvasti palaa samoihin pyhiin kaavoihin. Siksi se myös rakastaa sellaista musiikkia, joka näennäisen yksinkertaisuutensa taakse kätkee loputtomasti nöyrää palvontaa ja onnellisuutta. Se kohottaa sydämensä Jumalan puoleen Kyrien eli Herra armahda-laulun mahtavissa sävelkuluissa ja ehtoollisliturgian kunnioittavassa riemussa. Kaikessa tässä se on hyvin erilainen kuin herätys.
Eroa voitaisiin ehkä ilmaista vertaamalla herätystä Herran tuleen, joka lankesi Elian pystyttämälle läpimärälle alttarille. Siinä Jumala odottamatta puuttuu suvereenisti asioihin ilmoittaen valtansa pakanoiden keskuudessa. Liturgia taas on tuli, joka palaa temppelin alttarilla ja joka Raamatun säädöksen mukaan ei saa koskaan sammua. Herätys on profeetallinen, liturgia taas papillinen. Herätys on salama taivaasta, joka sytyttää uuden tulen. Liturgia on Herran liekki, joka jo palaa keskellämme valaisten ja lämmittäen uskovia.
Meidän on annettava sekä herätykselle että liturgialle niiden oikea, alkukristillinen paikka seurakuntaelämässä. Herätystä tarvitaan aina, ei ainoastaan sen takia, että kirkon aina tulee tehdä lähetystyötä ja tavoittaa ulkopuolisia, vaan myös siksi, että kirkon uskollisimmatkin jäsenet jatkuvasti tarvitsevat herätystä. Onhan kirkossa yhtä monta ‘vanhaa ihmistä’ kuin siinä on jäseniä. Jokainen ‘vanha Adam’ on yhtä taipuvainen torkahtamaan, muuttamaan kristillisen elämän kuolleeksi rutiiniksi ja käyttämään liturgian kaavoja väärin siten, että hän koteloituu itsetyytyväisyyteensä ja paatumukseensa. Ihminenhän pystyttää helposti uskonnollisen elämänmuodon, joka sopii omalle minälle ja antaa vanhan Adamin nousta jälleen herraksi. Saatetaan käydä kirkossa ja ehtoollisella säännöllisesti. Rakastetaan kaunista kirkkomusiikkia ja tunnelmallisia pyhäkköjä. Voidaan rehellisesti olla varmoja siitä, että itsellä on oikea oppi. Samalla ollaan ehkä itserakkauden ja itseriittoisuuden vallassa, tyytyväisinä omiin hurskaisiin suorituksiin, ja suhtaudutaan välinpitämättömästi päivittäin kohdattavien ihmisten huoliin ja taakkoihin. Pyhän Hengen täytyy aina päästä herättämään unisia sieluja, pudistelemaan pölyjä, asettamaan vanha Adam seinää vasten ja puhaltamaan uutta elämää kuolleisiin luihin. Niin kauan kuin olemme vielä lihassa, herätys ei koskaan ole turhaa.
Liturgia on yhtä tarpeellinen. Normaalia seurakuntaelämää ei voi olla ilman liturgiaa. Sakramentit tarvitsevat muodon ja järjestyksen; täytyyhän jumalanpalvelus toimittaa tietyllä tavalla. Väliaikaisesti voidaan tulla toimeen improvisoinnilla ja kaavoilla, joita jatkuvasti muutetaan ja luodaan uudestaan. Rukouksessa voidaan pitäytyä vapaisiin rukouksiin ja jokaista jumalanpalvelustilaisuutta varten voidaan luoda uusi rituaali. Mahdollisuudet on kuitenkin pian käytetty loppuun. Vähitellen aletaan toistaa samoja kuvioita ja näin rituaalinmuodostus on lähtenyt käyntiin. Suunnissa, joissa pyritään toimimaan ilman kaavoja, muotoutuu aina uusia kaavatyyppejä. Samat lempilaulut toistuvat säännöllisesti, rukouksissa toistuvat samat sanankäänteet, vuosittaisia juhlia varten muotoutuu pysyviä perinteitä. Tuskin on epäoikeudenmukaista sanoa, että tällä tavalla syntyneistä kaavoista tulee vanhaan liturgiaan verrattuna rumempia ja arkisempia. Ne sisältävät vähemmän Jumalan sanaa, niiden rukoukset ja puheet eivät käytä Raamatun ilmaisuja ja ne eivät ole yhtä innokkaita ammentamaan koko Raamatun sisältöä, vaan tyytyvät esittämään joitakin erityisen vaikuttavia ja suosittuja kohtia. Uusi esiin kasvanut liturgia on köyhempi, vähemmän raamatullinen ja vähemmän sielua ravitseva kuin vanha.
Sekä herätyksellä että liturgialla on siis oma tietty paikkansa Kirkossa. Silti liturgia saattaa joskus esiintyä herätyksen vihollisena, samoin kuin herätys saattaa olla liturgian vastustaja. Tämä jännite on erityisesti omassa kirkkohistoriassamme tullut ikävästi esiin.
Herätys saattaa todella esiintyä liturgian vaarallisimpana vihollisena. Liturgialla on tietysti myös monia muita vihollisia. Tärkein on pinttynyt passiivisuus, jonka edustajat istuvat jumalanpalveluksessa yleisönä, ottamatta siihen osaa. Täysi kirkko ei ole sama asia kuin seurakunta. Missä käsiä ei enää ristitä, missä päitä ei paineta rukoukseen ja missä äänet — olivat ne sitten karheita tai heleitä — eivät enää yhdy virsilauluun, siellä ei enää vietetä todellista jumalanpalvelusta. Liturgia on aina aktiivisuutta. Laiska, kuollut passiivisuus on sen vihollinen.
Kuitenkin herätys voi olla vielä vaarallisempi vihollinen. Maailmallisuus on sentään yleensä tietoinen siitä, että se ei ole hengellisempi kuin liturgia. Liturgiavihamielinen herätys taas väittää olevansa juuri sitä palvontaa ‘hengessä ja totuudessa’, jota Isä haluaa. Se hylkää liturgian ja halveksii sitä. Joskus kyseessä on profeettojen hengessä lausuttu ja oikeutettu kritiikki. Jos pappi kaivelee kynsiään ylistysvirren aikana ja hakee yleistä kirkkorukousta käsikirjasta polvistuessaan alttarille saarnan jälkeen, on oikeutettua puhua kuolleista teoista. Näistä täytyy kääntyä oikeaan palvelukseen ainoan tosi Jumalan edessä. Ei ole kuitenkaan sanottua, että oikea palvelus on sitä, että riisutaan kasukka, pätkitään ehtoollisliturgian osia ja mennään sen sijaan koteihin rukoilemaan vapaita rukouksia ja laulamaan milloin mitäkin laulelmia viihdekulttuurin tanssisävelmillä. On olemassa tilanteita, joissa on paikallaan tuoda esiin Herran vihan sanoja Amoksen tavoin: “Vie pois minun edestäni sinun virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa!”. Jos esimerkiksi kanttorilla on urkuparvella mukanaan päivän lehti, kuorolaiset katoavat ennen saarnaa tai kirkkoneuvosto lähtee mahtavan adventtivesperin jälkeen suoraan kunnanjohtajan kotiin ryyppäämään, silloin on vietetty kuollutta liturgiaa — tai oikeammin sanoen on kyse kuolleista sydämistä, jotka antavat kaikkien jumalanpalveluksen aarteiden mennä ohitseen. Jotkut ymmärtävät nauttia tilaisuuden tunnelmasta, mutta onnistuvat kätevästi välttämään kaiken, mikä voisi johtaa parannukseen. Rikasta ja ihanaa liturgiaa voidaan myös harjoittaa väärällä tavalla tekemällä siitä laahaavaa tai teennäistä. Monen papin työskentelyä leimaa välinpitämättömyys tai halu loistaa kyvyillään. Se ei ole liturgian vika. Tilannetta ei korjata hylkäämällä Jumalan sana, joka päinvastoin tulee painaa sydämeen. Tosin on parempi lausua rukous sydämestä omin sanoin, vaikka se olisi kuinka huonosti muotoiltu, kuin esittää ihanin liturginen rukous kylmin sydämin. On totta, että on parempi laulaa iskelmän sävelellä, sydän käännettynä Jeesuksen puoleen, kuin veisata hurskaita koraaleja miettien samalla päivällisruokaa tai viimeisintä riitaa. Ei ole kuitenkaan sanottua, että iskelmän sävelmä sinänsä olisi parempi väline hurskaan mielen ilmaisuun kuin vanha kirkkokoraali.
Herätys tekee siis väärin, jos se hylkää liturgian. Tässä hylkäävässä tuomiossa on usein aimo annos omavanhurskautta ja itserakkautta. Onhan vanha Adam lyömätön suhdannepoliitikko. Hän putoaa aina jaloilleen. Jos ihminen tulee todelliseen herätykseen, ei kestä kauan ennen kuin vanha Adam yrittää käyttää uutta tilaisuutta hyväkseen. Luonnollisesti se täytyy tehdä hurskain elein ja jatkuvasti vakuutellen, että kaikki tapahtuu Jumalan kunniaksi. Vakuutteluista huolimatta vanha Adam saattaa astua uudelleen hallintaan. Lihan teot alkavat jälleen, ei enää “mässäyksissä ja juomingeissa, haureudessa ja irstaudessa” — koska ne tunnistettaisiin heti — vaan ehkä “juonien, eriseurojen ja lahkojen” muodossa. Saatetaan vetää yksinkertainen johtopäätös: koska olen itse tullut herätykseen sillä ja sillä tavalla, sen täytyy olla oikea tapa. “Ainoa oikea”, vanha Adam lisää aivan huomaamatta. Koska sillä kertaa ei luettu evankeliumitekstiä, ei ollut pyhäpäivän rukousta eli kollehtarukousta eikä laulettu Jumalan Karitsaa, nämä eivät voi olla mitään autuuden välineitä. Vanha Adam ehkä lisää: Sitä paitsi omien rukousten ja todistusten esiintuominen tai uusien laulujen laulaminen lämmittää sydäntä niin ihanasti. Jatkoa vanha Adam ei sano ääneen. Hän vain toteaa, että uusissakin vaatteissa voi viihtyä ihan hyvin. Silloin voi sietää kristityn nimeä, jos vain saa kuulla omaa ääntään, puhua vähän itsestään, olla mukana päättämässä ja tuntea ihanien, tarttuvuudessaan poplauluihin verrattavien melodioiden hyväilyn. Mukavaa on myös se, jos saa tuomita oman seurakunnan papin ja ne kaikki korkeakirkolliset, ahdasmieliset lain orjat, jotka väittävät, että messussa tulisi käydä säännöllisesti.
Tämä on karkein muoto. Sen rinnalla esiintyy toisenlaista liturgiakielteisyyttä, joka on inhimillisesti ymmärrettävää joskaan ei oikeutettua. Jotkut ihmiset vieras tavat liturgisia kaavoja. Liturgiahan vaatii aina itsensä kieltämistä. Yksilön täytyy tulla osaksi rukoilevaa seurakuntaa. Hänen täytyy niin syvästi tulla muiden kanssa yhdeksi, että voi rukoilla samoin sanoin kuin he, seurata jumalanpalveluksen rytmiä, jossa synnintunnustus ja ylistys seuraavat toisiaan, tuntea samaa iloa ja halua parannukseen kuin muut. Jokaisen kristityn tulee kilvoitella liittyäkseen tähän. Olemme Kristuksen ruumiin jäseniä. Emme elä itseämme varten vaan osana elävää organismia. Jos joku ei halua sopeutua sellaiseen yhteyteen, hän ei ole kristitty, sillä kukaan ei voi olla kristitty omin päin. Joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt kirkonpenkissä ja ehtoollispöydässä, edes sen verran, että voisi rukoilla ja laulaa, iloita ja riemuita sielullaan ja ruumiillaan yhdessä hänen kanssaan, hänen ei kannata kuvitella, että hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt tai että hän voisi palvoa häntä hengessä ja totuudessa kotona omassa huoneessaan. Ja kuitenkin on ilmeistä, että tietyt hartausmuodot tuntuvat joidenkin ihmisten mielestä luontevilta ja he sopeutuvat niihin lähes välittömästi, kun taas toiset eivät millään tunnu saavan niistä mitään. Siksi kirkon täytyy olla avarasydäminen ja rikas. Sen tulee kyetä ruokkimaan lapsiaan sillä, mitä he eniten tarvitsevat ja mitä he pystyvät parhaiten vastaanottamaan, edellyttäen, että se todella tarjoaa heille Jumalan sanaa ja todellisen yhteyden häneen. Tietysti kirkolla täytyy olla kaava yhteiselle jumalanpalvelukselle, johon kaikki voivat osallistua. On oikein edellyttää, että kaikki osallistuvat messuun. Jokaisen täytyy voida mukautua ja sopeutua yhteyteen rukoilevana ja palvelevana ruumiinjäsenenä, joka ei ainoastaan ole vaatimassa jotain itselleen vaan ensi sijassa tulee tuomaan oman antinsa yhteiseen palvelukseen Jumalan edessä. Jos herätyksen nimissä raivotaan messua vastaan, käydään kristillisen yhteyden kimppuun. Usein tällöin vedotaan vapauteen. Suurimmalle osalle ihmisistä tällainen vapauden tavoittelu kuitenkin tuo vapauden menetyksen, koska tiettyjen erillisintressien annetaan lyödä leimansa siihen, minkä tulisi olla yhteistä omaisuutta. Halutaan väkisin ottaa oikeus viettää jumalanpalvelusta omien toiveiden mukaan. Ellei tähän päästä, ei enää viihdytä muiden kanssa ja saatetaan katkaista yhteys. Tämä on epäkristillistä ja tässä asiassa jokaisen kirkollisen liikkeen tulee koetella itseään. Jos herätys ei edes halua olla mukana messun liturgiassa, se on asettunut kirkon yhteyden ulkopuolelle eikä sitä voida enää pitää kirkon elämää rikastuttavana liikkeenä.
Messun rinnalla sen sijaan täytyy vallita vapaus. Kaikkea kirkon ylistävää ja rakentavaa toimintaa ei voida yhdenmukaistaa. Niille hartauden muodoille, jotka todella palvelevat rakentumista, täytyy antaa vapaus, ovat ne sitten seuroja, kinkereitä, hetkihartauksia, rukouspiirejä tai muuta. On vain vaadittava — sekä itseltään että muilta — että mieluisimmat hengelliset tilaisuudet eivät korvaisi tai siirtäisi syrjään messua, jossa suurin yhteys koetaan.
Jos liturgia ei aina saa osakseen ymmärrystä herätyksen puolelta, niin voidaan myös sanoa, että tietynlaiset liturgian ystävät eivät aina arvosta tai edes siedä herätystä. Siksi on syytä sanoa jotain myös liturgiasta herätyksen pahimpana vihollisena.
Myös herätyksellä on liuta vihollisia, mutta tuskin yksikään voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin epäaito liturgia. Pahimmassa tapauksessa liturgiasta voi nimittäin tulla vanhalle ihmiselle vahva linnake. Mitä Pyhän Hengen pitäisi tehdä ihmiselle, joka käy ehtoollisella useammin kuin kukaan muu seurakuntalainen, rukoilee kolme varttia tai tunnin päivässä ja rukoilee hyviä, ihania rukouksia psalmeista tai klassisista luterilaisista rukouskirjoista, lukee päivän tutkistelun tai myöhäisillan hetkipalvelun eli completoriumin joka ilta ja harrastaa hiljaisia tutkisteluja aina käytyään ehtoollisella, mutta joka kaikesta tästä saa vain aiheen pitää itseään paremmanpuoleisena ihmisenä, joka on kerännyt itselleen huomattavan pääoman kaikkinäkevän Jumalan edessä? Ehkä hän samalla laiminlyö maallisia velvollisuuksiaan, opintojaan, luottamustoimiaan tai lastensa kasvatusta. Ehkä hän puhuu pahaa toisin ajattelevista eikä rakasta ketään muuta kuin itseään ja omia pyhiä riittejään. Niin kauan kuin tällainen ihminen pysyy totutuissa ympyröissään, kaikki Pyhän Hengen toimet yleensä jäävät tuloksettomiksi hänen kohdallaan. Hengen täytyy tarttua häneen myrskytuulena, repiä kaikki hurskas rihkama hänen yltään ja osoittaa hänelle, että hän on ylimielinen, omahyväinen, itsekeskeinen ja rakkaudeton syntinen, joka on ansainnut vain ikuisen karkotuksen Jumalan kasvojen edestä. Tähän tehtävään Pyhä Henki voi joskus käyttää jotain kirjaa tai ihmiskohtaloa, joka säälimättä paljastaa hurskaan huijauksen. Joskus hän käyttää elämänkohtaloita asettaen kotitekoisen pyhimyksen kauheaan tilanteeseen, jossa sädekehästä ei jää mitään jäljelle. Hänen tavallisin välineensä on kuitenkin saarnattu sana, profeetallinen sanoma herätyksen Hengessä. Epäaidolle liturgialle on hyvin tyypillistä se, että se ei pidä profeetallisesta sanasta, joka iskee salaman lailla eikä välitä hurskaista muotomenoista. Epäaito liturgia haluaa mieluiten leikata Sanalta siivet. Se tekee mielellään saarnasta osan liturgiaa. Saarna kehystetään liturgisin kaavasanonnoin ja psalminsäkein sekä esitetään hallitulla varovaisuudella ja kielellä, josta on riisuttu pois kaikki konkreettisuus ja loukkaava ajankohtaisuus. Se tuo kauniisti ja koukeroisesti esille vanhat viisaudet, mutta ei koskaan mainitse oikealta nimeltä yhtäkään niistä arkisista konflikteista, joissa vanha ihminen paljastaa oikeat kasvonsa ja joissa se voidaan yllättää. Epäaito liturgia voi solmia erikoisen liiton väljähtyneen herätyksen kanssa. Se hyväksyy vanhan saarnakielen ja vakiintuneet sanat. Nämä ovat kuitenkin menettäneet teränsä. Ne ovat niin etäällä arkisynneistä, että paatunut sydän voi kuunnella niitä suuresti rakentuen. Jos sana silti jonain päivänä tulee kohti herätyksen vanhalla voimalla, kesken juhlallisesti etenevän jumalanpalveluksen, tutkii tungettelevasti ja paljastaa terveellisesti kuoleman horteen, tai jos jumalanpalveluksen ulkopuolella tulee vastaan kysymys tai henkilökohtaisesti lausuttu sana, joka muistuttaa, miten autuuden asia voi polttaa sielua — silloin kuollut kirkollisuus loukkaantuu ja keksii sata harkittua vastaväitettä.
Liturgia ilman herätystä on kaikista kirkon toimintasuunnitelmista ehkä vaarallisin. Jumalanpalvelusta voidaan kaunistaa, sitä varten voidaan hankkia pukuja ja kirkkokuoroja, voidaan järjestää suosittuja iltahetkipalveluita eli vespereitä ja jopa jonkin verran lisätä ehtoollisvieraiden määrää ilman, että yksikään ihminen tosissaan kyselee: Miten minä syntinen voin pelastua? Olemme kaikki luonnostamme vakaumuksellisia farisealaisia ja pidämme kaikki yhtä itsestään selvänä sitä, että voimme pelastua teoillamme. Siksi liturginen uudistus ilman vastaavaa omantunnon herätystä merkitsee vain sitä, että tietty määrä ihmisiä alkaa suorittaa tietyn määrän hurskaita harjoituksia vakuuttuneina siitä, että he siten tekevät riittäviä talletuksia taivaalliselle säästötilille. Itse Perkele voi olla tyytyväinen sellaiseen uudistukseen. Hänen näkökulmastaan on tosin aina arveluttavaa se, että ihmiset alkavat hakeutua ehtoolliselle tai tulevat Jumalan sanan ulottuville. Mutta niin kauan kuin sitä ei saarnata tavalla, joka voi häiritä nukkuvaa syntistä, ja niin kauan kuin järjestelmä vain luo tyytyväisiä tekokristittyjä, niin kauan Saatana voi olla virallisesti kirkkokristitty. Hänen kannaltaan järjestelmässä on tosin riskinsä. Koskaan ei voi tietää, milloin pieni epistolatekstin sana tai psalmisäkeen rivi putoaa hyvään maahan. Siksi Pimeyden ruhtinas ei koskaan oikein pidä kirkollisuudesta tai liturgiasta missään muodossa. Hän tukee mieluummin sellaista hengellisyyttä, joka pitää kirkossa ja ehtoollisella käymistä turhana tapana ja kuolleena tottumuksena.
Herätys tarvitsee liturgiaa. Jos herätyksen on tarkoitus säilyä, sen täytyy kasvattaa ihmisiä hartauselämään, joka kestää vuosien kulutusta ja jonka kerran voi jättää perintönä lapsille ja lastenlapsille. Terveen herätyksen tulee siksi tähdätä siihen, että ihmiset johdatetaan jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle, heitä opetetaan viettämään messua oikealla tavalla ja opetetaan käyttämään kirkollisia kirjoja. Ehdoton vaatimus on, että jo rippikoululaiset oppivat ymmärtämään alttaripalvelusta ja käyttämään virsikirjaa sekä että he pystyvät auttavasti laulamaan kotiseurakuntansa kirkossa käytettäviä messusävelmiä. Samoin kuin pidämme saarnoja katekismuksen pääkappaleista, voisimme yhtä hyvin joskus saarnata myös messun pääkohdista, kolminkertaisesta pyhästä ja sellaisista raamatunkohdista kuin Herra armahda meitä, Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, Herra olkoon teidän kanssanne ja Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.
Herätys voi myös hyödyttää liturgiaa. Missä ihmisiä herää, siellä vanhoihin hartausmuotoihin tulee uutta elämää. Synnintunnustukseen tulee uutta vakavuutta ja ylistykseen uutta riemua ja voimaa. Vanhasta ja kauniista perinteestä tulee enemmän kuin vain perinne. Siitä tulee vastasyntyneen elämän ilmaisu, saman elämän, joka kerran loi perinteen ja joka nyt täyttää sen uudella hartaudella ja lämmöllä.
Herätys loppuu kerran. Se kuuluu maailmaan, jossa ihmiset yhä nukkuvat synnin unta. Kun Kristus on herättänyt omansa viimeisenä suurena päivänä, silloin ei enää tarvita herätystä. Se tulee olemaan yhtä unohdettu ja mahdoton asia kuin sairaalat ja lastensuojelulautakunnat. Mutta liturgia säilyy. Raamattu antaa aavistaa jotain siitä sanoin kuvaamattomasta, mikä silloin alkaa. Se kuvaa taivaallisen liturgian, Jumalan istuimen edessä tapahtuvan pyhän palveluksen, johon kuuluu ylistyslaulua, mahtavaa kuin suurten vetten pauhina, suitsukkeella täytettyjä kultaisia astioita ja lukematon ihmisjoukko, joka kumartaa ja palvoo Häntä, joka on kuningasten kuningas ja herrain herra.
Kirkon liturgia on ikuisen ylistyksen alku, maallinen ilmaus sille, mikä on iankaikkisuuden sisältö ja koko olemisen perussävel: loppumaton kiitos kaiken Luojalle ja Isälle. Jo maanpäällisessä köyhyydessään liturgia pitää sisällään autuaan aavistuksen Sanomattoman läsnäolosta ja jotakin taivaallisesta ihanuudesta, suuresta onnesta, joka tulee siitä, että saa uhrata kaiken tullakseen yhdeksi Kristuksen kanssa.
Monia Jerusalemin kävijöitä on hämmentänyt se, että kaupungissa näytetään kahta Golgataa ja kahta Jeesuksen hautapaikkaa. Perinteisten kirkkokuntien pääsiäisen paikat ovat Pyhän haudan kirkon sisällä Jerusalemin vanhassa kaupungissa. Siellä ei Golgatasta näy kiveäkään, mutta alttarin alle saa työntää kätensä ja tuntea siellä mahdollisen kalliopinnan. Jeesuksen haudasta näkyy vielä vähemmän, sillä sen paikalla on kappeli kirkon sisällä. Puutarhahaudalla vanhan kaupungin pohjoispuolella on sen sijaan aidon tuntuinen ympäristö. Hauta on hakattuna kallioon, ja sen edessä on jopa ura, jota myöten hautakiveä on pyöritetty. Haudan sisällä on jäänteitä kivisestä lavitsasta. Kaiken lisäksi haudan yläpuolella ja vierellä on avokalliota, joka jopa muistuttaa pääkalloa. Voi jopa nähdä kallion luolat pääkallon silmäkuoppina!
Kumpi näistä paikoista on aito Vapahtajan kuoleman ja hautaamisen paikka? Vai onko kumpikaan?
Monet protestantit pitävät nk. puutarhahautaa Jeesuksen oikeana hautapaikkana. Siellä pääsee helposti siihen tunnelmaan, joka syntyy lukemalla evankeliumien kertomuksia Vapahtajan hautaamisesta ja ylösnousemisesta. Pyhän haudan kirkossa on tunnelma synkkä, meluisa ja jotenkin tunkkainen. Tekee mieli lähteä sieltä pian pois. Puutarhahauta on sen sijaan oivallinen paikka hiljentymiseen ja rukoukseen.
Puutarhahaudan löysi englantilainen kenraali Charles Gordon vuonna 1883. Hän katseli kalliota Jerusalemin pohjoispuolella ja totesi sen muistuttavan kovasti pääkalloa. Sen jälkeen hän lähti tutkimaan sen ympäristöä ja löysi kallioon hakatun haudan. Koska haudan piti olla lähellä teloituspaikkaa, Gordon oli varma siitä, että oli tullut juuri Vapahtajan haudalle. Mäkeä on siitä lähtien kutsuttu Gordonin Golgataksi. Haudan ympäristö ostettiin anglikaanikirkolle.[1]
Ei tiedetä, että hautaa olisi aikaisemmin arveltu Jeesuksen haudaksi. Alueella on useita vastaavia rautakauden hautoja (ennen v. 60 eKr.), mutta ei roomalaisajan (60 eKr.-300 jKr.) hautoja. Bysanttilaisella ajalla (300-600 -luvuilla) hautaa on muokattu, mikä ei ehkä olisi mahdollista, jos kyseessä olisi ollut Jeesuksen hauta.[2] Tänä aikana Vapahtajan hautapaikkana pidettiin jo nykyisen Pyhän haudan kirkon alla olevaa luolaa. Puutarhahauta on siis vanhempi kuin Jeesuksen haudan pitäisi olla. Joosef Arimatialainen oli ”äskettäin” … ”itseään varten hakkauttanut kallioon” (Matt. 27:60) haudan, johon Jeesus laskettiin; siis noin vuonna 30 jKr. Siihen ”ei vielä ollut haudattu ketään” (Luuk. 23:53).
Voimme siis sanoa, että Puutarhahauta ei kaikella todennäköisyydellä ole Jeesuksen hauta, vaan vähän vanhempi. Gordonin Golgatakaan ei ole oikea Golgata. Jos Pyhän haudan kirkossa on todella Jeesuksen hauta, Gordonin Golgata on siitä liian kaukana. Johannes kertoo, että ”siellä, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli puutarha, ja puutarhassa oli uusi hauta, johon ei vielä ollut haudattu ketään” (Joh. 19:41). Golgatan ja haudan täytyy olla siis lähekkäin.
Puutarhahauta soveltuu silti hyvin hartauteen ja palauttaa mieleen Raamatun tapahtumat.
Raamatun todistus on yhtäpitävä sen suhteen, että Jeesuksen teloituspaikan ja haudan täytyi olla Jerusalemin muurin ulkopuolella. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Lähtekäämme siis Hänen luokseen leirin ulkopuolelle, Hänen häväistystään kantaen” (Hepr. 13:13). Tällä viitataan Mooseksen lain käskyyn, jonka mukaan virheetön punaruskea uhrilehmä piti viedä leirin ulkopuolelle ja teurastaa siellä (4. Moos. 19:3). Jeesus oli tällainen uhri.
Luukas kertoo, että ristiinnaulitsemista katselemassa olleet ihmiset ”palasivat tämän nähtyään kaupunkiin” (Luuk. 23:48). Paikka oli siis kaupungin muurien ulkopuolella. Samoin kerrotaan, että naiset palasivat Jeesuksen hautaamisen jälkeen kaupunkiin (Luuk. 23:56). Johannes mainitsee suoraan, että Jeesus ”kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, hepreaksi Golgata” (Joh. 19:17). Hän kertoo myös, että ”paikka, jossa Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia” (Joh. 19:20).
Pyhän haudan kirkkoa on epäilty Jeesuksen kuolin- ja hautapaikkana siksi, että se ei nykyisin sijaitse Jerusalemin muurin ulkopuolella vaan sen sisällä. Se on osa vanhaa kaupunkia. Näin ei kuitenkaan ollut Jeesuksen aikana. Tutkimuksissa on voitu selvittää, että Vapahtajan kuoleman aikoihin (n. v. 30 jKr.) oli nykyinen Pyhän haudan kirkon paikka muurin ulkopuolella. Voi jopa ajatella, että ihmiset seurasivat ristiinnaulitsemista Jerusalemin muureilta. Jeesus kantoi ristiään Antonian linnakkeesta Golgatalle. Tällä matkalla on nykyinen Via Dolorosa, Tuskien tie. Tosin se on noin 10 metriä korkeammalla kuin silloinen katu.
Noin 10 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen (41-43) rakennettiin kuitenkin uusi muuri pohjoisemmaksi. Tämän jälkeen jäivät Vapahtajan kuolin- ja hautauspaikka kaupungin muurin sisäpuolelle. Jos paikasta ei olisi säilynyt muistikuvaa, sitä ei enää myöhemmin olisi osattu etsiä muurin sisältä. Kaupungissa säilyi myös katkeamaton kristillinen asutus, joka siirsi tietoa haudasta eteenpäin.
Jeesuksen aikana (n. 30 jKr.) muuri kulki Golgatan alapuolella. Herodes Agrippa oli Juudan kuninkaana vuosina 37-44, ja rakensi silloin uuden muurin, joka sulki sisäänsä Golgatan ja Jeesuksen haudan.
Koska Jeesuksen hautapaikka oli nyt Jerusalemin kaupungin alueella, kirjoitti kirkkoisä Meliton Sardeslainen 160-luvulla, että Kristus kuoli ”keskellä Jerusalemia, keskellä aukiota, keskellä kaupunkia ja keskellä päivää, kaikkien nähden”. Meliton oli itse vieraillut Jerusalemissa ja hänelle oli varmaan näytetty siellä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen paikat – jotka silloin todella olivat kaupungin sisällä.[3]
Voimme hyvin kuvitella, että Jeesuksen kuoleman ja hautaamisen paikka olivat hyvin tärkeitä ensimmäisille kristityille. Varmasti he kävivät näillä paikoilla usein ja viettivät siellä rukoushetkiä. Tiedetään, että pyhillä paikoilla myös luettiin niihin kuuluvia Raamatun tekstejä. On siten vaikea ajatella, että Golgatan ja haudan paikka olisivat unohtuneet kristityiltä. Simon Sebag Montefiore kirjoittaa: ”Paikalliset kristityt pitivät kuitenkin elossa ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen paikoista kertovaa perinnettä”.[4]
Paikan merkityksestä kertoo sekin, että keisari Hadrianus (117-138) pystytti vuonna 135 Golgatan ja Jeesuksen haudan paikalle Venuksen[5] temppelin. Hän rakensi ensin valtavan suorakaiteen muotoisen tasanteen Jeesuksen haudan päälle.[6] Näin hän ajatteli voivansa lopettaa Kristuksen ylösnousemuksen muistelemisen. Jos kristityt kumartaisivat Jeesuksen haudan paikkaa, he joutuisivat kumartamaan epäjumalaa.[7] Venuksen temppelin alla olevasta luolasta on löydetty 100-luvulla kirjoitettu seinäkirjoitus: ”Domine ivimus” (Herra, olemme tulleet). Kristityn hiipivät siis Jupiterin temppelin alle, rukoilivat siellä ja kaiversivat sinne tunnustuksensa Jeesukselle. He eivät unohtaneet ylösnousemisen paikkaa.[8]
300-luvulla keisari Konstantinus (hallitsi 306-337) tiesi, että Hadrianuksen temppeli alla olivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen paikat. Kirkkoisä Eusebios (n. 275-339) toteaa, että nyt siellä oli ”tuon saastaisen Afrodite-nimisen[9] demonin patsas, elottomien epäjumalankuvien synkkä pyhäkkö”[10]. Eusebioksen mukaan pakanatemppelin tarkoitus oli kätkeä ”pelastuksen luola” ihmissilmiltä.[11] Kirkkoisä Hieronymos puolestaan kirjoitti, että ”Hadrianuksesta Konstantinuksen aikaan – noin 180 vuoden ajan – oli Jupiterin patsas sillä paikalla, joka oli todistanut ylösnousemuksesta”[12]. Konstantinus määräsi piispa Makarioksen puhdistamaan paikan, hävittämään pakanatemppelin, kaivamaan sen sisältä esiin Jeesuksen haudan ja rakentamaan paikalle basilikan, joka olisi ”maailman hienoin”. [13]
Keisarin äiti Helena päätti etsiä haudan. Pakanatemppeli hajotettiin, lattialaudat nostettiin ylös, multa poistettiin ja pyhän paikan sijainti määritettiin. Eräs paikallinen juutalainen esitti dokumentteja, joiden pohjalta oikea hautaluola löytyi. Keisarinna väitti löytäneensä haudan lisäksi kolme puuristiä, naulat ja jopa puisen levyn, jossa luki ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas”. Jeesuksen risti tunnistettiin kuulemma siten, että eri ristin palaset vietiin erään naisen kuolinvuoteelle. Kun Vapahtajan risti tuli hänen kohdalleen, nainen ”avasi silmänsä, sai voimansa takaisin ja ponnahti pystyyn vuoteeltaan”.[14] Näitä ristin kappaleita on sitten levitetty aina Hattulan Pyhän ristin kirkkoa myöten.
Pyhän haudan kirkon poikkileikkaus. Vasemmalla Jeesuksen hauta, oikealla Golgata. Ruskea on alkuperäinen kallio. Jeesuksen haudan päältä louhittiin kallio pois 300-luvulla. Golgatastakin jäi jäljelle vain kapea kalliopaasi.[15]
On mahdollista, että Jeesuksen hautaluolassa olisi ollut kalliossa kaiverrus, graffiti, joka paljasti sen aitouden. Tällainen kaiverrus on löytynyt myös Pietarin haudasta Roomasta.[16]
Pyhän haudan kirkko valmistui kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen vuonna 335. Se koostuu oikeastaan neljästä eri kirkosta. Basilika eli martyrion (”todistamo”) oli ”ihmeen kaunis kirkko”, jossa oli viisi käytävää pylväsriveineen. Sen takana oli sisäpiha, puutarha. Kirkon lounaisnurkassa oli Golgatan kukkula, ympärillään avoin kappeli. Korkeudeltaan tämä Golgatan kumpu on vain viitisen metriä.[17] Kultakupolinen rotunda (anastasis eli ”ylösnousemus”) oli puolestaan rakennettu Jeesuksen haudan ylle.[18]
Jeesuksen haudan päältä jouduttiin valitettavasti louhimaan pois kalliota, jotta saatiin tilaa kasvavalla pyhiinvaeltajien määrälle ja jumalanpalvelusten toimittamiselle ylösnousemuksen paikalla. Tällöin hävitettiin myös hautaluolan ”eteinen”. Haudan suulla oli kivi vielä silloin, kun kirkkoisä Kyrillos toimi piispana Pyhän haudan kirkossa (350-386).[19]
300-400 -luvun lähteistä tiedämme, että Golgatalla ja Jeesuksen haudalla pidettiin jatkuvasti jumalanpalveluksia. Varsinkin pitkänperjantain ja pääsiäisen aikaan siellä oli palveluksia lähes ympäri vuorokauden ja ihmiset velloivat kirkosta toiseen – myös Öljymäelle ja Betlehemiin. Parhaiten ovat näitä tietoja tallentaneet Kyrillos Jerusalemilainen ja nunna Egeria.
Persialaiset hyökkäsivät vuonna 614 Jerusalemiin ja polttivat sen kirkot, myös Pyhän haudan kirkon. Kristilliset pyhäinjäännökset – keihäs, sieni ja Oikea risti – lähetettiin Persiaan, jossa niitä säilytettiin Ktesifonin kirkossa.[20] Pyhän haudan kirkkoa alettiin muutaman vuoden jälkeen kunnostaa, mutta se ei enää saavuttanut alkuperäistä loistoaan.
Seuraava takaisku oli jo kulman takana. Vuonna 636 valtasivat muslimit Jerusalemin. Pyhä ristinpuu oli tätä ennen viety jo turvaan Konstantinopoliin.[21] Kaupungin asukkaista valtaosa oli pitkään kristittyjä, mutta he olivat toisen luokan kansalaisia. Vuonna 935 ottivat muslimit omaan käyttöönsä Pyhän haudan kirkon lisärakennuksen.[22] Vuonna 1009 määräsi kalifi Hakim Pyhän haudan kirkko hävitettäväksi ja sitä alettiin purkaa kivi kiveltä.[23] Tämä oli kaikkein kauhein kirkkoa kohdannut tuho. Kaikki jäljet Kristuksen muistopaikasta tahdottiin poistaa. Kalliota jopa louhittiin sen estämiseksi, että kristityt voisivat enää palvoa siellä Mestariaan. Vaikka louhimista helpottamaan sytytettiin jopa tuli, koko hautaluolaa ei aikalaistodistuksen mukaan saatu tuhottua.[24] Uutiset tästä hävityksestä levisivät pian Eurooppaan ja aiheuttivat valtavasti vihaa kristittyjen keskuudessa.[25]
Lupa uuden kirkon rakentamiseen saatiin kuitenkin Hakimin kuoltua 1012, ja kirkko valmistui vuonna 1048. Tässä vaiheessa jäi kirkon itäinen osa basilikoineen rakentamatta uudelleen. Kirkkoon mahtui silti kuulemma 8000 kirkkovierasta![26]
Yksi ristiretkien tärkeimmistä syistä oli Pyhän haudan kirkon vapauttaminen muslimien hallusta.[27] Vuonna 1099 saivatkin katoliset pyhiinvaeltajat Jerusalemin vallattua. Oli selvää, että Pyhän haudan kirkko kohotettiin tämän myötä jälleen loistoonsa. Se vihittiin kunnostuksen jälkeen käyttöönsä vuonna 1149.[28]
Muslimit saivat Jerusalemin jälleen haltuunsa vuonna 1187, ja suunnittelivat Pyhän haudan kirkon hävittämistä. He kuitenkin ottivat sen itselleen vain kolmeksi päiväksi ja luovuttivat sen sitten kreikkalaiskatoliselle kirkolle.[29] Myöhemmin sen haltijoiksi tuli muitakin kirkkokuntia.
Pyhän haudan kirkko tuhottiin ja rakennettiin uudelleen moneen kertaan tämän jälkeenkin. Se pysyi ankeassa kunnossa 1550-luvulle saakka.[30] Pitkien vaiheiden kautta se on saanut nykyisen, aika sekavan muotonsa. Vuonna 1808 kohtasi kirkkoa tulipalo ja vuonna 1927 maanjäristys. Monimutkainen hallinto vaikeuttaa myös kirkon kunnostamista ja tilojen järkevää käyttämistä.
Nykyinen Pyhän haudan kirkko. Tärkeimmät kohteet: 4 = ulkopiha, 7-8 = Golgata (kallio pilkullinen), 9 = voitelukivi, 11 = Jeesuksen hauta, 11-14 = rotunda, 21 = tällä paikalla sijaitsi aikaisemmin puutarha, avoin piha.
Galor Katharina & Bloedhorn Hanswulf
2013 The archaeology of Jerusalem From the Origins to the Ottomans. New Haven & London.
Jerusalem, Israel, Petra & Sinai
2010 Eyewitness Travel. New York.
Junkkaala Eero & Louhivuori Mikko
1993 Raamatun maa. Pyhän maan arkeologiaa ja geologiaa. Keuruu.
Munkki Serafim
2008 Kultainen Jerusalem. Jerusalemin idea juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa. Hämeenlinna.
Murphy – O’Connor Jerome
2008 The Holy Land. An Oxford Archaeological Guide. Oxford.
Sebag Montefiore Simon
2012 Jerusalem. Kaupungin elämäkerta. EU.
[1] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302; Munkki Serafim 2008, 218.
[2] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.
[3] Munkki Serafim 2008, 204.
[4] Sebag Montefiore 2012, 193.
[5] Joidenkin mukaan Jupiterin. Junkkaala-Louhivuori 1993, 302; Munkki Serafim 2008, 186.
[6] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.
[7] Munkki Serafim 2008, 187.
[8] Sebag Montefiore 2012, 193-194.
[9] Rooman Venus-jumalaa vastasi Kreikassa Afrodite.
[10] Sebag Montefiore 2012, 201.
[11] Munkki Serafim 2008, 186.
[12] Junkkaala – Louhivuori 1993, 302.
[13] Sebag Montefiore 2012, 201.
[14] Sebag Montefiore 2012, 201; Munkki Serafim 2008, 219-222.
[15] Jerusalem, Israel, Petra & Sinai 2010, 95.
[16] Murphy-O’Connor 2008, 50.
[17] Galor & Bloedhorn 2013, 134-135.
[18] Sebag Montefiore 2012, 201-202; Junkkaala – Louhivuori 1993, 303; Murphy-O’Connor 2008, 50-51.
[19] Munkki Serafim 2008, 226.
[20] Sebag Montefiore 2012, 219.
[21] Munkki Serafim 2008, 281-282.
[22] Sebag Montefiore 2012, 252.
[23] Sebag Montefiore 2012, 260; Munkki Serafim 2008, 305.
[24] Murphy-O’Connor 2008, 52.
[25] Munkki Serafim 2008, 305.
[26] Sebag Montefiore 2012, 262.
[27] Sebag Montefiore 2012, 270.
[28] Sebag Montefiore 2012, 301.
[29] Sebag Montefiore 2012, 323.
[30] Munkki Serafim 2008, 338.
John Kleinigin artikkeli ”The Biblical View of Worship” on julkaistu Concordia Theological Joumalissa 1994. Lyhentäen kääntänyt Juhana Pohjola.
Johdannoksi tähän aiheeseen sopii hyvin esimerkki käyttämättömästä televisiosta. Voimme kuvitella mielessämme television, jonka paikka yleensä on olohuoneessa suojassa auringolta ja sateelta. Seistessään niin keskeisellä paikalla sille on muodostunut suuret luulot itsestänsä. Se on tavannut kaikki talon vieraat. Se on nähnyt ja kuullut kaiken, mitä talossa on tapahtunut. Johtoa ei kuitenkaan ole koskaan laitettu pistorasiaan. Käyttämättömänä ja mykkänä siitä ei ole lähtenyt puheen tai laulun ääntä eikä liioin värikuvaakaan. Kenenkään häiritsemättä se on tapittanut omalla paikallaan täyttämättä tarkoitustaan televisiona. Ilman kosketusta ulkomaailmaan se on elänyt omaa elämäänsä. Se ei ole nähnyt mitään ympäröivästä maailmasta eikä liioin välittänyt uusia näköaloja. Koska televisiosta itsestään ei ole tullut vastaanottajaa, se ei ole voinut myöskään välittää sanoja ja kuvia. Se on ollut vain hyödytön kapistus.
Edellä kuvatun television kaltaisia ovat ihmiset, jotka eivät koskaan osallistu jumalanpalvelukseen. He eivät siten täytä luomistarkoitustaan. Heistä ei tule koskaan Jumalan taivaallisten lähetysten vastaanottajia tai välittäjiä, vaan sen sijaan he elävät hengellisesti turhautunutta ja tyhjää elämää.
On olemassa vain yksi toiminto, jota teemme sekä maan päällä että kerran taivaassa. Mitä tahansa muuta teemmekin, se kestää parhaimmillaankin vain elinvuotemme. Mutta tämä toiminto kestää iankaikkisesti. Tosiasiassa harjoittelemme sitä elinikämme tulematta koskaan siinä täysin valmiiksi. Tämä toiminto on jumalanpalvelus! Se on taivaallisen elämän aloittamista jo maan päällä ja valmistautumista iankaikkiseen elämään Jumalan kanssa. Kuten lapsi käy koulua tai voi harjoitella soittamista tulevaa ammattiansa varten, jumalanpalvelus on harjoitusta konkreettista tulevaisuutta varten. Koska se on taivaallinen toimi, se saa täydellisen muotonsakin vasta taivaassa. Jumalanpalvelus on siten jotain yliluonnollista. Seuraavat kolme näkökohtaa valaisevat sitä.
Jumalanpalvelus ei ole ihmiselle luontaista. Jos saisimme seurata omia mielihalujamme, emme koskaan palvoisi Jumalaa oikein, koska se sotii langennutta luontoamme vastaan. Palvoisimme mieluummin itseämme tai kotitekoisia epäjumaliamme kuin elävää Jumalaa. Niinpä Jumalan täytyykin itse opettaa meille, mitä on oikea jumalanpalvelus. Hän ei siis ainoastaan näytä meille sitä, kuinka se tapahtuu, vaan Jumala itse osallistuu siihen yhdessä kanssamme niin, että opimme sen häneltä. Jumalanpalvelus on siis jumalallinen toiminto, ja saamme olla siinä mukana kuten ratsastaja, joka ratsastaa kilpahevosensa selässä.
Toiseksi jumalanpalvelus on varsinaisesti yliluonnollista, koska siinä ollaan tekemisissä asioiden kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta. On kyse Jumalasta ja yhteydestä häneen. Niin kuin napanuora yhdistää lapsen äitiinsä ja välittää siten ravintoa häneltä, samoin jumalanpalvelus yhdistää meidät Jumalaan. Se on kirkon elämänlanka ja siksi niin tärkeä asia. Jumalanpalvelus on jotakin sellaista, jota epäuskoisen on mahdotonta ymmärtää ja joka hämmentää. Se on jotain täysin erilaista, kuin mitä tavallisesti teemme. Siitä ei näytä olevan mitään hyötyä, vaan se tuntuu ajan ja voimavarojen haaskaukselta. Lisäksi jumalanpalvelus voi tuntua pitkäveteiseltä, koska siinä ei näytä tapahtuvan kovin erikoista.
Kolmanneksi jumalanpalvelus on yliluonnollista, koska se on pohjimmiltaan jumalallista toimintaa. Jeesus on johtava liturgi ylimmäisenä pappinamme taivaallisessa pyhäkössä. Hän johtaa jumalanpalveluksemme edustamalla meitä Jumalan edessä esirukouksessa ja kiitoksessa (Hepr.7:25; 9:25) sekä edustamalla meille Isää Jumalaa julistuksessa ja ylistyksessä (Hepr.2:12). Palveluksellaan taivaallisessa pyhäkössä Jeesus johtaa taivaallista liturgiaamme yhdessä taivaallisten olentojen, enkelien ja kaikkien pyhien kanssa (Hepr.2:1l; 8:2; 12:22-24; 13:15).
Koska kristillinen jumalanpalvelus on yliluonnollista, se on samalla mysteeri. Tässä tapauksessa mysteeri eroaa salaisuudesta siinä, että se pysyy selittämättömänä jopa silloinkin, vaikka siitä tietäisi paljonkin. Paavali kiteyttää tämän (KoI.1:24): ’Kristus teissä, (teidän keskuudessanne), kirkkauden toivo.’ Jumalanpalveluksessa on siis kyse Kristuksen salatusta läsnäolosta meidän kanssamme ja keskuudessamme. Me olemme hänessä ja hän meissä. Hän tulee luoksemme ja toimii puolestamme, kun kokoonnumme hänen nimessään. Hän tuo Pyhän Hengen mukanaan ja ohjaa meidät taivaallisen Isänsä luo. Jumalanpalveluksessa tulemme siten kosketuksiin Pyhän Kolminaisuuden kanssa. Tulemme kolmiyhteisen Jumalan läsnäolon piiriin ja osallistumme Jeesuksen palvelutehtävään.
Jumalanpalvelukseen liittyy myös kirkkauden toivomme, so. elämämme taivaassa Jumalan poikina ja tyttärinä. Tämä elämä ei ole vielä näkyvää vaan ’kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa’ (KoI.3:3). Jumalanpalveluksen ihme on siinä, että taivas tulee alas Jeesuksessa ja meidät viedään yhdessä hänen kanssaan taivaaseen. Me yhdessä Jumalan valtaistuimen ympärille kerääntyneiden enkelien ja taivaan pyhien kanssa laulamme: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä!’ Uskon kautta omistamme silloin taivaan esimakua; odotamme kirkkautta, josta tulemme olemaan osallisina taivaallisen Isän lapsina ja Jumalan kuninkaallisen perheen jäseninä. Wilhelm Löhe on sanonut näin jumalanpalveluksen mysteeristä:
Jumalanpalveluksessa seurakunta on lähimpänä Herraansa, niin lähellä sulhastaan kuin se suinkin voi päästä. Silloin taivas on maan päällä ja maa taivaassa.
Jumalanpalveluksessa meidät salatulla tavalla säädetään taivaskanavan taajuudelle. Sen kautta meistä ihmisistä tulee sekä vastaanottajia että lähettimiä, jotka yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa välittävät tälle maailmalle, mitä on taivaallinen elämä.
Viettäessämme jumalanpalvelusta elämme todeksi luomistarkoitustamme. Täytämme Jumalan lopullista tarkoitusta meitä ja hänen koko luomakuntaansa kohtaan. Tulemme täytetyiksi Jumalan täyteydellä. Sen tähden se on elämämme pääasia. Tästä syystä kymmenestä käskystä ensimmäiset kolme kattavat jumalanpalveluksen erilaiset aspektit. Ilman jumalanpalvelusta koko kristillinen uskomme pysyisi käsitteellisenä, teoreettisena ja viime kädessä epätodellisena.
Vanhastaan kristikunnassa on puhuttu paljon ’ortodoksiasta’. Termi ortodoksia määritellään tavallisesti oikeaksi opetukseksi kolmiyhteisestä Jumalasta, mutta se tarkoittaa myös ’oikeaa ylistystä’ (jumalanpalvelusta). Molemmat määritelmät kuuluvat yhteen. Oikea oppi opettaa, mitä on elävän Jumalan oikea ylistäminen. Vaikka oppi olisi kuinka hyvää, virheetöntä ja innostavaa, se ei saavuta päämääräänsä ellei se nouse jumalanpalveluksesta ja palaudu takaisin kolmiyhteisen Jumalan palvontaan. Kun vietämme jumalanpalvelusta oikein, annamme Jumalan olla Jumalamme, jolloin hän saa toimia kanssamme tahtomallaan tavalla. ’Ortodoksisessa’ jumalanpalveluksessa liitymme suuren ylipappimme, Jeesuksen palvelutoimeen taivaallisessa pyhäkössä.
Jumalanpalvelus ymmärretään helposti niin, että me palvelemme siinä Jumalaa saapumalla kirkkoon ja pitämällä hartauksiamme. Jumalanpalvelus on kuitenkin ennen kaikkea vastaanottamista; oleellista ei ole se, mitä me teemme Jumalalle, vaan se, että Jumala palvelee meitä. Jumalan toiminta on kristillisen jumalanpalveluksen sydämessä. Ihmisen toiminta on seurannainen ja riippuvaista Jumalan aloitteesta.
Tämä Jumalan ja ihmisen välinen suhde tulee ilmi selvästi Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 22:24-27). Asiayhteyteen on kiinnitettävä huomiota kohdan ymmärtämiseksi. Kertomus sijoittuu torstai-iltaan ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Jeesus on juuri asettanut Pyhän Ehtoollisen ja kertonut, että yksi kahdestatoista tulee kavaltamaan hänet. Sitten tapahtuu jotain huomionarvoista:
Ja heidän välillään syntyi myös kiistaa siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi. Niin hän sanoi heille: ” Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi on suurempi, sekö, joka aterioi, vai se, joka palvelee? Eikö se, joka aterioi? Mutta minä olen teidän keskellänne niinkuin se, joka palvelee.”
Merkillepantavaa on viimeisen lauseen preesens-aikamuoto, joka osoittaa toiminnan jatkuvuutta. Opetuslasten palvelutoimi pohjautuu Jeesuksen jatkuvaan palvelukseen. Pyhässä Ehtoollisessa Jeesus on läsnä ja palvelee opetuslapsiaan. Samalla, kun hän on heidän isäntänsä ja opetuslapset ovat hänen vieraitaan, Jeesus palvelee heitä. Hän hoitaa vieraitaan ja pitää huolen siitä, ettei opetuslapsilta puutu mitään. Jeesus täyttää heidän toiveensa ja ravitsee heitä. Hän antaa itsensä kokonaan opetuslastensa käyttöön eikä vain silloin, vaan yhä edelleen. Ylösnousseena Herrana Jeesus palvelee meitä, kun tulemme hänen vieraikseen hänen huoneeseensa. Juuri niin, Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa! Jos tämä todellisuus jää ymmärtämättä, silloin kirkkoarkkitehtuuri, liturgian rakenne ja koko käsite jumalanpalvelus ei varmastikaan avaudu. Jumalanpalveluksessa Herra Jeesus itse käärii hihansa, ojentaa meille auttavan kätensä ja panee itsensä likoon meidän hyväksemme.
Tähän voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin jumalanpalveluksen rakenne itsessään ilmaisee sen, mitä Jumala tekee meille. Toisaalta evankeliumitekstit kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä, kuten hän kerran palveli kansaa Palestiinassa.
Jumalanpalveluksen järjestys kokonaisuudessaan todistaa kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta keskuudessamme. Se alkaa johdannolla ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’ julistaen kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa. Painopiste on siis siinä, mitä Jumala tekee. Hän on tehnyt meidät lapsikseen kasteen kautta. Hän julistaa syntimme anteeksiannetuiksi synnintunnustuksen jälkeen ja ottaa meidät vastaan lahjoja pyytävinä kerjäläisinä laulaessamme johdantovuorolaulua ja Herra armahda -rukousta. Vuorolaulussa tunnustamme, että Herra Jeesus on varsinaisesti se, joka toimittaa alttaripalvelusta ja on siten meidän liturgimme. Sen jälkeen taivaallinen Isämme puhuu meille voimallisesti Raamatun tekstien ja saaman kautta, kuuntelee rukouksemme ja avunpyyntömme kirkon suuressa esirukouksessa sekä antaa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren sielujemme lääkkeeksi. Lopuksi hän lähettää meidät matkaan Pyhän Hengen siunauksella. Jumalanpalvelus on siten ennen kaikkea Jumalan armon osoitusta meitä kohtaan. Hän toki myös tuomitsee meidät, mutta vain voidakseen antaa enemmän itseään ja siunaustaan meille. Jumalanpalveluksessa evankeliumi vahvistaa meitä saadessamme annoksen hänen mittaamatonta armoaan. Siellä rohkaistumme, virkistymme, parannumme sekä tulemme autetuiksi ja elvytetyiksi. Jumala on tekijä ja me olemme hänen työnsä kohteita. Hän on antaja ja me olemme hänen hengellisten lahjojensa vastaanottajia.
Erityisesti evankeliumikertomukset kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Siitä syystä ne painettiin muistiin, kerrottiin aina yhä uudelleen ja sisällytettiin myös Uuteen testamenttiin, joka raportoi vain pienen osan kaikesta siitä, mitä Jeesus sanoi ja teki. Ne vaikuttavat kuitenkin enemmän kuin pelkästään kertovat, mitä Jeesus teki noin 2000 vuotta sitten. Ne julistavat, mitä hän yhä edelleen tekee kirkossaan sanansa ja sakramenttiensa kautta. Hänen palvelutehtävänsä eivät päättyneet kuolemaan, ylösnousemukseen ja taivaaseen astumiseen, vaan ne olivat vasta ikään kuin ’virkaanvihkimys’ Jeesuksen tulevalle toiminnalle. Luukas huomioi tämän selkeästi kaksiosaisessa alkukirkon historiassaan. Evankeliumissaan Luukas osoittaa, kuinka Jeesus palveli ihmisiä opettamalla evankeliumia ja parantamalla sairaita niin ruumiin kuin sielun osalta. Aloittaessaan Apostolien teot, toisen osan tätä historiaa, Luukas viittaa siihen, mitä hän on kirjoittanut evankeliumissaan aiemmin:
Edellisessä kertomuksessani kirjoitin, oi Teofilius, kaikesta, mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa, hamaan siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös, sittenkuin hän Pyhän Hengen kautta oli antanut käskynsä apostoleille, jotka hän oli valinnut.
Toisin sanoen Jeesus jatkaa palvelutehtäväänsä armonvälineidensä kautta kirkossa. Hän jatkaa Jumalan armon evankeliumin opettamista ja särkyneiden ihmisten parantamista sairaalassaan, kirkossa. Siten jokaisella evankeliumikertomuksella on ilmeinen käyttöyhteys jumalanpalvelukseen, sillä me uskomme, että sama Jeesus on fyysisesti läsnä ja vaikuttaa messussa aivan yhtä todellisesti kuin kerran maan päällä (Matt 18:20).
Kristuksen palvelutehtävän kautta jumalanpalveluksessamme tapahtuu merkittävä roolien vaihto. Vanhassa testamentissa Jumala oli käskenyt Daavidin asettaa leeviläiskuoro laulamaan ylityslauluja kunniakseen samanaikaisesti kun polttouhria uhrattiin temppelin alttarilla. Kuoro ilmoitti, että Herra oli läsnä, julisti hänen hyväksyntäänsä kansaansa kohtaan sekä riemuitsi hänen armostaan. Tämä järjestys on käänteinen uudessa liitossa. Sefanjan mukaan (3: 17) Herra iloitsee kansansa keskellä ja riemuitsee laululla kansastaan. Myös Jesajan profetiat täyttyvät siellä, missä vain evankeliumia julistetaan. Jumala riemuitsee uudesta Jerusalemista, kuten sulhanen morsiamestaan (Jes.62:5, 65:19). Aina tullessamme jumalanpalvelukseen Jumala pursuaa iloa saadessaan olla kanssamme. Hän riemuitsee meistä ja ilmaisee hyväksyvänsä meidät. Jumala tuo julki mielihyvänsä meistä ja nauttii seurastamme. Hänen ilonsa meistä kaksinkertaistaa meidän ilomme hänestä. Ilo saa siten täyttymyksensä. Jumala on asettanut jumalanpalveluksen, jotta hän voisi iloita meistä niin kuin rakkaista lapsistaan.
Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee meitä. On kyse siitä, mitä kolmiyhteinen Jumala häneen turvaaville tekee ja antaa. Jumalanpalveluksessa Jumala antaa itsestään niin paljon kuin me voimme suinkin vain vastaanottaa tällä puolen taivasta, jotta olisimme valmiit ikuiseen yhdessäoloon hänen kanssaan taivaassa. Se on paikka, jossa Jumala lahjoittaa ihmeellisen armonsa ihmisille.
Televisio ei ole eloton, silloin kun se vastaanottaa lähetystä. Sama sähkö, joka lähetti kuvan, auttaa myös vastaanottamaan ja tuottamaan lähetetyn kuvan. Samoin emme mekään voi olla passiivisia ja elottomia jumalanpalveluksessa. Se vaikuttaa meihin. Itse asiassa silloin kun Jumala on kanssamme tekemisissä, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin reagoida ja vastata joko kielteisesti tai myönteisesti. Tämähän on itsestään selvää, vaikka Jumalan toiminnan ensisijaisuuteen messussa ei aina ole osattu kiinnittää riittävää huomiota. Olemme taipuvaisia painottamaan jumalanpalveluksen inhimillistä puolta jumalallisen kustannuksella, vaikka painon pitäisi olla aina jälkimmäisellä. Mitä me teemme jumalanpalveluksessa juontuu Jumalan tekemisistä ja on sen kanssa sopusoinnussa. Me emme ole aloitteentekijöitä, vaan seuraamme vain Jeesusta ja hänen ohjaustaan. Hän on johtajamme ja liturgimme jumalanpalveluksessa. Yhtä vähän kuin TV pystyy tuottamaan kuvan itsestään ilman sähköä, joka mahdollistaa vastaanoton ja lähetyksen, mekään emme kykene itsessämme palvomaan Jumalaa ilman Pyhää Henkeä. Meidän palveluksemme on täysin riippuvainen Jumalan palveluksesta meitä kohtaan. Se on mahdollista vain Pyhässä Hengessä.
Jumalanpalveluksen rakenne paljastaa tämän selvästi. Jumalanpalveluksessa vastaamme Jumalan kutsuun kokoontumalla hänen läsnäoloonsa. Vastaamme hänen tarjoukseensa syntien anteeksiantamuksesta tunnustamalla syntimme. Hänen julistaessaan synninpäästön laulamme ’Kunnia olkoon Jumalalle’ ja muita ylistysvirsiä. Hänen puhuessaan meille saaman kautta kuuntelemme häntä tarkoin ja vastaamme siihen tunnustamalla uskomme. Hänen anteliaisuuteensa me vastaamme kolehtihaavin kiertäessä. Hänen avuntarjoukseensa vastaamme yleisessä esirukouksessa. Astuessamme taivaallisen Isämme läsnäoloon me liitymme koko taivaan hovin kanssa ylistykseen: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä’. Kristuksen ruumiin ja veren parantavaan ja puhdistavaan lahjaan vastaamme nauttiessamme sen kiitoksella. Herran siunaukseen vastaamme lähtemällä ulos maailmaan palvelemaan Jumalaa jokapäiväisessä kutsumuksessamme. Jumalanpalveluksen rakenne ei siten ainoastaan kerro meille kuinka vastata, vaan se auttaa meitä myös vastaamaan oikealla tavalla Jumalan läsnäoloon ja lahjoihin.
Tältä osin meitä ei siis ole jätetty omien aivoitustemme varaan. Me liitymme yhdessä toisten kristittyjen kanssa Pyhän Hengen vaikutuksesta ja johtamina palvomaan Isää Pojan kautta. Henki ohjaa meitä vastaamaan oikealla tavalla. Hän pitää jumalanpalveluksessamme huolen siitä, että Jumala saa olla Jumala. Siten myös Kristuksen jatkuva työ keskuudessamme on oikealla paikallaan jumalanpalveluksessa. Pyhä Henki muuttaa koko elämämme yhdeksi ainoaksi jumalanpalvelukseksi ja ylistyslauluksi armollisesta Jumalastamme koko maailman kuultavaksi. Siten auttaessaan meitä vastaanottamaan Jumalan taivaallisen lähetyksen Pyhä Henki tekee meistä tuon lähetyksen eläviä välittäjiä ja eteenpäin lähettäjiä.
Monet jumalanpalvelukseen säännöllisesti osallistuvat ihmiset valittavat, etteivät he saa siitä mitään. Jokaisella voi olla sellainen tunne aika ajoin. Tällöin kuitenkin unohdamme sen, että Jumalan työ on silmiltämme salassa. Emme näe sitä, mutta tiedämme sen ainoastaan siksi, koska hän itse niin sanoo Sanassaan. Meillä voi olla jonkinlainen tuntuma sen lopputuloksesta, samoin kuin näemme hengittämisen ja syömisen vaikutukset, vaikka emme itse tapahtumaa. Yhtä hupsua kuin valittaa kuinka tylsää, hyödytöntä ja epämiellyttävää on osallistua jumalanpalvelukseen, olisi valittaa kuinka tarpeetonta on uni tai miten vastenmielistä on syödä parantavia lääkkeitä. Kuten terveellisen ruuan, ei jumalanpalveluksenkaan tarkoitus ole viihdyttää vaan ruokkia meitä. Monet epämieluisat ruoat, kuten joillekin parsakaali, ovatkin meille usein kaikkein parasta. Kuten nukkuminen, samoin jumalanpalvelus voi vaikuttaa pitkäveteiseltä ja sen tarkoitus voi jäädä pimentoon. Näin voi käydä niin ruumiin kuin järjen ja tunteenkin kohdalla. Jumalahan ei antanut sapattia Vanhassa testamentissa vain fyysisen levon takia, vaan myös hengelliseksi levoksi, virkistykseksi ja yhteydenkokemiseksi. Kuten lääke, jumalanpalveluskin voi välillä tuntua epämukavalta, koska se hyökkää pahuuttamme vastaan sekä tuhoaa ja parantaa sen. Jumala ei välttämättä anna sitä, mitä me haluamme, vaan mitä tarvitsemme. Voimme toki aina olla kiitollisia siitä, jos tunnemme saavamme kouriintuntuvasti jonkin siunauksen messussa. Jos sellaisia tuntemuksia ei kuitenkaan ole, ei ole mitään syytä olla levoton ja hämillään. Jumalanpalveluksen lahja ja hyöty ei ole näkemisen, vaan uskon asia.
Jumalanpalveluksemme on valitettavasti aina kömpelöä ja epätäydellistä niin kauan kuin vaellamme maan päällä. Vastaanottamiskykymme on kehnoa ja eteenpäin välittäminen on vielä surkeampaa. Jumalanpalveluksemme muistuttaa enemmän nuottien tapailemista, kuin itse sinfonian soittamista. Mutta se ei haittaa. Jumalanpalveluksen pätevyys ei riipu meidän kyvyistämme ja suorituksestamme, vaan Jeesuksen erityisosaamisesta ja taidoista. Vaikka meidän jumalanpalveluksemme täällä ajassa ei ole koskaan täydellinen, Jeesus toimittaa sen puolestamme oikein. Koko elämämme on siten pala palalta oppimista, kuinka kiittää ja palvoa Jumalaa. Kukaan meistä ei ole jumalanpalvelusekspertti. Olemme kaikki vasta-alkajia. Osallistumalla yhdessä jumalanpalvelukseen voimme parhaiten tukea ja rohkaista toinen toistamme yhteisessä ’opiskelussamme.’
Luukkaan evankeliumissa (24:13-35) Jeesus ilmestyy kahdelle opetuslapselleen näiden ollessa pääsiäisaamuna matkalla Jerusalemista Emmaukseen. Opetuslapset keskustelivat pitkäperjantain tapahtumista. Jeesuksen liityttyä heidän seuraansa he eivät ensin tunnistaneet häntä. Vielä silloinkaan, kun Jeesus osoitti heille Vanhasta testamentista, että Kristuksen tuli kärsiä ja kuolla ennen kruunaustaan taivaalliseksi kuninkaaksi, he eivät käsittäneet, mistä oli kyse. Vasta kun Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen heille, heidän silmänsä aukenivat ja samassa Jeesus katosi heidän näkyvistään. Tavallaan me olemme aivan samassa tilanteessa kuin nuo miehet pääsiäisenä. Kuten he, mekin olemme kyllä kuulleet Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta olemme tietämättömiä hänen läsnäolostaan aina siihen asti, kunnes Jeesus opettaa itsestään ja ilmestyy meille. Siten joka kerta, kun kristityt kokoontuvat Jeesuksen nimessä, heidän ylösnoussut Mestarinsa tulee heidän luokseen ja tekee itsensä tunnetuksi heille. Jokainen jumalanpalvelus on pääsiäisjuhla, jossa kohtaamme Herramme ja tulemme tuntemaan hänet. Jeesus saa sydämemme palamaan sanoillaan ja hän avaa silmämme näkemään hänen läsnäolonsa. Joka sunnuntai ylösnoussut Herra tulee luoksemme samalla tavalla kuin hän kerran kohtasi opetuslapset.
Viimeinen kertomus kuvaa jumalanpalveluksen tärkeyttä ja toisaalta sen laiminlyönnin mielettömyyttä. Jokin aika sitten allekirjoittaneen vaimo tapasi vanhan ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut vuosiin. Keskustelun kuluessa ystävä paljasti asuvansa Adelaidessa kahden lapsensa kanssa samaan aikaan kun hänen miehensä asui pysyvästi satojen kilometrien päässä Canberrassa. He tapasivat toisiaan silloin tällöin, mutta elivät pääasiassa erillään. Suhteessa Jumalaan monet kristityt ovat kuten toisistaan erossa elävät mies ja vaimo, jolloin suhteesta puuttuu normaali avioelämä. Sellaiset kristityt ovat kastettuja ja konfirmoituja, mutta he harvoin osallistuvat jumalanpalvelukseen, koska pitävät sitä tarpeettomana ja paremminkin taakkana kuin mahtavana etuoikeutena ja kristillisen elämän huippukohtana. Jumalanpalvelus on viime kädessä Jumalasta iloitsemista ja nauttimista. Westminsterin katekismus alkaa kysymyksellä: ’Mikä on ihmisen olemassaolon päätarkoitus?’ Vastaus on osuva: ’Ihmisen päätarkoitus on palvoa Jumalaa ja iloita hänestä ikuisesti.’ Viime kädessä molemmat tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa.
Kysymys: Mitä eroa on hurskaalla ja vanhurskaalla? Entä mitä tarkoittaa uskonvanhurskaus?
Vastaus: Mainitut sanat hämmentävät joskus ihmisten mieliä ja aiheuttavat tarpeetonta sekaannusta. Ensin näiden suomen kielen sanojen alkuperästä:
Hurskas tarkoittaa ’oikeamielistä, jumalista, jumalaapelkäävää’. Se tulee germaanisista kielistä, joissa sana horskr tarkoittaa mm. ’viisas, reipas, nokkela’.
Sana vanhurskas on johdettu hurskaasta. Alun perin se on ollut vaganhurskas. Tuo vaka tarkoittaa ’varmaa’ tai ’lujaa’. Agricola on sepittänyt Raamattuun tuon sanan vaganhurskas vastineeksi ruotsin kielen sanalle rättfärdig.
Nämä ovat kaikki vain käännöksiä. Jos haluamme päästä asian ytimeen, pitää tutustua alkukieliin, hepreaan ja kreikkaan. Hepreassa hurskaat ovat hasidim eli ’antautuneet’ tai ’uskolliset’. He ovat Vanhassa testamentissa niitä, jotka noudattavat Jumalan käskyjä.
Kun Uudessa testamentissa puhutaan hurskaista ihmisistä, sillä viitataan usein Vanhan liiton pyhiin tai sitten puhutaan juutalaisen uskon noudattajista. Lainopettajia ja fariseuksia Jeesus moitti, että he ovat ”hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä” (Matt. 23:28). Joosef Arimatialaisesta sanotaan, että ”hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa” (Luuk. 23:50-51). Varsinaisista kristityistä ei juurikaan käytetä nimitystä hurskas. Se kuuluu enemmänkin yleisen uskonnollisuuden ja hengellisyyden käsitteisiin. Joku voi olla hurskas muslimi tai hindu. Se ei kerro mitään hänen suhteestaan Kristukseen vaan ainoastaan hänen uskonnonharjoituksestaan ja moraalisesta elämäntavastaan. Toki kristitynkin tulee olla tällä tavoin hurskas!
Lyhyesti sanottuna hän on ihminen, joka elää valitun kansan jäsenenä liitossa Jumalan kanssa ja noudattaa tuon liiton ehtoja eli Jumalan käskyjä. Hes. 18:5,9 sanotaan: ”Jos mies … vaeltaa minun käskyjeni mukaan ja noudattaa minun oikeuksiani, niin että tekee sitä, mikä on oikein – hän on vanhurskas, hän totisesti saa elää, sanoo Herra, Herra”. Vanhurskaus ei Vanhassa testamentissakaan tarkoita vain moraalista kelvollisuutta vaan se on sielläkin etupäässä uskonnollinen käsite. Liitolle uskolliset ihmiset katuvat syntejään ja elävät Jumalan laupeudesta. Hänellä on ”särkynyt sydän ja murtunut mieli”. He tunnustavat, että Jumala on vanhurskas eli oikeudenmukainen tuomari (Ps. 7:12).
Uudessa testamentissa vanhurskaus (kreikaksi dikaiosynee) tarkoittaa ensinnäkin Jumalan vanhurskautta eli sitä, että Hän tuomitsee ihmiset oikeudenmukaisesti.
Toiseksi se tarkoittaa Jumalan pelastustekoa Kristuksessa. Ihminen saa Kristuksen ansiosta itselleen Jumalan vanhurskauden eli Hänen pyhyytensä ja puhtautensa. Paavali sanoo: ”… sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi”.
Vanhurskaus ei ole siis ihmisen ominaisuus tai ”laatu” vaan se on Jumalan ominaisuus, josta ihminen tulee osalliseksi uskon kautta. Jumalan vanhurskaus saa ihmisessä aikaan sen, että hänestä tulee vanhurskas eli Jumalalle kelpaava, taivaskelpoinen.
Jumalan vanhurskaus lahjoitetaan ihmiselle kasteessa ja hän tulee siitä osalliseksi uskon kautta. Siksi puhutaan uskonvanhurskaudesta. Sen vastakohta on tekojen vanhurskaus eli ihmisen yritys tehdä itsensä Jumalalle kelvolliseksi tekojensa avulla. Koska vanhurskaus on lahja, voidaan puhua myös lahjavanhurskaudesta.
Ihminen siis joko on vanhurskas tai ei ole. Vanhurskauteen ei kasveta vaan se on kertakaikkinen tapahtuma. Jumala lukee kertakaikkisesti vanhurskaaksi ihmisen, joka luonnostaan on syntinen. Syntisen vanhurskauttaminen olikin Lutherille uskon kallein asia.
Joskus puhutaan elämänvanhurskaudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen vaeltaa ja toimii vanhurskaudessa. Hänen elämässään toteutuu Jumalan tahto ja hän noudattaa Jumalan käskyjä. Tämä edellyttää jatkuvaa yhteyttä Kristukseen. Kristus on sekä uskonvanhurskauden että elämänvanhurskauden lähde. Se, että ihminen elää vanhurskaasti ja kasvaa Jumalan tahdon noudattamisessa ei koskaan ole pelastavaa toimintaa vaan jo pelastetun ihmisen toimintaa.
Vanhurskauttaminen on niin laaja asiakokonaisuus, että se vaatisi aivan oman opetuskertansa. Vanhurskaaksi tekeminen ja lukeminen ovat esim. eri asia. Katso lisää esim. seuraavasti linkistä: Vanhurskaaksi Kristuksen tähden uskon kautta
Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. (Joh. 1:14)
Armonvälineiksi sanotaan Jumalan meille antamia ja säätämiä välineitä, joihin liittyy Jumalan lupaus syntien anteeksiannosta ja pelastuksesta. Sana (saarna, synninpäästö, Raamattu), kaste ja ehtoollinen sekä rippi.1
Miksi armonvälineet? Eikö Jumala voisi antaa armoansa välittömästi? Eikö kristinusko olekaan persoonallinen ja henkinen uskonto? Mihin siis tarvitaan välineitä? Jumala on kaikkialla kyllä kaikkialla läsnä, mutta Pelastajana, Vapahtajana Hänet kohdataan siellä, missä Hän on luvannut. Vanhan liiton aikana temppeli oli se paikka, johon Jumala oli liittänyt lupauksensa. Salomo rukoili temppeliä vihittäessä: Kuule palvelijasi ja kansasi Israelin rukous, jonka he rukoilevat tähän paikkaan päin kääntyneinä; kuule asuinpaikastasi, taivaasta, ja kun kuulet, niin anna anteeksi. (1 Kun 8:30)
Paratiisissa Jumala seurusteli ihmisten kanssa välittömästi. Mutta lankeemuksen jälkeen Adam pelkäsi ja pakeni Jumalaa. Oliko Jumala muuttunut pahaksi? Ei tietenkään, vaan Adam oli saastuttanut itsensä eikä enää voinut olla tekemisissä pyhän Jumalan kanssa. Synnin olemukseen kuuluu, että Adam ei myöskään voinut olla tekemisissä Jumalan kanssa.
(Rom 3:10-12) Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.
Jumalaa kyllä etsitään maailmassa. Ei ole kansaa, jolla ei olisi lainkaan uskontoa jumalineen. Mutta todellista Jumalaa, häntä joka on, ei etsi eikä toivo kukaan itselleen. Päinvastoin, kun ihminen tulee tätä Jumalaa lähelle, hän pakenee tai jopa kieltää tai kiroaa Hänet.
Yksikään syntinen ei voi katsella Jumalaa ”suoraan”, Jumalan kasvojen näkeminen tuhoaisi ihmisen. Tämän ihmiskunta on kokeva viimeisellä tuomiolla. Ja minä näin suuren, valkean valtaistuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille sijaa löytynyt. (Ilm. 20:11)
Suuressa ahdistuksessaan Mooseskin tahtoi nähdä Jumalan kirkkauden. Sen hän saikin nähdä, mutta toisin, kuin oli kuvitellut.
Silloin Mooses sanoi: ’Anna siis minun nähdä sinun kirkkautesi’. Hän vastasi: ’Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi ja huudan nimen ’Herra’ sinun edessäsi. Ja minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan’. Ja hän sanoi vielä: ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon’. Sitten Herra sanoi: ’Katso, tässä on paikka minun läheisyydessäni; astu tuohon kalliolle. Ja kun minun kirkkauteni kulkee ohitse, asetan minä sinut kallion rotkoon ja peitän sinut kädelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Kun minä sitten siirrän pois käteni, näet sinä minun selkäpuoleni; mutta minun kasvojani ei voi kenkään katsoa.’ (2. Mos. 33:18-23)
Tämä merkillinen ja liikuttava kohta Raamatussa kertoo meille armonvälineistä, vaikka niitä ei tietenkään vielä UT:n merkityksessä ollutkaan. Mooses kohtaa Jumalan, mutta ei saa katsella Hänen kasvojaan. Jumala ilmoittaa itsensä, mutta samalla kätkeytyy. Hän kätkee Moosekselta kasvonsa, mutta ilmoittaa sydämensä. ’Sinä et voi nähdä minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon.’ Mooses ei päässyt näkemään Jumalaa ”sellaisenaan”, hän eikä tutkimaan Jumalaa filosofisesti, Hänen viisauttaan, aivan kuin ulkopuolisena.
Kun puhutaan Jumalasta ”sellaisenaan”, puhutaan aina samalla katastrofista. Olemme kulkemassa ”katastrofia kohti”. Ei siksi, että Jumala olisi paha, vaan siksi, että me olemme syntisiä. Kun auto kulkee 120 km/t kohti betoniseinää, voivatko autossa istuvat keskustella rauhassa betoniseinän koostumuksesta. Sellaista keskustelua olisi pidettävä mielisairaana. Me olemme nuo autossa istujat ja Jumala betoniseinä. Juuri vastaavan totuuden Jumala ilmoitti Moosekselle: ”Sinä tahdot nähdä kasvoni, mutta se merkitsisi sinulle kuolemaa. Niin pyhä minä olen ja niin syntinen taas sinä.”
Ne, jotka väittävät nähneensä Jumalan olemuksen ja ne jotka pystyvät puhumaan Jumalasta kuin laborantit tutkittavasta kohteestaan, puhuvat todellisuudessa epäjumalasta ja tekevät itsensä Jumalaa suuremmiksi.
Mooseksesta ei tullut siis ”uskonnollinen nero”, suuri uskonnonfilosofi, uskonnon perustaja eikä syvä ajattelija kohdattuaan Jumalan. Hänestä tuli vapiseva syntinen, profeetta. Mutta hän oli saanut oppia tuntemaan Jumalasta jotakin, joka oli vielä suurempaa, kuin Jumalan kasvojen hohto, joka olisi tuhonnut hänet. Hän oli saanut nähdä Jumalan sydämeen, Hänen pelastustahtoonsa: kun Mooses laskeutui vuorelta, hän jäänyt eloon! Jumala oli säästänyt hänet, syntisen miehen. Mooses pelastui Jumalan teon avulla. Jumala peitti Mooseksen kädellään. Jos voisimme nyt nähdä tämän käden, siinä olisi naulan arpi, se käsi oli Kristuksen käsi.
Jumala kätki sen kirkkautensa, jota koko maailma joutuu pakenemaan viimeisellä tuomiolla, mutta paljasti sydämensä. Jumala ei kuvaillut itseään, vaan ilmoitti itsensä teossaan. Hän sanoo kyllä olevansa armollinen, mutta jatkaa: ’Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, armahdan, ketä armahdan.’ Mooseksen ja meidän kysymykseksemme jää: ”Sinä olet kyllä armollinen, mutta oletko minulle armollinen.” Tähän Mooses sai vastauksen Jumalan teoista, Hänen toiminnastaan.
Meitä ei auta sellainen oppi Jumalasta, joka tutkii Jumalaa ”sellaisenaan”, vaan meitä auttaa vain oppi, joka kertoo Jumalan suurista töistä. Kuten Paavali sanoi Korintilaisille ”Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.”. (1. Kor. 2:2)
Evankeliumi on sanoma Jumalan pelastusteoista Kristuksessa. Uskontunnustuksemme pääsisältökin on teonsanoissa, verbeissä:
(Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,)
ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
(ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.)
Philip Melanchton sanoo asian lyhyesti: ”Tuntea Kristus, on tuntea Hänen pelastustekonsa.”
Niin kuin Herra ilmoitti Moosekselle itsensä Vapahtajana toisaalta kätkemällä kasvonsa ja toisaalta ilmoittamalla pelastustahtonsa teollaan, niin Hän on ilmoittanut itsensä myös meille armonvälineissä evankeliumin saarnassa ja sakramenteissa. Evankeliumi kertoo meille, mitä Jumala on tehnyt: Hän on sovittanut maailman itsensä kanssa.
Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. (2. Kor. 5:19)
Sakramenttien avulla Hän julistaa, että tämä Hänen tekonsa, koskee henkilökohtaisesti meitä.
Sakramentitkin tosin näyttävät kätkevän Jumalan:
Vesi ja yksinkertainen sana! Mikä voisi näyttää vähemmän Jumalan kirkkaudelta, jonka edessä koko maailmankaikkeuden täytyy langeta maahan! Vähäinen leipä ja tilkka viiniä. Voisiko tästä löytää kaikkeuden Luojan ja Herran!
Samalla kun sakramentit kätkevät Jumalan, ne kuitenkin ilmoittavat Jumalasta kaikkein tärkeimmän asian, Hänen pelastustahtonsa meitä, minua kohtaan.
Kasteessa kuullaan ihmisen suusta Jumalan ääni: ”Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. ’Joka uskoo ja kastetaan pelastuu.’ (Mk. 16:16) ’Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena.’ (1. Pt. 3:21)
Jotta sakramentit ymmärretään oikein, on tiedettävä, että niissä toimii Jumala itse. Kun olen maailmalla liikkuessani tullut tekemisiin lukemattomien seurakuntien ja erilaisten opetusten kanssa, olen huomannut, että yleisin väärinkäsitys kasteen kohdalla on, että kaste on meidän tekomme Jumalalle, jonkinlainen tunnustautuminen omaan uskoon tulemiseen. Siksi on ymmärrettävää, että lapsikaste hyljätään, sillä eihän vauva vielä pysty tunnustamaan uskoaan.
Raamattu ei kuitenkaan opeta, että kaste olisi meidän tekomme tai meidän tunnustautumisemme uskoon. Kaste on lahja, Jumalan teko, jolla Hän liittää meidät uuteen ihmiskuntaan. Tämän ihmiskunnan ensimmäinen jäsen, sen kantaisä on Jeesus Kristus. Jeesuksen sovitustyön hedelmät lahjoitetaan siinä meille: syntien anteeksianto, Jumalan lapseus, Pyhä Henki, iankaikkinen elämä.
Kun siis ajattelet kastettasi, opit paljon Jumalasta: et pääse vielä näkemään Hänen kasvojaan ja kirkkauttaan, mutta pääset näkemään hänen sydämensä. Millainen on se Jumala, joka on valmis pyyhkimään kaikki syntisi ja pyhittämään koko elämäsi, vaikka Hän tietää kaiken sinusta ja synneistäsi!.
Entä ehtoollinen? Mikä siinä on niin jumalallista? Kuten yllä todettiin, sekin on ulkonaisesti mitä vähäpätöisin ateria. Sen tekevät pelastusateriaksi Jumalan sanat: ”Tämä on minun ruumiini, sinun edestäsi annettu; tämä on uusi liitto minun veressäni, sinun edestäsi vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi.” Miten suuri onkaan sen Jumalan kirkkaus, joka on antanut ja edelleen antaa ruumiinsa ja verensä syntisen hyväksi! Tämä kaiken muuttava kirkkaus loistaa uskovalle, kun hän saa vähäpätöisen öylätin ja tilkkasen viiniä suuhunsa Jumalan lupauksen kera.
Raamatun opetus sakramenttien todellisuudesta ja pelastuksen konkreettisuudesta on yksinkertainen ja selvä. Lukemattomat sukupolvet ovat eläneet uskoen kasteeseen ja ehtoolliseen liitettyihin lupauksiin. Mutta aina on tietysti ollut väärääkin opetusta sakramenteista. Maailma ei tietenkään usko evankeliumiin eikä sakramentteihin, mutta kristikuntaakin vaivaavat monet ajatussuunnat, jotka johtavat sakramenttien tyhjenemiseen niiden suurenmoisista lupauksista ja sisällöstä:
Erityisesti 1800-luvulta lähtien on korostettu uskossa ns. subjektiivista puolta: se mitä minussa tapahtuu, on nähty olennaisena. Usko nähdään ennen muuta sisäisenä kokemuksena. Mikään minun persoonastani riippumaton ei voi olla aitoa, jne. Jos minä en pääse päättämään kasteestani, se ei ole mitään tai tulee joksikin vasta myöhemmin, sitten kun minä tulen ymmärtävään ikään.
Jos minä en koe jotain erityistä ehtoollisessa, se ei ole mitään tai se on vain sitä, minkä minun järkeni voi käsittää. Jos Jeesus sanookin, että leipä on Hänen ruumiinsa ja viini hänen verensä, mutta kun minä en sitä ymmärrä, päättelen että tässä on kysymyksessä vain kaunis uskonnollinen juhlahetki, jonka merkitys kasvaa sitä mukaa, kuinka intensiivisesti osaan siinä hetkessä ajatella ja muistella Jeesusta.
Kun sakramentit on tyhjennetty niiden sisällöstä, keksitään niiden sijaan muita asioita, joihin uskoa yritetään kiinnittää:
Kasteen sijaan tulevat esimerkiksi lasten siunaaminen, uskonratkaisu, jokin tunnekokemus. Kyllä lapsia voi siunata ja uskonelämässä tulee joskus ratkaisun hetkiä ja usko vaikuttaa usein meidän tunteisiimme asti, mutta näillä asioilla ei ole erityisiä lupauksia
Kun ei uskota ehtoollisen lupaukseen Kristuksen reaalisesta läsnäolosta, aletaan sitä etsiä jostakin muualta. Karismaattisissa piireissä yritetään saada – ja saadaankin – aikaan erityisiä kokemuksia, jotka sitten tulkitaan Jumalan läsnäoloksi. Muuan tuttavani johti vuosikausia hengellisiä kokouksia, joissa hän sai ylistyksellä aikaan voimakkaan tunnekokemuksen, jonka hän tulkitsi Jumalan erityiseksi ”tulemiseksi”. Hän kertoi minullekin, kuinka Jumalan kirkkaus tuli kokoussaliin. Kysyinkin, miten hän sitten vielä oli elävien kirjoissa!
Monet kaipaavat ns. armolahjoja, ei siksi, että voisivat palvella niillä seurakuntaa tai muita ihmisiä, vaan siksi, että saisivat varmistuksen Jumalan suosiosta: ”Jos voin kokea ihmeen, tiedän silloin, että Jumala on hyväksynyt minut.” Kun ei kaste eikä ehtoollinen ole muuta kuin symboleja ja korkeintaan meidän velvollisuuksiamme, on varmuus Jumalan suosiosta saatava ihmeitten, kokemusten ja merkkien avulla.
Elävällä uskolla on alituinen seuralainen: epäilys. Elävä usko epäilee myös itseänsä: olenko oikeassa uskossa? Mihin pelastukseni perustuu? Entä jos olenkin vain pettänyt itseäni! Englantilainen teologi Phillip Cary kuvaa yleisprotestanttista uskonvarmuuden päättelyketjua (syllogismi) näin:
Lähtökohta: Jokainen joka uskoo Kristukseen, pelastuu.
Lisätieto: Minä uskon Kristukseen.
Päätelmä: Olen siis pelastettu.
Aluksi tämä näyttää selvältä ja ongelmattomalta. Mutta muuan asia nousee tässä ratkaisevaksi: oma usko, minun uskoni. Joudun siis uskomaan omaan uskooni. Mutta juuri sitähän olin epäillytkin. Tähän otetaan avuksi monenlaiset kokemukset, yliluonnolliset tapaukset, ns. armolahjat tai erityisen voimakkaat tunteet. Tunnettu herätysjulistaja antoi neuvon: jos et ole varma oman uskonratkaisusi aitoudesta, tee ratkaisu nyt ja kirjoita se vaikka raamattuusi. Mutta entä jos tämä uusikaan ratkaisu ei ole luotettava. On siirrytty vain ojasta allikkoon.
Jumalan sana antaa meille toisenlaisen ratkaisun. Phillip Cary esittää sen ns. luterilaisena päätelmäketjuna:
Lähtökohta: Kristus sanoi minulle ’Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.’ (Papin ääni on Kristuksen ääni – ’Joka kuulee teitä, kuulee minua.’)
Lisätieto: Kristus ei koskaan valehtele, vaan puhuu aina vain totta.
Päätelmä: Olen siis kastettu (minulla on uusi elämä Kristuksessa).
Tai näin:
Lähtökohta: Kristus sanoi ’…tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi..’. ”Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu.”
Lisätieto: Kristus ei koskaan valehtele, vaan puhuu aina vain totta.
Päätelmä: Olen siis saanut syntini anteeksi.
Usko perustuukin Jumalan asettamiin armonvälineisiin, eikä joudu etsimään varmuutta itsestään. Minä saatan pettää itseäni, mutta Jumala puhuu aina totta. Hänen lupauksiinsa voi luottaa.
Jumala sitoo itsensä lupauksiinsa. Se, mitä tapahtuu maan päällä, pätee taivaassa. Tässä on meidän uskonvarmuutemme. Siksi on elintärkeätä, että armonvälineet suojataan ihmisopeilta ja niitä käytetään paljon ja oikein.
Näin Jumala on armonvälineitä käyttäen kätkenyt itsensä, niin ettemme näe Häntä vielä ”suoraan”, ”paljaana”, sillä silloin me tuhoutuisimme. Mutta juuri niissä Hän samalla on ilmoittanut itsensä Rakkautena, Pelastajana, syntien anteeksiantajana ja äärimmäisen ihanana kirkkautena. Kadotetun paratiisin portti on avattu armonvälineissä.
Luterilaisen kirkon kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventista. Ensimmäinen adventtisunnuntai kuuluu Suomessa suosituimpiin kirkollisiin juhliin. Kansa kerääntyy kirkkoon laulamaan hoosiannaa. Liturginen väri on valkoinen, juhlaväri. Alttarilla on täydet kuusi kynttilää. Päivän evankeliumitekstissä Herra Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin, missä Hän pian kärsii, kuolee ja nousee kolmantena päivänä kuolleista. Kristuksen voitto pääsiäisenä synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä on uskomme keskus. Siksi kirkkovuotemme alkaa Herran nöyrällä saapumisella kärsimystensä ja ylösnousemuksensa kaupunkiin.
Vaikka maamme on jälkikristillinen, adventinaika on vielä läsnä suomalaisessa tapakulttuurissa ainakin adventtikalenterien muodossa. Adventti mielletään valmistautumiseksi jouluun. Mutta kun katsotaan adventtisunnuntaiden aiheita, huomaamme yllättäen, että adventti on enemmän kuin joulunalusaika. Adventti on pikemminkin johdanto koko kirkkovuoteen ja kristilliseen uskoon kuin pelkästään jouluun. Adventti tulee latinan sanasta adventus, tuleminen. Ensimmäisenä adventtina muistetaan Jeesuksen tulemista nöyryydessä (adventus humiliationis) Jerusalemiin kärsimään ja kuolemaan. Toisena adventtina muistetaan Jeesuksen toista tulemista kunniassa (adventus glorificationis) tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Kolmantena adventtina muistetaan profeetta Jesajan ennustusta Johannes Kastajasta “huutavan äänenä erämaassa” (Jes. 40:1–11). Johannes tuli saarnaamaan parannuksen kastetta, jotta Herra löytäisi tullessaan kansan, joka on valmis ottamaan Hänet vastaan. Yhä tänäänkin Jeesus kutsuu syntisiä kääntymään ja ylpeitä nöyrtymään, koska Hän tulee sanassaan ja sakramentissaan luoksemme Vapahtajana ja Tuomarina. Tähän Jeesuksen tulemiseen katuvan luo viittaa kolmannen adventin vanha nimitys “hengellinen ja pyhittävä tuleminen” (adventus spiritualis et sanctificationis). Vasta neljäntenä adventtina evankeliumiteksti kuvaa Jeesuksen syntymän odotusta. Adventtisunnuntaiden aiheet johdattavat siis laajasti kristillisen uskon keskeisten tapahtumien äärelle, eivät ainoastaan jouluun.
Adventti on siis johdanto koko kirkkovuoteen. Tähän liittyy se seikka, että heti adventinajan ensimmäisenä arkipäivänä liturginen väri muuttuu siniseksi tai violetiksi, joka on katumuksen väri. Enkelien ylistys “Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa” seuraavine kiitosvirsineen Pyhällä Kolminaisuudelle jää messussa pois. Vielä yllättävämpää tavalliselle suomalaiselle on, että adventti on kirkolle paaston aika. Kirkossakävijöiden lienee helpompi sisäistää, että me paastoamme 40 päivää ennen pääsiäistä. Mutta että adventinaikanakin? Onko se edes mahdollista tai järkevää jouluhumun keskellä? Uskallan väittää, että ei ainoastaan mahdollista vaan myös tarpeellista. Mutta katsotaan ensin, mitä paastossa ylipäätään on kyse.
Monille luterilaisille paasto on turhaan vaikea asia. Tämä johtuu nähdäkseni ainakin kahdesta syystä. Ensiksikin paasto on jäänyt kansankirkollisessa luterilaisuudessa sivuun. Siksi paasto mielletään “epäluterilaiseksi”. Näin ei kuitenkaan oikeasti ole. Luterilainen Tunnustus antaa selkeät suuntaviivat paaston raamatulliselle ymmärtämiselle. Esimerkiksi Vähässä katekismuksessa todetaan ehtoolliselle valmistautumisesta: “Paastoaminen ja ruumiillinen valmistautuminen ovat kyllä hyvä ulkonainen tapa.” Suomessakin luterilaiset paastosivat 1500- ja 1600-luvulla säännöllisesti, muun muassa ennen pääsiäistä ja jokaista ehtoollista. Toinen syy lienee, että ympärillämme ortodoksit, roomalaiskatoliset ja joskus myös vapaat suunnat lataavat paastoon epäraamatullisen korkeita odotuksia tai suhtautuvat siihen lainomaisesti. Monet roomalaiskatoliset ja ortodoksit esimerkiksi ripittäytyvät siitä, jos rikkovat kirkkonsa paastosääntöjä, vaikka ihmiskäskyjen rikkominen ei ole syntiä. Silloin paasto näyttäytyy luterilaiselle helposti itsensä korottamisena, lakihenkisyytenä tai hengellisenä ylisuorittamisena. Paaston ei kuitenkaan tarvitse olla tätä, vaan se on Jumalan antama apu evankeliumin vapaudessa elävän kristityn kilvoituksessa. Ei voi olla niin, että koska jotkut muut ehkä paastoavat huonosti, luterilainen panee vielä pahemmaksi eikä paastoa ollenkaan.
Pyhä Raamattu opettaa paastosta paljon. Paasto tarkoittaa Raamatussa syömisen ja juomisen pois jättämistä tai vähentämistä Herran palvelemiseksi. Hepreaksi paastoaminen ilmaistaan usein niin, että paastoaja “kohtelee sieluaan (voidaan kääntää myös “itseään” tai “ruokahaluaan”) kuin oikeudetonta” (3. Moos. 16:29, 31, 23:27, 29, 32; 4. Moos. 29:7). Pidättäytymällä syömästä ja juomasta tai vähentämällä niitä paastoaja ilmaisee, että hän ei pidä ruokaa ja juomaa itsestäänselvinä. Jumala antaa meille ruoan ja juoman “yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestänsä ja laupeudestansa, ilman mitään minun ansiotani ja mahdollisuuttani” (Vähä katekismus, ensimmäisen uskonkohdan selitys). Tästä ihmisen tulee aika ajoin muistuttaa itseään luopumalla vapaaehtoisesti näistä Jumalan lahjoista.
Vanhan testamentin kirkkovuodessa oli yksi ainoa pakollinen paastopäivä, alkusyksyyn osuva suuri sovituspäivä. Suuri sovituspäivä oli vuoden ainoa päivä, jolloin ylipappi sai mennä uhriverta mukanaan ilmestysmajan tai temppelin kaikkein pyhimpään liitonarkun eteen toimittamaan sovituksen Israelin synneistä (3. Moos. 16). Israelia koski määräys: “Tämä olkoon teille ikuinen säädös: seitsemännessä kuussa, kuukauden kymmenentenä päivänä, kurittakaa itseänne paastolla älkääkä yhtäkään askaretta toimittako, älköön maassa syntynyt älköönkä muukalainen, joka asuu teidän keskellänne. Sillä sinä päivänä toimitetaan teille sovitus teidän puhdistamiseksenne; kaikista synneistänne te tulette puhtaiksi Herran edessä. Se olkoon teille levon päivä, kurittakaa silloin itseänne paastolla; se olkoon ikuinen säädös.” (3. Moos. 16:29–31) Tästä käy ilmi paaston raamatullinen merkitys: paastoaja nöyrtyy, katuu syntejään, toivoo anteeksiantamusta Jumalalta ja etsii Hänen kasvojaan. Paaston yhteys Jumalan kohtaamiseen näkyy siinä, että Mooses oli Siinain vuorella 40 päivää syömättä ja juomatta, kun Jumala antoi lain (2. Moos. 24:18, 34:28). Samoin Elia vaelsi Jumalan antaman ruoan voimalla 40 päivää Siinaille kohtaamaan Herran (1. Kun. 19:8).
Suuren sovituspäivän lisäksi Jumalan kansa paastosi Vanhassa testamentissa onnettomuuksien jälkeen tai langettuaan syntiin, toisin sanoen kun oli erityinen tarve katua syntejä ja saada Jumalan armo. Paasto liittyy näin erottamattomasti suruun ja katumusrukouksiin. Israel paastosi sodassa kärsityn tappion jälkeen (Tuom. 20:26), kääntyessään epäjumalanpalveluksesta (1. Sam. 7:6), katuessaan rikkomuksia lakia vastaan (Esra 9:5; Dan. 9:3) ja surressaan kuolleitaan (1. Sam. 31:13; 2. Sam. 1:12; 1. Aik. 10:12). Jopa jumalaton kuningas Ahab paastosi kuultuaan profeetta Elialta tuomion sanan, että hänen sukunsa hävitetään hänen syntiensä vuoksi. Koska Ahab nöyrtyi, Jumala pani tuomion täytäntöön vasta Ahabin kuoltua (1. Kun. 21:27–29). Jumala säästi väkivaltaisesta valloituspolitiikasta ja irstaudesta tunnetun Niniven kaupungin, kun sen asukkaat kääntyivät paastoten (Joona 3:5).
Israelilaiset paastosivat myös, kun he tarvitsivat Jumalan erityistä apua uhkaavan onnettomuuden edellä. Paasto liittyy siis rukoukseen ja esirukoukseen. Daavid paastosi, kun hänen poikavauvansa oli vakavasti sairas ja hän toivoi Jumalan jättävän pojan eloon (1. Sam. 12:16), samoin sairastavien tuttaviensa puolesta (Ps. 35:13). Kuningas Joosafat ja Juudan kansa paastosivat ylivoimaisen vihollisarmeijan marssiessa kohti Jerusalemia (2. Aik. 20:3). Persian valtakunnan juutalaiset paastosivat, kun Haamanin säätämä laki juutalaisten tuhoamiseksi tuli tunnetuksi (Est. 4:3). Susan juutalaiset paastosivat Esterin puolesta, ennen kuin tämä meni henkensä uhalla kuningas Xerxeksen eteen anomaan suosiota (Est. 4:16). Esra paastosi yhdessä pakkosiirtolaisuudesta palaavien kanssa, jotta Jumala soisi heidän taittaa turvallisesti pitkän ja vaarallisen matkan Babylonista Jerusalemiin (Esra 8:21–23).
Paasto vääristyi kuitenkin jo Vanhan testamentin aikana usein niin, että se jäi puhtaasti ulkonaiseksi. Pahin esimerkki on kuningatar Iisebelin kuuluttama paasto, jonka ainoana päämääränä oli surmata hurskas Naabot ja varastaa hänen viinitarhansa (1. Kun. 21). Profeetat moittivat kansaa siitä, että se paastosi ilman todellista kääntymystä (Sak. 7:5). Niinpä Jesaja julistaa:
Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niin kuin pasuuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä. Minua he muka etsivät joka päivä ja haluavat tietoa minun teistäni niinkuin kansa, joka tekee vanhurskautta eikä hylkää Jumalansa oikeutta. He vaativat minulta vanhurskaita tuomioita, haluavat, että Jumala heitä lähestyisi: ”Miksi me paastoamme, kun et sinä sitä näe, kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?” Katso, paastopäivänänne te ajatte omia asioitanne ja ahdistatte työhön kaiken työväkenne. Katso, riidaksi ja toraksi te paastoatte, lyödäksenne jumalattomalla nyrkillä. Te ette nyt paastoa niin, että teidän äänenne kuultaisiin korkeudessa. Tällainenko on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhassa, sitäkö sinä sanot paastoksi ja päiväksi, joka on Herralle otollinen? Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi? Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niin kuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi. Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: ”Katso, tässä minä olen”. Jos sinä keskuudestasi poistat ikeen, sormella-osoittelun ja vääryyden puhumisen, jos taritset elannostasi isoavalle ja ravitset vaivatun sielun, niin valkeus koittaa sinulle pimeydessä, ja sinun pilkkopimeäsi on oleva niinkuin keskipäivä. Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niin kuin runsaasti kasteltu puutarha, niinkuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu. Sinun jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniot, sinä kohotat perusmuurit, muinaisten polvien laskemat; ja sinun nimesi on oleva: ”halkeamain umpeenmuuraaja” ja ”teitten korjaaja maan asuttamiseksi”. (Jes. 58:1–12)
Profeetat saarnasivat, että oikea paasto on sydämen katumusta, Jumalan puoleen kääntymistä ja parannuksen soveliaita hedelmiä. He eivät kuitenkaan koskaan vastustaneet ruoasta ja juomasta paastoamista sinänsä, vaan vaativat, että sydämen on oltava mukana. “Mutta vielä nytkin, sanoo Herra, kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö.” (Jooel 2:12–13)
Edellä kuvatun opetuksen kohtaamme Uudessa testamentissa Jeesuksella.
Ja kun paastoatte, älkää olko synkännäköisiä niin kuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, että ihmiset näkisivät heidän paastoavan. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi, etteivät paastoamistasi näkisi ihmiset, vaan sinun Isäsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle. (Matt. 6:16–18)
Fariseukset ja Johannes Kastajan opetuslapset paastosivat “paljon” (Matt. 9:14; Luuk. 5:33). Fariseukset paastosivat kahdesti viikossa (Luuk. 18:12), maanantaisin ja torstaisin, koska toisena näistä päivistä Mooseksen ajateltiin nousseen Siinaille saamaan lakia ja toisena laskeutuneen sieltä alas. Jeesuksen opetus sijoittuu ympäristöön, jossa paastoaminen oli tavallista ja sitä harjoitettiin oman uskonnollisuuden osoittamiseksi. Hän tähdensi, että paasto on tarkoitettu Jumalan, ei ihmisten silmille. Siksi Jeesuksen opetuslapsen täytyy järjestää paastonsa niin, että hän ei paastoa saadakseen osakseen ihmisten huomion.
Jeesus itse paastosi kasteensa jälkeen neljäkymmentä päivää erämaassa Saatanan kiusattavana (Matt. 4:1–11; Mark. 1:12–13; Luuk. 4:1–13). Jeesuksen maanpäällisen toiminnan aikana apostolit eivät paastonneet, koska he olivat “häähuoneen poikia”, toisin sanoen Karitsan häiden vieraita, ja Sulhanen oli heidän keskellään. Vasta pitkänäperjantaina, kun Sulhanen otettiin heiltä pois, he itkivät ja paastosivat (Matt. 9:15; Mark. 2:19–20; Luuk. 5:34–35). Saman periaatteen mukaan kristityillä ei ole ollut tapana paastota sunnuntaisin, ylösnousemuksen päivänä, jolloin Sulhanen on messussa heidän keskellään sanassaan ja sakramentissaan. Helluntain jälkeen apostoleilla oli tapana paastota (2. Kor. 6:5), jopa paljon (2. Kor. 11:27). Heidän mainitaan paastonneen erityisesti ennen tärkeitä päätöksiä ja virkaanasettamisia, muun muassa kun Pyhä Henki kutsui Paavalin ja Barnabaksen ja seurakunta siunasi heidät ulkolähetystyöhön (Apt. 13:2–3) ja kun Paavali ja Barnabas valitsivat ja vihkivät vastasyntyneille seurakunnille pastorit (Apt. 14:23).
Milloin kristityn tulisi sitten paastota? Uusi testamentti ei sisällä siitä mitään käskyä, ja siksi kirkkokaan ei voi antaa asiasta sitovaa määräystä. Kirkolliset paastonajat ovat inhimillisiä perinnäistapoja, jotka oikein käytettyinä ovat tai ainakin voivat olla hyödyllisiä mutta joista ei saa tehdä omantunnon pakkoa. Selvää kuitenkin on, että kristitty paastoaa. Jeesus mainitsee vuorisaarnassa paaston (Matt. 6:16–18) almujen antamisen (Matt. 6:1–4) ja rukouksen rinnalla (Matt. 6:5–15). Emmehän me niistäkään päättele, että kristitty voi olla jakamatta omastaan köyhille tai rukoilematta, koska Jeesus ei ole antanut käskyä, milloin on pakko auttaa köyhiä tai milloin on pakko rukoilla. Jeesuksen opetuslapselle tulisi olla selvää: Jeesus sanoo: “kun”, ei “jos paastoatte” (Matt. 6:16), siis minä paastoan.
Luterilaisilla on kirkkovuodessa kaksi vakiintunutta paastonaikaa, pääsiäistä edeltävä 40 päivän pääsiäispaasto ja adventtipaasto. Me aloitamme kirkkovuoden ensimmäisen adventin riemujuhlan jälkeen paastolla. Mikä olisikaan syntiselle ihmiselle sopivampi tapa aloittaa uutta kirkkovuotta kuin paastoten eli Jeesuksen vastaanottaen, syntejään katuen, Jumalan puoleen kääntyen, rukoillen ja hyvää tehden?
Kaikki juhlat ovat kaupallistuneet, ja tämä näkyy erityisen vahvasti joulussa. Kaupallistumisen vaikutuksesta Suomessa vietetään juhlia yhä enemmän “etukenossa”. Joulukarkit ovat kaupoissa jo lokakuun lopussa. Pikkujoulusesonki pyörii jo marraskuussa. Helsingin joulukatu avataan ironisesti tuomiosunnuntaina, jolloin kirkko muistaa maailmanloppua ja Kristuksen vavisuttavaa paluuta kirkkaudessa. Koska joulua vietetään pitkin adventtia, moni on joulun tullen ehtinyt viettää joulua jo niin paljon, että tapaninpäivänä joulukarkit ja kinkku tulevat jo korvistakin ulos. Kirkko sen sijaan tahtoo pitää joulunalusajan paaston eli katumuksen ja nautinnoista luopumisen aikana. Joulunvietto alkaa vasta jouluaattona ja jatkuu aina loppiaiseen (6.1.) asti. Adventtipaasto voi meidän aikanamme olla kristittyjen protesti mammonan ja hekuman valtaa vastaan. Pitäkäämme adventti ja joulu kristillisinä aikoina, joilla on keskuksenaan Kristus, meidän Herramme ja Vapahtajamme!
Joskus profeettojen julistuksesta (Jes. 58:1–12; Jooel 2:12–14) on tahdottu vetää johtopäätös, että oikea paasto olisi vain kääntymystä ja hyvän tekemistä, ei ulkoista luopumista ruoasta ja juomasta. Tämä olisi kuitenkin suistumista yhdestä yksipuolisuudesta toiseen, käsityksestä “paasto on vain ulkoista luopumista ruoasta ja juomasta” käsitykseen “paasto on vain kääntymistä ja hyvän tekemistä”. Paasto sisältää oikein ymmärrettynä molemmat.
Miten ruoasta ja juomasta tulisi sitten luopua? Luterilaisessa kirkossa on selvää, että paasto-ohjeet voivat olla vain suuntaa-antavia. Jotain on silti hyvä sanoa, koska ihminen tarvitsee opastusta varsinkin niissä kristillisen elämän asioissa, jotka ovat hänelle vieraita. Adventtipaasto ja pääsiäispaasto ovat pitkiä aikoja, ja siksi oleminen kokonaan syömättä tai juomatta ei voi tulla kyseeseen. Perinteisesti on jätetty pois liha, alkoholi ja nautintoaineet, kuten karkit, sipsit ja muut herkut. Ruoka on koostunut kasviksista ja kalasta. Syömisen määrääkin on saatettu vähentää, mutta tässä on hyvä noudattaa kohtuutta. Kutsumusten vaatimista tehtävistä on selvittävä myös paaston aikana. Sairaita, imettäviä ja raskaana olevia ei kehoteta paastoamaan. Tämä koskee myös ihmisiä, joilla on isoja ongelmia elämänhallinnan kanssa tai jotka ovat kärsineet tai kärsivät syömishäiriöistä. Paaston ei ole tarkoitus suistaa kenenkään elämää raiteiltaan vaan auttaa kilvoittelussa syntiä, maailmaa ja Perkelettä vastaan. Perinteisesti myöskään matkalla oltaessa paastosääntöjä ei ole seurattu.
Joulunalusaika tuo mukanaan joukon erityiskysymyksiä. Tulisiko kristityn paaston vuoksi jättää osallistumatta työpaikan jouluruokailuun tai kieltäytyä kylässä ollessaan pipareista? Minusta ei tulisi. Jouluruokailuihin jättävät osallistumatta yleensä lähinnä vieraita uskontoja tunnustavat. Kristitty ei anna haluamaansa todistusta, jos jättäytyy pois. Pikkujouluihin osallistumista kannattaa punnita juhlan luonteen mukaan. Jos on luultavaa, että juhlien päämäärä on vetää pää täyteen, ei kannata osallistua. “Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa irstas meno, vaan täyttykää Pyhällä Hengellä.” (Ef. 5:18) On hyvä miettiä, missä määrin itse järjestää syöminkejä adventinaikana. Voisiko adventinajan tilaisuuden järjestää siten, että paino on herkuttelun sijaan jouluevankeliumissa ja kristillisissä adventti- ja joululauluissa? Myöskään kylässä ollessa ei paastota, vaan silloin nautitaan vieraanvaraisuuden nimissä tarjotusta hyvästä.
Paaston tulee aina liittyä katumukseen, Jumalan puoleen kääntymiseen ja hyvän tekemiseen. Siksi adventinaikana on tärkeä raivata tilaa Jumalan Sanan lukemiselle ja rukoukselle. Jos messussa käyminen on jäänyt vähemmälle, on tärkeä aktivoitua ja löytää tiensä kirkonpenkkiin sellaisessa seurakunnassa, jossa Jumalan sanaa julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan Kristuksen asetuksen mukaan. Adventin- ja joulunajan keräykset seurakuntien, ulkolähetyksen ja vähävaraisten hyväksi ja sukulaiskyläilyt tarjoavat hyvän tilaisuuden noudattaa Herran sanaa oikeasta paastosta: “Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?” (Jes. 58:6–7)
Siunattua adventinaikaa!
Ks. myös Paaston aika – mutta miksi?
Kiitos kysymyksestäsi. Moni kristitty miettii tätä samaa kysymystä. Halloween on tullut amerikkalaisesta kulttuurista Suomeen ja sitä pidetään usein itsestään selvänä pimeään syksyyn kuuluvana asiana. Halloweenin tausta on kristillinen. Se saa nimensä pyhäinpäivän aatosta ”All hallows eve”. Kristityksi kääntyneet kelttiläiset liittivät omia uskomuksiaan pyhäinpäivään. He uskoivat, että vainajien henget ja pahat henget liikkuvat pyhäinpäivän aattona. Tästä johtuen Halloween on täynnä noitia, hirviöitä ja pimeyden voimia. Aivan vastaava ilmiö tapahtui Suomessa pääsiäisen suhteen. Pohjanmaalla poltettiin pääsiäiskokkoja hiljaisena lauantaina, koska pahojen henkien uskottiin liikkuvan tällöin. Tästä tuli ajatus pääsiäisnoidista.
Halloweenissa on siis kysymys ihmisten uskomuksesta ja sen ympärille syntyneestä kulttuurista. Kristityt eivät pääse pakoon ympäröivää kulttuuria, ja siksi meidän on pohdittava monissa kysymyksissä, kuinka kristitty elää erilaisten asioiden keskellä.
Jos kristitty juhlii halloweenia, ja järjestää vaikkapa lapsille isot halloweenjuhlat, mutta pyhäinpäivä jää täysin sivuun, on viesti selkeä. Halloween ja siihen liittyvät uskomukset ovat tärkeämpiä, kuin pyhäinpäivä. Jos halloweenin juhliminen tarkoittaa jonkinlaista halloweenin uskomuksiin turvautumista ja niiden todeksi ottamista, on tällainen juhliminen synti. Tällöin ihminen rikkoo ensimmäistä käskyä: Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita Jumalia minun rinnallani. Kysymys on siitä, ketä pelkäämme, ketä rakastamme ja kehen laitamme turvamme. Ehkä yleisempää on kuitenkin se, että halloween on eräänlainen leikki, joka vain uhkaa viedä tilaa kaikkein olennaisimmalta, tässä tapauksessa pyhäinpäivän sanomalta.
Entäpä jos halloweenia juhlitaan niin, että kurpitsat, noidat ja kummitukset ovat koristeena ja samalla selkeästi puhutaan Jeesuksen sovitustyöstä, ylösnousemuksesta ja siitä, miten Jeesuksessa ei enää tarvitse uskoa halloweenin pakanallisiin uskomuksiin. Halloweenin juhlinta on myös mahdollisuus opettaa pahan todellisuudesta ja siitä, miten ihmisen ei kuulu leikkiä pahojen voimien kanssa.
Tietenkin voi kysyä, mihin halloweenin koristeita sitten tarvitaan? Näkyykö Jeesus kaiken keskellä, vai jääkö syrjään?
Kristityn tehtävänä ei ole eristäytyä ympäröivästä kulttuurista, vaan miettiä, miten tässä ajassa voidaan elää Jumalan tahdon mukaan. Itse ajattelen, että lapsille voisi järjestää pyhäinpäivänä sellaisen juhlan, jossa vaikkapa leikkien muodossa näkyy Kristuksen voitto synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Esimerkiksi niin, että leikissä maalitauluna on halloween-noita tai kummitus, jota heitetään pallolla. Toinen mahdollinen leikki voisi olla sellainen, että pyhäinpäivän iltana lapset saavat särkeä pakanallisuutta edustavan kurpitsan. Tämän kaltaisilla sovelluksilla lapsia ei eristetä joka puolella olevasta kulttuurista, vaan he saavat oikeaa opetusta tämän kulttuurin keskellä ja oppivat suhtautumaan siihen oikealla tavalla.
Ks. myös Pyhäinpäivä
”Kirjatkoon P. Pietari tulopuolelle hyväksenne tämän suurenmoisen illan. +Olavi Rimpiläinen ynnä Simon Nahkuri.” Näin kirjoitti Olavi Rimpiläinen Simo Kivirannan esiteltyä meille Olavuksen, joka siis vieraili lukuisista käynneistään ensimmäisen kerran kodissamme Haukilahdessa 6.11.1975. Tulopuolella ei ole ollut vuosikymmenten ajan vain pikkupappilamme, vaan Olavuksen perhe, suuri joukko kirkkokansaa, Oulun hiippakunta, tunnustususkollisia paimenia ympäri maailmaa ja kansankirkon ns. tunnustusrintama. Siksi suurella mielenkiinnolla luin syksyn uutuutta: Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen -Viimeinen vanhauskoinen, 699 sivua, Perussanoma 2021.
Junkkaalan kirja on vakavasta yleisteemastaan huolimatta nautittavaa luettavaa siksikin, että siinä on koko ajan Olavuksen huumorin höystämiä, mutta jumaluusopillisesti selkeitä kiteytyksiä esitelmistään erilaisissa kokouksissa, vastauksia medialle, koululaisille, papeille ja lukemattomille kyselijöille. Olli ei lähtenyt juurikaan pitkien selitysten linjalle. Joskus riitti vain sutkautus tai non possumus. Tämän tunnetun sanan alkuperä lienee 1500-luvulta, kun paavi vastasi Henrik VIII:n pyyntöön saada erota Katariina Aragonialaisesta. Mutta tilanne ratkaisi, milloin piispa Olavin piti tarkasti selvittää Kirkon uskon perusteita pyhän Raamatun ja tunnustuksemme perustalta: ”Näin me uskomme, opetamme ja tunnustamme” mutta ”tämän me hylkäämme”!
Ensi tapaamisestamme alkaen meidät yhdisti sama usko ja Olavuksen älykäs huumori. Nämä molemmat lahjat ovat ilman muuta Pyhästä Hengestä! Yhä enemmän yhteen hitsautuvan kvartetin ominaispaino oli melkoinen: Olavus, Simo Kiviranta, Anssi Simojoki ja minäkin ”salkun kantajana”. Sain näistä kolmesta elämäni läheisimmät ystävät. Tietysti tärkeitä ja rakkaita ystäviä ovat olleet monet maallikot, saarnaajat ja papistosta Reijo Arkkila toiminnanjohtajakaudellaan ja Töölön naapurimme, jo nuorena suuriin mittoihin yltänyt Juhana Pohjola, joka oli Paavalin synodin sihteeri ollessani synodin hallituksen puheenjohtaja. Biografian kirjoittaja tuo esiin oikein, että tunnustusrintaman järjestäydyttyä Paavalin synodiksi keskeisenä puuhamiehenä oli myös lääninrovasti Timo Holma, mutta huomasimme, että piispaksi tultuaan Olavus ei halunnut suosituimmuusasemaan ketään papeistaan ja siksikään Holma ei samalla tavalla kuulunut joukkoomme. Kirja on vakavaa ja tarkkaa selvitystä ehkä Suomen ev.lut. kansankirkon raastavimmasta opillisesta taistelusta, yrityksistämme säilyttää kansankirkko pyhän Raamatun opissa paimenen virasta. Olimme vakuuttuneita prof. Seppo A. Teinosen tavoin:” Jos luterilainen kirkko toteuttaa naispappeuden, se ei enää voi esiintyä Raamatulle rakentavana kirkkona” (s. 125). Tässä kirkkotaistelussa tuli viimeistään esiin, ettei Olavus ollut mikään urankehittelijä, vaan pappisvalansa pyhyyden sisäistänyt mies.
Ilman muuta Olavuksella oli kykyä asettaa tavoitteita ja myös saavuttaa ne. Eikä monipuolisesti lahjakkaan miehen tulekaan jäädä paikoilleen. Tämä näkyy esim. siinä, että huomattuaan kansankirkon uuden kasvatusohjelman eli K-ohjelman olevan susi syntyessään, hän kiirehti viemään kirkon koulutusta johtamastaan koulutuskeskuksesta yhä enemmän hiippakuntien omaksi työksi. Hän ajatteli, että edes jossain hiippakunnassa Raamatun ja tunnustuksen mukainen koulutus voisi jatkua (90-91). Mutta en usko, että Olavusta vaivasi lainkaan vaarallinen virus, episkopaattitauti. Siinä taudissa piispaksi päässeet eivät ole olleet koskaan siunaukseksi hiippakunnilleen. Sen sijaan melkein lennosta napatut, kuten kirkkoisä Ambrosius, Milanon piispa, kantavat hedelmää taivaan laareihin vieläkin. Niin myös piispa Olavus, joka näki lehdestä, että hän on yksi piispakandidaateista (141). Piispa Hannes Leinosen jäätyä eläkkeelle 1979 media piti huolen, ettei Rimpiläistä valittaisi. Toisin kävi. Tuolloin ei ollut vielä nykyistä verkostoitumista eikä Paavalin synodin johtohenkilöistä ollut mentoreiksi tai coacheiksi – eikä Olavus sellaisia olisi tarvinnutkaan. Mutta tiedämme, että piispa Hannes Leinonen oli Rimpiläisen takana. Tietysti Simo Kiviranta soitteli pohjoisen ystävilleen. Minun tehtäväkseni tuli Keski-Pohjanmaan äänestäjin pitää yhteyksiä, koska olin paljonkin kiertänyt siellä raamattupäivillä ja evankeliumijuhlissa. Oulun hiippakunta sai todellisen piispan ja piispatar Annelista erinomaisen kapitulin sihteerin (esim. 423). Kapitulissa ja hiippakunnassa läheisin työtoveri oli Keijo Nissilä, joka totesi Olavuksen ajan olleen Oulun hiippakunnan kulta-aikaa (655).
Olavuksen tulikoe oli ilman muuta oikeuskanslerin käräjille joutuminen Oulun piispana kieltäydyttyään vihkimästä naisia papeiksi. Hän oli valmis kohtaamaan jopa piispan virasta potkimisen, mutta ei luopumaan raamatullisesta vakaumuksestaan (303-). Urankehittelijät tarkkaavat suhdanteita ja ovat valmiit takin kääntämiseen. Se ei tullut mieleenkään.
Kun biografian kirjoittaja tuli puolisonsa kanssa tuomaan minulle tekemänsä opus magnumin, toin esiin, että piispa Olavus oli sekä ystävä että työtoveri, mutta ei siinä mielessä työtoveri, että hän ei juurikaan kertonut meille muille kvartetin jäsenille Oulun hiippakunnan elämästä. Kopioin Junkkaalalle Lindilän ja kesäpaikastamme Hannulan arkistoista löytämistäni Olavuksen kirjeistä osan, mutta kuitenkin toistasataa. Lisäksi tapaamisissamme (olihan Apollonkadun kotimme Finnairin pysäkin vierellä) tuli esiin mitä monipuolisemmin Olavuksen työ. Kuitenkin tästä teoksesta vasta tajusin, miten laaja oli Olavuksen työkenttä. Hän otti kantaa myös yhteiskunnallisen vanhurskauden asioihin ja oli verkostoitunut pohjoisen päättäjien kanssa. Joskus Olavusta lentokentälle viedessäni hän konetta odottelevia tervehti ja esitteli minullekin milloin firmojen pomoja, milloin poliitikkoja.
Meille oli ratkaisevan tärkeää saada syntymään tunnustusrintama, Paavalin synodi ja yrittää estää naispappeuden tulo kansankirkkoon, sillä sydämemme oli vallannut taistelu oikean kirkon säilymisestä Suomessa. Tämän kuvaamisessa on Junkkaala onnistunut, enkä mene kirjan esitykseen tarkemmin. Totean, että Paavalin synodin toiminnasta tulisi saada erillinen teos. Panimme itsemme todella likoon ja saimme paljon ystäviä eri puolilta maailmaa. Apollonkadun kotimmekin oli monen piispan ja kirkkonsa vaikuttajan majapaikka. Olisin kyllä toivonut, että Junkkaala olisi selvittänyt tarkemmin esimerkiksi Paastonajan kirkkopäiviltä Olavin saarnoja, puheita, esitelmiä ja julkilausumiamme, joissa kaikissa oli Olavuksen käsialaa. Annoin melkoisen määrän myös lehtileikkeitä Junkkaalan käyttöön. Suurtapahtumat seurasivat toisiaan ja niistä olen jotain kertonut Vanhauskoisen päiväkirjassa 1975-1999, Helsinki 1999.
Hävisimme kirkkotaistelun median, uudistetun vaalilain ja arkkipiispa John Vikströmin selvän junttauksen takia. Niinpä kysyttiin, onko kirkko tämän jälkeen sama kuin ennen ja Olavus vastasi medialle: ”Se on tietysti toinen kirkko”, mutta hän rohkaisi raamatullis-tunnustuksellisia pysymään kristikunnan enemmistön opissa: ”Toivon, ettei sopeuduttaisi koskaan” ( 276).
Mutta sopeutuminen alkoi varsin pian. Kapitulit kelpuuttivat viranhakijoiksi vain ”yhteistyökykyisiä”. Itse olin ensimmäinen, jota ei Lapuan hiippakunta katsonut oikeutetuksi hakemaan kirkkoherraksi Teuvalle. Paavalin synodin hedelmänä syntynyt STI alkoi vuotaa, koska sen jäsenjärjestöt alkoivat varsin pian seurakuntatapahtumissa toimia naispappien kanssa. Biografiasta ei käy ilmi, että itse puheenjohtaja Olavus pyysi minua tarttumaan siihen, ettei Erkki Ranta voi toimia STI:n varapuheenjohtajana, koska hän asessorina on jopa ollut vihkimässä naispappeja (522) Tuosta yli 400 papin allekirjoittaneen vetoomuksesta ei ollut pian enää rippeitäkään. Yhtäkkiä oltiin valmiit vaihtamaan leiriä.
Ilman muuta Olavuksen läheiset suhteet ortodoksipiispaan auttoivat taistelussamme Raamatun puolesta naispappeutta vastaan. Minullakin oli läheiset suhteet room.katoliseen Opus Deihin. Mutta on eri asia allekirjoittaa ns. ekumeenisia opillisia asiakirjoja (Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista room.kat.kirkon kanssa, JD ja Porvoon sopimus). Piispa Olavin toiminta vaikeutti synodin kutistuvaa toimintaa. Mutta jopa satuiluna on pidettävä kirjoittajan saamia väitteitä, että esim. Kivirannan ja minun suhteet Olavukseen olisivat katkenneet (536-). Oikein kirjoittaja kyllä huomioi, että esim. kirjeenvaihtomme jatkui tiiviinä. Kuitenkin yhä vähemmän oli enää kansankirkossa ”hilpeitä maksumiehiä”, joista puhui Olavus Paavalin synodin kirkkopäivillä Ilmajoella 1988 (321). Kirjoittaja toteaa myös, että Olavuksen pelkäämät muutokset piispakunnassa tapahtuivat heti 2000-luvun alussa (618-)
Herätysliikkeissäkin tapahtui seulonnan aika. Siksi oli välttämätöntä lähteä perustamaan Luther-säätiötä (539). Paavalin synodissa into sammui, koska sen seminaarit olivat vain kansankirkon piispojen ja monien perässähiihtäjien uusimpien tölväysten esittelyä. Kuten Anssi Simojoki sanoi, seminaarien aika oli ohi ja oli lähdettävä kehittämään ”luterilaista kirkollisuutta” (540).
Monien ikävien tapahtumien jälkeen piispa Olavus kannusti kirkollis-hengellistä toimintaa rakentamaan ohi tuomiokapitulien. Niinpä hän antoi 1999 Juhana Pohjolalle virkamääräyksen rakentamaan jumalanpalvelusyhteisöjä (540). Samoin minä sain virkamääräyksen Luther-säätiöön Turun arkkihiippakunnan kapitulilta 2002 (620). Olin tarkasti selvittänyt Olavukselle, mihin pyrimme Luther-säätiössä. Mutta monistakin eri syistä emme kutsuneet Olavusta säätiön hallitukseen (541).
Olavus kirjoitti selvästi, että jos mahdollisuus saada vanhauskoisia pappeja torjutaan, ”niin sitten ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa asia omiin käsiin sen mukaisesti kuin Luther böömiläisiä neuvoo”(619). Vastaavanlaisia kirjeitä Olavus lähetti useille ja ymmärsimme, että meillä on laajan itsenäisen jumalanpalvelusverkoston rakentamiseen piispa Olavuksen siunaus. Niinpä hän 2004 kirjoitti Matti Väisäsen juhlakirjaan artikkelin, jossa totesi, että Luther-säätiöllä on ratkaistavanaan visaisia kysymyksiä tiloista ja taloudesta. Ne pystyimme ratkaisemaan nopeastikin. Mutta Olavuksen olisi pitänyt ilmaista myös se, että koska kansankirkon piispat eivät enää vihi vanhauskoisia miehiä papeiksi, on tärkeää saada pappeja Inkeristä, Afrikasta, Saksasta jne. Miksi heitä ei olisi saanut vihkiä Suomen maaperällä? Mielestäni on epärehellistä ja teologisestikin ongelmallista, jos piispallisessa vihkimyksessä miehestä tehdään esim. Inkerin kirkon pappi eikä kuitenkaan tarkoituskaan ole, että hän toimisi Inkerissä!
Heti naispappeuspäätösten jälkeen vaikutin omalta osaltani siihen, että piispa Olavi lähti Australiaan ja Papua-Uuteen -Guineaan 1988. Annoin kirjeenvaihtoamme tästäkin Junkkaalalle. Noissa palavereissa oli tärkeää keskustella, miten luterilainen kirkko Australiassa ja myös Papualla on muuta kuin kansan(valtion)kirkko. Kirjassa tuleekin esiin, että Olavus mm. Brisbanessa puhui, että Suomessakin joudutaan etsimään todennäköisesti pian uutta kirkkomallia (400). Tietysti lähdimme keskusteluissamme ensiksi pelkästään ordo-mallilla, joka ymmärretään Suomessa pietistisesti eklesiolina. Sehän oli vielä aluksi Luther-säätiössäkin prototyyppi. Simo Kiviranta oli suorastaan velvoittanut minua paneutumaan kirkko-oppiin ja opasti yhtenään, etteivät viralliset asemat, pitkä kansallinen historia ja nimet tee kirkkoa kirkoksi. Tunnustuksemme selvittää, että missä Kristus on puhtaasti saarnatussa sanassa ja oikein toimitetuissa sakramenteissa läsnä, siellä on Kirkko. Tämä ratkaisee kaiken. Tätä Olavus opetti kirkkaasti ehkä hänen dogmaattisimmassa artikkelissaan, joka on ystävänsä, Saksan itsenäisen kirkon (SELKD) piispan Jobst Schönen juhlakirjassa 1997 (545-). Junkkaala referoi hyvin, mutta painopiste on nimenomaan tärkeässä opetuksessa: ” Die brennende Frage der Menschen der Reformationszeit war:Was ist die richtige Kirche? Die Väter der Reformation haben diese Frage nicht direkt beantwortet, sondern erst einmal so gestellt: Wo ist die richtige Kirche? Und als Antwort auf diese Frage haben sie Kennzeichen der richtigen Kirche vorgeführt.” (Uskonpuhdistusajan ihmisten polttava kysymys oli: mitä on oikea kirkko? Uskonpuhdistuksen isät eivät suoraan vastanneet tähän kysymykseen, vaan asettivat kysymyksen tällöin näin: missä on oikea kirkko? Ja vastauksena he esittivät oikean kirkon tuntomerkit.) Missä -wo? Piispa Olavus oli kirkko-opissa Tunnustuksemme Magna cartan mies. Ratkaisevaa ei ole siis historiallinen kontinuiteetti. Yhteiskunta ei myöskään määritä oikean kirkon olemusta. Mutta laillinen suhde tai järjestäytymistapa on tarpeen ja se ratkaistaan, mikä palvelee Kirkkoa ja sen raamatullista seurakuntaelämää. Kirkkokunnan ei tarvitse välttämättä etsiä Patentti- ja rekisterihallituksen alaisen kirkollisen yhdyskunnan statusta, jos muitakin vaihtoehtoja löytyy. Niinpä Luther-säätiöstä kehittyi nopeasti laajan seurakuntaverkoston synnyttyä Lähetyshiippakunta, jonka asema Suomessa on täysin laillinen, mutta se ei ole hakeutunut Patentti- ja rekisterihallituksen alaisuuteen.
Piispa Olavus oli sisäistänyt sen, että kirkko voi olla Kirkko vain armonvälineiden tähden ja voimasta, mutta varsinkin viime metreillään hän alkoi ottaa takaisin ja alkoi painottaa historiallista kontinuiteettia vastoin oikean kirkon tuntomerkkejä. Hän ei jaksanut sittenkään myöntää, että yhtenäiskultttuurin aika on auttamattomasti ohi ja kansankirkko ei toimi enää oikean kirkon tuntomerkkien mukaisesti edes pohjoisessa. Lintukotoja voi vielä olla jokunen, mutta pian kaikki häviävät sukupuuttoon. Junkkaala antaa Olavuksen viimeisimmille haastatteluille mielestäni liian suuren painon. Rakas Olavus pelottelee niissä Lähetyshiippakunnassa eläviä termillä ”vapaakirkko”. Suomalaisessa kontekstissa ”vapaakirkko” on uudelleenkastajien tai joka tapauksessa reformoidun kristillisyyden yhteisönimitys. Sitä ei tule käyttää Lähetyshiippakunnasta. Olemme kyllä kansankirkkoon nähden itsenäinen luterilainen kirkkokunta, mutta joka mahdollistaa jäsenkunnassaan jopa ”kaksoisjäsenyyden”. Vieläkin toimii Lähetyshiippakunnassa esimerkiksi niitä pappeja, joilta ei ole riistetty Suomen ev.lut. kirkon pappisoikeuksia. Junkkaala vetää johtopäätökset Olavista: ”Hän halusi kirkon johdon ratkaisuihin syvästi pettyneenäkin loppuun saakka toimia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uudistumiseksi ja välttää kaikkia luterilaisen vapaakirkon suuntaan vieviä ratkaisuja.” (641). Väitän, että piispa Olavi alkoi käyttää nyt peruutusvaihdetta.
Timo Junkkaala on toimittanut hyvän elämäkerran. Hän on viime vuosikymmenten vanhan koulukunnan kasvatti, joka seuraa historiankirjoituksessa kuvailevaa kaavaa: ”Wie ist es eigenlich gewesen”. Kun Junkkaala on tarkasti tahtonut esittää Rimpiläisen elämäntyötä, on kirjasta tullut monien yksityiskohtienkin vuoksi tiiliskivi – tosin hyvä sellainen. Mutta jo pitempään Suomessakin on akateeminen historiankirjoitus yhä enemmän analysoinut ja suorastaan esittänyt väittämiä, miksi tapahtui niin kuin tapahtui (esim. Jorma Kalela, 2000, Sari Autio-Saramo, 2008): ”Tutkijasta on tullut aktiivinen toimija, joka omalla tulkinnallaan ja valinnoillaan aktiivisesti rakentaa menneisyyttä.” Tätä olisin toivonut Junkkaalankin kirkkohistorialliselta teokselta. Vastaamalla jatkuvasti kysymykseen miksi, Junkkaala olisi saanut analyyttisemman tutkimuksen. Poimin jonkun yksityiskohdan:
Tällaista analysointia voisi jatkaa, sillä kansankirkon murroksessa eläneinä eteemme tuli vaikka kuinka monia avoimia kysymyksiä, jotka vaativat syvää paneutumista nimenomaan teologiaan. Vaikka eräiltä osin kvartetistamme irrottautui eläkevuosinaan piispa Olavus, hän pysyi rakkaana ystävänä loppuun asti. Siksikin pidän Timo Junkkaalan mainiota kirjaa piispa Olavi Rimpiläisen hagiografiana.
”Rauhan saivat pyhät Herran!”
Herra kanssasi!
Ks. myös Elämä on joukkuepeliä – John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana
Mistä asioista uskonpuhdistuksessa oikein oli kysymys? Mitkä olivat sen ydinkysymyksiä? Meillä on nimittäin vaarana ajautua itse asioiden ohi ja keskittyä vain epäolennaisiin kysymyksiin. Taannoin juhlittiin uskonpuhdistuksen juhlavuotta. On kuitenkin riski, että reformaation muistamisessa pyöritään vain ulkonaisissa kysymyksissä, kun itse uskonpuhdistuksen sisältö jää juhlakulissien taakse.
Eräässä juhlavuoden kirjoituksessa pohdiskeltiin ”Mikä olisi Suomi ilman Lutheria?” Tekstissä lueteltiin uskonpuhdistuksen vaikutuksia. Niitä ovat mm. suomen kielen asema, koulutus ja sivistys, kansallisuusaate, hyvinvointiyhteiskunta, perheen korostaminen, tieteellinen ajattelu, kirkon ja valtion läheinen suhde, sukupuolten tasa-arvo ja työmoraali. Varmaankin uskonpuhdistus on epäsuorasti vaikuttanut kaikkeen tähän. Mutta kaikki nämä ovat vain sivuvaikutuksia, eivät itse uskonpuhdistuksen sisältöä. Onkin riski, etä luetellaan vain yhteiskunnallisia asioita, ei itse hengellistä muutosta. – Siksi meidän on syytä mennä pintaa syvemmälle ja näiden vaikutusten ”taakse”, itse sylttytehtaalle, uskonpuhdistuksen hengellisiin löytöihin.
Sitä me nyt lähdemme etsimään ja tutkimaan. Koska uskonpuhdistukseen kuuluu teesien naulaaminen, naulaan minäkin nyt omat teesini. Lutherilla oli 95 teesiä, mutta minä koetan selvitä kymmenellä. Eikä täällä varmaan olisi enää montaa lukijaa jäljellä, kun olisin päässyt 95:en teesiini. Joten kymmenen napakkaa teesiä siitä, mitkä asiat ovat uskonpuhdistuksessa olennaisia. Mitä voimme oppia 500 vuoden takaa, ja millä on merkitystä tänäkin päivänä? Ja miltä kirkkojen välinen yhteys näyttää näiden teesien valossa?
Tulet huomaamaan, että monet näistä teeseistä kuulostavat ennestään tutuilta. Tämä johtuu siitä vaikutuksesta, mikä uskonpuhdistuksella on ollut Suomenkin kristillisyyteen. 1500-luvun tilanteessa nämä väitteet saattoivat kuulostaa hyvinkin kumouksellisilta:
Keskiajan uskonnollisuudessa armo ja Kristuksen sovitustyö erkaantuivat toisistaan. Armo oli vähän niin kuin kaasua, joka tulee taivaasta. Armon katsottiin auttavan ihmistä elämään Jumalan tahdon mukaan ja näin valmistautumaan pelastukseen. Armo tuli ikään kuin avuksi ihmisen omaan kilvoitteluun. Puhuttiin ennättävästä armosta ja vuodatetusta armosta ja monista muista.
Toisaalta ajateltiin niin, että ihmisen tulee ensin tehdä voitavansa. Vasta sen jälkeen Jumala ikään kuin ”rientää hätiin” ja armollaan täyttää sen, mikä ihmiseltä jää puuttumaan (- tämä on muuten suunnilleen samanlainen käsitys armosta kuin muslimeilla). Ihmisen tulee myös valmistaa itseään armon vastaanottamiseen. Tähän kehittyi keskiajan kuluessa monia tapoja, jotka liittyivät rukouksiin, paastoamiseen, pyhiinvaelluksiin jne. Luterilaiset tunnustuskirjat sen sijaan hylkäävät suoraan ajatuksen, että ihminen voisi valmistautua armoon tai myötävaikuttamaan siihen jollakin tavoin (Yksimielisyyden ohje 2:11).
Jos ei ihminen voi teoillaan tai ansioillaan saada armoa, niin voisiko hän kuitenkin ansaita sen uskon avulla? On tärkeä tajuta, ettei uskokaan ole mikään ansio Jumalan edessä vaan uskokin on Jumalan lahja, jonka ihminen saa evankeliumin sanasta. Tämän uskon kautta Jumalan armo ja Kristuksen sovitustyö kuitenkin luetaan ihmisen hyväksi. Usko on väline pelastuksen vastaanottamiseen.
Pelastuksen perusta ei kuitenkaan ole uskossa. Me emme pelastu uskon tähden tai uskon ansiosta vaan uskon kautta. Pelastuksen perusta on yksinomaan Jumalan armossa. Armo ei vain tule avuksi ihmisen ponnisteluihin vaan armosta täysin riippuu se, pelastuuko ihminen vai ei.
Jumalan armoon kuuluu kaksi osaa: suosio ja lahja. Jumalalla on (mieli)suosio ihmisiä kohtaan, Hän rakastaa luomaansa ihmiskuntaa. Suosio on Jumalan mielenlaatu meitä kohtaan. Jumala on olemukseltaan armollinen. Jumala ON rakkaus (1. Joh. 4:16).
Mutta armo on myös lahja. Tuo armon lahja on Kristus itse, Jumalan Poika ristiinnaulittuna meidän syntiemme sovitukseksi. Me emme näe Jumalan armoa emmekä Hänen suosiollisuuttaan emmekä Jumalan olemusta, mutta me näemme Kristuksen ristillä ja tajuamme: tällainen on Jumala, tätä on armo. Me pelastumme yksin tämän ristin armon ansiosta.
Tämä tekee turhaksi kaikki ihmisen omat ponnistelut koettaa itse pelastaa itseään tai ansaita Jumalan suosiota. Jumala on suosiollinen meitä kohtaan siksi, että Hänen Poikansa on tehnyt ansiollisen teon eli kuollut ihmisten puolesta. Tämä on pelastuksen ainoa perusta, johon me emme voi lisätä mitään tai myötävaikuttaa sen saamiseen. Jumalan armo ristillä tekee kaiken meidän hyväksemme.
Vanhurskauttamisopilla tarkoitetaan oppia siitä, että syntinen ihminen vanhurskautetaan yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin uskon kautta, ilman lain tekoja. Vanhurskauttamisen sisältönä on varsinkin syntien anteeksiantamus, joka on ”ahdas portti” Jumalan valtakuntaan. Tämä on koko kristillisen uskon pääkohta. Siinä on ilmaistu kaikkein tärkein asia eli se, kuinka ihminen pelastuu eli tulee kelvolliseksi Jumalan edessä.
Luther sanoo, että vanhurskauttamisoppi ”on pääkohta ja kulmakivi ja se yksin synnyttää Jumalan seurakunnan, ravitsee, rakentaa, ylläpitää ja puolustaa sitä. Ilman sitä ei Jumalan seurakunta voi pysyä pystyssä hetkeäkään. Seurakunnassa ei kukaan myöskään voi oikein opettaa eikä menestyksellisesti vastustaa ainoatakaan vastustajaa, jollei pidä voimassa tätä opinkohtaa”.
Luther jatkaa: ”Tämä opinkohta ainoastaan pääasiallisesti erottaa kirkon muista, pakanoista ja taikauskosta. Vieläpä tämä oppi on verrattavissa koko kristinopin ja -uskon linnoitukseen ja ensiarvoiseen suojavarustukseen. Mutta jos se tulee joko hämärretyksi tai väärennetyksi tai kumotuksi, mahdotonta silloin on säilyttää opin puhtautta muissa kohdissa” (Pieper 1961, 382).
Luther antoi siis vanhurskauttamisopille aivan ratkaisevan merkityksen. Kaikki tosi kristityt uskovat siksi tämän opin mukaisesti, että synnit saadaan anteeksi Kristuksen armon ansiosta. Myöskään mitään oikeaa kristillistä kirkkoa ja seurakuntaa ei voi olla olemassa, ellei sen perustana ole armo Jeesuksessa Kristuksessa.
Roomalaiskatolisen kirkon mukaan ihminen ei kuitenkaan pelastu yksin uskon kautta vaan tarvitaan myös rakkauden kautta tapahtuvaa muutosta ihmisessä. Heidän mukaansa myöskään pelkkä syntien anteeksisaaminen ei pelasta vaan pelastumiseen vaaditaan myös pyhittyminen ja uudistuminen. Roomalaiskatolisen kirkon uusi katekismus (1992) sanoo, että ”Jumala vuodattaa ne (eli hyveet; uskon, toivon ja rakkauden) uskovien sieluihin, tehdäkseen heidät kykeneviksi toimimaan Hänen lapsinaan ja ANSAITSEMAAN iankaikkisen elämän”.
Tämä on kyllä edelleen hyvin kaukana siitä puhtaasta vanhurskauttamisopista, jonka mukaan syntinen ihminen vanhurskautetaan yksin Jumalan armosta yksin uskon kautta. Kun synnit on anteeksi annettu, me olemme taivaan kansalaisia.
Armonvälineillä tarkoitetaan Jumalan sanaa ja sakramentteja eli kastetta ja ehtoollista. Sana, kaste ja ehtoollinen ovat siis armonvälineet, jotka tarjoavat ja lahjoittavat ihmiselle pelastuksen. ”Armonvälineet” ovat siis välineitä, joita Jumala käyttää armonsa välittämiseen. Kaikkien armonvälineiden sisältö on periaatteessa sama eli Kristus. Kristus on läsnä ja vaikuttaa näissä välineissä. Hän on todellisesti läsnä Sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa.
Tähän saakka katoliset ja luterilaiset ovat suunnilleen samaa mieltä. Katolisten mukaan armonvälineet vaikuttavat kuitenkin myös ilman vastaanottajan uskoa. Ne vaikuttavat tehtynä tekoja. Esimerkiksi kaste tuo pelastuksen, vaikkei ihminen uskoisikaan.
Kristikunnan toisella laidalla, nk. vapaissa suunnissa, taas ajatellaan, että Jumala voi pelastaa ihmisen ilmankin näitä välineitä. Voidaan toki ajatella, että evankeliumin julistus on yhteydessä uskon syntymiseen, mutta Jumalan sanaa ei nähdä armonvälineenä, puhumattakaan kasteesta tai ehtoollisesta.
Luterilainen linja on keskitie. Ilman armonvälineitä ei synny uskoa eikä kukaan pelastu. Pyhä Henki tosin voisi toimia niiden ulkopuolellakin, mutta Jumala on Sanassaan ilmoittanut toimivansa juuri näiden välineiden kautta. Kukaan ei kuitenkaan voi pelastua ilman uskoa. Usko ottaa vastaan Jumalan armon, jota välineet pitävät esillä ja tuo niiden luo. Siksi Luther korosti uskon suurta arvoa ja merkitystä.
Uskonpuhdistuksen suuria löytöjä oli tämä kristityn ihmisen tilan määritteleminen: hän on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Se tarkoittaa sitä, että syntinen ihminen julistetaan / luetaan Jumalan edes vanhurskaaksi Kristuksen ansiosta. Olemukseltaan hän kuitenkin säilyy elämänsä ajan syntisenä. Synti on ihmisen olemuksessa, ei vain teoissa, sanoissa ja ajatuksissa.
Katolinen kirkko ei koskaan ole hyväksynyt tätä oppia. Heidän mukaansa kaste poistaa ihmisen syntisyyden, ei vain syyllisyyden. Ihmiseen jää katolisten mukaan jonkinlainen taipumus pahuuteen, mutta sitä ei kuitenkaan kutsuta syntisyydeksi. Katoliset uskovat myös, että pyhät ihmiset voivat edetä pyhittymisessä niin pitkälle, ettei synti enää vaikuta heissä.
Kristikunnan toisella laidalla, nk. vapaissa suunnilla / reformoidussa kristillisyydessä synti ymmärretään usein vain pahoina tekoina ja tuhovoimana, ei ihmisen olemukseen kuuluvana asiana. Siksi he kieltävät myös perisynnin olemassaolon. Joissakin näissä kirkkokunnissa uskotaan myös siihen, että ihminen voi saavuttaa elämänsä aikana jopa synnittömyyden.
Sekä katoliset että reformoidut ovat siis melko optimistisia ihmisen mahdollisuuksien suhteen. Luterilaisuudessa sen sijaan synti nähdään syvempänä ja sitkeämpänä voimana. Se kuuluu ihmisenä, myös kristittynä elämiseen maan päällä. Tätä voisi väittää pessimistiseksi käsitykseksi, mutta itse asiassa se on realismia. Kokemus todistaa tämän opin todeksi. Siksi tämä oppi kristityn samanaikaisesta syntisyydestä ja vanhurskaudesta on myös hyvin lohdullinen ja armollinen. Meidän ei tarvitse esittää parempaa kuin olemme. Eikä meidän tarvitse käyttää voimiamme siihen, että koetamme tehdä itsestämme synnitöntä. Sen sijaan saamme aina uudelleen pukeutua Kristuksen lahjavanhurskauteen, lainavaatteisiin. Ne peittävät meidän häpeällisen syntisyytemme Jumalan edessä.
Puhuimme jo aikaisemmin siitä, että Jumalan Pyhä Henki voisi kyllä toimia missä haluaa. Varsinkin nykyisin on liikkeellä opetusta, jonka mukaan Pyhä Henki laskeutuu vaikkapa siten, että ihmiset ylistävät, kohottavat kätensä, rukoilevat palavasti tai laulavat tuntikausia ylistyslauluja. Näin Pyhä Henki saadaan tulemaan ihmisten luo (vaikka se lähinnä näyttääkin tunteiden nostattamiselta).
Luterilaisten uskonpuhdistajien opetus oli aivan toinen. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan: ”Sanassa ja sakramenteissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon – missä ja milloin Jumalan sen hyväksi näkee”. Näitä armonvälineitä puolestaan seurakunnassa hoitaa ”evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka” (§ V).
Sen sijaan oppi jonkinlaisesta ”suorasta” Pyhän Hengen toiminnasta kielletään : ”Me hylkäämme ja torjumme … hurmahenkien harhan, kun he kuvittelevat, että Jumala vetää ihmisiä luokseen sekä valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa heitä käyttämättä mitään välineitä, siis ilman että ihminen kuulee Jumalan sanaa ja käyttää pyhiä sakramentteja” (Yksimielisyyden ohje 2:6).
Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen ovat siis ne välineet, joilla Pyhä Henki ”ajaa sisään” ihmisen elämään. Jos ihminen haluaa pelastua, hänen tulee siis saada kuulla Jumalan sanan puhdasta julistusta ja tulla kastetuksi. Ehtoollinen ei sen sijaan ole uskovaksi tulemisen vaan uskossa pysymisen väline ja sakramentti. Niiden kautta Pyhä Henki tekee jatkuvasti uudistaa ja pyhittävää työtään meissä.
Luterilainen kirkko hyväksyy vain kaksi sakramenttia, toisin kuin roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko. Kyse on kuitenkin enemmänkin siitä kuinka sakramentit määritellään. Luterilaisen määrittelyn mukaan vain kasteeseen ja ehtoolliseen sisältyy Kristuksen nimenomainen käsky ja vain niissä Jumalan sanaan liittyy myös aine (vesi, leipä ja viini). Näin ei ole mirhalla voitelussa, konfirmaatiossa, ripissä, avioliittoon vihkimisessä, papiksi vihkimisessä eikä viimeisessä voitelussa.
Joskus 1990-luvulla oli sellainen hokema, että ”koska ihmiset eivät tule kirkkoon, niin kirkon pitää mennä ihmisten luo”, pitää ”jalkautua”. Sitä sitten koetettiin toteuttaa vaikkapa niin, että papit menivät kapakkaan. Ei kuitenkaan ajateltu loppuun saakka sitä, mitä sen jalkautumisen pitäisi tarkoittaa. Eihän se riitä, että pappi menee kapakkaan. On siellä pappeja ennenkin nähty. Olennaistahan olisi se, että Kristus menisi kapakkaan. Kristus tulee johonkin paikkaan Jumalan sanan kautta (myös sakramentissa Kristus tulee Sanan kautta). Jos papilla on Jumalan sana puhtaana mukanaan, silloin Kristus toki voi tulla vaikka kapakkaan.
1990-luvulla erään seurakunnan nuorisotyöntekijä sanoi minulle, että ”ei ne lapset ja nuoret mitään Raamatun opetusta kuuntele. Tärkeintä on se, että he saavat myönteisiä kokemuksia seurakunnasta”. Siinä taas ovelalla tavalla sivuutettiin Jumalan sana ja luultiin, että kirkko voi toimia jotenkin itsessään, ilmankin Sanaa.
Kaikkien tällaisten harharetkien vuoksi on tärkeä muistuttaa aina tästä ydinasiasta: vain puhdas Jumalan sanan saarna vetää ihmisiä Jumalan luo, valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa ihmisiä (Yksim. ohje 2:6). Pelastuminen on mahdotonta, ellei Jumalan sanaa julisteta puhtaasti ja oikein. Jumalan sana synnyttää ihmisessä uskon ja usko tarttuu Kristuksen sovitustyöhön. Näin ihminen pelastuu.
Ilman Jumalan sanan puhdasta saarnaa ei ole sielujen pelastusta eikä ennen pitkää myöskään Kristuksen kirkkoa.
Hämmentävää kyllä tämä Tunnustuskirjoista nouseva teesi kuulostaa monien korvaan nykyään epäluterilaiselta, jotenkin hurmahenkiseltä. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa todetaan: ”Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen’” (Schmalkaldenin opinkohdat 12).
Roomalaiskatolinen kirkko korostaa kovasti kirkon virkaa, sakramentteja ja kirkon rakenteita. Vapaissa suunnissa taas painopiste on uskovissa ihmisissä ja heidän toiminnassaan. Luterilaisuus saavuttaa tässäkin tasapainon näiden välille. Tunnustuskirjojen mukaan kirkko ei ole ”sellainen yhteisö, joka rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan … vaan se on ensisijassa uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä”. Se on todella ”pyhien yhteisö”, ja nimenomaan tätä ilmausta Tunnustuskirjat käyttävät: ”Kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on niiden pyhien yhteisö, jotka todella uskovat Kristuksen evankeliumin ja joilla on Pyhä Henki” (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII/VIII.28). Ulkonaisesti kirkkoon kuitenkin kuuluu myös ”teeskentelijöitä ja jumalattomia”, jotka eivät kuitenkaan ole todellisesti Kristuksen kirkon jäseniä. – Tämä on luterilainen käsitys seurakunnasta, mutta sitä ei kuule kovin usein julistettavan saarnatuoleista.
Pyhien yhteisö ei kuitenkaan tarkoita itsessään pyhien, vielä vähemmän hyvien yhteisöä. Tuo nimitys ”pyhien yhteisö” tarkoittaa sellaista yhteisö, jonka jäsenillä on yhteys Pyhään eli Jumalaan. (Näin Werner Elert selittää tuota termiä kirjassaan Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, saks. 1985, suom. 2013).
Yhteys Pyhään ei ole mahdollista ilman välineitä, armonvälineitä. Siksi Tunnustuskirjat sanovat, ettei kirkko ole vain uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä vaan sillä on myös ”ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen” (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII/VIII.4. Kirkko ei ole siis vain uskovien yhteisö vaan se voidaan ennen muuta tunnistaa siitä, että siellä julistetaan evankeliumia puhtaan opin mukaan ja sakramentit toimitetaan niin kuin Kristus on ne Sanassaan säätänyt.
Usein onkin parempi ettemme liikaa tuijota sitä, minkälaisia ihmisiä seurakunnassa on. Siinä joutuu usein pettymään. Mutta kun Kirkon Herra on siellä läsnä Sanassaan, kasteessa ja ehtoollisessa, silloin saamme odottaa paljon. Ne eivät ole vain ulkonaisia merkkejä, vaan niissä Jumala on ihmisen kohdattavissa.
Luterilaisuutta syytettiin alusta lähtien siitä, että se vie pois pohjan hyvien tekojen tekemiseltä. Jos ei teoilla ole mitään merkitystä pelastumisen kannalta, miksi ihminen tekisi mitään hyvää. Roomalaiskatolisten mukaan tämä johtaa vain itsekkyyteen ja lähimmäisen unohtamiseen. – No, näin on varmaan joskus käynytkin, kun luterilainen oppi hyvistä teoista on ymmärretty väärin.
Luterilaisen uskon mukaan hyvät teot ovat välttämättömiä, mutta eivät pelastumisen kannalta. Hyvän tekeminen kumpuaa siitä, että me ymmärrämme Kristuksen tehneen ja tekevän meille koko ajan valtavan paljon hyvää. Ennen muuta hän antaa meidät monet syntimme jatkuvasti anteeksi.
Siksi mekin haluamme armahtaa lähimmäisiämme ja tehdä heille hyvää. Tällainen tekeminen ei kuitenkaan kumpua laista vaan evankeliumista. Se ei ole pakkotyötä vaan vapaaehtoista. Aina se ei toki ole mukavaa eikä meidän itsekäs mielemme haluaisi aina tehdä muille hyvää. Pyhä Henki ohjaa kuitenkin uskovaa hyviin tekoihin ja antaa niihin voiman ja taidon.
Teot eivät edellä uskoa vaan ne seuraavat sitä. Tekoja ei myöskään saa sekoittaa uskoon eikä pelastukseen, vaan ne ovat uskon hedelmiä. Jos uskova ei kuitenkaan tee mitään hyvää, silloin voidaan epäillä hänen uskonsa aitoutta. Tunnustuskirjoissa sanotaan, että ”usko ei ole oikea vaan väärä, jos sen seurauksena ei ole hyviä tekoja” (Schmalkaldenin opinkohdat 13:4). Hyvät teot todistavat uskosta. Aina kuitenkaan itse emme edes huomaa hyviä tekojamme, koska niitä tekee Kristus minussa eikä minun lihani, ”vanha aatamini”.
Ajatus kutsumuksesta (saks. Beruf) on nykyisessä muodossaan Lutherin keksintö. Tätä ei moni tiedä.
Roomalaiskatolisessa kirkossa arvostettiin suuresti papin ja varsinkin munkin ja nunnan kutsumusta. Ihminen saavuttaa muka korkeimman hengellisyyden silloin, kun hän luopuu tästä maailmasta ja omistautuu täysin Jumalalle. Tällöin hän pyhittyy ja vapautuu niistä maailman himoista, jotka vaivaavat tavallisessa elämässä eläviä ihmisiä. Tämän vuoksi myös naimattomuutta pidettiin suurena hyveenä.
Luther käänsi tämän asetelman ylösalaisin. Suurin ja tärkein tehtävä tapahtuu aina ihmisten parissa, arkisessa työssä. Jumala on luonut koko maailman ja asettanut ihmiset viljelemään ja varjelemaan tätä maailmaa. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa tässä työssä Jumalan työtovereina. Siksi kaikki rehellinen työ on Jumalan palvelemista ja lähimmäisen rakastamista. Tärkeää on löytää tämä oma kutsumuksensa ja hoitaa sitä uskollisesti ja hyvin.
Tällä tuli olemaan suuri vaikutus länsimaissa. Kaikkea työtä alettiin ajatella samanarvoisena. Teet arvokasta työtä, olitpa kotiäiti, maanviljelijä, tehdastyöläinen, opiskelija, pappi tai maallikko. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä papiksi ollakseen arvokkaita. Jokaisen tulee tehdä sitä työtä, mihin Jumalan hänet kutsuu.
Ajatus kutsumuksesta on hiipunut viime vuosikymmenien aikana. Tämä johtaa siitä, että kutsumukseen sisältyy ajatus siitä, että on Joku, nimittäin Jumala, joka kutsuu johonkin tehtävään. Kun usko Jumalaan häipyy, häipyy myös ajatus kutsumuksesta. Sen seuraukset me näemme työelämässä. Vastuuntunne vähenee, kun ei enää ole sitä suurta Työnantajaa, jolle koetaan olevamme jopa ikuisessa vastuusta leiviskämme hoitamisesta. Työt hoidetaan aina vain leväperäisemmin ja suurpiirteisemmin. Terve ammattiylpeys häviää. Tässäkin näkyy siis kristillisyyden ja luterilaisuuden vaikutuksen oheneminen.
Luterilaisia on syytetty siitä, että he tottelevat kyselemättä valtiovaltaa. Saksalaiset eivät nousseet Hitleriä vastaan, vaan noudattivat tämän hirveitä päätöksiä jopa kansanmurhasta. Eikö juuri luterilaisuudessa ole korostettu alamaisuutta esivallalle?
Tämä pitää paikkansa tiettyyn rajaan saakka. Luther puhuu kyllä paljon siitä, että esivalta on Jumalan asettama eikä se kanna turhaan miekkaa. Tässähän hän vain toistaa Paavalin opetusta asiasta. Lutherin mukaan ”esivaltaa ja miekkaa on pidettävä yhtä suuressa arvossa kuin aviosäätyä tai maanviljelystä ja muuta Jumalan säätämää työtä” (WA 11,257-258; En minä kuole – vaan elän 1967, 47). Maallinen esivalta oli siis Lutherin mukaan Jumalan asettama järjestys.
Mutta mihin sitä tarvitaan? Luther sanoo: ”Kun nyt (esivallan) miekka on kaikelle maailmalle erittäin tarpeellinen ja hyödyllinen rauhan säilyttämiseksi, syntien rankaisemiseksi ja pahantekijöiden hillitsemiseksi, niin kristittykin alistuu täysin alttiiksi miekan herruuteen. Hän maksaa veronsa, kunnioittaa, auttaa ja palvelee esivaltaa ja toimii kykynsä mukaisesti valtiovallan eduksi, jotta se pysyisi voimassa ja saisi osakseen kunnioitusta ja pelkoa, vaikkakaan hän itse ei tarvitse siltä mitään. Sillä hän katsoo vain sitä, mikä on hyvää ja hyödyllistä toisille” (WA 11,253; En minä kuole – vaan elän, 1967, 49). Valtiovalta ylläpitää siis järjestystä ja huolehtii ihmisten tarpeista – tai näin sen ainakin tulisi tehdä.
Mutta esivallallakin on rajansa. ”Sen ei tule mestaroida uskoa ja Jumalan sanaa, vaan pahoja tekoja”, sanoo Luther. Valtiovalta ei voi puuttua sielun asioihin: ”Sielu ei kuulu keisarin valtapiiriin. Hän ei voi sitä johtaa eikä opettaa … ei sitoa eikä päästää … Mutta ruumista, omaisuutta ja kunniaa kohtaan keisari voi menetellä niin, sillä ne kuuluvat hänen valtapiiriinsä” (WA 11, 265-266, En minä kuole – vaan elän, 1967, 50).
Valtiovalta voi siis käsitellä vain ulkonaisia asioita, mutta ei ihmisen sisimmän asioita, ei omantunnon eikä uskon kysymyksiä. Jos se tunkeutuu sinne, se ylittää valtuutensa. Sellaiseen kristityn ei tarvitse koskaan suostua.
Saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer joutui natsi-Saksassa tällaiseen kuuliaisuuden ja kapinoimisen ristiriitaan. Olisiko luvallista tappaa Hitler vai ei? Bonhoeffer vastasi syvällisen arvioinnin jälkeen tähän myöntävästi. Suuremman tuhon välttämiseksi kristitty voi joskus asettua esivaltaa vastaan. Itse hän tosin ei osallistunut Hitlerin murhayritykseen, mutta monet hänen lähipiiriinsä kuuluvat (mm. veli ja lanko) osallistuivat; ja saivat maksaa siitä hengellään.
Alistuminen sellaisiin esivallan päätöksiin, jotka ovat Jumalan tahdon vastaisia, ei luterilaisuuden mukaan ole oikeaa kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan.
*****
Paljon muutakin löytöjä voi tehdä uskonpuhdistuksen äärellä. Toivon, että sinäkin jatkat niiden etsimistä, löytämistä ja niiden varassa elämistä!
Ks. myös uskonpuhdistuksen vaiheet.
Kysymys: Luther vaikutti ymmärtääkseni olevan vahvasti sillä kannalla, että ihmisen tulisi pysyä kutsumuksessaan, palvellen siinä maallisessa työssä jossa on (viitaten mm. 1 Kor 7). Miten tulisi nykyisin suhtautua esim. uralla etenemiseen, jatko-opintoihin, työpaikan vaihtamiseen? Tai koko alan vaihtamiseen?
Vastaus:
Paavalin antama ohje orjille tosiaankin on: ”Vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana.” Samalla hän kuitenkin sanoo tiukkaan sävyyn: ”Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Älkää ruvetko ihmisten orjiksi!” Miten nämä kaksi lausetta sopivat yhteen? Paavali ei tarkoita, että kristityn olisi parempi elää orjana kuin vapaana, eikä myöskään että orjasta vapaaksi siirtyminen itsessään olisi pahasta. Paavalin ohje 1. Kor. 7:17–24:ssä katsoo orjuus-vapaus –kysymystä hieman kauempaa ja asettaa sen isomman kokonaisuuden osaksi.
Todellista orjuutta on orjuus synnille ja Saatanalle, ja siitä kristitty ihminen on uskon ja kasteen kautta tullut todella vapaaksi. Herra itse sanoi: ”Jos Poika tekee teidät vapaiksi, te olette todella vapaita.” (Joh. 8:36) Synnin orjuus on kauheinta orjuutta, ja Kristuksessa vapaaksi tuleminen on upein vapautuminen. Paavalin ohjeen tarkoitus on pitää tämä hengellisen orjuuden ja vapauden näkökulma kristityille kirkkaana. Apostolin huolena lienee tilanne, jossa yhteiskunnallinen asema ja sen parantaminen nousee siinä määrin keskeiseksi, että hengellinen todellisuus hämärtyy ja unohtuu. Sen sijaan kristitty orja, joka vapaaehtoisesti jää orjaksi, antaa väkevän todistuksen siitä, että hän on jo sisäisesti vapaa – Kristuksen vapauttama. Hänen ei tarvitse enää saada vapautusta maallisen isännän kädestä, koska hän on jo kaikkein korkeimman Herran vapaaksi tekemä.
On silti hyvä huomata myös se, että kristityissä maissa orjuus vähitellen hävisi. Kehitys oli hidasta ja siihen vaikuttivat monet muutkin tekijät, mutta on selvää että juuri kristinuskon opetus ihmisen arvosta loi kulttuurin, jossa orjuus ei voinut iankaiken säilyä.
Martti Lutherin ajatus kutsumuksesta oli käänteentekevä. Luther ymmärsi, että kaikilla elämänalueilla on mahdollista palvella Jumalaa tekemällä hyvää lähimmäiselle. Tällainen kutsumusajattelu romahdutti luostarilaitoksen, koska Jumalan mielen mukaista elämää ei tarvinnut mennä toteuttamaan erityisiin sääntökuntiin, vaan – Lutherin sanontaa lainaten – renki peltoa kyntäessään tai piika lehmää lypsäessään tekee ”pyhää palvelustyötä Jumalalle” paljon paremmin kuin omahurskaasti rukouksia lateleva munkki. Lutherin kutsumusajattelussa keskeistä on juuri lähimmäisen hyvä: työn tarkoitus on tuottaa toiselle hyvää, ja sillä tavoin palvella Jumalan luomistyötä.
Tämä ei tarkoita sitä, että joihinkin tehtäviin pyrkiminen olisi sinänsä pahasta. Kyse on enemmänkin siitä millä tapaa ja mistä motiiveista käsin uran askelia otetaan. Raamattukin toisaalta ohjaa naimattomuuteen, toisaalta antaa luvan avioutua (eli siirtyä aviosäätyyn), toisaalta varoitetaan siitä että kovin monen ei tule ryhtyä opettajaksi, mutta toisaalla todetaan, että seurakunnan kaitsijan virkaan pyrkivä ”pyrkii jaloon tehtävään” – siis pyrkii, ei pelkästään päädy!
Vaativampiin ja vastuullisempiin tehtäviin esim. työelämässä on lupa hakea ja sitä varten kouluttautua, kunhan tätä ei tehdä ahneuden tai ylpeyden tähden. Moni ihminen tavoittelee hyvää asemaa voidakseen saada paljon rahaa, valtaa ja ihmisten ihailua. Tällainen ei ole hyvä tie kristitylle kulkea, ja pahimmillaan se voi olla juuri sitä mammonan palvelukseen suostumista, josta Jeesus vakavasti varoittaa. Sen sijaan vastuullisempien tehtävien ottaminen siksi, että uskoo voivansa hoitaa ne hyvin omaksi ja toisten hyödyksi on hyvä syy pyrkiä esim. johtotehtäviin. Mikäli työuran kehittyminen lisää taloudellista toimeentuloa, on siinä hyvä mahdollisuus toisten auttamiseen ja seurakunnan tukemiseen. Raamattu sanoo: ”Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle.” (Ef. 4:28) Tulojen karttuessa mahdollisuutemme taloudellisesti auttaa toisia kasvaa myös!
Joskus kristitty voi huomata, että nykyinen työ ei tuo hänelle iloa, vaan uuvuttaa ja vie voimat, ei jätä aikaa perheelle, pitää poissa seurakunnan kokouksista – tai on jollain muulla tavalla raskas ja väärän oloinen. Jos työpaikan voi vaihtaa niin, että vaihtamalla ei tuota vahinkoa toisille, ei varmasti ole mitään väärää siinä, että etsii toisia tapoja palvella lähimmäistä työnsä kautta. Oma hyvinvointi on myös tärkeää.
Jumalan johdatus esim. työpaikan löytämisessä tai kouluttautumisessa on asia, johon kristityt saavat luottaa, mutta jonka ei tule muodostua heille kahleeksi tai peloksi siitä, että jonkin toisen alan valitessaan he rikkoisivat Jumalan suunnitelmaa vastaan.
Ks. myös kutsumus