Suomessa on viimeisten vuosien aikana innokkaasti markkinoitu ”kuuntelevan rukouksen” -tilaisuuksia – tai tarkemmin sanottuna ”kuunteleva rukous” -profetiakoulua. Pastori Jukka Jämsén (jatkossa JJ) on kirjoittanut aiheesta kirjan ”Pelkkänä korvana – kuunteleva rukous käytännössä” (Karas Sana 2018). Pyrin tässä esseessä analysoimaan, mistä ilmiön teologiassa oikeastaan on kysymys.
Kuuntelevalla rukouksella kirjassa tarkoitetaan profetian armolahjaa ja sen käytön yhteydessä tapahtuvaa erityistä Jumalan suoraa johdatusta. JJ on tehnyt tästä ryhmässä rukoilemisesta ja Jumalan antamien sisäisten äänten kuuntelemisesta kokonaisvaltaisen profetiainstituution. JJn mukaan sisäisiä ääniä kuuntelemalla kuka tahansa kristitty voi oppia profetian käyttöä. Hän on saanut vahvoja vaikutteita New Wine -liikkeestä ja siinä toimivalta teologilta Bruce Collinsilta (Prophesy – A Practical guide to develop your prophetic Gifting” (2000). ). Tämän JJ myös itse kirjassaan kertoo (s.127-128). Kirjan perustava ja kyseenalainen Collinsilta omaksuttu oletus on, että kaikki ovat tai ainakin voivat harjoittelun kautta olla Jumalan suoran sisäisen äänen kuulevia profeettoja, vaikka apostoli Paavali selvästi toteaa, että kaikki eivät ole profeettoja sen enempää kuin kielillä puhujiakaan. Kuuntelevassa rukouksessa ei siis ole kyse vain profetian armolahjan uudelleen löytämisestä, vaikka näin asiaa kirjassa luterilaiseen Suomeen toki markkinoidaan. Kirjassa luodaan voimakkaasti ilmapiiriä, jossa korostetaan sitä, että kuunteleva rukous antaa harjoittajalleen elävämmän ja positiivisemman uskon, verrattuna vaativaan, vaikeaan ja etäiseen perinteisempään luterilaiseen kristillisyyteen. Samalla kirjan teologia edustaa kokonaista uutta teologista virtausta ja tulkintaa, joka leviää maailmalla laajasti ja esittää itsensä kirkon uudistuksen airuena. Tätä suoran sisäisen sanan teologiaa kirjassa yritetään yhdistää ja fuusioida luterilaiseen armonvälineitä, ulkoista Raamatun sanaa ja sakramentteja, korostavaan teologiaan. Kaikesta tasapainoilusta huolimatta lopputuloksessa ensimmäinen voittaa ja voittaessaan hämärtää toisen.
Analyysissäni väitän, että jo termi ”kuunteleva rukous” on ongelmallinen, koska se ei tee riittävää erottelua ihmisen sisäisen ja Raamatun ulkoisen sanan välille, vaan yhdistää ja fuusioi nämä samaan omintakeiseen nippuun. Ihmiset opetetaan kuuntelemaan sisintään, ei oman maailmansa, vaan Jumalan äänikanavana. Vaikka kirjassa puhutaan Raamatun ensisijaisuudesta Jumalan kuuntelemisen lähteenä, väitän, ettei perustavaa eroa Jumalan sanan erityisen ilmoituksen (Raamattu) ja sisäisen sanan suorien intuitioiden välillä tehdä riittävästi. Tästä seuraa suuria ongelmia. Ensinnäkin Collinsin ja JJn profetiainstituutiossa Jumalan antamista erityistapauksista tehdään sääntö ja odotus yksilön sekä kirkon elämälle. Samalla siitä, mikä oikeasti on sääntö – luominen, tavallisen maalaisjärjen käyttö ja vastuu omista ajatuksista ja tunteista – tulee kirjan piirtämässä kuvassa joko hankalaa järkikeskeisyyttä tai ei niin mielenkiintoista marginaalia. Tämä on ongelma. Erityisesti nuoret ihmiset eivät usein osaa ottaa selkoa edes omista ristiriitaisista ajatuksistaan. Näiden samojen ihmisten oletetaan kuitenkin jatkuvasti selvittävän, mikä heidän sisäisistä äänistään on ihmisen ja mikä Jumalan. Kirjan vastaus tähän ongelmaan on ristiriitainen ja häilyvä. Toisaalla todetaan, että ”sen vain tietää”. Toisaalla taas myönnetään avoimesti, että ei sitä itse asiassa kukaan voi tietää. Asiaa ei paranna se, että kirjan maisemassa inhimillinen vastuu, järki ja harkinta eivät ole korostetusti Jumalan lahjaa ja puhetta. Näin sisäisen sanan korostuksen omaksuneiden mielissä tarvitaan monen nuoren ja vanhemmankin mielessä kohta erityinen profetian sana kaikenlaisiin asioihin. Realismi ja tasapaino, jota kirjassa toisaalta paljon peräänkuulutetaan, jää toteutumatta. Armonvälineiden ja armolahjojen pitäisi olla selkeästi kahden eri tason asioita. Nyt tuo ero kirjan esittelemässä profetiainstituutiossa hämärtyy. Tämä paljastaa perustavan ongelman, joka läpäisee teoksen. Yritys yhdistää karismaattinen New wine -teologia luterilaiseen opetukseen mutkattomasti ja pinnallisesti tasapainon nimissä ei ole onnistunut.
Tässä pohdinnassa tutkin, analysoin ja arvioin profetiainstituutiota tai profetiakoulua, jota maassamme on esitellyt ja laajasti markkinoinut erityisesti Lapuan hiippakunnan lähetyksen ja kansainvälisen työn pastori Jukka Jämsén.
Ennen varsinaiseen asiaan menemistä muutama tarkennettu näkökulma siitä, mistä kirjoituksessa ei ole kysymys. Jukka Jämsén on mukava ja vilpitön kristitty ihminen ja pastori, jonka itsekin tunnen henkilökohtaisesti yhteisten teologisten opintojemme ajoilta. Vaikka asia onkin itsestään selvä, haluan vielä erikseen sanoa tämän: Arvioinnin kohteena ei ole Jukan persoona tai työ yleisessä mielessä, vaan hänen kirjoittamansa kirja ja sen teologia. Olen parhaani mukaan yrittänyt pysyä asiassa ja tuoda näkyväksi paitsi sen, mikä kuva kirjan teologiasta piirtyy minulle ja myös sen mistä olen eri mieltä Collinsin ja Jukan kanssa ja miksi. Mikäli jotkut sanavalintani eivät tue tätä asiassa pitäytymisen pyrkimystä, pahoittelen sitä.
Arvioinnin tai kritiikin kohteena ei myöskään jatkossa ole profetian lahja tai karismaattisuus. En ole sessationisti (henkilö, joka uskoo, että profetian armolahjaa tai muita armolahjoja ei enää ole) enkä millään muotoa tunnustaudu myöskään antikarismaatikoksi (henkilö, joka ei vain ole kokenut mitään armolahjoihin liittyvää, eikä haluakaan kokea). Kirjoituksen tarkoitus ei ole kannustaa hyödyttömään kinasteluun profetian lahjan olemassaolosta. Ensimmäinen toiveeni on väistää tarpeeton ”onhan profetoimista kuitenkin olemassa ja onhan se kuitenkin ihan tärkeä ja raamatullinen asia” -keskustelun, joka ei minun mielestäni ole mielekäs. Profetian lahjan olemassaoloa en pyri kyseenalaistamaan millään muotoa. Sen sijaan profetioiden paikasta, tulkinnasta, perusteista ja toteuttamisesta kristinuskossa on tärkeä puhua.
Tarkoitukseni on siis arvioida kirjan piirtämää kuvaa kuuntelevan rukouksen profetiainstituutiosta – pelkän profetoimisen ja Pyhän Hengen johdatuksen käsittelyn sijaan. Tätä varten käsitteelliset ja teologiset erittelyt ovat tarpeen. Mielestäni JJn kirjan suuri hankaluus on juuri tässä. Se ei monin kohdin tee riittävästi käsitteellisiä ja teologisia erotteluja. Tämä tekee sen sanomasta häilyvän ja vaikeasti ymmärrettävän. Kirjassa JJ sulauttaa yhteen hyvin usein asioita erottelematta niitä toisistaan. Yksi olennainen erottelu, joka kirjan argumentaatiossa jää selvästi tekemättä, on eron tekeminen profetoimisen lahjan ja JJn Collinssilta omaksuman (s. 128-128) profetiakouluinstituution välillä. Asetelmaksi tulee tällöin, että koska ensimmäinen löytyy Raamatusta (siis profetian lahja) ja on osa kirkon elämää, myös tämä toinen löytyy Raamatusta ja sen pitäisi olla osa kirkon elämää. Tämä oletus voidaan kuitenkin hyvällä syyllä asettaa kyseenalaiseksi.
Mutta mikä siis on instituutio?
Wikipedian määritelmän mukaan ”Instituutiot ovat sosiaalisen järjestyksen ja yhteistyön rakenteita ja mekanismeja, jotka ohjaavat kahden tai useamman yksilön käyttäytymistä. Instituutiot muokkaavat ihmisten toimia ja tavoitteita, ja ne luovat ja pitävät yllä ihmisten yhteistoiminnan sääntöjä.”
Tällaisen kokonaisuuden olemassaoloon viittaavat niin kirjan alaotsikko ”Kuunteleva rukous käytännössä” kuin monet asiat ja kuvaukset kirjan sivuillakin. ”Kuuntelevan rukouksen” voi kirjan perusteella katsoa muodostavan sellaisen kokonaisuuden, jota voi kutsua instituutioksi. Kirjan mukaan kuuntelevalla rukouksella on selvä sosiaalinen järjestyksensä, rakenteensa, jolla ohjataan tai pyritään ohjaamaan kahden tai useamman ihmisen, itseasiassa koko kristillisen kirkon, toimintaa. Se pyrkii myös vastaamaan tiettyyn tarpeeseen Suomen kristillisellä kentällä yleisesti, mutta myös erityisesti auttamaan ja uudistamaan vaikeuksissa tarpovaa ja jäsenkatoa potevaa luterilaisuutta eli uudelleen suuntaamaan kirkon tavoitteita useilla eri tavoilla. Sillä on havaittavissa oleva historiallinen tausta, toimintamalli, säännöt, teologinen perusta ja teologiset edellytykset olemassaololleen sekä näihin liittyvät vahvuudet ja heikkoudet.
”Kuunteleva rukous” -instituution arvioiminen ja analysoiminen on mielekästä ja tärkeää monestakin syystä. Tärkein näistä on tietenkin Raamatun kehotus profetioiden – miksei siis myös profetiainstituutioiden – arvioimiseen. Nyt kun asiasta on olemassa kirjallinen kuvaus, joka mahdollistaa tällaisen pohdinnan, tilanne on tässä suhteessa hyvä. Kirja on mitä tahansa asiaa koskeva kuvaus, ikään kuin pysäytetty kokonaiskuva, joka mahdollistaa helpommin dynaamisen ja jatkuvasti liikkeellä olevan ja siksi vaikeasti arvioitavan ja analysoitavan todellisuuden tutkimisen ja arvioimisen. Siksi kirjoja yleensä, ja tätäkin kirjaa voi pitää ystävällisenä palveluksena muille ihmisille ja kristilliselle kirkolle. Tämä kirjan ajatusten arviointi ja pohdintahan on tärkeää ennen kaikkea kristikansan, mutta myös kirjoittajan itsensä kannalta. Kirjahan on aina myös kutsu kirkolle ja kristityille siinä esitettyjen asioiden ja ajatusten punnitsemiseen ja koetteluun.
Kuullessaan kuuntelevasta rukouksesta asiaa tuntematon kristitty voi mielessään kysyä useampaakin asiaa. Mistä tämä on tuotu tai tuotettu? Kenen toimesta ja miksi? Eikö kukaan kristitty ole rukoilemiseen liittyen aiemmin kuunnellut mitään? Mistä on kysymys?
”Kuunteleva rukous” -instituutiossa on kirjan mukaan ytimeltään kysymys niinkin yksinkertaisista perinteisistä asioista, kuin profetian armolahjasta ja sen käytön yhteydessä tapahtuvasta erityisestä Jumalan johdatuksesta. Kuten edellä on sanottu, näistä on kuitenkin luotu aivan oma kokonaisuutensa ja erityinen instituutionsa, jota kirjassa esitellään ja suositellaan kansalle. Kirja on nimensä mukaan juuri tuon kokonaisuuden kuvausta.
Kirja ei ole analyyttinen teemakirja, joita teologit vanhastaan ovat näissä kohdin tehneet. Ennen vanhaan näistä keskusasioista olisi ehkä kirjoitettu ainakin kolme kirjaa. Yksi olisi käsitellyt rukousta, toisen nimi olisi voinut olla menneeseen asiapitoiseen tyyliin esimerkiksi ”Armolahjat ja profetian armolahja” ja kolmannen mahdollisesti ”Miten Jumala johdattaa ihmistä ja seurakuntaa?”.
Tämän kirjan ja instituution ytimessä on kuitenkin kaikki nämä kolme (kuuntelevan rukouksen alle) yhdistävä kokonaisuus ja malli, jolle JJ kertoo nimen syntytarinan kirjassaan seuraavasti.
”Tultuani töihin Suomen Lähetysseuraan Lapuan hiippakunnan lähetyssihteeriksi toteutin kuuntelevan rukouksen mallia eri tilanteissa. Esimieheni piti tavasta niin paljon, että hän ehdotti aiheen ympärille viikonlopputapahtumaa… Viikonloppu sovittiin pidettäväksi, ja sille tarvittiin otsikko tai teema. Esimieheni soitti minulle ja kertoi, että viikonlopusta oli saatava ilmoitus lehteen. Siksi teema oli päätettävä heti. Profetoimisestahan on kyse, mutta se tuntui nimenä niin vaikealta, että epäilin, olisiko viikonloppuun tullut sellaisen otsikon perusteella ketään? Tokaisin määräajan paineessa: ”Voisiko se olla ’kuunteleva rukous’? Se kun jotenkin kuvaa tuota tapaa harjoitella asiaa, jossa yritetään rukoilla ja kuunnella yhtä aikaa.” Siitä lähtien olen käyttänyt tavasta tuota nimeä.” (s.32-33)
Kuten jo on sanottu ja kirjaa tarkkaan lukemalla käy ilmi, kuuntelevan rukouksen malli on kuitenkin paitsi näiden teemojen käsittelyä, aivan oma erityinen profetiainstituutionsa, joka on brittiläistä alkuperää. Idean isä on englantilaisessa New Wine -liikkeessä vaikuttava Bruce Collins, joka kuvaa sitä kirjassaan ”Prophesy – A Practical guide to develop your prophetic Gifting” (2000). JJ on omaksunut Collinsin kirjassaan kuvaaman ryhmässä rukoilemisen ja sisäisten äänten kuuntelemisen teologian ja mallin ja kehittänyt sitä omien sanojensa mukaan hiukan. Tiivistetysti asian pihvi on ilmaistu seuraavassa sitaatissa.
”Nyt saamme olla Jumalan lapsen asemassa. Siitä asemasta käsin saamme aavistella Jumalan äänen kuulemista rukouksessa.” s.131
JJn profetia instituutiolle keksimä termi on epäilemättä kiinnostava ja instituution lanseerausta helpottava, aivan kuten uusien kuosien tai pakkausten keksiminen vanhoille muroille voi piristää tuotteen markkinointia. Jo tässä yhteydessä haluan kuitenkin pysähtyä miettimään valittua nimeä hieman tarkemmin. Vaikka sitä voi pitää markkinoinnin kannalta onnistuneena – innostusta on selvästi herännyt ja kirja on haluttu kustantaa – itse nimi kantaa sisällään myös teologista epäselvyyttä ja hämmennystä. Se sotkee ja yhdistelee asioita tavalla, joka ei auta niiden ymmärtämistä. Mitä tarkoitan tällä?
Nimi herättää kysymyksen siitä, onko kuunteleminen rukouksen yhteydessä tosiaan näin korostuneesti sisäisiin ääniin tai kuviin eli profetiaan liittyvä termi? Eikö kukaan muu ole ennen JJtä kirkon historiassa tehnyt muuta rukouksen yhteydessä kuin puhunut yksisuuntaista puhetta Jumalalle? Kristitythän ovat kautta aikain yhteisissä jumalanpalveluksissaan ja yksityisissä rukoushetkissään sekä paitsi puhuneet rukouksessa ja ylistyksessä Jumalalle että kuunnelleet Jumalan puhetta Raamatun sanassa ja sen saarnassa. Rukous on siis kirkon historiassa aina ollut kuuntelevaa rukousta, vaikka se ei olekaan ollut JJn organisoituneen profetiainstituution mukaista kuuntelevaa rukousta. Miten voisi olla niin, että vasta nyt JJn kirjan myötä, seurakunta alkaa rukoilla ja kuunnella yhdessä?
Vastaus löytyy JJn instituution ihmisten sisimmässä tapahtuvan Jumalan äänen kuuntelulle antamasta suuresta merkityksestä. Intuitiivisesti keksitty termi ei hyödynnä klassista teologista erottelua ihmisen sisäisen ja ulkoisen (eli Raamatun) sanan välillä, vaan yhdistää ja fuusioi nämä samaan nippuun – ja tekee näin asiasta epäselvemmän. Instituution nimi itsessään on jo yksi esimerkki kirjaa vaivaavasta ongelmasta eli asioiden erottelun puutteesta. Myöhemmin näemme, että vastaava ongelma koskee myös yläotsikkoa – pelkkänä korvana.
Mielenkiintoisen vertailukohdan JJn kirjalle antaa amerikkalaisen Philipp Caryn kirja ”Hyvä uutinen huonoille kristityille – 10 asiaa joita sinun ei tarvitse tehdä” (Perussanoma 2012). Caryn kirjan keskeinen väite on juuri päinvastainen kuin Collinsin ja JJn: Sinun ei tarvitse opetella kuuntelemaan Jumalan ääntä sisimmässäsi. Caryn mukaan tämä on hyvä uutinen! Kiinnostavaa on tietenkin kysyä, miten JJ suhtautuu Caryn kirjaan ja sen väitteisiin? JJn kirja ei keskustele Caryn, eikä juuri muidenkaan teologien kanssa, paitsi oman new wine -traditionsa ja Bruce Collinsin kanssa. Tämä on puute. Haluan siksi tuoda jo heti alkuun lukijalle peiliksi muutaman uusevankelikaalisuutta arvioivan sitaatin Carylta, jotta lukija voi itse nähdä mitä Caryn kritiikki koskee.
”Sitä mitä nimitettiin ennen ’johdatukseksi’, kutsutaan nyt Jumalasuhteeksi. Itse asiassa ’henkilökohtainen suhde Jumalaan’ merkitsee monille nykypäivän evankelikaaleille Jumalan äänen kuulemista sydämessä. Tämä olisi hämmästyttänyt useimpia evankelikaaleja joitakin sukupolvia sitten, koska henkilökohtainen suhde Jumalaan perustui heidän mielestään Jumalan sanaan, joka löytyi yksinomaan Raamatusta.” (Cary 2012, 28)
”Uudenaikaista Jumalan kuuntelemista sanotaan joskus henkilökohtaisemmaksi.” (Cary 2012, 33)
”Jumalan äänen kuuleminen sydämessä on keino välttää kriittistä ajattelua: Se estää ajattelemasta omilla aivoilla hyvän taloudenhoitajan tai vastuullisen aikuisen tavoin. Sitä ei keksitä itse; se opetetaan ihmisille. Kutsun sitä käytännöksi, koska se ei ole vain asia, joka tapahtuu ihmisille – esimerkiksi niin, että Jumala alkaisi jonakin päivänä yhtäkkiä puhua heille. Sen sijaan ihmisiä opetetaan seurakunnissa tai nuorten ryhmässä tai viikonloppuleirillä harjoittamaan sitä säännöllisesti. Heille kerrotaan, kuinka Jumalan ääntä voi kuunnella sydämessä ja kuinka sen voi ottaa jatkuvaksi tavaksi ja osaksi elämää. Ja jos joku ei elä tämän opetuksen mukaan, hänet saadaan tuntemaan syyllisyyttä. Tietyssä mielessä ei kuitenkaan voi sanoa, että käytäntö todella opetettaisiin ihmisille, koska jos aiheesta olisi olemassa todellista opetusta, sitä olisi helpompi kriittisesti arvioida. On täsmällisempää sanoa, että tässä on kyse ryhmädynamiikan voimasta…Tämä tilanne on aivan erilainen kuin terveeseen kristilliseen opetukseen pohjautuva elämä. Kyse ei ole lainkaan opetuksesta tai julistuksesta. Yhteiskunnassa toimiva manipulaatio käyttää koko ajan hyväkseen ryhmäpainetta, kuten käy ilmi esimerkiksi siitä, kuinka mainonta tekee lapsista ja nuorisosta kulutuksen palvojia. Ja ryhmäpaine vaikuttaa myös aikuisiin. Olen vakuuttunut siitä, että useimmat ihmiset ovat oppineet kuuntelemaan Jumalan ääntä sydämessään tämän paineen kautta” (Cary 2012, 35, 36;) (lih. JK)
Caryn kritisoimat korostukset kuuluvat JJn kirjan ydinajatuksiin. Tästä voi päätellä, että JJn ja englantilaisen New Wine -tradition Suomeen välittämä teologia on ollut voimakas todellisuus myös amerikkalaisessa uusevankelikaalisessa kristillisyydessä. Kuuntelevassa rukouksessa ei ole siis kyse vain ”profetian uudelleen löytämisestä”, vaan laajasta teologisesta virtauksesta ja kristinuskon tulkinnasta, joka leviää ja esittää itsensä kirkon uudistuksen airuena. Amerikkalaiseen todellisuuteen verrattuna JJn lanseeraamassa instituutiossa on hyvää se, että hän on kirjoittanut asian kirjaksi ja näin mahdollistanut instituution arvioimisen. Tältä osin Caryn kritiikki ei siis osu JJn kirjaan, vaikka se sisällöllisesti näyttää kattavan suurelta osin JJn esittelemän mallin. Jatkossa pyrin – paitsi selvittämään itselleni, mistä JJ:n ja Collinsin instituutiossa on kyse – myös omalta osaltani asettamaan Caryn kirjan keskusteluun edellisten kanssa.
Kuten sisällysluettelosta voi huomata, pohdinnastani tuli pitkä. Tähän on useampi syy. Kun lähdin tutkimaan kirjaa, halusin ensin vain selvittää itselleni, jos mahdollista, kirjan teologisen kokonaisrakenteen eli sen ”systeemin”. Tämä ei ollut ihan helppo asia, sillä kirja itsessään ei ole tällaisen kuvan piirtämiseen kovin yhteistyöhaluinen. Pituutta lisäsi toki myös se, että halusin laittaa JJn ja Collinsin omat sitaatit melko laajoina näkyviin, että lukija voi itse nähdä, olenko ymmärtänyt tekstin oikein vai en. Nyt kun kaikki tämä on tehty, toivon, että kaikesta tästä vaivasta on jotain hyötyä asiaa pohtiville kristityille.
Vaikka kirjan sisällys(luettelo) ei asiaa korosta, JJn ”Kuuntelevan rukouksen” -profetiakoulu tai -instituutio jakautuu teoreettisesti kolmelle eri tasolle, jotka eroavat toisistaan ja muodostavat kiinnostavalla tavalla jännitteisen kokonaisuuden. Tasoista ensimmäinen eli kaikille kristityille tarkoitettu taso, on instituution varsinainen pihvi ja uutuus, ja siksi kirja keskittyy sen kuvaamiseen ja opettamiseen eniten. Palaan näihin kolmeen tasoon tarkemmin jatkossa. Tässä vaiheessa olennaista on saada kuva siitä, mitä tapahtuu ensimmäisellä kaikille kristityille yhteisellä tasolla.
Instituution lähtöoletuksena on, että kaikki kristityt ovat ainakin potentiaalisia profeettoja eli Jumalan sisäisen välittömän äänen kuulijoita. Tarkoitus on auttaa kristittyjä aktivoimaan tämä potentiaalinsa yhteisten harjoitusten avustamana. Siksi ensimmäisellä eli kaikille kristityille tarkoitetulla tasolla toimitaan seuraavasti. Aluksi pidetään opetus, joka käsittelee Jumalan lapsen identiteettiä, armolahjoja ja erityisesti profetian lahjaa. Opetuksen jälkeen ihmiset jaetaan neljän hengen ryhmiin mieluiten niin, etteivät ryhmäläiset tunne toisiaan kovin hyvin. Tuntemattomuudella pyritään välttämään sitä, etteivät ihmiset kerro toisilleen asioita, jotka he entuudestaan tuttuina tietävät toisistaan ilman jumalallista viestiäkin. Ryhmäosion aluksi tehdään mielikuvaharjoitus (s.147) ja rukoillaan, että Jumala auttaisi seurakuntaa vastaanottamaan hänen armolahjojaan, erityisesti profetian lahjoja. Näin virittäydytään Pyhän Hengen taajuudelle (s.134). Sitten tilaisuuden vetäjän johdolla siunataan lyhyesti yksi ihminen jokaisesta ryhmästä. Siunatessaan ryhmäläiset voivat laittaa käden hänen päälleen tai olkapäälleen. Rukouksen jälkeen odotetaan hiljaa kahden minuutin ajan kuunnellen, mitä Jumala mahdollisesti sisäisinä sanoina tai kuvina nostaa mieleen. Kuuntelun jälkeen ryhmäläiset voivat kertoa hänelle, jonka puolesta rukoiltiin, mitä he kokivat eli mitä heidän mieleensä nousi. Kenenkään ei ole pakko sanoa mitään. Mielikuvien kertomiseen menee yleensä reilut viisi minuuttia. JJn mukaan ihmisten mieleen nousee usein kohtia Raamatusta, lauluja, virsiä, sanoja ja mielikuvia. Joskus he saavat tuntemuksia omaan kehoonsa. Keskustelussa rukoiltava voi antaa palautetta siitä, kokeeko hän asioita omakseen vai ei. Lopuksi rukoiltava siunataan Herran siunauksella. Sama toistetaan jokaisen ryhmäläisen kohdalla. Ryhmät toimivat samassa tahdissa, tilannetta johtavan henkilön ohjeiden mukaan. Mikäli ryhmä haluaa, ajatuksia voidaan kirjata ylös. Loppuun varataan aikaa palautetta varten. Kaikkea pitää punnita Raamatun valossa. Kaikki, mikä on ristiriidassa Raamatun sisällön kanssa, jää omaan arvoonsa. Lopuksi vetäjä voi kysyä, kuinka moni koki rukousten osuneen hyvin kohdalleen. (S.11-13, 127-153, 198-201)
Alla on lainaus Philip Caryn kirjasta. Se luo taustakuvan jatkon pohdinnalle. Lainaus havainnollistaa sitä, kuinka hankalaa on sekä teologisesti että sielunhoidollisesti, jos ilmoituksen käsitteen klassinen merkitys hämärtyy:
”Kun ymmärsin ensimmäisen kerran, kuinka vakavaa levottomuutta uusevankelikaalinen teologia voi ihmisessä herättää, luin parhaillani erään opiskelijan esseetä ja koetin päästä perille siitä, mistä hän puhui. Opetin ensimmäistä kurssiani evankelikaalisessa kristillisessä yliopistossa, johon minut oli hiljattain palkattu filosofian professoriksi. Tutkimme uskonnonfilosofian kurssilla ilmoituksen käsitettä, ja oletin, että tuota sanaa ’ilmoitus’ käytetään kristillisessä yhteydessä, kaikki tietävät, että sillä tarkoitetaan Raamattua. Olin kuitenkin väärässä. Essee, jota luin, arvosteli ilmoituksen käsitettä, ja arvostelun taustalla oli ahdistus. Ilmoituksessa oli tämän opiskelijan mukaan se ongelma, että siitä ei koskaan tiedä varmasti, onko kyseessä Jumalan ääni. Mistä näet voi tietää, mikä ihmisen kuulemista äänistä on todella Jumalan ääni? Ja jos Jumalan ääntä ei voi erottaa muista, kuinka Jumala voi ilmoittaa mitään? Ymmärsin varsin pian, ettei opiskelija tarkoittanut Jumalan sanaa pyhissä kirjoituksissa. Hänen mielessään sana ’ilmoitus’ ei tarkoittanut Raamattua, vaan ääntä, jota ihmisen on kuunneltava omassa sydämessään.” (Cary 2012, 25.)
Sisäisen sanan kuunteluun perustuvan instituution taustalla on uskomus, jonka mukaan kuka tahansa kristitty voi oppia profetian käyttöä. Tämän edellytyksenä on tietenkin oletus, että asialle on olemassa perusteet: eli että kaikki voivat olla profeettoja. Collinsia seuraten JJ omaksuu tämän uskomuksen, vaikka Paavali selvästi opettaa päinvastaista. Jatkossa käy ilmi, miksi JJ toimii näin. Samalla arvioidaan sitä, kuinka hyvin Collins ja häntä seuraava JJ onnistuvat perustelemaan väitteensä.
Koska perimmäisenä uskomuksena on se, että kaikki voivat profetoida tai kaikilla on ”profetian Henki”, kirjan tavoite on lopulta pragmaattinen: Kuinka kristityt autetaan tai opetetaan käyttämään tuota lahjaansa. Vastauksena tähän kysymykseen on kuuntelevan rukouksen ”profetiakoulu” ja ”instituutio”. Sen ensimmäisen tason (vaiheen) ideana on johdattaa kaikki kristityt mahdollisimman helposti ja mukavasti sisäisen sanan kuunteluun.
Joku voi kysyä, miksi kaikki kristityt pitäisi johdattaa kuuntelemaan Jumalan ääntä omassa sisimmässään? Ja onko omien sisäisten äänien kuunteleminen tässä merkityksessä hyvä idea? Edelleen voi kysyä, miten sisäisistä äänistä tietää, kenen ääniä ne ovat? Eikö ulkoisen sanan (Raamattu) kuunteleminen enää riitä, kuten esimerkiksi luterilaisuudessa on korostettu viimeiset vuosisadat? Luterilaisuus on korostanut voimakkaasti Jumalan todellista läsnäoloa ulkoisessa Raamatun sanassa ja sakramenteissa. JJn kirja antaa vähintäänkin implisiittisesti ymmärtää, että armonvälineiden eli ulkoisen Raamatun sanan ja sakramenttien mukaan orientoituminen, on ollut kirkossa vallinnutta epätasapainoa, joka pitäisi JJn uudella instituutiolla korjata. Luterilaisen teologian kannalta kyse ei ole kuitenkaan pelkästä tasapainottelusta.
Luterilaisessa teologiassa – lähes kaikissa sen eri versiossa ennen JJn kirjaa – armolahjat on jätetty armonvälineisiin nähden eri tasolle, paitsi asioiden arvioimismielessä (jonka JJ toki myös hyväksyy), myös muuten. Varsinainen Jumalan äänen kuuntelu tapahtuu Raamatun ulkoisessa sanassa, joka on olemuksellisesti Jumalan erityinen ilmoitus ja siten ylemmän tason asia kuin armolahjat. Hyvän tiivistelmän klassisesta luterilaisesta jäsennyksestä saa seuraavasta sitaatista. Siinä Joel Kerosuo referoi Simo Kivirannan ajattelua ulkoiseen ja sisäiseen sanaan liittyen.
”Tämä ’sanan ihme’ on ollut hänen mukaansa jo alkukirkolle perustava elementti, joka on elänyt seurakuntaelämän keskiössä. Alkukirkko talletti maailmalle apostolisen sanan, joka on pysynyt ensisijaisena, toisin kuin esimerkiksi karismaattiset ihmeet, vaikka niitäkin varhaisen kristinuskon keskuudessa on esiintynyt. Sana oli kuitenkin ensisijainen todellisuus. Sen kautta julistettiin pelastavaa evankeliumia ja välitettiin armoa, kun taas karismat eivät olleet armonvälineitä, vaan muulla tavalla Jumalan työn apuvälineitä.” (Kerosuo 2019)
Kivirannan asetelmassa armonvälineiden tehtävä on välittää ensisijaisesti armoa. Siksi hän suhteuttaa ne aivan oikein eri tasolle tai kategoriaan alempiin apuvälineisiin eli armolahjoihin nähden. Armolahjoja ei torjuta, mutta ne jäsennetään olemuksellisesti eri tasolle kuin armonvälineet. Jos asiaa yrittäisi kuvata apukäsitteitä käyttäen, sen voisi sanoa näin: Pyhän Hengen ilmoitus ja Pyhän Hengen innoitus ovat kaksi hyvin erilaista ja eri tason asiaa. Ensimmäinen eli ilmoitus Kristuksessa ja Raamatussa on luterilaisen opetuksen mukaan selvää, varmaa ja pysyvää. Toinen eli innoitus on tarpeeseen annettua, yleistä ja hyödyllistä, mutta aivan toisella tasolla kuin edellinen eli ilmoitus. Kirkon arjessa tapahtuva Pyhän Hengen innoitus on ihmisten rajallisuuden ja syntisyyden tähden epävarmaa ja häilyvää. Kaikkien ei ole tätä ennen luterilaisessa maailmassa oletettu olevan profeettoja, kuten kaikkien ei oleteta olevan kielillä puhujia tai opettajiakaan, vaikka erilaista Pyhän Hengen antamaa ohjausta ja innoitusta tapahtuukin jatkuvasti kristillisen seurakunnan keskuudessa. Pyhän Hengen innoitus ei myöskään ole lähtökohtaisesti irrallaan tai vastoin Jumalan luomisessa annettuja lahjoja – kuten harkintaa, järkeä, pohdintaa ja neuvotteluja – vaan se toimii niiden kanssa ja kautta. Pyhä Henki ei kumoa tai vieroksu luotua, yhtä vähän kuin Pyhä Henki vieroksuu Isää tai Poikaa.
Tämä trinitaarinen maisema, jossa ilmoitus ja innoitus erotetaan selvästi toisistaan ja jäsennetään eri tasoille, hämärtyy kuuntelevan rukouksen profetiainstituutiossa. Ongelmallisia kohtia on kaksi. Ensinnäkin Pyhä Hengen työ ja ihmisen luotuisuus asettuvat kirjassa vastakkain. Toiseksi Collinsin ja JJn mallissa ihmisen sisäistä innoitusta korostetaan niin voimakkaasti, että ilmoituksen ja innoituksen olemuksellinen ero hämärtyy. Näin voidaan väittää siitä huolimatta, että kirjan lopussa toisen ja kolmannen tason profetian yhteydessä vilahtaa ajatus armolahjoista vain työvälineinä (s.158) ja samalla ääni sisäisen puheen arvioinnissa muuttuu alkua vakavammaksi.
Armolahjojen apuväline -näköalaa ylempi asema ilmenee esimerkiksi JJn vertauksessa hylätystä ja hävetystä äidistä:
”Mieleeni tulee vertaus aviomiehen vanhasta äidistä, joka oli kotoisin vaatimattomista oloista. Mies ei kehdannut esitellä häntä vaimolleen, joka oli kotoisin paremmista piireistä. Mies kuitenkin kaipasi äitiään ja sai järjestettyä hänet kotiapulaiseksi ja hoitamaan perheen lapsia. Vaimo ei koskaan saanut tietää, kuka hän oikeasti oli. Pyhä Henki on kirkossa usein samantapaisessa roolissa kuin tuon kertomuksen äiti. Toivoisin kuitenkin, että Pyhä Henki kaikkine lahjoineen saisi muuttaa palvelusväen puolelta koko taloon, koko seurakuntaan. Uskon, että silloin useammat ihmiset eivät kokisi kirkkoa viileänä juhlasalina, vaan kotoisena tupakeittiönä, jossa on tuoreen leivän tuoksu.” (s.185)
Olennainen kysymys on tämä: ovatko armolahjat kenties vain hylättyjä työvälineitä vai onko niiden mukana myös hylätty äiti? Kysymysten välillä on melkoisen suuri ero. Jos kirkko hylkää hyvät työvälineet tyhmyyksissään, se on kirkon rakentamisen kannalta hankalaa (mikäli syytös siis pitää paikkansa). On kyse kuitenkin aivan eri luokan asiasta, jos todella armolahjojen oletetun hylkäämisen mukana hylätään myös äiti eli Pyhä Henki jonnekin marginaaliin. Näköala marginaaliin hylätystä äidistä näyttää häilynnästä ja tasapainoilusta huolimatta voittavan JJn kirjassa, joka peesaa Collinsin teologiaa. Siinä tämä asia on hyvin voimakkaasti esillä. JJn kirjan kokonaiskuvassa ei ensinnäkään tehdä riittävää eroa ulkoisen ja sisäisen sanan olemuksellisen erilaisuuden välille, vaan ulkoinen ja sisäinen sana nähdään sisäkkäisinä ja jatkumossa olevina asioina. Näkemys perustellaan sillä, että Raamatussa kerrotaan joidenkin ihmisten profetioista eli sisäisen sanan käytöstä. Kirjan innoitus -käsitys tulee luterilaisuudelle vieraasta New Wine -traditiosta. Se pohjaa teologisesti uskonempiristiseen traditioon ja erityisesti sen viimeisimpiin versioihin eli helluntailaisuuteen ja wineyard-teologiaan. Timo Pokki valaisee uskonempiristisen tradition teologianhistoriallisia vaikutuksia kirjassaan ”Uskon empirismi”, seuraavasti:
”Kun varmuutta pelastuksesta ei voinut enää perustaa mihinkään ulkonaiseen, kuten sakramentteihin, kysymys pelastavan uskon määrittelemisestä ja havaitsemisesta tuli tärkeäksi. Ajateltiin, että kääntymys ja pyhityselämä ovat niitä empiirisiä uskon hedelmiä, joiden kautta voidaan saavuttaa pelastusvarmuus. Niistä voidaan päätellä, kuka on elävässä uskossa… [E]nnen pitkää huomio suuntautui erityisesti herätyskristillisen protestanttisuuden piirissä paljolti siihen, mitä uskovassa ihmisessä tapahtuu. Kuolleen ja elävän uskon välillä nähtiin olevan radikaali ero; elävä usko todentuu tietynlaisessa pelastusjärjestysprosessissa (ordo salutis) kokemuksellisesti havaittavien tuntomerkkien kautta. Kokemuskristillisyyden suosion vankka nousu 1600- ja 1700-luvuilla liittyi myös empirismin läpimurtoon filosofian ja luonnontieteiden alueella. Ns. herätyskristillisyydessä kristinusko nähtiin ennen kaikkea yksilön persoonalliseen kokemukseen liittyvänä asiana… Kun sakramentit jäivät taka-alalle, keskeiseksi nousi se, mitä ihmisen tietoisuudessa tapahtuu.” (Timo Pokki, Uskon empirismi, 2005, 20-21.)
Esimerkkejä armolahjoista ja ihmeellisistä asioista toki löytyy Jeesuksen, apostolien ja alkuseurakunnan elämästä. Siitä, että jotkut Raamatussa profetoivat (käyttävät työvälineitä) on kuitenkin pitkä matka siihen oletukseen, että kaikkien kristittyjen pitää kokoontua Collinsin ja ja JJn kanssa kuuntelemaan sisäisiä ääniään eli oppimaan profetiaa tai muuten he hylkäävät äitinsä eli Pyhän Hengen marginaaliin. Tässä on JJn kirjan ja koko profeettainstituution yksi keskeinen ongelma. Tämän korostuksen ja tulkinnan myötä ulkoinen ja sisäinen sana tasapäistyvät ja oletetusta työvälineiden hylkäämisestä tulee samalla äidin hylkäämistä. Pelkkä ulkoinen sana ja sakramentit eivät riitä. Kaikkien täytyy kuunnella sisäistä ääntään ja Jumalaa siellä. Korostus ja perustelu kirjassa on yhä uudelleen tämä: molemmissa on kyse Jumalan puheesta ja kuuntelemisesta, ja koska ne eivät näytä Raamatun esimerkeissä olevan ristiriitaisia kirjoitusten kanssa, ne ovat samanlaisia asioita. Ja koska ne ovat samanlaisia asioita, myös Collinsin ja JJn profetiakoulu tulee näin Raamatulla perustelluksi.
JJ tekee kuitenkin valtavia uskonloikkia yhdestä asiasta toiseen, yhdistellen samalla erilaisia ja eri tason asioita toisiinsa.
”Se, että näyn saamisen yksityiskohtia ei kerrota, vihjaa, että tuon ajan seurakunnassa nämä asiat olivat niin tavallisia, että niitä ei tarvinnut selittää. Paavali piti Jumalan antamia näkyjä johdatuksen yhtenä muotona, eikä ristiriitaisina kirjoitusten kanssa. Näin uusi testamentti opettaa muuallakin. Mekin voimme siis harjoitella asiaa Raamatun opetusten mukaisesti. Voimme tavoitella innokkaasti Pyhän Hengen lahjoja ja sanoja. Sitten voimme kertoa niitä toisillemme ja pohtia yhdessä, olivatko ne Jumalan antamia.” (s.137, lih. JK)
JJ toteaa edellä, että Raamatun näyt (tai yleisemmin kaikki sisäinen innoitus) eivät ole ristiriidassa Raamatun kirjoitusten kanssa. Tämä pitää tietenkin paikkansa. Ilmoitus ei kumoa innoitusta. Siitä, että nämä eivät yleisellä tasolla ole ristiriidassa toistensa kanssa, ei kuitenkaan seuraa se, että asiat olisivat samanlaisia, tai että pitäisi perustaa sisäiseen ääneen keskittyviä profetiakouluja. Ristiriidattomuutta on myös monenlaista. JJ lanseeraa läpi kirjansa esimerkkejä eri ihmisten sisäisistä sanoista, jotka eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa, koska monilla esimerkkien asioilla ei ole mitään tekemistä Raamatun kanssa. Jos Hengen innoituksessa esimerkiksi koetaan sanottavan, ”sinun pitää välttää tänään Golfin pelaamista” (itse keksimäni esimerkki), niin miten ihmeessä sitä arvioidaan Raamatulla? Ei mitenkään. Entä onko tällainen kehotus ristiriidassa Raamatun kanssa? Epäilemättä ei, koska Raamattu ei ota kantaa Golfin pelaamiseen. Asian raamatunmukaisuus ei kuitenkaan ole tällä selvä. Miksi ei? Siksi, että Raamattu, vaikka ei otakaan kantaa Golfin pelaamiseen, ottaa kuitenkin kantaa järjen käyttöön, vastuullisuuteen ja profetioiden paikkaan kirkon uskon kokonaisuudessa. Jos ihmisille kuvataan mainitun kaltaisia esimerkkejä, ongelma ei välttämättä ole yksittäisten esimerkkien tarkassa sisällössä, vaan niiden mukana välitettävässä metaviestissä. Tällaisten esimerkkien esittäminen sisältää nimittäin epäsuoran ajatuksen: Odota kaikkiin tavallisiin asioihin profetian sanaa. Älä turhaan rasita aivojasi ja ota vastuuta asioistasi tai etene keskustelemalla luotettujesi kanssa tai tutustu aihetta käsittelevään tutkittuun tietoon.
Erilaiset asiat voivat siis yhdellä tasolla olla ristiriidattomia Raamatun kanssa ja toisella tasolla – varsinkin jos korostus on voimakas, eikä mahdollista ylemmän tason väärin ymmärrystä torjuta – silti myös ristiriidassa Raamatun kanssa.
Kirjassa tällainen ongelma syntyy, kun Raamatun ja sisäisten äänien olemuksellinen ero hämärtyy. JJ sanoo toki joissakin sivulauseissa, että profetia ei tuo mitään uutta ilmoitusta ja että hänelle Raamattu on ensisijainen Jumalan kuuntelemisen lähde. Puhe Raamatun ensisijaisuudesta ei kuitenkaan tässä kokonaisuudessa oikeasti ratkaise mitään. Collinsin ja JJn logiikka kulkee nimittäin käytännössä vastakkaiseen suuntaan. Raamattu on heille ensisijassa lähtökohta ja perustelu profeettakoulun harjoittamiselle, vaikka toki myös jollain tavalla sen arviointikriteeri. Logiikka etenee seuraavasti. 1) Koska Raamatusta voidaan esittää esimerkkejä tavallisten kristittyjen saamista profetioista (jotka eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa) silloin kaikki kristityt voivat olla profeettoja ja sisäisen sanan innoitus ja ulkoisen sanan ilmoitus ovat käytännössä samanlaisia ja rinnakkaisia asioita eli Jumalan puhetta kirkossa (liu’utuksen ensimmäinen vaihe). 2) Tästä on pääteltävissä, että ”profetian opettelu” -instituutio eli sisäisen sanan kuunteleminen on raamatullinen ilmiö (liu’utuksen toinen vaihe)
JJn logiikan erittely osoittaa, ettei puhe Raamatun ensisijaisuudesta estä tai rajoita sisäisen sanan kuuntelemista, vaan pikemminkin perustelee kategorisen liu’utuksen ja siten ulkoisen ja sisäisen sanan näkemisen saman tasoisina asioina eli hämärtää ilmoituksen ja innoituksen eron.
Annan toisen esimerkin. Seuraavassa lainauksessa olen lihavoinut tekstin avainsanat, että ne ovat helpommin nähtävissä muutoin epäselvän tekstin kategorisen liu’utuksen keskellä.
”Vanhan katekismusopetuksen mukaan Jumalan ilmoitus tulee ilmi Jeesuksen Kristuksen ja Raamatun lisäksi muullakin eli yleisemmällä tasolla ihmisen omassatunnossa, luonnossa, kansojen vaiheissa ja erityisesti Israelin kansan historiassa. Katekismuksessa ei kuitenkaan selitetä, miten se tapahtuu. Miten Jumalan puhe käytännössä sitten tulee esiin? Tapoja on varmaan hyvin erilaisia. Kokoan Raamatun pohjalta muutamia esimerkkejä, jotta osaisimme paremmin kiinnittää huomiota niihin kaikkiin eri tilanteissa.
Raamatun kautta
Lukiessamme tai kuullessamme Raamattua, jokin kohta vain puhuttelee eri tavoin kuin muut. Samoin jokin Raamatun jae tai ajatus voi vain tulla mieleemme. Pietari esimerkiksi lainasi ensimmäisenä kristillisenä helluntaina Joelin kirjan kohtaa vastatessaan ihmisten ihmetteleviin kysymyksiin (Apt.2:12-21).
Muut sanat tai lauseet
Mieleen voi nousta yksittäinen sana tai lause, joko vain mielikuva tai sitten ajatus tai lainaus jostain tekstistä. Paavali lainasi runoilijoita puhuessaan Ateenassa (Apt. 17:28). Jotkut kokevat saavansa pääosin tällaisia sanallisia tai verbaalisia mielikuvia.
Musiikki ja sen sanat
Musiikki on tässä aarreaitta. Usein ihmiset saavat mieleensä virren, laulun tai muun melodian, sanojen kanssa tai ilman. ”Jokaisella on jotakin annettavaa: laulu… (1 Kor. 14:26)
Kuvat ja näyt
Joillekin yleisin kokemus ovat erilaiset kuvalliset eli visualliset mielikuvat. Tämä on oman kokemukseni mukaan yleisin tapa vastaanottaa Pyhän Hengen viestejä kuuntelevassa rukouksessa. Pietari sai näyn, joka sai hänet ja lopulta muunkin seurakunnan ymmärtämään, että evankeliumi kuuluu myös muille kuin juutalaisille (Apt. 10:9-16). Sama viesti on luettavissa jo vanhan testamentin puolelta ennustuksena, mutta vasta tämä näky sai tilanteen käytännössä muuttumaan…” (s.58-59)”
Tekstin lähtökohtana on katekismus ja sen klassinen erottelu siitä, miten Jumalan ilmoitus jakautuu kahteen kategoriaan, erityiseen ilmoitukseen ja yleiseen ilmoitukseen. Klassisesti yleinen ilmoituksen perusteella voidaan karkeasti tietää, että Jumala on olemassa ja päätellä joitain yleisiä asioita hänestä, esimerkiksi, että hän on suuri ja ihmeellinen. Klassisesti yleisen ilmoituksen rajaus tulee kuitenkin siinä, että yleisen ilmoituksen pohjalta Jumalaa ei voi oppia tuntemaan henkilökohtaisesti. Tähän tarvitaan erityinen ilmoitus Raamatussa ja Kristuksessa. Yleinen ja erityinen ilmoitus ovat siis eri tasoisia asioita, vaikka molemmat ovatkin Jumalan ilmoitusta. Paitsi, että JJn tekstin lähtökohtana on Lutherin katekismus, sen taustalla on varsinaisesti myös Collinsin kirja ja sen varsin toisenlainen teologinen maisema. Kun JJ alkaa fuusioida näitä kahta hyvin erilaista teologista traditiota yhteen, syntyy ongelmia.
JJn tekstissä lähdetään liikkeelle erottelusta erityiseen ja yleiseen ilmoitukseen, mutta heti kohta alkaa kategorinen liu’utus ja epäselventäminen. Peruste tälle liu’utukselle haetaan siitä, että JJn mukaan katekismus ei selitä, miten yleinen ilmoitus täsmälleen ottaen tapahtuu. ”Miten Jumalan puhe [yleisellä tasolla?] käytännössä sitten tulee esiin?” Katekismus ei tätä JJn mukaan kerro. Tämä tuskin pitää kuitenkaan paikkansa. Katekismus kertoo, miten yleinen ilmoitus tapahtuu (ihmisen omassatunnossa, luonnossa, kansojen vaiheissa ja erityisesti Israelin kansan historiassa), mutta se ei kelpaa JJlle, koska hänellä on näyttää jostain syystä tarve lukea yleiseen ilmoitukseen sisään myös profetian lahja eli hänen kuunteleva rukouksensa. Katekismuksen mukaan Jumalaa ei opita tuntemaan henkilökohtaisesti ja persoonallisesti yleisen ilmoituksen pohjalta. JJn mukaan taas profetian ideana on nimenomaan erityisen henkilökohtaisen ja läheisen suhteen syntyminen Jumalan kanssa. Tästäkin voisi jo päätellä, että JJn kuunteleva rukous ei mitenkään voi kuulua yleisen ilmoituksen kategoriaan. Yhtä kaikki JJ näyttää haluavan sen sinne sijoittaa. Liekö taustalla se, että Collins puhuu kirjassaan toistuvasti profetian yhteydessä jatkuvasta ilmoituksesta vai se, että sisäisen äänen kuuntelu pitää luterilaistaa? Teksissä JJ luo vaikutelman, että kaikki ne esimerkit, mitkä jatkossa seuraavat, ovat siis vähintään yleisen ilmoituksen eksplikaatiota, ellei sitten erityisen, mene ja tiedä. Aivan varmaa tämä ei kuitenkaan ole, koska JJ vaihtaa ennen luettelon alkamista yleisen ilmoituksen käsitteen suosimaansa epämääräisempään käsitteeseen ”Jumalan puhe”. Kysymys siis kuuluu, miten Jumalan puhe käytännössä tulee esiin? JJ vastaa: ”Tapoja on varmaan hyvin erilaisia”.
Sen sijaan, että kirja erottelisi asioita ja kertoisi eri asioiden olemuksellisen tason (puhutaanko työkaluista vai äidistä, armonvälineistä vai armolahjoista, Ilmoituksesta vai innoituksesta, ulkoisesta sanasta vai sisäisestä, erityisestä ilmoituksesta vai ihmisten vajavaisesta innoitetusta profetiasta), se hämärtää asiat käsitteellisillä siirtymillä ja puhumalla Jumalan puheesta saman liukumäen erilaisina käytännön esimerkkeinä. Liukuun lähdetään Raamatusta toteamalla, että Jumala puhuu Raamatun kautta. Tällöin odottaisi puhetta siitä, miten Raamattu on aivan omalla tasollaan Jumalan erityisenä ilmoituksena. Tekstiä lukiessa eteenpäin käy kuitenkin ilmi, että kyse on taas nimenomaan sisäisestä sanasta, jossa yhtenä käyttömateriaalina ja esimerkkiaineistona voi olla myös Raamattu. Logiikka jatkuu tästä niin, että siten myös Raamattu kehottaa kaikkia perustamaan sisäisen äänen kuuntelupiirejä. Liukumäen lopussa luodaan vaikutelma, että Raamatun antamat esimerkit perustelevat tämän. Vastaavasti sisäisen sanan materiaalina voivat olla muut sanat, lauseet, musiikki, virret, kuvat, unet, muiden sanomat asiat, olosuhteet, ulkoiset näkyvät asiat tai joskus kuultava ääni. Näistäkin innoituksista JJ aivan ymmärrettävästi löytää esimerkkejä Raamatun kirjoituksista. Ja taas siitä, että joskus joillekin Raamatussa tapahtuu näin (työvälineitä on joskus käytetty näillä tavoilla tai innoitusta ilmenee), seuraa johtopäätös, että kaikki voivat ja kaikki pitäisi laittaa kuuntelemaan sisäisiä ääniään ryhmässä, muuten äiti (Pyhä Henki) hylätään marginaaliin ja eletään kolkossa virastossa pelkällä näkkileivällä.
Ulkoinen Raamattu siis paljastaa innoituksista kertovia tapauksia. Näin JJn liukumäki alkaa Raamatusta ja päätyy erilaisiin sisäisiin kokemuksiin ja asioihin ja lopulta perustelemaan profetiainstituutiota. Juuri tämä Jumalan puheen kategorinen liukuma – sekä ulkoisen ja sisäisen sanan sisäkkäisyys rinnakkaisina ja saman tasoisina – saavat aikaan sen, että klassinen armonvälineiden ja armolahjojen kahdelle hyvin eri tasolle ja myös laajuudelle asettuminen hämärtyy. Kirjassa hukataan se tärkein asia, että kaikki saavat Pyhän Hengen armonvälineiden – eli Sanan ja sakramenttien – kautta ja näin Äiti on talossa mukana koko ajan ihan omana itsenään. Samalla kun edellinen on totta, lähtökohtaisesti kaikilla seurakuntalaisilla on myös armolahjoja eli työvälineitä, vaikka kaikilla seurakuntalaisilla ei ole suinkaan samoja työvälineitä, eikä joidenkin työvälineiden mahdollinen lojuminen kellarissa (jonkun arvion mukaan) ole samaa kuin äidin työntäminen kellariin.
Näin Collinsin ja JJn profetiainstituutio nostaa kirjan kokonaiskuvassa sisäisen sanan ulkoisen sanan rinnalle ja paikoin myös sen yli yleiseen uskonempiristiseen tapaan. Uskonempirismissä Jumalan varsinainen läsnäolo näyttää oleva nimenomaan kokemuksellista läsnäoloa sisäisessä sanassa, ihmeissä ja merkeissä. Tämän toteuttamiseenhan ulkoinen sana Collinsin ja JJn mukaan kehottaa. Näin sisäinen sana ja armolahjat nostetaan kirkon ytimeen tavalla, jossa ilman niitä ollaan tuon ytimen ulkopuolella häpeilemässä äitiä ja työntämässä häntä marginaaliin. Siellä kirkko elää pelkän kuivan näkkileivän varassa, jos senkään. Ilman armolahjoja ja Jumalan kuuntelua sisimmässä ollaan ehkä järjestetyssä avioliitossa, mutta valitettavan väljähtyneessä ja etäisessä suhteessa, josta puuttuu läheisyys ja intiimiys. Ilman kokemusta sisäisestä sanasta ollaan vain surkeita autoilijoita, jotka työntelevät tyhjätankkista autoaan tiellä. Vai miten muuten seuraavia kuvauksia pitäisi ymmärtää?
”Jos kristillisestä uskosta puuttuu usko elävän Jumalan läsnäoloon ja kokemus siitä, se on tylsää. Aivan kuin työntäisimme autoa ilman kokemusta siitä, että moottori toimii ja polttoainetankki on täynnä. Kun löydämme evankeliumin, joka on Jumalan voima eli moottori, kokonaisuus tulee ymmärrettäväksi ja mielekkääksi. Seurakunta voi olla paikka, jossa tuoksuu tuore leipä. Se on parhaimmillaan paikka, jossa ihmiset voivat aistia elävän suhteen. Jumala on elävä olento, joka puhuttelee ihmisiä tuoreella heidän elämäänsä sopivalla tavalla. Erilaisissa kirkkohistorian vaiheissa kirkko on yhä uudestaan löytänyt tuoreen leivän Jumalan sanasta. Sellaisiakin kausia on ollut, jolloin tuoreus on puuttunut ja ainoa leipä on ollut kuivaa näkkileipää. Silläkin on voinut elää, mutta se ei ole ollut kovin houkuttelevaa.” (s.15) (lih. Jk)
”Pelkkä armolahjojen pohtiminen ei noudata Uuden testamentin antamaa esikuvaa. Kirkko kasvaa siellä, missä ihmiset kokevat Jumalan läheiseksi arkipäivässään, omassa sisimmässään (Hengen elämä meissä) ja erityisesti yhteisössään. Mikäli emme uskaltaudu yhdessä tavoittelemaan Uuden testamentin kuvaamia yhteisöllisiä hengellisiä ulottuvuuksia, jäämme etäälle kirkon elämän ytimestä ja kasvavien kirkkojen todellisuudesta.” (s.127) (lih. JK)
”Tämän jälkeen kannattaa käydä läpi käytännön asioita kuuntelevasta rukouksesta. Yksi niistä ovat ne tavat, joilla ihmiset ovat kokeneet saavansa Jumalan viestejä. Raamattu on täynnä mainintoja siitä, että Jumala puhuu. Se ei kuitenkaan selitä kovin tarkasti, miten se tapahtuu. Nykyään monet kertovat, että heidän mieleensä tuli jokin kohta Raamatusta. Jotkut saavat muita sanoja tai lauseita. Usein ihmisillä alkaa soida mielessä joku virsi tai laulu. Joillekuille tulevat mieleen laulun tai virren sanat ilman säveltä. Hyvin yleinen kokemus on mielikuva, jota voidaan sanoa näyksi. Joskus rukoilijan huomion kiinnittää jokin ulkoinen, näkyvä piirre. Joskus joku saa jonkinlaisen tuntemuksen omaan kehoonsa, esimerkiksi kivun, joka sitten häipyy, kun asian on sanonut henkilölle, jonka puolesta rukoillaan. Arkisimpia johdatuksen muotoja on mieleen tullut ajatus, josta on hankala päästä eroon…Pyhä Henki voi koskettaa meitä hyvin monin eri tavoin.” (s.135 Lih. JK)
Viimeinen kohta on jälleen mainio esimerkki JJn ulkoisen sanan ja sisäisen sanan sisäkkäisyyttä korostavasta näkemyksestä, mutta myös hänen harjoittamastaan kategorisesta liu’utuksesta, joka venyttää ja fuusioi toisistaan erillisiä asioita yhteen ja samalla hämärtää sanottavaa. Aiempana vastaavan tyyppisessä sitaatissa lähtökohta oli katekismuksen puhe erityisestä ja yleisestä ilmoituksesta. Tässä tekstissä aloitetaan puhumalla rinnakkain siitä, miten ihmiset ovat kokeneet saavansa viestejä Jumalalta ja miten Raamatussa Jumala puhuu. Tämän jälkeen tulee taas selitys siitä, että Raamattu ei kuitenkaan selitä miten se Jumalan puhe tarkasti tapahtuu. Tämä hiljaisuus ja aukko avaa JJlle mahdollisuuden täyttää sen. Näin yleisestä ilmoitukseen liittyvästä Jumalan puheesta ajatus liukuu ihmisten sisäisten sanojen ja mielikuvien kautta kaikenlaisiin toistuviin ajatuksiin ja innoituksiin. Liu’utuksen ja fuusioinnin seurauksena kaikki tämä (mahdollinen) Jumalan viestintä asettuu ikään kuin samalle jatkumolle. Olemuksellinen tasoero ilmoituksen eli ulkoisen sanan ja profetian lahjan ja kaiken ihmisen sisäisen sanan väliltä häviää tai jopa kääntyy päälaelleen: Sisäinen on itse asiassa tärkeämpää kuin ulkoinen. Raamattu Jumalan erityisenä ilmoituksena ei pysy omalla paikallaan, vaan siitä tulee eräänlainen saumaton liukumäki kaikenlaiseen sisäiseen elämään, joka sitten myös nimetään Pyhän Hengen kosketukseksi. Tässä kokonaisuudessa kaikki em. asiat saavat saman olemuksellisen statuksen Jumalan viesteinä tai Jumalan puheena.
Tällainen eritasoisten asioiden yhteen liu’utus voisi tietenkin tuottaa JJllekin erityisiä ongelmia, jos uskovissa yhä oleva synti olisi kovin vakava asia muussakin mielessä kuin mahdollisena liiallisena asioihin ja järjestelmiin keskittymisenä (s.69) tai lapsenkaltaisuutta karttavana ylikorostuneena järkikeskeisyytenä tai pahimmillaan kyynisyytenä, joista kaikista JJ kirjassa varoittaa ja on huolissaan. JJn kirjan ihmiskäsitystä voi kuvata optimistiseksi. Armolahjoilla varustettu Hengen täyttämä ihminen ei enää varsinaisesti tunnu syntiseltä, vaikka toisenlaistakin aina välillä kirjassa puhutaan. Kirja ei ilmennä luterilaista samanaikaisuusmallia (avainsanana simul eli samanaikaisesti – vrt. simul iustus et peccator jne.), vaan on tapahtunut siirtymä paljon optimistisempaan, helluntailaiselle ja karismaattiselle teologialle tyypillisempään ihmiskäsitykseen, jonka keskeisin horisontti uskovaan ihmiseen on ennen-jälkeen. Luterilaisessakin ihmiskäsityksessäkin on toki tämä ulottuvuus, mutta sitä tasapainottaa ja hillitsee edellä viitattu samanaikaisuuden näköala. JJn kirjan ihmiskäsitykseen sopii hyvin kuva siitä, että vaikka ihminen toki langenneena onkin syntinen, ei uudestisyntyneellä ja varsinkin Pyhällä Hengellä täyttyneellä kristityllä enää asian kanssa ole kovin kummoisia ongelmia. Hänellähän on avoin ja häiriötön laajakaista Jumalan äänten kuunteluun. Hengellä täyttyneet elävät iloista ja voitollista kristityn ja seurakunnan elämää. Toki uskoontulon ja Hengellä täyttymisen jälkeenkin uskova vielä vähän kompuroi, mutta pääasiassa hän elää Raamatun mukaisesti. Vai miten seuraavanlaisia kuvauksia muuten pitäisi tulkita?
”Ennen matkapuhelimia meillä oli lankaliittymiä. Puhelimeen oli mentävä erikseen, joskus jopa naapuriin saakka. Vanhan testamentin profeetat ja papit olivat ikään kuin Jumalan lankaliittymiä. Oli mentävä heidän luokseen, jos halusi saada yhteyden Jumalaan… Helluntaista alkaen kaikille on tarjottu liittymää, jonka kautta voi olla yhteydessä Jumalaan koko ajan ja kaikkialla. ’Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat…’ (Apt. 2:17) Kyseessä on Jeesuksen ennalta maksama prepaidliittymä… Jumala ottaa vastaan hätäpuhelut, mutta niiden soittajille ja muillekin hän tarjoaa henkilökohtaista liittymää… Sim-korttina on usko Jeesukseen… liittymässä on rajaton puheoikeus… Yhteys toimii aina… Akku on Pyhän Hengen läsnäolo… Akku latautuu Raamatulla, rukouksella ja kristittyjen yhteydellä. Liittymän omistajalle Jumala voi soittaa milloin tahansa. ’Herran enkeli puhui Filippokselle: ”Lähde etelään päin ja mene tielle, joka vie Jerusalemista Gazaan ja on autio”’ (Apt. 8:26) Hän tarjoaa kaikille myös laajakaistaa, Hengen täyteyttä. ’Antakaa Hengen täyttää itsenne.’ (Ef.5:18) Laajakaistan kautta opetukset, evankeliumi, armolahjat, palvelu ja niin edelleen tavoittavat ne, joilla ei vielä ole liittymää eli ne, jotka ovat hätäpuheluiden varassa.” (s. 63-64) (lih. JK)
”Elämämme on totta kai jossain määrin kompurointia, mutta seurakunnalle ja jokaiselle Jeesuksen seuraajalle tekee hyvää pyrkiä järjestämään oma elämä ja seurakunnan elämä Raamatun mukaisesti. Ne, jotka eivät ole päässeet perille Kristuksen evankeliumista, pitävät tällaista väitettä yleensä vaativana. Tähänkin sopii jo mainitsemani sanonta: ’Ne jotka eivät kuule musiikkia, luulevat, että tanssijat ovat hulluja.’ Me, jotka olemme kuulleet evankeliumin Jeesuksesta ja uskomme sen, pidämme Raamatun ohjeiden mukaan elämistä etuoikeutena. Kun olemme kokeneet Jumalan puhuvan meille, Raamatussa tai esimerkiksi armolahjojen välityksellä, asia alkaa tuntua ymmärrettävältä, vaikka se muiden silmissä vaikuttaisikin oudolta. Jos Jumalan kuunteleminen tai armolahjat eivät ole tuttuja, kannattaa keskittyä ’musiikkiin’ eli Jeesuksen evankeliumiin. Se löytyy parhaiten Raamatusta ja sen mukaisesta elämästä, erityisesti Jeesuksen seuraajien elämästä.” (s.86-87) (lih. JK)
Raamattu ja sen mukainen elämä, Jeesus ja Jeesuksen seuraajien elämä ovat tekstissä taas rinnakkaisia ja samalle tasolle asettuvia asioita. Tämä on teo-loogista, sillä edellä kuvatulta optimistiselta pohjalta myös seurakunta voi jättää sitä joskus vaivaavan raadollisuuden taakseen, kunhan yksilöt vain taipuvat Jumalan tuulen puhallukseen (lue: armolahjoihin ja sisäiseen sanaan).
”Pyhä Henki tahtoo kuitenkin, että elämme mahdollisimman hyvin todeksi sitä, mitä Jeesus on Jumalan valtakunnasta opettanut. Jotkut saattavat pitää tätä haihatteluna. Heidän mielestään raadollisuus on ainoa todellisuus. Kirkon historia voidaan mielestäni nähdä Pyhän Hengen todellisuuden ja raadollisuuden välisenä kamppailuna. Joskus seurakunnat ovat heijastelleet hienosti Jumalan valtakunnan todellisuutta, joskus taas lähinnä raadollisuutta. Pyhä Henki on meissä ja meidän keskellämme, eikä vain jokin kaukainen ylevä idea. Kun hän saa vallata sisimpäämme, kaikki muu tulee mielekkääksi. Hänen tuntemisensa ja läsnäolossaan eläminen on mahdollista. Se ei toteudu vain ajatusmaailmassamme, vaan jokapäiväisessä elämässämme, jos vain taivumme hänen tuulensa puhaltamiseen.” (s.83) (lih. JK)
Jos synti on tällä tavalla Hengellä täytetylle voitettu ja taakse jätetty kanta, suhtautuminen hienosti toimivaan suoraan laajakaistaan on kohtuullisen paljon optimistisempi kuin jos uskoo Jeesuksen sanat fariseuksille ja myös meille kaikille:
”Ja hän kutsui taas kansan tykönsä ja sanoi heille: ’Kuulkaa minua kaikki ja ymmärtäkää:
ei mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Jos jollakin on korvat kuulla, hän kuulkoon.” Ja kun hän kansasta erottuaan oli mennyt erääseen taloon, kysyivät hänen opetuslapsensa häneltä sitä vertausta. Ja hän sanoi heille: ”Niinkö ymmärtämättömiä tekin olette? Ettekö käsitä, ettei mikään, mikä ulkoapäin menee ihmiseen, voi häntä saastuttaa? Sillä se ei mene hänen sydämeensä, vaan vatsaan, ja ulostuu.” Näin hän sanoi kaikki ruuat puhtaiksi. Ja hän sanoi: ”Mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen. Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys. Kaikki tämä paha lähtee sisästä ulos ja saastuttaa ihmisen.” (Mark. 7:14-23)
Meidän (peri)syntisyytemme ei tietenkään tee mahdottomaksi profetiaa tai Hengen innoitusta, mutta sikäli kuin uskomme olevamme läpi elämämme kristittyinäkin samaan aikaan syntisiä ja vanhurskaita, sen pitäisi kai vaikuttaa jo ensimmäisen tason/vaiheen profetian harjoitteluun ja koko instituution rakenteeseen jotenkin muuten kuin edellä on lainattu? Ulkoisen sanan korostus ja paikka pitäisi olla paljon selvempi ja sen eritasoisuuden suhteessa Hengen innoituksiin kaikkea jäsentävä ajatus. Toisenlaisen kuvakulman aiheeseen antaa jälleen Simo Kiviranta seuraavassa sitaatissa.
”…Vapahtajan sanoja Uudessa testamentissa hieman soveltaen: Se, mikä tulee ihmisen sisimmästä ulos, on vahingollista ja turmelee ihmisen, mutta sitä vastoin se, mikä menee ihmisen sisään ulkopuolelta Jumalan pelastavana evankeliumina, tervehdyttää ja alkaa siivota ihmistä hengellisesti.” (Simo Kiviranta, sit. Kerosuo 2019)
Pastori Harri Huovinen kokoaa ja tiivistää JJn ilmoitusteologisen häilyvyyden ja epäselvyyden.
”Jukka Jämsénin kuvaus (2018, 12–13) nk. kuuntelevan rukouksen arviointiperiaatteista on havainnollinen esimerkki tällaisesta epäjohdonmukaisuudesta. Ikään kuin klassiseen kristilliseen käsitykseen liittyen Jämsén kirjoittaa aivan oikein, että rukouksen aikana mieleen tulleita asioita ”pitää punnita Raamatun valossa, onhan se elämän ja uskon ylin ohje. Kaikki, mikä on ristiriidassa Raamatun sisällön kanssa (lyhemmin kymmenen käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen kanssa), saa jäädä omaan arvoonsa.” Tekstin välittömässä jatkossa hän kuitenkin lisää: ”Lopuksi [tilaisuuden] vetäjä voi kysyä, kuinka moni koki rukousten osuneen hyvin kohdalleen.” Kuvaavaa on, että Raamatun ensisijaisuutta korostaessaankin Jämsén kuitenkin puhuu useampaan otteeseen nimenomaan kokemuksista, esimerkiksi siitä, ”mitä he [rukoilijat] kokivat”, tai ”kokeeko hän [rukoiltava] asioita omakseen vai ei.” Hänen systeeminsä (ks. esim. 2018, 11, 15, 19–20, 27, 38–41, 43–45, 55, 58–60, 65, 87, 130–131, 134, 135, 136–137, 147, 149–150, 151, 163, 170), näyttääkin häilyvän kahden eri periaatteen välillä: Yhtäältä hän luterilaisen kirkon työntekijänä muistaa opettaa, että Jumala puhuu ihmisille ennen kaikkea Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ja Raamatussa, ja että Pyhä Henki haluaa ihmisten ottavan Raamatun opetuksen tosissaan. Hän esittää myös huolensa mahdollisuudesta, että kirkossa tuodaan Jumalan sanan paikalle jotakin muuta. Samalla hän kuitenkin toistuvasti alleviivaa, että Jumala antaa seurakunnalleen armolahjoja, erityisesti profetian lahjan, ja opettaa, että tätä armolahjaa voidaan opetella käyttämään nimenomaan edellä kuvatun kaltaisessa, sydämen kokemuksiin ja ”vaikutelmiin” keskittyvässä kuuntelevassa rukouksessa. Lyhyesti tiivistettynä Jämsén vaikuttaa ajattelevan, että Jumalan ääni voidaan kuulla Hänen ilmoitussanassaan, mutta myös sen ulkopuolella, ainakin silloin kun sydämen ajatukset ja mielikuvat voidaan kokemusten perusteella arvioida Pyhän Hengen antamiksi. Tällainen taiteilu kahden ilmoituskäsityksen välillä käy ymmärrettäväksi Jämsénin sitoutumisesta New Wine -liikkeen arvoihin, joissa tämä kahtalaisuus eksplikoidaan seuraavasti (2018, 29): ”Haluamme, että kaikki mitä uskomme, opetamme ja teemme, perustuu Raamattuun Jumalan kirjoitettuna sanana. Samalla tahdomme oppia kuulemaan ja tottelemaan Pyhää Henkeä, joka puhuu meille sekä henkilökohtaisesti että yhteisönä.” Lopulta Jämsén itse paljastaa ilmoitusteologiansa epäselvyyden, kun hän Raamatun ja katekismuksen päivittäisestä lukemista ja mietiskelyä suosittelevan alaluvun päätteeksi kirjoittaa (2018, 41): ”Kaiken ohella tietoisuus siitä, että en vain muistele jotakin lukkoon lyötyä asiakirjaa, vaan voin saada Jumalalta viestejä itselleni tai muille juuri tämän päivän tilanteisiin, on melko virkistävä.” Oletettavasti juuri tästä ajatuksestaan käsin hän voi myös päätyä esittämään, että niin Pyhän Hengen lahjojen ja sanojen kuin saarnojenkin ”[a]rviointi tapahtuu tietenkin Raamatun perusteella, mutta monella muullakin tavalla.” (2018, 137–138) Näillä muilla tavoilla Jämsén vaikuttaa viittaavan henkilökohtaisiin kokemuksiin, joille hän käytännössä antaa etusijan ohi Raamatun ilmoituksen (2018, 156): ”Suurin merkitys on kuitenkin Jumalan kohtaamisen kokemuksella tai sen puuttumisella. Jos voimme aavistella jossakin hetkessä, että Jumala on läsnä ja että hän puhuttelee meitä tavalla, joka on liian osuva ollakseen sattumaa, kokemus koskettaa meitä syvästi. Jos taas mikään ei kosketa hyvistä teorioista huolimatta, asia ei vakuuta.” (Huovinen 2019)
Edellä on kuvattu JJn kirjaan Collinsilta peritty tapa olla riittävästi erottelematta Raamatun ilmoitusta Pyhän Hengen olemuksellisesti toisenlaisesta ja toisen tasoisesta innoituksesta. Seuraavaksi katsomme miten profeettainstituutio perustellaan raamattuteologisesti. Ennen sitä annan vielä puheenvuoron Phillip Carylle.
”Mikään ei ole tässä suhteessa muuttunut sitten Raamatun aikojen. Pyhä Henki on aina puhunut ulkoisten sanojen kautta. Esimerkiksi Raamatun profeetat eivät koskaan puhu siitä, että olisivat kuulleet Jumalan äänen sydämessään. He eivät yksinkertaisesti kuvaa kokemustaan tällä tavalla. He kertovat usein unistaan, ja näyistään, mutta eivät tiedä mitään nykyisestä käytännöstä, jossa ihminen koettaa hiljentyä kuuntelemaan Jumalan ääntä sydämessään. Henki ei puhu tällä tavalla, koska hän ei puhu tästä syystä. Hän ei anna ihmisille yksilöllisiä ohjeita – se ei ole koskaan ollut profetian tehtävä – vaan liittää heidät Jumalan kansan muodostamaan yhteisöön. Paras paikka hänen kuuntelemiseensa on siksi kokoontunut seurakunta, Kristuksen ruumis, jossa hän on läsnä opettamassa, lohduttamassa, varoittamassa ja ohjaamassa kaikkia uskovia. Hänen puheensa ei ole sisäinen kokemus vaan yhteinen tapahtuma aivan kuin silloin, kun Pyhä Henki täytti Uuden testamentin seurakunnan ja sen jäsenet opettivat ja neuvoivat toisiaan. Kaikkein hätkähdyttävin tapahtuma liittyy tietenkin Helluntaihin. On syytä huomata, ettei Raamattu kerro mitään niiden ihmisten kokemuksista, jotka puhuivat tuona päivänä kielillä. Sen sijaan se kuvaa laajasti niiden ihmisten kokemusta, jotka kuulivat heidän puhuvan omilla kielillään – kielillä, joita puhuttiin kaikkialla maailmassa (Apt. 2:6-13). Tämä on helluntaikokemus: se, että ihminen kuulee, kuinka Kristuksen sanaa opetetaan ja lauletaan ja saarnataan ja rukoillaan ihmisten äänillä, ymmärrettävin sanoin, niin että hän voi uskoa siihen ja ottaa sen sydämessään vastaan. Kun puhun tästä raamatullisesta näkemyksestä opiskelijoideni kanssa, he kysyvät usein: ’Tarkoittaako tämä, ettei Jumala puhu nykyään?’ Vastaukseni on selvä. Tietenkin Jumala puhuu nykyään! Juuri hänen puheensa Kristuksen sanassa tekee meistä kristittyjä, ja siinä Pyhän Hengen koko tehtävä. Hän puhuu, kun Raamattuun tallennettuja profeetallisia ja apostolisia sanoja saarnataan ja opetetaan ja lauletaan ja rukoillaan, erityisesti seurakunnan kokoontumisissa. Hän puhuu aina, kun Jeesuksen Kristuksen evankeliumi asuu runsaana uskovien keskellä.” (Cary 2012, 42-43)
Collinsin ensimmäinen avainkohta on Apostolien teoista:
”Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, ja nuorukaisenne näkyjä näkevät, ja vanhuksenne unia uneksuvat.” Apt. 2:17
Collins tulkitsee, että Jooelin profetiassa luvataan kaikkien uuden liiton kristittyjen profetoivan. Koska tekstissä todetaan, että teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, Collins katsoo, että uudessa liitossa kaikki kuulevat – ja heidän tulisi kuunnella – sisäisiä ääniä yhdessä. Collins kirjoittaa:
”Moses longed to see the Holy Spirit come on all the people of God so that they would truly be prophetic people. This is the reality that God has made possible in the New Covenant, where all his people can be filled with the Holy Spirit. (ez 36:26,27, Jn 1:33, 7:38,39) (Collins s.5)
Raamatun tekstin mukaan Uudessa liitossa kaikki voivat saada Pyhän Hengen, mutta Collinsille tämä ei riitä. Kyse on uskonempiristiseen tapaan siitä, mitä tekemällä Jumalan Pyhä Hengen läsnäolo vapautetaan:
“So hearing God is a central key to releasing the presence, gifts and power (i.e. ’annointing’) of God on what we do in his name.” (Collins, s.7, tummennus JK)
Profetoiminen ja siinä Jumalan äänen kuuleminen ei ole Collinsille mitä tahansa työkalun käyttämistä valtakunnan työssä. Se on Jumalan läsnäolon ja voiman vapauttamisen keskeinen avain. Näin uskonempiristiseen tapaan armolahjat ja sisäisen sanan kuuntelu ottavat armonvälineiden paikan. Klassisessa luterilaisessa teologiassa tämä rooli on annettu ulkoisille armonvälineille. Niissä Jumala on sanansa lupauksen mukaan luvannut olla läsnä ja antaa armonsa ja tuoda valtakuntansa keskellemme ilman meidän ”vapauttamisiamme”. Collinsin esittämä muutos kuuluu aivan tiettyyn teologian uskonempiristiseen kaareen, jonka viimeisintä versiota ja vaihetta Collins ja uusevankelikaalinen teologia edustavat.
Collinsin toinen avainkohta on Johanneksen evankeliumista:
Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä — Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. (Joh. 10:3,4,27)
Collinsin ydinkysymys on, kuinka lampaat voivat kuulla paimenensa äänen. Vastauksessaan hän kytkee avainjakeidensa tulkinnan modernin ”evankelioimisteologian” perusjakeeseen Ilmestyskirjassa:
”But we all need to hear his voice! Jesus said that he ‘…calls his own sheep by name and leads them out.’ (Jn 10:3b) This is how we first come to know the Lord. We first truly commit our lives to him when we hear him speaking personally to us, revealing his personal love for us, his forgiveness of our sins, and how much he longs to live in intimate communion with us. “Here I am! I stand at the door (of your life) and knock. If anyone hears my voice and opens the door, I will come in and eat with him, and he with me’ (Rev. 3:20 – my ampflication in italics).” Collins, s.8 (Lih. JK)
Jumalan äänen sisäinen kuuleminen alkaa Collinsilla uudestisyntymisestä uskoon tulossa (ja tähän liittyvästä syntymätapahtuman meditaatiosta, kuten jatkossa näemme). Collinsin itsensä tekemä suluissa oleva ja kursivoitu selittävä lisäys on paljastava. Alkuperäinen teksti ei ole kirjoitettu tienhaarassa olevalle yksilölle, kuten herätyskristillinen traditio ja Collins paljon myöhemmin on oppinut ja opettanut lukemaan. Tekstin kontekstin lukemalla voi huomata, että Ilmestyskirjan kirje ei ole osoitettu yksilölle, vaan seurakunnalle. Ovi ei ole tällöin yksilön sydämen ovi, vaan seurakunnan eli kirkon ovi. Ateria ei myöskään ole jokin elämyksellinen suhde Jeesukseen, vaan konkreettinen Herran ehtoollinen, jonka Jeesus haluaa viettää seurakunnan kanssa. Laodikean seurakunnan tragedia on siinä, että Jeesus on tämän omaan hengelliseen ja muuhun rikkauteensa viehtyneen seurakunnan kirkon oven ulkopuolella koputtelemassa, eikä pääse viettämään asettamaansa ehtoollista ja jakamaan sitä ja näin läsnäoloaan ja lahjojaan seurakuntansa kanssa.
Sama perustelu toistuu laveampana myöhemmin kirjassa. Aivan kuten syntymä avaa lapselle uuden suhteen äitiin, hengellinen uusi syntymä avaa Jumalan lapselle suoran intiimin suhteen Jumalan kanssa. Luterilainen ajatus, jonka mukaan Jumala operoi armonvälineiden kautta vaihtuu suoraan intiimiin linjaan Jumalan kanssa (vrt. laajakaista). Samalla tulee ymmärrettäväksi JJn lapsen kaltaisuuden korostus ja se miksi pelkän ulkoisen sanan ja sakramenttien kanssa ilman tätä sisäisen sanan välitöntä intiimiyttä elävät ovat kuivan näkkileivän syöjiä.
“Once we are born again, we have a clear sense of the reality of God speaking to us personally. It is how we come realise that we are born again! It was only after we were brought to spiritual birth by the power of the Holy Spirit (through what theologians call the ’prevenient grace of God’) that we were then even in a position to be able to hear the Lord calling to us. (This is clearly shown in verses like ‘He who has ears to hear’. (Matt. 11:15) Here I am! I stand at the door (of your life) and knock. If anyone hears my voice and opens the door, I will come in and eat with him, and he with me’ (Rev. 3:20 – my ampflication in italics), ‘Faith comes by hearing the message and the message is heard through the word of Christ (Rom.10:17) And he continues to lead us by his voice, (i.e. the dynamic, living sense of hearing him speak to us).’…and his sheep follow him because they know his voice’ (Jn 10:4) Every day of our lives we have the opportunity to grow in recognising and hearing the Lord speak to us. And as I have explained earlier, prophecy is simply learning to use this God-given ability to hear his voice not only for ourselves, but for benefit of others.” (Collins, s.61) (lih. JK)
Collins ei tee eroa Raamatun kautta tapahtuvan Jumalan kuulemisen ja profetian sisäisen sanan kautta tapahtuvan kuulemisen välille. Ne ovat saman asian erilaisia ilmauksia vieläpä niin, että sisäinen sana yhä uudestaan myös hänellä on se, joka varsinaisesti tekee ulkoisen eläväksi. Collinsin mukaan Jumalan selvä henkilökohtainen puhuttelu (kokemus) todentaa meille sen, että olemme uudestisyntyneitä. Näin sisäinen kokemus asettuu ulkoisen sanan todentajaksi ja eläväksi tekijäksi, eikä toisinpäin. Myös Collins korostaa toki Raamatun merkitystä profetioiden arvioinnissa, mutta näiden sisäkkäisyys ja yhteys näyttävät kirjan esimerkkien valossa johtavan siihen, että ulkoisen sanan merkitykset alkavat elää varsin vapaata elämää ja niistä tulee käytännössä tämän uuden dynaamisen johdatuksen elävää muovailuvahaa, jossa sisäinen sana itse asiassa tosiaan jäsentää ulkoisen ymmärtämistä, eikä toisin päin.
Collins selittää 1. Kor 12:28 kirkollista tehtävälistaa seuraavasti:
”This is not an exhaustive list of ministries but it is fascinating to see Paul using the words ‘first’ and ‘second’ in relation to apostolic and prophetic ministries. As a committed evangelical I would have expected to see the role of teachers listed as a second order of priority because of the importance of teaching of the Word of God to the Church. But this is not what the Scripture teaches to us! Apostolic leadership is always primary to for the church, (and let’s praise the Lord for the way he’s restoring this to his Church in these times!), but it seems that before the teachers can teach, the Church needs to know from the Lord what he actually wants his people to be taught at a particular time. For this the Church first needs the help of its prophetic ministries.” (Collins, s.20)
Raamattu eli erityinen ilmoitus, jota tutkitaan etsien tekstin alkuperäistä merkitystä ja siten ohjetta ja oppia kaikille kristityille kaikkina aikoina, jää käytännössä taka-alalle. Myös teologian tutkimisen ja opiskelun merkitys kärsii inflaation. Miksi nähdä vaivaa tutkimalla ulkoisesti asioita, kun voi koko ajan suoralla linjalla tarkistaa, miten Herra juuri nyt haluaa asiat hoitaa? Miksi käyttää ja kehittää järkeä ja ymmärrystä, kun on paljon nopeampi ja tehokkaampikin tie? Ei ole ihme, että Collins esittää tältä pohjalta seuraavan kriittisen kysymyksen kirkoille:
”So a critical question for our Churches is: How good are we at hearing the Lord’s voice together? How often do we ask one another the Question ‘What is the Lord saying to us in our present circumstances? Or ‘What is the Lord saying to us through the problems or difficulties we are facing right now?’ Do we have a Church culture in which it is common to hear people speaking (humbly!) about what they feel the Lord may have said to them.” (Collins, s.8) (lih. JK)
“While knowing Jesus personally is the most important reality of all, there are surely few other things more important than being directly connected to his heart and purposes for our lives. Prophesy is important!” (Collins, s.10) (lih. JK)
Jos kristityillä on tällainen esteetön suoralinja Jumalan kanssa, se ei voi tietenkään olla vaikuttamatta ulkoisen sanan eli Raamatun asemaan, josta tässä kokonaisuudessa tulee alempi epäsuoran yhteyden ilmaus tai välittömän sisäisen puheen virike. Raamatun ja profetian sisäkkäisyys pyörii Collinsilla eri tavoin ja eri tavalla eri suuntiin. Munaa ja kanaa on vaikea, ellei mahdotonta erottaa toisistaan. Samalla kuuliaisuus sisäisen sanan kuuntelulle ja kuuntelussa nousee tärkeäksi:
”The more clearly we hear God speak to us, the more we become accountable to him for our response to what he has said to us.” (Collins, s.39)
“It is also true, that as we grow into Christ like character and in obedience to the Lord, the Lord can then trust us with clearer and stronger revelation because he has already found us faithful in handling lesser revelation in times past. It is very interesting to note that one of the key Hebrew words in the old testament that is translated ‘hear’ can be equally translated ‘obey’. The Bible does not draw a distinction between these two things because we cannot sit in judgement over what God says to us. In fact, to seek the Lord for a prophetic word to be used for our own, rather that his, purposes is the same sin of divination. (See 1 Sam. 15:22-23). It is those who want to grow in their love for the Lord and obedience to his word, whether in Scripture or any direct prophetic word that he might speak, who will hear the Lord better and better.” (Collins, s.40) (lih. JK)
Selvempi ja voimakkaampi ilmoitus annetaan kuuliaisille. Tämä ilmoitus tulee joko Raamatusta tai suorasta profeetallisesta sanasta, jotka asemoidaan rinnakkaisiksi ja yhtä päteviksi.
Profetian rooli liittyy Collinsilla myös Jumalan valtakunta -teologiaan ja siihen, että jo luomisessa ihmisen ja nyt kristityn tehtävänä on viedä Jumalan valtakunta kaikkialle ja ottaa maailma valtakunnan haltuun.
”So when he created us, it is clear that God entrusted Human beings with responsibility for the exercise of his Kingdom over the world.” Collins, s.6
Armolahjat ja nyt erityisesti profetia ovat keskeisessä roolissa Jumalan läsnäolon ja hänen valtakuntansa todentamisessa. Tämä on jälleen yksi uusi vaihe siinä uskonempiristisessä jatkumossa, jota Pokki kirjassaan kuvaa. Edeltävässä vaiheessa helluntailiikkeen kohdalla keskeinen avain oli kielillä puhuminen. Sen ajateltiin olevan merkkinä siitä, että Pyhän Hengen täyteys on vastaanotettu ja Pyhän Hengen läsnäolo vapautettu ihmisen ja seurakunnan elämässä. Collinsin New Wine -teologiassa kielillä puhumisen paikalle tulee profetoiminen. Collins sanoo kirjassaan suoraan:
”In the new covenant his people are called ’christians’. This literally means ’little annointed ones’, and as I show later this literally means that we can all exercise the gift of prophesy.” (Collins, s.6)
On siis motivaatio (=Jumalan valtakunta pitää viedä kaikkeen maailmaan hallitsemaan sitä) ja ovat myös keinot (=kaikki voivat nyt kuulla suoraan Jumalan äänen ja kaikki voivat siten profetoida). Mikä siis estää kaikkia ryhtymästä profeetoiksi? Ei mikään muu kuin harjoituksen puute ja ihmisten mahdollinen rajoittuneisuus.
JJ ottaa Collinsilta paitsi metodin, myös sen perusteet, mikä on tietenkin ymmärrettävää. On helpompi laittaa kaikki varauksetta profetiakouluun, jos olettaa sen olevan mahdollista ja Raamatun tarkoittamaa.
”Viittasin jo aiemmin Vanhan ja Uuden testamentin erilaisiin käsityksiin profetoimisesta. Ankara suhtautuminen profetoimiseen ja sen pitäminen harvojen etuoikeutena eivät vastaa uuden testamentin kuvaa asiasta, vaan enemmän Vanhan testamentin tilannetta.” (s.117) (lih. Jk)
”Jotkut ajattelevat, että tällainen Jumalan kuuleminen ja erilaiset armolahjat ovat vain harvoja ihmisiä varten. Edellisistä Raamatun kohdista näemme kuitenkin, että kaikki Jeesuksen seuraajat voivat jollakin tavalla tunnistaa Jeesuksen äänen muiden äänien joukossa…Profetoimisen henki on kaikissa Jeesuksen seuraajissa, vaikka joillakin heistä on vielä erityinen profetian lahja tai jopa kokoaikainen profeetan tehtävä.” (s.133 lih. JK)
Mitkä mahtavat olla ne Raamatunkohdat, joista JJn mukaan näemme, että kaikki (sen sijaan, että vaan harvat) voivat profetoida? Ne ovat nuo samat Collinsin esittämät kohdat eli Apt. 2:17-18 ja Joh. 10:3-4, 27. JJ siis ottaa ja omaksuu sisäisen sanan instituution niin sanotut raamattuperusteet suoraan Collinsilta.
Voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, perustelevatko nuo Raamatun kohdat sen, mitä Collins (ja JJ häntä seuraten) väittää niiden kertovan ja perustelevan?
Lähdetään liikkeelle Johanneksen evankeliumin lampaista. Kohdan selityksen tulisi korostaa ulkoista ääntä ja sanaa, eikä suinkaan sisäistä. Tuntuisi erikoiselta ajatella, että lampaiden pitäisi kuunnella sisintään ja etsiä paimenen ääntä sieltä. Paimenen ääni, jonka lampaat oppivat tuntemaan, tuli ja tulee aina lampaiden ulkopuolelta paimenen huutona ja kutsuäänenä. Tuon ulkoisen äänen lampaat oppivat tuntemaan ja tunnistamaan. Siihen liittyy Jeesuksen lupaus, eikä suinkaan lampaiden omiin sisäisiin ääniin. Kontekstissaan tulkittuna Joh. 10:3-4,27 ei kerro mitään siitä, että kaikki lampaat voivat kuulla tai niiden tulisi kuulla ja kuunnella sisäisiä ääniä aprikoiden, mikä äänistä mahtaisi olla hyvän paimenen ääni.
Entä Jooelin profetia? Tarkoittaako se, että kaikki kristityt ovat profeettoja? On ymmärrettävää, että Joelin kirjan kuvaus Hengen vuodattamisesta puhutteli ja soveltui ensimmäisen helluntain tilanteeseen.
”Niin Pietari astui esiin niiden yhdentoista kanssa, korotti äänensä ja puhui heille: ”Miehet, juutalaiset ja kaikki Jerusalemissa asuvaiset, olkoon tämä teille tiettävä, ja ottakaa minun sanani korviinne. Eivät nämä ole juovuksissa, niinkuin te luulette; sillä nyt on vasta kolmas hetki päivästä. Vaan tämä on se, mikä on sanottu profeetta Jooelin kautta:
’Ja on tapahtuva viimeisinä päivinä,
sanoo Jumala,
että minä vuodatan Henkeni
kaiken lihan päälle,
ja teidän poikanne ja tyttärenne
ennustavat,
ja nuorukaisenne näkyjä näkevät,
ja vanhuksenne unia uneksuvat.
Ja myös palvelijaini
ja palvelijattarieni päälle
minä niinä päivinä vuodatan Henkeni,
ja he ennustavat.
Ja minä annan näkyä ihmeitä
ylhäällä taivaalla
ja merkkejä alhaalla maan päällä,
verta ja tulta ja savupatsaita.
Aurinko muuttuu pimeydeksi
ja kuu vereksi,
ennenkuin Herran päivä tulee,
se suuri ja julkinen.
Ja on tapahtuva, että jokainen,
joka huutaa avuksi Herran nimeä,
pelastuu.’ (Ap.t. 2:14-21
Jooelin kohta ja Pietarin puhe Helluntaina puhuvat siitä, että eri-ikäiset – lapset ja aikuiset – sekä ihmiset eri taustoista ja etnisistä ryhmistä, voivat Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen saada kasteessa lahjaksi Pyhän Hengen. Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Tämä on Pietarin saarnan lopputulema, eikä siis se, että nyt kaikki seurakuntalaiset voivat profetoida. Teksti kertoo tämän suoraan.
”Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Apt. 2:37-38)
Ihmiset ohjataan ulkoisten armonvälineiden luo, eikä sisäisen äänen kuunteluun. Kristuksen kautta kaikki kristityt saavat Pyhän Hengen kasteessa ja voivatkin siksi lähestyä Jumalaa, puhua hänelle ja kuulla hänen äänensä Raamatun ulkoisessa sanassa ja sen saarnassa, joka on Jumalan puheen perusmuoto ja erityinen ilmoitus. Kohdan viite poikien ja tyttärien profetoimiseen (jota tapahtui tuona ensimmäisenä helluntaina kielillä puhumisen ohessa) ei tarkoita sitä, että kaikki kristityt ovat profeettoja tai kaikkien Kristuksen ruumiin jäsenten pitäisi hiljentyä kuuntelemaan Jumalan ääntä omissa sisäisissä ajatuksissaan, kuten JJ Collinsia seuraten antaa ymmärtää.
Vastaavan näköalan apostoli Paavali esittää korinttolaisille JJn paljon siteeraamassa 1. korinttolaiskirjeessä ja sen 12 luvussa.
”Sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor.12:13)
Siitä, että kaikki ovat yhtäläisesti osallisia samasta Hengestä ja samoista Hengen rikkauksista, ei kuitenkaan seuraa ruumiin monotonisuus, vaan ruumiin jäsenten erilaisuus. Tämä käy ilmi siitä, miten Paavali jatkaa ajatustaan ruumiin moninaisuudesta edellisen jakeen jälkeen. (1. Kor. 12:14-21)
”Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta.” (1. Kor. 12:14)
Seurakunta epäilemättä on apostolinen ja profeetallinen, ja seurakunnalla on armonvälineiden lisäksi kaikkia armolahjoja, mitä Kristuksen ruumiin rakentamiseen tarvitaan. Koko seurakunta on saanut Pyhän Hengen kasteessa, sille on myös annettu Jumalan erityinen ilmoitus Raamatussa ja Kristuksessa. Sillä on profeetallinen ja apostolinen opetus, jota kaikkien tulee kuunnella pelkkänä korvana, kuten JJn kirjan otsikko sanoo.
Siitä, että kaikki ovat Kristuksessa ja hänen armossaan päässeet osallisiksi Hengen siunauksesta (”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa.” Ef 1:3), ei kuitenkaan seuraa, että kaikki Kristuksen ruumiin jäsenet ovat samoja jäseniä, eli että Kristuksen ruumiin pitäisi olla pelkkiä korvia.
”Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Jos taas kokonaan kuulona, missä silloin haisti? Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itse kunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi?” (1. Kor. 12:17-19)
Tämä on korjausliike, jonka Paavali yrittää tehdä tietyistä armolahjoista hurmaantuneille korinttilaisille: Jumala on asettanut jäsenet ruumiiseen niin kuin Hän on kokonaisuutta ajatellen tahtonut, jotta moninaisuus ja erilaisuus toteutuvat. Kaikki ei ole samaa, vaikka kaikilla on sama ulkoinen Ilmoitussana, Kristus, Henki ja Isä.
Jotkut kristityt toki profetoivat, kuten jotkut puhuvat kielilläkin. Mutta Paavali sanoo aivan suoraan, että kaikki eivät profetoi, eivätkä puhu kielillä:
”Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja? Eivät kaikki profeettoja? Eivät kaikki opettajia? Eiväthän kaikki tee voimallisia tekoja? Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki kykene niitä selittämään?” (1 Kor. 12:29-30)
Kristuksen ruumissa erilaiset jäsenet täydentävät toisiaan. Logiikka on koko ajan se, että yksi tekee yhtä ja toinen toista, mutta kaiken pitää tapahtua yhteiseksi hyödyksi. Näin esimerkiksi Jukka Thurénkin asiaa selittää.
”Korinttilaiset pitivät arvokkaimpina niitä lahjoja, jotka olivat hämmästyttävimpiä. Paavali antaa uudeksi mitaksi rakkauden ja yhteisen hyödyn. Näin saavutetaan kaksi asiaa: armolahjojen arvojärjestys muuttuu, ja myös luonnollisilta näyttävät kyvyt paljastuvat Hengen lahjoiksi.” (Thurén, Uusi testamentti lyhyesti selitettynä, 830.)
Thurénin mukaan Paavalille ei ole keskeistä hengellisen erottaminen luonnollisesta. JJlle tämä ero tuntuu olevan tärkeä. Otsikon ”Julistusta vai henkilahja”, alta luemme, miten henkilahjat täytyy erottaa selvästi niin sanotuista luonnollisista lahjoista:
”Jotkut tulkitsevat profetoimisen pelkäksi julistamiseksi. Julistajat saavat varmasti paljon apua Pyhältä Hengeltä valmistellessaan ja pitäessään puheitaan. Ajattelen kuitenkin, että profetoimisen tulkitseminen vain julistukseksi on liian kapea näkemys. Otan muutaman jakeen tähän perusteluiksi. [sitten kirjassa tulee Apostolien tekojen kohta, jossa Agabos profetoi Paavalille Ap.t. 21 ja sen jälkeen viitataan Johanneksen kasteella kastettujen kasteessa tapahtuvaan Pyhän Hengen saamiseen, jonka yhteydessä miehet puhuvat kielillä ja profetoivat apt 19:6. Tämän jälkeen JJ jatkaa] …Vaikka kastetut miehet olisivat vain puhuneet Jumalasta ja näin voitaisiin ymmärtää profetoiminen vain puheena ilman henkilahjaluonnetta, olisi mahdotonta kumota sen parina esiintyvää kielillä puhumista, ilmiselvää henkilahjaa… [tätä seuraa viittaus Joh 4:19 Jeesuksesta ja samarialaisesta naisesta kaivolla] …Näistä jakeista huomaamme, että uusi testamentti ei pidä profetoimista tavallisena julistuksena, vaan siihen sisältyy ihmeenomaisia piirteitä.” (s.56)
Selitys perustelee vakaumusta, jonka mukaan Jumala tekee ihmeitä toisin kuin tietty rationalistinen, tieteellinen maailmankuva väittää. Mutta samalla – kun se torjuu tämän virheen – se synnyttää muita ongelmia.
Raamatun trinitaarinen maisema nimittäin nostaa esiin erilaisia ihmeitä. Ensinnäkin jo (ihmisen) luomista pidetään Raamatussa suurena ihmeenä. ”Minä olen suuri ihme ja kiitän sinua siitä” (Ps. 139). Toiseksi Raamatun keskeisimpiä ihmeitä eivät ole niin sanotut ihmeet ja merkit (Mark. 16), vaan inkarnaation ihme; Jumalan pojan ihmiseksi tulo, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus. Raamatussa ihmeet ja merkit korostavat aina tätä Herran ihmiseksi tulon ihmettä. Herra Kristus itse on läsnä olevana Sanassaan ja sakramenteissaan on suurin ihme. Mitään tämän ihmeellisempää ei voi olla. Jos ja kun, Herra itse on läsnä Sanassa ja sakramenteissa, muut ihmeet ja merkit eivät saa ottaa ulkoisen Sanan ja sakramenttien paikkaa kristillisen kirkon todellisuudessa, olivatpa ne sitten kuinka kivoja ja dynaamisia tahansa.
Entä sitten Paavalin kehotus tavoitella armolahjoja ja erityisesti profetoimisen lahjaa? Tai Paavalin sana, että hän soisi kaikkien puhuvan kielillä ja vielä enemmän, että kaikki profetoisivat? (1 Kor. 14:5) Kuten edellä on todettu armolahjojen tavoittelu ei ole yksilölaji, vaan yhteisölaji. Mitä työvälineitä kulloinkin tarvitaan, liittyy siihen, mitä rakennustyömaalla ollaan tekemässä. Lisäksi on muistettava Paavalin reunaehto: ”Jumala on asettanut itse jäsenet ruumiiseen, niin kuin hän on nähnyt hyväksi.” (1 Kor. 12:18) Koska itse Jumala on nähnyt hyväksi lahjojen moninaisuuden – eikä monotonisuuden – meidänkin pitäisi siihen suostua.
Edellä kuvattua armonvälineiden ensisijaisuutta vasten ymmärrämme oikein Paavalin toiveen kielillä puhumisesta ja profetoimisesta. Seurakunta tarvitsee kyllä Hengen innoitusta, mutta vielä enemmän se tarvitsee Hengen ilmoitusta ulkoisessa sanassa. Seurakunta tarvitsee kyllä Hengen innoitusta innostuakseen Kristuksen ruumiin rakentamisesta, mutta vielä enemmän se tarvitsee ulkoisen Sanan ja sakramenttien osallisuutta. Armonvälineissä Kristus on läsnä ja liittää meidät itseensä, ja me rakennumme Pyhäksi temppeliksi Herrassa.
Edelleen Pyhän Hengen ensisijainen tehtävä on näyttää maailmalle todeksi synti, tuomio ja vanhurskaus – ja kirkastaa Kristus, koska armonvälineissä on kysymys juuri tästä. Luterilaisen uskon mukaan Kristuksen läsnäolo armonvälineissä edeltää aina hänen läsnäoloaan seurakunnan keskellä. Ulkoisen sanan ihme on ensisijainen ja erityinen, armolahjat ovat niihin nähden toissijaisia apuvälineitä. Tätä järjestystä ei saa hämärtää eikä vaihtaa, eikä Paavalin kehotus tavoitella armolahjoja muuta tätä tosiasiaa.
Edellä huomasimme, että JJn (ja Collinsin) mukaan kaikki kristityt ovat profetoimisen Hengellä varustettuja. Tästä herää kysymys, kuinka he selittävät Paavalin ajatuksen, etteivät kaikki ole profeettoja.
JJ ratkoo asiaa jakamalla profetian kolmelle profeetallisuuden tasolle: 1) profetoimisen henki, 2) profetoimisen lahja ja 3) profeetan kokotoiminen tehtävä. JJn mukaan profetoimisen Henki on kaikissa Jeesuksen seuraajissa, mutta joillakin heistä on tämän lisäksi erityinen profetian lahja tai jopa kokoaikainen profeetan tehtävä.
Kaikille kristityille yleinen sisäisen äänen kuuntelumahdollisuus liittyy JJn jaon ensimmäiseen tasoon: profetoimisen Henki on kaikilla. Kirjansa toisessa kohdassa JJ katsoo, että Paavali viittaa profeetan virkaan, kun hän sanoo, että kaikki eivät ole profeettoja. Samalla hän selittää, mikä ero on profetian hengen ja profetian lahjan välillä. JJ kirjoittaa:
”Kuitenkin Paavali sanoi myös: ”Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai Profeettoja? (1 Kor. 12:29)
Paavalin opetusta voi tulkita siten, että koko seurakunta on profeetallinen ikään kuin yleisellä tasolla. Se on tavallaan ensimmäinen kerros seurakunnan profeetallisuudessa. Joillekin yksilöille Pyhä Henki sitten antaa profetoimisen armolahjan, joka toimii tarkemmin kuin yleinen profeetallisuus. Tämä on tavallaan toinen taso profetoimisen tai kuuntelevan rukouksen kohdalla. Kolmas taso on sitten profeetan virka, jollainen jokaisessa seurakunnassa oli alkukirkon aikana kirkkohistorian tietojen mukaan. Tässä kolmannen tason mielessä kaikki eivät ole profeettoja, joita voidaan pitää kokopäivätoimisina ’viranhaltijoina’. Samoin voimme tarkastella muitakin armolahjoja, esimerkiksi evankelistan tehtävää”. (s.54, lih. JK)
JJn Kohdalle antama tulkinta ei ole mitenkään mielekäs. Kielillä puhujien kokopäiväistä tehtävää (viranhaltija) nimittäin ei varmasti ollut alkukirkossa olemassa ja samassa luettelossa Paavali toteaa: Eiväthän kaikki puhu kielillä. Paavali ei kohdassa puhu siis kokopäiväisistä viroista, vaan ruumiin moninaisuudesta ja sen jäsenten erilaisuudesta ja toisiaan täydentävyydestä (joka kaikki on ilmeistä tekstin kontekstissa 1 kor.12), jonka tajun korinttolaiset olivat hurmoksessaan hukanneet.
Yhtä kaikki JJn mukaan profetian lahja on tarkempi versio profetian hengestä. Hyvässä tapauksessa profetioiden tarkkuus nimittäin paranee. Huonoista tapauksista ei kirjassa paljoa puhuta. Kun tarkkuus on parantunut ja seurakunta on oppinut tunnistamaan tarkemman profeetan, hänet voidaan ilmeisesti kutsua profeetan virkaan.
Kolmen tason mallin heikko kohta on ensimmäinen taso eli koko instituution ydin ja uusi asia.
On olemassa profetian armolahjan omaavia ihmisiä. Tunnen useita tällaisia henkilöitä, vaikka he eivät alleviivaakaan asiaa JJn tapaan heidän erilaisen kokonaisteologiansa tähden. Näitä henkilöitä löytyy eri kirkoista ja seurakunnista, ei suinkaan vain karismaattisista tai sellaisiksi itsensä mieltävistä seurakunnista.
Siinäkään ei ole ongelmaa, että alkukirkossa epäilemättä oli profeetan virassa olevia ihmisiä. Ongelma on muualla. Sen ytimenä on Collinsin ja JJn ”kaikki kristityt voivat olla profeettoja” -oppi sekä siltä pohjalta rakennettu profetiakoulu ja -instituutio. Mainitut opit eivät saa tukea sen paremmin Raamatusta kuin kirkon historiastakaan. Tuki saadaan vain kategorisesti erilaisten asioiden yhteen liu’uttamisesta ja fuusioinnista, kuten olemme nähneet.
En ole koskaan ennen törmännyt sen paremmin Raamatussa kuin kirkon historiassa siihen, että olisi pidetty sisäisen äänen kuuntelemisen kouluja. Mitä tämä hiljaisuus kertoo ja miten sitä pitäisi tulkita? JJ tulkitsee Paavalin näkyyn (”tule yli ja auta meitä”, Ap.t. 16) liittyvää hiljaisuutta seuraavasti:
”Se, että näyn saamisen yksityiskohtia ei kerrota, vihjaa, että tuon ajan seurakunnassa nämä asiat olivat niin tavallisia, että niitä ei tarvinnut selittää.” (s.137)
Miten sitten on tulkittava ”profetiakoulun” alkukirkossa jättämä aukko eli hiljaisuus? Miksi Raamatussa ei kerrota apostolien ohjeistavan profetiakoululaisia esimerkiksi seuraavaan tapaan (itse keksimäni lause):
”Ja Pietari/kirkkoisä Irenaeus sanoi: ”Kuunnelkaapa nyt ja opetelkaapa kuuntelemaan ryhmässä tarkkaan sisimpänne ääniä ja koettakaa miettiä, mikä niistä voisi olla Jumalan ääni ja mitä Herra ehkä haluaa niiden äänien kautta sanoa naapurillenne.”
Tällaiset sitaatit loistavat poissaolollaan sekä Raamatussa että alkukirkon historian kuvauksista. Mikä tähän hiljaisuuteen on selityksenä? Kertooko se, että profetioiden harjoittelukoulut olivat niin tavallisia, ettei niistä tarvinnut puhua mitään? Vai olisiko selitys enemminkin se, ettei tällaisten harjoitussysteemien luominen kuulunut seurakunnan uskoon, koska kaikkien ei oletettu olevan profeettoja? Olisiko jopa niin, että profetian ensimmäistä tasoa (kaikki ovat profeettoja) ei tunneta kirkkohistoriassa ennen Collinsia, vaikka toinen (profetian armolahja) ja kolmas taso (tähän armolahjaan liittyvä virka) ovat Raamatusta ja/tai kirkkohistoriasta tuttuja? Itse kallistun Caryn tavoin jälkimmäiselle kannalle, vaikka se onkin hiljaisuudesta argumentointia.
Ennen kuin jatkamme JJn kirjan tutkimista, annetaan jälleen ensin puheenvuoro Phillip Carylle.
”Kun ihmisen moraalinen luonne kehittyy ja Pyhä Henki tekee työtään hänen sisimmässään, sydämen äänet voivat kasvaa jopa viisauden ääniksi. Tähän viisauteen ei pidä luottaa kuin Jumalan sanaan (sillä ei ole mitään typerämpää kuin ihmiset, jotka ovat omasta mielestään viisaita), mutta se on viisautta, jota Jumala kehottaa etsimään: viisautta, joka osaa erottaa hyvän pahasta, tehdä vastuullisia, kypsiä ratkaisuja ja elää moraalisesti oikein. Itsetuntemuksen kasvu on aikuistumista. Kehottaessaan ihmisiä hankkimaan viisautta (Sananl.4:7) Jumala kehottaa heitä tavoittelemaan itsetuntemusta ja pyrkimään hänen tuntemiseensa – Ja erottamaan nämä toisistaan. Tästä syystä uusevankelikaalinen ’Jumalan äänen kuuntelemisen’ käytäntö on kahdella tavalla vahingollista. Kun ihminen koettaa saada selville, mikä ääni hänen sydämessään kuuluu Jumalalle, hän ei löydä Jumalaa, eikä opi myöskään tuntemaan omaa todellista minäänsä.” (Cary 2012, 32)
Collinsin ja JJn mukaan kaikki voivat kuulla Jumalan äänen sisällään. Tilanne on JJn teologisessa ihmiskäsityksessä muutenkin asian kannalta ”hyvä” eli optimistinen. Sisäisen äänen kuuntelu ryhmissä on siksi teologisilta lähtökohdiltaan verrattain yksinkertaista. Tarvitaan vain pientä harjoittelua, rohkaisevaa ja positiivista asennetta tilanteen järjestäjiltä ja sen lisäksi tiettyjä muita sääntöjä ja korostuksia. Instituution ensimmäisen tason säännöissä silmiin pistävää on voimakas positiivisuuden korostus. Tilanteen järjestäjän täytyy olla rohkaiseva ja ongelmaton sekä korostaa hyvää tunnelmaa. Tämä on tärkeää instituutiossa. Erityisesti positiivisuus korostuu profetian ensimmäisellä tasolla. Profetian ensimmäinen taso ja sen harjoittaminen näyttää olevan tässä instituutiossa vähän niin kuin palloliiton taannoinen ”kaikki pelaa” -ohjelma. Täytyy saada mahdollisimman paljon halukkaita jalkapallon pariin, että seasta löytyvät tulevat liiga- ja ammattilaispelaajat, eli ne, joilla on tarkempi profetoimisen armolahja ja joille voidaan sitten lopulta perustaa ehkä myös profeetan virka.
Seuraavasta Caryn kuvauksesta näemme, että sisäisen äänen kuuntelu ei ole pelkästään yksinkertaista, varsinkaan jos sen kuuntelu samaistetaan Jumalan kuunteluun.
”Jumalan ilmoitus pyhässä Raamatussa tuo esiin aivan erilaisen hengellisyyden. Se vapauttaa ihmisen kehittämään omia ajatuksiaan ja tunteitaan, koska Jumalaa ei tarvitse etsiä omasta sydämestä – paikasta, jossa ihminen on kaikkein alttein itsepetokselle ja manipulaatiolle. Sen sijaan Jumalan voi löytää hänen muuttumattomasta sanastaan. Tämäkin uutinen on hyvä kahdella tavalla: sekä itsetuntemuksen että Jumalan tuntemisen kannalta. Hyvä uutinen itsetuntemuksen suhteen on se, että ihmisen tunteet ja ajatukset saavat olla hänen omiaan sen sijaan, että niissä olisi kuunneltava Jumalan ääntä. Hyvä uutinen Jumalasta on näet se, että hän ilmoittaa itsensä todellisen persoonan tapaan, puhumalla ihmiselle hänen sydämensä ulkopuolelta. Ja juuri tämä ulkonainen puhe antaa sydämelle uuden muodon, kun se otetaan uskossa vastaan, ja muuttaa ihmistä Jumalan pojan kaltaiseksi. Tällä tavalla ajatukset ja tunteet ja sisäiset äänet uudistuvat sen sijaan, että ne jäisivät vain kulutuskulttuurin tuotteiksi.” (Cary 2012, 39-40) (lih. JK)
JJn ja New wine -teologien maailmassa tilanne on kuitenkin aika tavalla toisen näköistä. Sisäisen äänen kuuntelu on helppoa ja hauskaa.
”Vaikka kyseessä on arvokas lahja, kuunteleva rukous on mielestäni hauskaa! Englantilaisilta papeilta olen kuullut osuvan sanonnan: ’Jos annamme Jumalasta sellaisen vaikutelman, että hän on tylsä, se ei ole virhe, vaan synti.” (s.8)
”On tärkeä korostaa, että mitään ei tarvitse sanoa. Olen huomannut, että huumori auttaa tässä. Mikäli ihmiset rentoutuvat, he uskaltavat ottaa epäonnistumisen riskin ja kertoa mieleensä nousevia asioita. Jos ihmiset kokevat, että nyt ollaan tekemisissä äärimmäisen pyhien asioiden kanssa, kukaan ei uskalla sanoa mitään. Hyvä, jos uskaltaa edes ajatella! Meidän pyhyyskäsityksemme sekoittuu usein jäykkyyteen, juhlallisuuteen ja pelkoon. Sillä ei ole tietenkään juuri mitään tekemistä Jeesuksen opettaman lapsenkaltaisuuden kanssa, mutta tuollaisesta jäykkyydestä on kirkkohistoriassa surullisen paljon esimerkkejä.” (s.144-145)
Lainauksista voi päätellä, että tilanteeseen liittyy suggestiivinen elementti. Kun ensin kerrotaan, mitä Jumala yleensä tekee, synnytetään suggestiivinen odotus sille, mitä ihmisten sisällä kohta tapahtuu. Eikä tunnelman keventäminenkään ole suggestiivisen toiminnan ulkopuolella – puhumattakaan lämmittelyharjoituksista, joita kuvataan seuraavasti:
”Aluksi on hyvä tehdä yhteinen mielikuvaharjoitus, joka alentaa kuuntelemisen ja toisille kertomisen kynnystä. Minä teen sen yleensä pyytämällä kaikkia sulkemaan silmät ja kuvittelemaan mielessään esimerkiksi astian, jossa on omenoita. Pyydän osallistujia olemaan hetken hiljaa ja keskittymään omena-astiaan. Sitten pyydän avaamaan silmät ja esitän heille kysymyksiä. ’Kertokaa millainen tuo astia oli! Yleensä tähän saa helposti vastauksia. Sitten kysyn, kuinka monilla oli omenoissa ainoastaan punaista väriä. Vastauksen voi näyttää nostamalla kättä. Sitten kysyn, kenellä ei ollut omenoissa ollenkaan punaista väriä. Kolmas väriin liittyvä kysymys on, kenellä oli omenoissa useita värejä. Perustelen harjoitusta sillä, että usein emme ymmärrä mielikuvistamme, kuinka paljon niissä on yksityiskohtia. Kysymällä voimme saada niistä paljon enemmän irti. Tässä voi viitata Paavalin näkyyn makedonialaisesta miehestä… Meille ei kerrota, mistä Paavali tunnisti näyssä näkemänsä miehen makedonialaiseksi. Se saattoi johtua vaatetuksesta tai muusta ulkonäöstä. Paavali saattoi ’kuulla’ sen hänen kielestään tai murteestaan, tai sitten hän vain sai Jumalalta jonkinlaisen vaikutelman, jonka perusteella hän tajusi asian. Hän kertoi sen matkatovereilleen ja yhdessä he ymmärsivät, että näky oli Jumalan antama kutsu.” (s.147, lih. JK)
Sitaatissa huomaamme jälleen hiljaisuudesta argumentoinnin ja liutuksen periaatteet. Mielikuvaharjoituksesta tehdään sujuva liu’utus Raamatun tilanteeseen, jossa apostoli Paavali kutsutaan erityiseen tehtävään. Tämä on perustekniikka kirjassa. Liu´tuksen seurauksena Paavalin erityinen näky ja harjoittelijan mielikuva menevät ikään kuin samaan koriin. Raamatun erityisen ilmoituksen ja tavallisten pulliaisten sisäisten tuntemusten, tasoero poistuu. Hiljaisuudelle annetaan instituution mukainen selitys ja näin Raamattu kertoo sen, mitä sen toivotaan kertovan. Tuloksena on laadullisesti samanlaisen ilmoituksen jatkumo. Kaikki kuuntelevan rukouksen harjoittajat ovat samalla jatkumolla Raamatun, Jeesuksen, apostolien ja opetuslasten kanssa. Kaikki voivat olla profeettoja ja profetoida kuten he.
Jatkumon kantavana rakenteena on vielä itsessään manipuloiva perus-uskomus. Jos et ryhdy kuuntelevaan rukoukseen, et voi olla kirkon ytimessä, vaan nakerrat vain kuivaa ulkoista Sanaa väljähtyneessä Jumala -suhteessa, etkä tiedä mitään rakastumisen hurmasta, joka kuuntelevan rukouksen välityksellä olisi tarjolla.
Edellä sanotusta käy ilmi, että kuuntelevan rukouksen instituutiossa on yleisesti ottaen suggestiivinen viritys. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan väittää, että kristillinen kirkko voisi elää kokonaan vapaana suggestiivisuudesta. Se on inhimillistä ja tavallista, eikä sitä voida välttää kokonaan. Huomion arvoista on kuitenkin se, että suggestiivisen asetelman käsittely on kirjassa melko pienessä roolissa profetian ensimmäisellä tasolla. Vasta toisella tasolla se huomioidaan tarkemmin.
Kuuntelevan rukouksen profetioiden arvioimista vaikeuttaa se, että JJn kirjassa jää luomisen ja Pyhän Hengen työn suhde epäselväksi. Toisaalta kirjassa tehdään voimakas ero luonnollisten asioiden ja hengellisten asioiden välille ja korostetaan, että hengellinen ei tyhjenny luonnolliseen (mikä tietenkin on totta). Samalla profeettailmiön kohdalle syntyy kuitenkin sokea piste, koska luomisen ja Hengen vastakkain asettava kokonaisteologia ei kykene käsittelemään sisäisen sanan kuunteluun lähtökohtaisesti liittyvää inhimillistä ja jumalallista ulottuvuutta yhtä aikaa (simul), eikä erittelemään mielekkäästi niiden suhdetta.
Epäselvyys johtaa siihen, että profetioiden arvioinnissa jäädään pitkälti ”joko-tai” -asetelmaan. Vaikka profetiassa myönnetaan olevan niin sanotusti astian makua (s. 151), esimerkiksi se jää erittelemättä, onko tämä maku ihmisen luotuisuuteen vai langenneisuuteen kuuluvaa. Esimerkinomaisesti kirjassa todetaan, että profetiassa on parhaimmillaan 80% Jumalasta ja 20 % ihmisen omaa väritystä. Kuitenkaan ei kerrota, kuinka nämä erotetaan toisistaan ja mitä profetialle tapahtuu, jos suhdeluku muuttuu. Mistä tietää onko joku ajatus Jumalan? Profeettainstituution vastaus tämän kaltaisiin kysymyksiin kuuluu: ”Sen vaan tietää” (s. 136)
Jos kokonaisteologiaa jäsentävänä ajatuksena olisi inkarnaatio, eikä karismaattinen Hengen ja luotuisuuden vastakkain asettamisen periaate, voitaisiin huoletta sanoa, että profetiaa harjoitettaessa on aina läsnä 100% ihmistä ja lisäksi mukana voi olla Jumalan Hengen innoitusta aina 100 % asti. Tätä ei kuitenkaan päätellä ihmisen kvaliteeteista – kuten hänen vakuuttuneisuudestaan, kokemuksistaan tai muusta sellaisesta – vaan profetian sisällön yhtäpitävyydestä ulkoisen sanan eli Raamatun kanssa.
Inkarnaation lähtökohdasta ei ole kuitenkaan mieltä pitää luotuisuuteen liittyvää viisautta erillisenä tai vastakkaisena Pyhän Hengen viisaudelle. Molempien takana on kuitenkin sama kolmiyhteinen Jumala, jonka ulospäin suuntautuvat teot ovat jakamattomat. Tämä alkukirkon oivallus tarkoittaa sitä, että siellä missä toimii Pyhä Henki, ovat mukana myös Isä ja Poika, vaikka näitä ei erikseen mainittaisi. Tämä Pyhän kolminaisuuden toimintatapa näkyy heti Raamatun ensimmäisillä lehdillä. Esikoisensa kautta luo Jumala taivaan ja maan, ja Jumalan Henki liikkuu vetten päällä (vrt. 1. Moos. 1:1-3 ja Kol. 1:14-16)
JJn instituutiossa myönnetään toisaalta manipulaation mahdollisuus ja korostetaan profeetan vastuuta varsinkin profetian toisella tasolla. Kuitenkin profetioiden arvioiminen on lähes mahdotonta, koska arviointikriteereissä on kyse enemmän ”luottamuksesta ja vakuuttuneisuudesta” (ilmeisen subjektiivinen kokemus). Ulkopuolinen voisi myös kuvitella, että kummallisuudet tekevät profetioista epäselviä, mutta tällaiseen tulkintaan ei voi luottaa, sillä jotkut profetiat ovat epäselvästi selviä:
”Vaikka ihminen olisi taitava ja miellyttävä puhuja, mutta sanat olisivat ristiriidassa Raamatun kanssa, ne pitää jättää omaan arvoonsa. Tässä täytyy kuitenkin olla tarkkana. Jumalalta saamamme sanat ovat usein hieman arvoituksellisia, kuin palapeli, josta muodostuu kokonaisuus vasta kun sanat ja arviot on saatu yhteen.” (s.170, lih. JK)
”This refers to the meaning of the revelation that was received. While the interpretation may be immediately clear to the person who received the initial revelation, this is not always the case. It is sometimes very easy to read our own interpretations into genuine revelation, or it may be that sometimes the Lord wants to give the interpretation trough another or others as they pray about the original revelation.” (Collins, s.55)
Esimerkeistä käy ilmi, että Collins ja JJ esittävät hyvin samantyyppisen mallin. Oppi profetian selvästä epäselvyydestä (dimensioista) syntyy siitä, että itse profetian lisäksi myös profetian tulkinta sisällytetään profetian käsitteeseen. Tämän seurauksena jopa perinteinen väärän profetian kriteeri – profetian täyttymättömyys – jää epävarmaksi. Oliko saamassani profetiassa sittenkään kyse väärästä profetiasta, vai vain profetian väärästä tulkinnasta?
”For example there were some very specific prophesies given in the mid 1990’s that revival was going to break out in England in a specific year that has now passed. That was not fulfilled, but I believe these people did hear that the Lord is preparing both his Church and the nation for a very major time of revival. It was just the timing (application) of these prophesies that obviously been wrong.” (Collins, s.56)
Collins sen paremmin kuin JJkään ei jää miettimään, mitä seurauksia tällaisella selvällä epäselvyydellä koko instituutiolle on.
JJ huomioi kyllä Raamatun puheen profetoimisen vajavaisuudesta. Edellä kuvatuista syistä tästä ei kuitenkaan seuraa varoituksia profetoimisen ensimmäisen tason harjoituksissa. Asia kiepsahtaa jännällä tavalla päinvastaiseksi:
”Profetoimisen vajavaisuuden tunnustaminen helpottaa armolahjojen käyttämistä. Jos vaatimuksena olisi täydellisyys, tuskin kukaan uskaltaisi avata suutaan seurakunnassa. Epäonnistumisen salliva armollisuuden ilmapiiri on edellytyksenä sille, että ihmiset uskaltautuvat tavoittelemaan armolahjoja.” (s.55, lih. JK)
Collinsin ja JJn profetia -tulkinnan taustalla on voimakas näkemys VT:n ja UT:n profetian olemuksellisesta erilaisuudesta sekä profetian roolista Uudessa testamentissa. Pääpiirteissään JJ on omaksunut tämän tulkinnan Collinsilta, vaikka hän näyttää kehittäneen sitä eteenpäin:
”Vanhan testamentin profeetat olivat ankaran arvostelun kohteina. Jos profeetta toi esiin mitä tahansa, mikä ei aivan täydellisesti pitänyt paikkaansa, hän oli väärä profeetta. Paavalin ja Uuden testamentin näkemys on siis erilainen. Tästä syystä en ole ottanut kirjaani lainauksia Vanhasta testamentista. Pidän sitä välttämättömänä Raamatun osana, mutta haluan valinnallani painottaa sitä, että Uuden testamentin käsitys profetiasta, kuuntelevasta rukouksesta, on erilainen.” (s.55)
Mitä tämä on? Väärä profeetta on siis Uudessa testamentissa uusi normi, eikä kauhistus kuten VT:ssa? Ut:ssa ei haittaa, jos puhuu omiaan Jumalan nimissä? Todella erikoista. Palaan tähän tarkemmin jatkossa. Silloin näemme, että tämä Collinsilta omaksuttu periaate tulee JJ:llä myös UT:n ja Jeesuksen vääristä profeetoista varoittavien kohtien tulkinta avaimeksi. Ehkä tosiasiallinen syy VT:n ja UT:n profeettojen erotteluun on kuitenkin käytännöllinen: Koska kaikki profetoivat, niin kaikki eivät voi osua yhtä tarkasti heti maaliin kuin Lionel Messi. Jotenkin tämä jännite pitää ratkaista. Ratkaisu on voimakas VT:n ja UT:n toisistaan erottaminen asiassa.
Myönteisyyttä ja pehmeyttä ensimmäisen tason profetiaopiskelussa korostaa myös se, mitä erityisesti ei haluta. JJn mukaan läntisen kirkon vitsauksena on ollut ylikorostunut järkikeskeisyys, jota tulee kuuntelevassa rukouksessa kaikin keinoin välttää. Profeettakoulun eduksi JJ lukee myös sen, että näin päästään eroon harvain vallasta seurakunnassa.
”Kuunteleva rukous torjuu terveellä tavalla käsitystä, että olisi vain jotain harvoja ’välittäjiä’, jotka voivat saada lahjoja Jumalalta. Seurakunta on Jumalan kuuntelemisen yhteisö, eikä kenenkään ole hyvä kysellä profetioita yksityisesti joltakin ihmiseltä.” (s.163)
Puhe ’välittäjistä’ on taas erityisen hankala ja epäselvä. Mitä ihmeen välittäjiä? Kännykkä- ja laajakaistavertauskuva huojuu taustalla. Asiasta tulee jälleen kuuma ja sotkuinen peruna, kun ulkoista ja sisäistä sanaa ei eroteta toisistaan, vaan kaikki laitetaan epämääräisen ”Jumalan kuuntelemisen” alle erottelematta asioita käsitteellisesti toisistaan. Ilosanomaksi jää tällöin se, että kaikki voivat olla ”välittäjiä”. Mikä mahtaa olla ”välittäjän” suhde esimerkiksi paimenvirkaan? Sitä JJ ei kerro.
Mielekäs rajaus on toki se, että ”välittäjyyden” täytyy tapahtua julkisesti, ei yksityisesti. Rajauksen mieli lienee siinä, että näin voidaan suitsia yksinään vaarallisiksi äityviä sisäisiä sanoja ja pitää niitä jossakin kontrollissa. Mallissa sekä ymmärretään että ei ymmärretä ”kuunnelkaa kaikki Jumalan ääntä sisimmässänne” -ajattelun ongelmallisuutta myös mielenterveyden kannalta. Varsinkin nuorten ihmisten mielenterveyden kannalta ”kaikki voivat olla profeettoja” -ideologia on suorastaan vaarallinen. JJ näyttää toisaalta ymmärtävän tämän. Arvatenkin siksi hän rajaa tiukasti profeetallisen kuuntelemisen kontekstin. Tämä on toisaalta erinomainen asia, mutta toisaalta ongelmallinen. Rajauksen huono puoli on se, että suggestiivinen asetelma sen kun vahvistuu. Kun kaikki kuuntelevat sisäisiä ääniä yhtä aikaa, syntyy asetelma, jossa kaikkien pitäisi voida kuulla profeetallinen sanoma ja kaikkien pitäisi olla potentiaalisesti ”välittäjiä”, jos ovat laajakaistansa avanneet.
Näin syntyviä vääriä paineita kirja pyrkii kuitenkin pitämään poissa ja kurissa erilaisilla tasapainotuksilla.
Tällaisia tasapainotekijöitä ovat ensinnäkin Jumalan lapsen identiteetin ja armon korostaminen. Toiseksi uskon kokonaisuuden tasapainon vaaliminen. Kolmanneksi Paavalin periaate, että profetian tulee kehottaa, rakentaa ja lohduttaa. Neljäs ja hyvin tärkeä korostus profetian arvioimisessa on kysymys: Onko profetia Raamatun ja sen sanoman tiivistelmien eli 10 käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen mukainen?
Lisäksi turvallisuuteen pyritään luomalla tiukat rajat sille, mistä Jumala voi ensimmäisen tason kuuntelevan rukouksen instituutiossa puhua ja mistä ei (!) Aloittelijoilta rajataan tietyt aihepiirit pois. Heille annetaan myös hyvin selviä ohjeita, mitä saa sanoa ja mitä ei saa sanoa. Näitä tutkimme jatkossa.
Ennen kuin menemme JJn kirjassa lapsenkaltaisuuden tutkimiseen, annetaan taas puheenvuoro Phillip Carylle.
”Raamattu ei usko sellaiseen tunteiluun, jossa aidon viisauden ajatellaan olevan viattoman lapsen viisautta. Päinvastoin se sanoo: ’Voi sinua, maa, jonka kuningas on poikanen!’ (Saarn. 10:16). Salomo on nuori mies, joka tietää, että hänen on ajateltava aikuisen tavoin, jos aikoo olla hyvä kuningas. ’Olen vain nuori poika’, hän sanoo tuoden ongelmansa Herran eteen, ’Keskellä kansaa, jonka olet valinnut, keskellä ihmispaljoutta, jolla ei ole mittaa eikä määrää’ (1Kun 3:7-8). Voi Jumalan kansaa, jos sen johtajat ajattelevat lapsen lailla! Ja myös silloin, kun nämä johtajat koettavat estää ihmisiä aikuistumasta ja ymmärtämästä tärkeitä asioita. Tämä ei ole viisauden tie, eikä siksi myöskään Herran tie.” (Cary 2012, 109-110)
Jumalan lapsen armoon perustuva identiteetti on tärkeä. JJ avaa sitä kirjassaan myös perinteiseen luterilaiseen tyyliin. Ihminen pelastuu yksin armosta. Jumalan lapsena oleminen on armoon, ei mihinkään omaan, turvaamista. Edes armolahjojen käyttöä ei pidä laittaa armon väliin tai lisäksi, niin paljon kuin JJ armolahjoja muuten korostaakin.
Ongelmia syntyy kuitenkin tavasta, jolla JJ johtaa lapsen asemasta aivan tietynlaisen lapsen kaltaisuuden ihannoinnin, joka poikkeaa selvästi Paavalin opetuksesta Korinttolaiskirjeessä:
”Veljet älkää olko lapsia ymmärrykseltänne vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä. (1. Kor.14:20)
JJ näkemys lapsenkaltaisuudesta lähtee eri suuntaan kuin Paavalin ymmärrystä ja ajattelua korostava opetus:
”Juuri lapsenkaltaisuus johtaa rukoilemaan, kun sydämessä on luottamus Jumalan hyvyyteen.” (s.113)
Rukous on lapsen puhetta taivaan Isän kanssa. Näin on toki kautta aikain opetettu kristillisessä kirkossa. Ongelma syntyy siitä, että JJn mallissa kyse ei ole tavallisesta rukoilemisesta, vaan nimenomaan kuuntelevasta rukouksesta eli sisäisten äänien kuuntelusta. Lapsen kaltaisuus liu’utetaan tarkoittamaan paitsi tavallista rukousta (mitä kaikki kristityt ovat kautta aikain tehneet vrt. Isä meidän) myös ja nimenomaan kuuntelevaa rukousta eli Jumalan äänen kuuntelua sisimmässä. Tässä ei ole kuitenkaan kaikki. Nimittäin jos joku ei innostu uudesta profetiainstituutiosta, JJn mukaan hänen ongelmanaan on järkikeskeisyys (vanhemmilla ihmisillä erityisesti) ja siis lapsenkaltaisuuden puute.
”Minulle on tullut vaikutelma, että nykyisillä alle kolmikymmenvuotiailla ei ole useinkaan mitään jäykän kielteistä ennakkoasennetta erilaisiin hengellisiin kokeiluihin. Puhe henkistyneestä sukupolvesta ei ole varmaankaan kovin paljon harhassa, ainakaan jos verrataan vanhempaan väkeen, jolle järkikeskeisyys tuntuu tulleen äidinmaidossa.” (s.142)
Toisissa kysymyksissä JJ vetoaa vanhaan periaatteeseen: ”Väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä”. Silti hän näyttää järjen, ymmärryksen ja teologisen ajattelun kohdalla sortuvan siihen, mistä muita varoittaa. Avainteksti löytyy s. 122–124. Kohta alkaa väärien profeettojen väärän identiteetin harmittelusta ja oikean lapsenmielisyyden tarjoamisesta lääkkeenä tähän vaivaan. Tämän jälkeen seuraa monipolvinen ja asioita fuusioiva kyynisyyden kurmoottaminen:
”Yksi mielenkiintoinen seikka, joka voidaan tulkita Raamatussa lapsenkaltaisuuden vastakohdaksi, on kyynisyys. Joissakin kohdissa usko Jeesukseen ja siihen liittyvä puhtaus ja ilo laitetaan vastakkain sanan ’koira’ kanssa. ’Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja saavat mennä sisälle kaupunkiin. Ulkopuolelle jäävät koirat ja noidat, irstailijat, murhaajat ja epäjumalan palvelijat ja kaikki, jotka rakastavat valhetta ja noudattavat sitä.’ (Ilm. 22:14,15)… ’Varokaa noita koiria, noita kelvottomia työntekijöitä, noita pilalle leikattuja!’… (Fil. 3:1-3)…’Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen… (Matt.7:6). Tätä kohtaa on käytetty muun muassa alkukirkossa perusteena sille, että ehtoollista ei annettu kastamattomille ihmisille eikä edes vietetty ulkopuolisten nähden. Hyvin vanha sana ’kyynisyys’ juontaakin juurensa sanasta ’kynos’, jolla tarkoitetaan katukoiraa tai kulkukoiraa. Sillä saatetaan tarkoittaa vääräuskoista, ja joka tapauksessa sana on hyvin kielteinen. Osaa antiikin ajan filosofeista nimitettiin kyynikoiksi, kyynikoiden koulukuntaan kuuluviksi. En tiedä onko tämä Raamatun tulkinnan kannalta oikea tulkinta, mutta ei se liene ainakaan kaukana Raamatun tarkoitusperistä. Lapsenkaltaisuus on tavoiteltavaa. Ivallisuus, kaiken hyvyyden vähättely, välinpitämättömyys ja herkkyyden puute, joilla määritellään kyynisyyttä, eivät sovi yhteen Raamatun kuvaaman Hengen hedelmän kanssa… Yksi Jumalan kuulemisen vakava este on mielestäni kyynisyys.” (s.124)
Miksi tällainen polarisaatio? Miksi tällaiset vaihtoehdot? Jos kyynisyys on vakava este Jumalan kuulemiselle, niin on myös naiivius. Psykologiasta tiedämme, että kyynisyys on yksi suojautumisen tapa ja muoto. Mitä naiivimmilla ja yksinkertaisemmilla tavoilla yritetään selvitä tärkeistä ja monimutkaisista asioista, sitä enemmän kyynisyyttä on karismaattisuuden suhteen luvassa. Siksi tällaisia vääriä polarisointeja olisi hyvä välttää viimeiseen asti ja pyrkiä tasapainoon, josta kirjassa puhutaan.
Minun oli todella vaikea ymmärtää JJn kirjan ajatusta lapsenkaltaisuudesta. Vasta Collinsin kirjasta ymmärsin, miten keskeisessä roolissa on metaforinen eläytyminen syntyvän vauvan kokemukseen. Profetian syvin perustelu on (uudestisyntyneen) lapsen kaltaisuudessa, jota verrataan vauvan syntymiseen maailmaan. Vain uudestisyntymiskokemuksen jälkeen ihminen voi kuulla välittömän Jumalan äänen, kuten vauva voi kuulla äitinsä ääneen. Collins kuvaa tapahtumaa näin:
”But my main reason for believing that all Christians who are filled with the Holy Spirit can exercise the gift of prophesy is set out in the section below.
KNOW WHAT IT MEANS TO BE BORN AGAIN!“ (Collins, s.61-62)
Collins käyttää uudestisyntymisen kuvaamiseen ja sen eri implikaatioiden avaamiseen kirjassaan kahdeksan sivua. Hän selittää (uudesti)syntymän tuomaa muutosta tietoisuudessa, intiimiydessä, näkökyvyssä ja erityisesti kuulemisessa. Lopuksi Collins vetää asiat yhteen Nikodeemuksen kertomuksen kautta (Joh 3):
”Jesus responded by telling Nicodemus how he too could enter the Kingdom of God and anticipate in its activities just as Jesus also did. (However, Jesus never needed to be ‘born again’. In his humanity, from conception, he was himself the first of the ‘new creation’ (2. Cor. 5:17). Incidentally this is one key reason why the doctrine of his virgin birth (conception) is so important.) All this is amazing, wonderful truth! It means that if we are born again of water (by being made one with Jesus through baptism) and the Holy Spirit (the breath of God, who empowers us to live a supernatural, holy life after the pattern of Jesus himself), we too can be led by the Spirit as Jesus was, (e.g. Lk 4:1), and do the things that Jesus did.” (Collins, s.68) (lih. JK)
Karismaattiselle teologialle tyypilliseen tapaan Kristuksen ja kristityn välille jäävä laadullinen ero hämärtyy. Collins korostaa jatkumoa Kristuksesta kristittyyn. Kristus toimi Hengen voimassa, niin toimivat apostolit ja niin tulee meidänkin toimia. Vaikka Kristitty on epäilemättä Kristukseen kastettu ja Kristuksen päälleen pukenut, jää tästä huolimatta Kristuksen ja kristityn välille edelleen laadullinen ero, jonka selvänä pitäminen on tärkeää. Asiaa selventää lainaus Apostolien teoista:
”Ja he sanoivat Barnabasta Zeukseksi ja Paavalia Hermeeksi, koska hän oli se, joka puhui. Ja kaupungin edustalla olevan Zeuksen temppelin pappi toi härkiä ja seppeleitä porttien eteen ja tahtoi väkijoukon kanssa uhrata. Mutta kun apostolit Barnabas ja Paavali sen kuulivat, repäisivät he vaatteensa ja juoksivat ulos kansanjoukkoon, huusivat ja sanoivat: ”Miehet, miksi te näin teette? Mekin olemme ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin te, ja julistamme teille evankeliumia, että te kääntyisitte noista turhista jumalista elävän Jumalan puoleen, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on. Menneitten sukupolvien aikoina hän on sallinut kaikkien pakanain vaeltaa omia teitänsä; ja kuitenkaan hän ei ole ollut antamatta todistusta itsestään, sillä hän on tehnyt teille hyvää, antaen teille taivaasta sateita ja hedelmällisiä aikoja ja raviten teidän sydämenne ruualla ja ilolla.” Näin puhuen he vaivoin saivat kansan hillityksi uhraamasta heille.” (Ap.t. 14:12-18, lih. JK)
Collinsin pitkän ja emotionaalisesti virittyneen (uudesti)syntymiskuvauksen jälkeen minun oli helpompi tajuta, mistä JJn naiivilta tuntunut puhe lapsenkaltaisuudesta nousi ja mikä sen funktio oli. Samoin kirkastui se, miksi ”simul iustus et peccator” -näköala ei sovi tähän uudestisyntyneeseen ja Hengellä täyttyneeseen Jeesuksen seuraajaan, ja miksi ristinteologia on tässä mallissa tarpeeton konstruktio.
Myönteisyyden vastapainona ja toisena käsitteellisenä välineenä JJllä on tasapainon korostaminen. Kirjan tavoitteena on seurakunnan kasvaminen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Armolahjoilla ja erityisesti kuuntelevalla rukouksella on tässä tasapainossa kuitenkin keskeinen asema. Ilman niitä seurakunta ei ole Raamatun mukainen, vaan vajaa.
JJ pyrkii kuitenkin tasapainottamaan korostustaan. Hän toteaa myös, ettei armolahjoista saa tulla seurakunnassa pakkoa. Jos näin uhkaisi käydä, tulee keskittyä pelkästään lepäämiseen armon varassa (s.118). Pääsääntöisesti hän kuitenkin korostaa kuuntelevan rukouksen eli sisäisen sanan merkitystä Collinsin tapaan. Paine syntyy vähintäänkin siitä, että anemia uhkaa kaikkia, jotka eivät JJn ruokaympyrään ja sitä toteuttavaan kuuntelevaan rukoukseen, suostu:
”Toivoakseni olen tähän mennessä pystynyt osoittamaan, että Raamatun mukaan armolahjat ja niihin kuuluva profetoiminen, jota nimitän kuuntelevaksi rukoukseksi, kuuluva normaaliin elämään. Niiden pois jättäminen heikentää yksilöä ja seurakuntaa niin kuin yksipuolinen ruokavalio.” (s.84)
Totta kai profetia kuuluu normaaliin seurakuntaelämään! Tästä ei kuitenkaan seuraa välttämättä sitä, että profetia kuuluu kaikille seurakuntalaisille (kaikki ovat profeettoja), tai että profetia kuuluu seurakuntaan koko ajan, tai että kaikki seurakuntalaiset pitäisi opettaa ryhmässä kuuntelemaan sisäisiä ääniään Jumalan ääninä.
Erittelyni osoittaa sen, ettei Collinsin ja JJn luoman profetiakoulun teologinen perustus ratkea sillä (liu’utuksella), että profetia kuuluu normaaliin seurakuntaelämään.
Tasapainoista ruokaympyrää JJ esittelee tukeutuen Carl-Erik Sahlbergin ja Christian Schwarzin tutkimuksiin. Myös niissä on paljon mielekästä, vaikka armonvälineiden perustava merkitys pyhäin yhteyden (koinonia) synnyssä jää näkemättä. Sahlbergilla pyhäin yhteys (koinonia) keskittyy ihmisiin ja heidän kvaliteetteihinsa (ihmisten rakkaudellinen yhteys). Näin ihmisten kvaliteetteja paljon perustavammat armonvälineet ja erityisesti sakramentit jäävät syrjään. (ks. Werner Elert – ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaisessa kirkossa 2013).
Profetian lahjan tulee rakentaa, kehottaa ja lohduttaa. JJ laventaa Paavalin profetiaa koskevat määreet yleisemmäksi kuuntelevan rukouksen arviointi- ja tulkintahorisontiksi. Hän puhuu profetian määreistä ”kuuntelevan rukouksen arvoina, joista on aina pidettävä kiinni”. (s.162)
Rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen ovat keskiössä kirjan läpi kulkevassa positiivisuuden ja lempeyden eetoksessa. Näyttääkin siltä, että niiden keskeinen tarkoitus on auttaa ihmistä sisäisen äänen kuuntelemiseen ja jakamiseen liittyvissä peloissa. Määreet tarjoavat sopivan väljät kriteerit, joilla ”profetoiva” voi arvioida, a) puhunko minä omiani Jumalan nimissä, tai b) puhunko jotain väärää.
Pelkällä positiivisuudella arvioimisesta ei kuitenkaan selvitä, sillä Raamattu puhuu myös profetioiden arvioimisesta ja siitä mahdollisuudesta, että homma voi mennä pahastikin metsään.
Myös Uusi testamentti kertoo vääristä profeetoista ja profetian väärinkäytöstä. JJn oppi on siis jännitteinen. Kuinka kaikki voivat profetoida ja kuitenkin profetoiminen on vajavaista ja voi mennä pieleen? Kuinka hän ratkaisee tämän ilmeisen jännitteen:
”Aito profetoiminen on siis luonteeltaan rohkaisevaa. Siksi nuhtelevia tai ojentavia sanoja ei tule sanoa, ja jos joku sellaisia erehtyy sanomaan, niitä ei tarvitse ottaa vastaan… Pyhän Hengen hedelmä sopii tähänkin ohjeeksi.” (s.139)
Ratkaisu on erikoinen. JJ väittää, että Pyhä Henki ei voi nuhdella ihmistä, tai että nuhtelevia sanoja ei tarvitse ottaa vastaan. Tämä on vähintäänkin jännitteistä. Vaikka kirjassa korostetaan Jeesuksen mallin mukaista kristillisyyttä, tätä kohtaa Jeesuksen toiminnasta ei oteta mukaan. On mainittavaa, että tässä JJ kulkee eri tietä kuin kuuliaisuutta korostava Collins, koska nuhteleminen ei sovi hänen opettamiinsa kuuntelevan rukouksen arvoihin.
”Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko”. Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten”. (Matt. 16:21-23)
Jännite syntyy, kun Jeesuksen toimintaa toisaalta pitää seurata, mutta toisaalta sitä ei kuitenkaan saa seurata kaikessa. Asia häilyy, koska kuuntelevan rukouksen arvot ja Jeesuksen tai apostolien toiminta eivät aina kulje samaan suuntaan. Sama häilyvyys liittyy myös Raamattuun kriteerinä.
JJ nostaa aivan oikein ulkoisen Raamatun sanan kaikkien sisäisten sanojen arvioinnin kriteeriksi:
”Jos jokin vaikutelma on Raamatun – lyhyemmin kymmenen käskyn, uskontunnustuksen tai Isä meidän -rukouksen – vastainen, se tulee jättää huomiotta ja tilaisuuden vetäjien pitää sanoa asiasta seurakunnalle.” (s.163)
On itsessään mielekäs idea sanoa myös ääneen, että pelkkä Raamattu ei kelpaa sisäisten sanojen arvioinnin lähteeksi, koska tarvitaan aina jokin tunnustus Raamatun kokonaisuuden jäsentämiseen seurakunnassa. Kukaan ei siis koskaan elä pelkän Raamatun kanssa, vaan Raamatun materiaalia jäsentää jokaisella toimijalla niin yksilöllä kuin yhteisölläkin aina joku tunnustus. Se jäsentää ja auttaa julkilausumaan Raamatun uskon (vrt. kirkkojärjestyksen ensimmäinen pykälä). Periaatteessa on positiivista sekin, että JJ pyrkii ottamaan tulkinnan jäsentävät periaatteet luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvasta katekismuksesta.
Asian sovellutuksessa on kuitenkin ongelmansa. Yksi keskeisimmistä on se itsessään ääneen lausumaton asia, että JJn Collinsilta lainaama profetiainstituutio ei ole rakennettu luterilaisen jäsennyksen varaan, vaan aivan toisenlaisen, New Wine -teologian varaan. Vertauskuvaa käyttäen voi kysyä: miten New Winen ”Apple” -käyttöjärjestelmä toimii yhteen luterilaisen ”PC windowsin” kanssa? Tätä kysymystä ei käsitellä ekplisiittisesti, mutta implisiittisesti se on kuitenkin joka paikassa, sekä kirjassa että yhteiskristillisessä elämässä. Ja sitä sitten käsitellään tai ollaan käsittelemättä eri tavoin. Tekninen tuki rientää sekä kirjassa että seurakuntaelämässä ratkomaan yksityiskohtien yhteensopimattomuuksia.
JJn pääasiallinen väline tässä kaikessa on positiivisuus. Tukihenkilön pitää ennen kaikkea olla ystävällinen. Kirja ei näytä käyttöjärjestelmäasioita hätkähtävän. Sen mukaan kyse on vain hyvästä tahdosta. Jos pc-miehet ja -naiset vain sopivat applelaisten kanssa yhteisistä arvoista, Pyhä Henki hoitaa kaikki käyttöjärjestelmissä olevat ongelmat. Henki ja kokemus yhdistävät, vaikka oppi olisikin perustavasti ristiriidassa. Tällä yhteiskristillisellä yksilötason operoinnilla voi elää hyvin niin kauan, kun pysytään pisteenomaisissa yksilöiden pop-up -kokoontumisissa, eikä puhuta seurakunnan tai kirkon uudistumisesta.
Kirjassa pyritään kuitenkin jälkimmäiseen, syvempään tavoitteeseen. Yhteisö, seurakunta tai kirkko, ei kuitenkaan elä pitkällä aikavälillä yksilökeskeisellä yhteiskristillisellä minimalismilla, ellei se satu olemaan opiltaan jo minimalistinen yhteisö tai tulossa sellaiseksi.
Kiinnostavaa on myös se, miten uskontunnustusta (apostolinen) käytetään arviointiperusteena kirjassa. Uskontunnustushan jäsentää kolmiykseyden persoonien suhteet kirkon uskon mukaisella tavalla. Siinä luominen ja koko luomisteologia jäsentyy Kristuksen ja Pyhän Hengen työhön avaten samalla mielekkään horisontin myös armolahjojen arvioimiseen ja niiden jäsentämiseen. Mutta mitä uskontunnustus tekee JJ kirjan mukaan? Hänhän viittaa uskontunnustukseen sisäisten sanojen jäsentämis- ja arviointiresurssina?
Ensimmäinen uskonkappale on kirjassa sisällöltään 10 käskyä ja niiden kuvaus. Suhdetta luomiseen, järkeen, harkintaan, ihmisen vastuuseen jne käsitellään vain ensimmäisen käskyn yhteydessä seuraavaan tapaan:
”Ensimmäinen käsky kertoo yhdessä uskontunnustuksen alun kanssa, että Jumala on luonut sinut ja minut. Emme ole sattuman tulosta, vaan meillä on tarkoitus. Hän on luonut hyvän ja kauniin maailman, jotta meillä olisi hyvä olla ja elää… [sitten seuraa muiden käskyjen selitystä]… uskontunnustuksen toinen osa, joka keskittyy Jeesukseen Kristukseen, kertaa hänen tärkeimmät elämänvaiheensa…” (s.73-74)
Tämän jälkeen kirjassa tulee julistusta Jeesuksesta ja evankeliumia hänestä. Yllättäen tätä ei kuitenkaan seuraa kolmannen uskonkappaleen eli Pyhästä Hengestä kertovan osan selitys, vaan siirtymä suoraan Isä meidän -rukoukseen ja JJn tulkintaan sen ei-liturgisuudesta. Liturgisuus on JJlle ja hänen instituutiolleen vieras asia. Syy on arvatenkin se, ettei liturgisuus ilmennä välitöntä (tai yksilöllistä?) rakkaussuhdetta, joka on JJn (Collinsia seuraten) kristillisyyden ihanne ja alkuperäinen muoto.
Isä meidän -rukous ei siis ole liturginen. Sen sijaan se näyttää olevan kolmannen uskonkohdan kuvausta, joka kirjasta muuten puuttuu. JJ löytää Isä meidän -rukouksesta jo aiemmin esitellyt lempiteemansa:
”Olen alkanut ajatella, että Jeesus tahtoi jättää seuraajilleen ikään kuin listan asioista, joita ei tulisi koskaan unohtaa, kun rukoilee, aivan kuten minä saan vaimoltani listan ostettavista tavaroista, kun lähden kauppaan. Ja kun itse laadin vastaavaa listaa, perusasiat, kuten maito, leipä ja voi tulee aina tarkistettua kaapista listaa varten. Isä meidän -rukous paljastaa minulle Jeesuksen sydämen, sen, mitä hän piti tärkeimpänä.” (s.78)
Edellä kuvatun positiivisuuden keskellä herää kysymys, miten kirjan kuvaan sovitetaan Jeesuksen varoitukset vääristä profeetoista? Pitikö Jeesus siis ollenkaan kiinni kuuntelevan rukouksen arvoista? Miten JJ tätä asiaa käsittelee?
”Jotkut vastustavat armolahjojen käyttöä Jeesuksen varoituksen perustella: ’Monet sanovat minulle sinä päivänä: ”Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi me teimme monia voimatekoja.” Mutta silloin he saavat vastauksen: ”En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, te vääryyden tekijät.”’ (Matt. 7:22,23) Samansuuntaisia varoituksia löytyy seuraavista kohdista: ’Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista valitutkin harhaan.’ (Matt 24:24). ’Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ja ihmeitä. Hänen vääryytensä pettää ne, jotka joutuvat kadotukseen, koska he eivät ole rakastaneet totuutta, joka olisi pelastanut heidät.’ (2. Tess. 2:9,10).” (s.122)
Kuvauksen jälkeen herää mielenkiinto, mitä tälle todellisuudelle tehdään? Seuraako pohdinta, miten mahdolliset valitutkin – eli seurakunta kollektiivisesti – johdetaan harhaan ja miten tämä ikävä kehitys mahdollisesti estetään?
JJn ratkaisu on seuraava. Hän toteaa avoimesti, että ongelma löytyy UT:sta ja Jeesukselta (VT:hän on kategorisesti poistettu korostamalla VT:n ja UT:n profetian eroa). Todettuaan jatkossa, ettei väärä käyttö kumoa kuitenkaan oikeaa käyttöä, hän jatkaa pohdintaansa:
”Miksi Jeesus kuitenkaan torjuisi armolahjojen käytön, kun hän itse selvästi toimi niiden mukaisesti? ” (s.122)
Aivan! Jos vaihtoehdot ovat JJn malli tai täydellinen torjunta – tämä on tietenkin oikein. Entä jos näiden lisäksi on muitakin mahdollisuuksia? Mitä nämä kohdat siis meille opettavat?
JJ vastaa epäilijöille osoittamalla väärien profeettojen ongelmaksi heidän väärän identiteettinsä Jumalan edessä. Tässä palataan siis jälleen Jumalan lapsen identiteettiin. JJ kirjoittaa:
”Opetuslapset olivat olleet tekemässä juuri sitä, mihin Jeesus oli heitä käskenyt. Jeesus varmasti halusi, että he jatkavat samaa toimintaa, mutta halusi kiinnittää heidän huomionsa tärkeimpään eli Jumalan lapseuteen.” (s.123)
Epäilemättä väärällä profeetalla ja eksyttäjällä ei ole ”Jumalan lapsen identiteettiä”, ja olisi hyvä, jos hän heräisi harhoistaan. On kuitenkin vaikea ajatella, että tämä korostus yksinään olisi Jeesuksen varoituksen kärki. Nähdäksemme tämän Jeesuksen opetusta täytyy lainata laveammin kuin JJ tekee:
”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.” (Matt. 7:16)
JJn käyttämän tekstin laajempi konteksti on valaiseva. Jeesus ottaa juuri ennen JJn siteeraamaan kohtaa esille varoituksen vääristä profeetoista. He tulevat kristittyjen luokse lammasten vaatteissa, vaikka ovat sisältä raatelevia susia. Jeesus antaa näin ymmärtää, että lampaaksi pukeutunut susi voi ensin pettää ja sitten syödä lampaan. Jeesus ei puhu vain väärien profeettojen väärästä identiteetistä, vaan kehottaa lisäksi kavahtamaan niitä. Kyse ei ole vain siitä, että väärällä profeetalla ei ole lampaan identiteettiä, vaan siitä, että väärällä profeetalla on lampaan taljasta huolimatta suden identiteetti.
Jeesuksen painopiste ei kuitenkaan ole sudessa ja hänen väärässä identiteetissään, vaan lampaissa ja niiden varoittamisessa. Collinsin ja JJn systeemissä tämän mainitseminen olisi ollut tärkeää, koska heidän perusideansa on, että kaikki kristityt kuulevat Jeesuksen äänen sisimmässään. Lampaan laajakaista toimii mutkattomasti. Tämä on korostus profetian ensimmäisellä tasolla. Jeesus näyttäisi kuitenkin puhuvan siitä, että lampaat voivat kaikesta huolimatta tulla myös petetyiksi ja lounastetuiksi susien toimesta.
Samaan tapaan asian tulkitsi myös apostoli Paavali:
”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut. Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä, ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa. Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin. Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt. 19:28-32, lih. JK)
Paavali korostaa Jumalan armon sanaa, jonka haltuun hän efesolaiset jättää. Onkohan kyse ulkoisesta vai sisäisestä sanasta? Eiköhän seurakuntaa varjeleva asia ole nimenomaan ulkoinen sana eli apostolinen opetus.
Jeesus antaa seurakunnalle muutakin apua kuin puheen Jumalan lapsen tai lampaan identiteetistä. Seuraavassa hän kehottaa arvioimaan hedelmiä:
”Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. ”Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:16-24)
Arviointi tulee siis tehdä hedelmän perusteella. JJ tulkitsee vertauksen hedelmät Hengen hedelmiksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Jeesus puhu tässä pelkästään Hengen hedelmästä. Vertauksessa on selkeästi kaksi eri puuvaihtoehtoa – ja hedelmä paljastaa, minkä lajinen puu on, eli onko puu kristillinen vai epäkristillinen. Vastaavasti susi ja lammas ovat kaksi eri eläinlajia silloinkin, kun suden päälle on laitettu lampaan talja. Vertaus susista ja lampaista täydentää siis näkökulmaa, joka Hengen hedelmistä (eli rakkaudesta) avautuu.
Pelkkiä kuuntelevan rukouksen arvoja tai Hengen hedelmiä tai kokemuksia tutkailemalla eivät väärät profeetat paljastu, koska susi voi tekeytyä lampaaksi. Orjantappurassa sen sijaan ei ole koskaan viinirypäleitä, eikä ohdakkeissa viikunoita. Mutta miten lajin tunnistaminen hedelmästä sitten käytännössä tapahtuu?
Hengen hedelmien rinnalle tarvitaan ulkoinen sana, oppi ja tunnustus. Niissä kristillisyyden laji (orjatappura vai viinipuu) lausutaan julki ja niistä sitä voi arvioida. Niin tärkeitä kuin rakkaus ja ystävällisyys ovatkin, taitava manipulaattori voi huijata niiden avulla ihmisiä. Tarvitaan siis paitsi rakkauden arviointia (Hengen hedelmä), myös opin ja tunnustuksen arviointia (puulaji).
Raamatun opin hedelmä tuo ilmi, onko kyse viinipuusta tai viikunapuusta vai ohdakkeesta tai orjantappurasta. Opin tutkiminen ei kuitenkaan kuulu Collinsin ja JJn sisäisen sanan instituutioon. Syynä on voi olla se, että opin arviointi johtaa kirjan mukaan ylikorostuneeseen järki- tai lakihenkisyyteen ja sisäisten kokemuksen kritiikkiin. Kuten olemme nähneet Collinsin ja JJn profeetta instituutio taas korostaa voimakkaasti juuri sisäisiä kokemuksia.
Viittaan vielä JJn noudattamaan periaatteeseen: ”Väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä.” Periaatteen keskeinen asema JJn argumentaatiossa on ongelmallinen edellistä polarisointia vasten: kuinka järki ja kokemus kuitenkin kumoavat toisensa, tai rakkaus ja oppi?
JJn keskeinen ratkaisu ongelmista selviämiseen on tasapaino. Tasapainon käsite on epäilemättä rajatussa roolissa mielekäs ja käyttökelpoinen. Ongelmana on kuitenkin se, että kaikkia asioita ei voi tasapainon avulla hoitaa. Viikunaa ei voi tasapainottaa ohdakkeen kanssa, eikä viinirypälettä orjantappuran kanssa.
Tasapainoilulla on aina mahdollisuutensa ja rajansa. Yleisellä tasolla asia lienee siten, että kunkin systeemin sisällä – sikäli kuin systeemi on suhteellisen koherentti – tasapainoa voi ja tulee etsiä. Mikäli käsillä on kuitenkin kaksi fundamentaalisesti erilaista ja eri suuntiin jäsentyvää kokonaisuutta, tasapainoilu menettää selitysvoimansa.
Sama ongelma syntyy, jos systeemi ei ole koherentti itsensä kanssa. Silloin teologiseen systeemiin on ladattu eri tasoilla erilaisia ja jopa keskenään ristiriitaisia osia. Näin syntyvä jännite jää voimaan. Sitä ei voi tasapainoilulla voittaa, vaan ainoastaan helpottaa. Syntyy keinulautailmiö. Yhdellä tasolla korostetaan systeemistä A otettua asiaa. Samaan aikaan ajaudutaan jännitteeseen systeemistä B otetun asian kanssa, jolla pyrittiin harmonisoimaan eri tasojen tai systeemien väliset erot. Yleensä tasapainoilu ja väkinäinen harmonisointi merkitsevät puheen keventämistä ja näennäisen yhteyden ylläpitämiseksi, perustavista ongelmista huolimatta. JJn kirjassa on useita esimerkkejä tasapainoilumenetelmän rajallisuudesta.
Yksi ratkaisematon ongelma on kirjattu New Wine -ideologiaan eli kauniimmin sanottuna New Wine -visioon ja -arvoihin. Tämä kevennys – että siirrytään puhumaan visiosta ja arvoista – on tulkintani mukaan intuitiivinen yritys selvitä eri viiteryhmien yhteen sovittamattomista opillisista eroista yhteisön tasolla. Miten niistä siis selvitään?
Ratkaisu on seuraava. Ei puhuta mitään opista tai opillsista sidonnaisuuksista, vaan puhutaan vain yksilön kokemuksista ja yhteisön tasolla vaihdetaan puhe opista ja tunnustuksesta puheeseen yhteisistä arvoista ja visioista. Toki arvoillakin on rajattu mielensä kristittyjen kesken, mutta ei niillä kaikista asioista kristillisessä kirkossa selvitä. Vinkin tähän suuntaan saa siitä, että Raamatussa ei harrasteta nykyisen kaltaista arvopuhetta, vaan suositaan puhetta opista ja tunnustuksesta.
Yhteiskristillinen pyrkimys torjuu kuitenkin nopeasti puheen opista ja tunnustuksesta: ”Mutta jos me puhuisimme opista ja tunnustuksesta, niin silloinhan voisi käydä ilmi, että luterilaiset ja helluntailaiset tai vapaakirkolliset eivät olekaan ihan samaa mieltä perustavista asioista!” Niinpä.
Juuri tästä syystä opilliset jännitteet ratkotaan vaihtamalla puhe tarvittaessa yhteisön tasolta yksilön tasolle, sekä puhe opista puheisiin arvoista ja visioista. Niin kauan, kun yksilöt toimivat näin, mikäs siinä. Ongelma syntyy, kun kirkon opettaja kansanvalistuskirjassa tekee tätä samaa ja ehdottaa sitä yhteiseksi tieksi.
Kuka tahansa anonyymi yhteiskristillinen visionääri voisi ilmaista ohjelmansa esimerkiksi kritisoimalla jäykkää opillisuutta näin: ”Mutta tämähän on aivan liian vaikeaa ja monimutkaista! Ei nykyihminen ehdi tai ole kiinnostunut tuollaisesta järkeä ylikorostavasta rationalismista! Kokemus yhdistää, järki ja oppi erottaa!”
Voi olla näinkin, toki. Siksi kai kokemuskorttia niin paljon käytetään. En vain usko, että helpot ratkaisut kantavat kovin pitkälle. Kun eri tason teologisia jännitteitä hoidetaan epäselventämisellä, keventämisellä ja tasapainottelulla, ei ongelma hoidu pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä uuden muropakkauksen lanseeraaminen sekä käsitteiden ja asetelmien epäselventäminen voivat mennä kaupaksi, mutta uutuuden viehätys ei kanna pitkälle. Siksi olisi viisaampaa kypsytellä asiaa rauhassa ja tutkia kirkon ajattelua vähän muualtakin kantilta kuin New wine -laatikosta käsin.
JJn kirjan ja kuuntelevan rukouksen profetiainstituution suuri ongelma on siinä, että se yrittää mutkattomasti ja pinnallisia keinoja käyttäen voittaa perustavalla eli fundamentaaliteologisella tasolla olevat ristiriidat. Näin kirjan ja koko instituution sisälle jäävät voimaan jännitteet, jotka saavat sekä kirjan että sen kuvaaman profetiainstituution häilymään epäselvänä kahtaalle.
Jännitteisyys ja häilyvyys ovat helposti ylitettävissä niille, jotka suostuvat uskomaan JJn henkilökohtaisia, kokemuspohjaisia perusteluja (positiivisuutta ja muita vakuutteluja). Yksilöiden tasolla ongelmaa ei ehkä alkuun ole, mutta kirkon ja seurakunnan tasolla se aktivoituu pitkällä aikavälillä.
Yksi esimerkki tällaisesta ratkaisemattomasta ongelmasta on jo esillä ollut Hengen ja luodun suhde. Kun asiaa ei ole pohjia myöten selvitetty, sitä pyöritetään pinnallisesti eri tavoin eri kohdissa ja asiaa epäselventäen. Väitänkin, että teologisen työskentelyn keskeneräisyyden vuoksi järki ja ajattelu ovat kirjassa joko harmillisia liiallisuuksia (ylikorostettu järki) tai poissaoleva ja aiheeseen kuulumaton luonnonvara, jota ei tarvita, kun Henki-laajakaista kuitenkin hoitaa asiat
Mutta johtuvatko seurakuntien ongelmat tosiaan vain siitä, ettei Henki-laajakaistaa ole aktivoitu käyttöön? Ei suinkaan! Iso osa ongelmista tulee ihan vaan siitä, että ihmiset ja seurakuntien johdossa olevat ihmiset – papit, piispat ja maallikot – eivät ehdi tai muista pysähtyä ajattelemaan asioita syvällisesti – sen paremmin teologisesti kuin käytännöllisestikään.
JJ tekee myös kategorisia rajauksia siihen, mistä Jumalan antama sisäinen ääni puhuu tai ei puhu. Jumala ei puhu sisäisessä äänessä lapsen saamisesta, aviopuolison valinnasta eikä myöskään lähestyvästä kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai kuolemasta. (s.163)
Rajaukset ovat sekä psykologisesti ymmärrettäviä että maalaisjärjellä selviä. Collinsin ja JJn instituutiossa ei kuitenkaan korosteta maalaisjärkeä, mutta Raamattua ja alkukirkon esimerkkiä sitäkin enemmän. Oman mausteensa kuvaan tuovat kännykkä- ja laajakaistavertaukset. Niiden pohjalta syntyy ajatus, että Jumala voi sisäisessä äänessä puhua koska, kenelle ja mitä vain. Kun tähän kokonaisuuteen tuodaan kategorisia kieltoja, syntyy jännitteitä.
Ongelma sisältyy Collinsin ja JJn instituutioon, vaikka se tuleekin ilmi näissä kategorisissa kielloissa. Ensin on oletettu, että sisäisen äänen kuuntelu on kaikkien seurakuntalaisten asia (perusteeton raamatuntulkinta) ja eräänlainen sääntö. Siten korostetaan, että tässä seurataan UT:n esimerkkiä. Avautuneelle tielle on kuitenkin laitettava esteitä, ettei tulisi ylilyöntejä ja liikaa UT:n seuraamista. Hankaluutena on kuitenkin se, että apostolit eivät olisi voineet tällaista kuuntelevaa rukousta harjoittaa. Apostolien teoissa meillä on nimittäin kertomus Ananiaksesta ja Safirasta. Siinä toisen kuolema ennustetaan melkoisen voimallisesti.
”Mutta eräs mies, nimeltä Ananias, ja hänen vaimonsa Safiira myivät maatilan, ja mies kätki vaimonsa tieten osan hinnasta, ja osan hän toi ja pani apostolien jalkojen eteen. Mutta Pietari sanoi: ’Ananias, miksi on saatana täyttänyt sinun sydämesi, niin että koetit pettää Pyhää Henkeä ja kätkit osan maatilan hinnasta? Eikö se myymätönnä ollut sinun omasi, ja eikö myynnin jälkeenkin sen hinta ollut sinun? Miksi päätit sydämessäsi tämän tehdä? Et sinä ole valhetellut ihmisille, vaan Jumalalle.’ Kun Ananias kuuli nämä sanat, kaatui hän maahan ja heitti henkensä. Ja suuri pelko valtasi kaikki, jotka sen kuulivat. Ja nuoret miehet nousivat ja korjasivat hänet ja kantoivat hänet pois ja hautasivat. Noin kolmen hetken kuluttua hänen vaimonsa tuli sisään eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Niin Pietari kysyi häneltä: ’Sano minulle: siihenkö hintaan te myitte maatilan?’ Hän vastasi: ’Kyllä, juuri siihen hintaan’. Mutta Pietari sanoi hänelle: ’Miksi olette yksissä neuvoin käyneet kiusaamaan Herran Henkeä? Katso, niiden jalat, jotka hautasivat sinun miehesi, ovat oven takana, ja he kantavat sinutkin pois.’ Niin hän heti kaatui hänen jalkojensa eteen ja heitti henkensä; ja kun nuorukaiset tulivat sisään, tapasivat he hänet kuolleena, kantoivat pois ja hautasivat hänet hänen miehensä viereen. Ja suuri pelko valtasi koko seurakunnan ja kaikki ne, jotka tämän kuulivat. Ja apostolien kätten kautta tapahtui kansassa monta tunnustekoa ja ihmettä; ja he olivat kaikki yksimielisesti koolla Salomon pylväskäytävässä.” (Apt. 5:1-11)
Kun tällaisia kiellettyjen aiheiden rajoja laitetaan, ihmettelen sitä, että talousasioita ei ole pantu kategorisesti kiellettyjen asioiden listalle. Niissä JJ tahtoo seurata apostoleja, joskaan ei ilmeisesti aivan niin kuin apostolien teoissa asiaa kuvataan.
”Ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu; eikä kenkään heistä sanonut omaksensa mitään siitä, mitä hänellä oli, vaan kaikki oli heillä yhteistä. Ja apostolit todistivat suurella voimalla Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja suuri armo oli heillä kaikilla. Ei myöskään ollut heidän seassaan ketään puutteenalaista; sillä kaikki, joilla oli maatiloja tai taloja, myivät ne ja toivat myytyjen hinnan ja panivat apostolien jalkojen juureen; ja jokaiselle jaettiin sen mukaan, kuin hän tarvitsi. Niinpä Joosef, jota apostolit kutsuivat Barnabaaksi — se on käännettynä: kehoittaja — leeviläinen, syntyisin Kyprosta, myi omistamansa pellon, toi rahat ja pani ne apostolien jalkojen juureen.” (Apt. 4:32-37)]
JJ ottaa Apt. 2:42-47 mainitut yhdeksän asiaa tasapainoisen seurakuntaelämän malliksi. Klassisessa luterilaisessa rippikouluopetuksessa mainitaan asioista neljä; apostolien opetus, keskinäinen yhteys, leivän murtaminen ja rukous (Ap.t. 2:42).
JJ lisää kuitenkin listaan seuraavista jakeista ihmeet ja tunnusteot, omaisuuden yhteisyyden, riemullisen ja vilpittömän mielen sekä ylistyksen. (s.129-130)
Syntyvä lista on erikoinen siksi, että se sisältää hyvin eritasoisia asioita. Jos sitä lukee listauksena, mitkä asiat karismaattisessa teologiassa korostuvat, se tulee ymmärrettäväksi. Silti jään ihmettelemään. Miten joukkoon liittyy esimerkiksi riemullinen ja vilpitön mieli, joka on äärimmäisen vaihteleva asia? JJn perustelu on seuraava:
”Riemullinen ja vilpitön mieli – jos olet tavannut kristittyjä, jotka ovat kovin synkkiä, tai jos itse olet sellainen, tämä kohta muistuttaa, että Jumala tahtoo meille hyvää. Meitä ei ole kutsuttu murehtimaan vaan iloitsemaan.” (s.130)
Kun Jumalan antamiin asioihin – yhteys, rukous, ehtoollinen ja Raamattu – lisätään ihmisen vaihtelevaan mieleen liittyviä asioita, kuten vilpitön ja riemullinen mieli, ollaan taas hyvää vauhtia manipuloimassa ihmisiä – sen lisäksi, että tehdään huonoa teologiaa.
Tietenkin Jumala kehottaa meitä heittämään murheet päälleen! Silti Raamatun materiaalista löytyy paljon esimerkkejä siitä, että synti, sairaus ja ahdistus ovat kristittyjen osa. Esimerkiksi Paavali valittaa (2.Kor.12) pistintään, joka rusikoi häntä ja josta hän halusi päästä eroon, mutta Jumala ei suostu. Epäilen, että Paavalilla ei tuossa kohtaa ollut pelkästään riemullinen ja vilpitön mieli, vaikka hänellä oli sellainen esimerkiksi silloin, kun hän oli syyttömänä vankilassa.
Tasapainon pitäisi vallita myös tässä. Ei seurakuntaelämän mallina esiteltävään listaan saisi laittaa vain kivoja asioita. Joku voi nimittäin uskoa, mitä listoissa sanotaan ja päätyä hankaliin ahdistuksiin. Luterilaisen teologin pitäisi myös muistaa ajatus ristin teologiasta, vaikka se ei New Wine -arvoihin kuulukaan.
Pitäisi taas erotella asioita. Mikä on syytä ja mikä seurausta? Mikä on sääntöä ja mikä poikkeusta? Mikä luo kirkon; mikä on perustavaa ja mikä ei ole? Tällaiset erottelut eivät kuulu tämän kirjan tyylilajiin. Tuloksena on kummallista tekstiä, joka pitäisi vain uskoa sekä ottaa riemullisin ja vilpittömin mielin vastaan, vaikka se kummalliselta ja sotkulta tuntuukin.
JJn kirjasta löytyy myös selviä rajoja ja vahvasti ohjaavaa puhetta. Kun luomisen ja Hengen suhde on epäselvä, syntyy melkoinen tanssi sen suhteen, kuka tekee ja mitä (Jumala vai ihminen); ja onko intuitioiden tunnustelu letkeän vapaata vai kategorisen tiukkaa?
”Paavali opettaa, että ’profetoiminen on vajavaista’ (1. kor. 13:9). Joku onkin todennut, että parhaimmissa profetioissa on 80 prosenttia Jumalalta ja 20 prosenttia meidän omaa väritystämme. Oma ajattelu sekoittuu jossain määrin Jumalan kuulemiseen. Siksi edellä mainitut ’elämän ja kuoleman’ kysymykset jätetään rauhaan, sillä erehtyminen näillä alueilla on vahingollista. Tulevan vakavan sairauden tai onnettomuuden odottaminen ei rakenna, kehota eikä lohduta. Tahtomattaan lapsettomia pareja on satutettu, kun heille on lupailtu lasten saamista. Raamatun mukaan ’kukin on vapaa menemään naimisiin kenen kanssa haluaa, kunhan se tapahtuu Herrassa’. Siksi profetoiminen tälläkään alueella ei ole viisasta. Näidenkin asioiden puolesta voi toki rukoilla, ja jokainen saa pyytää itselleen johdatusta ja apua. Toisille profetoitaessa tulee kuitenkin olla erittäin varovainen tällaisissa kysymyksissä, eli kuuntelevassa rukouksessa näihin asioihin liittyviä sanoja ei saa tuoda esiin. Jos jollekulle sitten tulee vaikutelma, joka liittyy näihin, hänen on todettava, että ei tullut mitään mieleen. Ei kannata sanoa: ’Kyllä minulle tuli jotain mieleen, mutta en saa sanoa sitä.” (s.141 lih. JK)
Tästä herää kysymys, eikö omien ajatusten puhuminen Jumalan nimissä ole vahingollista ensin itselle ja sitten myös muille? On vähintäänkin erikoista – ja kirjan epäselvyyden paljastavaa – että toisaalta sanotaan, ”kertokaa rohkeasti kaikki kummallisetkin vaikutelmanne ja toisaalta sanotaan suoraan: ”Jos jollekulle sitten tulee vaikutelma, joka liittyy näihin, hänen on todettava, että ei tullut mitään mieleen. Ei kannata sanoa: ’Kyllä minulle tuli jotain mieleen, mutta en saa sanoa sitä.’”
Profetian ensimmäisellä tasolla vastuu ei kohdistu ensisijaisesti sisäisen äänen kuuntelijoihin ja puhujiin, vaan kuuntelevan rukouksen järjestäjiin. Heidän on pidettävä positiivinen hyrinä käynnissä, ettei kukaan ala epäillä touhun mielekkyyttä. He vastaavat siitä, että kaikille tulee hyvä kokemus sisäisen sanan tunnustelusta eli kuuntelevasta rukouksesta. Jos ensimmäisellä tasolla ilmenee jotain, joka ei ole linjassa Raamatun kanssa, se jätetään ”omaan arvoonsa”.
Tämä ilmeisesti juontuu siitä, että koska profetointi on ensimmäisellä tasolla epätarkkaa, aloittelijat ovat tavallaan ”syyntakeettomia” ja vastuu on kokeneemmilla. Manipulaation vaaran ja väärinkäytösten kanssa kamppailu mainitaan kerran, mutta keskeisemmin vaarat tulevat kuvaan vasta toisella tasolla ja kolmannella tasolla.
”Profetoiminen on vahva väline. Toisten ihmisten manipulointi eli heidän taivuttamisensa tiettyyn suuntaan avoimesti tai vaivihkaa on vaara, joka on aina otettava huomioon. Todellisuus opettaa meille yhdessä Raamatun kanssa, että olemme syntisiä ihmisiä. Voimme helposti loukata ja satuttaa toisiamme. Siksi kuuntelevan rukouksen arvoista – ’rakentaa, kehottaa ja lohduttaa’ – on aina pidettävä kiinni.” (s.162)
Näitä kahta on vaikea sovittaa yhteen: ”Kaikki voivat ja heidän tulee profetoida heti” ja ”profetointi on vahva väline. Toisten ihmisten manipulointi eli heidän taivuttamisensa tiettyyn suuntaan avoimesti tai vaivihkaa on vaara, joka on aina otettava huomioon.” Tämä jännite ei ole helppo juttu. JJn kirja on elävä todiste tästä. Hän tasapainoilee tässä parhaansa mukaan. Ratkaisu on tullut jo ilmi. Se liittyy kolmeen profetian tasoon.
Profeetallisuuden kolmen tason luokittelu pyrkii selittämään, miksi profeettojen vastuuseen suhtaudutaan niin eri tavoin profeetallisuuden eri tasoilla.
Ensimmäisen tason kursseille kutsutaan kaikkia seurakuntalaisia, koska heidän oletetaan kuulevan Jumalan äänen sisimmässään, kunhan he saavat opastusta sisimmän kuunteluun ja arviointiin. Tällä tasolla JJn korostus on voimakkaan myötätuntoinen ja rohkaiseva kaikkia kohtaan. Kaikkea yrittämistä pitää tukea ja kannustaa. Ketään ei kritisoida. Tunnelman pitää olla letkeä, että ihmiset eivät masennu, vaan innostuvat uudesta mahdollisuudesta. Ensimmäisellä tasolla profetoimisen vajavuus on ilosanoma, ei jokin pelottava tai kohtalokas vaaroihin johtava asia. Motivaatioksi tälle tunnustetaan markkinointitekniset syyt:
”Seurakuntakehitys ei riipu hengellisistä suuntauksista tai erityisistä hengellisistä harjoituksista, kuten karismaattisuus tai ei-karismaattisuus, liturgiset rukoukset tai ’hengellinen sodankäynti’, vaan iloisesta ja innostuneesta uskon harjoittamisesta. Lakihenkisyys eli velvollisuuteen perustuva oikeaoppisuuden ylikorostaminen, oikeiden moraalisääntöjen noudattaminen ja niin edelleen, ei kehitä seurakuntaa. Esimerkiksi rukouksen määrä ei tutkimuksessa ollut ratkaisevaa seurakunnan hyvinvoinnissa. Sen sijaan rukouksen kokeminen innostavana oli merkittävä asia.” (s.104)
”Jos käyttäydymme sekavasti ja yliaktiivisesti, pysymme pienenä joukkona! Seurakunnan lähetystehtävä ei onnistu, jos emme ole luonnollisia.” (s.179)
Toisella ja kolmannella tasolla – eli seurakunnan yhteisiin kokouksiin siirryttäessä – sävy muuttuu ja vaatimukset tiukentuvat. Tässä vaiheessa alkaa tulla mielekkääksi kysymys manipulaatiosta ja ymmärrettävästi myös kysymykset profeetan muista edellytyksistä, kuin että hän pystyy kuvittelemaan sisimmässään eri värisiä omenia.
”Kun kuuntelevaa rukousta harjoitellaan pienryhmissä ja muissa yhteyksissä, vähitellen voivat tulla esiin sellaiset henkilöt, joille Jumala on antanut erityisen profetoimisen lahjan. Samalla opitaan näkemään ovatko nuo henkilöt luotettavia ja palvelevatko he seurakuntaa. Sitä kautta saadaan myös julkisiin tilaisuuksiin sopivia vastuunkantajia. Kaikille avoimissa tilaisuuksissa vain ne, jotka tunnetaan ja joihin luotetaan seurakunnassa, saavat kertoa mahdollisesti Jumalalta saamansa sanat koko seurakunnalle. Näitä ihmisiä voivat olla esimerkiksi rukouspalvelijat, jotka ovat saaneet koulutuksen tehtäväänsä ja toimineet rukouspalvelijoina. Tämän voi todeta tilaisuuden alussa, jotta kaikki tietävät käytännön. Samalla satunnaisetkin kävijät ymmärtävät, että asia kuuluu sovittuun järjestykseen ja että mahdollisesti kuultavat profetiat tulevat luotettaviksi tiedetyiltä henkilöiltä. Kun koko seurakunta on saanut opetusta kuuntelevasta rukouksesta, se pystyy kiihkottomasti arvioimaan, mikä sanotusta mahdollisesti on varteen otettavaa ja mikä vähemmän tärkeää.” (s.189)
Viimeinen lause on melko optimistinen. Huomattavaa on, että asioista erotellaan varteen otettvat ja vähemmän tärkeät, ei oikeat ja väärät sanomat. Kuitenkin myös JJ myöntää realistisesti, että tämänkään jälkeen profetia ei ole aukotonta ja varmaa. Nyt profetian vajavaisuus yllättäen näyttäytyykin vakavana asiana (vrt. aiemmin ilosanoma):
”Kun profetoimme tai kuvaamme niitä vaikutelmia, joita mieleemme on tullut, sanomisen sisäinen vaikutus profetoijaan voi olla samantapainen kuin valehtelun vaikutus. Siinä nimittäin sanotaan jotain, jonka totuusarvo punnitaan vasta yhdessä. Mieleen tulleet asiat, tuntuvat usein epämääräisiltä, ja niiden sanominen vaatii luottamusta. Rohkaiseva arviointi on tässä mielessä tärkeää, sillä se tukee armolahjan käyttäjää henkisesti ja vapauttaa hänet epävarmuudesta. Jotkut olettavat, että armolahjoja käytetään hyvin itsevarmasti. Tunnen useita erittäin luotettavia henkilöitä, joilla on hyvin vahva profetoimisen lahja. En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi täysin varma siitä, mitä hän on Pyhältä Hengeltä saanut. Pidän jopa hieman arveluttavana, jos joku väittää olevansa aivan varma siitä, että hänen saamansa viesti on Jumalalta. Pidän sitä huolestuttavana siksi, että Raamatun mukaan profetoiminen on vajavaista (1. Kor. 13:9). Oman kokemukseni mukaan armolahjoihin liittyy tietynlainen herkkyys ja luottamus, ei niinkään raudanluja varmuus… ’Älkää sammuttako Henkeä, älkääkä väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.’ (1. Tess. 5:19-21) Tämä tessalonikalaiskirjeen kohta kehottaa arvioimaan lahjat ja samalla varottaa Hengen sammuttamisesta. Pyhän Hengen lahjoihin on suhtauduttava myönteisesti, vaikka ne tuleekin koetella niiden vajavuuden tähden.” (s.158-159.)
JJ käyttää kirjainlyhennettä LAT (Luonteenlaatu, Asenne ja Taidot) puhuessaan profetian arvioinnin välineistä. Nämä kolme sanaa koskevat oletettavasti toisen ja kolmannen tason profeettoja, koska ensimmäisellä tasolla profeettojen arviointi ei pidemmän aikajänteen puuttuessa ole mahdollista.
”Ominaisuudet alkavat tärkeimmästä eli luonteenlaadusta. Se on profetian lahjaa käyttävän henkilön tärkein arvioitava asia. Hänen yleinen luotettavuutensa on seurakuntaelämän kannalta siis tärkeämpää kuin yksittäinen profetian sisältö, joka sekin on tärkeää. Luonteenlaadun arvioimiseen ei ole oikotietä. Henkilöllä täytyy olla seurakuntayhteisön luottamus. Käytännössä seurakunnan johtajat tuntevat hänet itse riittävän pitkältä ajalta. Toinen vaihtoehto on, että johtajien luotettavat tutut suosittelevat häntä.” (s.166-167)
”Luonteenlaadun muuttaminen on pitkä prosessi. Hieman helpompaa on muuttaa asennetta. Tässä kohdassa kriteerinä voi pitää Paavalin ohjetta rakentamisesta, kehottamisesta ja lohduttamisesta. (1. Kor. 14:3) Vaikutelman tai profetian saaneen henkilön tulee toimia näiden arvojen mukaisesti. Armolahjaa käyttävän ihmisen suhtautuminen muihin kyseisessä tilanteessa, ilmapiiri, ja muiden paikalla olevien seurakuntalaisten kokemus hänen motiiveistaan kertovat paljon hänen asenteestaan. Onko se enemmän lakihenkinen vai armollinen?” (s.169)
Tämä asenneosaston huomioiminen on mielekästä, samoin seuraavakin:
”Profetian lahjan tai jopa kokoaikaisen profeetan kutsun saaneen henkilön kiusauksena näyttää yleisimmin olevan pyrkiminen seurakunnan johtamiseen. Jos hän saa osuvia profetioita säännöllisesti ja saavuttaa sen ansiosta arvostusta yhteisössä, profeetallisuudesta innostuneet voivat malttamattomina odottaa, että johtajat alkavat välittömästi toimia näiden profetioiden mukaisesti…” (s.167)
Tämän huomiota luulisi seuraavan opetus ulkoisen ja sisäisen sanan eritasoisuudesta. Ulkoisesta sanasta nimittäin nousee seurakunnan järjestyksen ja johtajien kunnioittamisen korostus, jonka JJkin nostaa esiin. Ulkoinen sana (eli Raamattu) tarjoaisikin JJlle profeetallisuutta kontrolloivan perspektiivin ja perusteen, koska Raamattu korostaa myös teologista ymmärrystä, oppia ja virkaa sekä muita seurakunnan johtamiseen liittyviä asioita. Kirjan perusteella nämä eivät kuitenkaan ole JJn prioriteettteja. Siksi teksti jatkuu taas tasapainoilulla seuraavasti:
”…Profetoiminen auttaa kuitenkin seurakuntaa paremmin, jos se on selvästi johtajien hallinnassa. Seurakuntaa rakentaa yhteistyö, ei vastakkainasettelu. Mikäli profetian lahjaa käyttävä ihminen ei suostu siihen, että johtajat arvioivat hänen viestejään, häntä ei tule kuunnella. Terveen arvioinnin ja myös korjaavan palautteen vastaanottaminen kertoo hyvää. Viestin sisällöstä huolimatta on välttämätöntä tunnustaa johtajien asema ja seurakunnan normaali järjestys. Mitä sitten tulisi tehdä tilanteessa, jossa seurakunnan johto onkin väärässä, eikä itsekään edusta tasapainoista näkemystä seurakunnasta? Tällaisessa tapauksessa tilanteen korjaaminen on yleensä hidasta ja vaikeaa. Paavalin kuva seurakunnasta ruumiina paljastaa saman: jos jokin jäsen ei ole kunnossa, koko ruumis kärsii. Jos ongelma on päässä, se vaikuttaa tietenkin kaikkein vakavimmin. Tilanne ei kuitenkaan yleensä ratkea sillä, että epätasapainoa yritetään korjata toisella epätasapainoisella ratkaisulla.” (s. 167-168)
Kyse on ihmisten ominaisuuksista (luottamus, asenne ja taidot), intuitioista, arvoista, ilmapiiristä sekä kokonaisuuden tasapainosta. Paljon painoa on siis ihmisen ja ihmisten sisäisessä maailmassa, kvaliteeteissa – ja tietynlainen sisäinen kvaliteetti näyttää olevan myös kyky tasapainoon. Teologia, oikea oppi tai tunnustus, jotka Raamatussa nostetaan arvioinnin keskeisiksi kriteereiksi, ei korostu näissä arviointiperusteissa lainkaan. Oletan sen johtuvan siitä, että teologia johtaa JJn mukaan järjen ylikorostumiseen, opillisuuteen, vakavuuteen ja lopulta armolahjojen tukahduttamiseen hyvin helposti.
”Intuitioiden ja pyhitetyn sydämen välinen yhteys on olennaisen tärkeä. Intuitiot, jotka eivät ole peräisin kristillisten hyveiden hiomasta sydämestä, eivät ole hengellisiä – raamatullisessa merkityksessä, joka liittyy aina Pyhään Henkeen ja siksi myös kristillisten hyveiden pyhyyteen. Tämä johtaakin meidät yhteen uusevankelikaalisen teologian pahimmista erehdyksistä. Se opettaa ihmisiä pitämään intuitioitaan Hengen puheena opettamatta heille niitä hyveitä, jotka ovat Hengen sisäisen työn todellisia hedelmiä. Se pyrkii kuulemaan pyhittämättömän sydämen intuitioissa Jumalan äänen. Uusevankelikaalinen teologia ohjaa ihmisiä etsimään Jumalaa omasta sydämestään sen sijaan, että kiinnittäisi heidän huomionsa Kristuksen ulkonaiseen sanaan, evankeliumiin, jonka avulla Pyhä Henki muuttaa ihmisen sydäntä. Erityisen tuhoisaa on se, että nuoria ihmisiä opetetaan kuuntelemaan kehittymättömän sydämensä intuitioita Jumalan äänenä.” (Cary 2012, 59)
Collinsin ja JJn ongelma ei ole se, että he eivät opeta hyveitä tai hyveellistä elämää nuorille. Ongelma on pikemminkin siinä epärealismissa, joka näkyy ristiriitaisena paradoksaalisuutena suhteessa profetian kolmeen tasoon. Toisaalta – jos asiaa katsotaan lopusta alkuun – JJn ja Collinsin systeemissä tunnustetaan kristittyjen kasvun ja harjaantumisen tarve tasoilla kaksi ja kolme. Tämä näkyy vakiprofeetoille ja yhteisöllisesti esiintyville profeetoille esitetyissä tiukoissa vaatimuksissa ja kriteereissä. Näissä on sitä samaa viisautta, mistä Cary edellä puhuu. Paradoksi ja ristiriita on siinä, että tultaessa ensimmäisen tason ”kaikki pelaa” -osastolle, em. näköala häviää. ”Kaikki ovat profeettoja” -näköalan tuoma paine estää järkevän puheen ja realismin. Tällöin kaikkein untuvikoimmille annetaan täysin epärealistinen kuva siitä mistä on kyse. Kun vain näet omenan tietyn värisenä, niin siitä samasta se lähtee se Jumalan sisäisen puheen kuuleminenkin. Tämä oletus on ylimitoitettu, epärealistinen ja vahingollinen. Nuoret ihmiset, jotka eivät yleensä osaa edes omista ristiriitaisista ajatuksistaan ottaa selkoa, että mitä he niistä oikeasti ajattelevat ja mitä eivät – näiden samojen ihmisten oletetaan kuitenkin selviävän ja selvittävän, minkä he kokevat heidän sisäisistä äänistään olevan ihmisen ja mikä Jumalan. Tämä on instituution paradoksaalinen ja hankala ongelma, jota tasapainoilulla ja positiivisuudella ei ratkaista. Yltiöpäinen positiivisuus vie nuoria ja vanhempiakin hankalaan psykologiseen positioon yhdellä tai toisella tavalla.
Varsinainen ongelma ja huoli tähän instituutioon liittyen eivät siis ole pelkästään ne selvästi Raamatun vastaiset yksittäiset asiat, joita jonkun kuuntelijan toimesta joskus epäilemättä sisäisinä sanoina voidaan lausua. Monien niiden kohdalla JJ ja hänen instituutionsa ovat varmaan aivan hereillä. Hankalia sen sijaan ovat ne triviaalit yhteensopimat, jotka ihminen voi tulkita erityisenä henkilökohtaisena puheena, jotka liittyvät ensimmäiseen uskonkappaleeseen eli arkiseen elämään (vrt. Keksimäni esimerkki ”Älä mene pelaamaan Golfia tänään”). Niihin liittyy kuitenkin vielä syvemmän tason ongelma. Ihmiset opetetaan kuuntelemaan sisintään, ei oman maailmansa äänikanavana, vaan Jumalan äänikanavana. Luomisen ja Hengen suhde on epäselvä, epärealistinen ja epätrinitaarinen. Henki ja luotu joko fuusioituvat sotkuksi, jossa kolmiykseyden persoonien ja uskonkappaleiden klassisesti tunnustettu erillisyys häviää (koska tahansa voi olla kyseessä Jumala tai ihminen missä tahansa sisäisessä ajatuksessa tai tunteessa) ja/tai ensimmäinen ja kolmas uskonkappale kontrastoituvat ja irtoavat toisistaan (ihmeet/hengellisyys ovat aivan muuta kuin luominen tai luotu). Tuomas Kangasniemen analyysin mukaan äärikarismaattisuus ja taisteleva ateismi pitävät juuri tällä dynamiikalla toinen toisiaan voimassa ja vireillä sekä ajavat toisiaan äärimmäisyyksiin.
”Historia siis opettaa, että ajatus Jumalasta muuttumattomien luonnonlakien asettajana keksittiin Euroopassa läpikotaisin kristillisenä aikana. 1600-luvun tiedemaailma hyväksyi ihmeiden todellisen mahdollisuuden sen sijaan, että Jumalan toiminta maailmassa olisi ankarasti kuohittu pelkkään luonnonlakien ylläpitämiseen. Silti ihmeet ymmärrettiin poikkeuksiksi; Jumalan katsottiin vaikuttavan lähes aina luonnonlakien kautta. Niinpä lainmukaisen Jumalan idea ei ole epätoivoinen hätävalhe, vaan syvällinen osa kristinuskon olemusta. Tällä tavoin äärikarismaattiset kristityt muovaavat ateistien kuvaa ”aidosta” uskonnosta ja taistelevat ateistit uskovaisten kuvaa ”aidosta” ateismista. Yhteisten mielikuvien takaa paljastuva oikea historia on yllättänyt minutkin. Lukija saattaa kysyä, eikö jonkinlainen karismaattisuus ja usko ihmeisiin kuitenkin kuulu silti kristinuskoon? Uskon karismaatikoiden tulkitsevan Raamattua oikein siinä, että Jumala lupasi armolahjat kaikille kristityille. Tästä huolimatta ihmekertomuksia Apostolien teoissa ei voi mieltää seurakuntaelämän päiväkirjaksi, joka todistaisi, että kristityt saavat kokea yliluonnollisia tapahtumia arjessaan harva se päivä. Sen sijaan Apostolien teot on historiallinen teos, joka tiivistää koko kristillisen kirkon tärkeimmät tapahtumat noin 30 vuoden ajalta pariinkymmeneen sivuun. Kuolleita sanotaan heränneen kaksi, teleportaatiosta kerrotaan kerran, ja enkeli tuli vapauttamaan vankilasta kahdesti. Ihmeet eivät siis vaikuta olleen aivan jokapäiväisiä tapahtumia silloinkaan, edes Jeesuksen alkuperäisille opetuslapsille!” (https://www.areiopagi.fi/2013/09/karismaattsuus-ja-ateismi/)
Kangasniemen kuvauksen mukaan asetelma on se, että ollaksesi oikea karismaattinen uskova sinun pitää uskoa alati tapahtuviin ihmeisiin tai olet järkeisuskova ja ennen pitkää ateisti, joka kieltää ihmeet hölynpölynä. Arkielämä voi muuttua näin asian tosissaan ottavilla toisaalta jatkuvan lottokoneen levottomaksi tarkkailuksi, jossa on mahdotonta selvittää kuka kulloinkin on toimija (Jumala vai ihminen – fuusio), tai jossa ihan tavallinen ihmisyys ja sen asiat kuten vastuu ja maalaisjärki vaieten työnnetään mielenkiinnottomina syrjään (irrottaminen ja kontrastointi).
Lähtötilanne ei tarkastellussa profetiainstituutiossa selvästi ole se, että ihmisen ajatukset ovat hänen omiaan, vaan korostus on siinä, että koska ja milloin tahansa mikä tahansa niistä voi laajakaistavertauksen mukaisesti olla yllättävä suora Herran sana, olipa se kuinka kummallinen tahansa. Näin syntyy polttava kysymys: miten sen sitten tietää, mikä on mitäkin? New wine -vastaus kuuluu seuraavasti.
”Kysyin aikoinaan, miten englantilaiset papit, joilta näitä asioita olen oppinut, voivat erottaa mahdollisesti Jumalalta saamansa asiat muista mielessään pyörivistä asioista. Sain vastauksen: ’Sinä tiedät sen sitten.’ Vastaus ei silloin paljon auttanut, mutta sittemmin olen oppinut heidän olleen oikeassa. Asiaa voi verrata leipomiseen. Kun olin nuori, pyysin äidiltäni neuvoja oppiakseni leipomaan leipää. ’Paljonko vettä laitetaan?’ Vastaus oli turhauttava: ’Sellainen sopiva määrä.’ Paljonko jauhoja?’ ’Sen verran, että tuntuu käteen sopivalta!’ Sama linja jatkui, kunnes onneksi löysin jauhopussin kyljestä reseptin. Nyt, kun olen oppinut leipomaan ilman ohjeita, ymmärrän äitini ohjeita paremmin. Erilaisia jauhoja tarvitaan erilainen määrä sen mukaan ovatko ne tuoreita vai vanhoja. Sen tuntee kädessään, kun vaivaa leipätaikinaa. Osittain tämän kokemukseni pohjalta olen kirjoittanut tämän kirjan! On hyvä saada jonkinlaiset alkuohjeet. Ajan kanssa asian oppii lopulta niin, että se sujuu ilman ohjeitakin.” s.136
Tällainen pelkän sisäisen vakuuttuneisuuden tarjoaminen asiassa arviointi kriteeriksi on erittäin ongelmallista sekä teologisesti että psykologisesti. Asiaa ei auta leivonnasta otettu esimerkki, jolla tätä ”sinä vain tiedät sen” kokemusta yritetään perustella. Miksi ei? Ihminen ja hänen sisäinen maailmansa ei ole eloton leipä, jossa on kaksi vaihtoehtoa (vanhoja tai tuoreita jauhoja), vaan miljoonat alati muuttuvat ja eritasoiset ja usein ristiriitaisetkin ajatukset ja tuntemukset risteilevät sisällämme jatkuvasti. Jos ei ihminen ole eloton taikina, ei liioin Jumala ole eloton taikina, joka opitaan tuntemaan tunnustelemalla ja vaivaamalla yhä uudelleen sekasotkuista sisikuntaamme.
Leivän suhteen voi toki oppia sormi tuntumalta tietämään milloin taikina on sopiva ja joku pieni osuus tästä vertauksesta voi ajan kuluessa päteä myös itsetuntemukseen ja Raamatun opetuksen sisäistämisen myötä myös Jumalan tuntemiseen, mutta varsinaisesti ihmisen tai Jumalan moninaisuutta, elävyyttä ja vapautta leipä vertaus ei pysty käsittelemään.
”Sinä vain tiedät sen” on sama kuin, sinun pitää vain heittäytyä ja uskoa kokemukseesi. Usko niin uskot! Niin, mutta mihin niistä sisäisistä äänistä? Kokemuksen perustelee kokemus itse. Joo, mutta miten se perustelee sen? Sinä vaan kyllä tiedät sen. Jutusta tulee niin sanotusti itseensä sulkeutunut kehä ja täysin sisäinen uskon asia. Tämä ei ole ihan riittävä, eikä oikea näköala ulkoiselle seurakunnalle. Tässä ei myöskään oteta huomioon sitä, mitä tällainen Jumalan puheen muuttuminen korostuneesti epämääräiseksi ja häilyväksi sisäiseksi ”kyllä sinä vaan sen tiedät” kuiskailuksi tuottaa ylemmällä tasolla Jumalan puheelle. Koko Jumalan puhe muuttuu samalla hyvinkin epävarmaksi arvailuksi, vaikka muuta yritettiin. Entä mitä tällaisen epävarmuuden kokemuksen lisääntyminen sitten tuottaa? Se tuottaa lisää kyynisyyttä karismaattisuutta kohtaan, jota sitten taas vuorostaan kauhistellaan.
Asia ei jäsenny pelkällä ”sinä vaan tiedät sen” puheella. Asetelma häilyy. Kirjassa tämä näkyy kaksinaisuutena. Yhtäältä JJ muistelee ihastellen ”sinä vaan tiedät sen” sitaatteja, mutta toisaalla samassa kirjassa hän kertoo tarinan hyvin eri tavalla, jopa itse edellisen näköalan kumoten.
”Kun profetoimme tai kuvaamme niitä vaikutelmia, joita mieleemme on tullut, sanomisen sisäinen vaikutus profetoijaan voi olla samantapainen kuin valehtelun vaikutus. Siinä nimittäin sanotaan jotain, jonka totuusarvo punnitaan vasta yhdessä. Mieleen tulleet asiat, tuntuvat usein epämääräisiltä, ja niiden sanominen vaatii luottamusta. Rohkaiseva arviointi on tässä mielessä tärkeää, sillä se tukee armolahjan käyttäjää henkisesti ja vapauttaa hänet epävarmuudesta. Jotkut olettavat, että armolahjoja käytetään hyvin itsevarmasti. Tunnen useita erittäin luotettavia henkilöitä, joilla on hyvin vahva profetoimisen lahja. En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi täysin varma siitä, mitä hän on Pyhältä Hengeltä saanut. Pidän jopa hieman arveluttavana, jos joku väittää olevansa aivan varma siitä, että hänen saamansa viesti on Jumalalta. Pidän sitä huolestuttavana siksi, että Raamatun mukaan profetoiminen on vajavaista (1. Kor. 13:9). Oman kokemukseni mukaan armolahjoihin liittyy tietynlainen herkkyys ja luottamus, ei niinkään raudanluja varmuus.” (s.158-159.) (lih. JK)
Eli tietääkö sen vaan, vai eikö tiedä? Ei, sitä ei tiedä ihmisen sisäisyyden perusteella, eikä voi tietää! Sitä ei voi tietää varmaksi, koska ihmisen sisäinen maailma ei ole vakaa ja tyyni ulappa lankeemuksen jälkeen, vaan se on usein enemmänkin syksyinen meri. Varmuus Jumalan puheesta ei siksi koskaan löydy ihmisen sisäisistä äänistä, vaan nimenomaan ja erityisesti ulkoisesta sanasta eli Raamatusta. Siksi Pyhän Hengen innoitusta ei missään nimessä edes vahingossa pidä rinnastaa tai samaistaa erityisen ilmoituksen kanssa. Vaikka innoitus olisi kuinka innoittavaa ja jopa kokemuksellisesti oikeaan osuvaa tahansa, se on aina ja sen tulee aina olla, aivan eri tasolla kirkon opetuksessa kuin luja varma erityinen ilmoitus Kristuksessa ja Raamatussa. Jos ja kun tämä ero hämärtyy, eksyminen on kolkuttamassa ovella ennemmin tai myöhemmin, vakuuttelipa henkilö tai ryhmä omista hienoista arvoistaan mitä tahansa.
Jos sinulla on siis sellainen tunne, että sinä et tiedä mikä sisäisistä äänistäsi on kokemuksen itsensä perusteella Jumalan puhetta, sinussa ei ole mitään vikaa. Vika on enemmänkin systeemissä, joka toisaalta sanoo, että ”sinä vaan tiedät sen” ja toisaalta taas myöntää, että ”sinä et voi tietää ja vieläpä jos kovin varmasti väität tietäväsi, niin itse asiassa se on huolestuttavaa”. Vika on oletuksessa, että sinun pitäisi etsiä Jumalaa ja varmuutta sisimpäsi äänistä, eikä hänen ulkoisesta ilmoituksestaan Kristuksessa ja Raamatun sanassa. Jäsennyksen ihmisen ja Jumalan rooleista ihmisen sisäisissä intuitioissa pitäisi olla siksi hyvin toisenlainen. Phillip Cary avaa asiaa seuraavasti.
”Suuri osa uusevankelikaalisesta teologiasta perustuu siihen väärinkäsitykseen, että kun Jumala toimii ihmisessä, ihmisen itse ei toimi. Ajatellaan, että hänen työnsä korvaa ihmisen työn, eikä ihminen tee mitään – hän vain antaa Jumalan toimia. Tämä ei kuitenkaan tosiasiassa päde, koska ihmisen täytyy tällöin varmistua siitä, että todella antaa Jumalan toimia – ja niin hän tulee levottomaksi siitä, onko asia todella näin – ja ’elämän hallinnan antamisesta Jumalalle’ tulee asia, joka ihmisen on suoritettava kaiken muun lisäksi. Ja se on vaatimuksista kaikkein pahin, koska se on niin sisäinen ja psykologinen ja sitä on niin vaikea nähdä. Silloin ihminen alkaa miettiä: Mistä minä tiedän, että todella annan Jumalan toimia? Vai yritänkö minä vain edelleen jaksaa oman voimani varassa? Kuten tavallista ahdistavat ’mistä sen tietää’ -kysymykset ovat merkki siitä, että jokin on vialla – että taustalla on väärä oletus. Totuus on se, ettei ihmisen tarvitse tietää, antaako hän Jumalan todella toimia elämässään, koska itse asiassa toimija on aina hän itse. Sydämen sisäiset ratkaisut ovat ihmisen omia silloinkin, kun ne ovat Jumalan työn tulosta. Tätä merkitsee edellä mainittu sekä/että -tilanne. Väärä oletus on se, että kyseessä on joko/tai -väittämä: toimija on joko ihminen tai Jumala, ja tästä seuraa, että jos ihminen toimii, Jumala ei toimi.” (Cary 2012, 67)
”Intuitiot ovat sydämen kaikkien muiden äänien tavoin ihmisen omia ääniä, eivät Jumalan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei niihin tulisi kiinnittää huomiota. Se ei myöskään tarkoita sitä, ettei niillä olisi mitään tekemistä Pyhän Hengen kanssa. Pyhä Henki näet tekee työtään uskovien sydämessä, vaikka hänen sydämensä kaikkine äänineen onkin hänen omansa. Sydän, ajatukset ja tunteet pysyvät ihmisen omina silloinkin, kun Jumala tekee niissä työtään. Tämä on suuri ja riemukas salaisuus ja hyvä uutinen.” (Cary 2012, 52)
JJn kirjan tarkkaan luettuani näyttääkin siltä, että tässä Collinsin ja JJn instituutiossa siitä, mikä on Jumalan antama erityistapaus ja erityistilanne ja erityinen innoitus (esimerkiksi tule yli ja auta meitä), tehdään kokemuspohjaisilla perusteilla sääntö ja odotus koko elämälle, kaikille kristityille ja kirkon elämälle aina. Samalla siitä, mikä oikeasti on sääntö aina – luominen, tavallisen maalaisjärjen käyttö ja vastuu omista ajatuksista ja tunteista minun ajatuksinani ja tunteinani, erityinen ulkoinen ilmoitus ja sakramentit – siitä kirjan piirtämässä kuvassa tulee joko liiallista järkikeskeisyyttä tai muuten vain epäkiinnostavaa hengettömyyttä tai kuivaa näkkileipää.
Samalla kun inhimillinen vastuu, järki ja harkinta eivät ole kirjassa korostetusti Jumalan lahjaa ja puhetta, annetaan ainakin epäsuorasti ymmärtää, että elävässä hengellisyydessä tarvitaan erityinen profetian sana kaikenlaisiin asioihin. Tasapaino, jota niin paljon peräänkuulutetaan jää toteutumatta. Varsinkin nuorille ihmisille, joiden nimenomaan pitäisi oppia kuulemaan omaa sisintään realistisesti ja oman elämänsä äänten alueena ja ottamaan vastuu omasta sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta, tämä on todella vaarallista ja hankalaa. Luomista ja Henkeä ei todellakaan pitäisi tai tarvitsisi peluuttaa näin toisiaan vastaan, vaan ne pitäisi jäsentää toisin kuin kirja nyt ehkä ajattelemattomuuksissaankin tekee.
Toinen perustava ongelma tässä on se, että samalla kun ihmiset opetetaan kuuntelemaan tätä ”Jumalan elävää sanaa” sisimmässään, heille metaviestinä kerrotaan (kaikesta muusta puheesta huolimatta), että siis pelkän ulkoisen sanan ja sakramenttien perusteella en voi uskoa olevani tärkeä, pelastettu, armolahjoilla varustettu ja hengellinen seurakunnan jäsen. Ne asiat ja varmuudet, joita klassisessa luterilaisessa ajattelussa on kehotettu etsimään ja uskomaan suoraan nimenomaan ja erityisesti varmasta Raamatun ulkoisesta sanasta, siirtyvät nyt emotionaalisesti virittyneinä epävarman sisäisen sanan kuuntelunosastoon. ”Olen erityinen sitten, kun kuulen asiasta erityisen sisäisen äänen”. Tämä Pavlovin koulun suggestiivinen oppi kyllä toimii ja ruokkii itse itseään. Sisäisiä sanoja alkaa epäilemättä tulla yhä enemmän, kun niitä odotetaan ja pannaan aktiivisesti odottamaan. Suggestio on juuri tätä.
Jos ja kun ulkoinen ja sisäinen sana eivät ole oikein jäsennettyinä ja omilla paikoillaan, herää kysymys kumpi on pahempi versio. Se jossa se instituutio toimii (ihminen saa jatkuvasti ”Jumalan” sisäisiä viestejä ja oppii niiden perässä juoksemaan) vai se, että hän ei saa niitä (ja ei siis ole arvokas ja tärkeä ja elävä, kun jäi ilman tätä Collinsin kaikille lupaamaa Jumalan sisäistä ääntä). Samalla ihmisille opetetaan vähintään implisiittisesti sellaista spiritualistista teologiaa, jossa Henki on sanassa, sikäli kun se sisäisellä sanalla ja kokemuksella tulee vahvistetuksi. Raamattu, kaste ja ehtoollinen ovat Jumalan läsnäolon paikkoja, jos niiden koetaan olevan sitä tai jos asia vielä erityisesti profetiassa vahvistetaan. Että näin ei tapahtuisi, ero ulkoisen ja sisäisen sanan välillä pitäisi olla kirkas ja rautalangasta väännetty, ja armonvälineiden ja armolahjojen pitäisi olla selkeästi kahden eri tason asioita, kun ne nyt ovat ritirinnan, sisäkkäin ja sotkussa. Ongelma ei ole uusi, vaan vanha, kuten seuraavasta Simo Kivirannan Johann Gerhardin teologiaa tutkivan tekstin lainauksesta käy ilmi.
”Vastaava ongelma on myös reformoidussa kristillisyydessä, jossa Pyhän Hengen vaikuttavuus sidotaan kirkon sijasta uskonnollisen ihmisen sisäiseen elämykseen. Tällöinkin Raamattu ja ulkonainen sana myönnetään, mutta tästä riippumatonta ja itse asiassa ensisijaista on Pyhän Hengen inspiraatio uskonnollisen ihmisen sydämessä. Tällöin inspiroitu sana ei valaise sydäntä, vaan inspiroitu sydän valaisee sanan. Pohjimmiltaan sanassa itsessään ei ole vaikuttavuutta, jota käyttäen Pyhä Henki vaikuttaa uskon, vaan Raamatun sanasta primaaristi riippumaton Henki vaikuttaa uskon, ja usko vaikuttaa sanan elävyyden.” (Kiviranta 1996)
JJn instituutiossa nämä fundamentaaliteologisella tasolla selvässä ja peruuttamattomassa ristiriidassa olevat teologiset traditiot (New wine ja luterilaisuus) yritetään fuusioida melko mutkattomasti toisiinsa ennen kaikkea JJn kokemuksen pohjalta – mutta myös tasapainon, yhteisten arvojen ja uskon toimivuuden nimissä. Jos ja kun tavallinen kristitty lukee vain tätä tekstin pintatasoa, näiden syvemmällä tasolla ristiriidassa olevien traditioiden asiat saattavat näyttääkin aivan mutkattomilta ja letkeiltä. Ne ovat vain tasapainoasioita, jotka eivät mitenkään harita toisiaan vastaan, jos kaikki yksilöt vain yhdessä tunnustavat samat arvot (ks. s.29-31). Yksittäisissä julkisissa puheissa tämä pintatason ja syvemmän fundamentaaliteologisen tason jännitteisyys tai ristiriitaisuus ei myöskään välttämättä tule ilmi, koska taitava puhuja voi halutessaan saada yleisönsä seuraamaan asioita vain ja nimenomaan tällä arvojen ja tasapainoilun pintatasolla. Edellä kuvattu arvioni on, että asian arvioiminen oikeasti tulee mahdolliseksi vasta, kun asia kirjoitetaan kirjaksi. Kirja pysäyttää ajatukset tekstiin ja antaa mahdollisuuden tutkia niitä eri kulmista sekä kysyä tekstiltä myös kriittisiä syvemmän tason kysymyksiä. Tällöin syvemmän tason fundamentaaliteologiset erot ja ongelmat tulevat näkyviin.
Jari Kekäle
Kirjallisuus
Jukka Jämsén, Pelkkänä korvana – kuunteleva rukous käytännössä (Karas Sana 2018)
Bruce Collins, Prophesy – A Practical guide to develop your prophetic Gifting (NWRL 2000)
Timo Pokki, Uskon empirismi (STKSJ 2005)
Philipp Cary, Hyvä uutinen huonoille kristityille – 10 asiaa joita sinun ei tarvitse tehdä (Perussanoma 2012)
Harri Huovinen, Jumala vaikuttaa rukouksen- apuneuvoja huonolle rukoilijalle. (LHPK 2019)
Joel Kerosuo, Kirkon jatkuvuus Simo Kivirannan raamattu- ja traditioteologiassa, käsikirjoitus 2019)
Thurén, Uusi testamentti lyhyesti selitettynä
Werner Elert – ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaisessa kirkossa (Concordia 2013)
Karismaattisuus ja ateismi – Areiopagi.fi
Ovatko karismaattinen kristinusko ja ateismi samaa mieltä Jumalasta?
Seurakunta on matkalla ja perillä. Se on perillä, kun se on Kristuksessa. Ja kuitenkin se on vielä matkalla. Liike on kesken, mutta suunta voi myös vaihtua. Seurakunta voi alkaa pelastaa elämäänsä ja siten kadottaa sen. Mutta toisaalta myös suostuminen päivittäisen parannuksen tielle on aina mahdollista. Mihin suuntaan me kuljemme, sitä meidän tulee toistuvasti kysyä itseltämme ja toinen toisiltamme matkalla kohti missionääristä luterilaista seurakuntaa. Paikalleen ei voi jäädä. Siksi jatkossa joitakin teesejä pohdittavaksi matkaa tehdessämme.
Me emme voi luoda missionääristä seurakuntaa. Kristuksen ruumista ei voi koota sosiologisen arvioinnin ja kaavailun perusteella laittamalla yhteen erilaisia ruumiinjäseniä tai kyhäämällä viinipuun kaltaista kollaasia irrallisista lankuista. Me emme voi luoda tai perustaa seurakuntaa, mutta me voimme armosta evankeliumin kautta päästä osallisiksi Kristuksesta. Hän voi liittää meidät itseensä. Hän voi laillaan ja evankeliumillaan karsia ja puhdistaa meitä ja meidän jumalanpalvelusyhteisöjämme yhä uudelleen. Hänen elämänsä voi antaa meille elämän.
Kristillinen kehottaminen nousee Jumalan armahtavasta laupeudesta. Siihen juurtuneena ja siitä eläen seurakunta ojentautuu uskon kautta kohti Kristuksen kuvan kaltaisuutta. Seurakunta on Kristuksessa ja siksi se voi ottaa vastaan myös kehotusta ja kehottaa toinen toisiaan.
Valistuksen perintönä keskellämme vallitsee elävänä kiusauksena halu teorian ja käytännön erotteluun. Puhumme helposti asioista teoriatasolla ja myös seurakunnallinen elämä jää helposti teoriatasolle. Mutta Kristus tuli alas lihaan – ei teoriaan. Hän eli ja toimi käytännössä – ei teoriassa. Täytetyn sovitustyönsä hän myös valmisti omassa ruumiissaan, siis käytännössä – ei teoriassa. Siksi myös sovituksen sana ja sen jakaminen tapahtuu armonvälineiden kautta yhtä konkreettisesti ja käytännöllisesti kuin hänen maanpäällinen elämänsä.
Vaikka kristitty on läpi elämänsä samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas – Kristus tekee hänessä työtään ja siksi muutosta voi tapahtua ja myös tapahtuu. Sama pätee myös jumalanpalvelusyhteisöön. Koska synti riippuu meissä kiinni, me kokoonnumme yhä uudelleen Jumalan kasvojen eteen vastaanottamaan Kristuksen. Siksi me myös Raamatun mukaisesti kehotamme toinen toisiamme ja kaikkia ihmisiä sanan ja sakramenttien äärelle. Ja näin Kristus pääsee yhä uudelleen tekemään puhdistavaa ja uudistavaa työtään meissä ja jumalanpalvelusyhteisöissämme. Siksi voimme myös odottaa seurakuntiemme kasvavan. Ei siksi, että meillä itsellämme olisi voima tai kyky siihen, vaan siksi että evankeliumi on Jumalan voima.
Kristus pukeutui palvelijan/orjan pukuun asettaessaan pyhän ehtoollisen. Palvelu ja armon vastaanottaminen ovat siten toinen toisistaan erottamattomia. Kristus palvelee meitä antaessaan itsensä meille. Meidänkin tulee tehdä niin. Näin Kristus kutsuu meidät pois katsomosta areenalle. Kristus liittää meidät pöydässään paitsi itseensä myös toinen toisiimme. Kristuksessa länsimainen individualismi tulee tiensä päähän ja eteemme avautuu missionäärisen seurakunnan yhteisöllinen tie.
Valistuksen myötä syntyi kahtiajako julkisten tosiasioiden ja yksityisen elämänpiirin uskonasioiden välillä. Julkiseen elämänpiiriin kuuluvat työ, politiikka, koulutus, yksilönoikeudet ja tiede. Yksityiseen elämänpiiriin puolestaan suljettiin perhe, uskonto, moraali, vapaa-aika ja elämäntyyli.
Valistus loi ennen näkemättömällä tavalla illuusion omavaraisesta autonomisesta ihmisestä, jonka yksityiselämää kukaan ei saa tulla sotkemaan, ei edes Jumala. Seurakunnan annettiin ymmärtää, että se voi kyllä jatkaa elämäänsä, mutta uudessa roolissa. Se voi antaa uskonnollisia virikkeitä ja palveluja niille ihmisille, jotka ovat siitä kiinnostuneet. Tässä vankilassa suuri osa läntistä kristikuntaa on elänyt – yleensä kohtuullisen tyytyväisenä. Sehän on turvallinen ja ennakoitava olotila – aivan kuten leijonilla Korkeasaaressa. Juudan leijonaa ei voi kahlehtia Korkeasaareen. Mutta missä Hän ei saa läpäistä Sanallaan valistuksen yllemme laskemaa harsoa, näivettyy seurakunta katsomoksi tai palvelutoimistoksi ja lähetysliike lakkaa. Tätä tautia me ja kansankirkkomme sairastamme yhä pahasti. Tämä tauti Kristuksen on yhä uudelleen nitistettävä meistä matkallamme kohti missionääristä luterilaista seurakuntaa.
Siksi myös meidän tulee esittää seurakunnalle ihmistä ja itseämme suurempi haaste. Kristus on antanut meille lähetyskäskyn. Mutta hän on myös luvannut olla kanssamme. Siksi meidän on mahdollista ottaa haaste vastaan. Siksi meidän ei pidä miettiä seurakunnallista työtä omien resurssiemme ja mahdollisuuksiemme mukaan. Meidän tulee rukoilla ja pyytää Kristukselta Hänen resurssiensa ja mahdollisuuksiensa mukaisesti.
Kristus itse asetti seurakuntaansa paimenen viran. Paimen ei kuitenkaan voi tehdä kaikkea. Matkalla kohti missionääristä luterilaista seurakuntaa viran ja yleisen pappeuden suhde tulee selkiyttää ja jumalanpalvelusyhteisön sisällä eri jäsenten tehtävät tulee piirtää esiin niin, että ruumis voi paitsi syödä, myös toimia kaikilla niillä tavoilla, joihin Herra sen kutsuu lähetystehtävää toteuttamaan.
Kaikki rehellinen työ on Jumalan palvelemista. Työn ja perhe-elämän lisäksi ei ole tarkoitusta tehdä seurakunnallisesta osallistumisesta tai sen vastuutehtävistä toista tai kolmatta työpäivää edellisten lisäksi. Myös kutsu Kristuksen todistajaksi toteutuu nimenomaan arkielämän ja ’maallisten’ kutsumusten keskellä. Tarkoitus ei ole myöskään, että seurakuntayhteisössä pätisi sääntö ’ken ei työtä tee sen ei syömänkään pidä’. Päinvastoin kaikkia seurakuntalaisia kutsutaan valmiiseen Kristuksen itsensä kattamaan ja valmistamaan pöytään. Sieltä virtaa voima jaksaa arjen kutsumuksissa.
Tässä edessämme on valistuksen harso häiritsemässä. Pastorihan voi sanoa vain mihin hän itse toivoisi olevansa menossa. Tai voihan hän esittää asiantuntijan kliinisen ja valistuneen ohjeen siitä, mihin viimeisimpien tutkijoiden mukaan teoriassa pitäisi mennä. Mutta nousta esiin ja kutsua mukaan – se tuntuu ihmisten yksityisyyden loukkaamiselta ja aivan liian pelottavalta asialta. Ja kuitenkin juuri tähän konkreettiseen haasteeseen Kristus paimenensa kutsuu ja heidän kauttaan koko laumansa.
Me tarvitsemme päivittäistä herätystä ja syntien anteeksiantamusta yhä uudelleen. Kasteen sisältö ja merkitys ei kuitenkaan määräydy kokemustemme vaan Herran sanan mukaan. Kasteessa Kristus itse toimi ja lahjoitti meille itsensä. Jos kasteen jälkeen ihmiset lähtevät omille teilleen ei se vähennä kasteen arvoa yhtään. Meidän tulee yhä uudelleen palata kasteen armoon, Kristuksen luo. Siitä uskoon tulemisessa on kysymys. Kristukseen kastetulle uskoontulo on yksi päivittäinen paluu kasteen armoon jokapäiväisten paluiden sarjassa. Tärkeä juttu, mutta ei tyhjentävä ratkaisu. Siksi missionäärisen luterilaisen seurakunnan tulee rohjeta korostaa sekä kasteen lahjaa että sen velvoitetta päivittäiseen parannukseen yhä uudelleen.
Seurakunnan jäsenet lähetetään Kristuksen todistajina kaikkeen maailmaan. Kaikki inhimillisen elämän alueet ovat seurakunnan todistustehtävän alaa. Kaikkia ja kaikenlaisia elämänaloja ei kuitenkaan tarvitse tuoda seurakunnan toimialoiksi.
Emme kutsu ihmisiä ensisijaisesti seurakunnan toimintaan, vaan Kristuksen yhteyteen. Kristus rakastaa ihmisiä ja siksi seurakunta odottaa. Seurakunta odottaa voidakseen juhlia kaivattuja kadonneita, jotka löytyivät. Seurakunta on rakastavan isän perhe, Jumalan rakkauden vastaanottaja ja Isän silmäterä. Ja koska se on tätä, se toimii. Rakkaus saa sen yhä uudelleen liikkeelle.
Rakkautta ja välittämistä ilman olemme heliseviä kulkusia ja kolisevia symbaaleja. Ilman rakkautta ja välittämistä jumalanpalveluyhteisömme parhaimmat tekniset niksimme tai puhtaimmat totuuden törähdykset eivät auta ketään. Armo ja totuus on tullut ja tulee Kristuksen kautta yhä uudestaan luoksemme. Niistä me itse elämme ja niin elävät kaikki muutkin.
Me emme voi olla rakkaudellisempia kuin Kristus. Hän paljasti synnin, mutta myös kirkasti syntien anteeksiantamuksen. Siksi meidänkään ei tule vaieta synnistä. Ei silloinkaan kun kipeästi tiedämme, että emme itse ole mitenkään synnittömiä. Paras mitä voimme tehdä on opetella yhdessä tunnustamaan syntimme ja uskomaan ne anteeksi Kristuksen tähden. Sillä tavalla taistelemme syntiä vastaan – emme vaikenemalla synnistä omassa tai toisten elämässä.
Koko ihminen ja kaikki Jumalan luoman ihmisyyden eri puolet tulee kutsua Kristuksen yhteyteen. Kaikille näille eri ihmisyyden puolille on myös tilansa Kristuksen ruumiin yhteydessä, sillä Kristus on kaikkien niiden luoja. Älkäämme siksi pakottako toisiamme oman kuvamme kaltaiseksi, vaan antakaamme Kristuksen tehdä itsemme ja toisemme oman kuvansa kaltaiseksi. Silloin tulemme varmasti myös itsemme näköisiksi.
Kuinka paljon Jumala on meille itsekullekin antanut aikaa erilaisten asioiden kanssa? Onko hän koskaan sitonut rakkauttaan ja hyväksyntäänsä muutokseemme? Eikö hän ole aina kuuluttanut meille rakkauttaan silloinkin kun se on inhimillisesti näyttänyt toivottomaan konkurssipesään sijoittamiselta? Eikö meidänkin tulisi siis armahtaa toisia samoin?
Missionäärisen seurakunnan on matkallaan kohdattava monia toisinajattelevia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Ennen kuin voi toivoa, että tällaiset ihmiset oppisivat sen minkä minä vuosien kuluessa Jumalan koulussa olen kenties oppinut, minun tulisi pysähtyä ja rauhassa kuunnella mitä toinen oikein sanoo. Jos en todella kuuntele häntä, en voi odottaa hänenkään kuuntelevan minua. Kristuksessa meillä on varaa pysähtyä ja kuunnella niitäkin, jotka eivät ajattele kuten me ajattelemme.
Kun poika vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä. Niin hän on meille tehnyt ja nyt hän lähettää meidät. Viemään toivoa niille, jotka ovat kaukana. Juoksemaan vastaan niitä, joilla ei ole enää toivoa ja jotka eivät uskalla edes toivoa, että toivo tulisi heidän luokseen.
Uskomme läsnäolevaan Kristukseen, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän puhuu ja parantaa tahtonsa mukaan. Siksi voimme rohkeasti pyytää, että sairaat parantuisivat ja ahdistetut saisivat avun. Jos pelkäämme ja vieroksumme epätervettä karismaattisuutta eläkäämme itse terveesti Kristuksen karismaattisen elämän kaikilla osa-alueilla. Pyydetään apua sairauksiin sekä lääkäriltä että Jumalalta. Hän voi eheyttää särkyneet avioliitot ja ihmissuhteet. Hän voi tuoda nälkäisille ja puutteessa oleville avun. Siksi me käännymme yhdessä hänen puoleensa. Armollaan Jeesus ruokkii meidät ja kutsuu samalla koko seurakunnan rukoukseen ja myös sillä tavalla osallistumaan seurakunnan missionääriseen tehtävään: ’Rukoilkaa Herraa, jolle sato kuuluu, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa’.
Ajatus kokonaisen Jumalan sanan saarnaamisesta edellyttää yleisesti ensiksikin, että on olemassa Jumalan sana sellaisena Jumalan ilmoituksen kokonaisuutena, joka voidaan ilmoituslähteestä eli Pyhästä Raamatusta tavoittaa ja jäsentää. Näitä jäsentämistapoja tunnemme esim. luterilaisen teologian perinteestä monia, kuten esim. laki ja evankeliumi, luominen ja lunastus, pelastushistorian lupaus ja täyttymys, kristillisten opinkohtien dogmaattiset peruskohdat eli “istuimet” Raamatussa.
Toiseksi ajatus näyttää edellyttävän, että tämä kokonaisuus voi olla sillä tavoin omaksuttavissa, että se määrittää mittapuun tavoin kristillisen julistuksen ja antaa sille sisällön. Tämän “Jumalan koko sanan” eli jäsentyneen kokonaisuuden mukaan on saarnattava ja saman kokonaisuuden on kaikinpuolisesti ja kaikilta osiltaan tultava julistuksessa esiin.
Tämäntapainen ajatus Jumalan sanan kokonaisuudesta on aina elänyt kahden kritiikin välissä. Yhtäältä sitä on vartioitu varoittamalla yksipuolisuudesta. Kun korostetaan jotakin, kokonainen Jumalan sana ei tule saarnatuksi. Toisaalta asetetaan epäilyksen alaiseksi se, että jollakin voisi yleensä olla “hallussaan” kokonainen Jumalan sana. Tällainen asenne Jumalan sanaa kohtaan leimataan “oikeassa olemisen haluksi”. On sanottu esimerkiksi, että avoimen kansankirkon idea vaatii saarnalta avointa dogmatiikkaa ja kristinuskon tulkintaa. Saarnaaja ikään kuin katselee huonettaan ja yrittää elää ajan tuntoja. Sitten hän valitsee jonkin näkökulman kuin kirjan monien joukosta. Riittää, että kuulija kokee näkökulman häntä koskettavaksi ja puhuttelevaksi. Varmat mielipiteet eivät ole suositeltavia.
Näiden kahden kritiikin välissä joutuu toimimaan pyrkimys, jolle voimme antaa nimen “kokonainen Jumalan sanan saarna”. Yhtäällä ollaan varmoja, mutta yksipuolisia, toisaalla taas monipuolisia mutta epävarmoja. Onko näiden välillä todellista tilaa elää? .
Mitä voivat olla ensiksikin sellaiset tekijät, jotka ovat kapeuttaneet julistusta? Viittaus kahteen kapeutumismahdollisuuteen riittäköön tässä valaisemaan asiaa.
1. Korostus ja kapeutuminen herätysliikkeissä
Useimmiten on julistuksen yksipuolisuuksista puhuttaessa otettu esiin Suomessa vaikuttavat herätysliikkeet. Kullakin herätysliikkeellä on ollut oma korostuksensa ja erityinen asiansa. Vähitellen yksipuolisuudesta on saatettu myös tehdä hyve ja tavaramerkki. Kritiikkiin on epäilemättä aihetta, ja sen kuunteleminen on tarpeellista, kun vain samalla pyritään näkemään, miltä pohjalta kritiikki nousee ja mihin se tähtää.
Suomen ev.lut. kirkon nykyisissä virallisissa korkean tason uudistuskaavailuissa (esim. Kirkko 2000 ja sen jatko) on tähtäyspisteeksi asetettu “kirkko alhaalta”. Vaikka käsite sinänsä on epämääräinen, tuolla asettamuksella vähintäänkin epäsuorasti myönnetään, ettei kirkkoon synny eloa ja liikettä hallinnollisesti “ylhäältä”, kokonaisstrategioiden tai ohjelmien avulla.
Herätysliikkeiden synty ja vaikutus kertovat selvää kieltään siitä, että ev.lut. kirkossa oli ongelmia sekä “ylhäällä että “alhaalla”. Juuri kirkollinen julistus oli ollut siinä määrin kapeutunutta ja ohentunutta, ja sen oma strategia tähdännyt niin voimakkaasti “siviiliuskonnon” (ns. tapakristillisyys) ja vallitsevan järjestelmän pönkittämiseen, että jossakin syntyi suuri vaje. Herätysliikkeet eivät ilmaantuneet tarjoamaan ja markkinoimaan jotain erityistä kirkollista perinneruokaa, vaan ne ovat syntyneet todelliseen nälkään. Ne ovat kirkon elävöitymistä “alhaalta”, kun ravintoa on etsitty yhdessä ja erikseen Jumalan sanan lukemisesta, rukouksesta, virsistä, lauluista, katekismuksesta, postilloista, hengellisestä kirjoista sekä maallikkotodistuksesta ja -saarnasta. Tuon materiaalin tarkastelu osoittaa, että haluttiin täyttä ravintoa ja kokonaista Jumalan sanaa. Kun syntyi herätystä, silloin kädet kansan keskuudesta ojentuivat sen kirjallisuuden puoleen, josta apua ja lisäselvyyttä oli saatavissa. Syntyi tietysti omaleimaisuutta. Ennen muuta sielunhoidolliset tarpeet ja kulloinkin ajankohtainen taistelutilanne pakottivat – kuten ne aina tekevät – painotuksiin ja korostuksiin. Osansa kapeutumiskehityksissä on ollut myös ev.lut. kirkon opetusviran opillisella hämäräsokeudella. Tieteelliseen keskusteluun on ehkä ollut valmiutta, mutta jonkin verran dramaattisissa herätystilanteissa tarvittava syvällinen ja ymmärtävä hengellinen opastaminen “alhaalla” on monesti vaihtunut hallinnolliseen reaktioon “ylhäältä”.
Enemmänkin on ollut pakko panna toivo siihen, että koetut vaiheet ovat koulineet kaikkia niitä liikkeitä, jotka ovat pysyneet elävinä herätysliikkeinä. Jos vastaantulevat kysymykset otetaan vakavasti, uskon kokonaisuus hahmottuu ja syvenee. Kokonaiselle Jumalan sanan saarnalle tulee käyttöä. Tällainen herätysliikkeiden hakeutuminen keskustelu- ja työyhteyteen onkin ollut parin viime vuosikymmenen ajan selvästi nähtävissä, vaikka siinä on kartettu suuria eleitä. Onnetonta on sitä vastoin sellainen kapeutuminen jossa herätysliikkeet ikään kuin palstoittavat kirkon opin ja julistuksen ja keskittyvät oman korostuksensa tuotekehittelyyn. Ei riitä se, että kansankirkon monenkirjavilla palvelumarkkinoilla sattuu löytymään omallekin tuotteelle. On kysymys kirkosta “alhaalla”, ihmisten heräämisestä, koko ravinnon antamisesta heidän olemuksensa ja sielunsa nälkään.
2. Vaihtuvat ideologiset teemat kapeuttajina
Suurempi kuin luullaankaan lienee ollut vaihtuvien ideologisten teemojen vaikutus saarnaan. Lähtökohtana on ollut epäilemättä aito ja oikea ajankohtaistamisen pyrkimys. Mutta jossain ylitetään tietty raja. Kirkko “alhaalla” alkaa hakea vastakaikua välittömässä ympäristössä elävien ihmisten aatteellisista pyrkimyksistä ja intoutuu samastumisesta noihin pyrkimyksiin. Vaikka kirkoilla on surullisia kokemuksia noista ideologisen pyhittämisen vihkivesi- ja siunausmenoista, estottomuus jatkuu. Viimeisen sadan vuoden aikana meiltä on löytynyt intoa monenmoiseen poliittiseen teologiaan, milloin soitettiin “keisarin kelloa”, milloin vannottiin uskoa “yhteen suureen Jumalaan ja yhteen suureen Suomeen”, sukupolven päästä taas julistettiin “toivon teologiaa” ja Jumalan tulemista maailman sosialistisessa vallankumouksessa, nyt ollaan ekologian ja vapautuksen saattueessa. Menneisyyden erehdykset myönnetään, analysoidaan ja unohdetaan. Kuulostanee vikoilevalta mutta ehkä ei perättömältä sanoa, että jos papistossa 30-luvun sukupolvi ja 60-luvun sukupolvi olisi osoittanut samanlaista varmuutta, intoa ja voimaa kirkon uskon ja opin kysymyksiä kohtaan kuin mitä osoitettiin nationalistisia ja sosialistisia aatteita kohtaan, kokonainen Jumalan sanan saarna saattaisi kuulua kansankirkossa paremmin. Vastaavasti meidän on jokaisen kysyttävä itseltämme, asetummeko tänään yhtä vakavaan teologiseen rajankäyntiin käsillä olevaa julistuksen kapeutumista kohtaan kuin mitä olemme uhranneet menneiden erehdysten ymmärtämiseksi.
Ilmeisesti paljon edellä kuvattua kapeutumista laajakantoisempi on saarnassa pesivä teologinen indifferenssi eli kaikkien varmojen uskonlauseiden katoaminen ja liukuminen tuohon vuosien mittaan tutuksi käyneeseen palvelevaan elämäntulkintaan. Riittäköön vain yksi esimerkki erään suuren teologisen teoksen kohtalosta Suomen ev.lut. kirkossa.
Kun Martti Lutherin huikea kirja De servo arbitrio ilmestyi 1952 suomeksi nimellä Sidottu ratkaisuvalta, toiset ihastuivat ja toiset vihastuivat. Ne, jotka tyrmistyivät, julistivat yksipuolisiksi ja harhautuneiksi sekä Lutherin teologian että erityisesti teoksen innokkaat lukijat ja kannattajat. Mutta eipä jäänyt tuolloin ratkaisukristillisyydenkään yksipuolisuus ja harhailu osoittamatta. Seurasi sähäkkä, mutta lyhyeksi jäänyt keskustelu.
Mutta kuinka sitten kävikään. Monet aluksi poikkiteloin asettuneet löysivät kirjasta ihanan armonopin ja Jumalan ilmoitetun sanan varmuuden teologian. Sitä vastoin osa aluksi ihastuneista alkoi lukea sitä oudosti. Kun kerran Luther opettaa ihmisen pelastumisessa Jumalan kaikkivaikuttavuutta, silloin on ihan tarpeetonta ja väärin saarnata parannusta, puhua herätyksestä tai kiinnittää huomiota henkilökohtaiseen pelastuksen vastaanottamiseen. Ja mikä vielä pahinta, jotkut ilmeisesti hyppäsivät kokonaan yli ne kohdat, joissa Luther puhuu Jumalan sanan aikaansaamasta varmuudesta ja lataa, että Pyhä Henki ei ole skeptikko. Herätysliikkeet ovat mainitun kirjan lukijoina aika hyvin löytäneet toisensa. Ongelma jäi sille taholle, missä kysymys Raamatun opin selkeydestä ja varmuudesta torjuttiin.
Syntyi tuo kerrostus ja erottelu, jota Luther ei lainkaan tunne. Julistus esim. saarnassa on persoonallista puhetta ihmiseltä ihmiselle, tilannekohtaista, aikaan sidottua. Teksti, Raamatun ilmoituksen sana, on pelkkä tulkintapohja, myyttinen kimmoke, josta elämäntulkinta syntyy. Oppi ja opettaminen taas on pelkää historialliseen, menneeseen traditioon tutustuttamista. Sitä voidaan käyttää informaationa sen verran kuin tarvitaan. Onhan se sitä paitsi osa kulttuuria. Olemme tilanteessa, jossa ajatus Jumalan sanan kokonaisesta saarnasta tuntuu mahdottomalta. Kun meillä ei ole Raamatun ilmoituksen sanassa Jumalan sanan oppia, meidän on saarnassa tyytyminen hetken tulkintaan ja yleisemmällä tasolla odotettava “voimassa olevaa” tulkintaa kirkon hallintoelimiltä ja virallisista ohjelmista. Voisi sanoa, että kirkkomme on kuin paavin kirkko ellei se olisi sitäkin sekavampi. Näin ainakin, jos vertaa tilannettamme Lutherin kuvaukseen:
“… paavin valtakunnassa ei mikään ole niin yleisesti hyväksytty kuin se huuto, että Raamattu on hämärä ja moniselitteinen ja että Rooman apostoliselta istuimelta on anottava sellaista henkeä, joka selittää sen. Kuitenkaan ei voida sanoa mitään tämän turmiollisempaa, sillä juuri sen tähden jumalattomat ihmiset ovat korottautuneet Raamatun yläpuolelle ja tehneet siitä mielensä mukaisen, kunnes me itse kokonaan poljimme Raamatun jalkoihimme uskomatta muuta ja opettamatta mitään muuta kuin mielettömien ihmisten unia…
Me sanomme siis, että henget on tutkittava ja koeteltava kahdella tavalla. Toinen tapa on sisäinen: jokainen, jolle Pyhä Hengen ja Jumalan erikoisen lahjan kautta ansiosta on kirkastunut oma autuutensa, tutkistelee ja erottaa varmaa varmemmin kaikkien ihmisten opit ja selitykset. Tästä puhutaan 1 Kor. 2. luvussa: ‘Hengellinen ihminen tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan’. Tämä kuuluu uskon alaan ja se on välttämätön jokaiselle tavallisellekin kristitylle. Tätä me tässä olemme nimittäneet Pyhän Raamatun sisäiseksi selvyydeksi… Tämä arvostelu ei kuitenkaan hyödytä ketään muuta…Siksipä onkin olemassa ulkonainen arvostelu, jolla me varmaa varmemmin tutkistelemme henget ja kaikkien opit, emme ainoastaan itseämme varten, vaan myös toisten hyväksi ja heidän autuutensa tähden. Tämä tutkistelu kuuluu sanan julkiselle opetustoimelle ja ulkonaiselle palveluksen viralle ja se koskee ennen kaikkea johtajia ja sanan saarnaajia. Sitä me käytämme vahvistaessamme uskossa heikkoja ja osoittaessamme vastustajien olevan väärässä. Tätä me yllä sanoimme Pyhän Raamatun ulkonaiseksi selvyydeksi. Me selitämme siis, että kaikki henget ovat seurakunnan edessä koeteltava Raamatun mittapuulla. Kristittyjen keskuudessa näet täytyy ennen kaikkea olla pätevää ja varmaankin varmempaa, että Pyhä Raamattu on hengellinen valkeus, aurinkoakin paljon kirkkaampi, varsinkin niissä asioissa, jotka kuuluvat autuuden asiaan tai jotka ovat tärkeitä tietää.” (Sidottu ratkaisuvalta 78-80).
Luther ei tehnyt eroa persoonallisen julistuksen ja opin opettamisen kesken, vaan ne olivat hänelle sama asia. Oppi oli Jumalan sanan oppia ja Raamatun oppia. Sellainen käsitys, että Raamatun tekstit ovat kuolleita halkoja, joihin meidän on iskettävä omilla ponnistuksillamme (tulkinnallamme) Hengen tuli ei ole kotoisin Wittenbergistä, vaan Genevestä. Sillä on kyllä paljon oppi-isiä luterilaisuuden piirissä (R.Bultmann ja hänen edeltäjänsä), joten hämmennys ei ole mitenkään yllättävää.
Lutherille viimeinen teologinen argumentti oli, kuten Marburgin suuresta ehtoolliskeskustelusta näkyy: Näin sanat kuuluvat. Kaikki Jumalan sana on siinä mielessä verrattavissa sakramenttiin, että meillä ei ole muuta mahdollisuutta omaksua lahjaa kuin pitää sen lupaussanoja ehdottomasti tosina ja ottaa ne uskolla vastaan juuri meille annettuina. Siksi oikeaa asennetta Jumalan sanaan sopii hyvin luonnehtimaan se tapa, jolla Luther luonnehtii kasteen sakramentaalista lupaussanaa:
“Kun me nousemme ylös synneistämme tai teemme parannuksen, me emme siis tee mitään muuta kuin käännymme takaisin kasteen voimaan ja uskoon, josta olimme langenneet… Minä vakuutan, että tämä Jumalan totuus varjelee hänet, niin että vaikka kaikki muu sortuisi, se ei häntä petä, kunhan hän vain luottaa siihen. Tässä totuudessa hänellä on jotakin, millä puolustautua pilkkaajia vastaan. Siinä hänellä on jotakin, millä hän voi torjua omaatuntoa syyttävät synnit ja millä vastata, kun kuolema ja tuomio kauhistavat. Tässä totuudessa hänellä on aina jotakin, mikä lohduttaa kaikissa kiusauksissa. Siihen hän voi vedota: ‘Jumala on uskollinen lupauksissaan’.” (Kirkon Baabelin vankeudesta. Alkusoitto. Suom. E. Huovinen, Martti Luther, Kaste ja usko. Lapua 1991, s. 43-44).
Tälle käsitykselle Raamatun sanan ja sen opin varmuudesta oli siis lähtökohtansa. Sana kantaa kokonaisuudessaan ja osissaan koko Kristusta. Teksti ei silloin saarnaajalle ole pelkkä materiaalipohja vaan evankeliumin ilmaus ja ilmoitus. Kristus on läsnä sekä lupauksessa että täyttymyksessä. Kristus asettaa Jumalan lain täyteen virkaansa ja voimaansa ja ilmoittaa evankeliumissa täyttäneensä lain lahjoittaen meille koko potin. Siksi kokonainen Jumalan sanan saarna on lakia koko terävyydessään ja evankeliumia koko ihanuudessaan. Raamatun ilmoituksen sanan rikkaus, runsaus, monipuolisuus ja sen tyhjiin ammentamattomuus on sen Kristus-merkityksessä. Hän on se alati pulppuava lähde, josta koko oppi on ammennettavissa.
Jumalan sanan varmuus ei siksi ole meidän kykymme tai tajuntamme varmuutta, vaan varmuutta siitä, kuka Raamatun kaikkien aarteiden avaaja. Häntä me emme osittele. Hänen oppiaan meillä ei ole varaa paloitella. Tarvitsemme koko Kristuksen sanan jumalallisen voiman ja ohjeellisuuden selviytyäksemme.
Varmuus on Jumalan sanan sakramentaalisuudessa. Tältä pohjalta se on varmuutta sydämessä.
“Minä vakuutan, että tämä Jumalan totuus (kasteen asetus) varjelee hänet, niin että vaikka kaikki muu sortuisi, se ei häntä petä, kunhan hän vain luottaa siihen. Tässä totuudessa on hänellä jotakin, millä puolustautua “pilkkaajia vastaan. Siinä hänellä on jotakin, millä hän voi torjua omaatuntoa syyttävät synnit ja millä vastata, kun kuolema ja tuomio kauhistavat. Tässä totuudessa hänellä on aina jotakin, mikä lohduttaa kaikissa kiusauksissa. Siihen hän voi vedota:” Jumala on uskollinen lupauksissaan. Hänen merkkinsä minä olen saanut kasteessa. Jos Jumala on puolellani, kuka voi olla minua vastaan?” (Luther Kirkon Baabelin vankeudesta. Alkusoitto, s. 44.)
Luther ei tee eroa yhtäältä “opettamisen” ja toisaalta “saarnaamisen” eli “julistamisen” välillä. Näin tekee reformoitu traditio, joka on on tähän päivään asti tehnyt tuon eron. Se seuraa toisenlaista ajattelun teologista mallia, jossa ulkonainen eli kirjain kuten myös Raamatun oppi irrotetaan sisäisestä ja elävästä tapahtumisesta tässä ja nyt tapahtuvassa kohtaamisessa. Lutherilla asia on toisin: Lutherin teologiassa viimeinen argumentti oli – kuten kuuluisasta ehtoollisväittelystä Marburgissa näkyy -: “Näin sanat (Raamatun sanat eli Jumalan sana). Teksti ei ole Lutherille vain jotakin eteen otettua materiaalia, jota me rupeamme työstämään. Ei pelkkä tilaisuus tulkita omaa uskoa. Teksti ei ole pelkkää materiaalia, ei kuollut kivi, josta käsin meidän olisi omin ponnistuksin sytytettävä hengen tuli. Se ei ole pelkkiä halkoja, joihin me odottaisimme jotakin suoraan taivaasta tulevaa hengen leimausta. Päinvastoin teksti on itsessään evankeliumin ilmaus ja ilmoitus. Se kantaa itsessään Kristusta ja sen sanoissa loistaa minun pimeään sydämeeni ja ymmärrykseeni Pyhän Hengen valo ja voima. On väärin ja nurinkurista tämän sanan ulkopuolelta ja sen päälle pyytää: kosketa minua Henki. “Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja elämä” (Joh 6:63). Kun luemme sanaa, julistamme sanaa tai opetamme sanaa, me tietenkin saamme – ja meidän tulee – huutaa avuksi Pyhää Henkeä, mutta meidän tulee uskoa, että Hengen vaikutus tulee tästä sanasta. Meidän pyyntömme ei koske sitä, että Henki toimisi sanassa, koska hän toimii siinä, vaan että Henki avaisi meidän ymmärryksemme niin, että luonnollisen ihmisen ymmärtämättömyys evankeliumin edessä estyisi. Luther ei aseta rinnakkain ja erilleen ulkonaista, ymmärrettävää sanaa eli oppia ja julistusta, joka olisi vain persoonien välistä, ihmiseltä ihmiselle lausuttua sanaa. Tällainen erottelu, joka on määrännyt meidänkin kirkossamme saarnakoulutuksen perusstrategiaa, on peräsin muualta. Sen kotipaikka on Geneve.
(Toim. ed.)
”Vain usko kykenee hyväksymään ylösnousemuksen, järkeä ei siihen tarvita.” Tämän suuntainen lausahdus on saattanut livahtaa monen kristityn suusta, kun hän on yllättäen ja valmistautumatta joutunut perustelemaan uskoaan kuolleista nousseeseen Jumalan Poikaan. Näin järjen ohittaessaan hän on ikävä kyllä samalla epäonnistunut perustelemisessa.
Kaikkien kristittyjen – kuten pienten lasten – ei tietenkään tarvitse pystyä vastaamaan järkiperäisesti, kun joku kysyy, mihin ”toivonne perustuu” (1. Piet. 3:15), sillä argumentit vaativat yleensä jonkin verran paneutumista. Mutta esimerkiksi suomalaisen lukion suorittanut ihminen kykenee tähän jo aivan hyvin, jos hänellä on ollut tilaisuus ja tahtoa perehtyä ylösnousemuksen todisteisiin. Näin ikävä kyllä liian harvoin on.
Tämän artikkelin tarkoitus on vienosti herätellä meitä apologeettisesta ruususenunesta ja antaa välineitä arvioida eri selityksiä kristillisen uskon syntyyn liittyville historiallisille tosiasioille, jotka ei-kristittykin yleensä myöntää tapahtuneiksi.
Miten ylösnousemus voisi vakuuttaa henkilön, joka ei sitä vielä totena pidä? Onko olemassa jotakin usean epäilijänkin hyväksymää älyllistä koneistoa, jonka läpi Uuden testamentin (ja muun Jeesuksesta kertovan) todistusaineiston voi runnoa, niin että ulos putkahtaa vakuuttuneisuus Jeesuksen kuolleista nousemisesta?
Kyllä on. Tieteenfilosofiassa ja historiantutkimuksessa kyseisiä masiinoita on kehitetty. Vaikka tällaiset kriteerit eivät tietenkään sadan prosentin varmuudella tavoita järkevän ajattelun todellista olemusta, niitä ei kannata suoralta kädeltä hylätäkään. Järki on langenneena ja vajaanakin Jumalan lahja ihmisille ja oikein käytettynä teologian oiva palvelija. Eräitä tärkeitä kriteerejä historiallisten tapahtumien luotettaville selityksille ovat esimerkiksi seuraavat:
1) Selitysala. Jos hypoteesi (eli ehdokas parhaaksi selitykseksi) sanoo jotakin useasta historiallisesta seikasta, se on toki hieman rohkea, mutta oikeaan osuessaan todennäköisemmin tosi kuin harvemmista seikoista kiinnostunut hypoteesi.
2) Selitysvoima. Jos hypoteesi tekee todistusaineiston esiintymisen todennäköisemmäksi, hypoteesilla on selitysvoimaa ja hypoteesin todennäköisyys kasvaa.
3) Selitys ei ole ad hoc, eli se seuraa luontevasti siitä, mitä muutenkin tiedämme historiasta ja maailmasta. Selitystä ei ole siis nyhjäisty tyhjästä ainoastaan tyrkkäämään hankala todistusaineisto pois päiväjärjestyksestä.
Kuinka sitten eri luonnolliset selitykset pärjäävät ylösnousemuksen kanssa kilpaillessaan parhaan selityksen tittelistä vaikkapa opetuslasten muuttuneelle käytökselle pelokkaista karkureista uhkarohkeiksi apostoleiksi?
Valitsemme tarkasteluun yhden luonnollisen selityksen. Nykyaikana esimerkiksi jotkut muslimiapologeetat saattavat kannattaa liberaaliteologian isän Friedrich Schleiermacherin aikoinaan puolustamaa selitysyritystä, jonka mukaan Jeesus ei ollutkaan kuollut, kun hänet otettiin alas ristiltä. Hän vain näytti siltä.
Selitysalan suhteen ”näennäisen kuoleman hypoteesi” pärjää aika hyvin. Se tahtoo selittää esimerkiksi tyhjän haudan, opetuslasten uskonmuutoksen sekä Jeesuksen kuolemanjälkeiset ilmestymiskokemukset. Nämä ovat seikkoja, joiden paikkansapitävyydestä niin skeptiset kuin kristitytkin tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä. Ja kuten tiedämme, samoja asioita ylösnousemuskin käsittelee. Hypoteesien ottelu on tähän asti tasan.
Selitysvoiman suhteen eroja alkaa näkyä. Näennäisen kuoleman hypoteesin mukaan meidän pitäisi uskoa, että puolikuollut Jeesus virkosi haudassaan, omin voimin työnsi haudan kiven syrjään ja jotenkin onnistui ohittamaan sitä vartioineen kaartin hyvävoimaisia sotilaita. Fyysisesti tämä lienee periaatteessa mahdollista, mutta varsin epäuskottavaa. Samoin ei vaikuta todennäköiseltä, että opetuslapset olisivat vakuuttuneet ylösnousemuksesta, kun verta tihkuva ja välitöntä lääkintää tarvitseva ”elämän ja kuoleman herra” raahustaa heidän luoksensa. Ylösnousemuksesta käsin katsottuna selitettävät historialliset tapaukset tulevat sen sijaan hyvin ymmärrettäviksi.
Näennäisen kuoleman hypoteesi on myös erittäin ad hoc, sillä meidän pitäisi muun muassa ilman todisteen häivääkään uskoa opetuslasten ja Jeesuksen muodostamaan salaliittoon ja valheeseen, josta monet heistä eivät luopuneet väkivaltaisen kuolemankaan edessä. Tämä on äärimmäisen epätodennäköistä ja vaikuttaa olevan osa tyylipuhdasta, varta vasten kiusallista todistusaineistoa varten keksittyä selitystä. Ylösnousemus ajatuksena sen sijaan esiintyy jopa Jeesuksen vastustajien fariseusten uskossa, puhumattakaan Vanhan testamentin messiasprofetioista (mm. Ps. 16, 22 ja Jes. 53). Vaikkei edes uskoisi ylösnousemuksen fyysiseen mahdollisuuteen, tulee ennakkoluulottoman ajattelun nimissä silti myöntää ylösnousemushypoteesin paremmuus tämän kriteerin kohdalla.
Summa summarum: mainittujen kriteerien valossa ylösnousemus on uskottavampi selitys opetuslasten uskon muutokselle.
Jos oletamme, että ylösnousemus selviää voittajana samankaltaisesta kilpailusta muiden historiallisten tosiseikkojen osalta ja muiden ehdotettujen luonnollisien selitysten kanssa, on ylösnousemus tullut osoitetuksi julkisin, kaikkien ihmisten arvioitavissa olevin perustein historialliseksi tosiasiaksi. Näin on tietenkin vain silloin, jos meillä ei ole hyvää syytä pitää ylösnousemusta käytännössä mahdottomana vaihtoehtona esimerkiksi yliluonnollisuutensa vuoksi.
Mahdottomuuden tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole oletetun neutraalista historiantutkimuksesta, kuten usein annetaan ymmärtää. Sen sijaan kysymys on maailmankatsomuksellisesti värittyneestä ajattelusta, joka lähtee liikkeelle vaikkapa ateistisesta tai islamilaisesta ajattelusta. Vapaassa keskustelussa eri lähtökohdat ovat tietenkin sallittuja, mutta niiden vaikutus pitäisi lausua julki, mitä ei valitettavan usein tapahdu sen paremmin akateemisessa kuin arkisessakaan keskustelussa.
Jos lähtökohdat kuitenkin avoimesti myönnetään, voidaan kysyä, kuinka suuren todennäköisyyden luonnollisen selityksen kannattaja on valmis maksamaan omasta painotuksestaan, jos luonnollinen selitys on äärimmäisen epätodennäköinen. Historiallisen todistusaineiston ja järjen tukema ylösnousemushypoteesi yksinään on riittänyt monelle perusteeksi kääntyä kristityksi, ja hyvästä syystä.
Kirjallisuus: William Lane Craig: Reasonable Faith – Christian Truth and Apologetics. Crossway, 2008.
Ks. myös apologia & ylösnousemus.
Kysymys: Täytyykö kristityn kuulua johonkin seurakuntaan? Jos siinä ei ole aktiivisesti mukana, eikö usko silloin kestä? Eikö Jumalan sanaa voi käydä kuulemassa eri seurakunnissa?
Kysyt ensiksi, täytyykö kristityn kuulua johonkin seurakuntaan? Syvimmiltään on niin, että kaikki kristityt kuuluvat seurakuntaan! He ovat nimittäin uskon ja kasteen kautta tulleet pelastuksesta osallisiksi ja liitetyiksi Kristukseen. Heistä on tullut eläviä jäseniä Kristuksen ruumiissa, joka on seurakunta. Se, jonka Kristus on liittänyt itseensä, kuuluu Hänen ruumiiseensa. Seurakunnattomia kristittyjä on olemassa aivan yhtä paljon kuin on olemassa ruumiittomia irtojäseniä.
Arvatenkin, et kysymykselläsi tarkoittanut tätä. Sinä tietysti puhuit jostakin näkyvästä paikallisseurakunnasta. Tarvitseeko kristityn kuulua johonkin paikalliseen joukkoon ja osallistua aktiivisesti sen toimintaan, vai riittäisikö kuuluminen Kristukselle? Uskominen omana yksilönä etsien sanaa vähän eri paikoista? Asiaa pohtiessasi voisit miettiä ainakin seuraavia neljää näköalaa.
Kristityn koko elämä lepää Jeesuksen varassa. Paitsi pelastavan uskon syntyminen, myös uskossa pysyminen loppuun asti, on Jeesuksen työtä. Pyhä Henki toimii siellä, missä Hän on luvannutkin toimia; Sanan ja sakramenttien yhteydessä. Seurakunnan keskellä Jeesus vahvistaa ja varjelee sinussa pelastavan uskon. Hän vahvistaa uskoasi synninpäästön sanalla, evankeliumin kuulemisen ja saarnan kautta ja myös ehtoollisessa. Yksikään meistä ei säily uskossa loppuun asti omassa varassaan. Me tarvitsemme matkalle oppaaksi, voimaksi, viisaudeksi ja ruuaksi Jeesuksen, joka on ”uskomme alkaja ja täyttäjä”. (Hebr. 12:2) Lääke kaikkea epäuskoa ja syntiä vastaan, on meille annettu Jeesuksessa ja Hän tarjoaa hyviä lahjojaan meille seurakuntansa keskellä. Miksi emme siis tulisi?
Isossa katekismuksessa Luther opettaa ripistä tällaisella tavalla: ”Jos tämä tehtäisiin selväksi ja samalla osoitettaisiin, millainen on se hätä, jonka on määrä saada meidät liikkeelle, silloin ei tarvittaisi tyrkyttämistä eikä pakottamista. Jokaisen saisi liikkeelle hänen omatuntonsa, joka herättäisi hänessä sellaisen pelon, että hän kyllä osaisi iloita aarteestaan ja toimia kurjan kerjäläisen tavoin. Kun joku sellainen kuulee, että jossakin jaetaan suuri määrä rahaa tai vaatteita, häntä ei tarvitse ajaa paikalle kepillä, vaan hän kyllä lähtee käskemättäkin juoksemaan, minkä jaloilla pääsee, ettei hän myöhästyisi jakelusta. Jos sitä vastoin annettaisiin käsky, että kaikkien keräjäisten on juostava tiettyyn paikkaan, mutta ei mainittaisi mitään syytä eikä kerrottaisi, mitä sieltä on saatavana, silloin jokainen menisi vastahakoisena, kuin ainakin näyttämään, kuinka kurja ja köyhä kerjäläinen on, eikä kukaan uskoisi sieltä mitään saavansa. ” (Iso katekismus, kehotus ripittäytyä)
Muuttavat muuttaen: jumalanpalveluksessa käymisessä ei ensi sijaisesti ole kyse vain Jeesuksen käskyn noudattamisesta – (toki siitäkin! Lue vaikka kolmannen käskyn selitys katekismuksesta) – paljon enemmän kyse on siitä, miten ihmeellinen lahja ehtoollinen on. Kristus ei ole sanonut puista, kivistä tai omenoista ”tämä on minun ruumiini”, ainoastaan ehtoollisen lahjasta Hän on niin sanonut. Jeesuksen ruumis ja veri, on koko maailmankaikkeudesta löydettävissä todellisesti läsnäolevina vain yhdessä ainoassa paikassa eli ehtoollispöydässä! Miksi et menisi paikalle?
Toiseksi Raamattu yksinkertaisesti opettaa, että kristityt tarvitsevat toisiaan. Saman ruumiin jäseniksi kastettuina meidät on tehty toinen toisistamme riippuvaisiksi niin kuin jäsenet ruumiissa ovat riippuvaisia toisistaan. Paavali opettaa Korinttolaiskirjeessä: ”Silmä ei saata sano kädelle: ´En tarvitse sinua´, eikä myöskään pää jaloille: ´En tarvitse teitä´. ” (1.Kor.12:21)
Kristus on antanut sinulle toiset kristityt veljiksi ja sisariksi. On mahdotonta haluta elää Kristuksen yhteydessä, mutta erossa veljistä ja sisaruksista! Et voi valita vain päätä, ottamatta samassa kaupassa käsiä ja jalkoja. Yritys elää uskossa yksin, erossa seurakunnasta, on kuin silmä sanoisi kädelle: ”minä en tarvitse sinua.” Jumalalla on paljon annettavaa sinun elämääsi niiden veljien ja sisarten kautta, jotka Hän on vierellesi tarkoittanut. Seurakuntansa kautta Jeesus haluaa kuunnella sinun murheitasi, lohduttaa surussasi, kannatella kun olet heikko ja kutsua takaisin, kun olet lankeamassa. Joskus Hän saattaa kutsua sinut kotiinsa tai tuoda ovellesi vastaleivotun pullapitkon päivääsi ilahduttamaan. Tämän kaiken Hän tekee käyttäen toisia kristittyjä suunaan, käsinään ja jalkoinaan. Uuden testamentin monet vertauskuvat kristityistä edellyttävät joukon, joka elää toistensa yhteydessä. Vai mitä itse ajattelet, millainen on lammas vailla laumaa, oksa irrallaan rungosta (ja toisista oksista), kivi vailla rakennusta tai käsi revittynä ruumiista?
Kysyt kysymyksessäsi sitäkin, voisiko ”Jumalan sanaa käydä kuulemassa eri seurakunnissa?” Käsitykseni mukaan aika monet kristityt Suomessa toimivatkin näin. Kiertelevät paikasta toiseen kuuntelemassa mielestään hyvää opetusta, katsastaen erilaisia hengellisiä yhteisöjä ja kokien uskovien yhteyttä eri seurakunnissa. Eikä se varsinaisesti kiellettyäkään ole käydä joskus katsomassa toisen liikkeen tilaisuudessa. (Ehtoollispöytään ei pidä mennä yli tunnustusrajojen, mutta se on toinen kysymys.) Jos itse tietää paikkansa ja yhteytensä, voi silloin käydä joskus kuuntelemassa opetusta toisenkin liikkeen piirissä.
Erästä asiaa kehottaisin sinua kuitenkin pohtimaan. Nimittäin seurakuntayhteyden kysymystä ei tule arvioida ainoastaan itsekkäästi yksilön näkökulmasta kysyen: mitä minä tästä saan? Seurakuntayhteyttä arvioidessa tulisi samalla miettiä sitäkin, mitä minä voisin tehdä toisten hyväksi? Raamatun mukaan on nimittäin niin, että Jumala on sinullekin antanut paljon lahjoja, ominaisuuksia ja kykyjä, joilla Hän tahtoisi rakentaa seurakuntaansa.
Paavali kirjoittaa: ”Jos korva sanoisi: ´Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen´, niin ei se silti olisi ruumiiseen kuulumaton.” (1.Kor. 12:15) Jokaisella kristityllä on paikkansa ja Jumalan tarkoittama tehtävänsä osana hänen seurakuntaansa. Toisin sanoen, jos sinä jäät pois seurakuntasi yhteydestä, kukaan toinen ei voi korvata sinua vaan kohdallesi jää sinun kokoisesi ja näköisesi tyhjä paikka. Jumala haluaa käyttää sinua seurakuntansa rakennustyössä, mutta se edellyttää sinulta suostumista paikallesi ja sitoutumista tehtäviisi. Analogiaa voi etsiä tavallisesta perhe-elämästä: avioliiton lähtökohtana on sitoutuminen toiseen ihmiseen ja yhteiseen kutsumukseen puolisoina. Ilman sitoutumista omalle paikalleen, ei voi olla Jumalan tarkoittamaa onnellista avioliittoa.
Neljäs näköala on, että Jumala on antanut paimenviran sinulle suojaksi ja turvaksi. Apostoli Paavali kirjoittaa omasta paimenuudestaan: ”Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi?” (2.Kor.11:29) Paavalilla oli oikea paimenen mieli, hän tunsi huolta lampaistaan. Tällainen huoli kuuluukin raamatulliseen paimenuuteen. Paimenen tehtävä on lähteä etsimään, kun lammas on vaarassa eksyä.
Ajattele mielessäsi kahta laumaa. Toinen on syksyisellä metsälammella kokoontuva lauma sorsia, joille ohikulkijat heittelevät pussistaan pullia. Toinen lauma on yksinäisen vanhuksen pihapiirin lintulaudalle kokoontuva tiaisparvi. Aurinkoisena ja lämpimänä syysiltana pullasorsan osa on kadehdittava. Kauniin syysruskan värjätessä maiseman, lammelle virtaa ohikulkijoita ja sorsat pyöristyvät silmissä, kun erilaista ruokaa ja ruokkijoita riittää. Mutta entä kun säät kylmenevät, ulkona tuulee ja sataa räntää? Kuka silloin muistaa pullasorsan lammella?
Tiaisen tilanne on toinen. Se saapuu päivästä toiseen tutulle lintulaudalleen varmasti luottaen, että sama uskollinen vanhus tuo sille auringonkukan siemeniä tänäänkin, joka täytti laudan myös eilen. Pakkasen paukkuessa helmikuussa tiainen yhä tietää, mistä se löytää itselleen sopivan ruoka-annoksen ajallaan.
Kristitty, joka elää uskovana yksin – ilman seurakuntaa – on suojaton. Jos ei ole laumaa, johon kuuluu, kuka silloin osaa lohduttaa, kun on itse murheellinen? Kuka ohjaa oikeaan, kun on vaarassa langeta? Kuka rukoilee puolestasi, kun et itse jaksa? Kuka käy puolustamaan, kun olet heikko?
Näiden neljän ajatuksen kautta haluan toivottaa sinulle Jeesuksen hyvää siunausta ja viisautta pohdintoihisi.
Ks. myös: seurakunta, kirkko ja löydä seurakuntaan
Useimmat kristityt tietävät, että Jumala on antanut meille Pyhän Sanansa Raamatun alunperin hepreaksi ja kreikaksi. Vanha testamentti on kirjoitettu edellisellä kielellä, Uusi testamentti jälkimmäisellä. Harva muistaa, että osia Raamatusta on kirjoitettu kolmannellakin kielellä, nimittäin arameaksi. Aramea oli Lähi-idän yleiskieli, jota ymmärrettin laajalla alueella Palestiinasta Persiaan. Baabelin pakkosiirtolaisuudessa juutalaiset omaksuivat aramean puhekielekseen. Muutosta edesauttoi, että heprea ja aramea ovat läheisiä sukulaiskieliä ja osin ymmärrettäviä toistensa puhujille aika lailla samaan tapaan kuin suomi ja eesti.
Osia Baabelin pakkosiirtolaisuuden aikana ja pian sen jälkeen kirjoitetuista Vanhan testamentin kirjoista Jeremiasta (jae 10:11), Danielista (2:4–7:28) ja Esrasta (4:8–6:18, 7:12–26) on kirjoitettu arameaksi. Aramea oli myös Herran Jeesuksen ja apostolien äidinkieli. Niinpä kohtaamme myös Uudessa testamentissa siellä täällä arameankielisiä sanoja ja sanontoja. Oman ryhmänsä muodostavat aramenkieliset nimet. Niitä en tässä opetuksessa käsittele. Sen sijaan tarkastelen muita Uuden testamentin tallettamia arameankielisiä ilmaisuja.
Erityisesti evankelista Markus on kunnostautunut Jeesuksen arameankielisten sanojen tallentamisessa. Mutta miksi Uuden testamentin kirjoittajat ovat säilyttäneet meille arameankielisiä huudahduksia keskellä kreikankielistä tekstiä? Todennäköisesti siksi, että nämä sanat olivat jo apostolien aikana vakiinnuttaneet paikkansa alkuseurakunnan elämässä. Uuden testamentin arameankielisiin sanoihin tutustuminen saa meidät ymmärtämään syvemmin alkuseurakunnan jumalanpalveluselämää.
“Abba” on sanan “isä”, “av”, määräinen muoto. Abba oli arameassa tavallinen puhuttelusana omalle isälle. Kristilliseen kielenkäyttöön Abba on tullut Herran Jeesuksen suusta, sillä Hän opetti meidät tuntemaan oman Jumalansa ja Isänsä. Jeesus yksin on Isän ainosyntyinen Poika, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt. Se, joka uskon kautta on Jeesuksessa, on saanut armon ja mahdollisuuden kutsua Korkeinta omaksi Isäkseen. Kristukseen kastettuna uskova on tullut osalliseksi siitä Jumalan Pojan asemasta, joka luonnostaan on yksin Jeesuksella, ja näin uskovakin on syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan todelliseksi lapseksi (Joh. 3:3, 5). Puhuttelu Abba kuvaa sydämellisemmin kuin mikään muu sana Jumalan lapsen luottavaista suhdetta taivaalliseen Isäänsä.
Evankelistat ovat tallettaneet meille sanan Abba nimenomaan Jeesuksen omasta rukouselämästä. Luukkaan tallettamassa muodossa Isä meidän -rukous alkaa yksinkertaisesti puhuttelulla “Isä”, arameaksi Abba. “Niin Jeesus sanoi heille: ‘Kun rukoilette, sanokaa: Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi…’” (Luuk. 11:2) Jokainen Herran rukouksen oikea rukoilija huutaa Jeesuksen kanssa ja kautta Jumalalle “Abba”, “Isä” (ks. lisää opetuksestani Herran rukouksesta).
On kiinnostavaa, että Jeesus puhutteli taivaallista Isää Abbaksi Getsemanen tuskanyössä juuri silloin, kun Jeesus maailman syntien kantajana oli joutumassa Jumalan hylkäämäksi. “Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi maahan ja rukoili, että, jos mahdollista, se hetki menisi häneltä ohi, ja sanoi: ‘Abba, Isä, kaikki on mahdollista sinulle; ota pois minulta tämä malja. Mutta ei, mitä minä tahdon, vaan mitä sinä!’” (Mark. 14:35–36) Näin Jeesus opettaa meitä kutsumaan Jumalaa rakkaaksi Isäksemme kaikkein syvimmässä ahdistuksessakin. “Abba, Isä, armahda minua! Tapahtukoon Sinun tahtosi!”
Isä meidän -rukouksesta ja Jeesuksen rukouselämästä Abba on siirtynyt suoraan kreikankielisten seurakuntien rukouselämään. “Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ‘Abba! Isä!’” (Gal. 4:4–6; ks. myös Room. 8:15)
Nämä arameankieliset sanat Jeesus lausui ristillä. “Ja kuudennella hetkellä tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen. Ja yhdeksännellä hetkellä Jeesus huusi suurella äänellä: ‘Eeli, Eeli, lama sabaktani?’ Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Sen kuullessaan sanoivat muutamat niistä, jotka siinä seisoivat: ‘Katso, hän huutaa Eliasta’. Ja muuan juoksi ja täytti sienen hapanviinillä, pani sen ruovon päähän ja antoi hänelle juoda sanoen: ‘Annas, katsokaamme, tuleeko Elias ottamaan hänet alas’. Mutta Jeesus huusi suurella äänellä ja antoi henkensä.” (Mark. 15:33–37)
Sanat ovat psalmin 22 alusta. Herra ei kuitenkaan lainaa psalmia hepreaksi, jolloin Hän olisi sanonut “Eeli, Eeli, lama azavtani”, vaan arameaksi. Omalla äidinkielellään Kristus rukoilee Messiaan suurta kärsimys- ja ylösnousemuspsalmia ristillä, eivätkä Hänen roomalais-kreikkalaiset teloittajansa ymmärrä Häntä: “Hän huutaa Eliaa”. Niin tärkeä oli Jeesuksen kuolema Jumalan hylkäämänä, maan matona ja ihmisten hylkynä, kädet ja jalat lävistettynä, että Hänen arameankielinen tuskanhuutonsa piti tallettaa sellaisenaan. Omalla äidinkielellämme mekin saamme Jeesuksen ja alkuseurakunnan tavoin purkaa psalmien sanoin tuskaamme Jumalalle.
Sanan “Effata” Jeesus lausui avatessaan kuuromykän korvat. “Ja hän lähti jälleen Tyyron alueelta ja kulkien Siidonin kautta tuli Galilean järven ääreen Dekapolin alueen keskitse. Ja hänen tykönsä tuotiin kuuro, joka oli melkein mykkä, ja he pyysivät häntä panemaan kätensä hänen päälleen. Niin hän otti hänet erilleen kansasta, pisti sormensa hänen korviinsa, sylki ja koski hänen kieleensä ja katsahti ylös taivaaseen, huokasi ja sanoi hänelle: ‘Effata’, se on: aukene. Niin hänen korvansa aukenivat, ja hänen kielensä side irtautui, ja hän puhui selkeästi. Ja Jeesus kielsi heitä sitä kenellekään sanomasta; mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he julistivat. Ja ihmiset hämmästyivät ylenmäärin ja sanoivat: ‘Hyvin hän on kaikki tehnyt: kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan’.” (Mark. 7:31–37)
Effata (kirjakielisemmin “etpetaḥ”) on refleksiivivartalon käskymuoto verbijuuresta p–t–ḥ, “avata”. Effata kääntyy suomeksi “aukene”, “avaudu” tai “tule avatuksi”. Kuuronkin on ollut helppoa lukea tämä sana Herran huulilta.
Jeesuksen toiminta oli sellaista, että Hän eleillään ja ruumiillaan kohtasi ja kosketti kuuromykkää, vaikka tämä ei kuullut mitään. Jeesusta pyydettiin vain laittamaan kätensä kuuromykän päälle, mutta Hän piti kokonaisen eleellis-ruumiillisen saarnan. Hän otti kuuromykän erilleen kansasta. “Minä en ole tullut tekemään ihmeitä saadakseni joukkojen huomion vaan pelastaakseni sinut synnin, sairauden ja kuoleman maailmasta. Minä tahdon olla tarvittaessa kahden kanssasi. Sinä olet tärkeä Minulle”. Jeesus pisti sormensa kuuron korviin. “Näillä käsilläni, jotka sinun puolestasi aikanaan lävistetään, Minä parannan sinun kuuroutesi”. Jeesus sylki maahan. Sylki on jossain määrin antiseptistä, ja antiikissa syljellä ajateltiinkin olevan parantava vaikutus. “Minä parannan sinut suullani”. Jeesus koski miehen kieleen. “Minä vapautan kankean kielesi ylistämään Jumalaa”. Jeesus katsahti ylös taivaaseen ja huokaisi. “Minä rukoilen taivaan Jumalaa puolestasi ja henkäisen kerran ristillä viimeisen henkäykseni sinun Sijaisenasi”. Ja lopulta Jeesus sanoi Effata, ja kuuron korvat ja kieli tottelivat.
Miten Effata liittyi alkuseurakunnan jumalanpalveluselämään? Sanaa käytettiin vanhan kirkon kasteliturgioissa. Ambrosius Milanolainen (k. 397) opetti vastakastettuja kristittyjä kirkon sakramenteista: “Avatkaa siis korvat ja tarttukaa iankaikkisen elämän suloiseen tuoksuun, joka sakramenttien voimalla on teihin henkäisty! Tämän me kuvasimme teille, kun sanoimme viettäessämme avaamisen mysteeriä: ‘Effata!’ eli ‘Avaudu!’, jotta jokainen, joka oli tulossa armoon, tietäisi, mitä häneltä kysytään, ja pitäisi mielessään, mitä hänen oli vastattava.“ (De Mysteriis 1:3, käännös JM) Kastetoimituksen alussa ennen siirtymistä kastekappeliin kastaja sanoi kastettavalle “Effata”, jotta kastettavan korvat avautuisivat kuulemaan Jumalan sanaa kasteliturgiassa ja hänen suunsa avautuisi irtisanoutumaan perkeleestä ja maailman menosta ja tunnustamaan uskon Kolmiykseyteen (De Mysteriis 2:5, 2:7, 5:28).
Vanhan kirkon käsitys siis oli, että Jeesuksen toiminta Hänen parantaessaan kuuromykän oli esikuva siitä, mitä Hän tekee kasteessa kastettavalle. Jeesus kohtaa kastettavan henkilökohtaisesti sanaan yhdistyneessä vedessä, avaa kastettavan hengellisesti kuurot korvat kuulemaan Jumalan sanaa ja suun irtisanoutumaan perkeleestä ja tunnustautumaan Kolmiyhteisen Jumalan omaksi.
Vanhan kirkon kasteliturgiasta sana Effata siirtyi keskiaikaisiin kastekaavoihin. Rooman kirkossa kehotusta Effata käytettiin kastekaavassa aina 1900-luvun jälkipuoliskolle asti. Luther jätti sen pois kastekaavastaan, koska itse kaste vedellä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oli seurakunnan tietoisuudessa jäänyt kasteen merkitystä kuvaavien liitännäisseremonioiden jalkoihin. Silti luterilainenkin voi Jumalan sanan pohjalta hyvällä omallatunnolla yhtyä vanhan kirkon opetukseen: kasteessa Jeesus kohtasi minut henkilökohtaisesti ja ruumiillisesti sanassa ja vedessä, osoittaen jopa kastajan eleillä ja kosketuksilla, että Hän on Pelastajani ja kuolevaisen ruumiini Parantaja. “Itsesi, Jeesus, kirkasta, niin oikein laulaa saan! Vapauta kieli kankea kiitokseen oikeaan! Oi Kaanaanmaa, oi kaunis maa, se maa, jossa Jeesus on! Sinne Jumalan lapset pääsevät iäisesti olemaan.” (Luterilaisia virsiä 895:4)
Paavali päättää ensimmäisen kirjeensä korinttilaisille näin: “Aasian seurakunnat tervehtivät teitä. Monet tervehdykset Herrassa lähettävät teille Akylas ja Priska sekä heidän kodissaan kokoontuva seurakunta. Kaikki veljet lähettävät teille tervehdyksen. Tervehtikää toisianne pyhällä suunannolla. Tervehdys minulta, Paavalilta, omakätisesti. Jos joku ei pidä Herraa rakkaana, hän olkoon kirottu! Maranata. Herran Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne. Minun rakkauteni on teidän kaikkien kanssa Kristuksessa Jeesuksessa.” (1. Kor. 16:19–24)
Apostolien kirjeet luettiin ääneen seurakunnan jumalanpalveluksissa. Kristillisen seurakunnan kokoontuminen on alusta asti ollut kaksiosainen: ensiksi luetaan Pyhiä Kirjoituksia ja kuullaan apostolien tai heidän seuraajiensa opetusta ja sen jälkeen vietetään pyhää ehtoollista. Paavali päättää kirjeensä sanoihin, jotka viittaavat siihen, että luettuaan apostolin kirjeen seurakunta siirtyi viettämään Herran ateriaa. Kolme asiaa viittaa siihen.
Ensiksi kristityt tervehtivät toisiaan veljellisellä tervehdyksellä sen merkiksi, että he ovat sopineet keskinäiset riitansa ja käyvät yhtenä Kristuksen sanan yhdistämänä ruumiina syömään Kristuksen ruumiin yhdessä yhteisessä leivässä. Tätä tarkoittaa kehotus tervehtiä toisiaan veljellisellä poskisuudelmalla sekä veljellinen tervehdys, jonka Paavali ja Vähän-Aasian seurakunnat lähettävät Korinttiin (j. 19–21). Luterilaisessa messussa näitä tervehdyksiä vastaavat ehtoollisosan vuorotervehdykset “Herra olkoon teidän kanssanne. – Niin myös sinun henkesi kanssa.” sekä “Herran rauha olkoon teidän kanssanne. – Niin myös sinun henkesi kanssa.” Pastori ja seurakunta sanovat siinä toisilleen: “Meillä on yhteys Herraan ja toisiimme. Voimme yksimielisesti ja rakkaudessa viettää Herran juhla-ateriaa.”
Toiseksi Paavali varoittaa jumalanpalveluksessa olevia nauttimasta Herran ruumista ja verta omaksi tuomiokseen (vrt. 1. Kor. 11:27–32) sanoessaan: “Jos joku ei pidä Herraa rakkaana, hän olkoon kirottu.” Joka ei rakasta Jeesusta, on synnin kirouksen alla ja itsekin kirottu. Hän ei saa ehtoollisestakaan mitään hengellistä hyötyä, vaan syö ja juo Jeesuksen ruumiin ja veren vahingokseen. Vastaavia ehtoollisvaroituksia esiintyy monissa vanhoissa jumalanpalveluskaavoissa. Ensimmäiseltä vuosisadalta olevan Didakhe-kirkkojärjestyksen mukaan jumalanpalveluksen johtaja rukoili ehtoollisella: “Tulkoon armo ja kadotkoon tämä maailma. Hoosianna Daavidin Jumalalle (toinen lukutapa: “huoneelle”)! Jos joku on pyhä, hän tulkoon, jos joku ei ole, tehköön parannuksen. Maranata! Aamen.” (Didakhe 10:6) Pastori varoitti seurakuntalaisia, että ehtoollisen voi nauttia väärin, nimittäin jos sen tekee vailla uskoa Jeesukseen ja vakaata aikomusta luopua Jumalan armon avulla synneistä. On raamatullista ja oikein, että pastori nykyäänkin muistuttaa esimerkiksi kirkollisten ilmoitusten lopuksi, ketkä voivat osallistua ehtoolliselle.
Kolmanneksi ehtoollisen vieton alkamiseen viittaa Paavalin arameankielinen huudahdus “Maranata”. Edellisessä kappaleessa lainattu Didakhen katkelma osoittaa, että huudahdus kuului alkukirkon ehtoollisliturgiaan. Mutta mitä Maranata tarkoittaa? Huudahduksen merkitys riippuu siitä, missä kohtaa on sanaväli. Apostolien aikaan kreikkaa kirjoitettiin pelkästään isoin kirjaimin ilman sanavälejä, joten tekstin jakaminen yksittäisiksi sanoiksi vaatii tulkintaa. Maranata voidaan ymmärtää joko “Marana, ta!”, jolloin huudahdus on aramealaista yleiskieltä ja on käsky tai pyyntö: “Herramme, tule!” Toinen vaihtoehto on lukea “Maran ata”, jolloin huudahdus on Jeesuksen ja 12 apostolin käyttämää Galilean murretta (siinä sanan lopussa oleva vokaali jätettiin usein lausumatta, kuten kehotuksessa “Talita kuum”) ja on toteamus: “Herramme tulee (varmasti)” tai “Herramme on tullut”. Apostolien kirjeistä löytyy kreikankielisiä vastineita molemmille jaotteluvaihtoehdoille. Pyynnölle Johannekselta: “Amen, tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20) Uskontunnustukselle taas Paavalilta ja Jaakobilta: “Herra on lähellä.” (Fil. 4:5) “Herran tulemus on lähellä.” (Jaak. 5:8) On merkille pantavaa, että esimerkit ovat apostolien kirjeiden lopusta, mikä viittaa jumalanpalveluksen sanaosion loppumiseen ja ehtoollisosion alkamiseen. Kreikankielisten vastineiden pohjalta ajattelen, että jo apostolit ymmärsivät huudahduksen Maranata kaksimerkityksisyyden. Se on sekä rukous että uskontunnustus.
Huudahduksella Maranata seurakunta tunnustaa Jeesuksen Herraksi. Nimitystä mare, “herra”, käytetään Vanhassa testamentin arameankielisissä osissa paitsi kuninkaasta (Dan. 4:19, 24) myös Jumalasta (Dan. 2:47, 5:23). Mara, määräinen muoto sanasta “herra”, on itse asiassa aramean vastine heprean sanalle “Adonai”, “Herra”, jolla juutalaiset jo ennen Jeesuksen syntymää korvasivat puheessa Israelin Jumalan lausumattoman erisnimen Jahve. Jeesus on Herramme, lihaksi tullut Israelin Jumala.
Lausuessaan ehtoollisella Maranata seurakunta sekä rukoilee että tunnustaa uskonsa. Seurakunta rukoilee ensiksi, että Jeesus tulee heidän keskelleen alttarin sakramentissa auttamaan ja armahtamaan syntisiä. Toiseksi se rukoilee, että Jeesus tulisi myös pian takaisin kirkkaudessaan. “Tule, Herra Jeesus”. “Tulkoon armo ja kadotkoon tämä maailma” rukoilivat Didakhe-kirkkojärjestystä noudattaneet alkuseurakunnat.
Seurakunta myös tunnustaa huudahduksella Maranata uskonsa. “Ata” on arameaksi niin sanottu perfektimuoto, jolla ilmaistaan loppuun asti saatettuja menneisyyden asioita tai aivan varmasti toteutuvia tulevaisuuden asioita. “Herramme on tullut” on ensiksi tunnustus suhteessa juutalaisuuteen: Messias on tullut ja Hänen nimensä on Jeesus Nasaretilainen. Muuta Pelastajaa ei ole. Joka väittää palvelevansa Israelin Jumalaa, mutta kieltää Jeesuksen, ei ole tosi Israelin jäsen.
Toiseksi “Herramme on tullut” on tunnustus Jumalan sanan voimasta: Kristus on keskellämme. Erityisesti ehtoollisen siunatussa leivässä, joka on Herramme ruumis, ja viinissä, joka on Herramme veri, Herramme on tullut. Mikä riemu! Hän ei ole kaukana vaan juuri täällä, täällä saamme Hänet löytää ja kohdata, täällä Hän armahtaa ja siunaa meitä!
Kolmanneksi “Herramme tulee varmasti”. Se on niin varma asia, että siitä täytyy arameaksi puhua ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Hän tulee nähtävällä tavalla Isän kirkkaudessa tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Hänen nimeensä jokaisen polven on notkistuttava ja tunnustettava Jumalan kunniaksi: “Jeesus Kristus on Herra”. Hän hävittää viimeisen vihollisen kuoleman. Hän tuomitsee saatanan, riivaajat ja epäuskoiset kadotukseen mutta antaa kaikille uskoville ikuisen kirkkauden uudessa Jerusalemissa. Tätä kirkko ehtoollisella muistaa ja tästä toivosta se elää. “Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee”
(1. Kor. 11:26). Marana, ta, tule, Herra Jeesus! Ja toivossa me tunnustamme: Maran ata, Herramme on tullut ja tuleva.
Näillä sanoilla Kristus herätti Kapernaumin synagogan esimiehen Jairoksen tyttären. “Ja he tulivat synagoogan esimiehen taloon; ja Jeesus näki hälisevän joukon ja ääneensä itkeviä ja vaikeroivia. Ja käydessään sisään hän sanoi heille: ‘Mitä te hälisette ja itkette? Lapsi ei ole kuollut, vaan nukkuu.‘ Niin he nauroivat häntä. Mutta hän ajoi kaikki ulos ja otti mukaansa lapsen isän ja äidin sekä ne, jotka olivat hänen kanssaan, ja meni sisälle sinne, missä lapsi makasi. Ja hän tarttui lapsen käteen ja sanoi hänelle: ‘Talita kuum!’ Se on käännettynä: Tyttö, minä sanon sinulle, nouse. Ja heti tyttö nousi ja käveli. Sillä hän oli kaksitoistavuotias. Ja he joutuivat suuren hämmästyksen valtaan. Ja hän kielsi ankarasti heitä antamasta kenellekään tietoa tästä ja käski antaa tytölle syötävää.” (Mark. 5:38–43)
Jeesuksen sanoista on voitu päätellä, että Hänen puhumassaan Galilean murteessa sanojen viiimeinen vokaali jätettiin usein lausumatta (tällä on merkitystä mm. huudahduksen Maranata tulkinnassa, ks. yllä). Yleiskielinen muoto Jeesuksen kehotuksesta olisi kuulunut “ṭelita qumi”, mutta sen sijaan Herra sanoi “qum”. Jeesus ei hävennyt omaksua kotiseutunsa murretta, joka sai Hänet ja apostolit kuulostamaan Jerusalemin uskonnollisen eliitin korvissa takapajuisilta maalaisilta.
Jeesuksen käsky tarkoittaa “tyttö, nouse”. “Ṭelita”, “tyttö”, on määräinen feminiinimuoto adjektiivista “ṭalja”, “hento”. Tämän perusmerkityksensä takia ṭelita tarkoitti toisissa yhteyksissä pientä karitsaa. “Qumi” tai Galilean murteella “qum” tarkoittaa “nouse ylös” tai “seiso pystyssä”.
Alkukristillisessä sanastossa Jeesuksen käsky nousta ylös pystyyn liittyy uskonelämän lähteeseen ja alkuun, kasteeseen. Paavali lainaa Efesolaiskirjeessä seurakunnan tuntemaa tekstiä, jonka hän aloittaa sanoilla “Sen tähden sanotaan” (Ef. 5:14) tai kreikaksi kirjaimellisesti “siksi Hän” – Jumala – “sanoo”. Samalla fraasilla Paavali on aiemmin aloittanut raamattulainauksen (Ef. 4:8, lainattu kohta Ps. 68:19). Paavalin Ef. 5:14 lainaamaa tekstiä ei kuitenkaan löydy muualta Raamatusta: “Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” Kyseessä täytyy olla jokin muu teksti, jonka seurakunta tunsi ja jota se piti pyhänä, Jumalan sanomana. Jotkut tutkijat olettavat, että kyseessä oli alkukristillinen virsi. Toiset taas ajattelevat lainauksen sisällön perusteella, että kehotus herätä unesta ja nousta kuolleista Kristuksen valoon oli puhuttu Vähän-Aasian seurakuntien jäsenille heidän kasteessaan. Itse pidän tätä selitystä parhaana. Selitystä tukevia näkökohtia on useita. Uni on Raamatussa usein kuva synneistä. “Älkäämme siis nukkuko niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit. Sillä ne, jotka nukkuvat, ne yöllä nukkuvat, ja jotka juovat itsensä juovuksiin, ne yöllä juovuksissa ovat”
(1. Tess. 5:6–7). Room. 6, Kol. 2:12–13 ja 1. Piet. 3:18–22 kerrotaan, että kastettava kuolee ja nousee kasteessa kuolleista Kristuksen kanssa. Ja lopuksi “tulla valaistuksi” tai, niin kuin vanha Kirkkoraamattu vanhahtaen kääntää, “valistetuksi”, tarkoittaa varhaiskristillisessä kielenkäytössä “tulla kastetuksi” (Justinos Marttyyri, Ensimmäinen apologia, luku 65). Taustalla on sellaisia raamatunkohtia kuin Kol. 1:13 ja Hepr. 10:32. “Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee” on siis kehotus kastettavalle kuolla synnistä ja nousta kuolleista Kristuksen kanssa. Samalla kehotuksella Paavali käskee Efeson seurakunnan kastettuja jäseniä edelleen pitämään itseään synneille kuolleena ja elämään Kristuksen kanssa valossa, ylösnousseena Jumalalle eläen.
“Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” Jeesuskin sanoi Jairoksen tyttären nukkuvan ja sanoi hänelle “tyttö, nouse”. Jairoksen tyttären tavoin me nousimme Kristuksen kanssa kasteessa syntien unesta ja elämme uskossa uutta elämää Kristuksen valossa. Jairoksen tyttären tavoin Herra vie meidätkin ruokapöytään noustuamme kuolleista. Jeesuksen herättämänä pikku karitsana (aram. “ṭelita”) on hyvä elää ja kuolla, vaikka me valistetuiksi tultuamme saammekin kestää monet kärsimysten kilvoitukset (Hepr. 10:32).
Ks. myös Isä meidän -rukous
Onko Jumala olemassa? Se on hyvä ja tärkeä kysymys. Se on myös niin mielenkiintoinen kysymys, että monet viisaat kautta aikojen ovat halunneet sitä pohtia. Aikojen saatossa viisaat, teologit ja filosofit ovat keksineet monia asioita, jotka todistavat Jumalan olemassaolon. Myöhemmin luonnontieteilijät ja muut tutkijat ovat keksineet niitä lisää. On puhuttu siitä, että on oltava syy kaiken olemiselle – kaikki ei ole tullut tyhjästä tai sattumalta. On tarkkailtu maailmaa ja havaittu se järjestäytyneeksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Siitä on päätelty, että täytyy olla suunnittelija, luoja tai alullepanija. Kaunis maailma todistaa luojastaan. On pohdittu moraalia, kaikkia ihmisiä läpäisevää eettistä systeemiä. On huomattu, että kaikissa kulttuureissa tietyt asiat, kuten murha, nähdään pahana ja rangaistavana. Siitä on päätelty, että joku on syöttänyt kaikkiin ihmisiin tällaisen perusmoraalin. jne. Samalla tavalla viisaat ovat esittäneet samankaltaisia perusteluita Jumalan olemassaoloa vastaan.
Tässä tekstissä en keskity kuitenkaan tämänkaltaisiin väittämiin ja todisteisiin. Ne ovat pohtimisen arvoisia ja asiasta kiinnostuneiden kannattaa niitä tutkia. Kuitenkin tuonkaltaiset väittämät ovat riittämättömiä. Miksi? Koska ne ajavat ihmisen korkeintaan hahmottamaan, että on Jumala. Mitä sitten? Siihen nuo tavat kysellä eivät vastaa vielä millään tavalla. Edellä kuvattu ajattelu jättää Jumalan ajatuksen tasolle. Vaikka joku ajatuksissaan tulisi siihen tulokseen, että Jumala on olemassa, ei hän siitä mitään hyötyisi. Kuka tuo Jumala on? Mitä Hän tahtoo? Miten tämä Jumala liittyy minun elämääni? Kaikki käytännön elämän kannalta tärkeät kysymykset jäävät vastaamatta. Jumalan olemassaolo ei tarjoa mitään käytännön sovellusta tai seurausta ihmisen elämään. Siksi tällaisen ajatusleikin jälkeen on oikeastaan turha kysyä, onko Jumala olemassa vai ei. Se kysely ei johda mihinkään ilman muita näkökulmia.
Tässä tekstissä tutkimme toista näkökulmaa: Onko Jumala olemassa – miten Raamattu todistaa asian. Joku voisi sanoa: Raamatussa sanotaan, että Jumala on olemassa. Hyvä. Voimme jättää asian siihen. Tai sitten emme. On totta, että Raamattu ilmoittaa Jumalan olevan olemassa. Kuitenkaan tämä perustelu ei välttämättä riitä sille lähimmäiselle, joka haluaa kanssamme siitä puhua. Se ei välttämättä riitä myöskään hätääntyneelle mielelle, joka asiaa kyselee itsekseen. Tällainen yksinkertainen vastaus ei tee myöskään oikeutta Raamatun omalle kerronnalle. Katsomme asiaa tarkemmin. Mitä Raamatun teksteistä ja niiden kertomuksesta tulisi ajatella?
Roomalainen ja juutalainen historia mainitsee Jeesuksen hyvin ohimennen. Niistä lähteistä tiedetään, että joku Jeesus Galileasta eli ja ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana. Kerrotaan myös, että Hän jätti jälkeensä seuraajia joista levisi itsepäinen uskonnollinen liike. Siis sellainen, joka ei näyttänyt paitsi katoavan, eikä myöskään suostunut sulautumaan juutalaisuuteen, jonka osa sen yleisesti ajateltiin olevan. Maininnat Jeesuksesta eivät ole kovin mittavia. Ne ovat kuitenkin merkittäviä. On nimittäin merkittävää, että Jeesus mainitaan ensimmäisen vuosisadan historiankirjoituksessa. Toki varsin ohimennen, mutta ei Hän mitenkään merkittävä tai erityisen kiinnostava henkilö ollutkaan. Kuitenkin Hänet mainitaan ennen kuin kristillisen kirkon kasvu olisi tehnyt Hänestä mielenkiintoisen itsessään. Juutalainen rakennusmies ja opettaja sai aikaan jotain, mikä teki Hänen nimensä mainitsemisen arvoiseksi. Kuitenkin nämä varhaiset maininnat antavat oman todistuksensa sille, että Jeesus oli todellinen henkilö.
Jos jostakusta henkilöstä tai jostakin tapahtumasta halutaan jälkikäteen tietää jotakin, keneltä kysytään? Rikoksen tai onnettomuuden tapahtuessa kysellään silminnäkijöitä ja todistajia. Jos halutaan kirjoittaa vaikkapa kirja jostakin merkittävästä persoonasta, kysellään perheeltä, työtovereilta ja tuttavilta. Lähestytään siis niitä ihmisiä joilla on jotakin tietoa. Pyritään keräämään heiltä ensikäden tietoa. Uusi Testamentti sisältää juuri tätä aineistoa. Jeesus ei ollut aikansa historiankirjoittajien mielestä niin merkittävä, että Hänestä olisi juurikaan kirjoitettu. Mutta omien seuraajiensa mielestä Hän oli niin merkittävä, että hyvin pian Jeesuksen kuoleman jälkeen alettiin merkitsemään muistiin Hänen elämäänsä: tekoja ja opetuksia. Ja ketkä sitten merkitsivät? Heitä me kutsumme evankelistoiksi. Nuo muistiinmerkitsijät ovat evankeliumikirjoittajat Matteus, Markus, Johannes ja Luukas kaksoisteoksellaan Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot.
Keitä he ovat ja mistä heidän tietonsa on peräisin? Tekstit itse ilmoittavat Johanneksen ja Matteuksen Apostoleiksi. He olivat siis osa sitä kahdentoista joukkoa, jonka Jeesus evankeliumien mukaan erotti muitten opetuslasten joukosta. Näiden kahdentoista kanssa Jeesus vietti erityisen paljon aikaa, selitti tiettyjä asioita pelkästään heille ja uskoi heille erityisiä tehtäviä. Johannes ja Matteus kuuluivat ns. sisäpiiriin. Heillä oli hyvät ensikäden tiedot Jeesuksen elämästä Hänen julkisen toimintansa ajalta ja kaikista Hänen opetuksistaan. He myös tunsivat kaikki ne ihmiset, joilta saattoivat kysellä puuttuvia palasia, esimerkiksi Jeesuksen äidin.
Evankelista Markus paljastetaan varhaisen kirkon elämää kuvaavassa Apostolien teoissa Pietarin ja myös Paavalin matkatoveriksi. Markus ei ollut Jeesuksen valitsema apostoli eikä osa alkuperäistä opetuslapsijoukkoa. Kuitenkin Pietarin kautta hänellä oli pääsy sekä moniin Pietarin muistoihin että Pietarin ja Paavalin kautta väylä kaikkien ensimmäisten kristittyjen puheille. Evankelista Luukas taas selittää itse, kuinka hän on kaikkeen kertomaansa päässyt käsiksi: Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme tosiksi tunnetuista tapahtumista, sen mukaisesti kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta asti ovat omin silmin ne nähneet ja olleet sanan palvelijoita, niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, korkea-arvoinen Teofilus, että oppisit tuntemaan, kuinka varmat ne asiat ovat, jotka sinulle on opetettu. Luukas on tehnyt tutkimusta, haastatellut silminnäkijöitä ja kirjannut ylös. Ja Apostolien tekojen kautta välittyy väistämättä kuva siitä, että hän pääsi sinne missä tapahtui.
Raamatun neljä evankeliumia ja Apostolien teot ovat siis aikalaisten kertomaa, tutkimaa ja tallettamaa kertomusta henkilöstä, joka heistä oli merkityksellinen. Ne ovat kokoelma Jeesuksen elämää, opetuksia ja tekoja. Sen mitä kirjoittajat eivät olleet itse nähneet, he ovat kyselleet toisilta. Tekstien itseymmärrys ei anna vaikutelmaa mystisistä tarinoista jotka joku halusi keksiä. Ne eivät ole kiillotettuja ihannekertomuksia kertojistaan. Tekstien oma viesti on nimenomaan silminnäkijäkertomusten tallettaminen muita varten. Kertojien omat mokailutkin ovat mukana. Ne eivät myöskään itse anna ymmärtää, että tapahtumia olisi muisteltu pitkän ajan jälkeen sukupolvia ylittäneen perimätiedon pohjalta. Ne ovat ensikäden tietoa, joka on huolellisesti talletettu. Ja siksi evankeliumien kertomuksiin tulee suhtautua tietyllä vakavuudella.
Evankeliumikertomukset ovat siis silminnäkijähavaintojen kertomus Jeesuksen elämästä, opetuksista ja töistä. Kuka tämä Jeesus sitten on? Hänelle on annettu historian aikana monta nimeä ja titteliä. Koko aineistoa ei tämän esityksen puitteissa voida käydä lävitse. Yksi teema läpäisee kaiken: Jeesus on Jumalan poika. Näin Hän siis itse väittää. Ihan vain muutama esimerkki: Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan muu tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Matt. 11:27/Luuk 10:22…
Jeesus sanoi hänelle: ”Älä minuun koske, sillä en minä ole vielä mennyt ylös Isäni tykö; mutta mene minun veljieni tykö ja sano heille, että minä menen ylös, minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö”. Joh. 20:17…
Minä ja Isä olemme yhtä.” Joh. 10:30… Mutta hän oli vaiti eikä vastannut mitään. Taas ylimmäinen pappi kysyi häneltä ja sanoi hänelle: ”Oletko sinä Kristus, sen Ylistetyn Poika?” Jeesus sanoi: ”Olen; ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvissä”. Niin ylimmäinen pappi repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Mitä me enää todistajia tarvitsemme? Mark. 14:61-61
Kymmeniä kertoja evankeliumeissa Jeesus ilmoittaa itsensä Jumalan Pojaksi. Hän ilmoittaa itse olevansa se väylä, jonka kautta tämä Jumala ilmoittaa itsensä. Evankeliumeiden kerronta asettaa Jeesuksen ymmärretyn ja salatun maailman välille, niin että se mikä on salaisuus paljastuu vain Jeesuksen kautta.
Jeesuksen oma ilmoitus siis on, että Hän on Jumalan poika. Juuri tästä asiasta aikalaiset näyttävät usein hänelle suuttuvan ja lopulta tuo jumalanpilkaksi kuviteltu opetus oli myös syy tuomita Jeesus kuolemaan. Jeesus pitää väitteestään kiinni itsepäisesti, eikä taivu kuolemakaan uhan edessä. Olisi vääryyttä tekstejä kohtaan väittää Jeesuksen pyrkineen opettamaan ensisijaisesti mitään muuta, kuin että hän on Jumalan Poika. Rehellinen tekstien tutkija joutuu huomaamaan, että tämä on Jeesuksen keskeinen viesti. Kaikki muut Hänen tekonsa ja opetuksensa jäsentyvät sen kautta, että Hän pitää itseään Jumalan poikana ja väylänä, jonka kautta salattu Jumala paljastaa itsensä. Hän kertoo millainen Jumala on ja mitä tämä Jumala tahtoo.
Jeesus ilmoitti itsensä Jumalan Pojaksi, mutta sitten Hän kuoli. Hänet tuomittiin kuolemaan juuri tuon väitteen vuoksi. Kuitenkaan kaikki ei loppunut tähän. Evankeliumien kerronnassa paljastuu, että Jeesus tietää kuolevansa. Hän puhuu siitä monta kertaa, eikä Hän yritä välttää sitä. Hän kertoo, että se on jopa välttämätöntä. Hän puhuu myös ylösnousemuksestaan. Ja hän otti tykönsä ne kaksitoista ja sanoi heille: ”Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täysin toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hänet annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään; ja ruoskittuaan he tappavat hänet, ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.” Luuk. 18:31-33/Matt. 20:17-19/Mark. 10:32-34. Jeesuksella on vahva käsitys omasta ylösnousemuksestaan, ja siitä myös tekstit paljon puhuvat. Silminnäkijät kertovat paitsi Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta myös siihen liittyvistä epäsuorista todisteista
Meille kerrotaan, että Jeesuksen haudalla oli sotilaita vartiossa. Kenellä tahansa ei ollut mahdollisuutta päästä sinne. Suuren neuvoston jäsenillä oli nimenomaan pelko siitä, että opetuslapset varastaisivat Jeesuksen ruumiin ja sen jälkeen vetoaisivat ylösnousemustarinoihin, joita Jeesus oli aiemmin puhunut. Varastivatko opetuslapset Jeesuksen ruumiin? Se vaikuttaa epätodennäköiseltä. Miten nämä yksitoista siihen olisivat pystyneet? He kuvaavat itsensä lukkojen taakse kätkeytyneinä, pelokkaina ja toivonsa menettäneinä. Olisivatko he päässeet ohi sotilasvartion? Lisäksi he muuttuvat aroista ja pelokkaista pelottomiksi Jeesuksen julistajiksi. Mistä he saavat rohkeutensa? Tuskin siitä, että heillä on Jeesuksen ruumis piilossa jossakin. Mestarin mätänevä ruumis tuskin olisi rohkaissut kovin pitkälle. Varastivatko neuvoston jäsenet Jeesuksen ruumiin? Se olisi ollut heille kyllä eduksi. He olisivat voineet pitää ruumista piilossa, siltä varalta että opetuslapset yrittäisivät julistaa ylösnousemusta. Mutta ruumista ei tuoda esiin missään vaiheessa. Heillä ei ole Jeesuksen ruumista.
Entä jos Jeesus ei ollut kuollut ensinkään? Ristin juurella olleet sotilaat havaitsivat Hänet kuolleeksi ja sen jälkeen puhkaisivat keihäällä Hänen kylkensä. Jos joku epäilee asiaa, voi kuvitella hakatun, ruoskitun, naulitun ja keihästetyn Jeesuksen kahdeksi yöksi sinetöityyn luolaan ilman hoitoa. Pääsiäispäivän iltana Jeesus näyttäytyy opetuslapsilleen haavojensa kanssa mutta ei toipilaana. Paavali puhuu myös sadoista silminnäkijätodistajista.
Jeesuksen ruumiin puuttuminen ja opetuslasten yllättävä rohkeus antaa tekstin pohjalta olettaa, että Jeesus nousi kuolleista. Sitä tekstit väittävät yhtäpitävästi. Ja ne asettavatkin koko oman luotettavuutensa tuon yhden ratkaisevan seikan varaan. Onko Jeesus noussut kuolleista? Jos Hän ei ole, oli Hän itse valehtelija – ei siis se joka väitti olevansa, ei Jumalan poika eikä salatun Jumalan ilmoittaja ja ihmisten pelastaja. Paavali kirjoittaa myöhemmin, että jos Kristusta ei ole herätetty on toivo turha. Mutta jos Hän on noussut kuolleista, on Hän se, joka Hän kertoi olevansa. Silloin kaikki mitä Hän sanoi oli totta. Koko kristillinen usko nojaa tuon asian päällä.
Tekstien perusteella Jeesuksen apostolit ja opetuslapset uskoivat Jeesuksen nousseen kuolleista. He julistavat niin julkisesti ja rohkeasti. Heitä tapetaan sen vuoksi ja he ovat valmiita ennemmin kuolemaan kuin vaikenemaan.
Onko Jumala siis olemassa? Jos Evankeliumeihin ja Apostolien tekoihin suhtaudutaan sellaisina silminnäkijätodistuksina kuin ne itsensä ilmoittavat, vastaus on väistämättä kyllä. Vastaus on tämä silloinkin, jos jätetään huomiotta sellaiset jonkun mielestä kyseenalaiset todisteet kuten ylösnousseen Jeesuksen ruumiilliset ilmestykset. Jos ne jätetään pois laskuista, on tekstien summa ja opetuslasten toiminnan muutos silti selkeä. Tekstien perusteella Jeesus nousi kuolleista, oli se joka sanoi olevansa ja ilmoittaa Jumalan ihmisille.
Ja kun Jeesus on se joka sanoo olevansa, ei Jumala pelkästään ole olemassa. Hänellä on myös tahto. Jeesus ilmoittaa Jumalan joka ei ole vain teoreettinen, vaan joka toimii maailman, ajan ja ihmisten keskellä. Jeesus ilmoittaa Jumalan, joka ilmoittaa itsensä jo Vanhassa Testamentissa. Jeesus ilmoittaa Jumalan ja vahvistaa Vanhan Testamentin kertomusten olevan, ei vain esikuvallisia, vaan totta. Jeesus ilmoittaa Jumalan, josta ihminen on joutunut eroon. Tämä on se Jumala, joka vaatii ihmistä täyttämään lain, siis kymmenen käskyä ja sen selityksen, jonka Jeesus laista antaa. Jeesus ilmoittaa Jumalan, joka ankaralla tuomiolla tulee rankaisemaan jokaista joka ei tuota lakia täydellisesti täytä ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Mutta Jeesus ilmoittaa myös Jumalan, joka tahtoo pelastaa. Jeesus ilmoittaa itsensä pelastuksen välikappaleeksi. Hän myös ilmoittaa ne paikat missä Hän tätä pelastavaa työtään tekee. Kun Jeesus on se joka Hän väittää olevansa, on Hän väistämättä luvannut myös olla läsnä omassa sanassaan, kasteessa, synninpäästön sanassa ja kaikkein selvimmin ehtoollisessa. Nämä kaikki Hän itse asetti ja käski. Jeesus ei vain ilmoita, että Jumala on olemassa, Hän ilmoittaa että seurakunnassa näiden tiettyjen välineiden kautta Jumala on yhteydessä ihmisiin ja tarjoaa rangaistuksen sijasta armoa ja anteeksiantamusta ja iankaikkisen elämän.
Kun Jeesus tekstien ja niiden todistuksen antaneiden silminnäkijöiden mukaan on se joka Hän väittää olevansa – on kristillinen seurakunta suuren lahjan ja toisaalta suuren salaisuuden äärellä. Se on salaisuus, koska silminnäkijöiden todistukset jättävät tuon yhden kysymyksen aina voimaan. Ne todistavat ja kysyvät: uskommeko sen mitä ne väittävät. Tätä salaisuutta Jumalan seurakunta on tuhansien vuosien ajan julistanut maailmalle julkisesti. Se on salaisuus koska sen ymmärtäminen vaatii tiedon lisäksi uskoa siihen, ettei Jeesus valehtele. Kuitenkin silminnäkijät todistavat ja olivat valmiita kuolemaan siinä luottamuksessa, että se mitä teksteissä Jeesus väittää, on totta. Siinä luottamuksessa myös kristillinen seurakunta vaeltaa ja saamme uskoa, että meillä olevat lahjat ovat totta, juuri niin kuin Jeesus niistä sanoo. Siinä on suuri lahja kristityille.
(Editoitu luento 13.9.2018. Uskoa? Järkeä? -Teemailtojen sarjassa.)
Ks. myös pelastus ja löydä seurakuntaan
Rooman kirkossa vaikuttaneet epäkohdat herättivät arvostelua myöhäiskeskiajalla. Jännitteitä aiheutti sekä pelastustien hämärtyminen että paavin harjoittama taloudellinen riisto. Kuitenkin vasta Lutherin 95 teesiä vuonna 1517 synnyttivät selvän taistelutilanteen. Luther itse toivoi, että kirkon johto itse puuttuisi epäkohtiin ja ryhtyisi niitä poistamaan. Hyvin pian kuitenkin kävi ilmeiseksi, ettei paavilla ole aikomustakaan muuttaa kirkon opetusta ja toimintaa. Hän ryhtyi päinvastoin rankaisutoimiin niitä kohtaan, jotka vaativat uudistuksia ja muutoksia.
Vuonna 1518 Luther sai kuitenkin vielä rauhassa jatkaa julistustaan aneita ja Rooman kirkon rippikäytäntöä vastaan. Varsin nopeasti hänen kritiikkinsä laajeni koskemaan myös pyhiinvaelluksia, messu-uhria, kiirastulta, Marian asemaa ja myös paavin valtaa. Varsinkin paavin arvosteleminen oli tietenkin punainen vaate, jota kirkon johto ei voinut sietää. Roomassa ajateltiin, että paavi on yhtä erehtymätön kuin koko kirkko. Siksi aneita vastustaessaan Luther vastustaa itse Pyhän Hengen työtä.
Elokuussa 1518 Luther sai kutsun saapua Roomaan selvittämään opetustaan. Lutherin tapauksen tutkiminen annettiin kardinaali Cajetanuksen tehtäväksi. Lutheria syytettiin harhaopin levittämisestä. Lutherin onnistui kuitenkin järjestää asia niin, ettei hänen tarvinnut mennä Roomaan vaan hän tapasi Cajetanuksen Saksassa, Augsburgin valtiopäivillä. Ellei Luther peruisi sanojaan, Cajetanukselle annettiin valtuudet panna tämä ”pahamaineinen kerettiläinen” kahleisiin ja viedä hänet Roomaan. Paavi kutsui Lutheria myös ”turmeluksen lapseksi”.
Syyskuun 1518 lopussa Luther sai käskyn saapua Augsburgiin. Matkalle lähtiessään Luther ajatteli: ”Nyt on kuolema edessä … Voi, minkä häpeän tuotankaan vanhemmilleni!”. Kun hän vihdoin saapui Augsburgiin, hänen vatsansa oli jännityksestä niin sekaisin, ettei hän pystynyt edes kävelemään.
Kardinaali Cajetanus ei kuitenkaan ollut mikään pyöveli vaan hyvin oppinut ja sivistynyt dominikaanimunkki. Hän oli huolellisesti lukenut Lutherin kirjoitukset. Cajetanus oli tullut siihen tulokseen, että Luther oli väärässä kolmessa asiassa. Nämä olivat ansioitten varasto, uskon välttämättömyys vanhurskauttamisessa ja sakramenttien tarjoamassa armossa sekä paavin valta oikeuttaa aneiden saarnaaminen. Luther oli siis kiistänyt, että kirkolla olisi pyhien ihmisten ansioiden varasto, josta voitaisiin sitten jakaa tai jopa myydä ansioita niille, joilla niitä ei ollut Jumalan edessä. Samoin Luther oli pitänyt uskoa pelastumisen ehdottomana edellytyksenä. Hän myös kiisti, että paavi voisi antaa oikeuden aneiden myymiseen. Luther hylkäsi koko tämän anekaupan Jumalan sanan vastaisena. Ihminen ei tarvitse aneita eli vapautumista hyvitystöistä vaan hän tarvitsee Kristuksen ristintyön ansiota vapautuakseen syyllisyydestä.
Cajetanusta oli kielletty väittelemästä Lutherin kanssa. Hänen piti saada Luther lausumaan vain yksi pieni latinan kielen sana, nimittäin ”revoco” eli ”peruutan”, siis hylkään nämä opetukseni. Luther heittäytyi maahan kardinaalin eteen. Hän kohottautui vain polvilleen, kun häntä pyydettiin puhumaan. Opissa hän kuitenkin pysyi vahvana. Hän vastasi, että usko on välttämätöntä ennen kuin sakramentit saattoivat vaikuttaa, ja että oppikysymyksissä Raamatulla oli viime kädessä arvovalta, koska kaikki ihmiset saattoivat erehtyä. Tämän vuoksi Cajetanus ja Luther joutuivat ilmiriitaan. Cajetanus uhkasi viedä Lutherin kahleissa Roomaan ja julistaa hänet ja kaikki hänen ystävänsä kirkonkiroukseen: ”Mene äläkä tule eteeni ennen kuin olet valmis peruuttamaan”, Cajatanus jyrisi.
Luther palasi riemuissaan asunnolleen. Hän sanoi, että ei voi kieltää sitä ymmärrystä, jonka kautta hän on saanut tulla kristityksi. Lokakuun 20. päivän iltana Luther pakeni Augsburgista. Hän unohti jopa alusvaatteessa majapaikkaan ja livahti kaupunginmuurin kolosta ja kapusi paikalle osuneen vanhan kaakin selkään. Sillä hän ratsasti niin kauas kuin jaksoi. Takaisin Wittenbergiin hän saapui 31. lokakuuta, tasan vuosi teesien naulaamisen jälkeen. Onneksi Wittenberg kuului ruhtinaskuntaan, jonka hallitsija, vaaliruhtinas Fredrik päättikin ryhtyä suojelemaan Lutheria. Tämän oikeudentuntoisen ja hurskaan Fredrik Viisaan suojelu ilmeisesti pelasti Lutherin hengen, ja mahdollisti uskonpuhdistuksen toteuttamisen.
Tämä antoi Lutherille rauhan keskittyä jälleen työhönsä Wittenbergin yliopiston professorina. Luther opiskeli itse innokkaasti kreikan ja heprean kieliä ja ammensi niiden avulla Raamatusta uusia rikkauksia. Näin hän irtaantui lopullisesti keskiaikaisesti tavasta tulkita Raamattua filosofian keinoin.
Vuoden 1518 ja 1519 vaihteessa Luther kirjoitti: ”… aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskaus Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta … armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta niin kuin kirjoitettu on: Uskosta vanhurskas saa elää. Silloin tunsin itseni kuin uudesti syntyneeksi. Oli kuin olisin saanut käydä avoimista ovista suoraan paratiisiin. Raamatusta avautui minulle aivan kuin uusi puoli … Tämä Paavalin jae oli minulle todella paratiisin portti”. Luther oli siis jo uskonpuhdistaja, mutta lopullinen uskon ja armon kirkastuminen tapahtui tuona vuodenvaihteena. Yksinkertainen evankeliumin sana teki työnsä Lutherin elämässä ja pian se sana tulisi leviämään koko Saksaan ja suureen osaan Eurooppaa.
Nämä ajatukset julkaistiin Lutherin Galatalaiskirjeen selityksessä vuonna 1519. Sen keskeinen ajatus on juuri siinä, että syntinen ihminen vanhurskautetaan uskon kautta. Sen sijaan hän sanoo, että kirkon lain kautta ”omiatuntoja vain kiusataan tai rahaa kalastetaan, ja lisäksi luottamus Kristukseen tuhotaan täysin samalla kun kirkko on täynnä tekopyhiä ja epäjumalia”. Paavista Luther sanoi, että hän edustajineen esittää ”täysin harhautunutta tulkintaa Jumalan sanasta sekä sen vastaisin johtopäätöksiä”. Keväällä 1519 Luther jo mietiskeli sitä, onko paavi itse Antikristus vai ainoastaan hänen apostolinsa. Vähän myöhemmin hän kiisti myös kirkolliskokousten arvovallan ja sanoi, että Kristus yksin on kirkon pää maan päällä. Tämän pahemmin ei kukaan olisi voinut asettua Rooman kirkon johtoa vastaan. Vastaisku tulikin pian.
Vuonna 1519 Luther oli jo kuuluisuus ympäri Eurooppaa. Olihan hän uskaltanut asettua paavin arvovaltaa vastaan. Eräs henkilö kuvasi Lutheria tuolloin näin: ”Martti on keskipituinen, niin huolien ja opintojen kuihduttama, että hänen luunsa voi melkein laskea nahan läpi. Hän on miehekkään näköinen, elämänsä parhaassa kukoistuksessa (36-vuotias), ja hänellä on kantava, selvä ääni… Olemukseltaan ja esiintymiseltään hän on hyvin kohtelias ja ystävällinen, eikä hänessä ole mitään stoalaista karuutta tai äreyttä: hän käyttäytyy aina hyvin. Häntä moititaan vain yhdestä asiasta: kumotessaan väitteitä hän on jossain määrin kiihkeämpi ja purevampi …”.
Kesäkuun 24. päivänä vuonna 1520 julkaistiin Roomassa bulla, jossa Lutherille annettiin 60 päivää aikaa peruuttaa opetuksensa tai hän joutuisi kirkonkiroukseen kannattajiensa kanssa. Näihin aikoihin Luther julkaisi kirjan, jotka tekivät lopulliseksi välirikon Rooman kirkon kanssa. Niistä ensimmäinen oli nimeltään ”Saksan kansan kristilliselle aatelille”. Tuossa kirjassa Luther kirjoittaa: ”… paavi on oikea antikristus … paavi ei ole kaikkein pyhin vaan kaikkein syntisin. Jospa Jumala taivaasta mitä pikimmin hävittäisi istuimesi ja vajottaisi sen helvetin syvyyteen! Kuka on antanut sinulle vallan korottaa itsesi Jumalasi ylitse … sinun kurkullasi ja kynälläsi valehtelee ilkeä saatana … sinä väännät ja käännät Raamattua niin kuin itse haluat. Ah Kristus, Herrani, katsahda alas, anna viimeisen päiväsi pian tulla ja hävitä perkeleen pesä Roomassa!” – Tämän jälkeen ei sovusta enää ollut toivoakaan.
Tuossa kirjassa Luther esittää myös kirkon uudistamisen ohjelmansa. Sen mukaan pitäisi mm. lopettaa aneet, pyhiinvaellukset, sielunmessut ja pyhimysten muistopäivät, sallia pappien mennä naimisiin, rajoittaa luostarien toimintaa. Ihmisiä tulee ohjata kotiseurakuntiinsa, joiden elämä tulee uudistaa evankeliumin mukaiseksi. Siellä ihmisille tulee opettaa Raamattua ja kristillistä oppia. Luther sanoo: ”nytkin nuori kansa nääntyy ja surkeasti joutuu perikatoon keskellä kristikuntaa, koska siltä puuttuu evankeliumi, jota sille aina tulisi opettaa ja teroittaa … Eikö olisi kohtuullista, että jokainen kristitty 9- tai 10-vuotiaana osaisi koko pyhän evankeliumin?”. Lutherin kirjaa painettiin 4000 kappaletta mikä tuohon aikaan oli valtava määrä. Kirja myytiin loppuun kahdessa viikossa.
Seuraava Lutherin kirja syksyllä 1520 oli nimeltään ”Kirkon Baabelin vankeudesta”. Siinäkin Luther hyökkäsi paavia vastaan ja vähensi sakramenttien määrän seitsemästä kahteen eli kasteeseen ja ehtoolliseen. Luther myös korosti jälleen, että olennaista on usko Kristuksen lupauksiin eli ulkonainen osallistuminen sakramentteihin. Lopussa Luther sanoi: ”Olen todella halveksinut Teidän paavinistuintanne, Rooman kuuriaa … ette … voi kieltää, että se on turmeltuneempi kuin mikään Baabel tai Sodoma. Sikäli kuin ymmärrän, se on täysin rappiolla, toivottomassa tilassa ja surullisen kuuluisa jumalattomuudestaan”.
Wormsin valtiopäivillä
Saksa sai kesällä 1519 uuden keisarin, Kaarle V:n. Käytännössä Saksa oli kuitenkin jakaantunut kymmeniin hyvin itsenäisiin ruhtinaskuntiin.
3. tammikuuta 1521 Luther julistettiin Roomassa kirkonkiroukseen. Siinä todettiin myös, että jokainen maakunta, kaupunki tai seurakunta, joka suojelisi Lutheria, joutuisi kirkonkiroukseen. Samalla alkoivat Saksan valtiopäivät Wormsissa. Uutta keisaria vaadittiin siellä laatimaan käskykirje Lutheria vastaan.
Mutta sitten tapahtui jotain. Kansa nousikin vastarintaan. Roomaan lähettiin viesti: ”Koko Saksa on kapinassa. Yhdeksän kymmenesosaa huutaa Lutheria ja loput ’kuolema Rooman kuurialle’ (eli paavinistuimelle)”. Saksan ruhtinaat totesivat siksi keisarille, että jos Luther tuomittaisiin kuulematta häntä, se saattaisi hyvin johtaa kapinaan tai vallankumoukseen. Lutherkin kyllä huomasi, että tunnelma alkoi kiristyä Saksassa. Hän kuitenkin sanoi, ettei tahtoisi, että ”ihmiset taistelisivat evankeliumin puolesta väkivallalla ja tappamisella … Maailma on voitettava sanalla”. Luther kutsuttiin Wormsin valtiopäiville, ja niin hän kirjoitti ystävälleen Staupitzille: ”Nyt ei ole aika ujostella, vaan korottaa äänensä”.
Kun Luther lähti Wittenbergistä, suuret ihmisjoukot tulivat häntä vastaan kaikkialla. Hän saarnasi matkan varrella täpötäysissä kirkoissa. Ihmiset kuuntelivat saarnaa jopa kirkon ulkopuolella, kun eivät mahtuneet sisään. kaksituhatta ihmistä saattoi hänet sisään Wormsin kaupungin portista. Torvisoittokunta oli häntä vastassa. Myös monet Saksan ruhtinaat alkoivat asettua hänen tuekseen. Heitä tosin ehkä eniten suututti se, että paavi puuttui niin hanakasti Saksan sisäisiin poliittisiin kysymyksiin. Mutta oli ruhtinaiden joukossa myös monia, joita kosketti Lutherin julistama puhdas evankeliumi.
Luther itsekin ymmärsi, kuinka merkittävä oli tuo hänen käyntinsä Wormsin valtiopäivillä. Hän sanoi: ”Ellei minua estetä väkisin tai ellei keisari peruuta kutsuaan, menen Wormsiin Kristuksen lipun alla helvetin portteja vastaan”. Luther uhosi, että ”ennen sanoin, että paavi on Kristuksen sijainen. Nyt minä julistan, että paavi on Kristuksen vastustaja ja paholaisen apostoli”.
Luther haettiin valtiopäiville 17. huhtikuuta 1521. Paikalla kokouksessa oli itse keisari V, hänen neuvonantajansa, Rooman edustajat, seitsemän vaaliruhtinasta, kirkon piispat ja ruhtinaat, kaupunkien edustajat ja espanjalaisia sotilaita paraatiasuissaan. Keskelle salia oli pöydälle asetettu Lutherin kirjoittamat kirjat. Häntä pyydettiin vastaamaan kahteen kysymykseen: ”Oletko kirjoittanut nämä kirjat?” ja ”Oliko niissä jotain, minkä haluaisit peruuttaa?”. Luther häkeltyi silminnähden; eikö tulisikaan mitään väittelyä? Eikö hän saisi perustella opetuksiaan? Hän vastasi kuitenkin kuuluvalla äänellä: ”Kirjat ovat kaikki minun, ja olen kirjoittanut vielä enemmänkin … Tämä koskee Jumalaa ja hänen sanaansa. Tämä koskee sielujen pelastusta … Pyydän hartaasti, antakaa minulle aikaa”. Lutherille annettiin yksi päivä aikaa vastata. Majapaikassaan Luther kirjoitti: ”Niin kauan kuin Kristus on armollinen, en peru mitään”.
Seuraavana päivänä Luther kutsuttiin valtiopäivien eteen illan hämärtyessä. Kynttilänvalossa hän nyt vastaili kysymyksiin: ”Olen kirjoittanut kristillisestä uskosta ja hyvistä teoista niin kunniallisesti, selvästi ja kristillisesti”, että joka vastustajat arvostavat niitä. Niitä hän ei varmasti peruisi. Luther koetti saada kuulustelijansa keskustelemaan itse asioista. Tästä hän kuitenkin kieltäytyi. Yksittäinen ihminen ei kuulemma voi kyseenalaistaa koko kirkon traditiota. Niinpä Lutherille esitettiin vain yksi kysymys: ”Perutteko vai ette?”. Luther vastasi ”ilman sarvia ja hampaita”: ”Mikäli minua ei saada vakuutetuksi Raamatun todisteiden ja avointen, selkeiden perusteiden ja päättelytaidon avulla – ja omatuntoni on sidottu Jumalan sanaan – en voi enkä tahdo peruuttaa mitään, sillä ei ole turvallista eikä viisasta toimia vastoin omaatuntoaan”. Sitten hän lisäsi: ”Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen”.
Tätä puheenvuoroa voi pitää koko uskonpuhdistuksen vedenjakajana. Koko maailmalle oli nyt tehty selväksi, mistä asioista uudistajat olivat eri mieltä Rooman kirkon kanssa. Eivätkä uskonpuhdistajat olleet valmiit tinkimään vaatimuksistaan. Tästä lähtien jokaisen oli valittava puolensa; joko paavin tai Lutherin kannattajien joukosta. Wormsin kaupunkiin alkoi joka puolelle ilmestyä kylttejä, joissa oli nauhakengän kuva. Se oli talonpoikaiskapinan symboli. Siksi ruhtinaat ja piispat alkoivat huolestua toden teolla. Johtaako Lutherin aloittama uskonpuhdistus kapinaan ja sisällissotaan?
Keisari ilmoitti, että Saksa tukisi edelleen paavia ja katolista kirkkoa. Luther sen sijaan tuomittiin, mutta häntä ei vangittu. Keisari määräsi hänet matkustamaan suoraan Wittenbergiin, ja niin hän lähti huhtikuun 26. päivänä huomaamatta seurueineen Wormsista. Noin viikon päästä hän oli kahden seuralaisena kanssa vielä matkalla, kun metsätiellä neljä tai viisi aseellista ratsastajaa kaappasi Lutherin. Hän luuli päiviensä nyt päättyvän, mutta asemiehet olivatkin vaaliruhtinas Fredrikin sotilaita, jotka veivät Lutherin turvaan Wartburgin linnaan. Siellä Luther sai lämpimän vastaanoton. Hänen munkinvaatteensa vaihdettiin ritarin asuun ja hän antoi partansa ja hiuksensa kasvaa, ettei häntä tunnistettaisi. Vain kaikkein luotettavimmat henkilöt saivat tietää, että Luther oli linnassa.
Luther vietti Wartburgin linnassa kymmenen kuukautta. Ne olivat hänen elämänsä tuotteliainta aikaa; hän kirjoitti kymmenkunta kirjaa ja käänsi koko Uuden testamentin saksaksi yhdessätoista viikossa! Se oli huikea suoritus, mutta siitä huolimatta hän kirjoitti: ”Täällä minä vetelehdin päivät pitkät laiskana ja maha täynnä ruokaa!” Kaiken lisäksi UT oli käännetty niin loistavasti, että se loi perustan koko saksan kirjakielelle.
Yksi Wartburgissa syntyneistä kirjoista oli Marian kiitosvirren selitys. Siinä hän kääntää ylösalaisin keskiajan opetuksen Mariasta. Maria ei ollutkaan itsessään pyhä ja nuhteeton, vaan Jumala valitse tytön, joka ei itsessään ollut mitään, ja teki hänestä Poikansa äidin. Luther sanoi: ”Maria ei tee mitään; Jumala tekee kaiken”.
Maaliskuun 6. päivänä 1522 Luther palasi Wartburgin linnasta Wittenbergiin (hän oli kyllä kerran salaa käynyt siellä jo joulukuussa). Uskonpuhdistus alkoi näihin aikoihin vaikuttaa mm. siihen, että yhä useammat munkit luopuivat munkkiudestaan, ehtoollista alettiin jakaa maallikoille, seurakuntiin alettiin asettaa evankelisia pappeja jne. Uskonpuhdistus sai kaiken tämän seurauksena myös ensimmäiset marttyyrinsa. Alankomaissa poltettiin vuonna 1523 roviolla kaksi uskonpuhdistuksen kannattajaa.
Jo hyvin pian levisi uskonpuhdistusliike myös Sveitsiin, jossa Ulrich Zwingli nousi sen johtajaksi. Uskonpuhdistus sai Sveitsissä kuitenkin erilaisen muodon kuin Saksassa. Sveitsin uskonpuhdistajat halusivat hävittää kaiken katolisen, mutta tulivat samalla hävittäneeksi myös hyviä ja rakentavia asioita. Ehtoollisen suhteen sveitsiläiset hylkäsivät ajatuksen siitä, että leipä ja viini olisivat oikeasti Kristuksen ruumis ja veri. Tästä syntyi kitkerä kiista Lutherin ja Zwinglin kannattajien välille. Tämän kiistan seurauksena ovat luterilaiset ja reformoidut (kalvinilaiset, presbyteerit ym.) edelleen erossa toisistaan.
Luther oli vuonna 1521 sanonut: ”Minua he eivät ikinä pakota ottamaan vaimoa!” Neljä vuotta myöhemmin hän joutui kuitenkin syömään sanansa. Lutherin ovelle ilmestyi nimittäin joukko nunnia, jotka olivat olut- ja sillitynnyreissä paenneet luostarista. Lutherin onnistui järjestää kaikille muille paikat ja jopa aviomiehet, mutta Katharina von Bora jäi yli. Luther kirjoitti: ”Yhtäkkiä, odottamatta, ajatellessani aivan muita asioita, Herra asetti niskaani avioliiton ikeen”. Avioliitto tuli yllätyksenä monille Lutherin ystävillekin. Luther oli tuolloin 42-vuotis ja vaimo 26-vuotias. Luther sanoi, että oli aika järkytys herätä aamulla palmikot tyynyllä vieressään. He saivat kuusi lasta ja elivät onnellisina yhdessä. Lutherien avioliitosta muodostui pitkäksi ajaksi esikuva evankelisesta perheestä ja varsinkin papin perheestä (sellaisiahan ei keskiajalla ollut).
Uskonpuhdistus vaikutti siis moniin asioihin. Silti Luther sanoi: ”Minä en tehnyt mitään, vaan annoin Sanan tehdä tehtävänsä”. Eli kun puhdasta evankeliumia julistettiin ja ihmiset uskoivat siihen, se alkoi muuttaa sekä yksilöiden että seurakuntien elämää. Ja samalla se vaikutti myös maalliseen yhteiskuntaan ja valtioihin. Luther kirjoittikin: ”Minä vain opetin, saarnasi ja kirjoitin Jumalan sanaa … ja samalla kun minä nukuin tai join Wittenbergin olutta yhdessä ystävieni Filipin tai Amsdorfin kanssa, Jumalan sana heikensi paavinvaltaa niin, ettei yksikään ruhtinas eikä keisari ole ikinä aiheuttanut sille niin suurta tappiota. Minä en tehnyt mitään. Sana teki kaiken”.
1520-luvun puolivälissä ei politiikkaa ja uskontoa enää voinut erottaa toisistaan. Vaikka Luther oli julistettu lainsuojattomaksi, ruhtinaat eivät tehneet elettäkään hänen vangitsemisekseen. Vuonna 1522 valtaan tullut uusi paavi vaati hallitsijoita toimiin Lutheria vastaan, mutta ei saanut vastakaikua. Saksan kansan pääosa ja monet ruhtinaat olivat ryhmittyneet Lutherin tueksi.
Vuonna 1527 Luther oli 44-vuotias. Koska elinikä tuohon aikaan oli keskimäärin 40 vuotta, Luther kutsui tästä lähtien itseään vanhukseksi. Hänellä oli jatkuvia sairauksia, jopa kohtauksia, joista hän ei uskonut selviävänsä. Samoihin aikoihin riehui myös rutto Saksassa. Lisäksi Luther oli taipuvainen masennukseen, mikä teki hänen elämänsä usein hyvin raskaaksi. Hän oli kuitenkin edelleen valtavan tuottelias. Tästä lähtien hänen työssään korostui paimenuus. Hän oli uskon puolustaja. Tällöin alkoivat myös uusien evankelisten seurakuntien tarkastukset joissa Luther toimi ikään kuin piispana. Hän kirjoitti: ”Tarkastuksemme sujuu joutuisasti. Mitä surkeutta täältä löytyykään!” Kansa oli laiskaa tulemaan kirkkoon, markkinoita ja ryyppäämistä harjoitetaan myös pyhäisin. Luther hämmästyi sitä uskonnollista tietämättömyyttä, joka vallitsi kansan parissa.
Siksi hän kirjoitti vuonna 1520 Vähän katekismuksen. Sen esipuheessa hän sanoo: ”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan. Kaikkien heidän kuitenkin pitäisi olla kristittyjä, kastettuja ka pyhän ehtoollisen sakramentin nauttijoita, vaikka eivät osaa Isä meidän -rukousta, uskontunnustusta eivätkä kymmentä käskyä. He antavat elämänsä kulua niin kuin tyhmän karjan ja järjettömien sikojen elämä kuluu. Evankeliumin tultua nyt julki he ovat silti oppineet mestarillisesti väärinkäyttämään kaikkea vapautta”. ”Voi teitä, myllynkivi kaulaanne!”, hän sanoi piispoille, jotka antoivat tilanteen vain jatkua tällaisena.
– Mitähän Luther sanoisi, jos näkisi tilanteen tämän päivän Suomessa?
Papeille ja perheenisille Luther laati Ison Katekismuksen. Siihen hän kiteytti kristillisen uskon ja elämän sisällön.
Tummat pilvet olivat kuitenkin kohoamassa Saksan ja uskonpuhdistajien taivaalle. Turkkilaiset olivat piirittämässä Wieniä ja keisari kutsui Saksan valtiopäivät koolle Speyeriin vuonna 1529. Keisarin mielestä harhaopin, siis luterilaisuuden, sietäminen on suoraan yhteydessä Saksan heikkouteen turkkilaisten edessä. Sekä turkkilaisista että luterilaisista piti päästä eroon!
Speyerissa syntyi nimitys ”protestantit”. Kuusi ruhtinasta ja joukko kaupunkien edustajia julkaisivat siellä protestinsa siitä, että valtiopäivillä koetettiin rikkoa sopimusta uskontorauhasta. Kolme vuotta aiemmin oli nimittäin sovittu, että kukin alue oli itse vastuussa oman alueensa uskonnollisista asioista. He sanoivat, että Jumalan kunniaa ja sielujen pelastusta koskevissa asioissa jokaisen on itse vastattava Jumalalle. Kun protestanttien edustajat tulivat neuvottelemaan asiasta, keisari heitti heidät vankilaan.
Saksa oli selvästi ajautumassa kohti sisällissotaa. Keisari vaati katolisen uskon palauttamista koko maahan, vaikka aseellisin keinoin. Monet ruhtinaat vaativat sen sijaan oikeutta päättää itse omien alueittensa uskon asioista. Kun Lutherilta tultiin kysymään neuvoa, hän vastasi määrätietoisesti, ettei aseelliseen taisteluun pidä ryhtyä. Se vain hukuttaisi koko Saksan vereen.
Keisari Kaarle V toimi kuitenkin tässä tilanteessa viisaasti. Hän pyysi Lutherilta ja uskonpuhdistajilta selontekoa siitä, missä asioissa he olivat eri mieltä Rooman kirkon kanssa. Heidän pitäisi tulla vuonna 1530 Augsburgin valtiopäiville tekemään selkoa uskostaan. Lutheria ei uskallettu päästää Augsburgiin, mutta Melanchthon lähti sinne eräiden muiden uskonpuhdistajien kanssa. Kesäkuun 25. päivänä valtiopäivillä luettiin Melanchthonin laatima ja Lutherin hyväksymä Augsburgin tunnustus. Tästä asiakirjasta tuli luterilaisen kirkon kaikkein tärkein tunnustuskirja.
Augsburgin tunnustuksessa sanotaan, ettei ”meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään, mikä sotisi Raamattua tai katolista kirkkoa vastaan”. Kuitenkin tunnustuksessa sanotaan, että ”kun piispat opettavat tai määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä”… ”Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia” (XXVIII).
Augsburgin tunnustukseen on tiivistetty Raamatun oppi. Keskeisin on pykälä IV vanhurskauttamisesta: ”Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden, uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä”.
Kaiken kaikkiaan pyrkii Augsburgin tunnustus vain ilmaisemaan koko kristillisen kirkon uskon ja opin, ei vain jonkin yksityisen kirkkokunnan opetusta. Siihen sisältyy myös luettelo niistä epäkohdista, jotka on poistettu luterilaisissa seurakunnissa. Näitä ovat ehtoollisen tarjoaminen vain yhdessä muodossa (leipänä), pappien naimattomuus, messut kuolleiden puolesta ja yksityismessut, vaatimus luetella kaikki synnit ripissä (kuka siihen pystyisi?) ja munkkilupaukset. Kantaa otettiin myös erilaisten perinnäissääntöjen, kuten ruokien erottelun, paastojen ja pyhäpäivien oikeaan käsittämiseen. Augsburgin tunnustuksessa torjutaan myös se, että kirkko sotkeentuisi maallisiin asioihin ja lainkäyttöön.
Augsburgin tunnustuksen tarkoitus oli päästä sovintoon luterilaisten ja katolisten välillä. Kaikille kävi kuitenkin nyt selväksi, että näiden kahden suuntauksen välille oli auennut ammottava railo, jota ei enää voinut kuroa umpeen. Uskonpuhdistuksen vastustajat laativat asiakirjan ”Augsburgin tunnustuksen kumoamus”. Melanchton taas laati ”Augsburgin tunnustuksen puolustuksen”, joka myöhemmin otettiin mukaan Luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Rintamalinjat olivat siis vedetty. Odoteltiin enää sotaa. Se alkoikin ennen Lutherin kuolemaa ja vasta vuonna 1555 päästiin rauhaan, jossa Saksa jakautui katolisiin ja luterilaisiin ruhtinaskuntiin. Tuota rauhaa kutsuttiin Augsburgin uskontorauhaksi. Keisari luopui vaatimasta sitä, että luterilaiset kääntyisivät takaisin katoliseen uskoon. Rauhan periaatteena oli ”kenen maa, sen uskonto” (cuius regio, eius religio). Ennen rauhaan pääsemistä virtasi kuitenkin turhaan verta. Ja jatkuivathan katolisten ja evankelisten väliset sotatoimet vielä kolmikymmenvuotisessa sodassa 1600-luvun puolella (1618 – 48). Aseilla ei ihmisten uskoa kuitenkaan voida päättää, ja niin evankelinen usko säilyi ja jatkoi etenemistään myös tänne Pohjan perukoille.
Ks. myös Miksi uskonpuhdistus tapahtui?
Ehtoollisvieraanvaraisuus sekä avoin ja rajattu ehtoolliskäytäntö ovat jälleen erilaisilla tapeteilla. Ystäväni helluntaiseurakunnasta kertoi, että heidän seurakunnassaan on siirrytty täysin avoimeen ehtoolliskäytäntöön. Se tarkoittaa luopumista rajatusta käytännöstä, jossa vain seurakuntaan tai samaan kirkkokuntaan ja tunnustukseen (ellei muutakin ole sovittu) kuuluvat voivat lähtökohtaisesti nauttia yhdessä ehtoollista. Piispainkokous Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kuuluu miettivän samaa teemaa periaatteen ja hallinnollisen elämän tasolla. Paikallisissa luterilaisissa seurakunnissahan on eletty jo vähintäänkin viimeiset vuosikymmenet täysin avoimen käytännön mukaisesti: Kaikki saavat tulla ja keneltäkään ei kysytä mitään, eikä heitä myöskään ohjeisteta mitenkään tai mihinkään. Kirkkolain virallinen käytäntö on kuollut kirjain. Kenellekään ei kerrota sitä, että oikeasti ja virallisella tasolla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoolliskäytäntö on vanhastaan ollut ja on yhä edelleen avoin rajattu – eikä siis kaikille täysin avoin.
Tämä uutinen voikin tuntua siksi monille hankalalta ymmärtää. Monilla ihmisillä ehtoolliskäytännöistä puhuminen herättää pelon ulossulkemisesta tai mielivaltaisesta kontrollista. Ehtoolliselle meneminen mielletään nykyään, kuten uskonto muutenkin, vain minun ja Jumalan väliseksi jutuksi, johon kukaan muu ei saa tulla väliin sorkkimaan. Useimpien intuitiivinen yksilön näkökulmasta nouseva logiikka menee näin. Jos kaikki on armoa, miksi pystytetään raja-aitoja eri tavoin uskovien välille? Jos kaikki on armoa, eikö ehtoolliselle tulemisesta vanhassa avoimessa rajatussa käytännössä tule uusi suoritus, pitäisi kyetä ylittämään rima, vaikka Kristuksessahan kaikki rimat on jo ylitetty ja voitettu? Kaikki hyväksytään armossa, eikä keneltäkään kysytä tai vaadita enää mitään? Näistä nopeista intuitiivisista arvioista huolimatta tai ehkä juuri niiden tähden, olisi kuitenkin syytä pohtia kummankin tarjolla olevan maiseman olemusta vielä kertaalleen. Tämä olisi hyvä tehdä aiheeseen liittyvästä pelosta huolimatta. Jos vanhan käytännön mieltä haluaa ymmärtää, tulee vaihtaa perspektiiviä ja yrittää kuunnella asiaa sen omasta maailmasta katsoen. Ehkäpä näin pelotkin voivat laantua? Ehtoolliskäytäntöjä tulee miettiä lyhyen tähtäimen näkökulman sijaan myös yhteisön pitkän tähtäimen kehityksen näkökulmasta. Pitää kysyä rauhassa: Mikä on tuon vanhan käytännön logiikka ja miten se vastaa siihen kohdistettuihin rajoittuneisuuden syytöksiin ja epäilyihin? Kysymys voidaan muotoilla myös näin: Onko täysin avoin käytäntö sittenkään niin avointa ja avoin rajattu rajoittunutta? Vai onko sittenkin avoin rajattu avointa ja täysin avoin rajoittunutta?
1. Sentähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu, 2. vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä. (2. Kor. 4:1-2)
Paavali puhuu korinttilaisille klassisen avoimen rajaavan ehtoolliskäytännön(kin) perustasta sanoessaan, että apostolien puhe ei nouse kavaluudesta, vaan Jumalan sanan totuuden julkituomisesta, joka on varsinainen Kristuksen kirkon suositus ihmisten omilletunnoille Jumalan edessä. Lähtökohtana ei siis ole se, mikä sopii hallitsijalle, mikä menee kaupaksi, mikä on helppoa tai ihmisten mielenmukaista. Mikään näistä edellä mainituista ei syvimmältään ole avointa tai avoimuuden mukaista kristillisessä kirkossa. Niillä voi toki olla avoimuuden maine ihmisten mielissä tai julkisessa keskustelussa tai mediassa, mutta Paavalin kriteeristön mukaista avoimuutta ne eivät edusta, vaan pikemminkin tämän maailman alkeisvoimia. Kirkko ei seiso (tai kaadu) syvimmiltään ihmisten, vaan nimenomaan Jumalan edessä. Jumalan eteen se myös (ehtoollis)kutsussaan on tahtonut ihmisiä klassisesti viedä. Vain Jumalan edessä ja Jumalan sanaan sidottuna omatunto voi toimia oikeassa merkityksessä. Jos omatunto ja kirkko irrotetaan Jumalan sanasta ja molemmat viedään ihmisten eteen ja sidotaan heihin tai ajan ääniin, kumpainenkin muuttuu ja turmeltuu. Avoimuus raamatussa nousee siis avoimesta Raamatusta ja sen opetuksesta. Jos avoin Raamattu rajaa jotain, se on syvimmältään kristitylle ja kaikille parhaaksi ja tämä täytyisi kyetä kertomaan avoimesti myös kaikille, vaikka onkin toki inhimillisesti ja psykologisesti vaikeaa vastustaa ympäröivän maailman ja sen enemmistön ääntä. Kaikki ongelmat eivät toki tällä perusmaiseman kirkastamisella ratkea, mutta ilman sitä mitään selvyyttä ei ole tarjolla. Mitä sitten tarkoittaa Paavalin puhe raja-aitojen kaatamisesta?
11. Muistakaa sentähden, että te ennen, te lihanne puolesta pakanat, jotka olette saaneet ympärileikkaamattomien nimen niiltä, joita, lihaan käsillä tehdyn ympärileikkauksen mukaisesti, sanotaan ympärileikatuiksi – 12. että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa; 13. mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä. 14. Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, 15. kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, 16. ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. 17. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; 18. sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö. 19. Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, 20. apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, 21. jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; 22. ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.(Ef. 2:11—20)
Kun Raamattu Paavalin suulla opettaa näin voimakkaasti ja selkeästi Kristusta lain täyttymyksenä ja loppuna ja samalla korostaa myös erottavien väliseinien purkamista juutalaisten ja pakanoiden väliltä, herää kysymys. Eikö hän siis ole myös erottavien väliseinien ja raja-aitojen purkaja Kristittyjen ja kirkkojen väliltä? Eikö siis ehtoollispöydänkin tältä pohjalta pitäisi olla kaikille avoin teologisiin ajatuksiin tai elämän vaellukseen katsomatta? Eikö siis kaikki rajaaminen ole Kristuksen kumoamaa rajoittuneisuutta, joka pitää rajata pois?
Ei lukollinen ovi talossa tarkoita tietenkään sitä, ettei kukaan oven ja siinä olevan lukon tähden voi enää päästä sisälle taloon. Useimmilla meillä on lukolliset ovet ja silti talossa käy sekä perheväkeä että vieraita ilman että kukaan asiasta enempää ahdistuu. Väittäisin, että suurempi ahdistus seuraa siitä, että lukollinen ovi poistetaan talosta ja yritetään sitten leikkiä kaikille avointa ja turvallista elämää. Kristuksen täyttymyksessä meillä kaikilla todellakin on pääsy Isän tykö. Tämä on toteutunut klassisesti kuitenkin juuri siinä, että kirkko on halunnut pysyä ja seistä apostolien ja profeettojen perustuksella Kristuksessa eikä missä tahansa maailman turuilla ja toreilla tai kulloistenkin virtausten vaatimilla pidäkkeettömillä aukioilla. Vain apostolien ja profeettojen perustuksella Kristuksessa kaikilla kristityillä on ollut yhdessä Hengessä pääsy Isän luo. Näin ovat kautta vuosisatojen kirkot ja kristityt yhdessä uskoneet ja juuri siksi myös kirkoissa on ollut lukollinen ovi. Ei siksi, ettei kukaan tulisi Kristuksen yhteyteen, vaan siksi, että elämme langenneessa maailmassa, jossa kaikenlainen uskominen ja eläminen ei saisi pesiytyä pysyviksi elämän käytännöiksi kirkossa. Kirkko on uskonut, että Jeesus on totuus ja Jumalan sanan ilmoitus on hänessä myös totta. Siksi klassinen (avoin, mutta rajaava) ehtoolliskäytäntö ei ole koskaan voinut ekumeenisesta ystävällisyyteen pyrkimisestä huolimatta olla täysin avoin. Ehtoollinen ei ole pelkkä yksilön ja Jumalan välinen juttu, josta yksilö täysin oman halunsa mukaan päättää, kuten hampurilaisen valinnasta McDonaldsilla. Kirkossa kuten yhteiskunnassakin se, mitä yksilöt tekevät tai jättävät tekemättä, vaikuttaa aina myös toisiin ja kokonaisuuteen. Siksi ehtoollinen on ollut vain rajatusti avoin niin kunkin kirkon yksilöiden suhteen kuin eri kirkkokuntien edustajien välilläkin.
Kysymys ei tällöin ole siitä, etteikö kaikilla olisi vapaa pääsy Kristuksen yhteyteen, vaan siitä, että kaikilla on ja tulee olla myös avoin ja vapaa pääsy sen tietämiseen ja omistamiseen kuka Kristus on ja mitä vapaus hänessä tarkoittaa. Vapaus Kristukseen ja Kristuksessa ei merkitse vapautta Jumalan sanan totuudesta, vaan vapautta Jumalan sanan totuuteen, kuten edellä korinttilaiskirjeestä näimme.
Jumalan sanalla on sekä opilliset että eettiset ulottuvuutensa, johon se Kristuksessa meitä kutsuu. Tästä syystä riittävää opillista yksimielisyyttä on niin kirkkokuntien kesken kuin niiden sisälläkin toisaalta etsitty ja toisaalta edellytetty. Vastaavasti määrättyä kristillistä elämäntapaa eettisissä asioissa on yhdessä etsitty ja vaadittu kaikissa klassisissa kirkoissa ja aika pitkään myös useimmissa myöhemmissäkin reformaation jälkeisissä kirkoissa. Kaikki tämä on sitten nimenomaan konkretisoitunut tavalla tai toisella juuri ehtoollispöydässä ja sen käytännöissä. Ehtoollispöytä on voitu sulkea ja ehtoollinen evätä opillisten tai elämän vaellukseen liittyvien eettisten syiden tähden yksilöiltä tai ehtoollisyhteys katkaista kirkkojen väliltä. Tässä ole ollut ennen viimeisiä vuosikymmeniä mitään erityisen kummallista.
Annan esimerkin molemmista. Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa on ollut tapana viettää teologisia opintopäiviä ja sinne myös yleensä kutsutaan arvovaltaisia teologisia vieraita. Yhtenä perinteisenä osana ohjelmaa noilla päivillä on ollut myös piispan johdolla suoritettu ehtoollisen vietto jonkin päivän tai päivien päätteeksi. Jonain vuonna 1990-luvulla ulkomaiseksi vieraaksi oli kutsuttu amerikkalainen baptisti professori D.A. Carson. Samoilla päivillä piispoista vieraana oli myös Helsingin piispa Eero Huovinen. Kun sitten tapahtumaan liittyvää ehtoollismessua oltiin valmistelemassa, joku järjestävistä papeista kysyi piispalta, voisiko myös amerikkalaisen vieraan kutsua ehtoollispöytään. Kysymys oli sikäli psykologisesti ymmärrettävä, että professori Carson oli postmodernismia käsittelevissä luennoissaan puolustanut voimakkaasti Raamatun merkitystä ja kristinuskon perustotuuksia tavalla, joka oli varmaan tehnyt myönteisen vaikutuksen moniin paikalla olleisiin kuulijoihin. Eero Huovinen kuitenkin vastasi asiaan rauhallisella ja ystävällisellä tyylillään esittämällä vastakysymyksen, jonka ajatus oli tämä: Meidän kirkollammehan ei taida olla ehtoollisyhteyttä baptistien kanssa? Carson ei siis tullut ehtoolliselle.
Eettisestä elämänvaellukseen liittyvästä rajaavasta kannanotosta puhuttelevan esimerkin antoi puolestaan nykyinen katolisen kirkon Paavi Franciscus, joka saarnatessaan ulkoilmamessussa Italiassa paitsi julkisesti tuomitsi mafian julmat teot, myös sanoi, että mafian jäsenillä ja sen kanssa veljeilevillä (maallikoilla tai papeilla) ei ole asiaa ehtoollispöytään katolisessa kirkossa (vanhan teologisen kielen mukaisesti Franciscus sanoi: heidät kiroaa katolinen kirkko).
Paradoksaalisesti ehkä näistä esimerkeistä jälkimmäinen on monille helpompi ymmärtää ja hyväksyä. Mafian ja katolisen kirkon suhteita käsittelevän ohjelman puitteissakin juuri tällaista sitovaa ja rajaavaa kantaa selvästi odotettiin ja edellytettiin. Sen sijaan ”kaikki saavat tulla ja myös elää miten tahtovat” ehtoolliskäytännön roomalaiskatoliset soveltajat tuomittiin sorron ja väkivallan mahdollistajina ja kaikkien mafian murhaamien pappien ja kristittyjen pettäjinä.
Jälkimmäisen esimerkin kautta on ehkä myös helpompi yrittää ajatella avoimen rajatun ehtoolliskäytännön mieltä ja täysin avoimen ehtoolliskäytännön rajallisuutta. Kolmannen valtakunnan keskellä elänyt ja kuollut luterilainen teologi Dietrich Bonhoeffer esitti ajatuksen, että kirkko, joka menettää kyvyn sitoa (vanhassa kirkollisessa kielenkäytössä on tässä sana kirota), menettää myös kyvyn päästää (siunata). Lukollisella ovella ja avaimilla on kaksi tehtävää: Sulkea ja avata. Molemmat ovat tärkeitä. Vain toisen kanssa mikään talo ei voi pärjätä pitkällä juoksulla. Jos yrittää selvitä pelkällä avaamisella tai poistaa lukolliset ovet kokonaan on ennen pitkää vaikeuksissa, joista ei voi selvitä. Näinhän katolinen kirkkokin Italiassa oli joutunut hankaluuksiin, kun jotkut papit ovat aikojen saatossa yrittäneet selvitä pelkän päästöavaimen kanssa suhteessa ”hurskaisiin” mafian jäseniin. Syntien anteeksiantamus oli julistettu, mutta elämäntapamuutosta eli mafiasta irtautumista ei ollut vaadittu.
Dokumentin opetus, kuten myös moderniin lasten kasvatukseen liittyvän keskustelun opetus on ollut, että rakkaus ja rajat eivät sulje toisiaan pois, vaan päinvastoin tarvitsevat toisiaan. Talo ilman lukollista ovea ei ole mitenkään mielekäs idea. Se, mikä pätee tavallisiin perheisiin, pätee myös Jumalan perheeseen. Jos väärinkäytöksiin ei rajaamalla puututa, ongelmiin joutuvat ennemmin tai myöhemmin sekä yksilöt että kirkko yhteisönä. Häpeällisille salateille hylätään tällöin yksilöt, jotka oppivat, että armo antaa luvan ja siunauksen heidän epämoraaliselle elämäntavalleen. Vastaavasti turmioon joutuu myös se kirkko yhteisönä, joka tämän (oman)luvan ja siunauksen suoraan tai epäsuorasti antaa. Kirkko tuhoaa ja korruptoi itsensä, kun se ei hylkää häpeällisiä salateitä, vaan sallii ne. Jos kirkko ei hylkää häpeällisiä salateitä, se sen sijaan hylkää Jumalan sanan totuuden ja lakkaa suosittamasta sitä ihmisten omille tunnoille.
Vaikka ”kaikki käy, koska armo”-strategia voisi lyhyellä tähtäimellä ja yksilön perspektiivillä olla mukava ja menestyksekäs, on se lopulta aina tuhoisa yhteisön ja kirkon opin kannalta. Jumalan sana nimittäin korvautuu tällä tiellä jollain muulla. Tämän vanhan tarinan voi lukea Lutherin mukaan jo lankeemuskertomuksesta. Langettaessaan ihmiset Perkele ensin toki liittyy näennäisesti Jumalan sanaan, mutta se tekee sen vain voidakseen seuraavaksi kyseenalaistaa Jumalan sanan. Perkele taas kyseenalaistaa Jumalan sanan nimenomaan voidakseen kumota sen. Kaiken tämän päämääränä on, että Perkele kumottuaan Jumalan oman sanan (ette suinkaan kuole) voi korvata sen lopulta omalla sanallaan (vaan Jumala tietää, että sinä päivänä kun te syötte siitä, te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan).
Vaihtoehtona lankeemuksen tielle klassinen kristillinen ja luterilainen opetus on korostanut sanaa ja sakramenttia ja näiden yhteyttä. Tärkeää on tosiaankin ollut, että näiden yhteyttä toisiinsa ei saa katkaista tai hämärtää. Luterilaisissa kirkoissa tämä näkyy myös tai ehkä monin paikoin enää vain siinä, että ulkonaisesti alttari ja saarnastuoli on sijoitettu tasapainoon kirkkoarkkitehtuurissa. Tilan viesti on selvä: Molemmat kuuluvat yhteen ja tarvitsevat toisiaan. Ei ole alttaria (ehtoollista) ilman saarnastuolia (Jumalan sanan opetus), eikä toisinpäin. Tämä on konkretisoitunut myös vanhassa avoimessa, mutta rajatussa ehtoolliskäytännössä. Jumalan sana avaa, rajaa ja tarvittaessa sulkee ehtoollisen. Ehtoollinen avautuu ja rajautuu Jumalan sanasta ja sanaan. Näiden yhteyttä ei saisi katkaista, mutta juuri tämän siirtymä täysin avoimeen ehtoolliskäytäntöön vääjäämättömästi pitkällä juoksulla tekee. Sana eli Pää (sana tulee suusta eli päästä) ja Sakramentti (kaste yhdeksi ruumiiksi sekä osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja vereen ehtoollisessa) eli Kristuksen ruumis tarvitsevat toisiaan. Kun molemmat ovat oikein ja oikeassa suhteessa toisiinsa, koko Kristus on läsnä seurakunnan keskellä. Päätä ei saa irrottaa ruumiista puhuvaksi pääksi vailla kehoa, kuten joissakin reformaation jälkeisissä uskonsuunnissa on tehty. Mutta yhtä väärin on leikata pää irti ja jättää se messun ulkopuolelle, etteivät ”yhteys”, evankeliointi tai uskonnolliset markkinat vaan häiriytyisi Jumalan sanan puhumisen ja noudattamisen takia.
Saman asian voi sanoa myös toista kuvaa käyttäen. Kristillinen usko ja luterilaisuus on kuin juna ja raiteet. Juna tarvitsee kulkeakseen kaksi kiskoa, jotka on kytketty aivan tietyllä tavalla ja leveydellä, junan muuttumattomalla leveydellä, toisiinsa ja jotka kulkevat aina ja jatkuvasti samaan suuntaan tällä etukäteen ja yhdessä määritellyllä tavalla. Kahden raiteen täytyy siis seurata koko ajan ja jatkuvasti toisiaan, kulkea samaan suuntaan ja säilyttää suhteensa toisiinsa. Vaikka tuntuisi kuinka hienolta, innovatiiviselta ja vapaalta ajatukselta, että ”hei pakkoko molempien kiskojen on yhdessä mennä samaan suuntaan ainakaan koko ajan”, niin se nyt vaan ei ole niin nerokas idea kuin voisi joskus tuntua. Jumalan sana ja sakramentit on Raamatussa kytketty toisiinsa aivan tietyllä kristologisella tavalla. Kastaminen ja opettaminen (kastakaa ja opettakaa heitä pitämään kaikki…) ja ehtoollinen ja sen opettaminen, mikä eli kuka ja miten ehtoollisessa on, kulkevat kristillisessä uskossa toisiinsa kytkettyinä kuin junan raiteet. Ja näin on hyvää ja ystävällistä, koska vain näin Gospel-train eli evankeliumi juna voi kulkea ja pysyä raiteillaan.
Täysin vapaa tai epäselvä, useinhan nämä ovat yksi ja sama asia, ehtoolliskäytäntö taas on epäystävällinen ja erittäin vaarallinen. Se ei tätä ilmiselvää junan kulkemisen peruslogiikkaa tunnusta, vaan vähättelee sitä. Kuten raideleveyksiä, myös tunnustuksia on toki erilaisia. Silti vain saman raideleveyden junilla voi ajaa samoja kiskoja turvallisesti ja raiteilla pysyen. Raideleveyden muuttaminen yhdellä alueella omaksi erilaiseksi verrattuna toisiin saman maan alueisiin, ei tältä pohjalta ole myöskään hyvä idea. Siksi kristillinen kirkko on pyrkinyt ajamaan samoilla raamatusta nousevilla raideleveyksillä kaikkialla. Jos raideleveyksistä on tullut epäselvyyttä, se on pyrkinyt neuvottelemaan niistä ja löytämään yksimielisyyden asiassa. Koko ajan näin tehtäessä on ollut itsestään selvää, että kullakin radalla kummankin raiteen suhde toisiinsa ei voi olla mitä vaan ja vain saman raideleveyden junat voivat kulkea samoilla raiteilla. Täydellistä itsepetosta sen sijaan on sellaisen väittäminen, että raideleveyksillä ei nyt varsinaisesti ole väliä tai että eihän kiskoparin kiskojen nyt koko ajan tarvitse olla linjassa toisiinsa nähden. Täysin vastuutonta on myös sellainen politiikka, että jos jossakin silmämääräisesti jo näyttää, että kiskot harittavat eri suuntiin, asia jätetään korjaamatta. Mutta jos mahdollista vieläkin hankalampaa on, jos ratayhtiön paikallispomot julistavat yleisesti, että meillä kaikilla voi olla erilaiset kiskovälit ja kiskoparin toisistaan poikkeavat suunnat ovat OK. Tai vaikka kiskoparin kiskot näyttäisivät kulkevan suhteessa toisiinsa eri suuntaan, ne kuitenkin syvimmiltään kulkevat samaan suuntaan ja kyllä toki kaikki minkälaisilla kiskoilla tahansa lopulta pääsevät Helsinkiin.
”Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne…te opetatte toisin… Näin te perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan sanan. ”(Mark. 7:10—13)
Oli aika, jolloin Suomessa kaikki olivat ”tunnustuksellisia luterilaisia”, koska oli valtion lainsäädäntöön kirjattuna pakko olla. Tuo valtiollinen pakko oli ja on tosi huono ja epäkristillinen idea suhteessa uskontoon. Monopolin pyörittäjästä se voi toki tuntua hyvältä ja tehokkaalta idealta, aivan kuten talebaanit Afganistanissa tai isis omassa kalifaatissaan näennäisesti ja ulkoisesti kyllä saivat pakolla ”tuloksia” aikaan. Ytimeltään valtiollinen uskontopakko on kuitenkin aina väkivaltainen ja myös kutakin uskontoa, olipa kyse islamista tai luterilaisuudesta, rasittava ja raiskaava asia. Myös Suomessa uskontopakolla oli ja on monia kurjia ja kauaskantoisia seurauksia. Osa näistä ikävistä seurauksista toteutuu silloin, kun uskontopakko on käytössä, osa taas realisoituu vasta sitten, kun uskontopakko on purettu.
Wikipedia osaa kertoa, että perustan ehtoollispakolle loi paavi Innocentius III (noin 1161–1216), joka antoi asiasta määräyksen vuonna 1215. Trenton kirkolliskokous taas vahvisti myöhemmin määräyksen, jonka mukaan ehtoollisella tuli käydä ainakin kerran vuodessa, ettei joutuisi pannaan ja että saisi hautauksen kristillisten tapojen mukaan. Luterilaiseen pakkouskontoon liittyen meillä oli pitkään myös valtiollinen ehtoollispakko Suomessa. Valtion lainsäädännön pohjalta oli olemassa kansalaisille käsky käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa saadakseen tiettyjä yhteiskunnallisia oikeuksia. Tämä pakko purettiin virallisesti vasta 1910, mutta sitä ennen voimassaollessaan se synnytti hankalan, ristiriitaisen ja sekä teologisesti että psykologisesti sairaan tilanteen. Toisaalta kaikkien oli pakko tulla ehtoolliselle, koska keisari Augustukselta oli käynyt tällainen käsky. Toisaalta kirkko vanhastaan oli ollut hyvin tietoinen Raamatun pohjalta, että ehtoollisen voi nauttia myös turmiokseen. Mitä siis tehtiin?
Eri ihmiset ja instanssit reagoivat eri tavoin. Toiset iloitsivat pakosta, synnyttihän se illuusion yhdestä yhtenäisestä kristillisestä kansasta. Toiset kavahtivat tätä ulkoista (pakko)uskonnollisuutta ja muotomenoihin suostumista ja alkoivat vaania ja vaatia sisäistä palavuutta, tosiuskovaisuuden merkkinä. Näin sakramentin oma olemus turmeltui ja hämärtyi väärinkäytön keskellä. Ja taas resonoitiin eri suuntiin.
Yksi reaktio tässä sairaassa ympäristössä oli, että ehtoollisen väärinkäytöltä suojelemisen nimissä kirkkoon syntyi perinne olla viettämättä ehtoollista tai viettää sitä hyvin harvoin. Palavuuden ja sisäisyyden vaaniminen taas johti arkojen sielujen väärään perinteeseen olla menemättä ehtoolliselle lainkaan, koska sehän ei kuulunut kuin ammattiuskoville ja heistäkin vain ”hyväkuntoisille”. Toisaalta piti siis mennä ja toisaalta ei siis saanut mennä. Valtiokirkollinen pakkouskonnollisuus toisaalla ja sen huolestuneet hurskaat kriitikot toisaalla, keksivät ja nostivat kukin omia rimojaan ehtoollispöydän ympärille. Näin konstantinolainen perinne teki turhaksi Jumalan käskyn ja sanan. Monet arat ja vaivatut, joille ehtoollisen kutsu nimenomaan oli tarkoitettu, jäivät sinne tulematta. Monet itsevarmat ja paatuneet taas tulivat, vaikka ei olisi pitänyt. Nämä ongelmat eivät olleet kuitenkaan klassisen rajatun ehtoolliskäytännön seurausta, vaan sen konstantinolaisen vääristymän hedelmää.
Toisaalta noina pakkouskonnollisuuden historiallisina aikoina avointa rajattua ehtoolliskäytäntöä ei ollut helppo mieltää tai huomata rajatuksi myöskään ihan käytännöllisistä syistä. Koko valtakunnassa monikaan ei nimittäin uskonut toisin tai ei ainakaan pitänyt siitä meteliä, olihan valtiossa voimassa tuo uskontopakko. Ulkoisen pakon hellittäessä otettaan 1900-luvulla jäi pitkäksi aikaa yhä voimaan henkinen pakko: konstantinolainen kunnon kansalaisuuden vaade.
Nyt viime vuosikymmeninä, pakon poistuttua kaikilla tasoilla, heiluri on heilahtanut vastakkaiseen äärimmäisyyteensä. Ihmiset saavat uskoa ja uskovat lukemattomilla eri tavoilla ja elävät myös vapaasti aivan kuten heitä itseään huvittaa. Samalla valtiokirkollinen ”tuplakeppi” – yhteiskunnallinen ja kirkollinen nuhtelu saman kirkollisen viranhaltijan toimesta – on vaihtunut valtiokirkolliseen ”tuplaporkkanaan”: kaikki käy, kuten yhteiskunnassa vallitsevassa aatevirtauksessakin. ”Ei ole totuutta, on vain tulkintaa”. ”Asiakas on aina oikeassa!”. Kun lukolliset ovet ja niiden avaimet on poistettu kirkoista, luullaan kaiken olevan mainiosti. Avara armo on vihdoinkin voittanut.
Jos ennen pakkouskonnon aikaan oli väärää arkuutta ja tarpeetonta pidäkkeellisyyttä ehtoollisen suhteen, tämä uusi maisema on viimeistään tuottanut myös päinvastaista. De facto täysin avoin ehtoolliskäytäntö (riippumatta siitä, mitä virallisissa papereissa lukee) yhtenä merkittävänä rakenteellisena tekijänä on voimistanut muutoinkin ympärillämme vellovaa sekaannusta. Siinä sanan hämärtyminen on vahvistettu ja sanan irtoaminen sakramenteista tehty hyveeksi kirkossa. Samalla laajasti on ripustauduttu konstantinolaisuuden perinteen rippeisiin ja yhtenäisen kansallisen uskonnon illuusioon. Perinne tai sen rippeet säilytetään mieluummin kuin kristillinen oppi ja sen mukaiset käytännöt. Raamattu ja kirkon historia opettavat yhtä, mutta meidän käytäntömme opettavat toisin. ”Opettakaa heidät pitämään kaikki mitä minä olen käskenyt teidän pitää” on muuttunut muotoon ”opettakaa heitä pitämään kaikki mitä he itse tahtovat pitää.” Taitavasti me teemme tyhjäksi Jumalan käskyt konstantinolaisen perinteen tähden. Niin taitavasti me teemme tämän, että emme sitä edes itse huomaa.
Kristillisen kirkon tien ei kuitenkaan tulisi kulkea menneen valtiokirkollisen pakkouskonnollisuuden vääristymien ja ylilyöntien tuottaman häpeän ja syyllisyyden motivoimaan rajattomuuteen. Aivan yhtä huono vaihtoehto on jatkaa markkinaorientoituneen kevytuskonnollisuuden vaatimusten innoittamana täysin avoimen ehtoollispöydän epäkristillistä hybristä. Aivan kuten vanhempien pitäisi jaksaa suostua olemaan teiniensä rajoittamisen kohdalla ”rajoittuneita kalkkiksia”, myös kristillisen kirkon pitäisi kyetä kantamaan vastuunsa Jumalan edessä siitä huolimatta, vaikka mainospuheiden mukaan naapurin vanhemmat kyllä antavat omien mukuloidensa elää täydellisessä vapaudessa ja rajattomuudessa. Oikea rakkaus ja oikeat rajat täytyy uskaltaa yhä uudestaan piirtää avoimesti näkyviin. Tämä toteutuu ennen muuta Raamatun opetuksen ja luterilaisen tunnustuksen avoimena opettamisena ja julkituomisena sekä näiden avaamaan yhteyteen kehottamisena, luottamisena ja tyytymisenä. Raamatun opetus ja luterilainen tunnustus eivät kuitenkaan ole vain puhetta, vaan ne aina konkretisoituvat tavalla tai toisella kirkon elämän käytännöissä, joista ehtoolliskäytännöt ovat yksi keskeinen alue. Jos kristillinen opetus ei realisoidu kristillisissä käytännöissä, puhe menettää merkityksensä. Näin on Suomessa hyvin laajasti jo tapahtunut.
Kirkon ja seurakunnan käytännöt saarnaavat teologiaa tai sen puutetta usein paljon selvemmin ja voimallisemmin kuin epäselvät saarnaajat. Ihmiset myös osaavat lukea tätä Kristuksen kehon ruumiinkieltä. Kun sanallinen puhe ja kehonkieli kertovat eri tarinaa, kehon kieltä uskotaan aina sanoja enemmän. Tämä on muistutus kahteen suuntaan.
Puhe, joka ei näy käytännöissä, kärsii inflaation. Siksi entinen luterilainen sanan kirkko on kriisissä. Ei siksi, ettei se sanoisi mitään, vaan siksi, että se sanoo paljon, mutta sen puhe ei näy enää sen elämän käytännöissä.
Mutta toinenkin on tärkeä muistaa. Jos sana kiristää puhujansa vain kireiksi rajavartioiksi, myös tämä vääristymä huomataan helposti. Molemmissa tapauksissa ihmiset kertovat huomionsa yleensä äänestämällä jaloillaan. Liberaalit kirkot tyhjenevät koska niistä katoaa sisältö. Rajavartiolaitokset taas tyhjenevät siksi, että niissä on liian raskasta elää.
Avoin rajattu ehtoolliskäytäntö ei tietenkään ratkaise kaikkia asioita. En myöskään yritä väittää, etteikö rajattu avoin ehtoolliskäytäntökin voisi tässä matoisessa maailmassa meidän langenneitten ihmisten käsissä turmeltua. Rakkaus ja rajat tarvitsevat toisiaan – pätee kahteen suuntaan. Ilman rajoja tulee huonoa jälkeä. Ehtoolliskäytäntöihin liittyvien rajausten tulee olla Raamatusta nousevia, selkeitä, avoimia ja julkisia. Rajausten kieltäminen, niistä vaikeneminen tai niiden piilottaminen eivät ole näennäisestä helppoudestaan ja suosiostaan huolimatta kristillisen kirkon tie.
Vain Jumala itse, sanansa ja sakramenttiensa kautta kokoaa vahvistaa ja varjelee seurakuntansa kestävästi. Sana ja tunnustus avaavat tien ja kutsuvat yhteiselle tielle. Näin tehdessään ne samalla myös erottavat tien ja suon toisistaan ihmisten parhaaksi ja sielujen autuudeksi. Siksi kirkon on tärkeää hylätä kaikki häpeälliset salatiet niin, ettei se vaella kavaluudessa eikä väärennä Jumalan sanaa. Nimenomaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä. Tähän meitä kristittyjä kutsutaan myös yhteisessä avointen rajattujen ehtoolliskäytäntöjen harjoittamisen opettelussa.
Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen (Mark. 16:15,16).
Suomen kansankirkon kuten myös Lähetyshiippakunnan nimeen kuuluu liite on evankelis-luterilainen; kristilliset järjestöt ovat vihkiytyneet evankeliumin julistamiselle. Lähetyssaarnaajien paras anti maailmalle on evankeliumi. Mitä olisikaan kirkko ilman evankeliumia! Tyhjä, uskonnollinen kuori. Evankeliumi on kristillisen uskon sisältö ja kirkon varsinainen aarre. Mutta kuka tietää, mitä evankeliumi on?
Muuan lähetyssaarnaajaveteraani sanoi meille, silloin vielä nuorille työtovereilleen, jotka toimimme muslimien parissa: ”Lähetyssaarnaajat eivät tunne yleensä islamia eivätkä evankeliumia!” Sen murskaavampaa arvostelua lähetyssaarnaajan valmiudesta on vaikea kuvitella. Entäpä evankelistat ja papit? Entä kirkkokansa?
Evankeliumina pidetään milloin mitäkin. Lapsuudesta muistan meille saarnatun, että täytyy olla evankeliumille kuuliainen, muuten käy huonosti. Kun puhutaan evankelioinnista, monella on mielessä tulikivenkatkuinen saarna, jolla yritetään pelottaa ihmisiä kääntymiseen ja ratkaisuun. Toisaalta kristittyjen keveässä kielenkäytössä taas saatetaan sanoa evankeliumiksi melkein mitä tahansa, mikä tuntuu mukavalta ja helpottavalta. Kun kuullaan toisten heikkouksista, saatetaan sanoa: ”Se oli minulle evankeliumia”, koska toisten heikkous suhteellistaa omia heikkouksia ja vaimentaa lain iskuja omaantuntoon. Se taas helpottaa oloa ja käy muka evankeliumista.
Evankeliumi on niin tuttu ja itsestään selvä, että jää helposti huomaamatta, mitä se todellisuudessa on. Ja kuitenkin evankeliumista riippuu iankaikkinen kohtalomme. Vaikka kristikunnassa kaikki muu olisi kunnossa, mutta evankeliumi olisi epäselvä – kuten se laajalti on, olisimme hukassa. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26)
Suomen kieleen sana evankeliumi on tullut Uuden testamentin kreikan kielestä, mutta alunperin maallisesta käytöstä. Kreikan sanassa εὐαγγέλιον (euangelion) on etuliite εὐ, joka tarkoittaa hyvää, iloista ja myönteistä; pääsana αγγέλιον (angelion) merkitsee sanomaa, viestiä, tietoa ja uutista. Sanan molemmat osat ovat äärimmäisen tärkeitä. Evankeliumi on sanoma, joka on nimenomaan hyvä. Vaikka kristillisessä kirkossa tietenkin myös opetetaan paljon, itse evankeliumi on sanoma, jota ei niinkään opeteta, vaan julistetaan, kerrotaan.
Maallisessa käytössä uutista kuninkaallisen syntymästä tai keisarin valtakauden alkamisesta sanottiin evankeliumiksi. Mutta evankeliumi oli ennen kaikkea sanoma voitosta. Uudessa testamentissa sanalla on yhteys maallisen kielen lisäksi Vanhaan testamenttiin, erityisesti Jesajan kirjaan: Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta (Jes. 52:7).
Sielläkin, missä Raamattu ei käytä itse sanaa evankeliumi tai verbiä julistaa evankeliumia, puhutaan asian puolesta hyvästä, iloisesta sanomasta. Sana rististä, uskon sana, Jeesuksen todistus, tarkoittavat asiallisesti juuri evankeliumia. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kirjoja sanotaan evankeliumeiksi siksi, että ne juuri kertovat tapahtumista, joita apostolit ja seurakunta yleensä julistivat ilosanomana Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan äärissä saakka.
Noin v. 500 eKr. Ateena johti kreikkalaisia valtioita kapinassa Persiaa vastaan. Persian maailmanvalta ei voinut sallia vähäisten kreikkalaisten menestyä kapinassaan. Oli näytettävä, ettei sen kanssa ole leikkimistä! Kreikkalaiset kaupungit valloitettiin yksi toisensa perästä. Niiden kohtalo oli hirveä: Miehet teloitettiin tai pantiin kaikkein hirveimpään orjatyöhön. Naiset ja lapset myytiin. Kaupungit ryöstettiin ja poltettiin.
Ateenassa tiedettiin, että Persian kuningas Dareios oli päättänyt kukistaa myös sen. Hänellä oli ollut epäonnea ja muuan kreikkalainen kenraali oli petkuttanut häntä. Tämä lisäsi vimmaa Ateenaa vastaan. Ateenan olisi tunnettava Persian koko viha ja mahti!
Ateenan naapuri, Eretrea oli jo kukistettu. Nyt, vuonna 490 eKr. oli Ateenan vuoro. Kansa tiesi, mistä oli kysymys: Persian laivasto oli ankkuroitunut Maratonin edustalle, 40 km:n päähän Ateenasta. Jalka- ja ratsuväki olivat nousseet maihin. Ne valmistautuivat ratkaisevaan operaatioon. Ateenalla oli vain 10000 miestä moninkertaisen persialaisarmeijan pysäyttämiseksi. Apua ei ollut luvassa mistään. Olisiko viisainta antautua? Mitä sitten tapahtuisi? Persia tuskin armahtaisi ateenalaisia siinäkään tapauksessa.
Kuolkaamme siis kunnialla! Miehet lähetettiin Maratonin kentälle persialaisia vastaan. Kaupungissa vallitsi hirveä odotus. Jokainen aavisti, mitä seuraisi, kun hurjistunut, ateenalaisia halveksiva, voiton huumaama persialaisarmeija ryntäisi kaupunkiin… Verta ja häväistystä; kaiken sen tuho, mikä teki elämän elämisen arvoiseksi!
Rohkeudella ja onnella Ateenan poikien onnistui lyödä murskaava ylivoima. Persialaisten oli paettava. Odottamaton oli tullut todeksi. Ateena oli pelastettu! Yksi sotilaista lähetettiin viemään viestiä Ateenaan. Kaupungista nähtiin nuorukaisen juoksevan Maratonin kentältä päin. Hänellä on varmasti viesti! Merkitseekö se varoitusta? Kehotusta antautua tai lähteä toivottomaan pakoon? Oliko nyt juotava myrkkyä tai syöksyttävä miekkaan välttyäkseen tappiota seuraavilta kauhuilta?
Juoksijalle avataan kaupungin portti. Hän nostaa oikean kätensä ja julistaa evankeliumin: Khairete, nikoomen! – ”Iloitkaa, olemme voittaneet!” Vaikka vasta hänen sanansa toivat varmuuden voitosta, hänen olemuksestaan saattoi jo aavistaa, että hänen tuomansa sanoma oli hyvä. Evankeliumi voitosta sai hänen kasvonsa säteilemään ja teki juoksuaskeleet keveiksi. Nuorukainen tuupertui kuolleena maahan, mutta hänen juoksunsa ei ollut turha: Ateena oli pelastunut! Kaupungissa syntyi sanomaton riemu! Kaikki muuttui tämän viestin myötä!
Kepeä, suloinen oli myös sen sanansaattajan askel, joka toi ilosanoman Jerusalemiin pakkosiirtolaisuuden jälkeen:
Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille:
Sinun Jumalasi on nyt kuningas!
Kuulkaa! Vartijat kohottavat riemuhuudon,
ja kaikki yhtyvät iloon,
sillä omin silmin he näkevät,
kuinka Herra palaa Siioniin.
Puhjetkaa riemuun, te Jerusalemin rauniot,
kaikki yhdessä iloitkaa!
Herra on antanut kansalleen lohdutuksen,
hän on lunastanut vapaaksi Jerusalemin!
Herra on osoittanut pyhän käsivartensa voiman kaikkien kansojen silmien edessä, niin että maan kaikki ääret näkevät pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut (Jes. 52:7–10).
Se, joka on ollut häpeässä, köyhyydessä ja vankeudessa kymmeniä vuosia, ymmärtää tämän: ne jalat, jotka juoksevat tuoden uutisten uutista mukanaan, kulkevat kevyesti, väsymättä, iloiten niin kuin gasellin jalat. Ne jalat on tehnyt kevyeksi evankeliumi, riemu-uutinen Jumalan vihan ajan päättymisestä. Evankeliumi on sanoma voitosta, vapautuksesta, tuomion päättymisestä, voimassa olevasta rakkaudesta.
Israel oli olemassa Jumalaa ja Hänen tarkoitusperiään varten. Kun muut kansat raatoivat ja sotivat kuninkaansa tai väärien jumalien kunniaksi, Israel eli Jumalan kunniaksi. Jumala oli sen tuonut Egyptistä. Jumala oli Israelin Pyhä, sen Aviomies, sen Herra, sen Isä, sen Kunnia. Temppeli oli Jumalan Kirkkauden ja Kunnian asuinsija! Israel ei ollut turhaan olemassa. Israelilla oli toivo, sillä oli Jumalan suosio, jonka merkkinä oli ollut Israelin maa, joka ”vuotaa maitoa ja hunajaa”.
Siksi Jerusalemin kohtalo oli katkerampi kuin Ateenan. Vääjäämättä vihollinen oli valloittanut, tuhonnut, häpäissyt ja raastanut vankeuteen. Daavidin valtaistuin oli tyhjä. Nyt Israel oli vankeudessa vieraitten jumalien maassa, Babylonissa. Siltä oli viety pois kaikki kallis: kuningas, temppeli, uhrit, pappeus. Ennen kaikkea siltä oli riistetty pois oma, luvattu maa, joka oli Jumalan rakkauden ja suosion lahja valitulle kansalle. Kaikkein pahinta oli, että kaiken takana oli Jumala itse. Herra oli myynyt kansansa ilmaiseksi orjuuteen (Jes. 52:3). Jumalaa on mahdoton vastustaa.
Kun viholliset tulivat tuhoamaan Israelia, he tulivat Jumalan käskystä. Sinä päivänä se kaukainen kansa ärjyen uhkaa tätä maata, kohisten kuin meri. Mihin katseesi luotkin, vain pimeyttä ja ahdistusta. Valo on kadonnut synkkiin pilviin (Jes 5:30). Israel ei voinut pelastua vihollisilta, koska se oli Jumalan vihan ja tuomion alla. Sitä suloisempi oli nyt uutinen maanpaon ja häviön päättymisestä, sillä se merkitsi samalla Jumalan vihan ja rangaistuksen ajan päättymistä. Jumala palauttaa Israelin entiselleen! Jumala on nyt jälleen Israelin kuningas!
Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta… Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin (1 Piet. 1:10,12).
Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan (Room. 1:2,3).
Kun Jesajan mukaan (Jes. 52:7) evankeliumin tuoja juoksee vuorten yli Jerusalemiin tuoden viestin Sinun Jumalasi on nyt kuningas!, hän ei tuo vierasta, jostakin täysin uudesta asiasta kertovaa sanomaa, vaan julistaa tapahtuneen sen, minkä profeetta oli luvannut: rauhan aikaa, jolloin Herra on kansojen kuninkaana ja jakaa oikeutta kaikille kansoille (Jes. 2:4). Ilosanoma oli lupausten täyttymys: Nyt Siionin vaivan ja häpeän aika on vihdoinkin päättynyt. Jumalan vihan päivät ovat ohi ja pelastus koittaa Jumalan kansalle, kuten oli lupauksen perusteella hartaasti toivottu.
Jumalan evankeliumi koko maailmalle noudattaa Jesajan kirjan mallia: lupaus – odotus – täyttymys. Kun Filippus kertoi veljelleen tavanneensa Jeesuksen, hänen ilmauksensa oli kuvaava: Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista (Joh. 1:45). Israelissa odotettiin Messiasta, ”sitä profeettaa”, kuningasta. Odotuksen synnytti tietenkin Israelin historiallinen tilanne, joka ei missään suhteessa, moraalisesti, uskonnollisesti eikä poliittisesti vastannut valitun kansan ihannekuvaa. Mutta odotus ei ollut vain toiveiden heijastus, vaan sillä oli varma pohja Jumalan sanassa, laissa ja profeetoissa. Jeesus tuli lukuisten lupausten täyttymyksenä. Jeesuksen aikoina oli messiaan odotus yleistä Israelissa. Jeesus oli Aabrahamin siemen, Daavidin Poika, Ihmisen Poika jne. Hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa toteuttivat Jumalan lupaukset tulevasta pelastuksesta. Apostolinen sanoma tästä Ristiinnaulitusta ja Ylösnousseesta on se evankeliumi, joka tuo pelastuksen sen kuulijoille.
Nikean uskontunnustuksessa (v. 381) tunnustetaan, että Pyhä Henki on puhunut profeettojen kautta – tässä viitataan siis lupaukseen – ja että kirkko on apostolinen – tässä viitataan apostolien julistamaan evankeliumiin, sanomaan täyttymyksestä. Vaikka evankeliumi vastaakin myös ihmisten sanattomaan, usein tiedostamattomaan kaipaukseen, se on varsinaisesti Jumalan vastaus Hänen lupaukseensa pelastuksesta vuosisatoja ennen Kristuksen syntymää. Tästäkin syystä kristikunnan on pidettävä kiinni Vanhasta testamentista, ei vain periaatteellisesti, vaan myös käytännössä. Vanhaa testamenttia on luettava ja siitä on saarnattava kirkoissa, muuten evankeliumin sisältö hämärtyy ja vääristyy, kuten kirkkohistoriassa on valitettavan usein tapahtunutkin.
Kun Johannes Kastaja alkoi saarnata juuri ennen Jeesuksen toiminnan alkua, hänkin näki kutsumuksensa juuri Jesajan kirjan valossa: Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle! (Matt. 3:2) Taivasten valtakunta tarkoitti samaa kuin Jumalan valtakunta, Jumalan kuninkuus Jesajan sanoin (Jes. 52:7): Sinun Jumalasi on nyt kuningas! Johannes oli se ääni, joka huusi autiomaassa: Raivatkaa Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme! Täyttykööt notkot, alentukoot huiput, mäet madaltukoot, vuorten louhikot tasoittukoot! Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut (Jes. 40:3-5). Johannes julisti, että Jeesus, joka on ollut ennen minua on Jesajan lupauksen täyttymys sekä Jumalan kuninkuuden toteuttajana että kärsivänä Herran palvelijana, Jumalan Karitsana, joka ottaa pois maailman synnin. Jeesuksen toiminta ei vastannut Kastajan odotuksia. Siksi hän vankilassa ollessaan joutui epäilyksen valtaan Jeesuksen suhteen. Jeesus vahvisti hänen uskoaan viittaamalla taas Jesajan kirjan sanoihin: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju (Matt. 11:5,6).
Mutta sitten kuin Johannes oli pantu vankeuteen, meni Jeesus Galileaan ja saarnasi Jumalan evankeliumia ja sanoi: ’Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi’ (Mk 1:14,15).
Jeesuksen julistama hyvä sanoma, evankeliumi, oli sekin Jesajan kirjan lupaus Jumalan kuninkuuden ajan alkamisesta. Jeesus viittaa tähän aivan peittelemättä, suorastaan järkyttävän rohkeasti kotikaupungissaan Nasaretissa:
Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman…
’Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen’ (Lk. 4:18).
Samarialaisen naisen kanssa keskustellessaan Jeesus sanoi, naisen puhuttua Messiaasta: Minä se olen, minä, joka puhun tässä kanssasi (Joh 4:26). Israelin pitkä odotus oli nyt saanut täyttymyksensä. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näki nyt valkeuden, Jeesuksen minä olen-sanat viittaavat juuri tähän.
Ulkonaisesti Kristuksen tulo oli pettymys juutalaisille. Hän ei poistanutkaan poliittisia, sosiaalisia ja moraalisia epäkohtia eikä tuonut Israelille uutta kukoistuksen aikaa. Ei ihme, että hän pilkattiin juutalaisten kuninkuudesta juuri teloituksensa yhteydessä. Vain Israelin puitteissa Jumalan valtakuntaa odottavat juutalaiset sekä valtaa pitävät roomalaiset eivät voineet nähdä ristiinnaulittavassa ja -naulitussa Jeesuksessa muuta kuin kummajaisen, joka epäonnistui surkeasti. Mutta ne, joiden silmät Pyhä Henki oli avannut, näkivät Jeesuksessa profeettojen lupausten täyttymisen, joka jopa ylitti kaikki toiveet suurenmoisesti. Vanha Simeon lausui Jeesus-lapsen nähdessään:
Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden,
joka loistaa kansallesi Israelille (Lk.2:29–32).
Matteuksen lähetyskäskyssä ei tosin mainita sanaa evankeliumi, mutta siinä Jeesus lausuu juuri Jesajan ilosanoman pääsisällön Jumalan kuninkuudesta, laajennettuna käsittämään, ei vain Israelia, vaan koko maailmaa: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Mt. 28:18).
Jeesuksen evankeliumi oli sanoma pelastuksen ajan alkamisesta ja Jumalan kuninkuuden tulosta Hänen itsensä myötä. Kuitenkaan evankeliumi ei ollut vielä ”valmis” julistettavaksi maailmaan. Ihmisen Poika, Jeesus, piti vielä korottaa ja kirkastaa, että Pyhä Henki voisi tulla ja apostolit voisivat mennä Jerusalemista Juudeaan, Samariaan ja maan ääriin saakka julistamaan. Jeesuksen korottaminen merkitsi sekä ”korottamista” ristille – siis kuolemaa (Joh. 3:14,15), että ylentämistä valtaistuimelle, siis ylösnousemista (Room. 1:4). Nämä molemmat korottamiset tapahtuivat meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25).
Apostolit julistivat heti alusta asti juuri tätä kahdenlaista korottamista. Pietari saarnasi helluntaina: Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte (Ap.t. 2:36). Johtopäätös oli, että ensiksi Israelin ja sitten kaikkien kansojen tuli kääntyä ja ottaa kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annetaan anteeksi. Silloin saatte lahjaksi Pyhän Hengen (Ap.t. 2:38).
Apostolien sanoman sisältönä oli Jeesus Kristus itse, ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemisen jälkeen. He eivät julistaneet vain Jeesuksen opetuksia aivan kuin Hänen työnsä jatkajina, opetuslapsina, jotka opettajansa kuoltua opettavat edelleen ja pysyvät hänen periaatteissaan. Mitä he julistivat, sitä ei Jeesus vielä voinut julistaa, muuten kuin viittauksina tulevaan. Mutta apostolit julistivat kaikkea tätä Jumalan suurina tekoina (Ap.t. 2:11), jotka oli jo suoritettu loppuun. Heidän saarnansa sisältö ei ollut varsinaisesti uusi oppi, vaan sanoma kaikkien ihmisten hyväksi tehdyistä Jumalan pelastusteoista.
Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia (Room. 1:1).
Paavalille apostolin virka merkitsi evankeliumin julistamisen tehtävää. Hän oli Kristuksen palvelija siten, että hän oli samalla evankeliumin palvelija. Mitään suurempaa palvelusta ei Paavali olisi voinut ajatellakaan. Hän ei ollut ”oikeudenmukaisuuden” esitaistelija, ei kansojen keskinäisen yhteisymmärryksen edistäjä, ei orjuuden poistaja eikä edes Israelin itsenäisyyden tai vapauden puolesta kiivailija. Jumalan sanan kärki ja Jumalan Valtakunnan ydin oli evankeliumi. Siinä ilmestyivät Jumalan vanhurskaus, voima, kirkkaus ja rakkaus. Vain evankeliumi tuottaa pelastuksen. Ei ihme, että Paavalin evankeliumin sisältö oli hänelle omaa henkeäkin kalliimpi.
Siellä täällä kirjeissään Paavali esittää muutaman lauseen muodossa julistamansa evankeliumin sisällön. Nämä tiivistelmät poikkeavat toisistaan sanamuodon ja kulloisenkin korostuksen tarpeen puolesta, mutta ilmaisevat uskollisesti sen evankeliumin, jota Paavali sanoo Jumalan (Room. 1:1), Kristuksen (Room. 15:19), meidän (2. Kor. 4:3) tai jopa minun evankeliumiksi. Useimmiten hän kuitenkin puhuu pelkästä evankeliumista, olettaen, että kirjeen lukijat tietävät, mistä on kysymys. Aina hän kuitenkin tarkoittaa samaa sanomaa, apostolien julistamaa uskon sanaa (Room 10:8). Vaikka Paavali viittaa omaan julistukseensa kirjeissään, hän on vakuuttunut siitä, että hänen julistamansa evankeliumi oli sama, kuin muidenkin apostolien: Näin me saarnaamme, minä niin kuin hekin, ja näin te myös olette uskoneet (1. Kor. 15:11).
Korintin seurakunnalle hän teroittaa evankeliumin sisällön tärkeyttä (1 Kor. 15:1-5):
Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan, ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista.
Tästä tiivistelmästä käy ilmi Paavalin käsitys evankeliumin keskeisyydestä ja pääsisällöstä seuraavin kohdin:
1. Evankeliumi on niin selkeä ja yksinkertainen, että sen voi säilyttää sellaisena, kuin se julistettiin: sen voi muistaa ja siihen voi yhä uudelleen palata. Se ei ole salaoppia, ihmisviisautta, vaan nyt kaikkialle julistettavaa Jumalan ”paljastettua salaisuutta” (Room 16:25).
2. Evankeliumi tuo pelastuksen. Siksi se on Jumalan voima (Room. 1:16). Ilman evankeliumia ei ole pelastusta.
3. Evankeliumissa on kysymys totuudesta. Sen yksinkertaisesta sanomasta on pidettävä kiinni, sen puolesta on jopa taisteltava, sillä väärä evankeliumi tuo väärän kristuksen eikä voi pelastaa. Joka luopuu oikeasta evankeliumista on tullut ”turhaan uskovaksi”. Se, joka taas julistaa väärää evankeliumia, on Paavalin mukaan jopa kirottu, olkoon vaikka taivaan enkeli tai apostoli itse (Gal. 1). Oikean Jumalan voi tuntea vain evankeliumin avulla (2. Kor. 11:4).
Paavali puhuu huomattavan usein evankeliumin totuuden puolesta taistelemisesta, ”jotta evankeliumin totuus säilyisi teille puhtaana” (Gal 2:5).
4. Evankeliumi on Kristuksesta: ”Kristus kuoli…” Se on sanoma Jumalan Pojasta (Room. 1), joka tuli antamaan itsensä meidän pelastukseksemme. ”Kristus” on Paavalille aina ja vain se Kristus, jota evankeliumi julistaa, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, korotettu Herra (1. Kor 2:2). Lutherkin korosti, että evankeliumin Kristus on sacramentum, Jumalan lahja ja uhri eikä niinkään exemplum, esimerkki.
5. Siksi se, joka torjuu evankeliumin, torjuu itse Jumalan: hänestä tulee siten jopa Jumalan vihollinen (Room 11:28)
6. Evankeliumi on sanoma Jumalan suvereenista toiminnasta. Evankeliumin sisältö on ”ennen muuta” Kristuksen kuolema, haudatuksi ja kuolleista herätetyksi tuleminen ja sen jälkeen ilmestyminen apostoleille. Mutta se jää tyhjäksi ilman julistusta ”meidän syntiemme vuoksi”. Jumala toimi Kristuksessa pro nobis, meidän puolestamme. Juuri tässä on euangelion-sanan ”eu”, hyvyys. Tämä tekee evankeliumin sanoman Kristuksesta ilosanomaksi. Jumala ei ainoastaan toiminut, Kristus ei ainoastaan kuollut ja voittanut kuoleman, vaan tämä kaikki tapahtui meidän hyväksemme. Niinpä lähetyskäsky on evankeliumin olennainen osa, koska siinä Jumala nimenomaan käskee tämän ilosanoman kuuluvan kaikille luoduille, siis myös minulle.
7. Tämä kaikki tapahtui, ”niin kuin oli kirjoitettu”. Paavali ymmärsi Kristuksen työn Vanhan Testamentin taustaa vasten. Vaikka Kristus aloitti aivan uuden vaiheen Jumalan ja ihmisten historiassa, se ei ollut odottamaton, uusi ilmoitus, vaan koko Jumalan pitkän pelastushistorian täyttymys, kuten Paavali teki selväksi puolustautuessaan kuningas Agrippan edessä:
Ja nyt minä seison oikeuden edessä sen tähden, että panen toivoni siihen lupaukseen, jonka Jumala on meidän isillemme antanut ja jonka meidän kaksitoista sukukuntaamme, yötä ja päivää herkeämättä palvellen Jumalaa, toivovat heille toteutuvan; tämän toivon tähden, kuningas, juutalaiset minua syyttävät…
Mutta Jumalan avulla, jota olen saanut tähän päivään asti, minä seison ja todistan sekä pienille että suurille, enkä puhu mitään muuta, kuin minkä profeetat ja Mooses ovat sanoneet tulevan tapahtumaan, että nimittäin Kristuksen piti kärsimän ja kuolleitten ylösnousemuksen esikoisena julistaman valkeutta sekä tälle kansalle että pakanoille. (Ap.t 26:6,7,22,23).
Kun Paavalin julistuksen seurauksena syntyi seurakuntia Vähässä Aasiassa, Makedoniassa ja Kreikassa, hän näki ne evankeliumin hedelmänä (Kol. 1:6). Ei Paavali, vaan Jumalan saarnauttama hulluus, evankeliumi, oli voimakas, elävä ja hedelmällinen. Se säteili Kristuksen valoa maailman pimeyteen (2. Kor. 4).
Evankeliumi siis pelastaa, mutta mistä? Pelastaako se sairauksista, heikkoudesta, perkeleen kynsistä, rahapulasta, huonosta itsetunnosta, sisäisistä haavoista, luonnon myrkyttymisestä, rotuvihasta, vai mistä?
Evankeliumi pelastaa Jumalan vihasta! Syntisen ihmisen suurin ongelma on Pyhä Jumala! On kauhea joutua elävän Jumalan käsiin! (Hepr. 10:31). Heprealaiskirje sanoo Mooseksen kokemuksesta Jumalan kirkkauden lähellä: Se näky oli niin peljättävä, että Mooseskin sanoi: ’Minä pelkään ja vapisen! (Hep. 12:21)
Pahempi, kuin persialaisten marssi Ateenaan on Jumalan tuomion lähestyminen. ”Hänen kasvojensa edessä pakenivat maa ja taivas…” (Ilm. 20:11). Miten silloin kestämme? Tämä on kysymysten kysymys. Uskovaisten parissa harrastetaan milloin mitäkin. Voi seurakuntaa, jollei se näe, että olemme kulkemassa Pyhän Jumalan hirmuiselle tuomiolle. Kuka silloin kestää? Roomalaiskirjeen 2. luvussa Paavali vastaa:
… vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki… Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha… sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla. Ikuinen elämä niille, jotka ovat tehneet uupumatta hyvää! ”Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia” (Room. 2:6–12).
Mitä voimme siis odottaa tuona hirmuisena päivänä? Ne, jotka ovat tehneet uupumatta hyvää, saavat kuulla ihanat sanat: ”Käy iankaikkiseen elämään!” Entä ne, jotka ovat olleet itsekkäitä ja totelleet vääryyttä? Niitä kohtaa tuska ja ahdistus.
Tämä on oikein ja vanhurskasta. Juuri niin pitääkin olla. Mutta miten minun käy? Minä en ole uupumatta tehnyt hyvää, olen sen sijaan totellut vääryyttä ja ollut itsekäs. Vastaus: ”Niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha.” Mutta en ole aina tiennyt tehneeni vääryyttä. Eikö sitä lueta lieventäväksi asianhaaraksi? Vastaus: ”Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla.” Tätä siis lupaa minulle Roomalaiskirjeen 2. luku, ja se on oikein.
Niin kuin ateenalaisten ei ollut syytä odottaa mitään hyvää Persian voittaessa, ei minullakaan ole odotettavissa muuta kuin hirmuinen iankaikkisuus, kun Jumala kutsuu ihmiskunnan tuomiolle. En pysty mitenkään korjaamaan asiaa. Jokainen yritys paikata suhdettani Jumalaan on tuomittu vain kasvattamaan velkaa ja lisäämään rangaistusta ja vihaa. Parhaat aikeenikaan eivät auta, sillä Kaikkitietävä, Pyhä Jumala on minua vastaan. Tilani on toivoton. Laki sanoo minulle: ”Tee ainoastaan se, mikä on kohtuullista Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle.: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!” Koska en ole tehnyt, mitä tässä vaaditaan, olen tuhoon tuomittu.
Olen kuin ateenalainen vartiomies kaupungin muurilla. Katson itään, Maratoniin päin. Millä hetkellä hyvänsä voi näkyä lopullisen tuhon ja hirveän hävityksen sanansaattaja; joku rintaman teurastuksesta pakoon päässyt, joka tulee vielä varottamaan kaupunkilaisia: ”Persialaiset tulevat, poikamme lyötiin melkein viimeiseen mieheen. Pakoon, ken vielä voi. Muut kaivakaa myrkkyannokset vuoteittenne alta, se on ainoa mahdollisuus päästä Persian sotaväen raakuuksista.” Kaikki riippuu tekijöistä, joille vartiomies ei voi mitään. Taistelu käydään kaupungilta näkymättömissä. Kaikki se, mitä nyt vielä voin kokea tai tehdä, ehkä lyhytaikainen nautinto, hyvä ateria tai hetki perheeni kanssa, kaikki tuntuu turhalta tai katkeralta pilalta: Tuomio on tulossa!
Näköpiiriin tulee lähettiläs, joka julistaa: ”Iloitkaa! Tuomio pantiin jo täytäntöön! Sinun velkasi on maksettu. Muuan Jeesus Kristus otti tuomion niskoilleen, hänet teloitettiin. Melkein viimeisiksi sanoikseen hän sanoi: ’Isä, älä lue heille syyksi tätä syntiä.’ Kolme päivää teloituksen jälkeen hän nousi kuolleista ja sanoi senkin jälkeen: ’Rauha teille!’ Sitten hän käski julistaa evankeliumia syntien sovittamisesta jokaiselle luodulle, myös sinulle. Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi! Sinä olet autuas!”
Evankeliumi on ilouutinen suoritetusta sovituksesta ja pelastuksesta. Evankeliumi uskotaan tai sitä ei uskota. siihen ei voi lisätä mitään. Sitä ei voi totella, ei panna täytäntöön, sitä voi vain julistaa, kertoa ja sen voi vain uskoa. Sitä ei voi ansaita eikä kukaan ole sen arvoinen. Mutta se antaa iankaikkisen elämän kuolemaan tuomituille, Jumalan lapseuden Jumalan vihollisille, se pukee ryysyläisen juhlapukuun ja tekee meistä taivaan kansalaisia.
Maailman synnit hän ristille kantoi,
kaikkien puolesta kuollut hän on.
Myös sinun tähtes hän henkensä antoi,
rakkautensa on loppumaton.
Velkamme raskaan on pois veri vienyt,
sen yli risti jo piirretty on.
Luo Isän istuimen auki on tie nyt,
armon nyt saa hältä ansioton.
Joutukaa syntiset Jeesus kun teille
armonsa suo sekä rakkauttaan.
Adam jos turmion tuonut on meille,
Kristushan poisti sen kuolemallaan.
Kuinka te kannatte kahlehianne,
vaikka ne kaikki jo katkaistihin.
Rientäen käykää nyt luo Jumalanne,
nöyrtyvin mielin ja kiitollisin.