Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen (Mark. 16:15,16).
Suomen kansankirkon kuten myös Lähetyshiippakunnan nimeen kuuluu liite on evankelis-luterilainen; kristilliset järjestöt ovat vihkiytyneet evankeliumin julistamiselle. Lähetyssaarnaajien paras anti maailmalle on evankeliumi. Mitä olisikaan kirkko ilman evankeliumia! Tyhjä, uskonnollinen kuori. Evankeliumi on kristillisen uskon sisältö ja kirkon varsinainen aarre. Mutta kuka tietää, mitä evankeliumi on?
Muuan lähetyssaarnaajaveteraani sanoi meille, silloin vielä nuorille työtovereilleen, jotka toimimme muslimien parissa: ”Lähetyssaarnaajat eivät tunne yleensä islamia eivätkä evankeliumia!” Sen murskaavampaa arvostelua lähetyssaarnaajan valmiudesta on vaikea kuvitella. Entäpä evankelistat ja papit? Entä kirkkokansa?
Evankeliumina pidetään milloin mitäkin. Lapsuudesta muistan meille saarnatun, että täytyy olla evankeliumille kuuliainen, muuten käy huonosti. Kun puhutaan evankelioinnista, monella on mielessä tulikivenkatkuinen saarna, jolla yritetään pelottaa ihmisiä kääntymiseen ja ratkaisuun. Toisaalta kristittyjen keveässä kielenkäytössä taas saatetaan sanoa evankeliumiksi melkein mitä tahansa, mikä tuntuu mukavalta ja helpottavalta. Kun kuullaan toisten heikkouksista, saatetaan sanoa: ”Se oli minulle evankeliumia”, koska toisten heikkous suhteellistaa omia heikkouksia ja vaimentaa lain iskuja omaantuntoon. Se taas helpottaa oloa ja käy muka evankeliumista.
Evankeliumi on niin tuttu ja itsestään selvä, että jää helposti huomaamatta, mitä se todellisuudessa on. Ja kuitenkin evankeliumista riippuu iankaikkinen kohtalomme. Vaikka kristikunnassa kaikki muu olisi kunnossa, mutta evankeliumi olisi epäselvä – kuten se laajalti on, olisimme hukassa. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26)
Suomen kieleen sana evankeliumi on tullut Uuden testamentin kreikan kielestä, mutta alunperin maallisesta käytöstä. Kreikan sanassa εὐαγγέλιον (euangelion) on etuliite εὐ, joka tarkoittaa hyvää, iloista ja myönteistä; pääsana αγγέλιον (angelion) merkitsee sanomaa, viestiä, tietoa ja uutista. Sanan molemmat osat ovat äärimmäisen tärkeitä. Evankeliumi on sanoma, joka on nimenomaan hyvä. Vaikka kristillisessä kirkossa tietenkin myös opetetaan paljon, itse evankeliumi on sanoma, jota ei niinkään opeteta, vaan julistetaan, kerrotaan.
Maallisessa käytössä uutista kuninkaallisen syntymästä tai keisarin valtakauden alkamisesta sanottiin evankeliumiksi. Mutta evankeliumi oli ennen kaikkea sanoma voitosta. Uudessa testamentissa sanalla on yhteys maallisen kielen lisäksi Vanhaan testamenttiin, erityisesti Jesajan kirjaan: Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta (Jes. 52:7).
Sielläkin, missä Raamattu ei käytä itse sanaa evankeliumi tai verbiä julistaa evankeliumia, puhutaan asian puolesta hyvästä, iloisesta sanomasta. Sana rististä, uskon sana, Jeesuksen todistus, tarkoittavat asiallisesti juuri evankeliumia. Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kirjoja sanotaan evankeliumeiksi siksi, että ne juuri kertovat tapahtumista, joita apostolit ja seurakunta yleensä julistivat ilosanomana Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan äärissä saakka.
Noin v. 500 eKr. Ateena johti kreikkalaisia valtioita kapinassa Persiaa vastaan. Persian maailmanvalta ei voinut sallia vähäisten kreikkalaisten menestyä kapinassaan. Oli näytettävä, ettei sen kanssa ole leikkimistä! Kreikkalaiset kaupungit valloitettiin yksi toisensa perästä. Niiden kohtalo oli hirveä: Miehet teloitettiin tai pantiin kaikkein hirveimpään orjatyöhön. Naiset ja lapset myytiin. Kaupungit ryöstettiin ja poltettiin.
Ateenassa tiedettiin, että Persian kuningas Dareios oli päättänyt kukistaa myös sen. Hänellä oli ollut epäonnea ja muuan kreikkalainen kenraali oli petkuttanut häntä. Tämä lisäsi vimmaa Ateenaa vastaan. Ateenan olisi tunnettava Persian koko viha ja mahti!
Ateenan naapuri, Eretrea oli jo kukistettu. Nyt, vuonna 490 eKr. oli Ateenan vuoro. Kansa tiesi, mistä oli kysymys: Persian laivasto oli ankkuroitunut Maratonin edustalle, 40 km:n päähän Ateenasta. Jalka- ja ratsuväki olivat nousseet maihin. Ne valmistautuivat ratkaisevaan operaatioon. Ateenalla oli vain 10000 miestä moninkertaisen persialaisarmeijan pysäyttämiseksi. Apua ei ollut luvassa mistään. Olisiko viisainta antautua? Mitä sitten tapahtuisi? Persia tuskin armahtaisi ateenalaisia siinäkään tapauksessa.
Kuolkaamme siis kunnialla! Miehet lähetettiin Maratonin kentälle persialaisia vastaan. Kaupungissa vallitsi hirveä odotus. Jokainen aavisti, mitä seuraisi, kun hurjistunut, ateenalaisia halveksiva, voiton huumaama persialaisarmeija ryntäisi kaupunkiin… Verta ja häväistystä; kaiken sen tuho, mikä teki elämän elämisen arvoiseksi!
Rohkeudella ja onnella Ateenan poikien onnistui lyödä murskaava ylivoima. Persialaisten oli paettava. Odottamaton oli tullut todeksi. Ateena oli pelastettu! Yksi sotilaista lähetettiin viemään viestiä Ateenaan. Kaupungista nähtiin nuorukaisen juoksevan Maratonin kentältä päin. Hänellä on varmasti viesti! Merkitseekö se varoitusta? Kehotusta antautua tai lähteä toivottomaan pakoon? Oliko nyt juotava myrkkyä tai syöksyttävä miekkaan välttyäkseen tappiota seuraavilta kauhuilta?
Juoksijalle avataan kaupungin portti. Hän nostaa oikean kätensä ja julistaa evankeliumin: Khairete, nikoomen! – ”Iloitkaa, olemme voittaneet!” Vaikka vasta hänen sanansa toivat varmuuden voitosta, hänen olemuksestaan saattoi jo aavistaa, että hänen tuomansa sanoma oli hyvä. Evankeliumi voitosta sai hänen kasvonsa säteilemään ja teki juoksuaskeleet keveiksi. Nuorukainen tuupertui kuolleena maahan, mutta hänen juoksunsa ei ollut turha: Ateena oli pelastunut! Kaupungissa syntyi sanomaton riemu! Kaikki muuttui tämän viestin myötä!
Kepeä, suloinen oli myös sen sanansaattajan askel, joka toi ilosanoman Jerusalemiin pakkosiirtolaisuuden jälkeen:
Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille:
Sinun Jumalasi on nyt kuningas!
Kuulkaa! Vartijat kohottavat riemuhuudon,
ja kaikki yhtyvät iloon,
sillä omin silmin he näkevät,
kuinka Herra palaa Siioniin.
Puhjetkaa riemuun, te Jerusalemin rauniot,
kaikki yhdessä iloitkaa!
Herra on antanut kansalleen lohdutuksen,
hän on lunastanut vapaaksi Jerusalemin!
Herra on osoittanut pyhän käsivartensa voiman kaikkien kansojen silmien edessä, niin että maan kaikki ääret näkevät pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut (Jes. 52:7–10).
Se, joka on ollut häpeässä, köyhyydessä ja vankeudessa kymmeniä vuosia, ymmärtää tämän: ne jalat, jotka juoksevat tuoden uutisten uutista mukanaan, kulkevat kevyesti, väsymättä, iloiten niin kuin gasellin jalat. Ne jalat on tehnyt kevyeksi evankeliumi, riemu-uutinen Jumalan vihan ajan päättymisestä. Evankeliumi on sanoma voitosta, vapautuksesta, tuomion päättymisestä, voimassa olevasta rakkaudesta.
Israel oli olemassa Jumalaa ja Hänen tarkoitusperiään varten. Kun muut kansat raatoivat ja sotivat kuninkaansa tai väärien jumalien kunniaksi, Israel eli Jumalan kunniaksi. Jumala oli sen tuonut Egyptistä. Jumala oli Israelin Pyhä, sen Aviomies, sen Herra, sen Isä, sen Kunnia. Temppeli oli Jumalan Kirkkauden ja Kunnian asuinsija! Israel ei ollut turhaan olemassa. Israelilla oli toivo, sillä oli Jumalan suosio, jonka merkkinä oli ollut Israelin maa, joka ”vuotaa maitoa ja hunajaa”.
Siksi Jerusalemin kohtalo oli katkerampi kuin Ateenan. Vääjäämättä vihollinen oli valloittanut, tuhonnut, häpäissyt ja raastanut vankeuteen. Daavidin valtaistuin oli tyhjä. Nyt Israel oli vankeudessa vieraitten jumalien maassa, Babylonissa. Siltä oli viety pois kaikki kallis: kuningas, temppeli, uhrit, pappeus. Ennen kaikkea siltä oli riistetty pois oma, luvattu maa, joka oli Jumalan rakkauden ja suosion lahja valitulle kansalle. Kaikkein pahinta oli, että kaiken takana oli Jumala itse. Herra oli myynyt kansansa ilmaiseksi orjuuteen (Jes. 52:3). Jumalaa on mahdoton vastustaa.
Kun viholliset tulivat tuhoamaan Israelia, he tulivat Jumalan käskystä. Sinä päivänä se kaukainen kansa ärjyen uhkaa tätä maata, kohisten kuin meri. Mihin katseesi luotkin, vain pimeyttä ja ahdistusta. Valo on kadonnut synkkiin pilviin (Jes 5:30). Israel ei voinut pelastua vihollisilta, koska se oli Jumalan vihan ja tuomion alla. Sitä suloisempi oli nyt uutinen maanpaon ja häviön päättymisestä, sillä se merkitsi samalla Jumalan vihan ja rangaistuksen ajan päättymistä. Jumala palauttaa Israelin entiselleen! Jumala on nyt jälleen Israelin kuningas!
Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta… Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin (1 Piet. 1:10,12).
Julistamani evankeliumi, jonka Jumala on profeettojensa suulla edeltäpäin luvannut pyhissä kirjoituksissa, on sanoma hänen Pojastaan (Room. 1:2,3).
Kun Jesajan mukaan (Jes. 52:7) evankeliumin tuoja juoksee vuorten yli Jerusalemiin tuoden viestin Sinun Jumalasi on nyt kuningas!, hän ei tuo vierasta, jostakin täysin uudesta asiasta kertovaa sanomaa, vaan julistaa tapahtuneen sen, minkä profeetta oli luvannut: rauhan aikaa, jolloin Herra on kansojen kuninkaana ja jakaa oikeutta kaikille kansoille (Jes. 2:4). Ilosanoma oli lupausten täyttymys: Nyt Siionin vaivan ja häpeän aika on vihdoinkin päättynyt. Jumalan vihan päivät ovat ohi ja pelastus koittaa Jumalan kansalle, kuten oli lupauksen perusteella hartaasti toivottu.
Jumalan evankeliumi koko maailmalle noudattaa Jesajan kirjan mallia: lupaus – odotus – täyttymys. Kun Filippus kertoi veljelleen tavanneensa Jeesuksen, hänen ilmauksensa oli kuvaava: Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista (Joh. 1:45). Israelissa odotettiin Messiasta, ”sitä profeettaa”, kuningasta. Odotuksen synnytti tietenkin Israelin historiallinen tilanne, joka ei missään suhteessa, moraalisesti, uskonnollisesti eikä poliittisesti vastannut valitun kansan ihannekuvaa. Mutta odotus ei ollut vain toiveiden heijastus, vaan sillä oli varma pohja Jumalan sanassa, laissa ja profeetoissa. Jeesus tuli lukuisten lupausten täyttymyksenä. Jeesuksen aikoina oli messiaan odotus yleistä Israelissa. Jeesus oli Aabrahamin siemen, Daavidin Poika, Ihmisen Poika jne. Hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa toteuttivat Jumalan lupaukset tulevasta pelastuksesta. Apostolinen sanoma tästä Ristiinnaulitusta ja Ylösnousseesta on se evankeliumi, joka tuo pelastuksen sen kuulijoille.
Nikean uskontunnustuksessa (v. 381) tunnustetaan, että Pyhä Henki on puhunut profeettojen kautta – tässä viitataan siis lupaukseen – ja että kirkko on apostolinen – tässä viitataan apostolien julistamaan evankeliumiin, sanomaan täyttymyksestä. Vaikka evankeliumi vastaakin myös ihmisten sanattomaan, usein tiedostamattomaan kaipaukseen, se on varsinaisesti Jumalan vastaus Hänen lupaukseensa pelastuksesta vuosisatoja ennen Kristuksen syntymää. Tästäkin syystä kristikunnan on pidettävä kiinni Vanhasta testamentista, ei vain periaatteellisesti, vaan myös käytännössä. Vanhaa testamenttia on luettava ja siitä on saarnattava kirkoissa, muuten evankeliumin sisältö hämärtyy ja vääristyy, kuten kirkkohistoriassa on valitettavan usein tapahtunutkin.
Kun Johannes Kastaja alkoi saarnata juuri ennen Jeesuksen toiminnan alkua, hänkin näki kutsumuksensa juuri Jesajan kirjan valossa: Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle! (Matt. 3:2) Taivasten valtakunta tarkoitti samaa kuin Jumalan valtakunta, Jumalan kuninkuus Jesajan sanoin (Jes. 52:7): Sinun Jumalasi on nyt kuningas! Johannes oli se ääni, joka huusi autiomaassa: Raivatkaa Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme! Täyttykööt notkot, alentukoot huiput, mäet madaltukoot, vuorten louhikot tasoittukoot! Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut (Jes. 40:3-5). Johannes julisti, että Jeesus, joka on ollut ennen minua on Jesajan lupauksen täyttymys sekä Jumalan kuninkuuden toteuttajana että kärsivänä Herran palvelijana, Jumalan Karitsana, joka ottaa pois maailman synnin. Jeesuksen toiminta ei vastannut Kastajan odotuksia. Siksi hän vankilassa ollessaan joutui epäilyksen valtaan Jeesuksen suhteen. Jeesus vahvisti hänen uskoaan viittaamalla taas Jesajan kirjan sanoihin: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju (Matt. 11:5,6).
Mutta sitten kuin Johannes oli pantu vankeuteen, meni Jeesus Galileaan ja saarnasi Jumalan evankeliumia ja sanoi: ’Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi’ (Mk 1:14,15).
Jeesuksen julistama hyvä sanoma, evankeliumi, oli sekin Jesajan kirjan lupaus Jumalan kuninkuuden ajan alkamisesta. Jeesus viittaa tähän aivan peittelemättä, suorastaan järkyttävän rohkeasti kotikaupungissaan Nasaretissa:
Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman…
’Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen’ (Lk. 4:18).
Samarialaisen naisen kanssa keskustellessaan Jeesus sanoi, naisen puhuttua Messiaasta: Minä se olen, minä, joka puhun tässä kanssasi (Joh 4:26). Israelin pitkä odotus oli nyt saanut täyttymyksensä. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näki nyt valkeuden, Jeesuksen minä olen-sanat viittaavat juuri tähän.
Ulkonaisesti Kristuksen tulo oli pettymys juutalaisille. Hän ei poistanutkaan poliittisia, sosiaalisia ja moraalisia epäkohtia eikä tuonut Israelille uutta kukoistuksen aikaa. Ei ihme, että hän pilkattiin juutalaisten kuninkuudesta juuri teloituksensa yhteydessä. Vain Israelin puitteissa Jumalan valtakuntaa odottavat juutalaiset sekä valtaa pitävät roomalaiset eivät voineet nähdä ristiinnaulittavassa ja -naulitussa Jeesuksessa muuta kuin kummajaisen, joka epäonnistui surkeasti. Mutta ne, joiden silmät Pyhä Henki oli avannut, näkivät Jeesuksessa profeettojen lupausten täyttymisen, joka jopa ylitti kaikki toiveet suurenmoisesti. Vanha Simeon lausui Jeesus-lapsen nähdessään:
Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden,
joka loistaa kansallesi Israelille (Lk.2:29–32).
Matteuksen lähetyskäskyssä ei tosin mainita sanaa evankeliumi, mutta siinä Jeesus lausuu juuri Jesajan ilosanoman pääsisällön Jumalan kuninkuudesta, laajennettuna käsittämään, ei vain Israelia, vaan koko maailmaa: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Mt. 28:18).
Jeesuksen evankeliumi oli sanoma pelastuksen ajan alkamisesta ja Jumalan kuninkuuden tulosta Hänen itsensä myötä. Kuitenkaan evankeliumi ei ollut vielä ”valmis” julistettavaksi maailmaan. Ihmisen Poika, Jeesus, piti vielä korottaa ja kirkastaa, että Pyhä Henki voisi tulla ja apostolit voisivat mennä Jerusalemista Juudeaan, Samariaan ja maan ääriin saakka julistamaan. Jeesuksen korottaminen merkitsi sekä ”korottamista” ristille – siis kuolemaa (Joh. 3:14,15), että ylentämistä valtaistuimelle, siis ylösnousemista (Room. 1:4). Nämä molemmat korottamiset tapahtuivat meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25).
Apostolit julistivat heti alusta asti juuri tätä kahdenlaista korottamista. Pietari saarnasi helluntaina: Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte (Ap.t. 2:36). Johtopäätös oli, että ensiksi Israelin ja sitten kaikkien kansojen tuli kääntyä ja ottaa kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annetaan anteeksi. Silloin saatte lahjaksi Pyhän Hengen (Ap.t. 2:38).
Apostolien sanoman sisältönä oli Jeesus Kristus itse, ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemisen jälkeen. He eivät julistaneet vain Jeesuksen opetuksia aivan kuin Hänen työnsä jatkajina, opetuslapsina, jotka opettajansa kuoltua opettavat edelleen ja pysyvät hänen periaatteissaan. Mitä he julistivat, sitä ei Jeesus vielä voinut julistaa, muuten kuin viittauksina tulevaan. Mutta apostolit julistivat kaikkea tätä Jumalan suurina tekoina (Ap.t. 2:11), jotka oli jo suoritettu loppuun. Heidän saarnansa sisältö ei ollut varsinaisesti uusi oppi, vaan sanoma kaikkien ihmisten hyväksi tehdyistä Jumalan pelastusteoista.
Paavali, Kristuksen Jeesuksen palvelija, kutsuttu apostoliksi ja valittu julistamaan Jumalan evankeliumia (Room. 1:1).
Paavalille apostolin virka merkitsi evankeliumin julistamisen tehtävää. Hän oli Kristuksen palvelija siten, että hän oli samalla evankeliumin palvelija. Mitään suurempaa palvelusta ei Paavali olisi voinut ajatellakaan. Hän ei ollut ”oikeudenmukaisuuden” esitaistelija, ei kansojen keskinäisen yhteisymmärryksen edistäjä, ei orjuuden poistaja eikä edes Israelin itsenäisyyden tai vapauden puolesta kiivailija. Jumalan sanan kärki ja Jumalan Valtakunnan ydin oli evankeliumi. Siinä ilmestyivät Jumalan vanhurskaus, voima, kirkkaus ja rakkaus. Vain evankeliumi tuottaa pelastuksen. Ei ihme, että Paavalin evankeliumin sisältö oli hänelle omaa henkeäkin kalliimpi.
Siellä täällä kirjeissään Paavali esittää muutaman lauseen muodossa julistamansa evankeliumin sisällön. Nämä tiivistelmät poikkeavat toisistaan sanamuodon ja kulloisenkin korostuksen tarpeen puolesta, mutta ilmaisevat uskollisesti sen evankeliumin, jota Paavali sanoo Jumalan (Room. 1:1), Kristuksen (Room. 15:19), meidän (2. Kor. 4:3) tai jopa minun evankeliumiksi. Useimmiten hän kuitenkin puhuu pelkästä evankeliumista, olettaen, että kirjeen lukijat tietävät, mistä on kysymys. Aina hän kuitenkin tarkoittaa samaa sanomaa, apostolien julistamaa uskon sanaa (Room 10:8). Vaikka Paavali viittaa omaan julistukseensa kirjeissään, hän on vakuuttunut siitä, että hänen julistamansa evankeliumi oli sama, kuin muidenkin apostolien: Näin me saarnaamme, minä niin kuin hekin, ja näin te myös olette uskoneet (1. Kor. 15:11).
Korintin seurakunnalle hän teroittaa evankeliumin sisällön tärkeyttä (1 Kor. 15:1-5):
Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan, ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista.
Tästä tiivistelmästä käy ilmi Paavalin käsitys evankeliumin keskeisyydestä ja pääsisällöstä seuraavin kohdin:
1. Evankeliumi on niin selkeä ja yksinkertainen, että sen voi säilyttää sellaisena, kuin se julistettiin: sen voi muistaa ja siihen voi yhä uudelleen palata. Se ei ole salaoppia, ihmisviisautta, vaan nyt kaikkialle julistettavaa Jumalan ”paljastettua salaisuutta” (Room 16:25).
2. Evankeliumi tuo pelastuksen. Siksi se on Jumalan voima (Room. 1:16). Ilman evankeliumia ei ole pelastusta.
3. Evankeliumissa on kysymys totuudesta. Sen yksinkertaisesta sanomasta on pidettävä kiinni, sen puolesta on jopa taisteltava, sillä väärä evankeliumi tuo väärän kristuksen eikä voi pelastaa. Joka luopuu oikeasta evankeliumista on tullut ”turhaan uskovaksi”. Se, joka taas julistaa väärää evankeliumia, on Paavalin mukaan jopa kirottu, olkoon vaikka taivaan enkeli tai apostoli itse (Gal. 1). Oikean Jumalan voi tuntea vain evankeliumin avulla (2. Kor. 11:4).
Paavali puhuu huomattavan usein evankeliumin totuuden puolesta taistelemisesta, ”jotta evankeliumin totuus säilyisi teille puhtaana” (Gal 2:5).
4. Evankeliumi on Kristuksesta: ”Kristus kuoli…” Se on sanoma Jumalan Pojasta (Room. 1), joka tuli antamaan itsensä meidän pelastukseksemme. ”Kristus” on Paavalille aina ja vain se Kristus, jota evankeliumi julistaa, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, korotettu Herra (1. Kor 2:2). Lutherkin korosti, että evankeliumin Kristus on sacramentum, Jumalan lahja ja uhri eikä niinkään exemplum, esimerkki.
5. Siksi se, joka torjuu evankeliumin, torjuu itse Jumalan: hänestä tulee siten jopa Jumalan vihollinen (Room 11:28)
6. Evankeliumi on sanoma Jumalan suvereenista toiminnasta. Evankeliumin sisältö on ”ennen muuta” Kristuksen kuolema, haudatuksi ja kuolleista herätetyksi tuleminen ja sen jälkeen ilmestyminen apostoleille. Mutta se jää tyhjäksi ilman julistusta ”meidän syntiemme vuoksi”. Jumala toimi Kristuksessa pro nobis, meidän puolestamme. Juuri tässä on euangelion-sanan ”eu”, hyvyys. Tämä tekee evankeliumin sanoman Kristuksesta ilosanomaksi. Jumala ei ainoastaan toiminut, Kristus ei ainoastaan kuollut ja voittanut kuoleman, vaan tämä kaikki tapahtui meidän hyväksemme. Niinpä lähetyskäsky on evankeliumin olennainen osa, koska siinä Jumala nimenomaan käskee tämän ilosanoman kuuluvan kaikille luoduille, siis myös minulle.
7. Tämä kaikki tapahtui, ”niin kuin oli kirjoitettu”. Paavali ymmärsi Kristuksen työn Vanhan Testamentin taustaa vasten. Vaikka Kristus aloitti aivan uuden vaiheen Jumalan ja ihmisten historiassa, se ei ollut odottamaton, uusi ilmoitus, vaan koko Jumalan pitkän pelastushistorian täyttymys, kuten Paavali teki selväksi puolustautuessaan kuningas Agrippan edessä:
Ja nyt minä seison oikeuden edessä sen tähden, että panen toivoni siihen lupaukseen, jonka Jumala on meidän isillemme antanut ja jonka meidän kaksitoista sukukuntaamme, yötä ja päivää herkeämättä palvellen Jumalaa, toivovat heille toteutuvan; tämän toivon tähden, kuningas, juutalaiset minua syyttävät…
Mutta Jumalan avulla, jota olen saanut tähän päivään asti, minä seison ja todistan sekä pienille että suurille, enkä puhu mitään muuta, kuin minkä profeetat ja Mooses ovat sanoneet tulevan tapahtumaan, että nimittäin Kristuksen piti kärsimän ja kuolleitten ylösnousemuksen esikoisena julistaman valkeutta sekä tälle kansalle että pakanoille. (Ap.t 26:6,7,22,23).
Kun Paavalin julistuksen seurauksena syntyi seurakuntia Vähässä Aasiassa, Makedoniassa ja Kreikassa, hän näki ne evankeliumin hedelmänä (Kol. 1:6). Ei Paavali, vaan Jumalan saarnauttama hulluus, evankeliumi, oli voimakas, elävä ja hedelmällinen. Se säteili Kristuksen valoa maailman pimeyteen (2. Kor. 4).
Evankeliumi siis pelastaa, mutta mistä? Pelastaako se sairauksista, heikkoudesta, perkeleen kynsistä, rahapulasta, huonosta itsetunnosta, sisäisistä haavoista, luonnon myrkyttymisestä, rotuvihasta, vai mistä?
Evankeliumi pelastaa Jumalan vihasta! Syntisen ihmisen suurin ongelma on Pyhä Jumala! On kauhea joutua elävän Jumalan käsiin! (Hepr. 10:31). Heprealaiskirje sanoo Mooseksen kokemuksesta Jumalan kirkkauden lähellä: Se näky oli niin peljättävä, että Mooseskin sanoi: ’Minä pelkään ja vapisen! (Hep. 12:21)
Pahempi, kuin persialaisten marssi Ateenaan on Jumalan tuomion lähestyminen. ”Hänen kasvojensa edessä pakenivat maa ja taivas…” (Ilm. 20:11). Miten silloin kestämme? Tämä on kysymysten kysymys. Uskovaisten parissa harrastetaan milloin mitäkin. Voi seurakuntaa, jollei se näe, että olemme kulkemassa Pyhän Jumalan hirmuiselle tuomiolle. Kuka silloin kestää? Roomalaiskirjeen 2. luvussa Paavali vastaa:
… vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki… Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha… sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla. Ikuinen elämä niille, jotka ovat tehneet uupumatta hyvää! ”Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia” (Room. 2:6–12).
Mitä voimme siis odottaa tuona hirmuisena päivänä? Ne, jotka ovat tehneet uupumatta hyvää, saavat kuulla ihanat sanat: ”Käy iankaikkiseen elämään!” Entä ne, jotka ovat olleet itsekkäitä ja totelleet vääryyttä? Niitä kohtaa tuska ja ahdistus.
Tämä on oikein ja vanhurskasta. Juuri niin pitääkin olla. Mutta miten minun käy? Minä en ole uupumatta tehnyt hyvää, olen sen sijaan totellut vääryyttä ja ollut itsekäs. Vastaus: ”Niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha.” Mutta en ole aina tiennyt tehneeni vääryyttä. Eikö sitä lueta lieventäväksi asianhaaraksi? Vastaus: ”Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla.” Tätä siis lupaa minulle Roomalaiskirjeen 2. luku, ja se on oikein.
Niin kuin ateenalaisten ei ollut syytä odottaa mitään hyvää Persian voittaessa, ei minullakaan ole odotettavissa muuta kuin hirmuinen iankaikkisuus, kun Jumala kutsuu ihmiskunnan tuomiolle. En pysty mitenkään korjaamaan asiaa. Jokainen yritys paikata suhdettani Jumalaan on tuomittu vain kasvattamaan velkaa ja lisäämään rangaistusta ja vihaa. Parhaat aikeenikaan eivät auta, sillä Kaikkitietävä, Pyhä Jumala on minua vastaan. Tilani on toivoton. Laki sanoo minulle: ”Tee ainoastaan se, mikä on kohtuullista Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle.: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!” Koska en ole tehnyt, mitä tässä vaaditaan, olen tuhoon tuomittu.
Olen kuin ateenalainen vartiomies kaupungin muurilla. Katson itään, Maratoniin päin. Millä hetkellä hyvänsä voi näkyä lopullisen tuhon ja hirveän hävityksen sanansaattaja; joku rintaman teurastuksesta pakoon päässyt, joka tulee vielä varottamaan kaupunkilaisia: ”Persialaiset tulevat, poikamme lyötiin melkein viimeiseen mieheen. Pakoon, ken vielä voi. Muut kaivakaa myrkkyannokset vuoteittenne alta, se on ainoa mahdollisuus päästä Persian sotaväen raakuuksista.” Kaikki riippuu tekijöistä, joille vartiomies ei voi mitään. Taistelu käydään kaupungilta näkymättömissä. Kaikki se, mitä nyt vielä voin kokea tai tehdä, ehkä lyhytaikainen nautinto, hyvä ateria tai hetki perheeni kanssa, kaikki tuntuu turhalta tai katkeralta pilalta: Tuomio on tulossa!
Näköpiiriin tulee lähettiläs, joka julistaa: ”Iloitkaa! Tuomio pantiin jo täytäntöön! Sinun velkasi on maksettu. Muuan Jeesus Kristus otti tuomion niskoilleen, hänet teloitettiin. Melkein viimeisiksi sanoikseen hän sanoi: ’Isä, älä lue heille syyksi tätä syntiä.’ Kolme päivää teloituksen jälkeen hän nousi kuolleista ja sanoi senkin jälkeen: ’Rauha teille!’ Sitten hän käski julistaa evankeliumia syntien sovittamisesta jokaiselle luodulle, myös sinulle. Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi! Sinä olet autuas!”
Evankeliumi on ilouutinen suoritetusta sovituksesta ja pelastuksesta. Evankeliumi uskotaan tai sitä ei uskota. siihen ei voi lisätä mitään. Sitä ei voi totella, ei panna täytäntöön, sitä voi vain julistaa, kertoa ja sen voi vain uskoa. Sitä ei voi ansaita eikä kukaan ole sen arvoinen. Mutta se antaa iankaikkisen elämän kuolemaan tuomituille, Jumalan lapseuden Jumalan vihollisille, se pukee ryysyläisen juhlapukuun ja tekee meistä taivaan kansalaisia.
Maailman synnit hän ristille kantoi,
kaikkien puolesta kuollut hän on.
Myös sinun tähtes hän henkensä antoi,
rakkautensa on loppumaton.
Velkamme raskaan on pois veri vienyt,
sen yli risti jo piirretty on.
Luo Isän istuimen auki on tie nyt,
armon nyt saa hältä ansioton.
Joutukaa syntiset Jeesus kun teille
armonsa suo sekä rakkauttaan.
Adam jos turmion tuonut on meille,
Kristushan poisti sen kuolemallaan.
Kuinka te kannatte kahlehianne,
vaikka ne kaikki jo katkaistihin.
Rientäen käykää nyt luo Jumalanne,
nöyrtyvin mielin ja kiitollisin.
Moni protestantti on halunnut osoittaa raamatullisuutensa vastustamalla Neitsyt Marian kunnioittamista ja rakkaana pitämistä. Moni luterilainenkin hämmästelee tohtori Martti Lutherin, Tunnustuskirjojen ja puhdasoppisen Olaus Svebiliuksen katekismuksen opetusta Marian ainaisesta neitsyydestä (semper virgo): ”Mutta hänhän oli naimisissa Joosefin kanssa ja oli saanut lapsia tämän kanssa!”
Kreikkalaisortodoksit, koptit, etiopialaiset ja Rooma ovat pitäneet kiinni Jeesuksen äidin neitsyydestä ontuvilla selityksillä. Niiden mukaan Joosef ja Maria eivät koskaan olisikaan olleet oikea aviopari, eivätkä Uuden testamentin mainitsemat Jeesuksen neljä veljeä Jaakob, Joosef, Juuda ja Simon olisikaan syntyneet heidän avioyhteydestään, vaan olisivat serkkuina tai lapsina saaneet ”veljen” nimen Joosefin mahdollisesta aikaisemmasta avioliitosta. Matteuksen evankeliumi kertoo selvästi, että Joosef ja Maria olivat oikea aviopari: Herättyään unesta Joosef teki, niin kuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä ja otti vaimonsa tykönsä eikä yhtynyt häneen, ennen kuin hän oli synnyttänyt pojan (Matt. 1:24-25). Muunlaiset selitykset ovat turhaa spekulaatiota, jota Raamatun teksti ei tue. Sellaiset ovat vähintään hyödyttömiä ja enimmäkseen vahingollisiakin. Matteuksen käyttämä sana ”vaimo” (γυνη) liittyy kreikassa avioliittoon joko morsiamen, sivuvaimon tai aviovaimon nimityksenä. Se ei ollut modernilla tavalla naisen yleinen lajinimitys vastakohtana miehelle ilman suhdetta avio- ja perhe-elämään. Sana viittaa feminiiniin joko tyttöön, tyttäreen, neitseeseen taikka vaimoon.
Moni Neitsyt Mariaa vierova raamatullinen protestantti on kuitenkin lukenut huolimattomasti Raamattunsa. Luukkaan evankeliumi on tallettanut enkelin tervehdyksen Marialle: Terve armoitettu! Herra olkoon sinun kanssasi! … sinä olet saanut armon Jumalan edessä … Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi (Luuk. 1:28.30.35). Pyhä Henki tunsi Marian erityisaseman vielä, kun se oli ihmisiltä piilossa. Elisabet, Johannes Kastajan äiti, täytettiin Pyhällä Hengellä, joka puhkesi äänekkäästi profetoimaan: Siunattu sinä vaimojen joukossa, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Ja kuinka minulle tapahtuu tämä, että minun Herrani äiti tulee minun tyköni? (Luuk. 1:42-43). Pyhä Henki avasi myös Marian suun kiitoslauluun, jota kutsutaan nimellä ”Magnificat” (Luuk. 1:45-55). Poimin siitä muistettavan jakeen: ”Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi” (Luuk. 1:48). Maria on siis Herran äitinä erityisasemassa koko maailmassa nykyisen lopun ajan päätökseen asti. Tämän raamatullisen erityisaseman Efeson ensimmäinen ja samalla kolmas ekumeeninen konsiili kanonisoi v. 431 vahvistamalla Neitsyt Marian arvonimeksi ”Jumalansynnyttäjä” (θεοτοκος). Konstantinopolin patriarkka Nestorios (386-450) oli ajanut nimitystä ”Kristuksen synnyttäjä” (χριστοτοκος), jotta poistuisi pahennus siitä salaisuudesta, että Maria olisi synnyttänyt myös Kristuksen hänen iankaikkisen jumalallisen luontonsa puolesta. Nestorioksen kanta merkitsi kuitenkin Kristuksen persoonan jakamista ja sen kieltämistä, että Kristuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto muodostaisivat yhden, jakamattoman persoonan. Tällaisen estäminen oli Efeson 1. konsiilin suuri ja oikeastaan ainoa pysyvä merkitys.
Miksi me sitten luterilaisina kutsuisimme monen lapsen äitiä neitsyeksi? Jopa tunnustuksellisena teologina suuri luterilainen oppinut Hermann Sasse (+1976) on murahdellen arvostellut Lutherin, Tunnustuskirjojen ja luterilaisen puhdasoppisuuden oppia Marian ainaisesta neitsyydestä. Eräs huomattava suomalainen piispa luki sen uskonpuhdistajan munkkimenneisyyden tiliin. Oma rivo, riettaan viihteen täyttämä aikamme on totutettu pois sydämen ja tekojen puhtaudesta sekä ihmisten kaikinpuolisesta koskemattomuudesta. Marian puhtaudesta ja koskemattomuudesta puhuminen on sille aivan käsittämätöntä. Tällä puhtaudella ja koskemattomuudella ei tarkoiteta sitä, että Maria olisi siinnyt ja syntynyt vailla perisyntiä. Luojan ja luodun raja säilyy Marian kohdalla. Rooman kirkon dogmi Jeesuksen äidin saastattomasta sikiämisestä (immaculata) ja vapaus perisynnistä samoin kuin hänen taivaaseen korottamisensa, ovat romantisoivaa, apokryfistä spekulaatiota ja unennäköä. Jumala ei sellaista ole meille ilmoittanut eikä sellaista myöskään tarvitse. Perisynnin alaisena Maria ei Jumalan äitinäkään voi olla Kristuksen ”kanssalunastaja” (conedemptrix), johon suuntaan edesmennyt paavi Johannes Paavali II (1920-2005) paimensi Rooman kirkon opinkehitystä.
Semper virgo-oppi on nähtävä toisella tavalla. Maria on ainutlaatuinen naisten ja vaimojen joukossa Kristuksen äitinä, Jumalansynnyttäjänä. Maria on Jesajan kirjan Immanuelin äiti. Hän tuli tytär Siioniksi. Hän oli Ilmestyskirjan auringolla vaatetettu vaimo. Tällaiseen monet esittävät kiivaan vastalauseen: Tytär Siion ja aurinkovaimo ovat vertauskuvia, symboleita. Siihen luterilaisen on helppo vastata: Symboli ei voi olla raskaana eikä synnyttää elävää poikalasta, kuten teki Pyhä Äiti, siunattu vaimojen joukossa, autuaaksi ylistetty maailman loppuun asti. On totta, että tietyt jumalan ilmoituksesta syntyneet ajatukset ja perinteet elävät Raamatun teksteissä vuosisadasta toiseen. Samalla kuitenkin on kyse enemmästä: Marian elämässä ajatusten ja perinteiden tallettamat Jumalan lupaukset olivat lihassa totisinta totta, kun täyttymyksen aika oli tullut. Silloin seitsemän ja puoli vuosisataa aikaisemmin kuningas Aahaan aikana ennustettu Immanuel hengitti kapaloissa ja imi äitinsä rintaa. Ajatukset ja sanat eivät joutuneet lähtemään henkensä edestä pakoon suuren, tulipunaisen lohikäärmeen vihaa, joka uhkasi Herodes Suuren (73/74-4 e.Kr.) taholta, vaan pyhä perhe lähti Egyptiin maanpakoon. Maria ei kuitenkaan noussut pyhitetyn inhimillisyytensä yläpuolelle. Jeesus joutui ojentamaan häntä, inhimillinen kun äidinrakkaus rikkoi Jumaluuden majesteetin oman etiketin (Matt. 12:46-50) aikana, jolloin hänen veljensäkään eivät vielä uskoneet häneen.
Kun me Jeesuksen kautta lähestymme hänen äitiänsä, emme lähesty Joosefin rouvaa, jota me Jumalan sanasta emme juurikaan tunne, vaan me lähestymme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, maailman Vapahtajan äitiä, joka tuli raskaaksi Pyhästä Hengestä ja kantoi tähän maailmaan Jeesuksen ilman miehen vaikutusta, jotta perisynnin periytymisen ketju katkeaisi. Yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kristikunta tuntee siis ainoastaan Neitsyt Marian. Siksi Marian, tytär Siionin ja Immanuelin äidin, kunnianimeä neitsyenä ei oteta häneltä pois.
On paikallaan esittää kysymys ihmisille, jotka haluavat osoittaa raamatullisuutensa halveksimalla Neitsyt Marian erityisasemaa vaimojen joukossa: Maria, josta noin puhut, on minun veljeni äiti. Kuka sinä sitten olet? Totisesti, minun veljeni äiti hän on. Niille taas, jotka spekulaatioin rakentavat Marialle kulttia, jota Raamatussa ei ole, on sanottava raitistavat sanat: Hän oli suuresti armoitettu maan syntisen sukukunnan vilpittömänä tyttärenä. Minä en kuitenkaan ole syntynyt hänestä, niin täysi veli tai sisar kuin olenkin, vaan minä olen syntynyt uudesti ylhäältä itse Jumalasta pyhässä kasteessa hengellisen äitini kristillisen kirkon helmassa. Äiti ei liitä Poikaansa, vaan Jumalan Poika liittää minut äitiinsä ja kaikkiin lukemattomiin pyhiin, armoitettuihin, joiden joukossa hän on kaikkien sukupolvien autuaaksi ylistämä. Ketä he ylistävät autuaaksi? Pyhää Neitsyttä, joka synnytti Kristuksen ja Jaakobin ja Joosefin ja Juudan ja Simonin ja pysyi neitsyensä Jumalan ja koko pyhän kristikunnan edessä.
Kerran 1980-luvulla joulun alla kirjoitin Raamatun näkynä seuraavien katkelmien rivit:
Me polvistumme betonilattialle,
kumarramme hämärissä pientä poikalasta
ja rakastaen, kunnioittaen
suutelemme kädelle juuri äidiksi tullutta tummaa tyttölasta,
siniseen viittaan verhoutunutta valtiatartamme.
….
Taivas on auki.
Päällemme on laskostettu korumatto:
yön tummassa sametissa kultaa timantteja,
ja yössä meitä levollisesti katsoo pieni ihmissilmä
ensi kertaa kadotetun, hukkuneen Paratiisin päivän jälkeen
ilman perisyntiä:
ei pelkkä heijastus,
kuva
vaan Jumala ihmisessä!
……
Me polvistumme
tervehtien päättyvässä yössä tummaa valtiatarta,
palvoen viipyvässä pimeässä poikalasta,
Jumalaa.
Siunattu, autuas sinä armoitettu, pyhä neitsyt!
Palvottu, ylistetty hän, jota kannat rinnoillasi!
Hän, kaikkeuden Herra lepää tässä hämärässä, ahtaudessa,
hän, joka hallitsee taivaan, maan.
Me itkemme hänen edessään kasvoillamme koko kurjuutemme,
pyyhimme nokiset silmät peittoihin, kapaloihin
ja riemuitsemme, että saimme hänet,
löysimme hänet
kuninkaan.
Hän on päivänkoitto, joka nyt nukkuu sysipimeässä.
Neitsyen sylissä kapaloituna hän täyttää kaiken.
Me kurjat suojelemme häntä, joka on sankarimme,
Daavidimme tämän peljättävän laakson julmaa Goljatia vastaan.
…….
Hänelle on seimestään valmistettu lepopaikka vereen, kuolemaan,
että me kerran painaisimme väsyneen pään ja sulkisimme silmämme elämään,
ja kolkko hauta olisikin seimemme,
ylösnousemuksen kehto.
Hän on poika
vaimosta syntynyt.
Äitinsä on pikku piika ja valtiatar,
Jumalansynnyttäjä.
(Matka jouluyöhön, Yölintu 1988)
Kts. lisää: inkarnaatio, Pyhä Henki, ihme
Lähetyshiippakunta julkaisi syksyllä 2017 osana uskonpuhdistuksen juhlavuotta uuden Katekismuksen, joka pitää sisällään Martti Lutherin Vähäkatekismuksen ja laajan selityksen siihen. Tässä video-opetussarjassa Oulun Timoteuksen seurakunnan pastori Janne Koskela esittelee katekismusta.
Ensimmäisistä seurakunnista kerrotaan: ”He pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä, leivän murtamisessa ja rukouksissa”(Ap.t. 2:42). Mutta Kristuksen ja hänen apostoliensa opissa säilyminen oli koko ajan uhattuna. Uuden testamentin kirjeissä kehotetaan jatkuvasti valppauteen: ”Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta” (1.Joh. 4:1). ”Minä kehotan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet. Vetäytykää pois heistä” (Room.16:17). Kristuksen kirkon päävihollinen Perkele yrittää aina rikkoa oikeat alttarit ja saarnastuolit. Hermann Sasse (1895–1976) kirjoitti, miten meidän pitäisi ottaa oppia Lutherista, joka laulaa virressään: ”Se vanha vainooja, kavala kauhea, on kiivas, kiukkuinen ja julma hirmuinen. Vain Herra hänet voittaa.” Ja syvällisessä esityksessään Sasse jatkaa: ”Emme kykene ymmärtämään kirkkohistoriaa, jos unohdamme Antikristuksen, joka tekee alituisesti töitään Jeesuksen Kristuksen kirkossa.”
Aidat kaatuvat, tienkulkijat repivät ja metsäkarjut jyrsivät Herran viinipuuta. Näin valitetaan Psalmissa 80 vanhan liiton Jumalan kirkon, Qahal Jahve, tilannetta ja rukoillaan Jumalaa sen saattamiseksi ennalleen.
Antikristus on kaikin tavoin yrittänyt rikkoa ja hävittää Kirkon ’Aabelista alkaen’ ja tämä hävitystyö tulee lopunaikoina vain kasvamaan (esim. 2. Tess. 2 ja 2. Tim. 3). Hänen päätarkoituksensahan on, ettei yksikään meistä pääsisi taivaaseen. Siksi Perkele on ensiksikin tositoimessa, ettei yhdessäkään seurakunnassa saati kokonaiskirkossa olisi puhdasta Jumalan sanaa eikä kuuluisi Jumalan armon evankeliumin saarnaa. Jos hän on saanut tämän pääpyhätön rikki, hänen on helppo tuhota muutkin oikean kirkon tuntomerkit: pyhän kasteen, alttarin sakramentin, side- ja päästöavaimen, kirkon apostolisen viran, rukouksen ja Jumalan kansan ristin. Hän käy kuin kiljuva jalopeura juuri näiden oikean kirkon tuntomerkkien kimppuun, sillä siten hän saa saaliikseen kokonaisia ryhmiä, suurempia joukkoja kerralla. Kirkon historia on tästä täynnä esimerkkejä, miten Antikristus toimii tehdäkseen vastakirkon, antieklesian tai kuten Luther puhui Kainin kirkon (Genesis-kommentaari). Valmistautuessamme nyt uskonpuhdistuksen juhlavuoteen meidän rukouksemme on sama, johon päättyy Psalmi 80: ”Herra, Jumala Sebaot, saata meidät entisellemme, valista kasvosi, niin me autetuiksi tulemme.”
Eri puolilla Suomeakin järjestetyt keskiaikamarkkinat ovat keränneet ennätysmäärin väkeä. Dekkarien ystävät liikkuvat nyt keskiajan suurten taideluomusten, huipputiedemiesten, linnojen, katedraalien ja luostareiden keskellä, jotka on maustettu rikoksilla. Mutta myös aito kiinnostus keskiaikaan näkyy uudessa akateemisessa tutkimuksessa. Johann Huizingan opus magnum Keskiajan syksy (suomeksi 1951) on saanut lisäkseen suomalaisiakin uusia tutkimustuloksia. Tuomas M. S. Lehtosen ja hänen työryhmänsä tutkimusten joukkoon on nyt ilmestynyt useitakin ja Turun yliopiston nuorten tutkijoiden teoksia (uusin Pohjoinen reformaatio, 2016). Tänään painotetaan, miten huomattavan paljon olikaan jo 1200-luvulla kristikunnassa eri puolilla Eurooppaa yksityisiä henkilöitä, sääntökuntia tai liikkeitä, jotka toivoivat kirkon uudistusta ja jopa taistelivat kirkon uudistuksen puolesta. Useat ajoivat joko opillista tai elämänvaellukseen liittyvää puhdistusta, mutta monista kehittyi pikemminkin tavoitteiltaan hetkellisiä protestiliikkeitä. Ns. papalistit olivat jo vuosisatoja korostaneet Rooman ylivertaista asemaa kirkon opin määrittämisessä. Kuitenkin oppi paavin erehtymättömyydestä ja auktoriteettiasemasta koko kristikunnassa oli jatkuva kiistelynaihe koko 1300-luvun. Mutta se ei saanut Roomaa muuttamaan kantaansa, ja paavinvalta pysyi olemalla hiljaa ja vastaamatta esitettyyn kritiikkiin tai erilaisin voimatoimin. Se pysyi konsiilin yläpuolella olevana instituutiona. Konsiliarismin pääpaikka oli Ranska ja Pariisin yliopisto, mutta kaikki yritykset saada paavin valtaa horjutetuksi oppia koskevissa asioissa epäonnistuivat. Kun joka puolelle Eurooppaa Upsalaa myöten perustettiin 1300- ja 1400-luvuilla yliopistoja, näiden ympärille syntyi myös monia uudistus- ja protestiliikkeitä. On huomattava, että vastoin oman aikamme teologisia tiedekuntia kaikkien yliopistojen teologisten tiedekuntien vakava lähtökohta oli tuolloin Pyhän Raamatun jumalallinen arvovalta. Uudistusliikkeistä tuonkin esiin Böömin hussilaiset siinä mielessä, että se irrottautui paavista Prahan papin Jan Hussin polttamisen jälkeen 1415 ja tunnusti paavin sijasta Prahan yliopiston ylimmäksi hengelliseksi opinvartijakseen. Tämä joukko antoi siis yliopiston tehtäväksi, mitkä opit oli hylättävä Raamatun vastaisina. Kun Erfurtin yliopiston emeritus rehtori Johannes von Wesel tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, koska hän tunnusti pyhän Raamatun ylimmäksi auktoriteetiksi, yliopisto asettui von Weselin puolelle eikä polttanut hänen kirjoituksiaan jne.
On tärkeä huomata myös se, että kristikunnassa alettiin nähdä uusien filosofis-teologisten tuulien myötä ’asia-auktoriteetti’ (termi mm. Kaarlo Arffmanilla väitöskirjassaan). Pyhissä uskon asioissa ei ole tärkeintä se, kuka jotakin sanoi, vaan se, mitä sanoi. Kun samanaikaisesti erityisesti paavien mutta myös monien piispojen ja pappien elämänvaellus oli surkeaa, paaviuden perustelut alkoivat luhistua. Olihan paavinistuimelle noussut korruptiosta ja julmuuksista tunnetun Borgia-suvun jäseniä, eikä mikään ihme, että eri puolilla kristikuntaa totuutta etsivät ihmiset esittivät hätähuutonsa. Eikä Lutherin ajan Medici-suvun paavi Leo X poikennut Borgia-suvun riettauksista.
Eislebenistä lähtöisin olevan masuunimestarin pojan Martti Lutherin (10.11.1483–18.2.1546) elämänvaiheet on Suomen kristikansa aiemmin voinut lukea virsikirjojensa ajantieto-osasta. Hyviä historiallisia yleisesityksiä on tänäänkin paljon (suomeksi mm. Bainton, Kittelsson, Manns, van Dülmen ja nyt Reijo Arkkilan kirjanen). Onnistuneesti Lutherin työtä uskonpuhdistajana kuvataan myös Matti Reinikan ja Miisa Nilssonin (Latikka) YLElle tekemässä elokuvassa Tunnustus. Kertaamme Lutherin elämänvaiheitten alkua vain lyhyesti.
Luettuaan ensiksi Erfurtin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maisteriksi Martti Luther jatkoi opintojaan lakitieteellisessä tiedekunnassa. Mutta Luther jätti sen pian, sillä hän lähti ukkosmyrskyssä antamansa lupauksen vuoksi Erfurtin augustinolais-eremiittien luostariin. Emme mene tuon luostarielämän kuvauksiin ja mitä vaativimpaan teologian ja filosofian opiskeluun, mutta on tärkeää nostaa esiin, miten tuon sääntökunnan ylivikaari, ’evankeliumillinen’ Johann von Staupitz toimi Lutherille aitona sielunhoitajana. Sivuutamme myös oppikirjojen tarkat kuvaukset Lutherin Rooman matkasta 1510–1511, jolloin hän sai omin silmin nähdä Rooman papiston rappion. Siirryttyään Wittenbergiin lahjakas subpriori Luther, joka oli vihitty papiksi 3.4.1507 nousi von Staupitzin jälkeen 1512 Wittenbergin yliopiston Pyhän Raamatun professoriksi. Hän luennoi aluksi Psalmeista ja sitten Roomalaiskirjeestä. Hänen luennoissaan oli myös yleisesti kaikkialla esillä olevaa kritiikkiä paaviuden vääristymiä kohtaan, mutta hän ilmeisesti hyväksyi paavin aseman. Mm. Kaarlo Arffman on todennut, että paavin vallan perusteina käytetyt raamatunkohdat, etenkin Matt 16:18, askarruttivat kuitenkin häntä. Joka tapauksessa jo Erfurtin opiskeluaikanaan Luther oli oppinut opettajiltaan (Jadocus Trutvetter ja Bartholomäus Usingen), että teologin tuli uskoa varauksitta vain pyhään Raamattuun. Siksi Luther myös lähti vastustamaan aikansa monia piispoja, jotka hänen oman kielenkäyttönsä mukaan tosiasiassa toimivat Kristusta vastaan (WA 4, 138).
Luther halusi useillakin kirjoituksillaan ja kirjeillään herättää erityisesti pappeja ja piispoja koko vuoden 1517. Mutta vasta laatimansa 95 teesiä, jotka hän naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen Filip Melanchthonin mukaan 31.10.1517, herättivät sekä kirkkokansan että kirkon johdon. Tällainen teesien naulaaminen oli normaali akateeminen menettely. Se ei ollut siis mitenkään poikkeuksellinen toimintamuoto. Nämä ns. aneteesinsä hän lähetti oheiskirjeineen esimiehilleen Brandenburgin piispalle ja Mainzin arkkipiispalle. Joudumme ihmetellen kysymään, miksi juuri Lutherista ja näistä Lutherin aneteeseistä lähti liikkeelle suuri uskonpuhdistuksen tapahtumasarja? Joulukuussa 1517 Nürnbergissä aneteesit painettiin saksaksi ja ne levisivät heti kaikkialle, vaikka Lutherin tarkoitus oli julkaista latinankieliset aneteesinsä vain tieteellisen väittelyn pohjaksi.
Luther aloittaa aneteesinsä: ”Rakkaudesta totuuteen…” Vaikka Luther lähestyi kirkollisia esimiehiään nöyrästi, hän itseasiassa syytti heitä huonosta viranhoidosta. Nämä olivat päästäneet anekauppias Johannes Tetzelin irvokkaaseen toimintaan. Aneiden ostajalle luvattiin täydellistä synninpäästöä: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.” On totta, että teesi 62 kuuluu.” Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.” Mitä tämä merkitsee koko kirkon työlle, sen esittämiseen kului vielä aikaa. Vasta myöhemmin luemme Lutherin kirkkaat opetukset, esimerkiksi toisen uskonkappaleen selityksen Vähästä katekismuksesta, Galatalaiskirjeen laajemman selityksen jne. Latinaksi julkaistujen aneteesien pääpaino oli ilman muuta puhdistaa kirkko anekaupasta ja hyökätä sen kimppuun. Aneilla oli suuri taloudellinen merkitys mm. itse arkkipiispalle, joka oli lainannut Fuggerin pankilta paljon rahaa ostaakseen (!) arkkipiispan viran. Ja Rooman Pietarinkirkkoa varten tarvittiin myös koko ajan lisää rahaa.
Mutta olivathan monet muutkin arvostelleet jo kymmeniä ja jotkut jopa satoja vuosia sitten kirkon johdon korruptoitumista. Miksi vasta nyt ja juuri augustinolaismunkin, papin ja pienen Wittenbergin yliopiston professorin Martti Lutherin aneteeseistä lähtevä toiminta johti kaukaista Pohjolaa myöten muutokseen, jota nimitämme hyvällä suomenkielisellä nimellä uskonpuhdistukseksi?
Tähän kysymykseen emme saa loppujen lopuksi vastausta erinomaisista historiatieteen tai filosofian teorioista ja esityksistä. Voimme ymmärtää uskonpuhdistuksen alun ja tapahtumat vain Kirkosta käsin. Herramme itse puhdisti tuolloin puimatantereensa (Matt. 3:12). Tähän selitysmalliin liittyy Uuden testamentin viimeisen kirjan sanoma: ”Ja minä näin lentävän keskitaivaalla erään toisen enkelin, jolla oli iankaikkinen evankeliumi julistettavana maan päällä asuvaisille, kaikille kansanheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille”(Ilm. 14:6). Kirkko oli suosimalla harhaoppeja eli vääriä traditioita hukannut hiljalleen suurimman aarteensa, pyhän evankeliumin ja johtanut ihmiset ’teko-oppien’ tielle eli ihmisen luonnolliseen uskontoon. Mutta Jumala lähetti enkelinsä eli Martti Lutherin päästämään sielut Baabelin vankeudesta. Tämä ei johda meitä uskonpuhdistuksen sankarilliseen tulkintaan, jota esimerkiksi on paljon harjoittanut ns. Luther-renessanssin pääteologi Karl Holl iskusanansa kera: ”Takaisin Lutheriin!” Kristuksen kirkon historia ei ole jotakin suurmiesten tuotetta. Siksi Martti Luther torjui voimakkain sanoin jo itse termin ’luterilainen’. Myöhemmin puhuttiinkin esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen kannattajista. Mutta Lutherin toive ei toteutunut.
Ratkaisevaa on siis nähdä Hermann Sassen tavoin valtaisa uskonpuhdistustapahtuma siitä käsin, mitä Herramme Jeesus Kristus ja hänen pyhät apostolinsa opettavat Kirkosta ja miten se ilmentyy oikeassa ja puhtaassa tunnustuksessa. Sankaripalvonnan jyrkkä torjuminen ei kuitenkaan merkitse, ettemme voisi pysähtyä Lutheriin kristikunnan suurena opettajana.
Olemme monista eri syistä eläneet aikaa jo 1800-luvulta asti, jossa on opetettu, että ennen uskonpuhdistusta oikeata Kirkon elämää ei oikeastaan ollut tai ainakin se oli puhtaan ja vapaan evankeliumin vastaista aikaa. Tämän reformoidusta kristikunnasta peräisin olevan tuhoisan uusprotestanttisen käsityksen vuoksi himmeni käsitys Kristuksen kirkon jatkuvuudesta ja erityisesti oppijatkumosta. Valtavirta ajautui saksalaisen idealismin ja Immanuel Kantin filosofian esiymmärrykseen ja niin osa Lutherin ja reformaation perinnöstä leikattiin pois ’katolisena jäänteenä’. Jo takavuosina erityisesti kalvinilaisen eli reformoidun kirkon vaikutus merkitsi ’protestanttisuuden’ ymmärtämisen kaiken ’katolisuuden’ vastustamisena. Loppujen lopuksi tällaisen protestantismin mukaan 1500-luvulla ei tapahtunutkaan reformaatiota vaan revoluutio ja sen pitää jatkua. Kirkon tulee olla jatkuvassa muutoksessa myös oppinsa suhteen. Vuonna 1947 reformoitu Karl Barth nosti esiin uudestaan käsitteen ’ecclesia semper reformanda est’. Tämä slogan on ymmärretty yhä enemmän revolutionistisesti. Muutoksia kirkossa ajetaan välittämättä selvistä Kristuksen ja hänen pyhien apostoliensa määräyksistä. Tällaista ’kirkollista evoluutiota’ ei harjoita vain liberaaliteologia, vaan hurmahenkisyys, joka on yhtälailla valmis myös kumoamaan Jumalan hyvät luomisjärjestykset (CA XVI). Kolmiyhteinen Jumala, joka kohtaa ihmisen luomisjärjestyksissä, on sama, joka kohtaa hänet pelastushistoriassa.
Jatkuvan ’avointen ovien päivän’ seuraukset ovat olleet katastrofaalisia. Aikamme luterilaisuuden nimellä kulkevien kansan/valtionkirkkojen kirkolliskokousten pöydillä ei ole Pyhää Raamattua eikä Tunnustustamme, sillä niitä ei tarvita päätöksiä tehtailtaessa. Ns. katolisuutta vastustettaessa onkin ajauduttu selvien Pyhän Raamatun ilmoitustotuuksien torjumiseen ja jopa kriminalisoimiseen.
Viimeisin ilmiö tämän väärän opetuksen seurauksista on ollut se, että luterilaisia seurakuntalaisia, jotka ovat myös messukäytännöllään yhä opettaneet paimenen viran miehisyyttä moniin pyhän Raamatun kohtiin liittyen, on pidetty ’keskiaikaisina’, kehotettu muodostamaan oma kirkkokunta tai nimitetty ’paavinuskoisiksi’. Tuomiokapituliensa syyttäminä on niin pappeja kuin maallikoita saanut maallisissa oikeuksissa tuomioita. Maallisen median avulla synnytetty apostolisen ja katolisen opin vastainen virkateologia on ajanut kirkkomme ekumeeniseen umpikujaan ja sisäiseen umpisolmuun. Herman Sasse puhui institutionaalisesta valheesta, josta irtipääseminen on lähes toivotonta, koska sillä on Kirkkolain suoja. Institutionaaliset valheet poikivat uusia vääriä traditioita. Nyt kansankirkossa ajetaan ns. sukupuolineutraalin avioliiton kirkollista vihkimistä pohjoismaisten kansankirkkojen tavoin.
Uskonpuhdistus piti kiinni siitä, mikä oli alkuperäistä ja aitoa Kristuksen kirkon oppia ja elämää. Aito kirkko pitää huolen kaikilla opin, jumalanpalveluselämän ja kirkko-oikeuden tasoilla Kirjoituksiin perustuvasta kontinuiteetista. Jumalan sanan vastaisista traditioista pitää päästä irti, puhdistautua. Martti Luther korosti jatkuvasti, ettei hän tahtonut opettaa mitään uusia oppeja. Hänen kritiikkinsä kohdistui, kuten hän sanookin vuonna 1518 ”uusiin ja ennenkuulumattomiin oppeihin”. Ymmärrä nyt oikein, kun sanon: Oikea luterilainen kirkko on keskiajankin katolinen kirkko, josta on inhottavat harhaopit ja järkyttävät väärinkäytökset poistettu. Tätä tarkoitamme termillä uskonpuhdistus.
Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen korosti mm. hienossa dogmatiikan esityksessään Ajasta ylösnousemukseen: reformaatio on tarkasti määriteltynä reformistinen liike. Tämä oli myös käytännöllisen teologian professorin Martti Parvion teema. Ehkä syvällisin teologimme Simo Kiviranta tähdensi yhtenään, miten Luther kannattajineen tahtoi kirkon re-formoituvan, ”palaavan jakamattoman kristikunnan Totuuden juureen”. Reformaatio ajoi uudistumista, ei uudenaikaiseksi tekemistä, vaan vanhan uudistusta eli uudelleen uudeksi saattamista. Tämän käsityksen uskonpuhdistuksesta omaa tänään Suomessamme erityisesti Lähetyshiippakunta, sen papisto ja kirkkokansa.
Tämän esityksen tarkoituksena ei ole käydä läpi Lutherin aneteeseistä alkaneita suuria taisteluja. Mutta Luther toivoi pitkään mitä vaikeimmissakin tilanteissa, että kirkko voisi paavin johdolla uudistua. Aivan loppusuoralle saakka Luther yritti saada vapaata ja yleistä kirkolliskokousta kirkon puhdistumiseksi. Vaikka Augsburgin valtiopäivillä 1530 esitetty tunnustus olikin Filip Melanchthonin kirjoittama, sen henkinen isä oli valtakunnan kirouksen alainen Luther. Tämän tunnustuksemme (CA) loppuosassa sanotaan uskonpuhdistusliikkeelle tyypillinen korostus:
”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.”
Uskonpuhdistukselle oli siis täysin vierasta ajatus uusista opeista tai teologien jatkuvasti kehittyvistä mielipiteistä. Dogma on Kirkon apostolinen ja katolinen usko. Augsburgin tunnustuksen päätössanoista otan vielä toisen tärkeän korostuksen: ”Esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista. On ilmiselvää, että me olemme mitä suurimmalla huolella pyrkineet estämään uusien epäkristillisten oppien leviämisen seurakunnissamme”.
Oikea usko oli Tunnustuksemme mukaan säilynyt aina osassa kirkkoa. Koko Kirkko ei ollut koskaan erehtynyt. Oppijatkumo oli olemassa. Mutta Jumalan sanan vastaiset opit oli ja on päättäväisesti hylättävä. Niistä on tehtävä parannus. Huomaamme, että reformaatio käyttää ahkerasti damnaatiota. Se nojaa tällöin Apostoli Paavalin sanaan: ”Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). Olemme velvoitetut pitämään Tunnustuksestamme kiinni, ’ koska (quia)’ sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan Ilmoituksen sanaan’, (Yksimielisyyden ohje). Tämä ’koska’ edellyttää vakaata uskoa Pyhään Raamattuun ja sen selkeyteen.
Kun Luther naulasi 95 teesiään, hän ei ollut siis perustamassa ’uutta kirkkoa’. Hänen pyrkimyksensä oli koko ajan johdattaa aikansa kirkko yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon luovuttamattoman perintönsä tielle. Mutta niin ei tapahtunut kuin pienessä osaa kristikuntaa. Ja varsinkin Euroopassa tämä joukko vain vähenee. Siinä mielessä Martti Luther epäonnistui. Kainin ja Aabelin kirkko ovat aina toisiaan vastaan. Voittiko siis Kainin kirkko?
Inhimillisesti tarkastellen kyllä. Mutta tähän kysymykseen osaa vastata vain oikein Kirkon Herra. Silti tiedämme, että Kirkon historia ei ole Jumalan kansan kulkua voitosta voittoon. Kuitenkin tiedämme myös, että Kristus saa voittoja jopa silloinkin, kun hänen pyhänsä kärsivät tai jopa surmataan. ”Jos veis he henkemme, osamme, onnemme, ne heidän olkohon, vaan meidän iät on, Jumalan valtakunta.”
Kaikki mikä kristikunnassa rakennetaan tämän maailman lihallisen viisauden mukaan, tulee ennemmin tai myöhemmin luhistumaan. Luterikunnassa kansan/valtionkirkkojen demokraattisesti tekemät Jumalan ilmoitustotuuksien vastaiset traditiot tuntuvat jonkin aikaa kukoistavan, mutta jo lähihistoria osoittaa, miten tuloksena piankin on erämaan autius. Ja tyhjiö täyttyy. Erikoiset lahkot ja pakanauskonnot saavat yhä enemmän kannattajia. Uusimmat tilastot kertovat, miten myös Eurooppa islamistuu. Lutherin näkemys oli, että islam edustaa ’itäistä antikristusta’, joka tehokkaasti tulee taistelemaan Kristusta ja hänen kirkkoaan vastaan.
Seurakunnissamme tahdomme valmistautua juhlavuoteen Kolmiyhteistä Jumalaa kiittäen, ettemme ole jonkun äänestystuloksilla aikaansaadun, itse tehdyn uskonnon tai aikamme yleisuskonnollisuuden seuraajia, – vaan koko perinnöstä kiinni pitäessämme olemme aidon luterilaisen kirkollisuuden ja siten vanhan kirkon perillisiä. Aivan samaa uskoa tunnustivat apostolit ennen. Tätä uskoa ja oppia tunnustivat uskonpuhdistajamme, monet paimenemme, pyhäkoulun opettajamme. Monet meistä saavat kiittää kristillisen uskon opettamisesta omia vanhempiaan tai kummejaan! Ehkä keskellämme on niitä, jotka kiitollisena todistavat, miten Lähetyshiippakuntamme seurakunnassa armo kirkastui ja armonvälineiden yhteydessä on saanut kasvaa.
Katseemme on eteenpäin, jopa sinne saakka, josta käytämme ilmaisua ’viimeinen tuomio’. Ajattele, että me uskaltaudumme katsoa siihenkin hetkeen Jumalan sanaan perustuvan tunnustuksemme uskossa ja sanoa uskonpuhdistajiemme tavoin:
Siinä uskossa me tahdomme myös Jumalan armon avulla rohkein sydämin astua Jeesuksen Kristuksen tuomarinistuimen eteen siitä tiliä tekemään (Yksimielisyyden ohje).
Ks. myös reformaatio ja Augsburgin tunnustus. Lutherista ja uskonpuhdistuksesta voit lukea lisää täältä.
——————————–
Kirjoituksessani olen käyttänyt mm. seuraavia suomenkielisiä teoksia:
-Hermann Sasse, Olen luterilainen, 1992. Pidän tämän teoksen saamista suomen kielelle SLEY-kirjojen toimitusjohtaja-aikani merkittävimpänä työnä. Tätä teosta käytin jo 1991 Arkkihiippakunnan synodaalikokouksessa Porissa. Esitykseni otsikko julkaistussa kokouksen raportissa ’Systeemi on jo puhki’.
-Kaarlo Arffman, Yliopistot ja kirkon magisterium reformaation alkuvaiheessa, 1981. Mitä perusteellisin itsenäinen tutkimus.
-Simo Kivirannan monista kirjoituksista mainitsen tässä vain esipuheen James M. Kittelsonin Luther-biografiaan Uskon puolesta, 1996, jossa osoitetaan uskonpuhdistuksen oikea tavoite.
-Riitta& Seppo A. Teinonen Ajasta ylösnousemukseen, 1975.
-Anssi Simojoki, Paimenkirje, 1993.
-Hermann Sasse, ”Tämä on minun ruumiini”, Lutherin taistelu ehtoollisen reaalipreesensin puolesta, 2011.
-Tarkistin myös joitakin yksityiskohtia Leopold von Ranken monumentaalisesta teoksesta Deutsche Geschichte im Zeitalter der Reformation. Teoksestani puuttuu painovuosi.
-Aneteesit suomennettuna ovat Lutherin valituissa teoksissa I, siv 451-460, 2. painos 1983.
– Hans J. Hillebrandtin Brennpunkte der Reformation, 1967 teoksessa on tärkeimmät kirjeet saksaksi aneteesien reaktioista.
2. Puhuessani tyhjiön täyttymisestä viittaan Naantalin seurakuntanuoreni TT Juha Ahvion hätkähdyttävään pamflettiin Avoimet rajat ja maahanmuutto, 2. p. 2016.
Uskonpuhdistuksen alkutahdit lyötiin v. 1517, jolloin Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen. Teesit oli tarkoitettu oppineiden välisen keskustelun pohjaksi. Mutta kuinka ollakaan, Lutherin teeseissä oli suorastaan räjähtävää ainesta. Teesit eivät jääneet enää oppineiden keskustelun pohjaksi, vaan ne levisivät kansan keskuuteen. Loppu on historiaa, Luther ei tiennyt, millaiseen muurahaispesään oli sohaissut. Tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin omalla voimallaan. Aikanaan Luther mielipiteineen joutui kirkollisten esimiestensä ja jopa keisarin kuultavaksi. Lutherin monista kuulemistilaisuuksista Wormsin valtiopäivät v. 1521 oli viimeisin ja uskonpuhdistuksen etenemiseen liittyen ratkaiseva. Luther saapui Wormsiin 16.4. v. 1521. Luther oli aikansa superjulkkis ja häntä oli tullut vastaanottamaan suuri kansanjoukko tavallisia kaupungin asukkaita. Valtiopäivät alkoivat. Keisari Kaarle V koki tehtäväkseen torjua uskonpuhdistuksen ja vahvistaa katolisen kirkon valta entiselleen. Luther ei suostunut luopumaan kirjoissaan lausumistaan totuuksista, lisäksi hän asettautui vielä kriittisesti vastustamaan katolisen kirkon kirkolliskokousten väitettyä erehtymättömyyttä. Kaarle V:n valtapyrkimyksille Lutherin reformaatio oli huono uutinen. Useat Saksan alueruhtinaat olivat innostuneita uskonpuhdistuksen ohjelmasta. Alueruhtinaat olivat saaneet lisää itseluottamusta keisariin nähden. Monet alueruhtinaat halusivat lisäksi toimia uskonpuhdistuksen suojelijoina alueellaan. Tätähän kaikki suuret johtajat pelkäävät. Niin keisarikin pelkäsi ennen kaikkea valtansa kapenemista ja jopa katoamista. Luther oli sattunut uskonpuhdistuksellaan nousemaan kahta suurta valtakeskittymää vastaan: Rooman kirkkoa ja keisari Kaarlea. Yllättävää kyllä, nämä kaksi mahtavaa tahoa olivat jäämässä tappiolle tässä kamppailussa. Siksi Luther piti kannattajineen raivata pois tieltä. Wormsin valtiopäivillä keisari Kaarle V antoi odotetun ratkaisun. Luther tuomittiin valtakunnankiroukseen. Tämä merkitsi sitä, että kuka tahansa saattoi surmata Lutherin joutumatta siitä rangaistavaksi. Merkillistä kyllä, Lutherilla oli 21 päivää suoja-aikaa, vasta sen jälkeen hänet saataisiin surmata. Luther lähti seurueineen Wormsista salaa 26.4. Hän oli jo kuullut ystäviensä tekemästä suunnitelmasta: Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas oli suunnitellut toimittavansa Lutherin turvaan. Matka kotia kohti jatkui.
Joukko aseistettuja ratsumiehiä hyökkäsi Lutherin ja hänen seurueensa kimppuun 4.5. v.1521 lähellä Altensteinin linnaa. Lutherin matkakumppani Amsdorf ”kiroili kuin sotamies”, toinen matkakumppani Petzensteiner pelastautui hyppäämällä pensaikkoon. Luther sai hädin tuskin mukaansa Uuden Testamentin ja hepreankielisen Raamatun. Lutherin matka vei kohti tuntematonta päämäärää. Tuo määränpää oli Wartburgin linna lähellä Lutherin kotiseutuja. Edes Lutherin suojelija vaaliruhtinas Fredrik Viisas ei tiennyt, minne Luther vietäisiin, vaikka hän olikin antanut käskyn Lutherin viemiseksi turvaan. Wartburgin linna sijaitsee vanhan Saksan alueen keskuksessa. Tuo linna on perinteikäs ja täynnä kulttuurihistoriaa. Perimätiedon mukaan kreivi Ludwig Springer perusti tuon linnan jo v. 1067. Saman perimätiedon mukaan linnanvuori Wartberg ei edes kuulunut kreivi Ludwigille-hän varasti alueen itselleen merkillisellä juonella. Hän kuljetutti Wartbergin vuoren huipulle omilta mailtaan maa-ainesta ja näin tehtyään hän väitti, että linna on todella perustettu hänen omistamilleen maille. Linnan yksi merkittävimmistä asukkaista on ollut Unkarin prinsessa Elisabet. Hän asui linnassa vv. 1211-1228. Häntä on pidetty roomalaiskatolisen uskon merkittävänä edustajana. Elisabet omistautui sairaiden auttamiseen, häntä pidettiin myös suoranaisena ihmeidentekijänä. Elisabet julistettiin roomalais-katolisen kirkon toimesta pyhimykseksi. Wartburg sijaitsee kauniilla kukkulalla itäisessä Saksassa. Linnan ympäristössä kasvaa kaunis metsä. Siellä saksalainen luonto on kauneimmillaan.
Tuossa linnassa Luther vietti aikaa 10 kuukautta. Linnan yksinäisyyteen joutuminen oli Lutherille aluksi ankara koettelemus. Takana olivat innostavat, mutta vaikeat uskonpuhdistuksen ensi vuodet. Lutherin päällä lepäsi roomalais-katolisen kirkon panna ja keisarin julistama valtakunnankirous. Ei ollut siksi ihme, että levottomat ajatukset valtasivat Lutherin mielen. Terveys horjui. Riuskalle toimen miehelle toimettomuus oli puuduttavaa. ”Istun tässä koko päivän joutilaana ja pää painuksissa”, totesi Luther. Toimettomuus toi mieleen pahoja ajatuksia. Wartburgissa Lutherin suojelijat yrittivät järjestää ajankulua. Luther vietiin jopa metsästysretkille. Metsästyksestä hän ei kuitenkaan pitänyt. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänet oli sysätty sivuun syrjäiseen linnaan, samalla keisari ja roomalais-katolinen kirkko valmistautuivat uskonpuhdistuksen täydelliseen tuhoamiseen. Hänen olisi pitänyt olla paikalla siellä, missä suuret asiat tapahtuvat. Kauan toimettomuus ei kuitenkaan kestänyt. Uskonpuhdistaja tarttui kynään, kaikkein mahtavimpaan aseeseen. Hän aloitti Wartburgissa suuren projektin. Hän alkoi kääntää Uutta Testamenttia saksan kielelle. Se ei ollut helppoa. Saksan kirjakieltä ei ollut olemassakaan ja niinpä Uutta Testamenttia käännettäessä Lutherin oli samalla luotava uusia sanoja ja ilmauksia. Lutherin ystävät uskoivat, että Luther oli tapettu, mutta hiljalleen kaikki saivat tietää, että Luther olikin elossa. Wartburgin ajalta on peräisin myös Lutherin kiistakirjoitus ”Rationis Latomianae confutation”. Tämä kiistakirjoitus oli suunnattu leuvenilaisen teologin Jakob Latomuksen vuolasta kiistakirjoitusta vastaan.
Luther kirjoittaa, että ihminen on täysin synnin läpitunkema-se koskee myös kastettuja. Heidän syntinsä on tosin anteeksiannettu, muttei hävitetty. Hurskaat eivät ole vain ”heikkoja ja epätäydellisiä, vaan kokonaan syntisiä, mutta koska he uskovat… ja kun synti on heissä tuomittu ja lopullisesti tapettu, niin sitä ei panna heidän maksettavakseen”. Myös jokainen hyvä työ on luonteeltaan epäpuhdas,”synti …kuuluu hyvään työhön vääjäämättä sen olemukseen kuuluvana niin kauan kuin elämme”. Tuossa kirjoituksessa näkyy selvästi uskonpuhdistajan näkemys ihmisen lankeemuksen syvyydestä ja perisynnin negatiivisesta voimasta ja taas siitä, että Kristus on kärsimisellään ja kuolemallaan sovittanut synnit. Synnit saadaan anteeksi yksin Kristuksen ansioon uskomalla. Wartburgissa olon aika olikin kääntymässä Lutherin ja koko uskonpuhdistuksen siunaukseksi. Nyt hänellä oli kerrankin vapaata aikaa riittävästi kirjoittamiseen ja uskonpuhdistuksen ohjelman edistämiseen. Lutherin elämänaikainen työ oli koko Raamatun kääntäminen saksan kielelle. Valtavan työn hän siis aloitti Wartburgissa ja saikin käännettyä 10 kuukauden aikana Uuden Testamentin saksaksi. Edellä mainittujen kirjoitusten lisäksi Luther kirjoitti myös monia muita kirjoituksia. Syyskuussa v. 1521 Luther ja Wittenbergissä asuva Filip Melanchthon kävivät jo vilkasta kirjeenvaihtoa. Luther pidettiin myös ajan tasalla siitä, mitä Lutherin rakkaassa kotikaupungissa Wittenbergissä oli tapahtumassa. Luther uskonpuhdistusohjelma oli käynnistymässä Wittenbergissä. Augustinolaismunkki Gabriel Zwilling saarnasi Wittenbergissä 29.9. Lutherin oppia ja jakoi kaupunginkirkossa ensimmäistä kertaa ehtoollisen molemmissa muodoissaan. Lutherin kannalta katsoen monet asiat olivat siis menossa hyvin eteenpäin. Lutherin uskonpuhdistusohjelma oli saanut vastakaikua Saksan papeissa ja erityisesti kansan parissa. Monet olivat innoissaan Lutherin opetuksista.
Jotkut ymmärsivät Lutherin ohjelman kuitenkin väärin ja menivät asioiden edelle. Thomas Münzer oli pappi, joka oli innostunut Lutherin uskonpuhdistusohjelmasta. Münzer oli omaksunut hurmahenkisen uskontulkinnan. Hän hylkäsi ulkonaisen sanan (Raamatun) ja korosti sisäistä sanaa, suoraa Jumalan ilmoitusta ihmissydämelle. Tämä tulkintatapa oli Lutherille äärimmäisen vastenmielinen. Luther korosti sitä, että Jumala haluaa olla tekemisissä ihmisten kanssa armonvälineiden välityksellä. Pyhä kaste, Herran pyhä ehtoollinen, rippi ja Jumalan Sanan saarna olivat ne Pyhän Hengen työvälineet, joiden kautta ihminen saa uskon ja pysyy uskossa. Münzer edusti radikaaliuskonpuhdistusta, jolle oli ominaista myös taipumus väkivaltaan. Münzer oli vakuuttunut siitä, että Jumala oli valinnut hänet suureen tehtävään. Münzerin ajatuksiin kuului uskonpuhdistuksen edistäminen väkivalloin. Hän kirjoitti 1.11. v. 1521:”Olen teroittanut sirppini, sillä ajatukseni ovat kiivaita totuudessa”. Luther joutui poistumaan Wartburgin suojista tarttuakseen radikaaliuskonpuhdistukseen ja torjuakseen sen aiheuttamat vaarat. Jo 13.1. v.1522 Zwickaun profeettoina tunnetut saarnaajat olivat ilmestyksillään ja lapsikasteen vastaisella opetuksellaan lisänneet Wittenbergissä vallitsevaa rauhattomuutta. Lutherin työtoveri Melanchthon oli yrittänyt saada aikaan järjestyksen, mutta hän oli enemmän oppinut professori kuin organisaattori. Luther neuvoi hädissään olevaa työtoveriaan. Hurmosprofeettojen ilmestyksiä hän vastusti sanoen: Jumala ilmestyy ainoastaan ”hengellisessä ahdistuksessa”.
Luther ilmoitti 20.2. 1522 vaaliruhtinaalleen Fredrik Viisaalle lähtevänsä levottomien uutisten tähden Wittenbergiin. Vaaliruhtinas taas vastasi Lutherille 26.2. valittaen Wittenbergissä vallitsevaa rauhattomuutta. Lisäksi hän kehotti uskonpuhdistajaa lähtemään Wartburgista. Vaaliruhtinaskaan ei oman kirjeensä mukaan enää voinut taata Lutherille suojaa, sillä katolisen kirkon ja keisarin paine vaaliruhtinasta kohtaan oli kasvamassa. Luther oli yhä pannanalainen ja valtakunnankirouksessa. Nyt Lutherin viholliset olivat saaneet tietää uskonpuhdistajan olinpaikan. Sieltä hänet olisi helppo löytää. Kaiken keskellä Luther oli kirjoittanut myös suuren saksankielisen Postillan, saarnakirjan. Postilla oli suunnattu nimenomaan saarnaajille, jotka saarnoissaan olivat yhä epävarmoja. Luther lähtee Wartburgista kohti levotonta Wittenbergiä 1.3.v. 1522. Hän saapuu kotikaupunkiinsa 6.3. täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Milloinkaan hänellä ei ole ollut niin rohkeaa ja ylpeää mieltä. Luther oli ulkonaisesti muuttunut oltuaan hyvässä vaaliruhtinaan hoidossa Wittenbergistä. Laihasta munkista oli hyvän ruuan ja paljon kirjoitustyön tähden tullut melko lihava. Tärkeät työt odottivat Wittenbergissä. Epäjärjestyksessä oleva kaupunki oli saatava rauhoittumaan. Hän päätti pitää saarnasarjan, kaikkiaan kahdeksan saarnaa alkaen 1. paastonajan sunnuntaista. Näissä saarnoissaan hän käsitteli wittenbergiläisiä askarruttavia kysymyksiä. Kahdeksan päivän aikana hänen onnistuu rauhoittaa kaupunkilaisten kiihtyneet mielet.
Uskonpuhdistuksen alkulähtökohdat olivat ristiriitaiset ja mielenkiintoiset. Roomalaiskatolisen kirkon uudistuminen oli asia, joka 1400- ja 1500- lukujen vaihteessa tunnustettiin myös (room.kat.) kirkon sisällä. Epäselvää oli se suuri kysymys, miten tämä uudistus toteutettaisiin. Tuo kirkonuudistus lähti liikkeelle wittenbergiläisen munkin ja teologianprofessorin kirjoituksista, saarnoista ja näkemyksistä. Luther esitti selkeän ja laajan ohjelman kirkon uudistamiseksi. Lutherin aika Wartburgissa oli uskonpuhdistajalle myönteinen. Monen vuoden levottomuuden ja kiireen jälkeen Wartburg oli Lutherille pysähtymisen ja osittain levonkin aika – joka tapauksessa tuo aika tarjosi mahdollisuuden myös ahkeraan työskentelyyn. Luther ei päässyt pakoon maailman pahuutta ja hän myönsi avoimesti, että paljon pahuutta asui myös hänen omassa sydämessään. Mutta samalla hän oli jo vakuuttunut syntisten vanhurskauttamisesta. Ihminen on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen. Vanhurskas Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman tähden. Syntinen oman sydämensä syntisyyden tähden. Kristuksen ansiossa on pelastus ja ihminen saa omistaa sen omalle kohdalleen yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Wartburgin ajalta opimme Lutherista myös uutta. Hän oli paavin pannaanjulistama, keisarin valtakunnan kiroukseen julistama. Tätä murhetta hän ei jäänyt miettimään, vaan teki aivan oikein ja ryhtyi ahkeraan kirjalliseen työhön. Wartburgin ajalta on peräisin saksannettu Uusi Testamentti, saarnakirja ja useita kiistakirjoituksia. Se oli siksikin hedelmällistä ja hyvää työaikaa Lutherille. Luther ei todellakaan edistänyt omaa uraansa, hän yritti syntisenäkin edistää ”Kristuksen uraa”. Tämä koski myös Lutherin Raamatuntulkintaa. Raamatussa hänen mukaansa on keskeisintä se, mikä ”edistää Kristuksen asiaa”, eli siis se, missä julistetaan Kristuksen hankkimaa syntien anteeksiantamusta. Me nykyajan kristityt tarvitsemme rohkeutta. Meitä rohkaisee se, että hyljeksitty Luther jaksoi tehdä työtä Kristuksen asian edistämiseksi. Hän ei lannistunut voittamattomilta tuntuneiden esteiden edessä. Meillä Suomessa on totuttu olemaan hiljaa. Ei saisi puhua niitäkään vastaan, jotka kirkossamme ja kansassamme pilkkaavat ja vastustavat Jumalan sanaa. Luther teki toisin. Kun aihetta oli, tarttui hän terävään kynäänsä ja laati kirpeitä kirjoituksia Jumalan Sanan vastustajia kohtaan. Tällaista uutta asennetta Suomen kristityt tarvitsevat. Sitä nimitetään rohkeudeksi.
Ks. lisää täältä.
Kirjallisuus: Andrea van Dulmen: Martti Luther, elämä, teot ja kirjoitukset, Peter Manns ja Helmuth Nils Loose: Martti Luther, Christensen-Göranson: Kirkkohistoria II, Lutherin Iso ja Vähä Katekismus, Roland Banton: Tässä seison, Hermann Sasse: Olen luterilainen.
Uskonpuhdistuksen juhlavuosi tarjoaa hyvän mahdollisuuden päivittää tietojaan ja käsityksiään siitä, mistä uskonpuhdistuksessa pohjimmiltaan oli kysymys. Näissä ohjelmissa koetetaan päästä pintaa syvemmälle ja pureutua mm. uskonpuhdistuksen synnyn syihin, Martti Lutherin kehittymiseen uskonpuhdistajaksi, uskonpuhdistuksen ajattomiin löytöihin sekä siihen, mitä Euroopassa ja Suomessa tapahtui uskonpuhdistuksen myötä.
Uskonpuhdistus oli ja on valtava tapahtumasarja, oikea asioiden vyöry. Mutta mitä se oikein oli? Yksi mahdollisuus on tulkita uskonpuhdistus yhden miehen kilvoituksen vuoksi syntyneeksi tapahtumasarjaksi. Toki on niin, että Martin Lutherin elämässä ahdistukset näyttelivät suurta osaa. Hän kilvoitteli, oli uskollinen munkinvalalleen, mutta siitä huolimatta hän tunsi Jumalan tuomioiden olevan päällään. Luther koki sisimmässään, että Jumala oli hänelle vihainen. Olen itse taipuvainen ajattelemaan niin, että Lutherin kilvoituksella oli suuri osa siinä asiassa, että uskonpuhdistus alkoi. Luther koki lain vaivaavan itseään, viimein hän koki armonmurroksen. Tutkiessaan Raamattua Luther sai yhtäkkiä selvän käsityksen Raamatun todellisesta sisällöstä. (Ns.”tornikokemus). Jumala ei vaadi ihmiseltä vanhurskautta pelastuksen ehtona, vaan lahjoittaa hänelle vanhurskauden ilmaiseksi, armosta. Jumala ei ole salattu Jumala, Deus Absconditus, vaan Kristuksessa Jumala ilmoittaa olevansa rakkaus, joka antaa ihmiselle synnit anteeksi ihmisen laatuun katsomatta. Syntinen ihminen siis luottaa Jumalan lupaukseen Kristuksessa. Ihminen on samalla kertaa syntinen ja vanhurskas (Simul Iustus et Peccator). Tämä pelastusvarmuus vapautti Lutherin pelosta. Kun hän vapautui pelosta, tuli hänestä aika lailla peloton taistelija, joka nousi keskiaikaisen room.kat. kirkon rappiota vastaan oman uskonkokemuksensa voimalla. Yhden ihmisen usko siis heilutteli kokonaisia maailmoja. Hän teki evankelisen löydön: ihminen ei itse pysty katumisellaan ja omilla yrityksillään päästä pois synneistään. Sen sijaan Kristus on sovittanut ihmisen synnit. Tämä lahja omistetaan uskolla omalle kohdalle.
Katolinen kirkko oli elämänsä suurimmassa kriisissä. Teologisesti kirkko oli irrottautunut Jumalan selvästä Sanasta ja tuonut sen sijaan hengellisen elämän keskukseksi pyhiinvaellukset, aneet, laupeudentyöt. Toisin sanoen kirkon keskuksesta oli työnnetty Kristus syrjään ja julistettiin ihmistekoista ja ihmislähtöistä oppia. Toki Luther ajatteli, että tosi kirkko oli olemassa myös keskiajan kaikkein rappeutuneimpina aikoina. Luther opettaa:”Väkevällä ja ihmeellisellä voimallaan Jumala varjeli sen, mikä vielä oli jäljellä paavilaisuudessa: ensinnäkin pyhän kasteen, toiseksi Raamatun lukemisen saarnatuolista kansan omalla kielellä; kolmanneksi siunatun anteeksiantamuksen ja synninpäästön sekä rippituolissa että yhteisesti; neljänneksi alttarin pyhän sakramentin, joka tarjottiin ihmisille pääsiäisenä ja muinakin aikoina kirkkovuodessa, vaikka toinen muoto olikin jätetty pois; viidenneksi kutsun ja asettamisen seurakunnan virkaan, saarnaajiksi tai paimeniksi , sitomaan ja päästämään syntisiä ja kuolevia ja viimeksi rukouksen, esimerkiksi Psalmit, Isä meidän-rukouksen, uskontunnustuksen, kymmenen käskyä ja vielä monta hyvää virttä ja laulua sekä latinaksi, että saksaksi. Siellä, missä nämä ovat säilyneet kirkossa, siellä on myöskin säilynyt kirkko ja ainakin muutama pyhä”.
Toisin sanoen, Kristuksen kirkko ei suinkaan ollut Lutherin mukaan hävinnyt roomalaiskatolisen kirkon rappion keskellä. Monien väärien käytäntöjen lisäksi kirkolla oli hallussaan vielä oikeitakin käytäntöjä: kaste, raamatunluku, syntien anteeksianto, ehtoollinen, pappisvirka, rukous, lisäksi hyviä kirjoja. Kaikki tämä siis takasi sen, että Kristuksen kirkko, vaikkakin häväistynä ja kaikenlaisen ylimääräisen alle hautautuneena eli ja toimi.
Toki teologit, munkit ja papit, maallikot ja ruhtinaat, reformikonsiilit ja paavit olivat laatineet suunnitelmia kirkon reformaatioksi ja pyrkineet niitä suunnitelmiaan myös noudattamaan. Ilman tulosta. Mitä siis olisi tehtävä, jotta kirkosta tulisi se kirkko, joka toimii Jumalan tahdon mukaan. Kysymys kuului, mitä tahoa olisi kuunneltava, jotta kirkko taas saataisiin jaloilleen, paaviako, konsiilejako, vaiko peräti Raamattua? Paaveissako olisi kirkon toivo? Juuri paavin virka oli ongelma. Hän on arvonimeltään ”Vicarius Filii Dei”, eli Jumalan Pojan sijainen maan päällä ja vain paavinistuimella oli oikeus päättää raamatuntulkinnasta. Mutta mitä paavit harrastelivat? He olivat kuin maallisia ruhtinaita. Kun samanaikaisesti erityisesti paavien, mutta myös monien piispojen ja pappien elämänvaellus oli surkeaa, paaviuden perustelut alkoivat luhistua. Olihan paavinistuimelle noussut korruptiosta ja julmuuksista tunnetun Borgia-suvun jäseniä, eikä mikään ihme, että eri puolilla kristikuntaa totuutta etsivät ihmiset esittivät hätähuutonsa. Eikä Lutherin ajan Medici-suvun paavi Leo X poikennut Borgia-suvun riettauksista. Paaveista ei siis olisi kirkon uudistajiksi.
Luther oli omassatunnossaan joutunut vaikeuksiin roomalais-katolilaisen kirkon opin kanssa. Hän huomasi opin heikkoudet ja suoranaiset vääristymät: niitä olivat ihmistekojen asettaminen Kristuksen tekojen sijalle: kirkko saarnautti ihmislähtöistä sanomaa. Uskonpuhdistajan mukaan uskon keskus on Kristus, ainoastaan uskomalla Kristukseen saadaan synnit anteeksi, eikä temppuja tekemällä. Luther tutustui laajasti kirkon oppiin ja löysi sieltä mm. Tuomas Akvinolaisen. Tuomashan oli ja on roomalais-katolisen kirkon normaaliteologi, jonka mukaan kirkon oppia on taivuteltu. Luther totesi Tuomaasta jo ennen uskonpuhdistuksen liikkeellelähtöä, että ”Tuomas ei ole täinkään veroinen”. Sattuvasti sanottu. Lutherilla oli toki hyviä opettajia, jotka korostivat hänelle Raamatun merkitystä ihmisen uskon keskuksena. Luettuaan ensiksi Erfurtin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maisteriksi Martti Luther jatkoi opintojaan lakitieteellisessä tiedekunnassa. Mutta Luther jätti sen pian, sillä hän lähti ukkosmyrskyssä antamansa lupauksen vuoksi Erfurtin augustinolais-eremiittien luostariin. Emme mene tuon luostarielämän kuvauksiin ja mitä vaativimpaan teologian ja filosofian opiskeluun, mutta on tärkeää nostaa esiin, miten tuon sääntökunnan ylivikaari, ’evankeliumillinen’ Johann von Staupitz toimi Lutherille aitona sielunhoitajana. Sivuutamme myös oppikirjojen tarkat kuvaukset Lutherin Rooman matkasta 1510-1511, jolloin hän sai omin silmin nähdä Rooman papiston rappion. Siirryttyään Wittenbergiin lahjakas subpriori Luther, joka oli vihitty papiksi 3.4.1507 nousi von Staupitzin jälkeen 1512 Wittenbergin yliopiston Pyhän Raamatun professoriksi. Hän luennoi aluksi Psalmeista ja sitten Roomalaiskirjeestä. Hänen luennoissaan oli myös yleisesti kaikkialla esillä olevaa kritiikkiä paaviuden vääristymiä kohtaan, mutta hän ilmeisesti hyväksyi paavin aseman. Tuo suhtautumistapa alkoi kyllä muuttua, sillä Luther ennen pitkää huomasi, että reformaation esteenä oli itse paavi, joka piti tiukasti kiinni primaatistaan ja eduistaan.
Martti Lutherin kohtalonvuodeksi tuli siis vuosi 1517. Uskon, että tässä vaiheessa Lutherilla oli jo selvillä uskonpuhdistuksen ohjelma, eli toimintatavat kirkon puhdistamiseksi epäraamatullisuuksista. Pitkin vuotta 1517 Luther kirjoitteli useammankin kerran teologeille ja ruhtinaille ja toi esiin kirkon opilliset ja elämän kipukohdat. Nämä kirjeet ja kirjoitukset eivät saaneet aikaan suurempaa hälyä. Sen sijaan dynamiitiksi osoittautuivat Lutherin 95 teesiä, jotka hän naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen 31.10.-1517. Näin tapahtui Melanchthonin mukaan. Tästäkin on paljon kiistelty, miten teesit toimitettiin näkyville, mutta M. on tässä meille todistajana, että ne todella naulattiin kirkon oveen. Samalla hän lähetti teesit Brandenburgin piispalle ja Mainzin arkkipiispalle. Tarkoitus oli siis levittää teesit laajalti, myös kansan tietoon. Teeseistä otettiin kopioita ja levitettiin kansan käsiin. Kansa luki teesit tarkasti ja innostui niiden sisällöstä. Luther aloittaa aneteesinsä:” Rakkaudesta totuuteen…” Vaikka Luther lähestyi kirkollisia esimiehiään nöyrästi, hän itse asiassa syytti heitä huonosta viranhoidosta. Nämä olivat päästäneet anekauppias Johannes Tetzelin irvokkaaseen toimintaan. On totta, että teesi 62 kuuluu.” Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.” Mitä tämä merkitsee koko kirkon työlle, sen esittämiseen kului vielä aikaa. Vasta myöhemmin luemme Lutherin kirkkaat opetukset, esimerkiksi toisen uskonkappaleen selityksen Vähästä katekismuksesta, Galatalaiskirjeen laajemman selityksen jne. Latinaksi julkaistujen aneteesien pääpaino oli ilman muuta puhdistaa kirkko anekaupasta ja hyökätä sen kimppuun. Aneilla oli suuri taloudellinen merkitys mm. itse arkkipiispalle, joka oli lainannut Fuggerin pankilta paljon rahaa ostaakseen (!) arkkipiispan viran. Ja Rooman Pietarinkirkkoa varten tarvittiin myös koko ajan lisää rahaa.
Paavi aikoi uudistaa kristikuntaa rakennuttamalla suuren, uuden kirkon Rooman keskustaan. Varoja kirkolla itsellään ei ollut toteuttaa tätä valtavaa rakennustyötä. Niinpä paavi kääntyi pankkiiriliikkeiden puoleen ja haki lainaa. Miten laina maksettaisiin takaisin? Ane oli tuttu asia roomalais-katolisessa kirkossa. Niinpä alettiin myydä aneita aluksi kansalle, jotta ihmisten kiirastuleen joutuneiden sukulaisten kiirastuliaika lyhenisi. Dominikaanimunkki Johann Tetzel meni liian pitkälle: hän opetti:”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. Eli aneesta olikin nyt tullut sielun pantti, ostamalla, saastaisella rahalla siis tämä munkki opetti sielun pelastusta. Sen saattoi ostaa itselleenkin. Luther kohtasi seurakuntalaisiaan, jotka sanoivat papilleen Martinille, että enää heidän ei tarvitse edes katua syntejään, koska heillä oli anekirje turvanaan. Tämä sytytti Lutherin ratkaisevaan toimintaan. Hän lähetti protestikirjeen esimiehilleen. Luther luuli aluksi, että paavi ei ollut tietoinen anekaupasta, vaikka itse paavi oli tämän kaiken liikkeelle laittanut. Tämä laukaisi liikkeelle roomalais-katolisen kirkon vastatoimet. Raha ja talousvalta olivat siis yksi suuri asia, joka laukaisi uskonpuhdistuksen liikkeelle. Totta on, että kirkonjohtajat ymmärtävät ja tunnustavat rahan vallan. Jos rahantulo loppuu, on kirkko vaikeuksissa. Niin se tänäänkin on. Paavi ei sopimuksistaan huolimatta pystynyt saamaan lainaansa maksuun, koska anekirjeiden tuotto laski dramaattisesti. Lutherin teesit luettuaan kansa ymmärsi kieron pelin, jota pelattiin. Vain harvat ostivat enää anekirjeitä. Niinpä Johann Tetzel ajettiin pois paikkakunnalta jos toiseltakin, kansa ajoi hänet kivittäen pois ja huusivat:”Luther, Luther”. Tetzelin oli paettava henkensä edestä. Rahansaanti ehtyi. Kirkon oli ryhdyttävä vastatoimiin.
Aluksi paavi oli haluton lähtemään liikkeelle Lutheria vastaan. Hän luuli, että tässä kaikessa oli kyse vain munkistojen välisestä kilpailusta. Aika oli herkkää, eikä paavi halunnut heiluttaa valta-asetelmia. Paavi oli haluton vahingoittamaan hyviä suhteitaan keisariehdokkaaseen, joka oli hänelle itselle mieluisin, eli Fredrik Viisaaseen, Lutherin alueen ruhtinaaseen. Kuitenkin Augsburgin kauniissa kaupungissa järjestettiin vuonna 1518 valtiopäivät. Paavi lähetti valtuutetukseen kardinaali Cajetanuksen, oppineen dominikaanin, joka oli itsekin arvostellut aneita. Tämä kutsui Lutherin kuultavaksi tarkoituksenaan saada hänet perumaan teesit. Taustalla uhkasi kerettiläistuomio. Luther kieltäytyi ja vetosi Raamattuun.
Leipzigin väittely järjestettiin vuonna 1519. Luther valmistautui siihen tutkimalla kirkon historiaa. Lutherin vastustaja oli mahtava kardinaali Johann Eck. Eck väitti, että kirkkoa johtavat paavi ja kardinaalit ja että tämä kirkko oli erehtymätön. Miten tyypillistä. Tänäkin päivänä Suomen kansankirkon piispat vahvistavat valtaansa ja selittävät, että piispat johtavat kirkkoa ja kirkolliskokous tekee oppia ja elämää koskevat päätökset. Eipä ole aika paljonkaan noista reformaation ajoista muuttunut. Luther vastasi, että kirkkoa johtaa Kristus. Luther näin hylkäsi kirkolliset auktoriteetit ja piti Raamattua ainoana auktoriteettina. Jumalan Sana on paavin ja kirkolliskokousten yläpuolella. Lutherille Jumalan Sana oli siis kokonainen, uskovan ja kirkon elämän ja uskon ylin ohje. Nykyään bultmannilaisen raamatuntulkintaharhan tehdessä kamalaa työtänsä kansankirkossa eräs kansankirkon virkamies sanoi minulle, että ”Raamatun sana aukenee tulkitsijastaan käsin”, eli hänelle ei ole olemassa mitään oikeaa ja universaalia tapaa uskoa Raamattuun ja soveltaa sitä käytäntöön. On vain ihmisen mielipide, joka tulkitsee Raamattua miten huvittaa. Ja merkitystä on siis kirkolliskokouksella, joka päättää raamatuntulkinnasta lippuäänestyksellä. Se tapa kyllä virkamiehestä on oikea, mutta universaalia yleistulkintaa ei Raamatusta hänen sanansa mukaan voi tehdä. Miten kauas ollaankaan eriydytty uskonpuhdistuksen Raamattuperiaatteesta!
Kirkko oli suosimalla harhaoppeja eli vääriä traditioita hukannut hiljalleen suurimman aarteensa, pyhän evankeliumin ja johtanut ihmiset ’teko-oppien’ tielle eli ihmisen luonnolliseen uskontoon. Mutta Jumala lähetti enkelinsä eli Martti Lutherin päästämään sielut Baabelin vankeudesta
Tammikuussa vuonna 1520 Luther kävi todella uskaliaasti hyökkäykseen papalismia vastaan. Koko Saksa oli kuohuksissaan. Lutherin kirjoituksia luettiin ahnaasti ja hänen kirjoituksensa myös muokkasivat yleistä mielipidettä. Piispat ja paavi eivät hallinneet tilannetta, vaan kauan patoutuneena ollut tarve kirkon uudistamiseen purkautui. Kansa lähti liikkeelle. Eikö kansan ja sen johtajien mielestä kansan olekin pysyttävä kurissa? Kyllähän Lutherkin opetti esivallan kunnioittamista. Jos uskonpuhdistus olisi jäänyt vain oppineiden väittelyn tasolle, ei se koskaan olisi lähtenyt liikkeelle. Nyt oli kyse suurista mannerlaatoista, jotka liikkuivat. Kyse oli taloudesta ja kirkon tuottoisan tulonlähteen ehtymisestä. Kyse oli myös kansasta, joka toivoi ja odotti kirkkouudistusta. Kyse oli myös siitä, että paavin arvovaltaa tietoisesti vähennettiin. Tämä lisäsi Saksan alueruhtinaiden poliittista ja taloudellista liikkumatilaa. Saksan pikkuvaltioiden ruhtinaat olivat uskonpuhdistuksen myötä vapautumassa paavin veroista ja paavin vallasta. Ruhtinaat kannattivat Lutheria myös siitä syystä, että he saivat lisää valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Hurskaitakin ruhtinaita oli, he olivat niitä, jotka ymmärsivät myös uskonpuhdistuksen hengelliset perustelut. Lutherilla oli uskollinen ystävä; hänen vaaliruhtinaansa Fredrik Viisas. Ikään kuin näyttämön takaa tämä vaaliruhtinas ohjaili Lutherin kohtaloa ja antoi hänelle tukensa. Ilman tätä vaaliruhtinasta Luther ei olisi selvinnyt urakastaan hengissä. Inkvisitio olisi hänet polttanut hengiltä.
Nyt muistamme vuotta 1517 merkittävänä vuotena, silloin uskonpuhdistus syntyi. oikeastaan sen jälkeisetkin vuodet olivat Lutherille ja muille uskonpuhdistajille kiivaita ja työn täyttämiä vuosia. Olemme puhuneet jo vuosista 1518 ja 1519. Todellinen uskonpuhdistuksen läpimurtovuosi oli 1520. Luther erottautui room.kat. kirkosta kolmen reformatorisen kirjansa avulla. Taas kirjoitettiin, kynä sauhuten uskonpuhdistusta ns. ”uusiin puihin”. Kirjoillaan ”An den Christlichen Adel.., De Captivitate Babylonica ja Von der Freiheit eines Christenmenschen hän hämmensi kirkollista soppaa ja pyysi Saksan kristillistä aatelia ryhtymään hätäpiispoiksi, jolleivat piispat tee töitään. Luther kehoittaa perustamaan kansalliskirkon, jonka päänä olisi Mainzin arkkipiispa. Luther myös pyytää hengellistä säätyä sanoutumaan irti Roomasta ja liittymään uskonpuhdistukseen.
”Kirkon Baabelin vankeudesta” oli suoranainen hyökkäys myöhäiskeskiaikaista room.kat. kirkkoa vastaan. Kirjassaan ”Kristityn vapaudesta” hän kirjoitti paavi Leo X:lle kristityn vapaudesta, eli siitä, että kristitty on vapaa palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään.
Kirjassaan ”Von Papstum zu Rom” Luther esittää, ettei kirkko tarvitse maallista päämiestä, so.paavia, eikä edes kirkkojärjestystä. Kirkko on luonteeltaan hengellinen valtakunta, ja sillä on näkymätön Herra hallitsijanaan, so.Kristus. Erehtymättömyyttä vaatiessaan paavi on antikristus, koska hän asettuu Raamatun ja itse Jumalan yläpuolelle kunnioitusta vaatien.
Paavi, antikristus on linnoittautunut kolmen muurin suojaan:
1.Hengellinen auktoriteetti on maallisen auktoriteetin yläpuolella.
2.Paavi on korkein auktoriteetti tulkitsemaan Raamattua.
3.Vain paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen.
Näitä muureja vastaan Luther hyökkäsi ja murensi paavin arvovaltaa Saksan pikkuvaltioissa ja ruhtinaskunnissa ja pian jo näiden ympäristömaissakin.
Tästä tämä kääntyi, levottomien aikojen keskellä uskonpuhdistus eteni. Vuodet olivat levottomia sotineen ja kapinoineen. Uusi kirkkokunta oli kuitenkin syntynyt. Se muutti paljon esimerkiksi näissä asioissa:
-suhtautuminen pappisvirkaan ja paavin primaattiin (Paavi ei ole ”Kristuksen sijainen” tai ”erehtymätön”)
-Raamattu korotettiin keskeiseksi auktoriteetiksi, uskon ja elämän ylimmäksi ohjeeksi
-messu uudistettiin perinpohjin, harhat, kuten nurkkamessut ja transsubstantiotaatio- ja messu-uhrikäsitys hylättiin
-jumalanpalveluksen keskukseksi tulivat saarna ja ehtoollinen
-kirkkotila uudistui, uudistus oli maltillinen, se, mikä oli Raamattua vastaan hylättiin, mikä ei ollut vastaan, säilytettiin
-virsilaulu syntyi ja yleensäkin kirkkomusiikki uudistui (Esim. loistava mestari Bach on lut. maailman anti musiikille)
-uskon keskukseksi pyhimysten sijaan tuli itse kirkon Herra, Kristus
-papeille palautettiin oikeus solmia avioliitto ja pappikin sai elää perhe-elämää
-pappisvirka ei enää ollut uhripapin virka, vaan palvelusvirka, tehtäväksi tuli Sanan saarna ja sakramenttien hoitaminen
-luostarilaitos luterilaisilla seuduilla lakkautettiin, kristittyjen ”luostari” oli Jumalan Sanan noudattaminen arkipäivässä
ja paljon, paljon muuta.
Uskopuhdistuksen liikkeellelähdössä oli kysymys kristityn munkin sisäisestä kilvoituksesta, se johti kaiken ylimääräisen hylkäämiseen vanhurskauttamisopissa. Hylättiin ihmisteot, aneet, pyhiinvaellukset, sielunmessut, nurkkamessut, pyhimykset, sijalle tuli Kristus. Mutta Jumala käytti välikappaleenaan myös kansaa, joka aluksi halukkaasti omaksui Lutherin opit. Jumala käytti asiansa eteenpäinmenoksi myös Euroopan levotonta tilannetta ja uuden keisarin valintaa. Sopivasti oli syntynyt myös kirjapainotaito, jonka avulla uskonpuhdistuksen oppia vietiin eteenpäin. Jumala käytti asiansa edistämiseksi myös Saksan aatelia, joka halusi päästä eroon paavinvallasta. Näin Jumala toimii historiassa, hän ei ole historiaton Jumala. Hän ei anna kirkkonsa vaipua tämän maailman aaltoihin. ”Tälle kalliolle”, Pietarin tunnustuksen varaan Kristus perusti seurakuntansa. ”Ja sitä eivät tuonelan portit voita”. Tässä opissa ja valtakunnassa pysykäämme ja jalosti sotikaamme, kunnes pääsemme iankaikkiseen elämään. Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta!
Kristus on meille kreikasta tullut lainasana. Tuo kreikan sana khristos on puolestaan käännös Vanhan testamentin heprean sanasta mashiah (messias). Sanat kristus ja messias siis tarkoittavat samaa. Vanhasta testamentista luemme kuinka tiettyihin tehtäviin asetettiin henkilö voitelemalla (maashah) hänet öljyllä. Tällaisia virkoja olivat: papin, profeetan ja kuninkaan tehtävät. He olivat voideltuja eli messiaita eli kristuksia. Uusi testamentti kuitenkin puhuu ainoastaan Jeesuksesta voideltuna, kristuksena. Hän on Jumalan voitelema sanansaattaja, ylimmäinen pappi ja kuningasten kuningas.
Vanhassa testamentissa öljyllä voiteleminen oli tapa pyhittää eli erottaa tiettyyn pyhään käyttöön niin esineitä kuin ihmisiä. Kun Egyptistä paon jälkeen perustetaan Israelin jumalanpalvelus, niin Jumala neuvoo Moosesta pappien vihkimisestä muun muassa: Ja ota voiteluöljyä ja vuodata hänen päähänsä ja voitele hänet. (2. Moos. 29:7). Kuninkuuden astuessa voimaan Israelissa myös kuningas erotettiin voitelemalla tehtäväänsä (1. Sam. 9:16, 16:13). Vanha testamentti mainitsee voitelusta myös profeetan virkaanvihkimisen kohdalla (1. Kun. 19:16). Kun Vanhan testamentin lupauksissa puhutaan tulevasta Voidellusta, voidaan lupauksissa nähdä tuossa tulevassa olevan niin papillisia, profeetallisia kuin kuninkaallisia piirteitä. Kuninkaalliset piirteet kuitenkin ovat hallitsevimpia.
Kun Jeesus sitten tuli maailmaan, kyseltiin olisiko hän Kristus eli profeettojen lupaama Daavidin sukuinen valtaistuimen perijä. Monet Israelissa odottivat kansan kokoajaa ja vapauttajaa, joka kohoaisi kuninkaalliselle valtaistuimelle. Tällaisia messiaita eli kristuksia eli kuninkaita oli lähivuosikymmeninä noussut useita, kuten Uusi testamenttikin mainitsee (Ap. t. 5:36–37). Jeesus varoitti, että hänen jälkeensäkin nousisi vääriä messiaita, kuten tapahtuikin (Matt. 24:24). Tunnetuin näistä lienee viimeistä juutalaiskapinaa (132–135) johtanut Simon bar Kochba. Kun tapaamme evankeliumeissa sanan Kristus, on hyvä tietää, että Jeesuksen aikana se ei ollut jumalallinen nimi, ei myöskään Jeesuksen sukunimi. Se tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että Jeesus nähtiin luvattuna kuninkaana. Myös valtaapitävät roomalaiset ymmärsivät puheen Jeesuksen messiaanisuudesta tarkoittavan sitä, että hän hankki sotilaallista kapinaa Roomaa vastaan. Halu syrjäyttää Rooman keisari ja asettua itse hallitsijaksi oli myös se syy, minkä tähden Jeesus tuomittiin kuolemaan, kuten hänen tuomionsa syy oli ristin päälle kirjattu: Jeesus Nasaretilainen juutalaisten kuningas.
Jeesus oli todella opettanut olevansa Daavidin sukuinen kuningas. Mutta kun ensimmäiset kristityt alkoivat puhua Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen Jeesuksesta Kristuksena, he tarkoittivat muutakin kuin sitä, että hän oli kuningas. Eräs Jeesuksen toiminnan ja julistuksen kaiken läpäisevä elementti oli Jumalan valtakunnan tuleminen. Voisimme puhua myös Jumalan valtakunnan sijaan Jumalan hallinnasta ja kuninkuudesta. Jeesus opetti Jumalan kuninkuuden toteutuvan hänen kauttaan. Vanha testamentti olikin aina tehnyt selväksi, että Jumala oli Israelin varsinainen kuningas. Daavidin sukuinen hallitsija oli hänen edustajansa ja hänen adoptoitu poikansa. Mutta Jeesuksen opetus, toiminta, kuolema ja ylösnousemus todistivat, että hän oli Jumalan todellinen Poika, Jumala itse. Hän oli Jumala, joka oli nyt tullut kansansa Israelin ja kaikkien maailman kansojen kuninkaaksi. Niinpä kristityt tunnustivat: Jeesus Kristus on Herra. Jeesus on se, Jumala, josta Vanha testamentti puhuu Herrana, ja hän on voideltu kuningas.
Valtansa Jeesus ilmaisee ylösnousemuksen jälkeen tutussa käskyssä tehdä opetuslapsia kastamalla ja opettamalla: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti. (Matt. 28:18-20). Hänellä on taivaallisena Kuninkaana kaikki valta. Missä ja miten hän käyttää valtaansa? Miten hän hallitsee kuninkaana? Hän hallitsee, kun apostolinen virka seurakunnassa kastaa ihmisiä, kun kirkko opettaa Jeesuksen sanoja. Jeesus hallitsee ja on seurakuntansa kanssa kaikki päivät tämän maailmanajan loppuun asti. Tämä läsnäolo on kaikista käsinkosketeltavimmalla tavalla läsnä Herramme ruumiissa ja veressä ehtoollispöydässä.
Kts. lisää: Jeesus Kristus ja kristologia
Uskontunnustus on Jumalan ylistämistä ja uskon tunnustamista Jeesukseen. Raamatun alkukielen tunnustaa-sana ”homolegoo” voidaankin kääntää sekä tunnustamisena että ylistämisenä.
Kaikki kristilliset uskontunnustukset voidaan tiivistää alkuseurakunnan tunnustukseen:
”…ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra” (Fil.2:9-11). Tunnustaessamme uskoamme tunnustaudumme Kristukseen. Uskon tunnustamisesta Raamattu sanoo: ”Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan” (Room 10:9-10).
Vähitellen ”Jeesus Kristus on Herra”- tunnustus laajeni kuvaamaan Raamatun ilmoitusta kolmiyhteisestä Jumalasta ja hänen pelastusteoistaan. Ensimmäinen uskonkohta tiivistää Raamatun ilmoituksen Isästä, joka on luonut kaiken mitä on, ja jonka Poika tuli pelastamaan langenneen ihmiskunnan. Toinen uskonkohta tiivistää Jeesuksen sovitustyön ytimen. Kolmas uskonkohta tiivistää Pyhän Hengen toiminnan pelastusteoissa.
Uskontunnustus on saman sanomista (homolegoo), kuin Raamatussa on sanottu ja ilmoitettu. Siksi uskontunnustuksessa ei ole mitään ihmisistä lähtöisin olevaa, vaan se on kokonaan Jumalan sanan tiivistelmää. Siinä lausumme sen, mitä on jo lausuttu ja liitymme siihen, mikä on ollut kristikunnassa totta jo 2000 vuotta. Jokainen tunnustaja jättää omat käsityksensä ja tuntemuksensa syrjään ja ikään kuin sanoo Jeesukselle: ”Sinuun minä tahdon sitoutua. Tahdon tunnustaa sinun tahtosi, sinun pelastustyösi ja sinun sanasi. Tahdon tunnustaa kaiken, mitä Isä ja Poika ja Pyhä Henki on tehnyt minun pelastukseni tähden.”
Koska uskontunnustuksessa suun tunnustus toistaa Jumalan pelastusteot, sen voi lausua kaikkein heikkouskoisinkin kristitty. Ihmisen ei tarvitse käsittää ja ymmärtää kaikkea, mitä tunnustaa, vaan tunnustaminen on aina suuntautumista kohti Jumalan sanan totuutta. Tunnustuksen lausuessamme me tunnustamme, että Raamatun ilmoitus on totuus, jota kohti ojentaudumme ja jota jatkuvasti tahdomme syvällisemmin oppia.
Tunnustamisen ydin tulee hienosti esille Vähässä katekismuksessa uskontunnustuksen toisen uskonkohdan, lunastuksen, selityksessä:
”Uskon, että Jeesus Kristus, Isästä ikuisuudessa syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen, on minun Herrani. Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseen hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.” (Martti Luther, Vähä katekismus. Toisen uskonkohdan selitys.)
Kolme vanhan kirkon tunnustusta; Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen, ovat muotoutuneet kirkon historiassa selittämään ja varjelemaan yksinkertaista perustunnustusta. Apostolinen uskontunnustus pohjautuu kirkon alkuaikoina annettuun kasteopetukseen. (Kts. lisää Tunnustuskirjat) Sen paikka on kasteen lisäksi kristityn jokapäiväisessä elämässä. Meitä neuvotaan Vähässä katekismuksessa tunnustamaan aamuin ja illoin uskomme juuri kastetunnustuksella. Messussa käytetään Nikaian uskontunnustusta (325 jkr.). Se on kristikunnan päätunnustus ja muotoiltiin Apostolisen tunnustuksen pohjalta. Siinä kerrotaan apostolista tunnustusta laajemmin Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Athanasioksen (n. 500 jkr.) tunnustusta käytetään Pyhän kolminaisuuden päivän messussa. Siinä korostetaan Jumalan kolminaisuutta sekä Jeesuksen inhimillistä ja jumalallista luontoa.
Luterilaiset Tunnustuskirjat eli Yksimielisyyden kirja on erityinen uskontunnustusten kokoelma. Se sisältää edellä mainittujen kolmen vanhan kirkon tunnustuksen lisäksi seuraavat tunnustukset: Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Paavin valta ja johtoasema, Schmalkaldenin opinkohdat, Vähä katekismus, Iso katekismus ja Yksimielisyyden ohje. Luterilaisissa tunnustuksissa puolustetaan evankeliumin puhdasta oppia. Niissä tiivistyy erityislaatuisella tavalla oppi uskonvanhurskaudesta – Yksin Kristus pelastaa ja vanhurskauttaa syntisen ihmisen, ilman ihmisten omia tekoja.
Kts. lisää: Mitä uskoa me tunnustamme?
Reformaatio eli uskonpuhdistus lähti liikkeelle Lutherin Raamatun tutkimisesta. Luther oivalsi, että Raamattu ja erityisesti Paavali opettaa, että Jumala vanhurskauttaa syntisen uskon kautta. Näin vanhurskaus ei ole jotakin mitä ihmisen tulee ansaita tai saavuttaa teoillaan, vaan jotain minkä Jumala sanan kautta lahjoittaa syntiselle. Sanan kautta Jumala puhuu ja myös lukee Kristuksen vieraan vanhurskauden meidän hyväksemme (Room. 4). Tämä opetus aiheutti valtavaa vastarintaa ja näin uskonpuhdistuksen taistelu muodostuikin juuri tämän kysymyksen äärelle. Kun Luther ja hänen seuraajansa taistelevat Raamatun puolesta, juuri vanhurskauttamisoppi on se minkä puolesta he ennen kaikkea taistelevat.
Katolinen kirkko oli ennen Lutherin aikaa hyvin sekava monella tapaa. Siinä taisteli monta eri oppisuuntaa ja nämä kaikki yrittivät saavuttaa valta-aseman sekä teologian että käytännön tasolla. Tämä näkyy tunnustuskirjoissa muun muassa siten, että Luther ja muut peräänkuuluttavat yleistä kirkolliskokousta missä asioista voitaisiin keskustella. On tärkeää huomata, että Luther ja muut eivät nähneet itseään perustamassa uutta kirkkoa, vaan painottivat Augsburgin tunnustuksessa, että ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa”. Näin ollen reformaation aikaisten teologien itseymmärrys oli, että he olivat se oikea Katolinen kirkko, joka oli säilynyt aina aikojen alusta asti. Rooman kirkko järjestäytyi siksi Katoliseksi kirkoksi jonka me tunnemme tänään, suurilta osin vasta Lutherin kuoleman jälkeen Trenton kirkolliskokouksen aikana (1545-1563).
Yksi Reformaation kantava idea oli palata takaisin lähteille. Raamattu nähtiin lähteenä josta virtasi puhdasta oppia. Tämä virta oli vuosien varrella saastunut pahoin lukuisten väärinkäsityksen vuoksi. Näin ollen keskiajalla eläneet luterilaiset teologit lähtivät Raamatusta ja ottivat myös varhaisilta teologeilta mukaan sen, mikä oli raamatullista ja hyvää. Tunnustuskirjoissa tämä näkyy sillä tavalla, että esimerkiksi Philip Melanchthon Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa näkee suurta vaivaa löytääkseen todistuksia kirkkoisiltä (eli teologeilta jotka elivät vuosina 100-1000) erityisesti vanhurskauttamisoppiin liittyen. Reformaatio kulki käsi kädessä humanismin kanssa, joka reformaation tavoin keskittyi löytämään arvokkaita asioita historiasta.
Lutherin ja muiden löytämä puhdas raamatullinen oppi välitettiin käytännön tasolla koko kansalle. Opin välittämiseksi tarvittiin kieli. Näin ollen Luther itse käänsi Raamatun alkukielistä saksaksi ja samalla loi kirjakielen, jota kansa saattoi lukea ja ymmärtää. Näin ollen Raamattu ei enää ollut oppineen papiston yksityisomaisuutta, vaan siitä tuli kansan kirja. Kun saksan kansa sai kirjakielen, niin reformaattorit saattoivat välittää raamatullista uskoa ja oppia paljon tehokkaammin. Tästä sitten syntyi nopeasti virsikirjoja ja näin laulusta tuli tapa opettaa uskoa ja ylistää Jumalaa. Tähän lisäksi luotiin saksankielinen liturgia ja näin kansa saattoi ymmärtää mitä messussa puhuttiin. Ennen reformaatiota syntyi sanonta, jota käytetään vielä tänäkin päivänä taikatemppuja tehdessä: “hokkus, pokkus, filiokkus”. Tämä on suoraa seurausta siitä, että ihmiset eivät ymmärtäneet mitä kirkossa sanottiin. Kun he sitten kuulivat ehtoollisen asetussanoja latinaksi, niin sanat kuten “hoc” (tämä) ja filius (poika) ymmärrettiin magiaksi, joka muutti viinin vereksi jne…
Näiden muutosten lisäksi on syytä mainita katekismus, johon kuuluvat aamu- ja iltahartaudet. Katekismuksen mukainen hartauselämä, virsikirja ja Raamattu mahdollistivat, että luostarin aamu- ja iltarukoukset olivat nyt koko kristikansan omaisuutta. Usko ei ollut enää vain tietyn oppineen eliitin osa, vaan siitä oli tullut koko Kirkon yhteistä omaisuutta. Kuka tahansa, joka osallistui kirkon menoihin ja hartauselämään saattoi kokea osallisuutta, ymmärtää ja tulla kohdatuksi omalla kielellään.
On tärkeä muistaa, että luterilainen reformaatio säilytti useimmat vanhat käytännöt ja korjasi niitä.
Lutherilla ja muilla uskonpuhdistajilla ei ikinä ollut ajatusta, että nyt luodaan jotain uutta, vaan haluttiin palata vanhaan. Tämä näkyy sekä teologiassa, missä ennen kaikkea Lutherin jälkeinen sukupolvi on hyvin tarkka siitä, että he tuntevat kirkon historian ja voivat osoittaa, että luterilaisuus ei ole mikään uutuus. Se näkyy myös käytännön tasolla. Philip Melanchthon kirjoitti Augusburgin valtiopäiville: ”Seurakuntiamme syytetään aiheitta siitä, että ne olisivat poistaneet messun. Messu on säilytetty meidän keskuudessamme ja sitä vietetään suurella kunnioituksella. Miltei kaikki tavanomaiset jumalanpalvelustavat ovat käytössä, paitsi että muutamissa kohdissa latinalaisten laulujen ohella lauletaan saksalaisia, jotka on otettu mukaan kansan opettamiseksi”.
Lue lisää:
Uskonpuhdistus
Augsburgin tunnustus
Vanhurskauttaminen
Laki ja evankeliumi
Gassmann & Hendrix: Fortress: Johdatus luterilaiseen tunnustukseen
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Martin Luther: Oswald Bayer. Löytyy teoksesta Lindberg, The Reformation Theologians
Seuraa youtube kanavaa